Artikkelit

Lamminmaan kirkkokalliot kolmostien varrella, Janakkala

logotaarnaPaikannimet ovat mielenkiintoisia – varsinkin perinteiset paikannimet rakentamattomalla alueella, jossa nimien alkuperäinen merkitys juontaa juurensa satojen vuosien taakse.

“Kirkkokallio” paikannimenä on tulkittu lähes yhtä monella tavalla kuin on tulkitsijoita. Joissain tapauksissa sanotaan, että kyseessä on vain nimitys korkealle paikalle, kun taas toisissa kohteissa sanotaan kirkkokallioiden olleen uskonnollisten menojen paikkoja.

Kaikkea siihen väliin myös mahtuu, ja paikannimet usein jäävätkin arvoituksiksi – kun ei menneisyyten nähdä voi.

Tervakosken kupeessa sijaitsee Lamminmaa-niminen upea, neljän pienen lammen täplittämä monipuolinen retkikohde. Kirkkokallioita löytyy alueelta kaksin kappalein, ja muutenkin korkeuserot ja jääkauden jäljet osuvat mukavasti ainakin tämän retkeilijän silmään.

lamminmaa-6

Yli kymmenen neliökilometriä asumatonta korpea sopivat niin lyhyeen kuin pitkäänkin patikointiin kauriiden ja valkohäntäpeurojen reviirillä.

lamminmaa-7

Lamminmaata voi lähestyä kahdesta suunnasta. Tervakosken ampumaradan kautta pääsee lähelle toista kirkkokalliota, joka on Lamminmaan alueen reunalla ja jonne on hyvät polut perille asti. Tämä itäisempi kirkkokallio kohoaa parikymmentä metriä, ja sen keskellä komeilee upea kivenjärkäle, joka on hyvä starttipiste patikalle.

lamminmaa-20

Alueelle pääsee myös lännestä, jossa Kirkkoportintien varressa on muutamia sopivia auton kokoisia paikkoja, ja josta lähtee puomitettuja metsäautoteitä alueelle sisään.

lamminmaa-9

Koko aluetta leimaa jääkauden siirtojäiden massiivinen voima. Kivikuruja, kielekkeitä, isoja korkeuseroja, vaihtelevaa maastoa ja upeita maisemia. Vaikka alue ei ole mikään virallinen retkikohde, on edestakaisin liikkuminen kävellen tai pyöräillen helppoa useiden metsäautoteiden ansiosta. Pitkään ei tarvitse missään vaiheessa kävellä, ennenkuin joku maisemassa näkyvä erikoisuus houkuttelee pois tieltä ja luonnon helmaan.

lamminmaa-18

Molemmat kirkkokalliot, sekä erityisesti Torninmäki alueen eteläisessä osassa, ovat ehdottomasti käymisen ja vaikka eväsretken arvoisia paikkoja– niinkuin ovat alueen keskustan pikkulammetkin.

Luonnosta kiinnostuneelle polkujen ulkopuolella löytyy ihmeteltävää vaikka koko päiväksi. Kyseessä ei ole iso alue tai kansallispuisto, mutta on helppo unohtaa olevansa tunnin päässä Helsingistä ja muutama kilometri kolmostiestä näissä maisemissa.

lamminmaa-15

Niinkuin aina retkeillessä, varsinkin polkujen ulkopuolella, on tärkeää muistaa varustautua pahimpaan. Alueella on useita kohtia joissa kännykän kuuluvuus on heikko, ja korkeuserot tarkoittavat myös jyrkkiä putouksia ja vaikeita kivikoita. Jos lähdet alueella poluilta sivuun – jota ehdottomasti suosittelen – varustaudu hyvin ja suhtaudu maastoon haastavana.

Kartta. Koordinaatit: N 6745148,000 E 366528,000

Poronpolku Lopella, poroja vain nimeksi

Lähdin porokoirani kanssa Lopelle poronpolulle etsimään etelän poroja. No, eihän siellä tietenkään poroja ollut kuin reitin nimeksi, mutta paimennettavien sijaan löytyi vallan mainiot patikkareitit. Reittejä yhdistelemällä saa 30 kilometrin mittaisen vaihtelevan vaelluksen.

Poronpolku on saanut nimensä jo 1960-luvulla, kun alueelle siirrettiin Sallasta 10 poroa Hankkijan koeruokintaa varten. Poluilla kulkijat pääsivät tutustumaan pohjoisen eläimiin, ja kun poroista vuonna 1974 luovuttiin, niin nimi jäi ja polkua kutsutaan yhä Poronpoluksi.

Komion luonnonsuojelualueen infotaulu

Vuosittain syyskuun viimeisenä viikonloppuna Poronpolku ry järjestää alueella Poronpolku-tapahtuman. Tapahtuman ansiosta maastossa on pysyvä viitoitus, ja sen avulla patikkareitin voi kulkea myös osissa, omina rengasreitteinä.

Tapahtumassa reitit ovat 5, 13, 18, 24 ja 30 kilometriä, ja näiden merkinnät löytyvät Poronpolun reittikartalta sekä maastosta. Koko reitistö on merkitty maastoon tolpilla, joiden päässä on Poronpolku-merkki, tai tolpan pää on sininen. Tapahtuma-ajankohtana lähtö on pohjoisessa Riihisalon matkailukeskukselta, mutta muuten lähtöpisteeksi voi valita myös eteläisemmän Luutaharjun, Komion luonnonsuojelualueen pysäköintipaikan.

Tapahtumapäivän erikoisuutena pidemmillä reiteillä on kapulalossi ja venekuljetus Marskin Majan kohdalla, jossa Poronpolku ylittää Puneliansalmen. Muina aikoina ylitystä ei pääse tekemään, vaan jos haluaa poiketa patikalla Marskin Majalla, joutuu kulkemaan edestakaisen matkan.

Tapahtuma järjestetään vuonna 2016 25. syyskuuta, ja tämä vuosi onkin juhlavuosi, sillä vuorossa on 50. Poronpolku-tapahtuma. Viime vuonna reitillä pyöräiltiin ensimmäinen Poronpolun polkaisu, ja se saa jatkoa myös tänä vuonna.

Komion luonnonsuojelualue

Lähdin liikkeelle Komiolta, ajatuksena kiertää niin pitkältä kuin tuntuu hyvältä. Alkuun kuljin Luutaharjun Samon reittiä, joka on 6,5 kilometrin mittainen ympyräreitti alkaen ja päätyen Komion parkkialueelle. Alkuun reitti oli leveää metsätien pohjaa, mutta muuttui kapeaksi poluksi laskeutuen pienen lammen rantaan.

Lukkolampi

Kyltti rannassa kertoi kyseessä olevan Lukkolampi. Lampi on kasvamassa hiljakseen umpeen, kun rantakasvusto ja rahkasammaleiden matto valtaa lampea.

Lukkolampi (1)

Lammelta polku jatkui mäkeä ylös, ja kohta edessä oli kulotusalue. Luonnonsuojelualueella tehdään tämän ja ensi vuoden aikana luonnon ennallistamiseen tähtääviä kulotuksia. Kulotusalue oli tarkkaan rajattu, ja tuli näytti tosiaan pysyneen halutulla alalla. Oli mielenkiintoista nähdä tällainen alue ihan vierestä.

Kulotus (2)

Jatkoin Komionvuoren näköalapaikalle, josta Samon reitti kääntyy Luutaharjun suuntaan, ja toisaalle erkanee Poronpolun viitoitus pohjoiseen päin kohti Iso-Malvan järveä. Hämeen Järviylänkö -kartassa vuodelta 2000 on reitti merkitty kulkemaan Iso-Malvan länsipuolta, mutta suunta on korjattu järven itäpuolelle. Uudemmassa kartassa on luvattu korjata reittikuvaus.

Komionvuorella

Vaikka koko reitti on merkitty hyvin maastoon, on matkassa syytä pitää myös karttaa, jotta pystyy paikallistamaan, missä ja mitä polunpätkää on kulkemassa.

Komionvuorella

Polku jatkui kohti Komionlampia, joiden rannalta löytyi leiri- ja tulipaikka. Ristinsielua ei näkynyt missään, niinpä sain nautiskella eväskahvit aivan omassa rauhassa. Reitti kulki lammen toiselle rannalle ja siitä eteenpäin metsäautotietä pitkin. Ympärillä oli upea kuusikko, kuin satumetsä. Kuivien kuusenoksien takaa näkyi jotain isoa ja tummaa… Liikkuikohan se… Ei, nökötti paikallaan kuten kannot yleensä tekevät.

LIIKKUUKO SE...?

Saavuin seuraavien lampien äärelle. Yölammit luki kartassa, ja maastossa oli Poronpolkujen risteys. Päätin kääntyä reitille, joka johti takaisin Luutaharjun suuntaan. Polku nousi harjulle, ja sen molemmin puolin kulki metsäautotie. Reitti laskeutui tien varteen, ja tässä kohden näkyi myös Paaran patikka -reitin merkintöjä. Tuntui, että täällä on varsinainen reittien sekametelisoppa. Poronpolku ja Paaran Patikka ovat osa Hämeen Ilvesreittiä, jonka pituus on reilut 200 kilometriä. Kaikkia näitä polkuja yhdistelemällä saisi tehtyä siis aikamoisen vaelluksen.

Kalaton-lammella koiruus kävi vilvoittelemassa ja tankattiin vähän mustikoita. Taas noustiin harjulle, kapealle Hirvenharjulle. Upeaa kangaspolkua, jota oli kiva kävellä.

Hirvenharjun upea polku

Poronpolku on myös maastopyöräreitti ja voin kuvitella, kuinka mieletöntä tällaista polkua on ajaa. Kohta edessä olikin alamäki, ja millainen alamäki! Jyrkkä kuin mikä, ja kyltti varoittikin erittäin vaarallisesta kohdasta. Kävellen selvisin alas, koiruus kulki kiltisti remmissä ja istui välillä odottamaan, että mamma selviää kaatumatta hihnan päässä.

Fillarilla en ikinä uskaltaisi tätä mäkeä laskea. Kun pääsin alas ja katsoin kulkemaani reittiä, niin huomasin, että muutaman kymmenen metrin päästä olisikin tullut rappuset osan mäkeä alas! Jyrkkä mäki oli maastopyöräilijöiden reitti, ja portaat on tehty kävelijöitä varten. Olin vain seurannut ensimmäisiä maastomerkintöjä, jotka ohjasivat mäkeä alas kohti Luutasuota.

Tosi jyrkkä alamäki

Mäki päättyi vehreän, laajan kuopan reunaan. Jääkauden aikana iso jäälohkare lienee jäänyt tähän, ja kun se on lopulta sulanut, on paikalle syntynyt kuoppa, suppa. Täällä kohtasin myös ensimmäiset vastaantulijat, kaksi maastopyöräilijää. He seurasivat älypuhelimella fillarireittiä ja olivat lähteneet kiertämään reittiä väärään suuntaan. Kerroin edessä olevasta jyrkästä mäestä ja toivottelin hyvää matkaa.

Näkötorni?

Jatkoin matkaa ja totesin olevani alkumatkalla näkemäni kulotusalueen toisella puolella. Kohta nousin jälleen mäen päälle. Siellä pahkainen mäntyvanhus vahti kulkijan tietä, joka kartan mukaan meni näkötornille. Mitään tornia ei paikalla kuitenkaan ollut, vain pieni aukea ja kohdalla oleva kylttikin totesi lukijalle, että hämmästelet varmaan ’näkötornia’. Onko paikalla koskaan ollutkaan oikeata näkötornia vai mikä jekku tämä oikein on?

Luonto elää ja muuttuu

Tätä pohdiskellen jatkoin matkaa ja laskeuduin mäeltä Luutasuon pitkospuille.

Luutasuon pitkokset

Suon tuoksu valloitti, samoin etäällä näkyvä Luutalammi ja sen rannalla oleva tulipaikka. Eikä taaskaan ketään missään! Sain kahvitella tänään jo toisen kerran omassa ylhäisessä yksinäisyydessä, vain koira seuranani. Mitä ylellisyyttä! Taukopaikalta olikin sitten lyhyt matka takaisin autolle ja parkkipaikalla kohtasin viimein muitakin retkeilijöitä.

Luutasuon tulipaikka

Vähän jäi mieltä kaivelemaan pohjoisen puolen Riihisalon alue, niinpä poikkesin siellä kiertämässä erikseen viiden kilometrin lenkin. Tämä siksikin, että halusin nähdä reitin varrella olevan Pirunlinnan. Se on valtavien kivijärkäleiden muodostama luonnonmuodostelma. Näiden jääkauden sulamisaikaisten siirtolohkareiden alle on muodostunut pienimuotoinen luola ja väliin jää kapeita tiloja.

Pirunlinna

Poronpolun tapahtuman reittikartasta selvisi, että muodostelma on lähes 10 metriä korkea ja leveyttäkin sillä on 20 metriä. Huiman erikoinen paikka, jota kannattaa käydä katsomassa, vaikkei itse reiteille lähtisikään. Pirunlinnalle on lyhyt kävelymatka läheiseltä tieltä. Poronpolun tapahtumapäivänä täällä on myös järjestettyä toimintaa.

Pirunlinnan jylhät lohkareet

Rakastan kangasmaastoa, suorarunkoisia mäntyjä, havujen peittämiä polkuja ja tiheitä kuusikoita. Tätä löytyy Poronpolulta, ja mikä parasta, täältä löytyi rauhaa.

Kartta. N / lat : 6729864, E / lon : 352733

Pirunlinna kartalla. N / lat : 6735688, E / lon: 346253

Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen – osa IV: Hakoisten linnavuori

Hä Hä Häme,

hiljaa hiipii ilves!

Miettii, miettii,

päättää

hyppää,

voittaa

HÄME!

Hämeen ja Suomen partiolaisten ensimmäinen virallinen huuto vuodelta 1929 kaikuu Hämeen saloilla ja järvien yllä. Ilves, Hämeen metsien turkiskuningas, asuu Hämeen sydämessä. Ja komea on itse sydänkin: ikiaikainen ja mahtava Hakoistenlinna.

Kerran Hämeen maisemaa hallinnut tasainen vuorenlaki on yhä liikenteen solmukohdassa: Tampere-Helsinki-valtatien äärellä, vain 4 minuuttia autolla (muinaislinnan mukaan nimetystä?) Linnatuulesta pohjoiseen. Jos pysähdyt tankkaamaan moottoritien ylle rakennetulla liikenneasemalla, voit helposti koukata yhden rampin välin vanhalle Helsingin tielle, vierailla linnavuorella ja laskeutua seuraavasta rampista jälleen vauhtiin. Hakoisten kartanon pihasta nousevalla, kyltein merkityllä vuoripolulla et tarvitse edes lenkkareita.

Itämeren Auri karttakuva_kapea

Karttakuva: Itämeren Auri, Otava 2016.

Sillä voitko kutsua itseäsi todella hämäläiseksi, jollet ole käynyt Hämeen ensimmäisellä linnoituksella ja katsonut avautuvaa näkymää, kuten esi-isäsi kerran? Et voi, vaikka hitautesi siihen viittaisikin.

Hakoisten linnavuori on Hämeen ja samalla koko muinaisen Suomen, Suomaan, tärkein muinaismuistoalue. Elävä esihistoriallinen miljöö on suojeltu, mutta saat käydä vuorella vapaasti, kunhan kunnioitat esi-isiesi asuinpaikkaa: jätä se uinumaan rauhassa tuhatvuotista untaan vehreän kasvuston lomassa. Ehkä jopa itse Hämeen kuningaskin uinuu vuoren kupeessa, tai sen laella – et halua nostattaa hänen vihaansa.

jv-hakoinen-21

Katso linnavuorelta kaakkoon: silmiesi edessä kimmeltää komea Kernaalanjärvi, Vanain vesien lähde.

jv-hakoinen-19

Katso itään, kohti nousevaa aurinkoa, tai länteen, kohti iltaruskoa: voit tuntea, miten suuri on Hämeen mahti. Muinainen hämäläinen ei saattanut päästä tämän lähemmäs Ylistä ja jumalaista taivaankantta.

Ehkäpä yksi Hakoisten puista kannattelee sitä korkeuksissa yhä, maailmanpylväänä?

jv-hakoinen-12

Esi-isämme olivat ylpeitä maastaan, eivätkä suotta. Muinainen Häme, Suomaan keskus, säilytti vapautensa monien vieraiden hyökkääjien edessä: novgorodilaisten, viikinkien, kaikkien vieraiden valloittajien.

Voit ihailla Hämeen metsiä ja muinoin kaskettuja peltoja yhä silmin kantamattomiin. Hämeessä on yli 4000 hehtaaria rauhoitettuja luonnonsuojelualueita – jos et pääse muille, käythän kerran elämässäsi edes Hakoisilla, maamme muinaisten kuninkaiden pääkallopaikalla.

jv-hakoinen-3

Muinaislinnan juurelta, Hakoisten kartanon parkkipaikalta, nousee vanhojen tammien reunustama polku. Se jyrkkenee askel askeleelta, kunnes johdattaa sinut esilinnan pihalle. Etäämpänä näet, kuinka polku muuttuu portaiksi, jotka kiemurtelevat kohti huippua.

jv-hakoinen-4

Suojaisa lehto, joka avautuu etelään esilinnan kielekkeellä, on kuin salattu Edenin puutarha.

jv-hakoinen-9

Esilinnan pihaa verhoaa rehevä aluskasvillisuus.

jv-hakoinen-8

Tasanteen reuna on selkeäpiirteinen ja pengerretty. Keskiajalla, noin 1200-luvun lopulla, penkereen päällä oli kehämuuri.

Kun kävelet polkua, huomaat edempänä valoa.

jv-hakoinen-7

Edenin punaisen omenan sijaan löydät punaisen kallion, jonka edessä on painanne – kenties vanha kaivo ja tutkijoiden tunnistama rakennuksen pohja. Onko tässä kerran seissyt sauna?

jv-hakoinen-6

Käännyt takaisin puolikuunmuotoisella esipihalla. Itäiseltä sivulta nousevat portaat. Ne johdattavat sinut vuoren huipulle.

jv-hakoinen-10

Kallion jylhä laki paljastuu askel askeleelta.

jv-hakoinen-11

Ensimmäisenä sinua tervehtii hiidenkirnu.

Kukahan on piileksinyt siellä? Kirnu on yhä lapsen mentävä, korkea, kivinen “mörököllin pesäkolo”. Sopiva paikka suojautua tuulelta ja sateelta, jännittävä määränpää lapsiperheen retkelle.

jv-hakoinen-1

Huippu on hiljainen, sen peittää tasainen heinikko. Vanhat puut humisevat taipumattomina tuulessa.

jv-hakoinen-16

Vuoren laki kohoaa 63 metriä Kernaalajärven pinnalta, 150 metriä merenpinnan yläpuolella. Muinoin meri on ollut noin 3 metriä lähempänä – samoin Vanajavesi,  ennen 1800-luvun Lempäälän koskien perkausta.

Hakoisten huippua on aikoinaan suojannut muuri ja sen koillisreunassa on sijainnut 27 x 12 -metrinen rakennus. Nämä jäänteet ovat varhaiskeskiajalta, mutta Hakoisten vuorta on saatettu käyttää ihmisasumuksena ja pakopaikkana jo paljon ennen ajoitettuja esinelöytöjä. Ken tietää…

Kaksi vanhaa puuta, ehkäpä, mutta ne eivät paljasta salattuja sanojaan luotteita.

Merkitsevätkö nämä puut muinaisten tietäjien ja noitien hautoja? Ne seisovat yhä niin ryhdikkäinä, vuosisatoja vanhoina – ojentelevat oksiaan kuin ystävät, jotka kulkevat käsikädessä nyt salattuja tuulten teitä.

jv-hakoinen-15

jv-hakoinen-23Vain Itämeren Auri tietää.

jv-hakoinen-22

Etelään katsoessaan Auri saattoi nähdä välkähtelevän järven, lännessä kaskiaholla laiduntavat eläimet ja etäämpänä Härkätien, joka katosi metsän siimekseen. Tuuli puhalsi kevyesti pohjoisesta ja toi mukanaan talven tuoksua. Rinteen alla leuto tuuli sai lehtimetsän keltaiset lehdet varisemaan puista. Auri veti syvään henkeä.

Tässä hetkessä, vuoren huipulla, hän oli lähempänä metsänjumalatarta kuin koskaan.

 

Johanna Valkama

Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen-miniblogin viimeinen osa.

Lue aiemmat osat: Nokian Lähdekorpi, Torronsuo ja Tammelan uhrikivet.

Lisää kirjailijasta www.johannavalkama.com
Kuvat © Johanna Valkama (2016). Malli “Auri”: Karoliina Myllymäki.

Kartta (Hakoisten linnavuori, Janakkala, Kanta-Häme). ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6751538, E 369012.

Hakoisten linna (Häme-Wiki).


Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen

Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen on neliosainen miniblogi, joka ilmestyy kesän 2016 aikana kokonaisuudessaan Retkipaikka.fi-retkeilysivustolla. Itämeren Auri (Otava 2016) on rautakauden Pohjolaan sijoittuva romanttinen seikkailuromaani, jota värittävät taianomainen pohjoisen luonnon kuvaus sekä suomalainen ja skandinaavinen mytologia. Kirjan tapahtumapaikat sijoittuvat muinaiseen Hämeeseen ja Pohjoismaihin. Retkipaikan miniblogissa esikoiskirjailija Johanna Valkama kertoo häntä kiehtoneista muinaiseen Hämeeseen sijoittuvista luontokohteista.

Johanna Valkama (s. 1982) on kotoisin Tampereelta. Vapaa-ajallaan hän harrastaa luonnossa liikkumista, vaeltamista ja retkeilee lastensa, suomenpystykorvansa Tulenliekin ja lämminverihevostensa kanssa.

Hirsi hirreltä Lieksajärveltä Lopelle: Marskin Maja

Ajelin eräänä heinäkuisena sunnuntaina katsomaan Lopella sijaitsevaa Marskin majaa. Olen käynyt paikalla aiemminkin, mutta aina kesäajan ulkopuolella. Nyt heinäkuussa paikka oli auki ja museolla opas kertomassa majan historiasta.

marskinmajaloppi-7

Marsalkka Mannerheim täytti 75 vuotta sodan melskeissä vuonna 1942. Korpisoturit rakensivat hänelle kelohonkaisen saunan, metsästysmajan sekä kalamajan lahjaksi. Rakennukset pystytettiin silloin vielä Suomelle kuuluneen Lieksajärven rannalle ja ne luovutettiin Marsalkalle 5.6.1942.

marskinmajaloppi-17

Alkuperäinen sijainti Lieksajärvellä.

Parin vuoden kuluttua sodan lopputilanne alkoi selvitä, ja tappion häämöttäessä maja purettiin hirsi hirreltä, hirret numeroitiin ja kuljetettiin Lieksaan. Rakennuksille etsittiin uutta pysyvää paikkaa ja suunnitelmissa olivat alue Koitereessa, ranta-alue Keurusselällä sekä tontti Punelian rannalla Lopella.

Loppi tuli metsästysmajan uudeksi paikaksi, kun marsalkka ja silloinen Suomen Presidentti Mannerheim allekirjoitti kauppakirjan Leppäniemen kartanon omistajapariskunnan Saara ja Paavo Kassarin kanssa. Kauppasumma oli 1000 tuon aikaista Suomen markkaa ja tarina kertoo, että Paavo Kassari ei olisi koskaan lunastanut sekkiä. Kauppakirja on metsästysmajalla kaikkien nähtävillä, mutta sekki ei.

marskinmajaloppi-11

Kuvasatoa Lieksajärven ajoilta.

Maja rakennuksineen nousi uusille sijoilleen vuonna 1945, ja sen avaimet Mannerheimille luovutti korpikenraalina tunnettu kenraalimajuri Erkki Raappana 21.6.1945. Marsalkka ehti vierailla metsästysmajallaan monia kertoja, mutta lopulta marsalkan vointi huononi ja viimeinen vierailu majalla oli vuonna 1948.

Mannerheim oli tuolloin jo siirtänyt majan omistuksen Suomen Yleiselle Metsästäjäliitolle. Metsästäjäliitolla ei ollut mahdollisuuksia ylläpitää majaa, ja se myi alueen eri upseerijärjestöjen perustamalle Suomen Marsalkka Mannerheimin Metsästysmaja ry:lle vuonna 1958. Marskin Maja kunnostettiin luovutuksen jälkeen, ja vuodesta 1959 se on ollut suosittu matkailukohde.

Kalamaja.

Kalamaja.

Mannerheimin metsästysmajaan on käytetty yli 350 vanhaa hirttä, valtava kurkihirsi oli jo rakennusvuonna yli 420 vuotta vanha. Alkujaan metsästysmajassa oli turvekatto, mutta kun se pystytettiin Lopelle, muutettiin katon materiaali puuksi.

marskinmajaloppi-18

Majan kalustus on alkuperäinen, jopa pahkoista veistetty kahviastiasto on näytillä. Majassa on tupa, Mannerheimin vaatimaton makuuhuone, keittiö sekä huoneet läheteille ja adjutanteille.

Adjutanttien tila.

Adjutanttien tila.

Metsästysmajan kaikkiin muihin huoneisiin pääsee tutustumaan paitsi marsalkan makuuhuoneeseen. Sitä pääsee silmäilemään oviaukosta. Majalla on paljon sodanaikaisia valokuvia, karttoja sekä vanhoja lehtileikkeitä. Lehtileikkeistä selviää sotatilanne ja muun muassa kenttälehti Korven Kaiku kertoo, kuinka ryssä menetti miehiä Syvärillä.

marskinmajaloppi-15

Seinällä roikkuvista valokuvista minun, koiraihmisen, silmiin osui heti komea koirankuva. Kyseessä oli Mannerheimin Sisu-niminen karjalankarhukoira. Entisenä karhukoiran emäntänä ihastelin museo-oppaalle koiraa. Sen ulkonäkö oli hieman erilainen kuin nykyisten karhukoirien. Rotu uhkasi kadota sodan jälkeen, kun koiria jäi rajan taa ja moni koira kuoli, mutta onneksi sinnikkäällä työllä kanta saatiin elpymään.

Opas kertoi, että Mannerheim olisi saanut koiran ilmaiseksi Rajajääkäripataljoonan komentajalta, mutta hän halusi maksaa koirasta. Niinpä Sisusta kirjattiin yhden Suomen markan kauppahinta. Sisu eli loppuelämänsä Marskin majan vahtina aina kuolinvuoteensa 1950 asti. Seinällä on myös Kennelliiton (silloin kirjoitusasu oli Kennel-liitto) rotutodistus Sisusta.

Sisu.

Sisu.

Metsästysmajan nurkassa nojaa seinään veneennäköinen, mutta tutunoloinen kapistus. Se on puinen ahkio, jonka narut ja vetovaljaat ovat lähes samanlaiset kuin nykyisissä ahkioissa. Kerran keksitty hyvä toimii yhä!

Museoalue laajeni vuonna 1992, kun läheiselle mäelle rakennettiin kenttävartioasema Sisu. Alue nimettiin Sisu-koiran mukaan. Mäkeä kiertää piikkilankaeste ja mäen päällä on muutamia juoksuhautoja, tähystystorni sekä miehistökämppiä. Kävelin itsekseni lyhyttä juoksuhautaa pitkin, kun alkoi ukkostaa. Tuli jotenkin karmiva olo… Ukkosen kumu, juoksuhauta, nopeasti lähestyvän sateen takia pimenevä päivä…Mielikuvitus laukkasi ja niin laukkasin minäkin pikaisesti alas mäeltä!

marskinmajaloppi-27

Alueella toimii metsästysmajamuseon lisäksi tilausravintola sekä kahvila. Museoalue ja kahvila ovat avoinna vain kesäaikaan 1.6.–15.8 tiistaista sunnuntaihin. Aukioloaikana museolla on opas ja kahvilasta saa myös lounasta. Muina aikoina alue on auki tilauksesta.

Marskin saunaa voi varata yksityistilaisuuksia varten ja samaan pakettiin voi vaikka lisätä tilausruokailun Mannerheimin herkuilla. Kerrotaan, että Vorschmack oli marsalkan lempiruokaa ja yhtä tunnettu lienee snapsi Marskin ryyppy. Ryyppyä en ottanut, mutta ukkoskuuron ajan kahvittelin ennen kuin lähdin kotimatkalle. Historiallinen ja mielenkiintoinen retkikohde, jonka ohi muuten kulkee Poronpolun-patikkareitti.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6734517, E 347947. Ajo-ohjeet ja lisätietoja löydät paikan kotisivuilta.

Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen – osa III: Tammelan uhrikivet

Puro virtasi verkkaan koivikon keskellä. Tummalla pinnalla ajelehti kellastuneita lehtiä. Auri seisahtui uoman eteen. Toisella puolella aukeni valoisampi metsä, Hiidenlehto. Sen tunnisti jo kaukaa, sillä aukio oli aikoinaan raivattu tulella puiden ja pensaiden keskelle. Siellä täällä koivujen lomassa pilkotti yhä poltettu pensaanjuurakko kivisen röykkiön laidalla. Aurin ajatukset virtasivat kuin puro, joka vilkastui kaartaessaan kohti kuppikiveä.

Kanta-Hämeen Tammelassa, liito-oravien asumusten ja rauduskoivu-harmaaleppälehtojen keskellä sijaitsee Letkun kylä.

jv-letku-1

Muinoin alue oli vain asumaton tientaipale Hämeen Härkätien varrella, Torronsuon laitamilla. Ensimmäiset historialliset merkinnät kahden talon kylästä ovat vuodelta 1502.

Esihistoriallinen aika jätti Tammelan pikkupitäjälle kuitenkin oman maamerkkinsä, suojansa ja turvansa: ainutlaatuiset, jättimäiset uhrikivet. Metsäinen hiisikylä kutsui kulkijoita ennen, ja se on täällä yhä.

jv-letku-4

Varjoisa kuppikallio on haljennut keskeltä.

jv-letku-5

Haljeamassa kulkee polku ja takana pilkottaa toinen, haljenneen näköinen lohkare. Missä on sen vastakappale? Kenties kadonnut maahan – ukonvaajan iskusta, uhrikivien keskelle?

Kolme oli muinoin pyhä luku, aivan kuten yhdeksänkin.

Tammelan hiisi on voimakas paikka.

jv-letku-6

Voit levähtää uhrikiven varjossa.

Ravinteikkaalla seinämällä kasvaa kullanhohtoinen keltajäkälä. Onko se kiveen pirskotetun uhrauksen seurausta, ellei jopa tavoite? Lupaus kultaisista kaskipelloista, vaskikoruista vaimojen yllä?

jv-letku-2

Jättimäinen hiidenkivi kohosi keltaisen koivikon keskellä. Kivenjärkäleen kyljessä oli Metsolan hoville katettu pöytä: kiven selkä täynnä pieniä koloja, yksi kuppi jokaiselle metsänhengelle. Auri vilkaisi koivikon reunaan. Varmistuttuaan, ettei Kuulas seurannut, hän käveli kivelle, pyhään hiiteen. Kuivat lehdet kahisivat tuohikkaiden alla, niiden ääni ilmoitti hänet saapuneeksi.

jv-letku-7

jv-letku-8

Sadevesi antaa kivelle silmät. Kuppikiven henki odottaa uhria ja kuuntelee toiveita. Kivelle kerääntynyt vesi voi parantaa sinut – saat kerätä sen omaksesi sopivasta maksusta.

jv-letku-9

Aurinko hehkuu hetken kiveä vasten ja valaisee uhrin. Kiven henki uinuu pian tyytyväisenä, metsänhenget vetäytyvät takaisin Tapiolaan.

jv-letku-10

Tuuli ujeltaa kuppikallion halkeamissa. Kiven ylle kasvanut puu varjostaa nukkuvaa vanhusta.

jv-letku-11

Tuskin onkaan toista yhtä mahtavasti metsän jumalan kruunaamaa kylää kuin Tammelan Letku, joka sai myöhemmin nimensä härkävankkurien epätasaisella tiellä litkuvasta ja letkuvasta äänestä.

Hämeen metsä on kumpuileva. Tarkka silmä näkee sen muodot yhä.

jv-letku-19

Tapio pitää pientä ”iloisten ihmisten kylää” yhä hyvänään: virkeällä maalaiskylällä on oma koulu ja kauppa, vaikka pitäjän vakituisten talouksien määrä on vain 176.

Mikä onkaan Letkun onnen salaisuus? Millä kyläläiset hyvittelevät muinaisia jumalia yhä vuosituhannen jälkeen?

jv-letku-15

Letkun kuppikivi ei ole hylätty. Sen ympärillä lauletaan, kuljetaan ja haaveillaan – yhä, kuten ennenkin.

jv-letku-16

Metsän jumala kuulee ja näkee, on tyytyväinen. Letkun kuppikallio, Tammelan mahtava hiidenkivi, on yhä rakastettu hiisi ihmisten sydämissä. Se sijaitsee hoidetulla kukkulalla maalaiskoulun pihassa, iloisten lasten ympäröimänä.

jv-letku-17

jv-letku-18

Uhrikiven ylle kulkevat kiviset portaat. Ylhäällä on kiven ja sammalen reunustama tasanne kuin pienessä linnakkeessa.

jv-letku-13

jv-letku-14

Kerran käsi laski kuppiin sääksen sulan. Mitä metsän jumala saa tänään?

Sinäkin voit pysähtyä Härkätien varteen, kiven heiton päähän koivujen keskellä lepäävästä Hämeen luontokeskuksesta. Kuiskaa oma toiveesi esi-isiesi jumalille.

jv-letku-20

jv-letku-21

Johanna Valkama

Vireä ja aktiivinen Hämeen Härkätien varrella sijaitseva Letku on palkittu ansiokkaasta ja pitkäjänteisestä kylätoiminnastaan nimeämällä kylä Vuoden hämäläiseksi kyläksi vuosina 2012 ja 2005. Letkun koulun pihan kuppikivi löydettiin vuonna 2000. Lue lisää Hämeen muinaisjäännöksistä (esite, Hämeen liitto 2008).

 
Ensi kerralla matkaamme Itämeren Aurin tarinan syntylähteille Kanta-Hämeeseen, ainutlaatuiselle Hakoisten linnavuorelle. Miniblogin neljäs ja viimeinen osa julkaistaan heinäkuussa 2016.

Lisää kirjailijasta www.johannavalkama.com
Kuvat © Johanna Valkama (2016)

Kartta (Letkun koulu ja uhrikivi).


Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen
Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen on neliosainen miniblogi, joka ilmestyy kesän 2016 aikana kokonaisuudessaan Retkipaikka.fi-retkeilysivustolla. Itämeren Auri (Otava 2016) on rautakauden Pohjolaan sijoittuva romanttinen seikkailuromaani, jota värittävät taianomainen pohjoisen luonnon kuvaus sekä suomalainen ja skandinaavinen mytologia. Kirjan tapahtumapaikat sijoittuvat muinaiseen Hämeeseen ja Pohjoismaihin. Retkipaikan miniblogissa esikoiskirjailija Johanna Valkama kertoo häntä kiehtoneista muinaiseen Hämeeseen sijoittuvista luontokohteista.

Johanna Valkama (s. 1982) on kotoisin Tampereelta. Vapaa-ajallaan hän harrastaa luonnossa liikkumista, vaeltamista ja retkeilee lastensa, suomenpystykorvansa Tulenliekin ja lämminverihevostensa kanssa.

Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen – osa II: Torronsuo

– Äiti, kertoisitko taas tarinan jättiläisistä?

Nainen hymyili. Hän painoi päänsä vasten pojan vaaleita hiuksia ja aloitti tarinan, jonka oli omalta äidiltään kuullut – ja jota hänen poikansa vielä kerran kertoisi omille lapsilleen.

Odin oli vasta luonut maailman Ymirin, ensimmäisen jättiläisen, lihasta, kun meren itäisellä rannalla kohosi Pohjolan maa. Sen talvi oli pitkä, hyytävän kylmä ja pimeä, mutta kesä valoisa ja rehevä. Maa pursusi syötävää: metsät olivat täynnä riistaa, suot notkuivat marjoja ja kedoilla kukat tuoksuivat. Maa kuului jättiläisten ensimmäiselle kuninkaalle Kalevalle – suurelle jotunille, jota me kutsumme nimellä Fornjótn, muinainen juutti – ja Kalevanpojille, joista jokainen asui omalla kivisellä vuorellaan. Ja tuolle maalle, Itämeren äärimmäiselle rannalle, ylijumala Odin antoi nimeksi Jotunheim – Jättiläisten Maa.

Eräs Jättiläisten maan kuninkaista oli nimeltään Torro.

Häme uinuu talvella.

Narahtelevat hongat hankaavat toisiaan vasten, pöllön huhuilu kiirii hankien yllä.

jv-torronsuo-28-talvi

Pohjoinen maa herää eloon vasta myöhään keväällä. Lumi sulaa, puut kurottavat kohti nousevaa aurinkoa.

jv-torronsuo-27-talvi2

Muinaisen Suomaan valtakunnan valkea talvi väistyy ja antaa vallan punaisena hehkuvalle maalle: väri toistuu lumen alta paljastuvien kallioiden graniitissa, mäntyjen kaarnassa, varvukossa ja punertavassa rahkasammaleessa. Häme, itämerensuomalainen maa “zeme”, on keskikesän koittaessa yhtä punainen kuin pystykorva ja sen haukkuman saaliin, vikkelän oravanpojan, tuuhea kesäturkki.

jv-torronsuo-15

jv-torronsuo-17

jv-torronsuo-20

jv-torronsuo-19

Suomaan turpeisena sykkivä sydän – Hämeen Härkätien ja Idäntien ääressä – piiloutuu maankorpeen, puisten kylkiluiden katveeseen.

jv-torronsuo-4

jv-torronsuo-2

Auringon ensisäteet pilkottavat mäntyjen lomasta. Suopursut ja valkeat tupasvillan tupsut keinahtelevat ohikulkevan hameen helman kosketuksesta. Nainen pysähtyy ja taittaa saraheinän kosteikon reunalta.

jv-torronsuo-5

Torronsuon ja Hämeen punainen esiliina peittää Itämeren sinistä mekkoa. Naisen ranteissa kiertyvät yhdeksänkertaiset vaskikierteet.

Esiäitien voima, Mielikin mahti, on läsnä täällä aivan kuten Tapion ja esi-isienkin.

Aikaa on kulunut, mutta suo on edelleen täällä. Se on ystävä ja uhka: Alisen henget kuiskivat upottavissa suonsilmäkkeissä. Tuoksuva suo kutsuu yhä vieraita sekä läheltä että kaukaisilta mailta, merten takaa – mutta yksikin harha-askel voi upottaa varomattoman kulkijan yhdeksän sylen syvään, Tuonelan maille.

jv-torronsuo-6

Sadepilvet kerääntyvät taivaalla ja ilma muuttuu utuiseksi.

Vahtikoira herää suon laidassa, metsäisen mäen alla, ja kuulostelee, haistelee. Ilmassa tuoksuu märkä turkki: painostava pedon haju. Koira haukahtaa.

jv-torronsuo-12

jv-torronsuo-7

Kuka kulkee suolla? Onko se Otso – vai itse Tapio, metsän kuningas?

jv-torronsuo-22

Mutta aurinko palaa ja pilvet väistyvät.

Pentu löytää uuden hajun. Sammakko loikkaa kosteikossa ja karhu unohtuu mielestä.

jv-torronsuo-8

jv-torronsuo-9

jv-torronsuo-10

Auri sipaisee silmiltään palmikosta karanneet hiussuortuvat ja kumartuu poimimaan ruskean sääksen sulan mättäältä, kuten kerran ennenkin.

Pieni, mutta ei pelokas. Toisille pedoille oli annettu mittaa ja mahtia maan päällä, mutta sääksellä oli voimaa vaaksojaan enemmän: sen silmät olivat tarkat ja viisaat. Se ei tarvinnut lintuparven suojaa, ei nokkinut toisten haaskoja.

Silmieni edessä avautuva Torronsuo on jälleen utuinen ja hiljainen.

jv-torronsuo-24

jv-torronsuo-26

Johanna Valkama

 

Lukuvinkki muinaishistoriasta kiinnostuneille: Tutkijoiden pohdintaa Kanta-Hämeen asutuksesta rauta-ajalla Keskiaikainen asutus avain tutkimusalueen rautakautiseen asutukseen? (Suomen argeologinen seura ry., Muinaistutkija-lehti s.18, 1/2008.)

 

Ensi kerralla matkaamme Itämeren Aurin tarinan myötä Kanta-Hämeeseen, mahtavalle uhrikivelle. Miniblogin kolmas osa julkaistaan heinäkuussa 2016.

Lisää kirjailijasta www.johannavalkama.com
Kuvat © Johanna Valkama, Karoliina Myllymäki (2016)

Kartta. Torronsuon kansallispuisto, Tammela.


Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen

Itämeren Aurin matkassa muinais-Hämeeseen on neliosainen miniblogi, joka ilmestyy kesän 2016 aikana kokonaisuudessaan Retkipaikka.fi-retkeilysivustolla. Itämeren Auri (Otava 2016) on rautakauden Pohjolaan sijoittuva romanttinen seikkailuromaani, jota värittävät taianomainen pohjoisen luonnon kuvaus sekä suomalainen ja skandinaavinen mytologia. Kirjan tapahtumapaikat sijoittuvat muinaiseen Hämeeseen ja Pohjoismaihin. Retkipaikan miniblogissa esikoiskirjailija Johanna Valkama kertoo häntä kiehtoneista muinaiseen Hämeeseen sijoittuvista luontokohteista.

Johanna Valkama (s. 1982) on kotoisin Tampereelta. Vapaa-ajallaan hän harrastaa luonnossa liikkumista, vaeltamista ja retkeilee lastensa, suomenpystykorvansa Tulenliekin ja lämminverihevostensa kanssa.

Kuukauden retkeilyblogi: Kävelystä ja elämästä

kk_blogi_2016_05Kesän kauneus ja vehreä luonto houkuttavat hiljalleen jo unisimmatkin retkeilijät ulos koloistaan ja kohti kiinnostavia retkikohteita. Harvalla on kesäloma vielä alkanut, mutta onneksi kesä onkin ihaninta aloittaa tutkimalla oman lähiympäristön helmiä simppelisti jalan, ilman sen suurempia vaellushötkyilyjä.

Kuukauden retkiblogimme emäntä Tiina Vekama jos kuka tietää, kuinka hienoa on tutkia lähiluontoa simppelisti kävellen. Kävelystä ja elämästä -blogissaan hämeenlinnalainen Tiina esittelee asuinseutunsa retkeilyreittejä, poiketen aina säännöllisesti toki myös kauempana – joskus jopa Etelä-Euroopassa asti! Tiinan retkeilyn pääpaino on kuitenkin aina kävelemisessä.

– Olen pitänyt kävelemisestä aina, ihan pikkutytöstä lähtien. Jotenkin se on niin luonnollinen ja rehti tapa edetä paikasta toiseen. Se on myös meditatiivista, ja vallankin pidemmillä taipaleilla on helppo tuudittautua askelten tahtiin ja antaa ajatusten kirmata, Tiina kuvailee.

tiinavekama-aulanko

Tiina Vekama ja Elmo hämeenlinnalaisella Aulangon retkeilyalueella.

Mukavuudenhaluinen patikoija

Retkitunnelmien tallettaminen valokuviin on Tiinalle tärkeää, minkä ansiosta myös blogin lukijat saavat nauttia Tiinan retkifiiliksistä runsaiden kuvien kera. Muun muassa Aulangon alueesta, Heinisuolta ja Laipanmaan reiteiltä on blogissa monia tunnelmallisia postauksia, joissa kuvat ja sanat yhdessä johdattavat lukijan mukaan Tiinan patikkaretkille. Mukana retkillään Tiinalla on tavallisesti puolisonsa sekä Elmo-koira.

– Retkeilijänä maisemien lisäksi minua kiinnostavat luonnon pienet yksityiskohdat, vanhat kannot ja sammalikot. Siksi olen metsässä myös hidas kulkija. Jos eivät mies ja koira hoputtaisi, viipyilisin pitkään kuvaamassa jokaista jäkälää ja puolukanvarpua.

Tiina kertoo olevansa mukavuudenhaluinen retkeilijä. Monen suomalaisen onkin häneen varmasti hyvin helppo samaistua!

– Mukavuudenhaluni kohdistuu hyviin, mutta helppoihin eväisiin, suklaaseen repussa ja siihen, että päivän päätteeksi pääsee saunaan ja lakanoiden väliin. Vaikka olen mukavuudenhaluinen, nautin silti sateessa tarpomisesta ja jumalattomista ylämäistä, Tiina summaa.

Hämeenlinnan ympäristössä upeita retkikohteita

Tiina kertoo kävelevänsä Hämeenlinnasta alle sadan kilometrin päässä olevat kohteet pari kertaa vuodessa. Lähikohteet pariskunta koirineen valitsee fiilispohjalta, mutta huomioitavaa on, että Elmo-koira rakastaa aivan eritoten pitkospuita.

– Hämeenlinnan seutu on monipuolinen, helposti lähestyttävä. Pienempiin retkiin sopivat keskustan lähellä olevat Ahvenisto eli Appara ja Aulanko. Niiden maasto on vaihtelevaa ja erilainen metsäkasvusto hyvin runsasta. Hämeen järviylängöllä ovat muun muassa Liesjärvi, Torro ja Komio, joihin voi tehdä pidempiäkin reissuja. Evo, Laipanmaa, Kytäjä-Usmi ja Birgitan polku ovat myös noin tunnin ajomatkan päässä Hämeenlinnasta, Tiina luettelee.

Suhteellisen lähellä olevat Torronsuo ja Komio yltävät hänen suursuosikeikseen koko Suomen mittapuulla. Mutta joskus kannattaa lähteä kauemmaksikin.

– Oulanka vei jalat alta. Sieltä löytyy monia päiväretken kohteita ja maisemat ovat upeita, Tiina kertoo.

Pienellä Karhunkierroksella Oulangan kansallispuistossa.

Pienellä Karhunkierroksella Oulangan kansallispuistossa. Tiinan kuvatessa aviomies taluttaa Elmoa.

Lukijoiden reaktiot ovat tärkeitä

Retkijuttujen lisäksi Tiinan blogissa kuullaan toisinaan myös muunlaisia tarinoita ja jatkokertomuksia.

– Voin joskus vaihteeksi kirjoittaa vaikkapa Madeiralta tuotujen siemenien myöhemmistä vaiheista, Hanssin-Jukasta tai itsekasvatetuista Pimiendos de Padroneista. Sillä vaikka kävely on tärkeää, on elämä vielä tärkeämpää, Tiina summaa.

Lukijoiltaan hän toivoo ennen kaikkea kommentteja, muun muassa siksi, jotta voisi kehittää itseään kirjoittajana.

– Blogin mittarit toki näyttävät kävijämäärän, mutta eivät sitä, onko jutuissani järkeä ja saavatko lukijat niistä jotain itselleen.

Tiinan jutut kirvoittavatkin lukijoissa usein ajatuksia ja tunteita. Jos ei halua kommentoida julkisesti, voi blogin kautta laittaa myös yksityisviestiä.

– Kommenteissa muistellaan usein omia retkiä samoille alueille, kehutaan jostain onnistuneesta kuvasta tai kiitetään sanavalintojani, Tiina kertoo.

Torronsuo on yksi perheen lempikohteista Suomessa.

Torronsuo on yksi perheen lempikohteista Suomessa.

Camino Portugues herättää kysymyksiä

Lukijoiden Tiinalle esittämät kysymykset koskevat usein Camino Portuguesia, johon retkeilijäpariskunnalla onkin erittäin läheinen suhde. Tiina osaa vastata lukijoiden kysymyksiin esimerkiksi majoituksista, vesilähteistä ja muusta olennaisesta.

– Kaikki alkoi jo 2007, kun mieheni kanssa kävelimme puoleen väliin Ranskalaista reittiä eli Saint-Jean-Pied-de-Portista Leoniin. Pian suunnittelimme jo uutta matkaa, ja reilun vuoden kuluttua olimme kävelleet myös Leonista Santiago de Compostelaan. Seuraavana vuonna suuntasimme Camino del Nortelle, jota taivalsimme 300 kilometriä. Se oli muuten fyysisesti paljon vaativampi kuin tuo suosittu Ranskalainen tie, Tiina vinkkaa.

Sitten olikin vuorossa Camino Portugues, tai oikeastaan sen viimeiset 250 kilometriä.

– Tuo reitti tuntui jostain syystä heti mukavalta. Maasto ei ole liian vaativaa ja maisemat ovat hienoja. Nyt tuntuu uskomattomalta, että taivalsimme parhaimmillaan 34 kilometriä reput selässä 30 asteen auringonpaisteessa!

Camino del Norte.

Camino del Norte.

Suomen pitkät vaellusreitit ovat Tiinalta ainakin toistaiseksi kävelemättä.

– En tiedä miten viihtyisin laavu- tai kämppämajoituksessa. Oulangalla kävelymme kulki monessa kohtaa Karhunkierroksen reittiä, ja ihan pikkasen kateellisena seurasin heitä, jotka saivat taivaltaa sen kokonaan. On siis olemassa pieni mahdollisuus, että jonain suvena ostan isomman repun ja annan Karhunkierroksen viedä.

Kesällä suuntana Etelä-Lappi

Tiina starttasi oman kävelykesänsä toden teolla Roomassa. Kesän aikana tarkoitus on taivaltaa Koto-Suomen maisemissa, ja lukijat voivatkin odottaa matkakertomuksia muun muassa Ranuan seudulta.

– Aiomme käydä myös ainakin Syötteen kansallispuistossa ja tsekata alueen muita kohteita, Tiina paljastaa.

Syksy on vielä avoin, mutta kyllä varmaan tulee vuokrattua mökki jonkin kävelyä odottavan maiseman laitamilta.

Retkipaikan lukijoita Tiina kannustaa kävelemään.

Kävelyä varten ei tarvita oikeastaan muuta kuin hyvät kengät. Ja mieli, joka kaipaa kinttujen liikuttelua ja aistien avaamista. Turha tehdä luonnollisesta asiasta suorittamista ja vaikeaa. Niitä on elämässä muutenkin liikaa.

Tiinan patikkareissujen tunnelmiin pääset tutustumaan klikkaamalla tästä!

Rentoutumista Evon retkeilyalueella

Evon retkeilyalueella en ollut vielä tullut käyneeksi, joten oli aika katsastaa tämäkin paikka. Retkemme ei tällä kertaa kattanut juurikaan polkuja, vaan tarkoituksena oli rentoutua nuotion äärellä ja roikkua yö riippumatoissamme.

Evon historiaa on tiettävästi jo 1300-luvulta saakka, mutta erittäin vähän. Historiaa tunnetaan kumminkin 1800-luvun alkupuolelta, jolloin Isonjaon ajalta valtiolle jäänyttä metsää kaadettiin paljon muun muassa tervanpolttoon ja puutavaraksi.

Vuonna 1856 perustettiin Evon Kruununpuisto, jonka tavoitteena oli metsäalueiden säilyttäminen. Jo vuonna 1858 tehdyllä päätöksellä saatiin Suomen ensimmäinen metsäopisto vuonna 1862, josta valmistui metsänhoitajia ja myöhemmin metsänvartijoita.

Uittoja Evojoella suoritettiin vuodesta 1892 aina 60-luvun loppuun saakka.

Lauhiantie oli kohtuu hyvä ajaa

Lauhiantie oli kohtuu hyvä ajaa

Nykyinen metsätieverkosto Evolla on peräisin vuodelta 1961, jolloin Maire-myrsky kaatoi runsaan määrän puuta Evolla. Korjatakseen kaatuneet puut pois, oli metsureiden tehtävä alueelle kattava tiestö niiden kuljetusta varten.

Karttaa katsoessa kiinnitinkin huomiota heti alueella olevaan tiestöön. Lähes jokaiselle laavulle tai kämpälle pääsee autolla joko viereen tai ainakin lähelle. Retkeilyaluehan tämä onkin, paikkoihin on helppo päästä ja tiet vaikuttivat olevan hyvässä kunnossa. Paikoin oli hieman pehmeää, mutta ei mitenkään huonoa.

Evon alueella on 14 laavua, joista 3 on varauslaavuja. Entisiä metsämiesten kämppiä on mahdollista vuokrata. Evon leirikeskuksessa on muun muassa keittokatos. Vettä löytyy alueelta lähteiden, kaivojen ja vesipisteiden muodossa, mikäli järvivettä ei halua käyttää.

Alueella retkeillään roskattomasti, joten minkä kantaa paikalle, jaksaa kantaa poiskin.

Valkea-Mustajärven laavu

Valkea-Mustajärven laavu

Aamu alkoi harmaana, mutta kirkastui paikalle saavuttuamme. Ajatuksena oli ollut alun perin kiertää joku luontopolku ilman rinkkoja ja siirtyä sitten autolla toisaalle.

Ensimmäisenä kävimme kumminkin Valkea-Mustajärven laavulla, jonka ympäristö oli upeaa. Yllätyksekseni pääsimme ajamalla ihan laavun viereen. Kävelimme hieman ympäristössä ja nautin auringon tuomasta lämmöstä. Kun yritin kameralla ottaa kuvaa, niin se ei käynnistynytkään. Olin unohtanut akun kotiin! Viime kerralla oli jäänyt muistikortti, joka tällä kertaa kyllä oli paikallaan. Onneksi oli kännykkä ja sen laadukas kamera.

20160416_122639_HDR

Jäitä oli hieman vielä jäljellä, mutta ne näyttivät sulavan melkein silmissä. Pienen matkan päässä oli ilmeisemmin epävirallinen nuotiopaikka, jossa porukkaa näytti majailleen. Järven toisella puolella näkyi olevan toinen Valkea-Mustajärven nuotiopaikoista.

Vaarinkorven laavu

Vaarinkorven laavu

Matkamme jatkui muutaman kilometrin päässä olevalle Vaarinkorven laavulle. Paikka oli aivan tien vieressä ja saimme auton parkkiin aika lähelle.

Laavu oli hieno ja päiväretkellä oleva mies oli nauttimassa nuotiolla eväitään. Istuimme juttusille joksikin aikaa ja sitten tutkimme ympäristöä. Kaverillani oli uusi packraft-reppulautta mukana ja hän tarkisti ensin järven jäätilanteen alempana olevalta Sorsajärveltä. Itse katselin josko löytyisi mukavaa paikkaa riippumatoille.

20160416_133730_HDR

Osa poluista oli aika märkiä ja hieman veden alla. Vaarinkorpi oli kiva paikka, mutta hetken mietittyämme päätimme lähteä tarkistamaan vielä Sorsakolun laavun.

Matkaa ei ole kuin noin 500 metriä, joten eiköhän töissä hajoittamani olkapääni kestä tuollaisen matkan.

Sorsakolun laavu

Sorsakolun laavu

Sorsakolun laavu vaikutti juuri hyvältä paikalta ja etsimmekin oman paikan missä yöpyisimme. Laavulla oli päiväretkeläisiä lapsineen ja päivän mittaan paikalla kävi muutenkin paljon ihmisiä. Osa oli kulkenut poluilla jo päivän ellei parikin, osa taas oli päiväretkellä perheen kanssa. Suosittu paikka tämä tuntui olevan, ja eräs retkeilijä mainitsi tämän olevankin enemmän Evon keskus.

20160416_140601_HDR

Ympäristö oli suht kivistä, mutta järvelle avautui upeat näkymät. Jään reuna siirtyi muutaman tunnin aikana monta kymmentä metriä, joten kaverini pääsi kokeilemaan kanoottiaan paikalla myöhemmin.

Ilveskirves

Ilveskirves

Puiden pilkkominen kävi Evolla hieman erilailla. Ilveskirveeksi mainittu metallinen kehikko halkaisuterineen oli pultattu kiinni isoon pölkkyyn. Suurehkolla oranssisella puuvasaralla lyötiin halkoa, ja se pilkkoutuikin todella helposti. Tämähän on hauska keksintö!

20160416_181502_HDR

Eräs retkeilijöistä sattui tunnistamaan minut Facebookin riippumattoryhmästä (linkki) ja liittyi seuraamme. Mukana ollut koira oli aika touhukas ja minulla oli hauskaa sen kanssa. Juttua riitti ja aurinkoinen keli rentoutti.

Tunnelmallista melan heiluttelua

Tunnelmallista melan heiluttelua

Illan aikana seurasimme kaverin packraftin kokeilua. Noin kolmen kilon painoinen puhallettava reppulautta oli helppo kuljettaa mukana kaikkine tarpeineen. Kantavuutta oli kuulemma noin 140 kilon verran. Täytyypä moista harkita joskus itsekin.

Reppulautasta kiinnostuneet voivat lukaista Caj Koskisen kirjoittaman jutun packrafistä tästä linkistä.

Illan hämärtyessä alkoi järven pinta jäätyä uudelleen.

Nuotion lämmössä

Nuotion lämmössä

Ilta suijui nuotiolla istuessa ja mukavia rupatellessa. Yöksi ja aamupäiväksi oli harmiksemme luvattu rankkasadettakin paikoin. Nukkumaan mennessä ripsi jo hieman, mutta nukahdin nopeasti.

aamun kotilo ei suostu kuoriutumaan

aamun kotilo ei suostu kuoriutumaan

Herätessäni noin seitsemän aikaan aamulla ei yllätyksekseni satanutkaan! Aurinko nousi juuri sopivasta suunnasta, joten kävin äkkiä vessassa ja palasin nauttimaan lämpimään makuupussiin tuosta oivallisesta valonlähteestä.

Muutama tunti myöhemmin nautimme jo aamupalaa ja vasta lähtiessämme alkoi hieman sadella. Kiva reissu kaikenkaikkiaan.

Evon retkeilyalue vaikuttaa todella monipuoliselta alueelta reitteineen ja runsaine leiriytymispaikkoineen. Hyvin kattava tieverkosto sekä leiri- ja nuotiopaikkojen sijainti antavat mainiot mahdollisuudet päiväretkille joko yksin, kaksin tai perheen kera. Lisätietoja Evosta saat muun muassa Luontoon.fi-sivustolta.

Kevään vastaanotto Liesjärven Kansallispuistossa

Talven alkaessa taittua, lämpötilan noustessa ja valon lisääntyessä alkoi mieleni halajata liikkumaan enemmän luonnossa. Talvella olin halunnut retkeillä, mutta monista syistä retket jäivät tekemättä.

Ystäväni kyseli minua mukaan Liesjärvelle, ja siihen suostuin mielelläni. Lähtö olisi lauantaiaamuna, ja säätiedoitus lupaili aurinkoa ja mukavan lämmintä keväistä ilmaa.

Päivä ei alkanut kumminkaan parhaalla mahdollisella tavalla, sillä kihlattuni ilmoitti aamulla puhelimessa haluavansa jatkaa elämäänsä omalla tahollaan. Shokista huolimatta päätin lähteä retkelle, koska kotona tuntisin oloni todella kurjaksi. Ajattelin, että luonto ja raitis ilma helpottaisivat hieman.

Hämeen Luontokeskus

Hämeen Luontokeskus

Ensimmäinen kohteemme oli Hämeen Luontokeskus Härkätien varrella. Kävimme pikaisesti kysymässä karttaa ja pyörähdimme näyttelyn puolella, jossa oli mukavasti tietoa Liesjärven ympäristöstä ja historiasta.

Valtion hallussa vuodesta 1878 ollut, 21 neliökilometrin kokoinen Liesjärven Kansallispuisto on perustettu vuonna 1956, mutta puiston aluella on jo ollut suojeltavia alueita vuodesta 1929.

Nähtävyyksiä ovat muun muassa Korteniemen perinnetila, entinen metsänvartijatila, jossa harjoitetaan maataloutta 1910-luvun tyylillä. Tilalla on tapahtumia, joihin voi osallistua kokeilemaan perinteisiä maataloustöitä.

Komia pahka!

Komia pahka!

Saavuimme Kopinlahden parkkipaikalle, josta suuntaisimme Kyynäränharjulle. Parkkipaikan reunalla oli suuri pahka männyn juuressa. Kaverin kanssa vitsailimmekin, kuinka monta kuksaa tuosta saisikaan tehtyä.

Noin 100 metrin päässä oli infopaikka, josta voi myös saada veneen vesille.

liesjarvipanorama0

Klikkaa yllä olevaa kuvaa avataksesi 360-panoramakuvan, jota voit liikutella hiirellä ympäriinsä. Mikäli kuva on jakautunut kahteen, paina nappia vasemmalta alhaalta.

20160402_131754_HDR

Kyynäränharjun reittiä odotin innolla, koska uskoin sen tarjoavan upeat maisemat. Reilun kilometrin mittainen reitti kulkee muutamaa kapeaa harjua pitkin Kopinlahdesta Pirttilahteen, jossa on muun muassa vuokrattava Hyypiönmaja.

Pienen sillan ympäriltä olivat lumet ja jäät sulaneet jo pois. Oli mukava katsoa virtaavaa vettä, joka kimalsi upeasti auringon valossa. Pohjan tummanruskeat sävyt näkyivät veden läpi. Jään reuna oli jo aika kaukana, mutta siellä näkyi istuskelevan kanadanhanhia pesemässä itseään.

Klikkaa kuvaa avataksesi liikuteltavan 360-panoramanäkymän.

Klikkaa kuvaa avataksesi liikuteltavan 360-panoramanäkymän.

Sillan päässä oli kyltti, jossa varoitettiin heikossa kunnossa olevasta kaiteesta. Lahohan toi tuntui olevan, toivottavasti korjattaisiin pian.

20160402_134747_HDR

Pirttilahdesta pääsimme sitten metsäpolulle, joka oli varsin jäinen muun muassa pienissä rinteissä. Polku oli kumminkin mukava kulkea, koska maa oli vielä jäässä ja vesi ei vielä ollut katkaissut polkua mistään.

Siltalahden nuotiopaikka

Siltalahden nuotiopaikka

Siltalahden nuotiopaikalla viivyimme vain hetken, täällä voisi joku päivä käväistä kesällä. Upea kallio nuotiopaikan vieressä on varmasti kesällä hyvä paikka nauttia auringosta ja järvimaisemasta.

Klikkaa kuvaa avataksesi liikuteltavan 360-panoramanäkymän.

Klikkaa kuvaa avataksesi liikuteltavan 360-panoramanäkymän.

20160402_142622_HDR

Reittimme kulki Numerokallion ja Sikomäen kautta Kaksvetiselle asti. Askel kulki ja tuntui kuin olisin virtaa täynnä, vaikka 20 kilometrin lenkkiin! Puiset keltaiset kolmiot kertoivat tämän olevan Ilvesreitti.

Polku oli yhä mukavan kovaa, joskin kivistä. Paikoin ylitimme isohkoja jäisiä alueita, jotka varmasti sulaessaan saattavat katkaista hieman reittiä. Osa pitkospuista oli myös hieman jään alla, ja kaverini oli liukastua jään hajotessa jalan alla.

Nautin valosta ja puiden luomista varjoista suunnattomasti. Lämmin olo valtasi mieltä ja sielua, kun näin kosteudesta kimaltelevia vesipisaroita sammaleen pinnalla ja kasvien varsilla sekä lehdillä. Vaikka olenkin vahvasti visuaalinen persoona, niin kevään tuoksut hivelivät hajuaistiani.

Klikkaa kuvaa avataksesi liikuteltavan 360-panoramanäkymän.

Klikkaa kuvaa avataksesi liikuteltavan 360-panoramanäkymän Karhunpesänummelta.

Kaksvetisen kota

Kaksvetisen kota

Kaksvetiselle saavuin ennen kaveriani, joka jäi kuvaamaan videota jäljemmäksi. Paikalla oli pari miestä istumassa nuotiolla, he olivat kalastelleet jo toista päivää ja majoittautuivat kodassa. Kaverini saavuttua hetken kuluttua istuimme juttusille ja lämmitimme evästä nuotiossa.

Paikka oli aika tuulinen. Jotenkin oli tunne, ettei tämä olisi meidän majoituspaikkamme, vaikka alunperin näin olimme ajatelleetkin. Päätimme jatkaa matkaa reilun kilometrin päässä olevalle Peukalolammin laavulle.

Peukalolammin mökki

Peukalolammin mökki

Ennen laavua kävimme pyörähtämässä Peukalolammin vuokrakämpällä. Mökki sijaitsi hienolla paikalla, joskin omaan makuun hitusen kaukana vedestä. No, makuasia tuo muutama kymmenen metriä…

Amok Equipment Draumr 3.0 josta tulee juttua myöhemmin.

Amok Equipment Draumr 3.0 josta tulee juttua myöhemmin.

Peukalolammi vaikutti olevan meille juuri oikea paikka! Puut oli sopivalla etäisyydellä riippumatoille. Ensimmäisenä majoitukset kuntoon, mukana minulla oli tällä kertaa uusi Amok Draumr 3.0 -riippumatto. Löysin sopivan paikan heti laavun vierestä, kaverini ripusti oman mattonsa hieman kauemmaksi taakse.

Peukalolammin laavu

Peukalolammin laavu

Pilkoimme alkuun polttopuut ja teimme tulet. Olipa hyvää ja kuivaa puuta, siitä oli kiva tehdä valkea. Hetken otimme rennosti ja juttelimme niitä näitä. Oli mukava päästä viimein rentoutumaan, kun takana oli noin 10 kilometrin patikointi.

Ruokana minulla oli tällä kertaa makkarapaketti, ja pilkoin makkaranpalasia paistinpannulle. Kattilassa kiehui vihannesekoitus, jonka lisäsin pannulle myöhemmin. Loppuilta menikin nauttiessa nuotion lämmössä rupatellen.

20160402_213135_HDR

Ymmärrettävistä syistä en saanut nukuttua kunnolla yöllä. Mutta yön äänet saivat ajatukset muualle. Kuuntelin, kuinka pöllö huhuili lammin toisella laidalla, siirtyen hetken kuluttua sivummalle. Huu huu. Huu hu-huu, kuului yön pimeydessä. Jotkut linnut lensivät hieman äänekkäästi läheltä majapaikkaani. Alkoi sataa ja pisarat rummuttivat tarppiini unettavasti. Nukahdin silti vasta noin 5 aikaan aamulla.

Kännykän akku oli aamulla tyhjä, ja niin oli myös virtapankki. Joten kuvia en enää voinut ottaa, saati kukaan ei saanut minua enää kiinni. Ystävät ja perheenjäsenet olivat soitelleet ja viestittäneet aika paljon edellisenä päivänä. Ehkä oli hyväkin, ettei tarvinnut huomioida koko puhelinta enää, joskin kameran puute harmitti.

Heräsin 9 aikaan harmaaseen ja sateiseen aamuun. Kaverini nukkui lähemmäksi puolta päivää, joten olin pakannut jo omat tavarani ja sytyttänyt nuotion aamupalaa varten.

Paluumatkalla kävelimme isoa tietä pitkin Kyynäränharjulle. Kaverini jäi hieman jälkeen videokameroineen, joten odottelin Kyynäräharjun sillalla.

Huomasin yhtäkkiä noin 20 metrin päässä parven pieniä kaloja, jotka hyppivät äänekkäästi vedessä. Hopeiset pienet nuolet syöksyivät nopeasti veden alta pinnalle ja tuntuivat heittävän volttia. Kuin olisivat iloisia jäiden sulamisesta ja valosta. Ehkä olivatkin! Mieleeni tulivat delfiinit, mikä sai naurahtamaan.

Paluumatka oli edessä, mutta tunsin oloni rauhallisemmaksi tapahtuneesta huolimatta. Metsä oli voimaannuttanut oloani ja voisin alkaa selvitä eteenpäin. Päivä kerrallaan.

On hyvä aika lähteä nauttimaan keväästä ja nähdä kuinka talvi on taittunut. Kesä on tulossa ja uusia retkiä edessä niin elämässä kuin luonnossa.

Hietasalo, Hämeenlinna

Hämeen virkistysalueyhdistys ylläpitää lukuisia virkistysalueita eri puolilla Hämettä. Osa kohteista on maitse tavoitettavissa, osa taas sijaitsee saarissa. Yksi suurimmista saarikohteista on Hietasalon virkistysalue Hämeenlinnan Lammin Kuohijärvellä. Yli peninkulmaisen järven puolivälissä sijaitsevaan virkistysalueeseen kuuluu toistakymmentä saarta, joista suurin on liki puolitoista kilometriä pitkä Hietasalon saari.

Hietasaloon pääsee helpoiten Kuohijärven länsirannalla sijaitsevalta veneenlaskupaikalta. Puolikilometrisen salmen yli hiihtää vikkelästi talvikelien aikaan. Kesällä saman matkan voi taittaa vaikkapa meloen. Toinen lähtöpaikka on järven itärannassa, jossa Porraskosken tien varressa on merkitty parkkipaikka ja ranta Hietasaloon matkustavia varten.

Perillä Hietasalossa odottaa kolme nuotiopaikkaa, saaren päästä päähän kulkeva osin pitkostettu retkeilypolku ja näköalapaikka saaren korkeimmalla vuorella. Talvella liikkujia viereisen Kaiturin saaren hiekkaranta tuskin lämmittää, mutta kesällä ranta houkuttelee lomailijoita. Kaiturin nuotiopaikka on toki hiihtäjienkin käytössä.

Etelässä pilkistää aurinko ja Kaituri. Pian pilvet peittivät taivaan ja alkoi lumisade.

Etelässä pilkistää aurinko ja Kaituri. Pian pilvet peittivät taivaan ja alkoi lumisade.

Kaituri ja sen eteläpuolinen Pukaluoto sekä toisella puolen järveä Porrasniemen vieressä sijaitseva Kaiturinsaari ovat osa Kuohijärven halkaisevaa harjumuodostumaa. Etenkin pohjoisemmat harjusaaret ovat kivisiä ja niiden rannat jäiden ruhjomia. Kaiturinsaaren eteläpuolisen pienen mutta kivisen saaren eteläkärjessä jäät ovat kahdelta suunnalta nostaneet kiviä siten, että saari on paikoin korkeampi kuin mitä on leveä.

Hietasalon nuotiopaikoilta löytyy tulistelukehät ja telttapaikkoja. Saaressa on kuitenkin vain yksi kuivakäymälä, joka sijaitsee puolivälissä saarta sen länsirannalla. Saaren läpi kulkevan retkeilypolun merkinnät ovat olemattomat, mutta polku näkyy maastossa selvästi talvellakin. Saari kasvaa mänty- ja kuusivaltaista metsää, ja sen rannat ovat kallioisia etenkin sen pohjoisosissa. Maastot ja maisemat muistuttavat paikoin Linnansaaren maisemia.

Kävimme kesällä 2015 melomassa Kuohijärvellä. Pidimme taukoa Kaiturinsaaren kivisemmän pikkusiskon rannalla, kunnes jatkoimme pohjoiseen. Ehdin kuitenkin tuolloin silmäilemään järvenselän takana siintävää Hietasaloa. Tuolloin tuulisen selän ylitys ei sopinut kuvioihin, mutta helmikuussa 2016 samainen selkä oli paksussa jäässä ja helppo ylittää hiihtämällä.

Kaiturinsaaressa pysähdyin ihmettelemään vanhan mökin kivijalkaa. Järvellä sää alkoi kirkastumaan hetkeksi aikaa.

Kaiturinsaaressa pysähdyin ihmettelemään vanhan mökin kivijalkaa. Järvellä sää alkoi kirkastumaan hetkeksi aikaa.

Kuohijärvellä, kuten muillakin isommilla järvillä on usein virtapaikkoja. Saarten välisiin salmiin kannattaa hiihtäjän suhtautua terveellä epäilyksellä, vaikka jäätä muuten reilusti olisikin. Kuohijärvi on osa Hauhon reittiä, ja osa järveen laskevista vesistä on peräisin kahteen suuntaan vetensä laskevasta Vesijaosta. Nämä vedet kiertävät järven itärannalla Porrasniemen ja virtaavat jostain Kaiturinsaarten vieritse. Reittini ei nyt kuitenkaan vienyt sinne, vaan melko suoraan selälle.

Selällä ei näkynyt juuri muita. Pitkän pakkasjakson jälkeen lämpimät ilmat olivat paikoin nostaneet veden jäälle, mutta muutaman päivän pikkupakkaset olivat ne jo taas jäädyttäneet. Pieni epäilys jäitä kohtaan kuitenkin kyti, kunnes bongasin selältä moottorikelkkareitin. Samaan aikaan Päijänteellä oli mitattu noin 30 cm jääpeite, joten ei ihme että jonkun ajan päästä jäällä näkyi jo pilkkijöitä mönkijöineen.

Näkymä Hietasalosta kaakkoon. Vedet ovat paikoin kivisiä.

Näkymä Hietasalosta kaakkoon. Vedet ovat paikoin kivisiä.

Hietasalon rannat tarjoavat hyviä näköalapaikkoja. Toistakymmentä metriä korkeita rantakallioita on useita, ja etenkin saaren eteläosan näköalapaikka tarjoaa laajat näköalat muun muassa itään, jossa Evon metsät näyttäytyvät järven takana tasaisen korkeana vaaramaisemana. Saaren korkeimmalle mäelle ei suksilla kiipeäminen etelän suunnasta onnistu, vaan vaatii jalkamieheksi siirtymistä. Pohjoiseen mäki on kuitenkin loivempi.

Hietasalon eteläpuolisella Kaiturilla en käynyt, sillä minulle selvisi vasta paluumatkalla eräällä tulipaikalla olleesta infotaulusta, että sekin kuului samaan alueeseen. Tämäkin retki meni taas sillä perinteisellä kaavalla, että jonkun kuulopuheen perusteella menen jonnekin, ja vasta jälkikäteen selvitän, mitä kaikkea siellä olisi ollut nähtävää. Toisaalta, tällä tavalla jää hyvä syy tulla uudelleen.

Hietasalon eteläisin tulipaikka on pienen lännestä pistävän salmen pohjukassa. Oiva paikka evästellä tuulelta suojassa.

Hietasalon eteläisin tulipaikka on pienen lännestä pistävän salmen pohjukassa. Oiva paikka evästellä tuulelta suojassa.

Hietasalossa söin eväsleivät ja join termarista kahvit ennen paluumatkaa järven yli. Sää oli muuttunut lähes aurinkoisesta lumisateiseksi, ja jäällä oli mukavan valkea keli. Pohjoisen suunnalla järven rannat häipyivät lumisateeseen. Kuohijärvi on Lammin pisin järvi, joten aina jossain on horisontti kaukana.

Talvinen retki Hietasaloon avasi taas mukavasti uusia näköaloja. Virkistysaluetta ei ole peruskartalle merkitty, kuten ei myöskään saaressa kulkevia polkuja eikä tulipaikkoja. Tarkat kartat alueesta löytyvät toki Hämeen virkistysalueyhdistyksen sivuilta, mutta enpä minäkään sitä tiennyt ennen kuin vasta kotona.

Hietasalon kartta ja tietoja alueesta.

Hietasalon kartta ja tietoja alueesta.

Saari sopii hyvin hiihtoretkikohteeksi ja kesällä vene- tai melontaretken kohteeksi. Saaressa kulkevat polut ovat suurelta osin helppokulkuisia. Tulipaikkojen polttopuuvarannot ovat vaatimattomat, eikä saaressa ole kuin yksi käymälä, mikä ohjaa hätäisimmät leiriytymään saaren länsilaidalle. Kallioisuudestaan huolimatta saaresta löytyy hyviä telttapaikkoja. Maaston kulumisen vuoksi Kaiturissa yöpymistä ei suositella.

Lisätietoja alueesta löytyy Hämeen virkistysalueyhdistyksen sivuilta.

Hietasalo kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6789492  E 386223.