Artikkelit

Lintuja ja lampaita etsimässä Vanhankaupunginlahdella, Helsinki

Helsingissä luonto on joskus yllättävän lähellä. Esimerkiksi Vanhankaupunginlahti on mainio paikka retkeillä ja bongailla lintuja. Luonnonsuojelualueen lintutorneille pääsee mukavasti joko Viikin tai Vanhankaupunginkosken puolelta.

Alkukesästä pyörimme Viikin puolella. Kävelimme edesmenneen Gardenian kulmilta kohti rantoja. Ohitimme Viikin lehmät ja arboretumin, nousimme Hakalan lintutorniin ja näimme kerralla useita harmaahaikaroita.

vanhankaupunginlahti-3

Kosteikon muiden lintujen tarkasteluun olisimme tarvinneet järeämmät kiikarit ja kameran objektiivin.

vanhankaupunginlahti

Loppukesän linturetkemme suuntautui Pornaistenniemelle ja Kuusiluotoon. Lähdimme Vanhankaupunginkoskelta ensin kohti Lammassaarta, josta jatkoimme edelleen ruovikon läpi pitkospuita pitkin Kuusiluotoon.

vanhankaupunginlahti-4

Tähyilimme luodolla kesäasukkaina laiduntavia lampaita. Eipä tarvinnut kauan odotella. Lampaat, nuo ihmisen ilahduttajat, kömpivät pian kalliolle rapsutettaviksi.

vanhankaupunginlahti-6

Pidimme kahvitauon Kuusiluodon kauniilla kalliolla ja tähyilimme kaupungin siluettia lahden toisella puolen.

vanhankaupunginlahti-5

Paluumatkalla kiipesimme ensin Pornaistenniemen lintutorniin ja sen jälkeen pistäydyimme piilokojulla, josta on hyvä tähyillä vesilintuja.

vanhankaupunginlahti-7

vanhankaupunginlahti-9

Häiritsimme hetken kojussa istuvia lintukuvaajia, jotka kärsivällisesti odottivat hyviä kuvakulmia valtavien kameroidensa kanssa. Selasimme lintukirjaa ja pohdimme lasten kanssa kuiskaillen, että oliko ruovikossa vain sinisorsia vai oliko siellä jokunen haapana joukossa.

vanhankaupunginlahti-8

Olipa mukavaa viettää päivä luonnossa keskellä kaupunkia.

Alue kartalla.  N=6676951.065, E=388751.019 (ETRS-TM35FIN)

Teksti ja kuvat: Marja Utela. Juttu julkaistu aiemmin Matkoja, retkiä, hetkiä -blogissa. Retket toteutettiin 26.6. ja 4.9.2016.

Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo – keskikesän vaellus UKK-puistossa

Kun kesäloman ensimmäinen 1,5 viikkoa alkoi olla takana, oli pahimmat istumatyöläiselle kertyneet fyysisen työn vajeet jo ehditty kompensoimaan hillasuolla sekä kesäpaikan kattotalkoissa ja ympäristön siistimisessä. Tuntui, että olisi aika alkaa luomaan todeksi heinäkuulle suunniteltua vaellusreissua. Alustavaassa suunnitelmassa oli haarukoituna reissun ajankohta (heinäkuu), kesto (4–6 vrk) ja todennäköinen kokoonpano (yksin).

Eräänä lauantaina olin tehnyt alustavan päätöksen, että lähtisin reissuun maanantaina sen jälkeen, kun mansikkamaalle olisi saatu asennettua rastasverkko. Sattumalta lauantai-iltana vanha kaverini piipahti iltakahvilla, ja siinä tuli käytyä myös lomasuunnitelmat lävitse. Tunti heidän lähtönsä jälkeen sama kaveri soitti ja ehdotti yhteistä vaellusreissua. Vaikka olin henkisesti latautunut lähtemään ensimmäiselle yksinvaellukselleni, ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, kun hyvä kaveri tarjoutui seuraksi.

Ainoa asia mitä hetken mietin oli aikataulu, jonka asettama raami hieman tiukkeni alkuperäisestä väljyydestä. Kaverilla oli seuraavan viikon lopulla muita suunnitelmia siten, että torstaina olisi hyvä kotiutua. Kolmen sekunnin miettimisen jälkeen päätimme, että lähtisimme matkaan jo seuraavana päivänä eli sunnuntaina, jolloin pääsisimme kairaan jo illaksi. Jo alun perinkin minulla oli vähän sellainen fiilis, että viikko poissa kesäpaikalta olisi ehkä vähän turhan iso siivu lomasta perheen kanssa. Tästäkin näkökulmasta tämmöinen reilu puolikas viikko sopi erittäin hyvin!

Alkuyö sujui sitten pakkaillessa ja eväitä lajitellessa. Kesäkuun aikana toki olin huudattanut ruokakuivuria niin, että jauhelihat, kanat ja muutamat kasvislisukkeet olivat valmiina odottamassa.

1. päivä (Aittajärvi–Vetämäkuru)

Sunnuntaina iltapäivän puolella lastasin rinkan autoon, vein lapset mummilaan, poikkesin tankilla ja lähdin ajelemaan Pudasjärveltä kohti Napapiiriä, jossa kaveri hyppäisi kyytiini. Kaverin auto kaarsikin Napapiirin Shellille noin 10 minuuttia minun jälkeeni. Kun tavarat oli siirretty autooni, jatkoimme nelostietä kohti pohjoista.

Sodankylässä kävimme kaupasta viimeiset evästäydennykset ja poikkesimme Kotipizzassa “pikaruualla”. Hitaasta palvelusta huolimatta hyvältä maistui, ja vatsa täynnä oli hyvä heittäytyä jälleen nelostien vietäväksi. Saariselällä poikkesimme Kaunispään huipulla, josta jatkoimme vielä joitakin kilometrejä pohjoiseen ja käännyimme Kuutuan metsäautotielle. Sorapätkää riittikin vajaa 40 kilometriä. Aittajärven P-alueella oli 5–6 autoa, yllättävän vähän, ajattelin.

Puoli tuntia ennen puoltayötä saimme itsemme ja rinkkamme lähtökuntoon. Laskeuduimme Suomujokivarren kahlaamolle. Vesi ei ollut kovin korkealla, ja polviin käärityt housunlahkeet säilyivät kutakuinkin kuivana. Kahlaamolta lähdimme etenemään Maantiekurun suuntaan, tavoitteenamme kartalla näkyvä poroaita. Ensimmäisen yön ajattelimme viettää poroaidan lähellä. Vetämäkurun kupeesta löytyikin teltalle sija, ja näin oli ensimmäisen leirin pystytyksen aika. Nukkumaan ehdimme joskus kahden aikaan. Sääskiä ei näkynyt, mitä ihmettelimme.

2. päivä (Vetämäkuru–Sarvioja–Paratiisikuru–Pirunportti–Ainin Kotavaara)

Maanantaina heräilimme helteiseen aamupäivään ja nautimme reissun ensimmäisen kenttäaamiaisen. Pakkasimme leirin selkäämme, ja lähdimme nousemaan Kuotmuttipäälle. Hikeä meinasi pukata, kun nousimme mäntyvaltaista rinnettä kohti tunturikoivikkoa, ja siitä edelleen paljakkaan. Hyttysiä ei ollut vieläkään, mutta paarmoja riitti senkin edestä. Ilma oli paitsi aurinkoinen ja lämmin, myös erittäin seisova. Vasta päästyämme paljakkaan, tuli muutamia armahtavia tuulenvireitä.

Kuotmuttipäällä alkoi todella realisoitua, että täällähän sitä taas ollaan. Painalsimme Kuotmuttipään lakea kohti Kaarnepäätä. Kiintopisteeltä kiintopisteelle paarustaen saavutimme Kaarenpään huipun, ja huipulla kohtasimme äkäisiä ja isoja kimalaisia. Tässä vaiheessa huomasimme, että paarmat olivat jostakin syystä enemmän kiinnostuneita meidän rinkoistamme. Ovelina kettuina huijasimme niitä jättämällä rinkat parinkymmenen metrin päähän omasta istuskelupaikasta.

Kuotmuttipäältä lähdimme laskeutumaan Sarviojan kämpälle. Paarmojen määrä vain lisääntyi, ja niitä oli ihan huitoa asti.

Sarviojalla ei ollut yllätykseksemme ketään. Vieraskirjasta huomasin että vanha koulukaveri oli ollut seurueineen paikalla edellisen yön. Kävimme Sarviojassa uimassa. Virkistävän pulahduksen jälkeen kokkailimme lounaaksi nuudeleilla jatkettua keittoa. Täydellä vatsalla sovimme, että kuudelta jatketaan, ja oikaisimme vielä tunniksi kämpän ritsille. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Vähän kuuden jälkeen kahlasimme Sarviojan yli ja lähdimme etenemään polkua pitkin kohti Paratiisikurua. Maisemat olivat komeat, ja ilma edelleen kuuma. Ennen Paratiisikurua saavuimme erittäin kauniiseen purolaaksoon. Polku kulki puron vartta laakson pohjalla. Sopivassa kohdassa ylitimme puron ja saavuimme Paratiisikuruun. Olipa kyllä hämmentävän kaunis paikka, oikein nimensä mukainen, totesimme kun pysähdyimme ihailemaan ja valokuvaamaan tätä maisemaa.

Polun varressa puraisimme hieman välipalaa, ja nousimme Paratiisikurun ja Ukselmakurun väliselle selänteelle. Ilta-auringon maalaamat maisemat olivat edelleen ihan toivottoman hienot.

Ukselmakurun rinnettä edettyämme alkoi edessä häämöttämään Pirunportti. Oli kyllä vaikuttava paikka tämäkin. Kyllä kannatti käydä ainakin kerran elämässä katsastamassa nämä alueen “nähtävyydet”. Kun kuljimme Pirunportin läpi, paistoi ilta-aurinko suoraan takaamme, maalaten hienon varjokuvan Muorrakkavaarakan Purnuvaaran rinteelle.

Pirunportilta laskeuduimme taas polkua pitkin kohti Lumikurunojaa.

Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä Muorrakkavaarakan kämpälle saakka, mutta emme nähneet sen tuovan hirveästi lisäarvoa etenkään suhteessa huomiseen reittiin. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus kävellä Sokostin kautta Luirolle.

Lähellä Lumikurunojaa poikkesimme parisataa metriä polun yläpuolelle, kohti Ainin Kotavaaraa. Pystytimme leirin puron varteen, ja noin klo 1 yöllä nautimme päivälliseksi kanarisottoa ja jälkiruoaksi lättyjä vaniljakastikkeella. Sääskiä ei ollut edelleenkään haitaksi asti. Kolmen aikoihin vetäydyimme taas nukkumaan. Huomenna helteiden pitäisi vaihtua sateeksi.

3. päivä (Ainin Kotavaara–Sokosti–Luiro)

Sääennusteet pitivät paikkaansa. Aamupäivällä heräsimme sateen ropinaan. Pakkasimme teltasta sisäteltan pois, ja nautimme aamupalan ulkoteltan suojassa istuen. Itse vedin jalkaan brittiarmeijan kuorihousut, jotka osoittautuivat päivän aikana oikein mainioiksi.

Lähdimme nousemaan Lumikurunojan vartta ylöspäin, mutta ennen Lumikurua kyllästyimme siihen maisemaan, ja nousimme tunturiin. Maisemat olivat jylhät, ja mieli oli sateentuhnusta huolimatta korkealla. Kotijoukkoihinkin sain yhteyden viimeistä kertaa tällä reissulla. Heillä kaikki ok, minulla kaikki ok.

Nousimme Lumikurunojan laaksosta Riitelmäpäiden selänteelle. Tuuli oli jo melko navakkaa, mutta maasto helppokulkuista. Kävelimme korkeuskäyriä pitkin Sokostin suuntia tavoitellen, välillä piti kierrellä pahimpia kuruja. Sokostin jo häämöttäessä edessä, pystytimme tihkusateessa ulkoteltan ja valmistimme keittolounaan. Pilvet alkoivat vähitellen laskeutua tunturinhuippujen ylle.

Lounaan jälkeen matka jatkui taas tunturin rinteillä viistäen. Tässä vaiheessa nousimme ajatuksissamme hieman epätarkoituksenmukaisella tavalla liian ylös (tai jäimme liian alas) Riitelmäpäiden rinteellä. Ylhäältä katsottuna jälkiviisasteltuna, olisi ollut järkevämpää pudottautua jo lounaspaikalta lähemmäs laakson pohjaa, ja lähteä siitä nousemaan Sokostin rinteelle. Nyt jouduimme laskeutumaan melko työläästi kurun rinteen alas, ja nousemaan siitä saman tien ylös kohti Sokostia. Sokostin huipun tuntumassa seisova tupa näkyi tässä vaiheessa enää vaivoin, ja pian se oli peittynyt kokonaan sumuun.

Olimme sumuisella Sokostin rinteellä. Näkyvyys oli joitakin kymmeniä metrejä. Maisema-arvojen takia Sokostia ei tänä iltana kannattaisi huiputtaa. Toisaalta Luirolle pitäisi päästä, ja lyhin matka sinne kulkisi Sokostin huipun yli. Niinpä jatkoimme ylöspäin.

Kännykän GPS-sovelluksen ohjaamina pääsimme Sokostin huipulle, jossa kävimme ihmettelemässä linkkimaston infraa ja mietimme, mihin suuntaan lähtisimme jatkamaan. Kävimme vielä huippupisteellä, ja näissä liikuissa allekirjoittaneen suuntavaisto pyörähti totaalisen sekaisin. Kaveri oli menossa ihan eri suuntaan, kuin mihin minä olisin lähtenyt. Kaivoin repusta kompassin, ja myönsin erehtyväisyyteni.

Sokostin huipun maisemia

Alkoi työläs laskeutuminen rakkaa pitkin kohti legendaarista Luiroa. Onneksi ilmassa oli vain sumua, eivätkä kivet olleet sateen liukastamia. Emme kauheasti jaksaneet välittää, missä karttaan merkityt polut kulkivat, vaan etenimme gps:n turvin. Siitä huolimatta onnistuimme koukkaamaan hieman liikaa pohjoiseen, ja Jaurutuskurun pohjoisenpuoleinen seinä näkyi vasta parinsadan metrin päästä. Ei siinä onneksi suurta mutkaa tullut, vaikka se siinä hernerokkasumussa vähän turhalta tuntuikin. Pääsimme pahemmin liukastelematta pilven reunan alapuolelle, ja kohta Luirojärvi häämöttikin edessämme. Loppumatka oli kohtuullisen kevyttä polkumarssia, mielessä välkkyivät ruoka, sauna ja uni.

Odotusarvoni oli, että Luirolla olisi väkeä tungokseen asti, mutta mitä vielä. Puolen yön aikaan saapuessamme Luiron nurkille, liikuskeli liiterin nurkalla vain yksi rajakämppään majoittunut herrasmies, joka kertoi alueella majoittuvan hänen seurueensa lisäksi yksi ihminen “Hilttonissa” ja yksi pariskunta viereisessä varaustuvassa. Hän mainitsi että saunalla olisi vielä hiillos, ja ystävällisesti pilkkoi muutaman klapin hiilloksen elvytystä varten. Tämä herrasmies oli myös ensimmäinen ihminen, jonka tällä reissullamme näimme Kaunispään pysäköintialueen jälkeen.

Siirryimme saunalle, jossa kaveri alkoi puhaltelemaan hiillokseen. Hetken päästä kiuas syttyi uuteen liekkiin. Kävimme pystyttämässä teltan, ja aloimme valmistamaan päivällistä. Itämaista pataa teryakikanalla. Oli hyvää taas. Leirin pystytyksen ja ruokailun ohessa kuivattelimme vaatteitamme saunalla. Kun tätä oli tehty tarpeeksi, menimme itse saunaan. Kyllä kelpasi!

4. päivä (Luiro–Aittajärvi)

Keskiviikkoaamuna herätyskello herätti ennen kymmentä. Nousin itsekseni, söin aamupalan. Kahvia keitellessäni neljän henkilön ja yhden koiran seurue käveli kämpän edestä meidän leiriämme huomaamatta. Herättelin siinä kaverinkin kahville. Tuttujen aamurutiinien jälkeen pakkailimme taas leirin, ja siirryimme hetkeksi autiotuvan puolelle ihmettelemään. Kuivaushuoneeseen viedyt tavarat olivat mukavasti kuivuneet yön aikana.

Edelleen oli sumuista, eikä Luirojärven takana häämöttävistä tuntureista näkynyt kuin pieni aavistus. Kaverin polvi oli sen verran jäykkänä, että päätimme kulkea lähtökohtaisesti polkuja tänä päivänä. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme astelemaan kohti Maantiekurua. Ensimmäinen tauko pidettiin Raappanan kammilla, ja sen jälkeen etenimme koko päivän niin, että 10 minuutin juoma- ja tupakkatauko pidettiin tasatunnein.

Kävellessämme hahmottui myös päivän suunnitelma. Maastopyöräilyä sivuavan keskustelun lopputuloksena päätimme, että kävelisimme samana päivänä Aittajärvelle ja lähtisimme aamupäivällä kyselemään, josko Saariselältä tai Kiilopäältä löytyisi lyhyellä varoitusajalla läskipyöriä vuokrattavaksi. Fatbike on ollut omissa haaveissa jo jonkin aikaa, mutta vielä ei ole budjetti antanut periksi sellaisen hankinnalle.

Kaverin polvi onneksi vertyi lämmetessään, ja matka sujui jouhevasti. Poikkesimme pääuralta Päkkimäojan laavulle lounaalle. Viiden, kuuden välissä lounas oli syöty, ja matka kohti pohjoista jatkui. Oli oikeastaan todella kivaa kävellä selvää polkua ja samalla keskustella niitä näitä. Aina tunnin päästä tauko, ja mars eteenpäin. Jossakin vaiheessa matkaa oli sen verran pitkää varvikkoa, että housunlahkeet kastuivat polvesta alaspäin läpimäriksi. Tästä vesi valui sukkaa pitkin kenkään, ja puolivälissä matkaa molemmat jalat litisivät märissä sukissa. Eipä se lämpimänä päivänä pahemmin haitannut, hieman epämukavaa vain.

Ennen poroaitaa pysähdyimme tulipaikalle vielä syömään raskaamman ruoan. Tässä vaiheessa pää ja kroppa meinasivat mennä jo jumiin. Liikkeelle lähteminen tuntui todella työläältä, mutta kone käynnistyi taas kilometrin kävelyn jälkeen. Pian saavuimmekin Maantiekurunjärvelle eli Helanderin Kotajärvelle. Tässä pidimme vielä viimeisen hengähdystauon ennen Suomun ylitystä.

Ai että tuntui mainiolta vaihtaa märät sukat ja kengät crocseihin ja astua viileään jokiveteen. Ylitys sujui taas ongelmitta, ja läpsyttelimme crocseilla Aittajärven teltta-alueelle. Muutamia telttoja näkyi jokivarressa olevan, ja päätimme pystyttää omamme hieman ylemmäs pysäköintialueen ja järven väliin. Teltan pystytyksen jälkeen piipahdimme autolla noutamassa “siviilivaatteita” mukaan. Sen jälkeen makuupussiin ja karkkipussi auki. Nyt itselleni meinasi iskeä ihan kunnon tärinä päälle, ja makuupussiin piti sulkeutua ihan huolella, että vilu katosi. Kyllä päivän kilometrit ottivat veronsa.

5. päivä: kotimatka

Viimeisen päivän kohtalona on aina toimittaa matkapäivän virkaa. Heräsimme kymmenen kieppeillä, söimme pikaisen aamupalan, kasasimme tavarat ja hyppäsimme autoon. Soratietä jyristellessämme yritimme huonolla menestyksellä tavoittaa Saariselän keskusvaraamoa puhelimitse. Ajoimme siis paikan päälle kysymään pyörien perään, ja kuten olettaa sopi, kaikki olivat vuokralla. Kiilopäällä oli puhelinsoiton perusteella sama tilanne. Kävimme paikallisessa ostoskeskuksessa syömässä ihan maistuvan hampurilaisaterian ja ostamassa vähän karkkia tuliaisiksi kotijoukoille. Sen jälkeen Sodankylän sotilaskodin kautta Rovaniemelle, jossa hajaannuimme omille reiteillemme.

Kuten aina, taas täytyy kirjoittaa reissun olleen äärettömän mukavan, ja seuran erittäin hyvää. Sinänsä suositulla vaellusalueella oli todella rauhallista sekä ihmisten että muiden verenimijöiden osalta.

Yksi kohteen valinnan peruste oli se, että halusin käydä katsomassa mikä siinä on, että monet palaavat vuosi toisensa jälkeen noihin UKK-puiston maisemiin. Sain tähän kysymykseen vastauksen, enkä ihmettele asiaa enää ollenkaan. Näissä vajaassa neljässä päivässä ehdimme vain raapaista pintaa, ja korkeintaan käydä katsomassa ns. pakolliset kohteet. Seuraaville reissuille jäi vielä paljon näkemistä ja kävelemistä. Vaikka Sokosti huiputettiin, jäi haaveilemani maisema Sokostilta Luirolle vielä muiden ottamien valokuvien varaan. Kyllä nyt taisi käydä niin, että minusta jäi joku palanen jonnekin Luiron ja Aittajärven väliin.

Hajanaisia havaintoja retkestä, kohteesta ja varusteista:

  • Sääskiä ei juuri lainkaan
  • Ihmisiä ei juuri lainkaan
  • Yötön yö on parasta
  • Maisemat itselleni ennennäkemättömän jylhiä ja kauniita, etenkin Paratiisikurun ja Pirunportin ympäristössä.
  • Itsekuivatut kanan- ja naudanlihat yhdistettyinä pata- ja keittopohjiin ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Tuorepainoltaan 400 g kuivattua lihaa sekä yksi patapussi riittää hyvin kahden ihmisen päivälliseksi.
  • Lundhagsit kastuivat kahtena päivänä litimäriksi – täytyy tutkia asiaa
  • Lundhagsit kuivuivat nopeasti kastuttuaan läpimäriksi
  • Rinkka toimi hyvin
  • Hannah Sett oli oikein mainio teltta kahdelle hengelle
  • Brittiarmeijan lightweight-sadehousuja tulen jatkossakin suosittelemaan kuorihousuja etsiville

Vaellus tehtiin 10.–14.7.2016.

Retken lähtöpiste eli Sodankylän Aittajärvi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7586824.901, E=543705.555.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Hiiden jalanjäljissä muinaislinnan valloitukseen: Hiidenvuori, Iitti

Iitin Hiidensaaressa sijaitsevalta Hiidenvuorelta avartuvia maisemia on ihminen ihaillut jo tuhansien vuosien ajan. Vuori on säilynyt varsin korkeana jääkauden kulutuksesta huolimatta. Hiidenvuori kohoaa korkeimmillaan jopa 60 metrin korkeuteen Kymijoen pinnasta mitattuna, ja vuoren valloittanut pääsee ihailemaan upeaa luontoamme lintuperspektiivistä, puiden latvojen yläpuolelta.

Metsien yli Kymijoelle antava maisema on mykistävän kaunis ja huokuu luonnon harmoniaa. Hiidenvuori pysäyttää valloittajansa rauhoittumaan huomassaan.

Auringonlasku talvisen Hiidenvuoren huipulta katsottuna

Perimätiedon mukaan Hiidenvuori on ollut muinaislinna. Pääsääntöisesti Hiidenvuori on graniittia, mutta vuoresta ja sen välittömästä läheisyydestä löytyy myös rapakiveä ja gneissiä. Alueen kasvillisuus puolestaan on varsin monipuolista, ja vuorta ympäröivä metsä onkin luonnonsuojelualuetta. Itäosassa sijaitsee valtakunnallisesti arvokas lehtojensuojelualue.

Hiidenvuoren jylhät graniittikasvot

Viitta opastaa rannasta polkua pitkin ylös vuorelle

Hiidenvuorelle pääsee useaa eri kautta. Iitin kyläläisten talkoilla rakentamat, vankat puurappuset vievät kulkijan perille vuodenajasta riippumatta. Vuorelle pääsee myös eri puolilta saarta metsään tallautuneita pieniä polkuja pitkin. Alhaalta rannastakin löytyvät opasteet. Hieman rohkeampi valloittaja valitsee kuitenkin vaihtoehtoisen reitin, jolle lähdetään hyvissä ajoin ennen porraskujan alkua, heti jylhän vuoren ilmestyessä näköpiiriin, polun varrelta vasemmalle poiketen. Tietä opastamassa on vuoren kylkeensä hahmottelema hiisi, tai tarkemmin sanottuna hiiden kasvot.

Yksi hiidenvuoren asukeista

Vaihtoehtoinen reitti on jyrkähkö sola, joka kapenee loppuaan kohden. Sola ei ole pitkä, mutta kohtalaisen korkea ja kapea. Ahtaanpaikan kammoisella saattaa pieni kylmä hiki kihota otsalle, varsinkin jos keli on haasteellinen. Tämä retkeilijä suosittelee valloittamaan vuoren tätä kautta, jos retkeensä kaipaa pienen pientä jännämomenttia. Solassa ja sen jälkeen on kuitenkin syytä liikkua varovaisesti, sillä etenkin sateisella kelillä vuoren sileät pinnat voivat olla todella liukkaita.

Kapea solan tiivis tunnelma

Hiidenvuori soveltuu retkipaikaksi ympäri vuoden, kausi ei suinkaan rajoitu ainoastaan kesään. Kesällä Hiidenvuorella järjestetään Iitin Musiikkijuhlien yhteydessä yökonsertti. Tapahtuma tarjoaa musiikkielämyksen lisäksi upeat puitteet konsertille. Viime kesänä Hiidenvuorella järjestettiin myös kylähengessä voimailutapahtuma ”Hiidenvuoren Valloitus”, jossa paikalla voimailun mallia näyttämässä kävi Suomen Vahvin mies 2016 titteliä kantava Niko Vesterinen.

Hiidenvuori rajautuu Kymijokeen

Kesällä onnistuimme ajoittamaan käyntimme Hiidenvuorelle ukonilman aikaan, ja paikka tarjosi parhaan mahdollisen katsomon luonnonvoimien ihailuun. Suoriuduimme seurueemme kuitenkin turvallisesti takaisin alas ennen rankkasadetta ja ukkosen nousua aivan vuoren päälle.

Alhaalla rannassa, laiturin välittömässä läheisyydessä, sijaitsevat grillikatos, puusuoja ja vessa, jotka ovat vierailijoiden käytössä, joten alhaaltakin löytyy mainio paikka paitsi eväiden nauttimiseen myös virkistävälle uintihetkelle.

Hetki ennen ukkosta

Hiidenvuori ja kesäinen ukonilma – vaikuttava yhdistelmä

Hiidenvuori nollaa kävijänsä, joten kiireisen arjen keskelle tai sitä katkaisemaan paikka on retkeilijän mekka. Meditatiivinen fiilis valtaa välittömästi vuoren päälle päässeen retkeilijän. Katse kiertää horisonttia hitaasti, ihaillen ja kunnioittaen. Vahva tunne jostakin ikiaikaisesta valtaa mielen.

Puurajan yläpuolella retkeilijän olo on ylväs, mutta samalla nöyrä. Sopivia paikkoja rauhoittumiseen vuoren päällä on useita, mutta reunojen läheisyydessä on syytä olla varuillaan, sillä monissa kohdissa pudotus on erittäin jyrkkä. Retki Hiidenvuorelle, Iitin luonnon helmelle, on erittäin suositeltava ellei peräti pakollinen paikkakunnalla pistäytyessäsi.

Kartta. Koordinaatit: N=6763729.818, E=469441.508

Lähteet: Hiidenvuoren opastaulu (Iitin kunta)

Someron alppiniityillä: Häntälän notkot

Häntälän kylässä Somerolla vain parisataa metriä erottaa varsinaissuomalaisen maalaismaiseman alppiniityistä.

Siltä ainakin tuntuu, kun kulkee Häntälän notkojen jyrkillä rinteillä kirjavan kukkaisena lainehtivan niittykasvillisuuden keskellä.

Häntälän notkot ovat osa Rekijokilaakson Natura-aluetta, jossa sykähdyttävän kaunis, vuosisatoja kestäneen laidunnuksen ja niiton muokkaama maisema tarjoaa kodin lukuisille harvinaisille kasvi- ja eläinlajeille.

Häntälässä tähän erikoiseen maisemaan ja monimuotoisuuden kirjoon pääsee tutustumaan kolmen kilometrin pituisella luontopolulla. Reitti lähtee sympaattisen ja ilmeisen eläväisen maalaiskylän kylätalon pihalta.

Parhaita ajankohtia Häntälän notkoissa vierailulle lienee kesäkuu, kun kukkaloisto on koreimmillaan ja niityillä voi päästä näkemään alueen kuuluisimman asukkaan, pikkuapollon. Laji on lähes hävinnyt Manner-Suomesta, koska sen elinympäristöt ovat laidunnuksen loputtua kasvaneet umpeen. Lounais-Suomessa ja juuri Rekijokilaakson niityillä pikkuapollon toukkia voi kuitenkin vielä nähdä varhain keväällä nakertamassa pystykiurunkannuksia ja myöhemmin kesällä lentämässä kukkivilla niityillä. Myös Porvooseen, lajin vanhalle tunnetulle esiintymissalueelle, on saatu siirtoistutusten avulla vakiintumaan oma kantansa. Kuriositeettina mainittakoon, että lajista on Suomessa kolme eri muotoa, joista Rekijokilaakson kanta edustaa f. perkelettä.

Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne) apilankukalla. Yksilön tunnistaa naaraaksi takaruumiin keltaisista täplistä. 35 mm objektiivilla ei kummoisia perhos- tai maisemakuvia otettu, mutta tänne tulee varmaan palattua ensi kesänä kuvausretkelle.

Me olimme ihan sattumoisin liikkeellä pikkapollon lentoaikaan. Päätös lähteä retkelle Häntälään oli syntynyt samana aamuna, kun koitin löytää korkeintaan tunnin ajomatkan päästä mahdollisimman kiinnostavaa paikkaa, jossa emme olisi ennen käyneet. Valinta osoittautui harvinaisen onnistuneeksi.

Perhosten lentokausi näytti tosin olevan lopuillaan, sen verran repaleisin siivin ne jo lepattelivat niittymaisemassa. Lapsiin tämä, kieltämättä vaatimattoman näköinen, tummilla siipisuonilla koristeltu valkoinen perhonen ei tehnyt varsinaisesti aivan lähtemätöntä vaikutusta (“Ai tuollainen…luulin että se olisi sellainen suuri ja sateenkaarenkirjava”). No löytyi niityiltä toki värikkäämpiäkin perhosia, vaikka sateenkaarenkirjavat lajit jäivät näkemättä.

Pikkuapollo

Ketokultasiipi (?)

Lapsiperheretkeily tarjosi sinä päivänä ylipäätään muutakin kuin riemunkiljahduksia ja iloista säntäilyä. “Täällä on kuuma. Milloin ollaan metsässä?”, oli 7-vuotiaan tuomio parin sadan metrin kävelyn jälkeen. “LÄHTETÄÄN KOTTIIN!”, säesti 2-vuotias. “Joko syödään keksejä?”

Minä taisin huokaista syvään. Niinhän se on, että lasten kanssa retkeily voi olla hurjan hauskaa, elämyksellistä polkujen koluamista, aarteiden äärelle pysähtymistä, evästaukoja ja luonnontutkimista, tai sitten tosi hyvää harjoitusta hermojen hallinnalle ja kekseliäälle motivoinnille. Yleensä molempia. Tällä reissulla se taisi olla enemmän jälkimmäistä, mutta onneksi aika kultaa nopeasti retkimuistotkin ja kuvia katsellessa mietin, että olipas taas hauska reissu.

Kuljimme jokilaakson halki pysähdellen maisema-, perhos-, ja kepinuittotauoille (joki-sanan käyttö tuntuu tosin vähän liioittelulta notkoissa kapeana liruna mutkittelevasta uomasta).

Polusta erkanee alueen lounaiskulmasta erillinen, noin kilometrin pituinen reitti, Peurapolku, joka sukeltaa avoimesta niittymaisemasta vanhan metsän uumeniin. Tämä metsäpolku jäi kuitenkin meiltä vielä tällä kertaa näkemättä. Jatkoimme luontopolkua laavulle eväitä syömään, ja tauon jälkeisen tilannearvion perusteella ylimääräiset lenkit jätettiin seuraavaan kertaan.

Luontopolun varrella sijaitseva laavu oli hyvin huollettu ja viihtyisä. Puiden lomasta pilkotti niittymaisema, ja taas mieli vaelsi jonnekin vuoristoniityille.

Laavulta palasimme samaa reittiä takaisin, sillä loppuosa luontopolusta olisi kulkenut teitä pitkin lähtöpaikalle ja pikkupolkua pitkin kirmaaminen houkutteli enemmän. 2-vuotias tosin kirmaamisen sijaan simahti hetkessä kantorinkkaan ja heräsi sieltä, kun saavuimme takaisin kylätalon pihalle.

Jos lapsilta kysytään, niin kylätalon keinut ja kiipeilytelineet taisivat olla tämän retken kohokohta.

Kartta polun lähtöpisteeseen (Kylätalo). ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6721569.023, E=300915.702.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Saappaat sammalessa -blogissa.

Kolihaalaus: Herajärven kierros


Suoranainen kansalaisvelvollisuus. Kansallismaisema. Kello puoli viiden herätys vapaapäivän aamuna. Neljän tunnin ajomatka. Useamman pysähdyksen taktiikka. Kahvia ja pullaa.

Sukat makkaroilla kaikilla mausteilla (kuva: A. Tuhkanen)

Kolin maisemien todistaminen nokkansa editse oli apukuskin paikalle tunkeneelle Toveri Anssille tuttua puuhaa monen muun suomalaisen lisäksi. Monet muut suomalaiset eivät siis olleet miun apukuskin paikalla, vaan todistaneet Kolin maisemia. Ite en kuulunut apukuskin paikalla istuneisiin tai Kolia todistaneisiin, joten oli sellainen muinaisten Svekokarelidien kokoinen aukko yleissivistyksessä korjattavana.

Korjaussarja imailtiin eräinspiraation taskumatista laukoen samalla tämän lauseen huumorin laatua vastaavia typeriä puntslaineja ilmoille toukokuun viimeisenä viikonloppuna herran vuonna 2016. Herajärven kierros oli päivän sana, kuin kolikko kääntöpuoleltaan kahden päivän patikka ja reissuna ehdottomasta eeppisyydestään huolimatta sen verran rutiinia (ja noin kuzbiljardiin kertaan monien ihmisten valo- ja sanoinkuvaama juttu), että toimikoot lyhyet sananparret ja dikilookinen valokuva-alpumi visuaalisen vuodatuksen elkein kertomuksena tästä reissusta.

Se, mihin ihmisten veispuuk- ja höntsägräm -päivitysten Koli kerta toisensa jälkeen omaperäisemmin alkaa sekä päättyy – eli Ukko-Kolin perinnemaisemaan – käsittää vain pienen murto-osan Kolin kokemusta.

Alkumatkan ylläpidetty ahomaisema Purolanaho

Möksmöks in Ikolanaho (Kuva: A. Tuhkanen)

Tauko paikalla, ensimmäinen laatuaan tällä reissulla

Reitin boulderointiosuudella on hyvät mahdollisuudet realisoida pitämättömät sairaslomat.

Kuva: A. Tuhkanen

Mäen päältä löytyy suo (täh?), joka on yhtä aikaa tukalan kuuma, rutikuiva ja litimärkä (täh?)

Kuva: A. Tuhkanen

Suon lisäksi löytyy vielä Ryläyksen kota, jonka sisälämpötilassa grillaantui makkaroiden lisäksi myös grillaaja.

Tauolla myö syötiin makkaraa ja puhuttiin, kuin oltiin saatu hirveen hyvi jo yli puolet sen päivän kahestakympistä taakse. Sitten joku eräjäärä tuli, istui tulistelemaan kanssamme kotaan ja selitti vetäneensä samassa ajassa vajaa 40 km. Sen jälkeen ainoastaan syötiin makkaraa.

Näkymä Ryläyksen näkötornista

Raskaat veet (Kuva: A. Tuhkanen)

Koska oli rajallisen ajan vuoksi päätetty jättää Eteläpään kiertona tunnettu ylimääräinen 20 km osuus reittiä toiseen kertaan, niin päädyimme yöksi Herajärven eteläpäähän. Siellä lämmiteltiin jo saunaa jonkun jätkäporukan toimesta, ja pari nuorta naistakin oli paikalle päätynyt. Tytöt ilmotti iltatulilla, että meidän saunavuoro ois heidän jälkeen jos myö halutaan löylyttää itestämme vielä lisää hikeä pellolle melkein hellelukemissa suoritetun vaelluspäivän jäliltä, mutta saunatonttujen esiinmanaamista enemmän tällä kertaa inspiroi päästää nukkumatti mättämään se riippumaton viereen varaamansa kottikärrillinen unihiekkaa silmäluomien alle.

Muutamat sanat kuitenkin vaihdettiin iltapalan yhteydessä näiden naisten kanssa, eikä hyö juoneet yhtään jääkärimestaria eikä myö yhtään giniä, koska eihän metässä väkijuomia kanneta. Juttutuokio liittyi reissailuun ylipäänsä ja totesimma, että meijän olis ollut paikallaan poistua Herajärveen siitä “retkeilemästä”, kun myö oltiin saman päivän aikana jo toistamiseen ne sunnuntairetkeilijät nuotion ympärillä olevasta porukasta. Onneksi ei nyt ihan niin perinteisen kateellisia suomalaisia olla etteikö ois kuitenkin osattu hattua nostaa, kun joku kertoo hiihtäneensä jossain huitin nevadassa neljä päivää kaatosateessa vain, koska pystyy. Kova nainen ol hän, kättä lippaan ja äkkiä nukkumaan ennen ku joku tulee ja retkeilee meijät suohon.

Seuraavana päivänä

Kuva: A. Tuhkanen

Onneks kahveesta ei tarvi maksaa käyttövoimaveroa – tulevaisuudessa ehkä kummiskin kilometripohjainen korvaus kahvin vaikutuksen alaisena liikkumisesta ja käyttäjän kofeiinimäärän GPS-seurantajärjestelmä?

Herajärveen tuli poistuttua kummiskin lopulta aamu-uinnin muodossa vielä ennen lähtöä, vaikka veden pinnalla kelluikin siitepölyä. Ai paljon sitä oli? Se kaikki.

Kuva: A. Tuhkanen

Herajärven lautturit (Kuva: A. Tuhkanen)

Mettiem mies ja selkeästi esillä olevat raitiin ilman myrkytyksen oireet: Hymy ja rauhallinen olemus

Lakkalan lampola

Kaikki tietää, et lopulta tiet nousee pystyyn. Ei tarvinnu siis hirveesti arvailla, et mihin tääkin tie mutkittelisi loppuviimeeks.

Ei ilme oikein enää irtoa kamraatilta. Hikihän siinä tuli, kun helteessä pitäisi potentiaalienergiaa kehittää.

Alla panodraama Mäkrän maisemista Pieliselle. Raporttia kirjoittaessani latailin reissuun liittyviä kuvia alunperin Bloggeriin, ja yhtäkkiä puhelimeni piippasi kuin viestin merkiksi. Kyseessä ei kuitenkaa ollu viesti, vaan jokin vakoilukorporaatio Kuuklen omistaman Humanoid-käyttöjärjestelmän kuvasovellushäsmäkkä, joka kertoi yhdistäneensä miun kuvat omin luvin panoraamaksi. Täytyy myöntää tosin, että ihan sen verran onnistuneeksi panoraamaksi, notta päätyi ihan blogiin asti. Tästä hitusen huvittavasta insidentistä nousi kuitenkin jokunen kulmakarva pystyyn ja kysymyksiäkin juolahti mieleen: miten paljon Google käyttää aikaa ja vaivaa algoritmeihin analysoidakseen sitä syömäänsä loputonta datatulvaa, että se osaa oksentaa tällaisen panoraaman satunnaisen käyttäjän satunnaisista kuvista ihan ilman erikseen pyytämistä? Tää kaikki onnistuu satunnaisessa järjestyksessä ladatuista epämääräisesti räpsityistä kuvista, mutta hallinnoimansa Bloggerin tekstinkäsittelyominaisuuksia ne ei piru vie vaan saa toimimaan…

Paluu Ikolanaholle.

Kuva: A. Tuhkanen

Toisella Ikolanahon käynnillä maltettiin pitää tauko, kun päivä ja samaten reissukin alkoi olla lopuillaan, eikä sunnuntai-iltana taukopaikka autiotuvan kupeessa ollut ketään – toisin kuin lauantaiaamuna. Nuotiobanaani Fazerin sinisellä saa aikaan raivokasta kannatusta, ja läheinen Kolin tapaan kolibakteereilla saastunut lähde saa aikaan jotain muuta raivokasta.

Tunnelma nousee pintaan hien mukana, kun mäetkin alkavat viimein nousta Kolille.

Sitten vielä ne pakolliset poseeraukset virallisissa kansallismaisemissa. No kylhä myöki ku muutki!

Kuten Ikolanahossakin, ni myös Ukko-Kolin huipulla vallitsi vähän eri meininki su-iltana, kuin la-aamuna. Poissa olivat kameroitaan heiluttavat turistit (eihä meitä nyt sellasiks lasketa, eihän?) sekä kanvaksiaan baskeri päässä ja patonki kainalossa levittelevät, epäilyttävästi punaviiniltä tuoksuvat taiteilijapersoonat, mutta keli oli vahvasti “läsnä” ja fiilis sen mukainen. Kun kaikkialla oli hiljaista, maisema avautui silmänkantamattomiin eikä ollut mihinkään kiire, niin Kolin ja Herajärven kierroksen kokemus teki loppuhuipennuksen myötä aivan lähtemättömän vaikutuksen, ts. “meni roska silmään”. Turhahan tätä ois ees yrittää kuvailla sanoin, mutta tulihan se nyt tehtyä.

Eikä siinä edes kaikki! Käpyteltiin Kolin yli Turula-nimiselle leirintäalueelle nukkuilemaan vielä yhdeksi yöksi. Seuraavana päivänä sitten palkinnoksi kylpylässä käynti ja kunnon ravintolalounas ennen kotia lähtöä.

Ihan ku Sveitsissä, paitsi ettei yhtään! (kuva: A. Tuhkanen)

Ti ti ti taa taa taa ti ti ti…

Ja viimeisenä (reissu)päivänä

Kymmenpotenssijärjestelmän mukaiset aamukahvimaisemat. Ei valittamista.

Kuva: A. Tuhkanen

Kylpylähotellin ja parkkipaikan väliä pääsi rundaamaan myös korkeanpaikanklaustrofobisten vankkureilla, eli raidehissillä, joka oli muuten Turulan maisemista poiketen ihan aito pala Sveitsiä. Ja nyt rupes tekemään mieli Tobleronea.

Ihan parhaita reissukokemuksia, vaikka homma kävikin koko ajan välillä täysin urheilusta, ja vaikka näin hienoista reissuista nauttii täysillä ilman mitään lopussa odottavia porkkanoita, kakkuja tai porkkanakakkuja, niin ei voi sanoa, etteikö Kolin kylpylä höpöhöpökasvohoitoineen ja näköalasaunoineen olisi tehnyt eetvarttia, tai suorastaan gutaa, kun maanantaiaamuna se oli käytännössä yksityiskäytössä ilman erillismaksua.

Reissun intensiteetistä kertoi jotain se kylpemisen jälkeen pukuhuoneen vaatekaapista pöllähtänyt kuolleen röllin haju, joka melkein riitti valkaisemaan nuuhkaisijan hiukset. Kengät on selvästi päässeet aateloitumaan reissun aikana kriteerit täyttävässä marinaadissa.

Ja jäihän se Eteläpään kierto vielä toistaiseksi täysin kokematta. Sillä erillisellä Herajärven kierrokseen liittyvällä 20 km osuudella olisi ollut vielä Suomen toistaiseksi ainoa ylläpidetty ja virallinen vaellusreitin kahlausosuus, että Kolin huikeiden maisemien lisäksi olisi tarjolla aidosti uniikin kokemuksen myötä syy tulla joskus uudestaan! Olkoot, puroissa voi läträtä rinkka selässä kotonakin.

Kohottakaamme näköalapaljussa pikkusormi pystyssä malja lehtikuohuvaa Kolille. Kippis, ryyst, röyh ja Kokovartalokommando sekä Endur-Anssi verkosta! (kuva: A. Tuhkanen)

Kokovartalokommando -blogissa Kolin reissu on otsikoitu “Kansalaisvelvollisuuksia ja kansallismaisemia, osa I”, et mikäs se kertomuksen osa II sitten oikein on? Suhmuraa ei tavoitettu kommentoimaan, mut asia selvinnee myöhemmin.

Kuva: A. Tuhkanen

Herajärven kierroksen suositellut lähtö- ja päätepisteet sekä muuta lisäinformaatiota löydät Luontoon.fi-sivustolta.

Luit tästä ensimmäisenä (alkuperäisen version) Kokovartalokommando -blogissa.

 

 

Muotkatunturin erämaa – erään partion tarina

Paikka: Muotkatunturin Erämaa
Matka/aika:  93 kilomtriä ja 6 päivää
Aika: 29.5–5.6.2015
Aloituspaikka: Ennen Sulaojan parkkipaikkaa hiekkakuopalta.
Lopetuspaikka: noin 5–8 km hiekkatiellä ennen Tirroa.
Ryhmä: Mikko & Tony

Muotkatunturin erämaa ja villi eräpuukko.

Pvm: talvi/2014

Idea ja idean sulattelu alkaa joskus illan pimeinä tunteina vuoden 2014 talvella. Lappiin on päästävä, mutta minne. Monia vaihtoehtoja punnitaan ja päädytään lopulta kaverini suositusten perusteella Muotkatunturin erämaahan. Tämä olisi kirjoittajan ensimmäinen erämaa-alueen patikka, ja paljon valmisteluja ja taustatutkimusta tehdään paikan suhteen. Kevääseen mennessä uudet rinkat, teltat ja kaikki vihreän näköinen jännä kama on hankittu. Vihreä on selkeästi ryhmämme pääväri mustan ja harmaan lisäksi.

Pvm: kevät/2015

Reitti alkaa hahmottua, ja omaisia on tiedoitettu sekä sovittu, että viestitellään, jos puhelimissa vain on kenttää. Keväällä käytiin Tonyn kanssa vielä jäähdyttelemässä jäisessä lammessa Helvetinjärven kansallispuistossa mutta ei apua, kauhea kuume on vallannut meidät ja Lappiin pitäisi päästä nyt ja heti.

Pvm: kesän alkumeiningit/2015

Lähtöpäivämäärä (29.5) lähestyy, rojut on tarkistettu ja listat päivitetty. Paljon olisi voinut jättää pois tai korvata keveimmillä, mutta kun kyseessä oli myös loma eikä nopea suorite, niin mukavuusfaktoria ei haitannut “muutama” lisäkilo.

  • rinkka 32kg
  • rinkka ilman ruokaa 25.7kg
  • päällä 4kg (vaatteet ja rojut)

Pvm 28.5.2015

Lähtö autolla Helsingistä —> Jurva —> Inari. Saa nähdä, saanko unta ollenkaan reissun päällä. Tarkoitus on lähteä perjantaina ja ajaa yön yli Inariin kahden kuskin voimin, ja sieltä sitten paikallisen taxin kyydissä Muotkan pohjoisosiin Sulaojan P/info-paikan läheisyyteen hiekkakuopalle.

Pvm 29.5.2015

Pako töistä kello 14:00 ja matka voi alkaa! Alkumatka menee heittämällä ja saavun nopeasti Jurvan kuningaskuntaan noukkimaan kakkoskuskia, joka istutetaankin heti auton rattiin. Silmät ristissä ajoa välillä tankaten sekä autoa että kuskeja.

Pvm 30.5.2015

Ivalon jälkeen piirteet maastossa alkavat selvästi muuttua siihen mitä odotettiinkin. Jokaisen uuden mutkan jälkeen on lisää ihmeteltävää, mitä karu, pohjoinen paljastaa meille. Aamuvarhain pääsemme paikallisen taxiyrittäjän pihaan, ja sieltä varusteiden siirto toiseen kulkupeliin sekä kyyti kohti Sulaojaa ja ennalta suunniteltua hiekkakuoppaa, josta kahden kilometrin taivallus ja erämaa-alue alkaa. Kiitoksia vain Arrelan taxifirmalle hyvästä palvelusta!

Siitä se lähtee..hiekkakuopalta kohti erämaata vihdoinkin.

Pvm 30.5.2015

Havaintoja:
– Suosirri
– Poroja (tiellä)
– Jänöksiä (läjä jäniksiä)

Sää:
– Rakeita leiripaikalla
– Vesisadetta
– Vaihtelevaa pilvisyyttä ja aurinkoa

Maastoon päästiin noin klo 9:30.  Kahden  kilometrin jälkeen ensimmäinen vedenylitys, ja eikun kenkiä vaihtamaan ja jääkylmään jokeen. Achtung sanoisi saksalainen, mutta suomalaisina tyydyimme vaan murahtelemaan, kivaahan tämä kun luulot otetaan pois jo ensi kilometreillä. Vesi oli joissa ja puroissa vielä aika korkealla.

Ensimmäinen leiripaikka oli noin kahdentoista kilometrin päässä lähtöpaikasta järven vieressä, eli eikun saapasta toisen eteen. Kunhan rinkat saatiin kannosta pois ja teltat pystyttyä, niin eikun kokeilemaan reissua varten ostamaani virvelisettiä. Järvi oli toista mieltä kokeilujeni kanssa ja päätti syödä pari kalliimpaa lippaa. Eikä sieltä kalaakaan tullut. Fiilis oli silti mahtava. Toisen kaverini sanoin näin jälkeenpäin “täällä on ihmisen hyvä olla”.

Allekirjoittanut kuvassa miettimässä minne sitä täällä voisi jäädä asumaan.

Pvm 31.5.2015

Havaintoja:
– Samppi (villiintynyt lapin sammakko)
– Poro
– Pari haukkaa
– Pieniä nelijalkaisia jyrsijöitä
– Kolmen naisen seurue Stuorroaytsin autiotuvalla

Sää:
– Vaihtelevaa pilvisyyttä ja aurinkoa
– Kesäinen fiilis

Tänään kuljettiin myös vastaava 10–12 kilometrin lenkki, johon sisältyi muutama rankka nousu. Viimeiset kaksi kilometriä autiotuvalle poronerotusaidan ja joen vieressä olivat aika rankkoja. Päästiin autiotuvalle ja nuotio päälle sekä makkarat tulille.

Alunperin tarkoituksena oli jäädä tuvalle, mutta joku hulluus (Lapin) sai meissä vallan, ja kirjattiin ittemme vieraskirjaan ja lähdettiinkin yöpatikkaan ja toki aloitettiin se kiiveten mahdollisimman jyrkkää rinnettä ylöspäin. Luurin verkko ei tuntunut toimivan oikein muualla kuin korkeimmilla huipuilla ja välillä se hyppi TeleNorin verkoissa. Yöpatikkaa taitettiin tovi ja saavuttiin eeppiseen kuruun, joka näyttäisi olleen myös muidenkin suosiossa suojaisen paikkansa ja ikivanhojen kivikasojensa perusteella.

Pakollinen jalkakuva (Tonyn). Maisemat oli mahtavat!

Pvm 1.6.2015

Havaintoja:
– 3 sorsaa
– Maakotka

Sää:
– Aamu alkoi sateen ropinalla joka ei tuntunut loppuvan. Jatkettava oli silti, jos meinattiin matkaa taittaa saman päivän aikana.

Leiripaikka oli kyllä hieno riippumatta kehnosta säästä. Tänään oli taas vuorossa pari vedenylitystä sekä kiertelyä, että löydettiin sopivat kohdat. Parit poronsarvetkin tarttui siinä tohinassa matkaan. Yöllistä juoksentelua huipulle ja viestejä kotijoukoille, että elossa vielä ollaan eikä tulla enää ikinä takaisin.

Vaellustoveri kuvassa ja tauko paikalla.

Pvm 2.6.2016

Havaintoja:
– Porolauma

Sää:
– Aamuauringon jälkeen rankka vaakasuunnassa oleva sade pyyhki pitkin maita ja vaeltajia.

Päivä oli aika rankka, päiväkirjassakaan ei ollut paljoa kirjauksia tämän päivän osalta. Vedenylityspaikan löytäminen oli hankalaa, kun ei haluttu turhaan rinkkoja kastella (eikä itseämme)

Täälläkin on ihmisen hyvä olla.

Pvm 3.6.2016

Havaintoja:
– Lisää poroja

Sää:
– Epävakainen

Taas yöpatikassa, ja aamun pikkutunteina heitettiin vain teltat sattumanvaraiseen paikkaan, jotta saatiin hetki unta. Olo oli ihan rättiväsynyt ja uni tulikin nopeasti. Totesimme että vanhaa “postipolkua” ei kannata sokeasti seurata vaan pitää myös luottaa vaistoihinsa ja mennä maaston mukaan. Muuten voi päätyä vaikka rämpimään keskelle suota tunniksi.

Vieläkään ei päästy huiputtamaan ylintä tunturia, ehkä sitten päivemmällä. Sään suhteen ei ollut onnea tänäänkään, mutta sentään päästiin tekemään kaivattu huiputus erämaan korkeimmalle laelle sitten myöhemmin illalla. Kummatkin onnistuivat myös päivän patikassa kastelemaan toisen saappaansa lumen alla piilevään vesikuoppaan. Ainakin opimme, että lumialueita vältetään, kun ei tiedä, mitä siellä alla voi olla.

Kaukana häämötti Peltojärvi, joka olikin myös meidän seuraava kohteemme.

Peltojärven rannalla, hyinen tuuli jäädytti vaeltajat täysin.

Pvm 4.6.2015

Havaintoja:
– Kuollut poron vasa
– Rannalla toinen telttaseurue
– Kiloinen hauki laguunissa

Sää:
– Puolipilvistä, kylmää

Saavuimme yötä myöten hiekkarannalle. Järvi puhalsi luut jäädyttävää tuulta, ja nopean ruokailun jälkeen äkkiä nukkumaan. Päivällä tarkoitus kalastella ja vain oleilla hetken. Päivä menikin torkkuessa ja parannellessa sotahaavoja. Virveliäkin pääsin heittelemään, mutta tuulen takia ei napannut kaloja eikä kalastajaa. Matkaa jäljellä noin 20 kilometriä asvaltille. Päätettiin lähteä yötä myöten vielä patikkaan.

Pvm 5.6.2015

Sää:
– Kylmä, puolipilvistä

Ehkä tuskaisin patikka soratielle, tunturimaiset muuttuivat nopeasti vetisiksi metsiksi, soiksi ja huonommiksi kulkea tulvimisen takia. Peltojärven eteläpuolelta alkavaa mönkkäriuraa pitkin jatkettiin kulkua hyvinkin pitkään. Maisemat olivat enemmän metsäistä ja sellaista mitä etelässä on tottunut näkemään. Yli kahdenkymmenen kilometrin yöpatikan jälkeen saavuimme soratielle, josta saatiin neuvottua taxi hakemaan. Äkkiä noutamaan oma auto ja edessä vielä pitkä matka kotiin.

Pvm 6.6.2015

Kotona Helsingissä 01:30 aamuyöstä raskaan ajorupeaman jälkeen. Ehkä ensi kerralla mietimme toisenlaisia kuljetuksia tai pidämme myös pakolliset lepopäivät. Samaten mm. vaikka ruokakin riitti, niin ensi kerralla pussiruokia vähemmän ja itsetehtyjä/kuivatettuja enemmän hinta/paino/tilan suhteen parantamiseksi. Yhteenvetona reissu oli haastava henkisesti ja fyysisesti, mutta hieno tunne patikoida koko erämaan halki, ensi vuonna sitten pidemmälle reissulle jonnekin toiseen erämaahan Inarin liepeillä. Olipa reissu!

Kaikista erämaista ja kansallispuistoista Muotka jätti meille tähän mennessä suurimman vaikutuksen. Tänne uudestaan kesänkorvilla 2017.

Yleisarvosana: *****
Perustelut: Nähtävää ja koettavaa paljon! Maasto vaihtelee laidasta laitaan ja haastavuus on kiinni vaeltajasta millaisen reitin valitsee.
Soveltuvuus:  Aloittelevalle erämaavaeltajalle ja jo kokeneemmallekin eräkoiralle.

Hyttysetön kesäretki suon laidalle – Teerisaari, Teijon kansallispuisto

Kesä-heinäkuun vaihteessa olimme juuri palanneet Ylitornion reissulta, kun mies ehdotti, että nukkuisimme seuraavan yön teltassa. Ei todellakaan lähdetä mihinkään ainakaan viikkoon. Mie meen nyt pariksi päiväksi sängylle pötköttämään, laitan pimennysverhot alas, luen kirjaa ja kuvittelen, että on marraskuu, oli reipas vastaukseni.

Onneksi minua ei ihan uskottu.

Missä sitä sitten nukuttaisiin? Kriteereitä sopivalle paikalle oli sen verran monta, ettei kohdetta tarvinnut kovin pitkään arpoa. Lasten takia olisi kiva, jos perille pääsisi polkuja pitkin, matka ei olisi kovin pitkä ja löytyisi valmiita fasiliteetteja nuotiohommiin.

Lisäksi 800 kilometrin autoilu pohjoisesta oli sen verran tuoreessa muistissa, että tunnin matka tuntui maksimietäisyydeltä. Toisaalta olisi kiva tutustua johonkin uuteen paikkaan.

Näillä kriteereillä päädyimme tutkimaan Teijon kansallispuiston karttoja. Olimme tehneet Teijolle vasta pari pikaista päiväretkeä, joten siellä riitti koluttavaa. Päämääräksi valikoitui lopulta Teerisaari, joka sijaitsee Puolakkajärven rannalla, suon laidalla, vain parin kilometrin patikkamatkan päässä Teijon Luontokeskuksesta. Heitimme siis rinkkaan tavarat lyhyelle yhden yön retkelle ja lähdimme iltapäivällä matkaan. Mukaan tuli mm. turhan vähän eväitä ja juomavettä, mutta ainakin rinkka oli kevy kantaa.

Patikkamatka Teerisaarelle oli varsin pitkospuinen – yli puolet matkasta taisi kulkea pitkospuita pitkin. Laavulla ei ollut varsinaisesti ruuhkaa, mutta yksi porukka siellä oli jo iltaa viettämässä. He taisivat vähän kauhistua, kun pölähdimme paikalle lasten kanssa, ja laittoivat stereoita pienemmälle. Meitä vähän huvitti, sillä juuri pari yötä sitten olimme nukahtaneet Kalajoen leirintäalueella festareiden basson jytkeeseen. Vaikka nukuimme jytkeessä ihan hyvin, luulen, että jatkossa muistamme aina tarkistaa festaritilanteen paikkakunnilta, joille suunnittelemme kesäistä telttayöpymistä.

Nyt siis sama vaikutti olevan edessä kansallispuiston helmassa. Seurue ei kuitenkaan vaikuttanut muuten erityisen äänekkäältä, emmekä siksi kokeneet tarpeelliseksi huomauttaa musiikista. Pystytimme teltan hieman sivummalle lasten sinkoillessa mustikoiden, käpyjen ja pitkospuiden perässä.

Iltapuuhana paistoimme lettuja ja nautimme hyttysettömästä oleilusta veden äärellä, suon laidalla. En vieläkään ihan ymmärrä tätä yhtälöä. Jo matkalla laavulle oli tehnyt mieli huikata jokaiselle vastaantulijalle, että TÄÄLLÄ EI MUUTEN OO YHTÄÄN HYTTYSTÄ, lyödä yläfemmat ja heittää pari kuperkeikkaa suossa. Ihan käsittämätöntä. Etenkin, jos on viettänyt edellisen viikon tyynessä, lämpimässä kesäkelissä mustien pilvien ympäröimänä.

Yhden kesän käytöllä jo rakkaaksi tullut majoitteemme, sikakevyt tarppiteltta.

Seurueemme todellinen barefoot-fanaatikko.

Vuorokausirytmimme oli vielä yöttömässä yössä, joten kello taisi olla yli puolen yön kun pääsimme nukkumaan. Samoihin aikoihin musiikki laavulla oli kuulemma vaihtunut rauhalliseen ambientiin. Kuulemma. Itse taisin nukahtaa ihan salamana, enkä enää noteerannut musiikkia.

Heräsin puoli viiden aikaan melko virkeänä vähäiseen unenmäärään nähden. Kuuntelin kurkien huutelua suolta ja tuijottelin aikani teltan kattoon, kunnes päätin nousta ja hyödyntää aamun aikaiset tunnit reippaaseen lenkkeilyyn kansallispuistossa. Vilkaisin karttaa ja poimin sieltä ensimmäisen sopivanpituiselta tuntuvan lenkin kierrettäväksi. Ihan nappiin reittivalinta ei tällä metodilla mennyt, vaan päädyin seikkailemaan suuren osan matkasta sellaisilla alueilla, jotka sykähdyttävät vasta joskus sadan vuoden päästä. Eli käytännössä reitti kulki nuorissa talousmetsissä metsäautotien pohjia pitkin. Jossain vaiheessa tympäännyin niiden katselemiseen ja yritin oikaista. Virhe. Päädyttyäni rämpimään taimikkoon totesin idean tosi huonosti ja luikin lannistuneena takaisin tielle.

Teijo oli ennen kansallispuisto-statuksen saamista valtion retkeilyalue, ja juuri alueella tehdyistä hakkuista huolestuminen antoi tärkeän sysäyksen kansallispuistohankkeelle. Nyt ydinosien hienot salomaat ovat ikuisesti turvassa hakkuilta, ja niitä tukevia entisiä talousmetsäalueita ja ojitettuja soita ennallistetaan tai niiden annetaan vanhentua rauhassa.

Ei varhaisesta aamulenkistä kuitenkaan ihan täydellistä katastrofia tullut. Kun vihdoin pääsin miellyttävämpiin maisemiin, havaitsin juuri ja juuri sivusilmällä jonkun suuren linnun lähtevän lentoon metsän keskeltä. Metso se varmaan oli…

Meinasin jatkaa matkaa pysähtymättä, olihan juuri siinä kohtaa vihdoin hyvä juoksuflow menossa. Onneksi kuitenkin aamuöisen jähmeät aivot raksuttivat hieman eteenpäin, että ihmeen hiljaa se lähti siitä puusta… No niin lähtikin, sillä se oli pöllö! Ja niitä oli kaksi. Siinä sain sitten ihmetellä kahden emoaan(?) huutelevan viirupöllön poikasen kuikuilua pienen matkan päästä. Katsoin kuitenkin parhaaksi jatkaa lenkkiä nopeasti, sillä pesivät viirupöllöt eivät ole varsinaisesti tunnettuja lempeydestään kotinsa lähellä liikkuvia ihmisiä kohtaan. En tiedä vahtiiko emo vielä noin isoja lentopoikasia, mutten halunnut jäädä ottamaan selvää.

Retkiseurani oli vielä täydessä unessa, kun palasin teltalle. Pulahdin aamuinnille ja hipsin telttaan lepäilemään. Kaivoin rinkasta kirjan ja löysin samalla keksipaketin. Jos menneestä kesästä valikoi muutamia mieleenpainuneita hetkiä, niin tässä oli yksi niistä: aamulenkin ja -uinnin endorfiinit, tuhiseva teltta, kirja ja keksipaketti.

Aamu ja aamupäivä hujahtivat ihan huomaamatta aurinkoisilla kallioilla touhuten. Meistä se luonteeltaan näpertelijöin askarteli kaarnalaivoja, ja etenkin pienin retkeläinen läträsi riemuissaan rannassa.

Anna 2-vuotiaalle vettä ja kippo ja hän viihtyy missä vain, miten pitkään vain.

Ylpeä veneenveistäjä

Kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa, jouduimme pakkaamaan rinkan ja lähtemään takaisinpäin, sillä olimme varautuneet vain aamiaistarpein.

Matka ei onneksi ollut pitkä, mutta jokseenkin kurnivin vatsoin saavuimme takaisin luontokeskuksen pihalle.

Teijon metsistä suuntasimme vielä lyhyelle visiitille Mathildedaliin ja vatsat saivat täytettä, kun ostimme sympaattisesta Kyläpuodista leivän ja hunajapurkin ja istahdimme sisäpihalle dippaamaan leipäpaloja hunajaan.

Ihmisiä tuli ja meni, ja pari koiraa juoksenteli vapaana sinne tänne. Missä me oikein olimme – ehkä jossain ranskalaisessa kylässä? Tuntui vähän hassulta ihmetellä siinä metsäläisvarusteissa ruukkikylän keskieurooppalaista tunnelmaa ja viimeisen päälle tälläytyneitä kesäturisteja.

No, seuraavalla Teijon reissulla tiedän sitten jemmata rinkkaan myös kesäleningin ja huulipunaa.

Teerisaari kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6682588.661, E=276170.754

Juttu julkaistu aiemmin Saappaat sammalessa -blogissa.

Muukonsaari, Lappeenranta

Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö järjesti viime kevään lopulla Muukonsaari-päivän, jossa halukkailla oli mahdollisuus päästä tutustumaan Muukonsaareen ja siellä olevaan retkikeskukseen. Säätiön väki vei retkeilijöitä Muukonsalmen yli veneellä saareen. Kävimme saaressa ensimmäistä kertaa ja kävelimme sen läpi pohjoiskärjessä olevaan retkikeskukseen.

Muukonsaari sijaitsee lähellä Joutsenon satamaa, Pöyhiänniemen edustalla. Niemestä on Muukonsaareen matkaa alle sata metriä, mutta sinne ei sulan veden aikaan pääse kuin veneellä välissä olevan Muukonsalmen vuoksi. Saari on kooltaan satoja hehtaareja ja sen luonto on monipuolista ja rikasta. Saaren pohjoispäässä on luonnonsuojelualue.

Muukonsaaressa kulkee merkitty luontopolku saaren pohjoisosan suojelualueella, retkikeskuksen vieressä. Polku on vain kilometrin mittainen, mutta maisemiltaan upea: rantakallioilta voi ihailla Suur-Saimaata ja kulkea sen jälkeen rehevässä lehdossa lehmusten ja pähkinäpensaiden katveessa. Muualla saaressa ei varsinaisia polkuja ole.

Muukonsaaren maisemaa Saimaalle.

Muukonsaaren lehtomaisemaa.

Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö suunnittelee Muukonsaareen sen läpi kulkevaa luontopolkua, mutta suunnitelman toteutuminen ei ole mitenkään varmaa. Retkellämme saarella kulkijoita varten oli puihin laitettu väliaikaiset opastenauhat. Reitti oli melko haastava, sillä monessa kohtaa metsä oli tiheää ryteikköä. Siinä oli myös oma viehätyksensä, sillä niin viidakkomaista tunnelmaa ja paksuja, vanhoja puita Lappeenrannassa harvoin näkee.

Matkan varrella oli muun muassa kilpikaarnamäntyjä, ikivanhoja kuusia, metsälehmuksia, lahopuita ja saniaislehtoja, mutta myös hakkuuaukeita.

Retkikeskukseen saapuessamme grillikatoksessa olivat makkarat ja letut paistumassa. Niiden maistelun lomassa virkistysaluesäätiön ihmiset kertoivat, että grillikatos ja nuotiopaikka ovat vapaasti retkeilijöiden käytettävissä. Sauna, ruokalarakennus ja mökit ovat vuokrattavissa. Toistaiseksi saareen pääsevät vain veneilijät, mutta säätiössä mietitään kuljetuksen järjestämistä myös muille.

Muukonsaaren retkikeskuksen sauna.

Muukonsaaren laituri.

Muukonsaaren rantaa.

Toivottavasti Muukonsaareen saadaan joskus luontopolku saaren päästä päähän ja kulkumahdollisuus myös ilman venettä. Voisiko Pöyhiänniemestä rakentaa saareen sillan, sillä matkaa on alle sata metriä? Imatralla Malonsaareen johtaa pitkä puusilta. Sopisiko Muukonsaareen samantyylinen ratkaisu?

Juttu julkaistu aiemmin Näitä polkuja tallaan -blogissa.

Toim. huom: Muukonsaaren retkirakenteiden kehittyvästä tilanteesta voi lukea Etelä-Karjalan Virkistysalueyhdistyksen sivuilta!

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit  N=6780503.894, E=579929.674

Vedenalainen Saimaa

Tyynellä säällä Saimaa voi näyttää rauhalliselta, mutta silloinkin pinnan alla tapahtuu. Kasvit kasvavat, kalat liikkuvat, kotilot ja simpukat elävät omaa elämäänsä… Pääsin kesällä tutustumaan Saimaan vedenalaiseen maailmaan vesitiiviin kameran avulla. Minulla ei ole sukellusvarusteita, joten olen kuvannut kahlaten ja uiden rantavesissä.

 

Kuvaaminen veden alla on melko haastavaa, sillä valo ja värit näyttäytyvät eri tavalla kuin normaalissa kuvauksessa. Kamera myös liikahtelee aaltojen mukana, ja vedessä liikkuu kaikenlaista “roskaa” linssin editse. Haasteista huolimatta vedenalaiskuvauksen kiehtova maailma on vienyt mennessään ja olenkin viettänyt Saimaalla enemmän aikaa kuin aiempina kesinä.

Järven pohjassa on ihan oma maailmansa, aivan kuin vedenalainen viidakko! Oli myös jännittävää ensimmäistä kertaa nähdä miltä sadepisarat näyttävät veden alta katsottuna.

Vedenalaista viidakkoa

Sadepisarat veden alta kuvattuna

Kaloja näkyy kuvatessa usein, mutta useimmiten ne ovat kameraa nopeampia ja kuvaan tallentuu vain pyrstö! Ainoastaan pienet ahvenet ovat sen verran uteliaita, että onnistuin saamaan ne kuvaan niiden tullessa ihmettelemään kameraa.

Kotilot ja simpukat ovat helppoja kuvattavia, sillä ne liikkuvat hitaasti jos ollenkaan. Niitäkin löytyy Saimaasta yllättävän paljon.

Juttu julkaistu aiemmin Näitä polkuja tallaan -blogissa.

Lue myös: Valokuvausta veden alla

Pahaniemen luolat, osa 3: Moinsalmen rakokivi, Savonlinna

Jos ihan tarkkoja ollaan, tämä erikoinen paikka ei sijaitse Pahaniemellä. Se kannattaa kuitenkin poiketa katsomassa samalla reissulla, sillä Moinsalmen rakokivi jää sopivasti matkan varrelle.

Rakokiven luola on luolaluettelon tarkistamaton kohde (Suomen luolat, s. 375). Moinsalmen rakokivi on kookas lohkare tai pieni kallio, noin 20 x 12 x 10 metriä. Kallio on jakautunut kahdella halkeamalla kolmeen melko tasakokoiseen osaan.

Kaakkoissivu on pystyseinä, luoteissivu on loivempi jyrkänne. Koillinen pää on komea otsalohko, josta tietystä kulmasta katsottuna melkein tulevat mieleen Pääsiäissaarten patsaat.

Pään alla on lippa, 3 x 6 x 3 metriä. Siitä noin 5 metriä kiven keskelle päin on pystyrako luode-kaakko-suunnassa koko kiven leveydeltä ja korkeudelta: eli 10–12 x 8–10 x 0,3–0,6 metriä. Katon muodostavat sinne kiilautuneet lohkareet.

Luola on pimeä ja ahdas. Sen läpikulkeminen vaatisi jotain kiipeilyvälineitä, koska molemmissa päissä kulkuaukot sijaitsevat raon pohjan yläpuolella. Tätä rakoluolaa voisi myös kutsua portiksi, mutta synninportiksi se taitaa ainakin minulle olla liian ahdas.

Viitisen metriä tämän raon vieressä  on toinen rako, joka ei ole niin hyvin avautunut. Tämäkin rako menee koko kiven halki, mikä on hyvin havaittavissa kiven päältä. Kaakkoissivulla on laattamaisen lohkareen alla tila, 7 x 4x 1,5 metriä.

Kartta. 6846934  N  615805 E (ETRS-TM35FIN)

Kohteessa vierailtiin elokuussa 2016.

Aiemmat artikkelimme Savonlinnan Pahaniemeltä: Vaatevuori ja Pahalahdenvuori sekä Korkvuori.

Pahaniemi sijaitsee Savonlinnasta linnunteitse n 15 km etelä-kaakkoon, Pihlajaveden saaristossa, Kongonsaaren ja Ritosaaren välissä.  Kesäteitä pitkin, Tanhuvaaran ja Moinsalmen kautta, on matka Savonlinnaan n 40 km.   Jäätiekaudella voi ajomatka olla jonkin verran lyhyempi, mutta se on eri tarina. Pahaniemi on lähes kokonaan luokiteltu arvokkaaksi kallioalueeksi. Sen pohjoisosa muodostaa Jussijärvenniemi-Kaksperänniemi kallioalueen (KAO060148) ja sen eteläpuolella sijaitsee Korpivuori – Vaatevuori kallioalue (KAO060147). Lähde: Jukka Husa, Jari Teeriaho, Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa, Suomen ympäristökeskus, 2007, ymparisto.fi