Artikkelit

Kierros karhua, ensimmäinen näytös

Karhunkierroksen patikka Hautajärveltä Rukalle 28.–31.8.2016, ensimmäinen näytös

Esinäytös

Vuoden 2011 syksy, satunnainen illanvietto Lappeenrannassa. Sade piiskaa ikkunaa, ja ukkonen iskee vasamia Saimaan yllä. No okei, oikeesti oli ihan nätti keli, mut ois voinu olla eeppisen pahaenteinen sää. Toverini Jaakko kaataa meille konjakkia ja toteaa, että olisi huikeaa joskus vaeltaa Karhunkierros kokonaisuudessaan. Vaikka en juuri konjakista tykkääkään, niin isompi vaellusreissu kuulosti hyvältä, joten pyysin tätä kertomaan lisää reitistä, kun tuolloin vielä eräseikkailuhommissa niin untuvikkona en tietysti ollu koko reitistä kuullutkaan. Jaska kertoi Pienellä Karhunkierroksella joskus nuoruudessa näkemänsä perusteella niitä näitä reitistä ja joku meikäläisellä vaan loksahti kaalissa niin, että sillä hetkellä tein päätöksen joskus käyä tuon täysimittaisen reitin samoamassa läpi – mieluusti vielä vastapäätä istuvan “idean isän” kanssa, koska siinä vaan tuntui olevan joku astetta syvempi ajatus mukana.


Ja takaisin nykyhetkeen, sillä se joskus olis niiku nyt. Omassa pienessä aivossani olin näpertänyt vuoden -16 reissusuunnitelmat niin, että Koli olisi kotimaan historiaa ja huikeimpia maisemia hivelevien reissukohdevalintojen pelinavaus, ja Karhunkierros se varsinainen potti kesän päättävänä sokurina suolan pohjalla. Oman sivun kirjoittamisen alkamista tuossa Oulangan kansallispuiston maisemien eepoksessa oli jostain syystä vaikea hahmottaa, kun sitä oli niin kauan ja hartaasti lakki kauniissa kourassa ooteltu, mutta onneksi alkamisen hahmottamista oli helpottamassa Etelä-Kurjalasta Kuusamoon suuntaavan 700 km:n ajomatkan suoma perseen kolotus. Terveiset Saksan insirööreille: Klonkswagen on erisuuri kuin ergonomia.

Nootti:
Karhunkierros on monille aivan peruskauraa, ja jauhaahan sen täysin läpitte noin 5000 henkeä vuodessa, että kyse on suoranaisesta turistikohteesta. Monille on siis ihan ymmärrettävästi vaikea saada jakeluunsa, että miks sitä hehkutetaan niin paljon ja miks siitä joku jaksaa TAAS lässyttää plokissaan, mutta vastakaneetiksi en voi kuin suositella ottamaan tiukan otteen siitä tunkista ja painumaan itse tsekkaamaan, että miten ne paikalliset maisemat avaa aivonystyröitä ihan eri tavalla, kuin uskoisi.

Sunnuntai 28.8.2016

Hyvää huomenta todellisuudessa

Olihan tämäkin päivä koettava, eikä se noussut kauniina – mutta en noussut miekään. Realiteetit härmistyivät nokkamme eteen, ja tällä kertaa psyykkeen sumuverhot hälvenivät edestämme paljastaen Karhunkierroksen luontotalon (ent. Hautajärven luontotalo). Toveri Endur-Anssin kanssa heräsimme siis sateisen maastoyön jäljiltä suoraan reitin pohjoispäästä valmiina ottamaan karhunkierrospainihaaste vastaan. “Ite idean isä” Jaakko ilmestyi taksikyydillä takavasemmalta keskelle aamupalaamme luontotalolle jo heti kaheksan jälkeen aamulla, ja homma näytti vakavasti siltä, että kohta sattuu.

Ryhmä Latva3 ja obligatorinen “Kato ku myökii melkei vissii käytii jossai ehkä!” -kuva

Allekirjoittanut manaa eräilyn epäjumalia apuun jo ensimetreillä (kuva: A. Tuhkanen)

Algebra olisi seuraava: ysin maissa liikkeelle tuntisyklillä, eli tasatunnista alkaen kävelyä ja tunnin lopussa aina 5–15 min taukoa fiiliksen mukaan. Noin puolessa välissä päivää tunnin tai puolentoista mittainen ruokatauko, ja toinen ruokailu ja/tai iltapala sitten leiriytessä päivän päätteeksi. Yritettäisi ajoittaa tauot mielenkiintoisten nähtävyyksien kohdalle, jotta saataisi aina pari kärpästä yhdellä hutilla.

Sykli on hyvä täsmäase reissuväsymystä vastaan ja ollut käytössä monesti, mutta nyt se laitettiin omalla kohalla ekaa kertaa useamman päivän mitalla koetukselle.

Luontotalolta aloittaessa Karhunkierros tarjoaa aluksi suota. Suo on reilusti parempi kuin Ristikallion aloituspaikan tarjoama hakkuuaukeainen alku, joka vielä lyhentää KK:ta 10 km luontotalon lähtöpaikkaan nähden, mut Luontotalolta lähtiessä taas jää Ristikallio näkemättä (vekki vihkoon: syy tulla takaisin).

Jos kaupunkilainen on sitä mieltä, et…
– Suot on pelkkää vettä, höttöä ja 13 kilotonnia paarmoja (myös talvella)
– Suolla ei voi kävellä eikä uida
– Soiden kuuluukin olla piilossa keskellä mettää muutamia pitkospuita ja laavuja kasvavia lakkapitoisia poikkeuksia lukuun ottamatta

…niin kannattaa erehtyä käymään vaikka Sallan ja Kuusamon korkeudella, ku siel on suotkin ihan isosti näkemisen arvosia paikkoja. Plussana plop paikalla ei tollei syksyllä oo enää itikoita tai juuri muitakaan kiusankappaleita (pl. allekirjoittanut), kun ensimmäiset syyskesän yöpakkaset olivat jo suorittaneet hytykkeiden massamurhan.

Tuhatmetrejä corten-teräksestä

Monien Karhunkierroksen alkupuolelta tunnistama nähtävyys ei oikein tue roskattoman retkeilyn periaatteita, mutta joku voisi tietäessään paukutella henkseleitään tuolla kommenttiosiossa, et mikä tän “roskan” valmistaja ja malli onkaan?

Ettei ois vähä mittaria käännetty kuitenki…

“Vetelä täällä, kuka siellä?”

Kolopesijöiden asuntomarkkinoillakin on täällä ihan eri sfäärit

Oltiin jo pietty yksi varsinainen napostelu- ja säätelytauko ekan riippusillan kohdalla, kun kaikilla ruumiin tukirakenteet huusi kantolaitteiden säätämisen puolesta ja jokaisella oli lähdön kylmäkäynnistyksen jäliltä liikaa kuteita yllä. Paksu takki voi liikkeelle lähtiessä olla kiva, mut muutaman kilometrin jälkeen koleassakin kelissä alkaa tuntua, ku olis lenkillä joku ostos-tv:n sauna belt niskassa. Jos ei muuta, ni saa tällei ainaki kroppaan lämmöt päälle.

Perttumakosken laavulla noin 7 km jälkeen pidettiin toinen tauko hämmästellen aavisteltua rankempana langenneen edellispäivän ja -yön sateen jälkiä. Sateiden intensiteettiä ja laajuutta ei oltu ajateltu sen kummemmin lauantaina Rukalle ajaessa, vaikka matkallakin vettä paistoi välillä aika kovaa. Nyt polku oli paikoitellen aivan mössöä, ja alkupään uudella reittilinjauksella sijainnut Rytinivan yöpymispaikka suorastaan tulvi viereisen Koutajoen saatua hönkää sateista. Perttumakoskella tauko ei sentään ollut kahlaamista, kun taukopaikka sijaitsee joen pintaa ylempänä.

“Hyvä lörtsykä!”
– Jaakko vetisen polun kunnosta

Tauolla ihailemassa alhaalla virtaavaa Savinanjokea ja entistä laajempina hahmottuvia sateen vaikutuksia.

Vaikuttavaa, muttei kovin kaunista. Mielleyhtymää mettäkoneen mylläämään maastoon ei voi välttää, mut kysymys kuuluuki, et tartteeko kaiken aina olla kaunista?

Savinajoen törmältä oli valunut kivineen, kantoineen, karhuineen ja metsänpeikkoineen kokonaisia mökkitontin kokoisia lämpäreitä pintamaata jokeen mitä ilmeisimmin juuri edellispäivän sateiden ansiosta. Tai ainakin kaikesta päätellen maanvyörymät oli tapahtuneet ihan lähiaikoina, kun maan mukana lähteneiden, nyt joesta sojottavien puiden lehdet vihersivät. Vaikka luonto osaa itekin tehä rumaa, mut vaikuttavaa jälkeä, niin tähän ei jääty lounastamaan, sillä murkinoinnit oli päätetty yhdistää vielä vaikuttavamman näyn yhteyteen, eli Rupakivelle.

“Jumalauta mikä moukku!”
– Jaakko Rupakivestä

Niimpä Rupakiven tasalla päästiin kokkailun lisäksi tietty myös tuijottelemaan tuota kuulemma Suomen harvoista jokiraukeista tunnetuinta. Se on vaikuttava näky, joka saa keräilemään leukaperiään jo alas johtavilta lahoilta rappusilta, kun luonnonmonumentti paljastuu vähitellen puiden välistä. Veikeä viisimetrinen* kolossi saarineen pienen puistikkonsa kera käskyttää Savinajoen valtavaa voimaa väistämään tieltään. “Kuka on herra!” piiskanisku – melkein kuulin sen huudon. Paikalla on veden alla varsin outoja kalliokumpareita, jotka saivat veden notkahtelemaan, aaltoilemaan ja tanssimaan mitä oudoimmin tavoin.

  • Ei ollu mittanauhaa mukana, mut Guuggeli kertoi jälkikäteen.

“Tähdet, tähdet…”

Jaska oli ihan oikeassa sen “lörtsykä” -heittonsa kanssa. Tässäki kohtaa valumavesi valtasi hetkeksi matkaa polun täysin omiin tarpeisiinsa keneltäkään mitään kyselemättä (kuva: A. Tuhkanen)

Savilampeen johtava ja polkua risteävä ehkä maailman mahtavin vesillelaskupaikka on varmana myös maailman ei-mahtavin vesiltänostopaikka. Tässä on selkeästi ainekset siihen, et kanootti laskee melojan vesille, eikä toisinpäin

Savilammessa naittuvat yhteen Savinajoki ja Oulankajoki, joista jäljempi ylitetään autiotuvan pihasta lähtevää riippusiltaa pitkin. Joet jatkavat tästä yhteistä uomaa Oulankajoen nimellä ja reitti jatkuu jokea myötäillen.

Radioprofeetta Dannyn ennuste käy toteen – pahaenteistä!

“No siält löyty makkuri!”
– Jaakon poikkeuksellisen tamperelainen heitto Anssin hukassa olleista kummitusmakkaroista niiden ilmestyttyä takaisin materiaalivahvuuteen muutaman tauon jälkeen.

Taivalkönkään telttailualueen näköalapaikka on reitin varmaan riskialttein photo opportunity, mut samalla rahalla se tarjoilee myös mitä huikeimpia näkyjä. Kielekkeeltä aukeaa näkymät takaisin päin yläjuoksun mutkaan ja menosuuntaan alajuoksuun Taivalkönkään riippusilloille.

…sekä parinkymmenen metrin pudotus vieressä olevaan Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Taivalkönkäälle oltiin suunniteltu leiriytyminen noin 20 km päivämatkan jälkeen, ja suunnitelma jostain syystä myös piti. Oltiin paikalla ennen kuutta, et ehittiin siis ilman kiireitä pistämään leiri pystyyn, liekkiä kivikehään ja ruokaa suuhun. Piti vaan ensin ettiä se sovelias leiripaikka, joksi saksalaista retkeilyintoa piripintaan ahdettu Taivalkönkään autiotupa ei oikein sopinut. Ahtunk, ei mahtunt vaik kui tunk.

Meille omien majoitteiden ystäville oli onneksi teltta-alue parisataa metriä reittiä takaisinpäin kallion päällä, eikä harmittanut, vaikka leiripaikan ettiminen ja Taivalkönkään kuohujen hämmästely menikin vähän rapputreenin puolelle. Teltta-alueelle saatiin seuraksi pari muutakin KK:lle samaan aikaan pää neljäntenä jalkana sännännyttä seuruetta.

Hella kuumana

Kahenlaista kortteeria

Makkarat kypsinä nuotioon ja vaeltajat kypsinä ekaan päivään – tavoite saavutettu. Pää tyynyyn ja…
Ai niin, huomionarvoisena seikkana todettakoot, et yhtään yömyssyä Stroh-pullosta ei otettu. narsk glung “Hyisssss…”
Mihis sitä jäätiin. Niin tosiaa, unta pitkin seuraavaan päivään.

Maanantai 29.8.2016

Toiseen reissuaamuun ja uuteen viikkoon herättiin eilispäivää miellyttävämmissä merkeissä. Varoitus: Seuraa kahen kappaleen verran teknistä hourailua.

Oon aina ollu sitä mieltä, että maanantai on päivä siinä mis muutkin ja asenne tekee päivän, mut tällä kertaa asennoitumisessa autto myös riippumattomajotteeni välikerrokseksi survoma makuualusta. Ekana yönä olin nukkunu vaa riippumatolle tarkotettu “alusvaate” (engl. underquilt tai underblanket) lisäeristeenä, ja tuo rätti ei sen yön sateissa ynnä tyrskyissä oikei pitäny lämpösenä, vaikka laavukangas blokkaakin suurimmat tuulenpuuskat. Toista yötä varten otin koko nukkuma-arsenaalin käyttöön tunkemalla myös riippumaton välipohjaan solumuovisen makuualustan. Tällä sai kokonaisuuden toimimaan ja uni pysyi simmussa läpi yön.

Tietysti olihan siinä myös makuupussi, jos joku nyt ei hiffannut. Otetaans sananen siitäkin: olin ottanu pienimuotosen riskin, kun varustauduin reissuun kesämakuupussilla, jossa mukavuuslämpötilarajana on -3 astetta celciusta. Tuon voi luottaa riittävän viileämpinäkin kesäöinä Suomen kesästä** huolimatta, mutta mites sitte pohjosessa ja syyskesästä? Tulis olemaan vähän nii & näi jo ajatustasolla, kun oli ootettavissa lämpötilojen hivelevän öisin nollaa sen ylä- tai alapuolelta ja muutenki ruumiinrakenteeltani keskivertokukkakeppinä tiiän voivani laittaa suosiolla sen 5 astetta lisää noihin makuupussien lämpötilarajoihin. No, onneks olis yöpuvuksi myös fleeceä, jonka riittämisestä tarvittaessa lisälisäeristeenä oli hartaita toiveita, jos tulevat yöt menisivät kylmäksi…

** “Sen minkä kesä kastelee, niin sen se myös jäädyttää”

Sitte taas asiaan: Puurovesien lämmetessä ehtii kätevästi laittaa sässynät rinkkaan nii, et aamupalan valmistumisen jälkeen pääsee heti laittamaan popoa toisen eteen. Niin älytön oli hinku päästä ahnehtimaan silmillään jatkuvasti huikeammaksi muuttuvia maisemia, et ihme ku joku vissii ehti jopa syömään sen oman aamupalansa.

Taivalkönkäältä lähtiessä olivat mökin täyttäneet saksalaiset kohtalontoverit ulostautuneet kabiinista. Eräs näistä saksalaisista oli Anssin kuuleman mukaan kysellyt toisilta ohi menneiltä retkiporukoilta, että josko se kuuluisa joku voisi ottaa hänen varusteitaan mukaansa ja postittaa ne Rovaniemelle. Täh?! Nii, hää oli vissii matkalla Euroopan halki arviolta ihan kaikki + vähä päälle mukanaan, ja Karhunkierroksen kohalla alko jo vähän vieteri hirttämään kiinni ~40 kg painavan rinkan alla. Kun kaikilla muillakin on jo valmiiksi omat kantamukset mukana, niin vastineet kenttälähettihakemukselle tais olla lähinnä sitä perisuomalaista auttamisen halua malliin “Pärjäile!”. Kuriiria ei ihan tällä kertaa herunu, mut täytyy kyllä nostella kenttälakkia tuollaisesta Euroopan halki -rohkeudesta. Toivottavasti miekkonen selvisi maaliin asti, missä päin maailmaa se maali sitte oliki – jos ei sitte koko ukko ole vielä kyselemässä jossain Mynämäellä, et kukahan postittelis vähän varusteita Timbuktuun.

Taivalkönkään ensimmäisen kosken imu

Kuohut riippusillalta nähtynä

Kolmannen koskihaaran riippusilta, joka näkyi illalla…

…tuolta. Vedessä näkyy melojien reittiä saarekkeen kanoottirännille ohjaava poijunaru

Ja viel ne kolmannen haaran kuohut siellä jossain kaukaisuudessa. Taustalla näkyy Oulankajoen Pitkälahti

Taivalkönkäästä voisi kirjoittaa oman tekstinsä kaikkine valokuvineen, mut mie luotan siihe, et sen on moni tehny aika tyhjentävästi tarpeeksi moneen kertaan. Paikka on kyllä fiiliksiltään suoraan kuin jostain lapsuuden seikkailuelokuvan aarresaarelta, kun kosken keskellä on saaria ja riippusiltoja iha ku jossain eksoottisemmassakin lokaatiossa. Ja vielä mitä, täähän ON eksoottinen lokaatio, hitto vie! Ei meillä päin ole sellasia koskia, joihin pitää laittaa poijunarut ohjaamaan melojat turvalliselle reitille. Tai oikeestaan ei meillä oo edes koskia, paitsi Imatrankoski.

Taivalkönkään melontaa kaipaavat voi kokeilla halutessaan vastaavaa menoa turvallisissa oloissa survoutumalla kanootin kanssa köh Imatrankoskeen köh kotona pyykkikoneeseen, laittamalla Taivalköngäs -pesuohjelman päälle ja pulipuli.

Tasaisessa kangasmaastossa auringonpaisteessa oli kyllä sitä jotain, kun se välittyy näin jälkikäteen täysin käsittelemättömästä ja perunalla otetusta valokuvasta. Hästäk noufiltter.

Toiset tykkää traditionaalisemmasta

Viien tähen maisemat tekee tauon, mut myös tauko tekee viien tähen maisemat. Se on vähä niiku sitä hetkeen tarttumisen taitoa. Ai minkä tähen?

Oulangan luonnonpuiston leirintäalueen ruohonleikkaajalle ei näköjää makseta korkeanpaikan työn lisää

Njet! Karhunkaatolupa saataisi vasta Rukalla saunassa. Sitä ennen myöskään yhtään Strohia ei nautita. (Kuva: A. Tuhkanen) *narsk* *gulp* “Köh, rääh!”

Ei näistä työasioista näköjään päässy eroon ees lomalla, kun Oulankajoen ylittävä silta sai paraikaa uutta kantta

Oulangan luontokeskuksen pihassa navigaattorin heleä naisääni kuuluttaa: “Seuraavaksi – aja joka suuntaan – yhtä aikaa – iha helevetisti.”

Vempulat suunnittelee päivän etappeja. “Wanha walocuwa” -filtteri by Anssin pottukameran kuolonkorahduksia päästelevä kenno (kuva: A. Tuhkanen)

Oulangan luontokeskukselle tupsahdettiin reitin varmasti helppokulkuisinta osuutta myöten alle kolmessa tunnissa noin puoleen päivään mennessä. Keskuksella kävi aika hulina: oli turistia, bussikaupalla luokkaretkeläistä, reitin varrelta tuttua retkiporukkaa ja ihan vaan autolla päiväretkeilemään tullutta sakkia. Myö oltii mietitty pitävämme lounastauko tässä yhteydessä, koska munkkikahvihammasta kolotti (ehkä juuri töiden lomassa kahvitauolla syötyjen munkkien takia, whuu nous whuu keörs) ja munkkikahvien olis tietysti oltava ne jälkiruoat lounaan päälle. Aijai, teki hyvää. Onneks munkkikahvia tosiaan riitti myös kaikille populan määrästä huolimatta, vaik joku meistä kyl tais saaha just sen viimesen rinkilän. Huh, meni siis tiukille ku Sylvester Stallonella siin Rennyn leffassa konsanaan.

Puolitoistatuntisen jälkee jatkuu, hop

Luontokeskusta ja rikostover… siis muita retkeilijöitä

Seuraavan muutaman kilometrin aikana Oulanka paiskasi taas sellaiset kortit pöytään, et meikäläinen ja vissii muutama muukin oli aivan oikeasti ihan monttu auki niiden edessä.

Reitti alkoi metsän keskellä kulkeneen osuuden jälkeen noudattaa taas Oulankajoen linjaa, ja heti ensimmäisenä Luontokeskuksen jäliltä oli vuorossa Kiutaköngäs. Tuo paikka on sen verran hämmästyttävä ilmestys, et vissiin kartantekijältäkin on mennyt ajatukset ristiin könkään äärellä, kun kartasta puuttuu se viereinen tukinuittorännin ruikula kokonaan.

Kiutaköngäs on tähän mennessä ainut luonnon muovaama näky, joka sai myös allekirjoittaneen ihon kananlihalle. Se kosken huumaava jyrinä ja kuohuista nouseva kosteus päästivät niin ennenkokemattoman lähelle suuria luonnonvoimia, et niiden eessä vaan tönötti nollat taulussa (silloin, ku ei räpsiny valokuvia kameran kenno kuumana ku paraskin turisti) miettien, et “Jumat, näin koetaan asioita!”.

*Virvelirummun pärinää* (kuva: A. Tuhkanen)

Tänne se kaikki vesi näköjään hävisi. Jaakko ja mie (siel rinkan takana) mittatikkuina (kuva: A. Tuhkanen)

Tonneittain valkoista kohinaa (kuva: A. Tuhkanen)

Pinnan tasossa (kuva: A. Tuhkanen)

Kivetkin kiinnostaa

Jatkuu… (kuva: A. Tuhkanen)

…ja jatkuu.

Kiutaköngästä ihailtiin erilliseltä kalliosaarekkeelta, jonka erotti muusta mantereesta vanha louhittu tukinuittoränni.

Oulankajoki meanderoi vieressä minkä ehti (ja kyllä, opin reissussa uuden sanan), kun myö taas käveltiin auringonpaisteisessa päivässä sen vierellä jatkuvasti korkeammalle nousevaa törmää myöten. Joku spaadu sattui vastaan seurueineen ja esitteli löytämäänsä männyntuoksuvalmuskaa samalla hallitsemattomasti puheripuloiden kyseisen tatin kilohinnasta ja arvostuksesta Japaniassa. Hieno homma hälle ja kaipa se (sieni) jollekki tuoksukin, tai ainakin Jaakko ja Anssi ties väittää sen tuoksuvan, mut miun pää oli niin täynnä Kiutaköngästä ja Oulankajoen ihmeitä, ettei muita aistihavaintoja hetkellisesti otettu vastaan, vaikka oisin niistäny siinä justiisa koko tatin kaikkine maltoineen nenääni. Hetken aikaa piti muistella, et sienien kerääminen kuten marjojenkin syönti on Oulangan kansallispuistossa sallittu, mut taas kääpien nykiminen irti puista on kielletty täällä, vaik normaalisti se kuuluukin jokamiehenoikeuksiin, kunhan sen hoitaa puuta vahingoittamatta.

Ja tääki ois voinu olla reishi, eli lakkakääpä. Vai menikö reisille, HÖHÖ

Siinä sitä meanderointia, eli joen mutkittelua (kuva: A. Tuhkanen)

Anssi kahlasi, koska miksi ei. Vieressä oli kuitenkin ihan hyvä silta, jonka pystyi näin jättämään kävelemättä

Nimetön vesiputous, joka laski polun kanssa ristiin Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Marjat (kuva: A. Tuhkanen)

Tunnistatko ittes kuvasta? Ei se mitää, ei myökää. Ansakämppä jäi kuvasta vasemmalle (kuva: A. Tuhkanen)

Maa-aineksen kitkakulman käsite rautalangasta väännettynä: Tätä jyrkemmässä kulmassa ei tavara pysy kasassa

Yht’ äkkiä tuli herättyä tunteeseen, et putoaa sängystä! (kuva: A. Tuhkanen)

Keturoilleen menneen tukinuiton jakojäännös Kulmakkopuron yhteydessä.

Nelosia ja ykkösiä, hyviä numeroita ovat

Todiste siitä, et reitille nimensä antaneita otuksia tosiaan kiersi jossain lähistöllä (kuva: A. Tuhkanen)

Oulankajoelta irtaannuttua reitti lähti Kulmakkovaaraa ylittäen ensin Kulmakkopuron ja puron tulipaikan, sekä pururatamaisen aukion. Tuo aukio on lopputulos 1900-luvun alun Kulmakkopuron perseelleen menneen tukinuittoyrityksen ruotsalaisesta pelastustoimenpiteestä ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun puron laitamille kasaantuneet tukit sahattiin lankuiksi ja kuljetettiin maitse muualle IKEAn tehtaille (lähde: Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen).

Reitin noustessa Vaaralle taival oli taas vanhaa kunnon “lörtsykää”, ja jottei kantavuudeltaan kyseenalaisen polun kanssa seuraavan askeleensa arvailu vaan olisi ollut liian tylsää, niin myös metsän kuningas ite oli käynyt miinoittamassa polkua kertaalleen syödyillä marjoilla. Yhden ruoansulatuskierroksen kokeneet metsän antimet eivät olleet ongelma, sillä eihän niitä jatkuvasti ollut, mutta edelleen juurakko, kivet, kannot, kävyt ja se sörsseli sekä niiden kaikkien väistely oikeelta, vasemmalta, alta ja yltä veti polvet veteläksi. Olihan matkaakin ropissut päivälle jo yli 20 km, ja illan määränpääksi suunnitellulle Jussinkämpälle sitä tulisi yhteensä melkein neljännessata kilometriä.

Päivä oli siis reissun päivistä pisin ja rankin (tai ainakin tässä vaiheessa elettiin tuossa luulossa…), mut myös todella antoisa. Koko kolmen kopla oli vähän kuitti kuluneesta päivästä, mut Kulmakkojärven eteläpään kaislikossa veden peittämiä pitkospuita horjuessa horjuttiin kummiskin hymyssä suin. Kyl Karhunkierros oli lunastanut paikkansa jo tässä vaiheessa myös tämän matkaajan sydämessä.

Parkkeerattiin siis Jussinkämpän maastoon. Väen määrästä sanottakoot nyt, et Saipan pelissä on sakkia kuin Jussinkämpällä. Illanvietto Jussinkämpän leirissä sujui kuitenkin väenpaljoudesta, partiolaisista ja väsymyksestä huolimatta (tai siitä johtuen) aivan raukeasti. Tilaa oli selkeästi varattu isommankin Saipan pelin porukan pitimiksi: teltta- ja nuotiopaikkojakin oli useampia siltä varalta, että sopu sijaa antaa -ajattelutapa ei perisuomalaiseen tapaan veny, mutta paukkuu. Mitään ihmisiä vastaan meillä ei ollut, mut viimeistään partiolaisten mökääminen rantalaavulla vähän niiku ajoi meijät käyttämään valinnanvaraa hyväksemme nii, et majoitteiden pystyttelyn jälkeen murkinoimme sekä tulistelimme kenkämme, sukkamme ja naamamme kuiviksi ihan omassa rauhassa meille jääneellä nuotiopaikalla.

Reissu olisi päiviltään puolessa välissä ja kilometreiltään jo vähän yli, että unta sopi ottaa kupoliin aivan ansaitusti.

Ja tavaksi muodostuneeseen tyyliin kemiallista lämmitystä Stroh- tai konjakkipullosta (minkä nyt kukin päättikin jättää juomatta) ei nautittu. “hölökyn kölökyn” ryyst PTHUI!

Hauskaa, et kun Ämöriikassa kaikki vaalilupauksista alkaen on suurta ja lihavaa, ni samaten on myös tervaksen nimi: fatwood. Tässäpä todellisen lihavaa puuta (kuva: A. Tuhkanen)

Puhas viilistelykuva (kuva: A. Tuhkanen)

“…Ja sitten laavun porukka pienempää ääntä!”
– Metsästä kantautunut partiolaisille suunnattu anonyymin kohtelias kehotus laittaa NYT se suu suppuun ja pää tyynyyn vähän äkkiä niiku olis jo. Hyvää yötä! (kuva: A. Tuhkanen)

Vaikka teksti ottaaki ja pätkäsee tähän näin, ni Karhunkierros ei osaltamme suinkaan loppunut medihelillä evakuointiin, vaikka jotain sen suuntaista olikin ihan syytä olettaa tältä karonkalta. Tarina kuitenkin menee poikki ihan käytännön syistä, kun Guttenbergin raamatun mittainen reissukertomus oli ihan hyvä idea jakaa kahtia lukukokemuksen parantamiseksi. Eli jatkuu ensi numerossa…

Luit tästä ensimmäisenä Kokovartalokommando -blogissa!

Iltakaakaolla Karhukummun laavulla, Rovaniemi

Napapiirin retkeilyalue sijaitsee reilut parikymmentä kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen. Alueen reiteistä löytyy jokaiselle jotakin, alle kilometrin mittaisia laavureittejä, muutaman kilometrin mittaisia luontopolkuja, pari kappaletta kymmenisen kilometriä pitkää reittiä. Luonto retkeilyalueella on monin paikoin luonnontilaista ja erämaan tuntuista, osa metsistä on satoja vuosia vanhaa.

Napapiirin retkeilyalueen tunnetuimmat ja helpoiten saavutettavat nähtävyydet ovat Raudanjoen komeimmat kosket Vikaköngäs ja Vaattunkiköngäs. Vikaköngäs sijaitsee aivan E4-tien varressa, Vaattunkiköngäs hieman sivummalla, korkeita, naavaa roikkuvia kuusia kasvavan metsän keskellä.

Iltakaakaolle valitsemamme Karhukummun laavu sijaitsee retkeilyalueen Vaattunkönkään osassa.

Kesäisen sunnuntai-iltapäivän jo kääntyessä iltaan saavuimme Vaattunkikönkään parkkialueelle, joka oli täpösen täynnä retkeilijöiden ja marjastajien autoja. Osa autoista ei ollut edes mahtunut suurelle P-alueelle, vaan olivat parkissa tien varressa. Alue on erittäin suosittu paikallisten keskuudessa kauneutensa ja sijaintinsa vuoksi.

Parkkialueelta suuntasimme kohti kohisevaa Vaattunkiköngästä. Könkään ylittävällä riippusillalla tuumailimme yhdestä suusta, että joki näyttää kuin olisi tulvan vallassa kesän ja alkusyksyn sateiden vuoksi. Vettä virtasi lähes kuin kevättulvan aikaan.

Riippusilta on varmaankin teknisesti riippusilta, mutta käytännössä se on jämerä, suuri ja vakaa kulkea, ei sellainen tavanomainen huojuva, kapea riippusilta.

Sillan ylityksen jälkeen reitti kulkee esteetöntä luontopolkua, joka kiertää Könkäänsaaren. Luontopolun varrella saaressa on suuret, hyvät laavut. Karhukummun laavulle mentäessä reitti risteää esteettömältä luontopolulta. Sillan ylitettyä voi kääntyä kumpaan suuntaan tahansa, Karhukummun laavun risteys tulee joka tapauksessa vastaan, samasta risteyksestä käännytään muille jatkoreiteille. Lyhyempi reittivaihtoehto risteykseen on kääntyä riippusillan jälkeen vasempaan.

Könkäänsaaressa puiden täytyy olla todella vanhoja. Ne kurkottelevat korkeuksiin ja kasvavat pitkää naavaa. Saaren opaskylteissä metsän kerrotaan olevan lehtomaista kangasmetsää. Joen puolella reittiä kasvaa tiheänä verkostona koivua ja pajupensaita. Paikoin aluskasvillisuus on varpuvoittoista ja paikoin kuin sademetsää saniaisineen.

Tämä metsä ja retkeilyalue on meidän lähiretkimetsää, tänne on lyhyt matka tulla arkenakin hengähtämään, antaa luonnon viedä kiireen tunnun pois mielestä ja hetki levätä kesäisin metsän vihreydessä, talvisin sen kirkkaassa valkoisuudessa. Ja vaikka parkkipaikka oli ollut täynnä autoja, emme kohdanneet poluilla kuin kolme pariskuntaa, näihin metsiin mahtuu kulkemaan. Tällaiset alueet kaupunkien läheisyydessä ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Polku vie. Vaattunkiköngäs, Napapiirin retkeilyalue.

Laavulla istahdimme hetken aikaa tulilla. Elävä tuli on kaunista ja rauhoittavaa katsella. Nuotion liekkien leiskunta, kipinöiden sinkoilu ja tulen kuumotus kasvoilla vie ajatukset kaus tästä hetkestä, syvälle mielen uumeniin ja lopulta hiljentää ajatusten äänen. Tulilla on helppo päästää hetkeksi irti kaikesta, vain olla ja olla vain hiljaa, kuunnella tulen räiskyntää, tuulen suhinaa, kuukkelin siipien suhahdusta.

Morse antautui myös metsäretken rauhoittavalle hetkelle, rentoutui nuotion äärellä. Sen silmät luppasi, väsytti hieman. Olimme retkeilleet lomalla paljon ja Morsella taisi vielä hieman olla univelkaa nukuttavana.

Evästelimme, joimme kaakaota ja söimme pullaa. Miten voikaan kaakao ja pulla maistua niin hyvälle kuin ne retkillä maistuu. Kaakaossa tuntui olevan extramäärä sokeria, ja pulla leivottu erityispehmeistä jauhoista, leivonnassa oli varmasti käytetty voita ja aivan saletisti rasvaisinta punaista maitoa.

Takaisin autolle kävellessä aurinko paistoi jo matalalta luoden reitille satumetsän tunnelmaa. Kaikkialla oli hiljaista, vain luonnon omat äänet seuranamme, valaistus hämärsi sakeassa kuusikossa, aurinko kuitenkin vielä pilkahti puiden välistä. Lehtipuissa näkyi ruskan värejä, mutta edelleen myös kesän vihreyttä. Yöt ovat jo viileitä ja kesän lämpö muisto vain.

Tähän loppuun on pakko sanoa, että ne sinkkiämpärit laavuilla ei ole roskakoreja. Niihin ei tarvi eikä saa jättää roskiaan. Omat roskat viedään metsistä pois! Vähintään omat! Ja jotkut sitten vie lisäksi ne toisten jättämät jätöksetkin.

Karhukummun laavu kartalla. Napapiirin retkeilyalue Luontoon.fi -sivustolla.

Juttu julkaistu aiemmin Reissuun hop! -blogissa.

Lintuja ja lampaita etsimässä Vanhankaupunginlahdella, Helsinki

Helsingissä luonto on joskus yllättävän lähellä. Esimerkiksi Vanhankaupunginlahti on mainio paikka retkeillä ja bongailla lintuja. Luonnonsuojelualueen lintutorneille pääsee mukavasti joko Viikin tai Vanhankaupunginkosken puolelta.

Alkukesästä pyörimme Viikin puolella. Kävelimme edesmenneen Gardenian kulmilta kohti rantoja. Ohitimme Viikin lehmät ja arboretumin, nousimme Hakalan lintutorniin ja näimme kerralla useita harmaahaikaroita.

vanhankaupunginlahti-3

Kosteikon muiden lintujen tarkasteluun olisimme tarvinneet järeämmät kiikarit ja kameran objektiivin.

vanhankaupunginlahti

Loppukesän linturetkemme suuntautui Pornaistenniemelle ja Kuusiluotoon. Lähdimme Vanhankaupunginkoskelta ensin kohti Lammassaarta, josta jatkoimme edelleen ruovikon läpi pitkospuita pitkin Kuusiluotoon.

vanhankaupunginlahti-4

Tähyilimme luodolla kesäasukkaina laiduntavia lampaita. Eipä tarvinnut kauan odotella. Lampaat, nuo ihmisen ilahduttajat, kömpivät pian kalliolle rapsutettaviksi.

vanhankaupunginlahti-6

Pidimme kahvitauon Kuusiluodon kauniilla kalliolla ja tähyilimme kaupungin siluettia lahden toisella puolen.

vanhankaupunginlahti-5

Paluumatkalla kiipesimme ensin Pornaistenniemen lintutorniin ja sen jälkeen pistäydyimme piilokojulla, josta on hyvä tähyillä vesilintuja.

vanhankaupunginlahti-7

vanhankaupunginlahti-9

Häiritsimme hetken kojussa istuvia lintukuvaajia, jotka kärsivällisesti odottivat hyviä kuvakulmia valtavien kameroidensa kanssa. Selasimme lintukirjaa ja pohdimme lasten kanssa kuiskaillen, että oliko ruovikossa vain sinisorsia vai oliko siellä jokunen haapana joukossa.

vanhankaupunginlahti-8

Olipa mukavaa viettää päivä luonnossa keskellä kaupunkia.

Alue kartalla.  N=6676951.065, E=388751.019 (ETRS-TM35FIN)

Teksti ja kuvat: Marja Utela. Juttu julkaistu aiemmin Matkoja, retkiä, hetkiä -blogissa. Retket toteutettiin 26.6. ja 4.9.2016.

Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo – keskikesän vaellus UKK-puistossa

Kun kesäloman ensimmäinen 1,5 viikkoa alkoi olla takana, oli pahimmat istumatyöläiselle kertyneet fyysisen työn vajeet jo ehditty kompensoimaan hillasuolla sekä kesäpaikan kattotalkoissa ja ympäristön siistimisessä. Tuntui, että olisi aika alkaa luomaan todeksi heinäkuulle suunniteltua vaellusreissua. Alustavaassa suunnitelmassa oli haarukoituna reissun ajankohta (heinäkuu), kesto (4–6 vrk) ja todennäköinen kokoonpano (yksin).

Eräänä lauantaina olin tehnyt alustavan päätöksen, että lähtisin reissuun maanantaina sen jälkeen, kun mansikkamaalle olisi saatu asennettua rastasverkko. Sattumalta lauantai-iltana vanha kaverini piipahti iltakahvilla, ja siinä tuli käytyä myös lomasuunnitelmat lävitse. Tunti heidän lähtönsä jälkeen sama kaveri soitti ja ehdotti yhteistä vaellusreissua. Vaikka olin henkisesti latautunut lähtemään ensimmäiselle yksinvaellukselleni, ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, kun hyvä kaveri tarjoutui seuraksi.

Ainoa asia mitä hetken mietin oli aikataulu, jonka asettama raami hieman tiukkeni alkuperäisestä väljyydestä. Kaverilla oli seuraavan viikon lopulla muita suunnitelmia siten, että torstaina olisi hyvä kotiutua. Kolmen sekunnin miettimisen jälkeen päätimme, että lähtisimme matkaan jo seuraavana päivänä eli sunnuntaina, jolloin pääsisimme kairaan jo illaksi. Jo alun perinkin minulla oli vähän sellainen fiilis, että viikko poissa kesäpaikalta olisi ehkä vähän turhan iso siivu lomasta perheen kanssa. Tästäkin näkökulmasta tämmöinen reilu puolikas viikko sopi erittäin hyvin!

Alkuyö sujui sitten pakkaillessa ja eväitä lajitellessa. Kesäkuun aikana toki olin huudattanut ruokakuivuria niin, että jauhelihat, kanat ja muutamat kasvislisukkeet olivat valmiina odottamassa.

1. päivä (Aittajärvi–Vetämäkuru)

Sunnuntaina iltapäivän puolella lastasin rinkan autoon, vein lapset mummilaan, poikkesin tankilla ja lähdin ajelemaan Pudasjärveltä kohti Napapiiriä, jossa kaveri hyppäisi kyytiini. Kaverin auto kaarsikin Napapiirin Shellille noin 10 minuuttia minun jälkeeni. Kun tavarat oli siirretty autooni, jatkoimme nelostietä kohti pohjoista.

Sodankylässä kävimme kaupasta viimeiset evästäydennykset ja poikkesimme Kotipizzassa “pikaruualla”. Hitaasta palvelusta huolimatta hyvältä maistui, ja vatsa täynnä oli hyvä heittäytyä jälleen nelostien vietäväksi. Saariselällä poikkesimme Kaunispään huipulla, josta jatkoimme vielä joitakin kilometrejä pohjoiseen ja käännyimme Kuutuan metsäautotielle. Sorapätkää riittikin vajaa 40 kilometriä. Aittajärven P-alueella oli 5–6 autoa, yllättävän vähän, ajattelin.

Puoli tuntia ennen puoltayötä saimme itsemme ja rinkkamme lähtökuntoon. Laskeuduimme Suomujokivarren kahlaamolle. Vesi ei ollut kovin korkealla, ja polviin käärityt housunlahkeet säilyivät kutakuinkin kuivana. Kahlaamolta lähdimme etenemään Maantiekurun suuntaan, tavoitteenamme kartalla näkyvä poroaita. Ensimmäisen yön ajattelimme viettää poroaidan lähellä. Vetämäkurun kupeesta löytyikin teltalle sija, ja näin oli ensimmäisen leirin pystytyksen aika. Nukkumaan ehdimme joskus kahden aikaan. Sääskiä ei näkynyt, mitä ihmettelimme.

2. päivä (Vetämäkuru–Sarvioja–Paratiisikuru–Pirunportti–Ainin Kotavaara)

Maanantaina heräilimme helteiseen aamupäivään ja nautimme reissun ensimmäisen kenttäaamiaisen. Pakkasimme leirin selkäämme, ja lähdimme nousemaan Kuotmuttipäälle. Hikeä meinasi pukata, kun nousimme mäntyvaltaista rinnettä kohti tunturikoivikkoa, ja siitä edelleen paljakkaan. Hyttysiä ei ollut vieläkään, mutta paarmoja riitti senkin edestä. Ilma oli paitsi aurinkoinen ja lämmin, myös erittäin seisova. Vasta päästyämme paljakkaan, tuli muutamia armahtavia tuulenvireitä.

Kuotmuttipäällä alkoi todella realisoitua, että täällähän sitä taas ollaan. Painalsimme Kuotmuttipään lakea kohti Kaarnepäätä. Kiintopisteeltä kiintopisteelle paarustaen saavutimme Kaarenpään huipun, ja huipulla kohtasimme äkäisiä ja isoja kimalaisia. Tässä vaiheessa huomasimme, että paarmat olivat jostakin syystä enemmän kiinnostuneita meidän rinkoistamme. Ovelina kettuina huijasimme niitä jättämällä rinkat parinkymmenen metrin päähän omasta istuskelupaikasta.

Kuotmuttipäältä lähdimme laskeutumaan Sarviojan kämpälle. Paarmojen määrä vain lisääntyi, ja niitä oli ihan huitoa asti.

Sarviojalla ei ollut yllätykseksemme ketään. Vieraskirjasta huomasin että vanha koulukaveri oli ollut seurueineen paikalla edellisen yön. Kävimme Sarviojassa uimassa. Virkistävän pulahduksen jälkeen kokkailimme lounaaksi nuudeleilla jatkettua keittoa. Täydellä vatsalla sovimme, että kuudelta jatketaan, ja oikaisimme vielä tunniksi kämpän ritsille. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Vähän kuuden jälkeen kahlasimme Sarviojan yli ja lähdimme etenemään polkua pitkin kohti Paratiisikurua. Maisemat olivat komeat, ja ilma edelleen kuuma. Ennen Paratiisikurua saavuimme erittäin kauniiseen purolaaksoon. Polku kulki puron vartta laakson pohjalla. Sopivassa kohdassa ylitimme puron ja saavuimme Paratiisikuruun. Olipa kyllä hämmentävän kaunis paikka, oikein nimensä mukainen, totesimme kun pysähdyimme ihailemaan ja valokuvaamaan tätä maisemaa.

Polun varressa puraisimme hieman välipalaa, ja nousimme Paratiisikurun ja Ukselmakurun väliselle selänteelle. Ilta-auringon maalaamat maisemat olivat edelleen ihan toivottoman hienot.

Ukselmakurun rinnettä edettyämme alkoi edessä häämöttämään Pirunportti. Oli kyllä vaikuttava paikka tämäkin. Kyllä kannatti käydä ainakin kerran elämässä katsastamassa nämä alueen “nähtävyydet”. Kun kuljimme Pirunportin läpi, paistoi ilta-aurinko suoraan takaamme, maalaten hienon varjokuvan Muorrakkavaarakan Purnuvaaran rinteelle.

Pirunportilta laskeuduimme taas polkua pitkin kohti Lumikurunojaa.

Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä Muorrakkavaarakan kämpälle saakka, mutta emme nähneet sen tuovan hirveästi lisäarvoa etenkään suhteessa huomiseen reittiin. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus kävellä Sokostin kautta Luirolle.

Lähellä Lumikurunojaa poikkesimme parisataa metriä polun yläpuolelle, kohti Ainin Kotavaaraa. Pystytimme leirin puron varteen, ja noin klo 1 yöllä nautimme päivälliseksi kanarisottoa ja jälkiruoaksi lättyjä vaniljakastikkeella. Sääskiä ei ollut edelleenkään haitaksi asti. Kolmen aikoihin vetäydyimme taas nukkumaan. Huomenna helteiden pitäisi vaihtua sateeksi.

3. päivä (Ainin Kotavaara–Sokosti–Luiro)

Sääennusteet pitivät paikkaansa. Aamupäivällä heräsimme sateen ropinaan. Pakkasimme teltasta sisäteltan pois, ja nautimme aamupalan ulkoteltan suojassa istuen. Itse vedin jalkaan brittiarmeijan kuorihousut, jotka osoittautuivat päivän aikana oikein mainioiksi.

Lähdimme nousemaan Lumikurunojan vartta ylöspäin, mutta ennen Lumikurua kyllästyimme siihen maisemaan, ja nousimme tunturiin. Maisemat olivat jylhät, ja mieli oli sateentuhnusta huolimatta korkealla. Kotijoukkoihinkin sain yhteyden viimeistä kertaa tällä reissulla. Heillä kaikki ok, minulla kaikki ok.

Nousimme Lumikurunojan laaksosta Riitelmäpäiden selänteelle. Tuuli oli jo melko navakkaa, mutta maasto helppokulkuista. Kävelimme korkeuskäyriä pitkin Sokostin suuntia tavoitellen, välillä piti kierrellä pahimpia kuruja. Sokostin jo häämöttäessä edessä, pystytimme tihkusateessa ulkoteltan ja valmistimme keittolounaan. Pilvet alkoivat vähitellen laskeutua tunturinhuippujen ylle.

Lounaan jälkeen matka jatkui taas tunturin rinteillä viistäen. Tässä vaiheessa nousimme ajatuksissamme hieman epätarkoituksenmukaisella tavalla liian ylös (tai jäimme liian alas) Riitelmäpäiden rinteellä. Ylhäältä katsottuna jälkiviisasteltuna, olisi ollut järkevämpää pudottautua jo lounaspaikalta lähemmäs laakson pohjaa, ja lähteä siitä nousemaan Sokostin rinteelle. Nyt jouduimme laskeutumaan melko työläästi kurun rinteen alas, ja nousemaan siitä saman tien ylös kohti Sokostia. Sokostin huipun tuntumassa seisova tupa näkyi tässä vaiheessa enää vaivoin, ja pian se oli peittynyt kokonaan sumuun.

Olimme sumuisella Sokostin rinteellä. Näkyvyys oli joitakin kymmeniä metrejä. Maisema-arvojen takia Sokostia ei tänä iltana kannattaisi huiputtaa. Toisaalta Luirolle pitäisi päästä, ja lyhin matka sinne kulkisi Sokostin huipun yli. Niinpä jatkoimme ylöspäin.

Kännykän GPS-sovelluksen ohjaamina pääsimme Sokostin huipulle, jossa kävimme ihmettelemässä linkkimaston infraa ja mietimme, mihin suuntaan lähtisimme jatkamaan. Kävimme vielä huippupisteellä, ja näissä liikuissa allekirjoittaneen suuntavaisto pyörähti totaalisen sekaisin. Kaveri oli menossa ihan eri suuntaan, kuin mihin minä olisin lähtenyt. Kaivoin repusta kompassin, ja myönsin erehtyväisyyteni.

Sokostin huipun maisemia

Alkoi työläs laskeutuminen rakkaa pitkin kohti legendaarista Luiroa. Onneksi ilmassa oli vain sumua, eivätkä kivet olleet sateen liukastamia. Emme kauheasti jaksaneet välittää, missä karttaan merkityt polut kulkivat, vaan etenimme gps:n turvin. Siitä huolimatta onnistuimme koukkaamaan hieman liikaa pohjoiseen, ja Jaurutuskurun pohjoisenpuoleinen seinä näkyi vasta parinsadan metrin päästä. Ei siinä onneksi suurta mutkaa tullut, vaikka se siinä hernerokkasumussa vähän turhalta tuntuikin. Pääsimme pahemmin liukastelematta pilven reunan alapuolelle, ja kohta Luirojärvi häämöttikin edessämme. Loppumatka oli kohtuullisen kevyttä polkumarssia, mielessä välkkyivät ruoka, sauna ja uni.

Odotusarvoni oli, että Luirolla olisi väkeä tungokseen asti, mutta mitä vielä. Puolen yön aikaan saapuessamme Luiron nurkille, liikuskeli liiterin nurkalla vain yksi rajakämppään majoittunut herrasmies, joka kertoi alueella majoittuvan hänen seurueensa lisäksi yksi ihminen “Hilttonissa” ja yksi pariskunta viereisessä varaustuvassa. Hän mainitsi että saunalla olisi vielä hiillos, ja ystävällisesti pilkkoi muutaman klapin hiilloksen elvytystä varten. Tämä herrasmies oli myös ensimmäinen ihminen, jonka tällä reissullamme näimme Kaunispään pysäköintialueen jälkeen.

Siirryimme saunalle, jossa kaveri alkoi puhaltelemaan hiillokseen. Hetken päästä kiuas syttyi uuteen liekkiin. Kävimme pystyttämässä teltan, ja aloimme valmistamaan päivällistä. Itämaista pataa teryakikanalla. Oli hyvää taas. Leirin pystytyksen ja ruokailun ohessa kuivattelimme vaatteitamme saunalla. Kun tätä oli tehty tarpeeksi, menimme itse saunaan. Kyllä kelpasi!

4. päivä (Luiro–Aittajärvi)

Keskiviikkoaamuna herätyskello herätti ennen kymmentä. Nousin itsekseni, söin aamupalan. Kahvia keitellessäni neljän henkilön ja yhden koiran seurue käveli kämpän edestä meidän leiriämme huomaamatta. Herättelin siinä kaverinkin kahville. Tuttujen aamurutiinien jälkeen pakkailimme taas leirin, ja siirryimme hetkeksi autiotuvan puolelle ihmettelemään. Kuivaushuoneeseen viedyt tavarat olivat mukavasti kuivuneet yön aikana.

Edelleen oli sumuista, eikä Luirojärven takana häämöttävistä tuntureista näkynyt kuin pieni aavistus. Kaverin polvi oli sen verran jäykkänä, että päätimme kulkea lähtökohtaisesti polkuja tänä päivänä. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme astelemaan kohti Maantiekurua. Ensimmäinen tauko pidettiin Raappanan kammilla, ja sen jälkeen etenimme koko päivän niin, että 10 minuutin juoma- ja tupakkatauko pidettiin tasatunnein.

Kävellessämme hahmottui myös päivän suunnitelma. Maastopyöräilyä sivuavan keskustelun lopputuloksena päätimme, että kävelisimme samana päivänä Aittajärvelle ja lähtisimme aamupäivällä kyselemään, josko Saariselältä tai Kiilopäältä löytyisi lyhyellä varoitusajalla läskipyöriä vuokrattavaksi. Fatbike on ollut omissa haaveissa jo jonkin aikaa, mutta vielä ei ole budjetti antanut periksi sellaisen hankinnalle.

Kaverin polvi onneksi vertyi lämmetessään, ja matka sujui jouhevasti. Poikkesimme pääuralta Päkkimäojan laavulle lounaalle. Viiden, kuuden välissä lounas oli syöty, ja matka kohti pohjoista jatkui. Oli oikeastaan todella kivaa kävellä selvää polkua ja samalla keskustella niitä näitä. Aina tunnin päästä tauko, ja mars eteenpäin. Jossakin vaiheessa matkaa oli sen verran pitkää varvikkoa, että housunlahkeet kastuivat polvesta alaspäin läpimäriksi. Tästä vesi valui sukkaa pitkin kenkään, ja puolivälissä matkaa molemmat jalat litisivät märissä sukissa. Eipä se lämpimänä päivänä pahemmin haitannut, hieman epämukavaa vain.

Ennen poroaitaa pysähdyimme tulipaikalle vielä syömään raskaamman ruoan. Tässä vaiheessa pää ja kroppa meinasivat mennä jo jumiin. Liikkeelle lähteminen tuntui todella työläältä, mutta kone käynnistyi taas kilometrin kävelyn jälkeen. Pian saavuimmekin Maantiekurunjärvelle eli Helanderin Kotajärvelle. Tässä pidimme vielä viimeisen hengähdystauon ennen Suomun ylitystä.

Ai että tuntui mainiolta vaihtaa märät sukat ja kengät crocseihin ja astua viileään jokiveteen. Ylitys sujui taas ongelmitta, ja läpsyttelimme crocseilla Aittajärven teltta-alueelle. Muutamia telttoja näkyi jokivarressa olevan, ja päätimme pystyttää omamme hieman ylemmäs pysäköintialueen ja järven väliin. Teltan pystytyksen jälkeen piipahdimme autolla noutamassa “siviilivaatteita” mukaan. Sen jälkeen makuupussiin ja karkkipussi auki. Nyt itselleni meinasi iskeä ihan kunnon tärinä päälle, ja makuupussiin piti sulkeutua ihan huolella, että vilu katosi. Kyllä päivän kilometrit ottivat veronsa.

5. päivä: kotimatka

Viimeisen päivän kohtalona on aina toimittaa matkapäivän virkaa. Heräsimme kymmenen kieppeillä, söimme pikaisen aamupalan, kasasimme tavarat ja hyppäsimme autoon. Soratietä jyristellessämme yritimme huonolla menestyksellä tavoittaa Saariselän keskusvaraamoa puhelimitse. Ajoimme siis paikan päälle kysymään pyörien perään, ja kuten olettaa sopi, kaikki olivat vuokralla. Kiilopäällä oli puhelinsoiton perusteella sama tilanne. Kävimme paikallisessa ostoskeskuksessa syömässä ihan maistuvan hampurilaisaterian ja ostamassa vähän karkkia tuliaisiksi kotijoukoille. Sen jälkeen Sodankylän sotilaskodin kautta Rovaniemelle, jossa hajaannuimme omille reiteillemme.

Kuten aina, taas täytyy kirjoittaa reissun olleen äärettömän mukavan, ja seuran erittäin hyvää. Sinänsä suositulla vaellusalueella oli todella rauhallista sekä ihmisten että muiden verenimijöiden osalta.

Yksi kohteen valinnan peruste oli se, että halusin käydä katsomassa mikä siinä on, että monet palaavat vuosi toisensa jälkeen noihin UKK-puiston maisemiin. Sain tähän kysymykseen vastauksen, enkä ihmettele asiaa enää ollenkaan. Näissä vajaassa neljässä päivässä ehdimme vain raapaista pintaa, ja korkeintaan käydä katsomassa ns. pakolliset kohteet. Seuraaville reissuille jäi vielä paljon näkemistä ja kävelemistä. Vaikka Sokosti huiputettiin, jäi haaveilemani maisema Sokostilta Luirolle vielä muiden ottamien valokuvien varaan. Kyllä nyt taisi käydä niin, että minusta jäi joku palanen jonnekin Luiron ja Aittajärven väliin.

Hajanaisia havaintoja retkestä, kohteesta ja varusteista:

  • Sääskiä ei juuri lainkaan
  • Ihmisiä ei juuri lainkaan
  • Yötön yö on parasta
  • Maisemat itselleni ennennäkemättömän jylhiä ja kauniita, etenkin Paratiisikurun ja Pirunportin ympäristössä.
  • Itsekuivatut kanan- ja naudanlihat yhdistettyinä pata- ja keittopohjiin ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Tuorepainoltaan 400 g kuivattua lihaa sekä yksi patapussi riittää hyvin kahden ihmisen päivälliseksi.
  • Lundhagsit kastuivat kahtena päivänä litimäriksi – täytyy tutkia asiaa
  • Lundhagsit kuivuivat nopeasti kastuttuaan läpimäriksi
  • Rinkka toimi hyvin
  • Hannah Sett oli oikein mainio teltta kahdelle hengelle
  • Brittiarmeijan lightweight-sadehousuja tulen jatkossakin suosittelemaan kuorihousuja etsiville

Vaellus tehtiin 10.–14.7.2016.

Retken lähtöpiste eli Sodankylän Aittajärvi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7586824.901, E=543705.555.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Hiiden jalanjäljissä muinaislinnan valloitukseen: Hiidenvuori, Iitti

Iitin Hiidensaaressa sijaitsevalta Hiidenvuorelta avartuvia maisemia on ihminen ihaillut jo tuhansien vuosien ajan. Vuori on säilynyt varsin korkeana jääkauden kulutuksesta huolimatta. Hiidenvuori kohoaa korkeimmillaan jopa 60 metrin korkeuteen Kymijoen pinnasta mitattuna, ja vuoren valloittanut pääsee ihailemaan upeaa luontoamme lintuperspektiivistä, puiden latvojen yläpuolelta.

Metsien yli Kymijoelle antava maisema on mykistävän kaunis ja huokuu luonnon harmoniaa. Hiidenvuori pysäyttää valloittajansa rauhoittumaan huomassaan.

Auringonlasku talvisen Hiidenvuoren huipulta katsottuna

Perimätiedon mukaan Hiidenvuori on ollut muinaislinna. Pääsääntöisesti Hiidenvuori on graniittia, mutta vuoresta ja sen välittömästä läheisyydestä löytyy myös rapakiveä ja gneissiä. Alueen kasvillisuus puolestaan on varsin monipuolista, ja vuorta ympäröivä metsä onkin luonnonsuojelualuetta. Itäosassa sijaitsee valtakunnallisesti arvokas lehtojensuojelualue.

Hiidenvuoren jylhät graniittikasvot

Viitta opastaa rannasta polkua pitkin ylös vuorelle

Hiidenvuorelle pääsee useaa eri kautta. Iitin kyläläisten talkoilla rakentamat, vankat puurappuset vievät kulkijan perille vuodenajasta riippumatta. Vuorelle pääsee myös eri puolilta saarta metsään tallautuneita pieniä polkuja pitkin. Alhaalta rannastakin löytyvät opasteet. Hieman rohkeampi valloittaja valitsee kuitenkin vaihtoehtoisen reitin, jolle lähdetään hyvissä ajoin ennen porraskujan alkua, heti jylhän vuoren ilmestyessä näköpiiriin, polun varrelta vasemmalle poiketen. Tietä opastamassa on vuoren kylkeensä hahmottelema hiisi, tai tarkemmin sanottuna hiiden kasvot.

Yksi hiidenvuoren asukeista

Vaihtoehtoinen reitti on jyrkähkö sola, joka kapenee loppuaan kohden. Sola ei ole pitkä, mutta kohtalaisen korkea ja kapea. Ahtaanpaikan kammoisella saattaa pieni kylmä hiki kihota otsalle, varsinkin jos keli on haasteellinen. Tämä retkeilijä suosittelee valloittamaan vuoren tätä kautta, jos retkeensä kaipaa pienen pientä jännämomenttia. Solassa ja sen jälkeen on kuitenkin syytä liikkua varovaisesti, sillä etenkin sateisella kelillä vuoren sileät pinnat voivat olla todella liukkaita.

Kapea solan tiivis tunnelma

Hiidenvuori soveltuu retkipaikaksi ympäri vuoden, kausi ei suinkaan rajoitu ainoastaan kesään. Kesällä Hiidenvuorella järjestetään Iitin Musiikkijuhlien yhteydessä yökonsertti. Tapahtuma tarjoaa musiikkielämyksen lisäksi upeat puitteet konsertille. Viime kesänä Hiidenvuorella järjestettiin myös kylähengessä voimailutapahtuma ”Hiidenvuoren Valloitus”, jossa paikalla voimailun mallia näyttämässä kävi Suomen Vahvin mies 2016 titteliä kantava Niko Vesterinen.

Hiidenvuori rajautuu Kymijokeen

Kesällä onnistuimme ajoittamaan käyntimme Hiidenvuorelle ukonilman aikaan, ja paikka tarjosi parhaan mahdollisen katsomon luonnonvoimien ihailuun. Suoriuduimme seurueemme kuitenkin turvallisesti takaisin alas ennen rankkasadetta ja ukkosen nousua aivan vuoren päälle.

Alhaalla rannassa, laiturin välittömässä läheisyydessä, sijaitsevat grillikatos, puusuoja ja vessa, jotka ovat vierailijoiden käytössä, joten alhaaltakin löytyy mainio paikka paitsi eväiden nauttimiseen myös virkistävälle uintihetkelle.

Hetki ennen ukkosta

Hiidenvuori ja kesäinen ukonilma – vaikuttava yhdistelmä

Hiidenvuori nollaa kävijänsä, joten kiireisen arjen keskelle tai sitä katkaisemaan paikka on retkeilijän mekka. Meditatiivinen fiilis valtaa välittömästi vuoren päälle päässeen retkeilijän. Katse kiertää horisonttia hitaasti, ihaillen ja kunnioittaen. Vahva tunne jostakin ikiaikaisesta valtaa mielen.

Puurajan yläpuolella retkeilijän olo on ylväs, mutta samalla nöyrä. Sopivia paikkoja rauhoittumiseen vuoren päällä on useita, mutta reunojen läheisyydessä on syytä olla varuillaan, sillä monissa kohdissa pudotus on erittäin jyrkkä. Retki Hiidenvuorelle, Iitin luonnon helmelle, on erittäin suositeltava ellei peräti pakollinen paikkakunnalla pistäytyessäsi.

Kartta. Koordinaatit: N=6763729.818, E=469441.508

Lähteet: Hiidenvuoren opastaulu (Iitin kunta)

Someron alppiniityillä: Häntälän notkot

Häntälän kylässä Somerolla vain parisataa metriä erottaa varsinaissuomalaisen maalaismaiseman alppiniityistä.

Siltä ainakin tuntuu, kun kulkee Häntälän notkojen jyrkillä rinteillä kirjavan kukkaisena lainehtivan niittykasvillisuuden keskellä.

Häntälän notkot ovat osa Rekijokilaakson Natura-aluetta, jossa sykähdyttävän kaunis, vuosisatoja kestäneen laidunnuksen ja niiton muokkaama maisema tarjoaa kodin lukuisille harvinaisille kasvi- ja eläinlajeille.

Häntälässä tähän erikoiseen maisemaan ja monimuotoisuuden kirjoon pääsee tutustumaan kolmen kilometrin pituisella luontopolulla. Reitti lähtee sympaattisen ja ilmeisen eläväisen maalaiskylän kylätalon pihalta.

Parhaita ajankohtia Häntälän notkoissa vierailulle lienee kesäkuu, kun kukkaloisto on koreimmillaan ja niityillä voi päästä näkemään alueen kuuluisimman asukkaan, pikkuapollon. Laji on lähes hävinnyt Manner-Suomesta, koska sen elinympäristöt ovat laidunnuksen loputtua kasvaneet umpeen. Lounais-Suomessa ja juuri Rekijokilaakson niityillä pikkuapollon toukkia voi kuitenkin vielä nähdä varhain keväällä nakertamassa pystykiurunkannuksia ja myöhemmin kesällä lentämässä kukkivilla niityillä. Myös Porvooseen, lajin vanhalle tunnetulle esiintymissalueelle, on saatu siirtoistutusten avulla vakiintumaan oma kantansa. Kuriositeettina mainittakoon, että lajista on Suomessa kolme eri muotoa, joista Rekijokilaakson kanta edustaa f. perkelettä.

Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne) apilankukalla. Yksilön tunnistaa naaraaksi takaruumiin keltaisista täplistä. 35 mm objektiivilla ei kummoisia perhos- tai maisemakuvia otettu, mutta tänne tulee varmaan palattua ensi kesänä kuvausretkelle.

Me olimme ihan sattumoisin liikkeellä pikkapollon lentoaikaan. Päätös lähteä retkelle Häntälään oli syntynyt samana aamuna, kun koitin löytää korkeintaan tunnin ajomatkan päästä mahdollisimman kiinnostavaa paikkaa, jossa emme olisi ennen käyneet. Valinta osoittautui harvinaisen onnistuneeksi.

Perhosten lentokausi näytti tosin olevan lopuillaan, sen verran repaleisin siivin ne jo lepattelivat niittymaisemassa. Lapsiin tämä, kieltämättä vaatimattoman näköinen, tummilla siipisuonilla koristeltu valkoinen perhonen ei tehnyt varsinaisesti aivan lähtemätöntä vaikutusta (“Ai tuollainen…luulin että se olisi sellainen suuri ja sateenkaarenkirjava”). No löytyi niityiltä toki värikkäämpiäkin perhosia, vaikka sateenkaarenkirjavat lajit jäivät näkemättä.

Pikkuapollo

Ketokultasiipi (?)

Lapsiperheretkeily tarjosi sinä päivänä ylipäätään muutakin kuin riemunkiljahduksia ja iloista säntäilyä. “Täällä on kuuma. Milloin ollaan metsässä?”, oli 7-vuotiaan tuomio parin sadan metrin kävelyn jälkeen. “LÄHTETÄÄN KOTTIIN!”, säesti 2-vuotias. “Joko syödään keksejä?”

Minä taisin huokaista syvään. Niinhän se on, että lasten kanssa retkeily voi olla hurjan hauskaa, elämyksellistä polkujen koluamista, aarteiden äärelle pysähtymistä, evästaukoja ja luonnontutkimista, tai sitten tosi hyvää harjoitusta hermojen hallinnalle ja kekseliäälle motivoinnille. Yleensä molempia. Tällä reissulla se taisi olla enemmän jälkimmäistä, mutta onneksi aika kultaa nopeasti retkimuistotkin ja kuvia katsellessa mietin, että olipas taas hauska reissu.

Kuljimme jokilaakson halki pysähdellen maisema-, perhos-, ja kepinuittotauoille (joki-sanan käyttö tuntuu tosin vähän liioittelulta notkoissa kapeana liruna mutkittelevasta uomasta).

Polusta erkanee alueen lounaiskulmasta erillinen, noin kilometrin pituinen reitti, Peurapolku, joka sukeltaa avoimesta niittymaisemasta vanhan metsän uumeniin. Tämä metsäpolku jäi kuitenkin meiltä vielä tällä kertaa näkemättä. Jatkoimme luontopolkua laavulle eväitä syömään, ja tauon jälkeisen tilannearvion perusteella ylimääräiset lenkit jätettiin seuraavaan kertaan.

Luontopolun varrella sijaitseva laavu oli hyvin huollettu ja viihtyisä. Puiden lomasta pilkotti niittymaisema, ja taas mieli vaelsi jonnekin vuoristoniityille.

Laavulta palasimme samaa reittiä takaisin, sillä loppuosa luontopolusta olisi kulkenut teitä pitkin lähtöpaikalle ja pikkupolkua pitkin kirmaaminen houkutteli enemmän. 2-vuotias tosin kirmaamisen sijaan simahti hetkessä kantorinkkaan ja heräsi sieltä, kun saavuimme takaisin kylätalon pihalle.

Jos lapsilta kysytään, niin kylätalon keinut ja kiipeilytelineet taisivat olla tämän retken kohokohta.

Kartta polun lähtöpisteeseen (Kylätalo). ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6721569.023, E=300915.702.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Saappaat sammalessa -blogissa.

Kolihaalaus: Herajärven kierros


Suoranainen kansalaisvelvollisuus. Kansallismaisema. Kello puoli viiden herätys vapaapäivän aamuna. Neljän tunnin ajomatka. Useamman pysähdyksen taktiikka. Kahvia ja pullaa.

Sukat makkaroilla kaikilla mausteilla (kuva: A. Tuhkanen)

Kolin maisemien todistaminen nokkansa editse oli apukuskin paikalle tunkeneelle Toveri Anssille tuttua puuhaa monen muun suomalaisen lisäksi. Monet muut suomalaiset eivät siis olleet miun apukuskin paikalla, vaan todistaneet Kolin maisemia. Ite en kuulunut apukuskin paikalla istuneisiin tai Kolia todistaneisiin, joten oli sellainen muinaisten Svekokarelidien kokoinen aukko yleissivistyksessä korjattavana.

Korjaussarja imailtiin eräinspiraation taskumatista laukoen samalla tämän lauseen huumorin laatua vastaavia typeriä puntslaineja ilmoille toukokuun viimeisenä viikonloppuna herran vuonna 2016. Herajärven kierros oli päivän sana, kuin kolikko kääntöpuoleltaan kahden päivän patikka ja reissuna ehdottomasta eeppisyydestään huolimatta sen verran rutiinia (ja noin kuzbiljardiin kertaan monien ihmisten valo- ja sanoinkuvaama juttu), että toimikoot lyhyet sananparret ja dikilookinen valokuva-alpumi visuaalisen vuodatuksen elkein kertomuksena tästä reissusta.

Se, mihin ihmisten veispuuk- ja höntsägräm -päivitysten Koli kerta toisensa jälkeen omaperäisemmin alkaa sekä päättyy – eli Ukko-Kolin perinnemaisemaan – käsittää vain pienen murto-osan Kolin kokemusta.

Alkumatkan ylläpidetty ahomaisema Purolanaho

Möksmöks in Ikolanaho (Kuva: A. Tuhkanen)

Tauko paikalla, ensimmäinen laatuaan tällä reissulla

Reitin boulderointiosuudella on hyvät mahdollisuudet realisoida pitämättömät sairaslomat.

Kuva: A. Tuhkanen

Mäen päältä löytyy suo (täh?), joka on yhtä aikaa tukalan kuuma, rutikuiva ja litimärkä (täh?)

Kuva: A. Tuhkanen

Suon lisäksi löytyy vielä Ryläyksen kota, jonka sisälämpötilassa grillaantui makkaroiden lisäksi myös grillaaja.

Tauolla myö syötiin makkaraa ja puhuttiin, kuin oltiin saatu hirveen hyvi jo yli puolet sen päivän kahestakympistä taakse. Sitten joku eräjäärä tuli, istui tulistelemaan kanssamme kotaan ja selitti vetäneensä samassa ajassa vajaa 40 km. Sen jälkeen ainoastaan syötiin makkaraa.

Näkymä Ryläyksen näkötornista

Raskaat veet (Kuva: A. Tuhkanen)

Koska oli rajallisen ajan vuoksi päätetty jättää Eteläpään kiertona tunnettu ylimääräinen 20 km osuus reittiä toiseen kertaan, niin päädyimme yöksi Herajärven eteläpäähän. Siellä lämmiteltiin jo saunaa jonkun jätkäporukan toimesta, ja pari nuorta naistakin oli paikalle päätynyt. Tytöt ilmotti iltatulilla, että meidän saunavuoro ois heidän jälkeen jos myö halutaan löylyttää itestämme vielä lisää hikeä pellolle melkein hellelukemissa suoritetun vaelluspäivän jäliltä, mutta saunatonttujen esiinmanaamista enemmän tällä kertaa inspiroi päästää nukkumatti mättämään se riippumaton viereen varaamansa kottikärrillinen unihiekkaa silmäluomien alle.

Muutamat sanat kuitenkin vaihdettiin iltapalan yhteydessä näiden naisten kanssa, eikä hyö juoneet yhtään jääkärimestaria eikä myö yhtään giniä, koska eihän metässä väkijuomia kanneta. Juttutuokio liittyi reissailuun ylipäänsä ja totesimma, että meijän olis ollut paikallaan poistua Herajärveen siitä “retkeilemästä”, kun myö oltiin saman päivän aikana jo toistamiseen ne sunnuntairetkeilijät nuotion ympärillä olevasta porukasta. Onneksi ei nyt ihan niin perinteisen kateellisia suomalaisia olla etteikö ois kuitenkin osattu hattua nostaa, kun joku kertoo hiihtäneensä jossain huitin nevadassa neljä päivää kaatosateessa vain, koska pystyy. Kova nainen ol hän, kättä lippaan ja äkkiä nukkumaan ennen ku joku tulee ja retkeilee meijät suohon.

Seuraavana päivänä

Kuva: A. Tuhkanen

Onneks kahveesta ei tarvi maksaa käyttövoimaveroa – tulevaisuudessa ehkä kummiskin kilometripohjainen korvaus kahvin vaikutuksen alaisena liikkumisesta ja käyttäjän kofeiinimäärän GPS-seurantajärjestelmä?

Herajärveen tuli poistuttua kummiskin lopulta aamu-uinnin muodossa vielä ennen lähtöä, vaikka veden pinnalla kelluikin siitepölyä. Ai paljon sitä oli? Se kaikki.

Kuva: A. Tuhkanen

Herajärven lautturit (Kuva: A. Tuhkanen)

Mettiem mies ja selkeästi esillä olevat raitiin ilman myrkytyksen oireet: Hymy ja rauhallinen olemus

Lakkalan lampola

Kaikki tietää, et lopulta tiet nousee pystyyn. Ei tarvinnu siis hirveesti arvailla, et mihin tääkin tie mutkittelisi loppuviimeeks.

Ei ilme oikein enää irtoa kamraatilta. Hikihän siinä tuli, kun helteessä pitäisi potentiaalienergiaa kehittää.

Alla panodraama Mäkrän maisemista Pieliselle. Raporttia kirjoittaessani latailin reissuun liittyviä kuvia alunperin Bloggeriin, ja yhtäkkiä puhelimeni piippasi kuin viestin merkiksi. Kyseessä ei kuitenkaa ollu viesti, vaan jokin vakoilukorporaatio Kuuklen omistaman Humanoid-käyttöjärjestelmän kuvasovellushäsmäkkä, joka kertoi yhdistäneensä miun kuvat omin luvin panoraamaksi. Täytyy myöntää tosin, että ihan sen verran onnistuneeksi panoraamaksi, notta päätyi ihan blogiin asti. Tästä hitusen huvittavasta insidentistä nousi kuitenkin jokunen kulmakarva pystyyn ja kysymyksiäkin juolahti mieleen: miten paljon Google käyttää aikaa ja vaivaa algoritmeihin analysoidakseen sitä syömäänsä loputonta datatulvaa, että se osaa oksentaa tällaisen panoraaman satunnaisen käyttäjän satunnaisista kuvista ihan ilman erikseen pyytämistä? Tää kaikki onnistuu satunnaisessa järjestyksessä ladatuista epämääräisesti räpsityistä kuvista, mutta hallinnoimansa Bloggerin tekstinkäsittelyominaisuuksia ne ei piru vie vaan saa toimimaan…

Paluu Ikolanaholle.

Kuva: A. Tuhkanen

Toisella Ikolanahon käynnillä maltettiin pitää tauko, kun päivä ja samaten reissukin alkoi olla lopuillaan, eikä sunnuntai-iltana taukopaikka autiotuvan kupeessa ollut ketään – toisin kuin lauantaiaamuna. Nuotiobanaani Fazerin sinisellä saa aikaan raivokasta kannatusta, ja läheinen Kolin tapaan kolibakteereilla saastunut lähde saa aikaan jotain muuta raivokasta.

Tunnelma nousee pintaan hien mukana, kun mäetkin alkavat viimein nousta Kolille.

Sitten vielä ne pakolliset poseeraukset virallisissa kansallismaisemissa. No kylhä myöki ku muutki!

Kuten Ikolanahossakin, ni myös Ukko-Kolin huipulla vallitsi vähän eri meininki su-iltana, kuin la-aamuna. Poissa olivat kameroitaan heiluttavat turistit (eihä meitä nyt sellasiks lasketa, eihän?) sekä kanvaksiaan baskeri päässä ja patonki kainalossa levittelevät, epäilyttävästi punaviiniltä tuoksuvat taiteilijapersoonat, mutta keli oli vahvasti “läsnä” ja fiilis sen mukainen. Kun kaikkialla oli hiljaista, maisema avautui silmänkantamattomiin eikä ollut mihinkään kiire, niin Kolin ja Herajärven kierroksen kokemus teki loppuhuipennuksen myötä aivan lähtemättömän vaikutuksen, ts. “meni roska silmään”. Turhahan tätä ois ees yrittää kuvailla sanoin, mutta tulihan se nyt tehtyä.

Eikä siinä edes kaikki! Käpyteltiin Kolin yli Turula-nimiselle leirintäalueelle nukkuilemaan vielä yhdeksi yöksi. Seuraavana päivänä sitten palkinnoksi kylpylässä käynti ja kunnon ravintolalounas ennen kotia lähtöä.

Ihan ku Sveitsissä, paitsi ettei yhtään! (kuva: A. Tuhkanen)

Ti ti ti taa taa taa ti ti ti…

Ja viimeisenä (reissu)päivänä

Kymmenpotenssijärjestelmän mukaiset aamukahvimaisemat. Ei valittamista.

Kuva: A. Tuhkanen

Kylpylähotellin ja parkkipaikan väliä pääsi rundaamaan myös korkeanpaikanklaustrofobisten vankkureilla, eli raidehissillä, joka oli muuten Turulan maisemista poiketen ihan aito pala Sveitsiä. Ja nyt rupes tekemään mieli Tobleronea.

Ihan parhaita reissukokemuksia, vaikka homma kävikin koko ajan välillä täysin urheilusta, ja vaikka näin hienoista reissuista nauttii täysillä ilman mitään lopussa odottavia porkkanoita, kakkuja tai porkkanakakkuja, niin ei voi sanoa, etteikö Kolin kylpylä höpöhöpökasvohoitoineen ja näköalasaunoineen olisi tehnyt eetvarttia, tai suorastaan gutaa, kun maanantaiaamuna se oli käytännössä yksityiskäytössä ilman erillismaksua.

Reissun intensiteetistä kertoi jotain se kylpemisen jälkeen pukuhuoneen vaatekaapista pöllähtänyt kuolleen röllin haju, joka melkein riitti valkaisemaan nuuhkaisijan hiukset. Kengät on selvästi päässeet aateloitumaan reissun aikana kriteerit täyttävässä marinaadissa.

Ja jäihän se Eteläpään kierto vielä toistaiseksi täysin kokematta. Sillä erillisellä Herajärven kierrokseen liittyvällä 20 km osuudella olisi ollut vielä Suomen toistaiseksi ainoa ylläpidetty ja virallinen vaellusreitin kahlausosuus, että Kolin huikeiden maisemien lisäksi olisi tarjolla aidosti uniikin kokemuksen myötä syy tulla joskus uudestaan! Olkoot, puroissa voi läträtä rinkka selässä kotonakin.

Kohottakaamme näköalapaljussa pikkusormi pystyssä malja lehtikuohuvaa Kolille. Kippis, ryyst, röyh ja Kokovartalokommando sekä Endur-Anssi verkosta! (kuva: A. Tuhkanen)

Kokovartalokommando -blogissa Kolin reissu on otsikoitu “Kansalaisvelvollisuuksia ja kansallismaisemia, osa I”, et mikäs se kertomuksen osa II sitten oikein on? Suhmuraa ei tavoitettu kommentoimaan, mut asia selvinnee myöhemmin.

Kuva: A. Tuhkanen

Herajärven kierroksen suositellut lähtö- ja päätepisteet sekä muuta lisäinformaatiota löydät Luontoon.fi-sivustolta.

Luit tästä ensimmäisenä (alkuperäisen version) Kokovartalokommando -blogissa.

 

 

Muotkatunturin erämaa – erään partion tarina

Paikka: Muotkatunturin Erämaa
Matka/aika:  93 kilomtriä ja 6 päivää
Aika: 29.5–5.6.2015
Aloituspaikka: Ennen Sulaojan parkkipaikkaa hiekkakuopalta.
Lopetuspaikka: noin 5–8 km hiekkatiellä ennen Tirroa.
Ryhmä: Mikko & Tony

Muotkatunturin erämaa ja villi eräpuukko.

Pvm: talvi/2014

Idea ja idean sulattelu alkaa joskus illan pimeinä tunteina vuoden 2014 talvella. Lappiin on päästävä, mutta minne. Monia vaihtoehtoja punnitaan ja päädytään lopulta kaverini suositusten perusteella Muotkatunturin erämaahan. Tämä olisi kirjoittajan ensimmäinen erämaa-alueen patikka, ja paljon valmisteluja ja taustatutkimusta tehdään paikan suhteen. Kevääseen mennessä uudet rinkat, teltat ja kaikki vihreän näköinen jännä kama on hankittu. Vihreä on selkeästi ryhmämme pääväri mustan ja harmaan lisäksi.

Pvm: kevät/2015

Reitti alkaa hahmottua, ja omaisia on tiedoitettu sekä sovittu, että viestitellään, jos puhelimissa vain on kenttää. Keväällä käytiin Tonyn kanssa vielä jäähdyttelemässä jäisessä lammessa Helvetinjärven kansallispuistossa mutta ei apua, kauhea kuume on vallannut meidät ja Lappiin pitäisi päästä nyt ja heti.

Pvm: kesän alkumeiningit/2015

Lähtöpäivämäärä (29.5) lähestyy, rojut on tarkistettu ja listat päivitetty. Paljon olisi voinut jättää pois tai korvata keveimmillä, mutta kun kyseessä oli myös loma eikä nopea suorite, niin mukavuusfaktoria ei haitannut “muutama” lisäkilo.

  • rinkka 32kg
  • rinkka ilman ruokaa 25.7kg
  • päällä 4kg (vaatteet ja rojut)

Pvm 28.5.2015

Lähtö autolla Helsingistä —> Jurva —> Inari. Saa nähdä, saanko unta ollenkaan reissun päällä. Tarkoitus on lähteä perjantaina ja ajaa yön yli Inariin kahden kuskin voimin, ja sieltä sitten paikallisen taxin kyydissä Muotkan pohjoisosiin Sulaojan P/info-paikan läheisyyteen hiekkakuopalle.

Pvm 29.5.2015

Pako töistä kello 14:00 ja matka voi alkaa! Alkumatka menee heittämällä ja saavun nopeasti Jurvan kuningaskuntaan noukkimaan kakkoskuskia, joka istutetaankin heti auton rattiin. Silmät ristissä ajoa välillä tankaten sekä autoa että kuskeja.

Pvm 30.5.2015

Ivalon jälkeen piirteet maastossa alkavat selvästi muuttua siihen mitä odotettiinkin. Jokaisen uuden mutkan jälkeen on lisää ihmeteltävää, mitä karu, pohjoinen paljastaa meille. Aamuvarhain pääsemme paikallisen taxiyrittäjän pihaan, ja sieltä varusteiden siirto toiseen kulkupeliin sekä kyyti kohti Sulaojaa ja ennalta suunniteltua hiekkakuoppaa, josta kahden kilometrin taivallus ja erämaa-alue alkaa. Kiitoksia vain Arrelan taxifirmalle hyvästä palvelusta!

Siitä se lähtee..hiekkakuopalta kohti erämaata vihdoinkin.

Pvm 30.5.2015

Havaintoja:
– Suosirri
– Poroja (tiellä)
– Jänöksiä (läjä jäniksiä)

Sää:
– Rakeita leiripaikalla
– Vesisadetta
– Vaihtelevaa pilvisyyttä ja aurinkoa

Maastoon päästiin noin klo 9:30.  Kahden  kilometrin jälkeen ensimmäinen vedenylitys, ja eikun kenkiä vaihtamaan ja jääkylmään jokeen. Achtung sanoisi saksalainen, mutta suomalaisina tyydyimme vaan murahtelemaan, kivaahan tämä kun luulot otetaan pois jo ensi kilometreillä. Vesi oli joissa ja puroissa vielä aika korkealla.

Ensimmäinen leiripaikka oli noin kahdentoista kilometrin päässä lähtöpaikasta järven vieressä, eli eikun saapasta toisen eteen. Kunhan rinkat saatiin kannosta pois ja teltat pystyttyä, niin eikun kokeilemaan reissua varten ostamaani virvelisettiä. Järvi oli toista mieltä kokeilujeni kanssa ja päätti syödä pari kalliimpaa lippaa. Eikä sieltä kalaakaan tullut. Fiilis oli silti mahtava. Toisen kaverini sanoin näin jälkeenpäin “täällä on ihmisen hyvä olla”.

Allekirjoittanut kuvassa miettimässä minne sitä täällä voisi jäädä asumaan.

Pvm 31.5.2015

Havaintoja:
– Samppi (villiintynyt lapin sammakko)
– Poro
– Pari haukkaa
– Pieniä nelijalkaisia jyrsijöitä
– Kolmen naisen seurue Stuorroaytsin autiotuvalla

Sää:
– Vaihtelevaa pilvisyyttä ja aurinkoa
– Kesäinen fiilis

Tänään kuljettiin myös vastaava 10–12 kilometrin lenkki, johon sisältyi muutama rankka nousu. Viimeiset kaksi kilometriä autiotuvalle poronerotusaidan ja joen vieressä olivat aika rankkoja. Päästiin autiotuvalle ja nuotio päälle sekä makkarat tulille.

Alunperin tarkoituksena oli jäädä tuvalle, mutta joku hulluus (Lapin) sai meissä vallan, ja kirjattiin ittemme vieraskirjaan ja lähdettiinkin yöpatikkaan ja toki aloitettiin se kiiveten mahdollisimman jyrkkää rinnettä ylöspäin. Luurin verkko ei tuntunut toimivan oikein muualla kuin korkeimmilla huipuilla ja välillä se hyppi TeleNorin verkoissa. Yöpatikkaa taitettiin tovi ja saavuttiin eeppiseen kuruun, joka näyttäisi olleen myös muidenkin suosiossa suojaisen paikkansa ja ikivanhojen kivikasojensa perusteella.

Pakollinen jalkakuva (Tonyn). Maisemat oli mahtavat!

Pvm 1.6.2015

Havaintoja:
– 3 sorsaa
– Maakotka

Sää:
– Aamu alkoi sateen ropinalla joka ei tuntunut loppuvan. Jatkettava oli silti, jos meinattiin matkaa taittaa saman päivän aikana.

Leiripaikka oli kyllä hieno riippumatta kehnosta säästä. Tänään oli taas vuorossa pari vedenylitystä sekä kiertelyä, että löydettiin sopivat kohdat. Parit poronsarvetkin tarttui siinä tohinassa matkaan. Yöllistä juoksentelua huipulle ja viestejä kotijoukoille, että elossa vielä ollaan eikä tulla enää ikinä takaisin.

Vaellustoveri kuvassa ja tauko paikalla.

Pvm 2.6.2016

Havaintoja:
– Porolauma

Sää:
– Aamuauringon jälkeen rankka vaakasuunnassa oleva sade pyyhki pitkin maita ja vaeltajia.

Päivä oli aika rankka, päiväkirjassakaan ei ollut paljoa kirjauksia tämän päivän osalta. Vedenylityspaikan löytäminen oli hankalaa, kun ei haluttu turhaan rinkkoja kastella (eikä itseämme)

Täälläkin on ihmisen hyvä olla.

Pvm 3.6.2016

Havaintoja:
– Lisää poroja

Sää:
– Epävakainen

Taas yöpatikassa, ja aamun pikkutunteina heitettiin vain teltat sattumanvaraiseen paikkaan, jotta saatiin hetki unta. Olo oli ihan rättiväsynyt ja uni tulikin nopeasti. Totesimme että vanhaa “postipolkua” ei kannata sokeasti seurata vaan pitää myös luottaa vaistoihinsa ja mennä maaston mukaan. Muuten voi päätyä vaikka rämpimään keskelle suota tunniksi.

Vieläkään ei päästy huiputtamaan ylintä tunturia, ehkä sitten päivemmällä. Sään suhteen ei ollut onnea tänäänkään, mutta sentään päästiin tekemään kaivattu huiputus erämaan korkeimmalle laelle sitten myöhemmin illalla. Kummatkin onnistuivat myös päivän patikassa kastelemaan toisen saappaansa lumen alla piilevään vesikuoppaan. Ainakin opimme, että lumialueita vältetään, kun ei tiedä, mitä siellä alla voi olla.

Kaukana häämötti Peltojärvi, joka olikin myös meidän seuraava kohteemme.

Peltojärven rannalla, hyinen tuuli jäädytti vaeltajat täysin.

Pvm 4.6.2015

Havaintoja:
– Kuollut poron vasa
– Rannalla toinen telttaseurue
– Kiloinen hauki laguunissa

Sää:
– Puolipilvistä, kylmää

Saavuimme yötä myöten hiekkarannalle. Järvi puhalsi luut jäädyttävää tuulta, ja nopean ruokailun jälkeen äkkiä nukkumaan. Päivällä tarkoitus kalastella ja vain oleilla hetken. Päivä menikin torkkuessa ja parannellessa sotahaavoja. Virveliäkin pääsin heittelemään, mutta tuulen takia ei napannut kaloja eikä kalastajaa. Matkaa jäljellä noin 20 kilometriä asvaltille. Päätettiin lähteä yötä myöten vielä patikkaan.

Pvm 5.6.2015

Sää:
– Kylmä, puolipilvistä

Ehkä tuskaisin patikka soratielle, tunturimaiset muuttuivat nopeasti vetisiksi metsiksi, soiksi ja huonommiksi kulkea tulvimisen takia. Peltojärven eteläpuolelta alkavaa mönkkäriuraa pitkin jatkettiin kulkua hyvinkin pitkään. Maisemat olivat enemmän metsäistä ja sellaista mitä etelässä on tottunut näkemään. Yli kahdenkymmenen kilometrin yöpatikan jälkeen saavuimme soratielle, josta saatiin neuvottua taxi hakemaan. Äkkiä noutamaan oma auto ja edessä vielä pitkä matka kotiin.

Pvm 6.6.2015

Kotona Helsingissä 01:30 aamuyöstä raskaan ajorupeaman jälkeen. Ehkä ensi kerralla mietimme toisenlaisia kuljetuksia tai pidämme myös pakolliset lepopäivät. Samaten mm. vaikka ruokakin riitti, niin ensi kerralla pussiruokia vähemmän ja itsetehtyjä/kuivatettuja enemmän hinta/paino/tilan suhteen parantamiseksi. Yhteenvetona reissu oli haastava henkisesti ja fyysisesti, mutta hieno tunne patikoida koko erämaan halki, ensi vuonna sitten pidemmälle reissulle jonnekin toiseen erämaahan Inarin liepeillä. Olipa reissu!

Kaikista erämaista ja kansallispuistoista Muotka jätti meille tähän mennessä suurimman vaikutuksen. Tänne uudestaan kesänkorvilla 2017.

Yleisarvosana: *****
Perustelut: Nähtävää ja koettavaa paljon! Maasto vaihtelee laidasta laitaan ja haastavuus on kiinni vaeltajasta millaisen reitin valitsee.
Soveltuvuus:  Aloittelevalle erämaavaeltajalle ja jo kokeneemmallekin eräkoiralle.

Hyttysetön kesäretki suon laidalle – Teerisaari, Teijon kansallispuisto

Kesä-heinäkuun vaihteessa olimme juuri palanneet Ylitornion reissulta, kun mies ehdotti, että nukkuisimme seuraavan yön teltassa. Ei todellakaan lähdetä mihinkään ainakaan viikkoon. Mie meen nyt pariksi päiväksi sängylle pötköttämään, laitan pimennysverhot alas, luen kirjaa ja kuvittelen, että on marraskuu, oli reipas vastaukseni.

Onneksi minua ei ihan uskottu.

Missä sitä sitten nukuttaisiin? Kriteereitä sopivalle paikalle oli sen verran monta, ettei kohdetta tarvinnut kovin pitkään arpoa. Lasten takia olisi kiva, jos perille pääsisi polkuja pitkin, matka ei olisi kovin pitkä ja löytyisi valmiita fasiliteetteja nuotiohommiin.

Lisäksi 800 kilometrin autoilu pohjoisesta oli sen verran tuoreessa muistissa, että tunnin matka tuntui maksimietäisyydeltä. Toisaalta olisi kiva tutustua johonkin uuteen paikkaan.

Näillä kriteereillä päädyimme tutkimaan Teijon kansallispuiston karttoja. Olimme tehneet Teijolle vasta pari pikaista päiväretkeä, joten siellä riitti koluttavaa. Päämääräksi valikoitui lopulta Teerisaari, joka sijaitsee Puolakkajärven rannalla, suon laidalla, vain parin kilometrin patikkamatkan päässä Teijon Luontokeskuksesta. Heitimme siis rinkkaan tavarat lyhyelle yhden yön retkelle ja lähdimme iltapäivällä matkaan. Mukaan tuli mm. turhan vähän eväitä ja juomavettä, mutta ainakin rinkka oli kevy kantaa.

Patikkamatka Teerisaarelle oli varsin pitkospuinen – yli puolet matkasta taisi kulkea pitkospuita pitkin. Laavulla ei ollut varsinaisesti ruuhkaa, mutta yksi porukka siellä oli jo iltaa viettämässä. He taisivat vähän kauhistua, kun pölähdimme paikalle lasten kanssa, ja laittoivat stereoita pienemmälle. Meitä vähän huvitti, sillä juuri pari yötä sitten olimme nukahtaneet Kalajoen leirintäalueella festareiden basson jytkeeseen. Vaikka nukuimme jytkeessä ihan hyvin, luulen, että jatkossa muistamme aina tarkistaa festaritilanteen paikkakunnilta, joille suunnittelemme kesäistä telttayöpymistä.

Nyt siis sama vaikutti olevan edessä kansallispuiston helmassa. Seurue ei kuitenkaan vaikuttanut muuten erityisen äänekkäältä, emmekä siksi kokeneet tarpeelliseksi huomauttaa musiikista. Pystytimme teltan hieman sivummalle lasten sinkoillessa mustikoiden, käpyjen ja pitkospuiden perässä.

Iltapuuhana paistoimme lettuja ja nautimme hyttysettömästä oleilusta veden äärellä, suon laidalla. En vieläkään ihan ymmärrä tätä yhtälöä. Jo matkalla laavulle oli tehnyt mieli huikata jokaiselle vastaantulijalle, että TÄÄLLÄ EI MUUTEN OO YHTÄÄN HYTTYSTÄ, lyödä yläfemmat ja heittää pari kuperkeikkaa suossa. Ihan käsittämätöntä. Etenkin, jos on viettänyt edellisen viikon tyynessä, lämpimässä kesäkelissä mustien pilvien ympäröimänä.

Yhden kesän käytöllä jo rakkaaksi tullut majoitteemme, sikakevyt tarppiteltta.

Seurueemme todellinen barefoot-fanaatikko.

Vuorokausirytmimme oli vielä yöttömässä yössä, joten kello taisi olla yli puolen yön kun pääsimme nukkumaan. Samoihin aikoihin musiikki laavulla oli kuulemma vaihtunut rauhalliseen ambientiin. Kuulemma. Itse taisin nukahtaa ihan salamana, enkä enää noteerannut musiikkia.

Heräsin puoli viiden aikaan melko virkeänä vähäiseen unenmäärään nähden. Kuuntelin kurkien huutelua suolta ja tuijottelin aikani teltan kattoon, kunnes päätin nousta ja hyödyntää aamun aikaiset tunnit reippaaseen lenkkeilyyn kansallispuistossa. Vilkaisin karttaa ja poimin sieltä ensimmäisen sopivanpituiselta tuntuvan lenkin kierrettäväksi. Ihan nappiin reittivalinta ei tällä metodilla mennyt, vaan päädyin seikkailemaan suuren osan matkasta sellaisilla alueilla, jotka sykähdyttävät vasta joskus sadan vuoden päästä. Eli käytännössä reitti kulki nuorissa talousmetsissä metsäautotien pohjia pitkin. Jossain vaiheessa tympäännyin niiden katselemiseen ja yritin oikaista. Virhe. Päädyttyäni rämpimään taimikkoon totesin idean tosi huonosti ja luikin lannistuneena takaisin tielle.

Teijo oli ennen kansallispuisto-statuksen saamista valtion retkeilyalue, ja juuri alueella tehdyistä hakkuista huolestuminen antoi tärkeän sysäyksen kansallispuistohankkeelle. Nyt ydinosien hienot salomaat ovat ikuisesti turvassa hakkuilta, ja niitä tukevia entisiä talousmetsäalueita ja ojitettuja soita ennallistetaan tai niiden annetaan vanhentua rauhassa.

Ei varhaisesta aamulenkistä kuitenkaan ihan täydellistä katastrofia tullut. Kun vihdoin pääsin miellyttävämpiin maisemiin, havaitsin juuri ja juuri sivusilmällä jonkun suuren linnun lähtevän lentoon metsän keskeltä. Metso se varmaan oli…

Meinasin jatkaa matkaa pysähtymättä, olihan juuri siinä kohtaa vihdoin hyvä juoksuflow menossa. Onneksi kuitenkin aamuöisen jähmeät aivot raksuttivat hieman eteenpäin, että ihmeen hiljaa se lähti siitä puusta… No niin lähtikin, sillä se oli pöllö! Ja niitä oli kaksi. Siinä sain sitten ihmetellä kahden emoaan(?) huutelevan viirupöllön poikasen kuikuilua pienen matkan päästä. Katsoin kuitenkin parhaaksi jatkaa lenkkiä nopeasti, sillä pesivät viirupöllöt eivät ole varsinaisesti tunnettuja lempeydestään kotinsa lähellä liikkuvia ihmisiä kohtaan. En tiedä vahtiiko emo vielä noin isoja lentopoikasia, mutten halunnut jäädä ottamaan selvää.

Retkiseurani oli vielä täydessä unessa, kun palasin teltalle. Pulahdin aamuinnille ja hipsin telttaan lepäilemään. Kaivoin rinkasta kirjan ja löysin samalla keksipaketin. Jos menneestä kesästä valikoi muutamia mieleenpainuneita hetkiä, niin tässä oli yksi niistä: aamulenkin ja -uinnin endorfiinit, tuhiseva teltta, kirja ja keksipaketti.

Aamu ja aamupäivä hujahtivat ihan huomaamatta aurinkoisilla kallioilla touhuten. Meistä se luonteeltaan näpertelijöin askarteli kaarnalaivoja, ja etenkin pienin retkeläinen läträsi riemuissaan rannassa.

Anna 2-vuotiaalle vettä ja kippo ja hän viihtyy missä vain, miten pitkään vain.

Ylpeä veneenveistäjä

Kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa, jouduimme pakkaamaan rinkan ja lähtemään takaisinpäin, sillä olimme varautuneet vain aamiaistarpein.

Matka ei onneksi ollut pitkä, mutta jokseenkin kurnivin vatsoin saavuimme takaisin luontokeskuksen pihalle.

Teijon metsistä suuntasimme vielä lyhyelle visiitille Mathildedaliin ja vatsat saivat täytettä, kun ostimme sympaattisesta Kyläpuodista leivän ja hunajapurkin ja istahdimme sisäpihalle dippaamaan leipäpaloja hunajaan.

Ihmisiä tuli ja meni, ja pari koiraa juoksenteli vapaana sinne tänne. Missä me oikein olimme – ehkä jossain ranskalaisessa kylässä? Tuntui vähän hassulta ihmetellä siinä metsäläisvarusteissa ruukkikylän keskieurooppalaista tunnelmaa ja viimeisen päälle tälläytyneitä kesäturisteja.

No, seuraavalla Teijon reissulla tiedän sitten jemmata rinkkaan myös kesäleningin ja huulipunaa.

Teerisaari kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6682588.661, E=276170.754

Juttu julkaistu aiemmin Saappaat sammalessa -blogissa.

Muukonsaari, Lappeenranta

Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö järjesti viime kevään lopulla Muukonsaari-päivän, jossa halukkailla oli mahdollisuus päästä tutustumaan Muukonsaareen ja siellä olevaan retkikeskukseen. Säätiön väki vei retkeilijöitä Muukonsalmen yli veneellä saareen. Kävimme saaressa ensimmäistä kertaa ja kävelimme sen läpi pohjoiskärjessä olevaan retkikeskukseen.

Muukonsaari sijaitsee lähellä Joutsenon satamaa, Pöyhiänniemen edustalla. Niemestä on Muukonsaareen matkaa alle sata metriä, mutta sinne ei sulan veden aikaan pääse kuin veneellä välissä olevan Muukonsalmen vuoksi. Saari on kooltaan satoja hehtaareja ja sen luonto on monipuolista ja rikasta. Saaren pohjoispäässä on luonnonsuojelualue.

Muukonsaaressa kulkee merkitty luontopolku saaren pohjoisosan suojelualueella, retkikeskuksen vieressä. Polku on vain kilometrin mittainen, mutta maisemiltaan upea: rantakallioilta voi ihailla Suur-Saimaata ja kulkea sen jälkeen rehevässä lehdossa lehmusten ja pähkinäpensaiden katveessa. Muualla saaressa ei varsinaisia polkuja ole.

Muukonsaaren maisemaa Saimaalle.

Muukonsaaren lehtomaisemaa.

Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö suunnittelee Muukonsaareen sen läpi kulkevaa luontopolkua, mutta suunnitelman toteutuminen ei ole mitenkään varmaa. Retkellämme saarella kulkijoita varten oli puihin laitettu väliaikaiset opastenauhat. Reitti oli melko haastava, sillä monessa kohtaa metsä oli tiheää ryteikköä. Siinä oli myös oma viehätyksensä, sillä niin viidakkomaista tunnelmaa ja paksuja, vanhoja puita Lappeenrannassa harvoin näkee.

Matkan varrella oli muun muassa kilpikaarnamäntyjä, ikivanhoja kuusia, metsälehmuksia, lahopuita ja saniaislehtoja, mutta myös hakkuuaukeita.

Retkikeskukseen saapuessamme grillikatoksessa olivat makkarat ja letut paistumassa. Niiden maistelun lomassa virkistysaluesäätiön ihmiset kertoivat, että grillikatos ja nuotiopaikka ovat vapaasti retkeilijöiden käytettävissä. Sauna, ruokalarakennus ja mökit ovat vuokrattavissa. Toistaiseksi saareen pääsevät vain veneilijät, mutta säätiössä mietitään kuljetuksen järjestämistä myös muille.

Muukonsaaren retkikeskuksen sauna.

Muukonsaaren laituri.

Muukonsaaren rantaa.

Toivottavasti Muukonsaareen saadaan joskus luontopolku saaren päästä päähän ja kulkumahdollisuus myös ilman venettä. Voisiko Pöyhiänniemestä rakentaa saareen sillan, sillä matkaa on alle sata metriä? Imatralla Malonsaareen johtaa pitkä puusilta. Sopisiko Muukonsaareen samantyylinen ratkaisu?

Juttu julkaistu aiemmin Näitä polkuja tallaan -blogissa.

Toim. huom: Muukonsaaren retkirakenteiden kehittyvästä tilanteesta voi lukea Etelä-Karjalan Virkistysalueyhdistyksen sivuilta!

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit  N=6780503.894, E=579929.674