Artikkelit

Unelmien UKK

Mielikuvat auringonlaskuun värjäytyvistä tuntureista ja silmän kantamattomiin näkyvistä lumipeitteistä saivat sielun janoamaan Lapin-vaellusta.

Olen aina rakastanut seikkailuja, luonnossa liikkumista ja pärjäämistä luonnon armoilla, mutta tällä kertaa mukaan oli tarttunut myös epävarmuus ja hieman pelkoakin tulevasta retkestä.

En antanut pelon lannistaa. Ehkä tarkistin vain normaalia huolellisemmin, että kaikki tarvittava varmasti olisi matkassa, ja olivathan ne. Jätin ystävälleni paperin, missä oli suunniteltu reittimme ja läheistemme yhteystiedot.

Kiilopäällä paikallinen opas ilmoitti, ettei retkemme tulisi onnistumaan – ainakaan suunnitellussa ajassa. Mietimme hetken mitä teemme, ja päätimme mennä suunnittelemaamme reittiä. Kääntyisimme takaisin, jos vastaan tulisi liian suuria haasteita.

Aurinko näyttäytyi nopeasti pilvien välistä, sukeltaen heti takaisin niiden suojaan. Matkamme taittui hyvää vauhtia. Maisemat olivat upeat. Eräsuksilla laskeminen tuulen kiillottamilla hangilla oli hauskaa, mutta raskasta ahkiota vetävälle miehelleni myös hankalaa.

Saavuimme hyvissä ajoin ensimmäiselle tuvalle. Keli oli kirkastunut päivän mittaan, ja aurinko viihtyi seurassamme pitempiä aikoja. Minua poltteli päästä jatkamaan matkaa. Laskimme kartalta, että seuraavalle tuvalle olisi matkaa sen verran, että ripeällä vauhdilla ehtisimme perille ennen pimeää. Päätimme jatkaa.

Taivaltaminen oli siirtynyt metsän siimekseen. Moottorikelkkauraa seuraten matka taittui hyvää vauhtia. Välillä mäet pakottivat riisumaan sukset ja kävelemään ylös, välillä myös alas. Taivas alkoi muuttua punertavan sävyiseksi, pian tuuli toi tullessaan savun tuoksun. Olimme siis lähellä tupaa.

Tuvan kamiinassa paloi tuli. Sen luoma lämpö tarttui päivän pakkasessa ja tuulessa olleisiin poskiin polttavan lämpimällä otteellaan. Kamiinan lämmittäjä raivaili jo kuivahtaneita vaatteita syrjempään, tehden tilaa tavaroillemme. Yksittäisin lausein tutustuimme toisiimme, tuohon yksin vaeltavaan vanhempaan herrasmieheen, joka tiedusteli mahdollisia reittisuunnitelmiamme.

Kun päälleen on pukenut kuivan kerraston, syönyt lämpimän aterian 30 kilometrin hiihdon jälkeen ja kun tuijottaa kamiinan luukun välistä loimuavaa tulta, ei voi tunnetta sanoin kuvailla.

Keskustelujen edetessä selvisi, että herra on kiertänyt puistoaluetta jo 60-luvulta lähtien. Mieheni tiedusteli mahdollista reittivalintaamme ja sen onnistumismahdollisuutta, minä kaivauduin jo makuupussiin.

Tuoreen kahvin tuoksu täytti tuvan, päivä oli jo valjennut. Pakkasimme tavaroitamme, kun herrasmies rykäisi huomiota pyytävästi. Hän oli yön aikana miettinyt, että koska suunnitelmissamme olisi jatkaa matkaa vielä eteenpäin, liittyisi hän mielellään ryhmäämme. Sehän sopi hyvin meillekin! Kokenut eränkävijä mukanamme loisi turvaa retkellemme, ja totta puhuakseni tuo herra oli oikein miellyttävä.

Päivän matka ei ollut pitkä, reitti oli seurattavissa, mutta ei liian tamppautunut. Kiertyneet honganrungot ja keväästä ilmoittavat linnut johdattelivat matkaamme.

Saavuimme Luirojärvelle. Alueella oli monta tupaa ja sauna. Majoituimme myös seuraavaksi yöksi kolmestaan pieneen mökkiin, joka oli vähän syrjemmässä. Söimme mieheni kanssa ja päätimme lähteä käymään Sokostin huipulla. Pakkasimme kartan ja kompassin.

Mitä kauemmas pääsimme mökistä, sitä valkoisemmaksi maasto kävi. Mitä korkeammalle kipusimme, sitä sakeammaksi lumisade muuttui. Tuuli yltyi yrittäen repiä karttaamme, kun mieheni selvitti suuntaa huipulle. Kipusimme ja kipusimme, ja pian olimmekin huipulla, muttemme lähelläkään Sokostia.

Lumisade teki suunnistamisesta mahdotonta. Sain huipulla kenttää puhelimeeni, joten laitoin ystävälleni viestin sijainnistamme, ja että olimme kunnossa. Alamäkeen meno sujuikin paljon vauhdikkaammin, vastasatanut lumi jarrutti sopivasti, ettei vauhti yltynyt vaaralliseksi.

Saunan lauteilla keskustelimme, kuinka oli hyvä, että suostuimme antamaan periksi ja kääntymään takaisin mökille, vaikkei oikeaa huippua valloitettukaan. Jostain saunan lauteille hiipi myös se pelko, että mitä jos jotain sattuisikin? Lähimpään asutukseen olisi matkaa 40 kilometriä, ja kännykän sai kuulumaan vain tarpeeksi korkean tunturin päällä. Yritin pestä sen pelon pois, mutta se takertui hiuksiin kuiskimaan välillä korviini.

Teimme saunanraikkaana ruokaa ja paistoimme lettuja jälkiruuaksi. Istuimme kolmestaan kynttilän valossa ja vaihdoimme tarinoita elämistämme. Kuulimme tarinan varastelevasta ketusta ja naureskelimme sille.

Herrasmies kertoi juuri tänään viettävänsä 41:stä hääpäiväänsä, tämän kunniaksi jaoimme pienen piccolopullollisen kolmeen kuksaan, ja pyysimme vinkkejä noin pitkän liiton konkarilta. Neuvo, jonka saimme, kuulosti yksinkertaiselta: Menkää yhdessä!

Yö ei ollut edennyt vielä pitkälle kun heräsin. Tuli tarve lähteä ulos, mutta häpeäkseni täytyy myöntää, etten uskaltanut mennä pimeään yksin. Pyörittelin mielessäni tarinaa ketusta ja koitin varovasti herätellä miestäni, kun huomasin hänen otsansa olevan aivan kuuma. Sain hänet heräämään ja myöntämään olonsa olevan kipeä.

Lumisade oli loppunut, ja kuin aavistaen käänsin ensimmäisenä ulos mennessäni lamppuni valokiilan ulkona olleeseen ruokakassiimme. Se oli poissa, viety, hävinnyt! Kassissa oli kaikki tarkoin matkaamme varatut ruokamme. Mieheni suuntasi katsettaan hieman eteenpäin, ja kuinka ollakaan 20 metrin päästä löytyi raadeltu ruokasäkki ympärillään tyhjiä muovi- ja paperipaketteja, joiden sisukset oli syöty parempiin suihin. Paikalle hankeen oli jäänyt myös repolaisen jäljet, jotka poistuivat helmimäisenä ketjuna paikalta valonkajon kantamattomiin.

Hiuksissa kuiskutellut pelko jatkoi lauluaan. Olimme kaukana asutuksesta, mieheni vointi heikkeni kuumeen noustessa ja kettu oli syönyt suurimman osan eväistämme.

Pakkasimme ahkion. Nyt oli minun vuoroni ottaa vetovastuu ja keventää sillä mieheni vaellusta. Reitille satanut nuoskalumi teki ahkion vetämisestä yllättävän raskasta. Taival olisi pitkä ennen kun pääsisimme seuraavalle mökille.

Seurassamme ollut herra taittoi matkaa omaa vauhtiaan kuitenkin odotellen meitä pitämään taukoa yhdessä. Reitti kiemurteli ja haarautui monesta kohtaa, onneksi näimme lumeen piirtyneet jäljet, joita tiesimme seurata.

Saavuimme ennen pimeää tuvalle. Siellä kamiina oli jo lämmin. Teimme välittömästi pedin, että mieheni pääsisi lepäämään. Lääkkeen vaikutus oli lakannut, kuume kiri kovaa vauhtia ylöspäin. Tein meille ruokaa jäljellä olevista eväistä ja keitin kuumaa teetä.

Tupa täyttyi ihmisistä, puheesta ja naurusta, tarinoista ja seikkailuista. Joltain sattui löytymään myös hieman lämmikettä, jota kaadoin teen joukkoon. Yö tuvassa oli levoton niin suuren ihmismäärän kanssa.

Aamu valkeni liian varhain. Kahvipannun vesi kiehui äänekkäästi liedellä. Kamiinassa rätisi jo uuden aamun tuli. Seurue kerrallaan tupa tyhjeni. Lääke alkoi taas vaikuttaa, ja korkealla ollut kuume asettui alemmas.

Reitti oli selkeä kelkkaura, matka taittui tasaista vahtia, hitaasti. Ahkio seurasi perässä horjauttaen välillä vauhdin päättyessään alamäessä. Vieressä kiemurteleva joki soitti kappaleitaan virtauskohdissa veden osuessa jäähän.

Metsä ympäriltä alkoi harventua, pian edessämme oli vain valkoista. Reittimme nousi ja nousi kohti Kiilopään huippua. Tuntui kun vetäisi viimeisillä voimillaan ahkiota kohti lakea, kohta olisimme perillä, aivan kohta.

Ympärillä vain loputonta valkoista, sumu ja hanki, siinä kaikki. Merkki varoitti jyrkästä alamäestä. Tampattu reitti sai sukset luistamaan. Pian sumu hälveni ja eteen aukesivat maisemat metsistä, tuntuririveistä ja kauniista lappimaisemasta.

Lastasimme tavarat autoon, menimme syömään viereiseen ravintolaan. Tutuksi tullut herrasmies saapui pöytäämme istumaan. Hän kertoi huomanneensa matkan varrella, että vaikka tiellemme oli tullut kaikenlaisia sattumuksia, emme olleet sortuneet syyttelemään toisiamme. Tärkeintä on mennä yhdessä.

Reitin lähtöpiste kartalla. N=7581485.461, E=518998.695 (ETRS-TM35FIN)

Artikkeli julkaistu myös Kermankuorijat -blogissa.

Matalan kynnyksen retkeilyä Matildanjärvellä, Teijon kansallispuisto, Salo

Vuoden 2015 alussa kansallispuistostatuksen saanut Teijon kansallispuisto tarjoaa matalan kynnyksen retkeilymahdollisuuksia myös niille, jotka vielä harjoittelevat erätaitojaan tai muuten vaan nauttivat helpoista ja hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Viime syksynä kirjoitin postauksen Sahajärven kierroksesta, joka on myös aloittelijalle sopiva reitti, mutta jos vieläkin simppelimpää ja lyhyempää vaihtoehtoa Teijolta etsii, niin Matildanjärven kierros vastaa siihen tarpeeseen paremmin kuin hyvin.

Matildanjärven kierroksella on mittaa vajaat 6 kilometriä, ja useimmat starttaavat reitille Teijon luontokeskuksesta, joskaan kukaan ei kiellä aloittamasta kierrosta yhtäläillä vaikka järven länsipäästä, Mathildedalin kylän tuntumasta.

Matildanjärven kierros on rengasreitti, ja jos sille lähtee luontokeskukselta, niin suosittelisin kulkusuunnaksi myötäpäivää, sillä silloin reitin tylsimmät eli tietä pitkin kuljettavat osat tulee suoritetuksi suhteellisen nopeasti lähdön jälkeen. Loppumatkan saakin sitten nauttia metsän keskellä kiemurtelevasta polusta ja monin paikoin järvelle avautuvista upeista maisemista.

Vaikka Teijolta löytyy paljon myös suomaastoa, niin Matildanjärven kierroksella sitä tulee vastaan vain hyvin vähän. Jos suomaisemaa ja pitkospuita kaipaa, niin silloin kannattaa suunnata kansallispuiston muihin osiin.

Palvelut Matildanjärven kierroksella ovat kansallispuistomaiseen tapaan hyvät. Laavuja ja nuotiopaikkoja löytyy tämän alle 6 kilometrin kierroksen varrelta useampia, samaten ulkovessoja. Polttopuita on meidän kokemuksemme mukaan ollut myös aina hyvin saatavilla.

Reitin helpon saavutettavuuden, helppokulkuisuuden, hyvän palvelutason ja mainioiden maisemien varjopuolena on se, että reitillä riittää kanssaulkoilijoita. Täydellistä rauhaa hakevalle Matildanjärven kierros ei siis varmasti ole paras valinta. Väkimäärä on tietysti vahvasti riippuvainen vuodenajasta ja säästä, sillä reilu vuosi sitten samaisella reitillä yöretkeillessämme emme kohdanneet ristin sielua vuorokauden aikana. Asiaa saattoivat toki selittää silloin paukkuneet yli 20 asteen pakkaset.

Sen sijaan kun tänä vuonna olimme Matildanjärvellä maaliskuisen aurinkoisena lauantaina, niin muita retkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, muttei sentään ärsyttävyyteen asti.

Teijon luontokeskuksella on puhaltanut uudet tuulet tänä vuonna, ja luontokeskus on siirtynyt Metsähallitukselta paikalliselle yrittäjälle maaliskuun alussa. Jututin yrittäjää pikaisesti ja sain selville, että kahvilan palveluita ollaan kehittämässä entistä paremmiksi.

Lisäksi luontokeskuksessa toimii pienimuotoinen retkeilytarvikemyymälä, josta päiväretkeilytarvikkeita voi ostaa kotiin unohtuneiden tai aikaisemmin hankkimatta jääneiden tilalle. Teltat ja makuupussit kannattaa kuitenkin muistaa pakata vastakin matkaan mukaan, sillä niin järeää retkeilykalustoa ei myymälästä löydy. Kesää silmällä pitäen kannattaa muistaa, että Matildanjärveltä löytyy kanootteja ja sup-lautoja vuokrattavaksi. Lisäksi kesäksi on luvassa opastettuja metsäretkiä, joten tapahtumatarjonnan suhteen kannattaa pysyä kuulolla.

Matildanjärven kierrokseen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös tutustuminen ihan läheltä löytyvään Mathildedalin ruukkikylään, josta pystyy hankkimaan niin retkieväät metsään kuin virkistävän juoman reippailun päätteeksi. Yösijaa tarvitsevat löytävät Mathildedalista myös mainioita majoituspaikkoja. Tunnelmia minilomalta Mathildedalissa voi käydä lukemassa blogistani.

Teijon luontokeskuksen pysäköintialue kartalla. Sijainti: N=6681658.407, E=274986.423 (ETRS-TM35FIN)

Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo – keskikesän vaellus UKK-puistossa

Kun kesäloman ensimmäinen 1,5 viikkoa alkoi olla takana, oli pahimmat istumatyöläiselle kertyneet fyysisen työn vajeet jo ehditty kompensoimaan hillasuolla sekä kesäpaikan kattotalkoissa ja ympäristön siistimisessä. Tuntui, että olisi aika alkaa luomaan todeksi heinäkuulle suunniteltua vaellusreissua. Alustavaassa suunnitelmassa oli haarukoituna reissun ajankohta (heinäkuu), kesto (4–6 vrk) ja todennäköinen kokoonpano (yksin).

Eräänä lauantaina olin tehnyt alustavan päätöksen, että lähtisin reissuun maanantaina sen jälkeen, kun mansikkamaalle olisi saatu asennettua rastasverkko. Sattumalta lauantai-iltana vanha kaverini piipahti iltakahvilla, ja siinä tuli käytyä myös lomasuunnitelmat lävitse. Tunti heidän lähtönsä jälkeen sama kaveri soitti ja ehdotti yhteistä vaellusreissua. Vaikka olin henkisesti latautunut lähtemään ensimmäiselle yksinvaellukselleni, ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, kun hyvä kaveri tarjoutui seuraksi.

Ainoa asia mitä hetken mietin oli aikataulu, jonka asettama raami hieman tiukkeni alkuperäisestä väljyydestä. Kaverilla oli seuraavan viikon lopulla muita suunnitelmia siten, että torstaina olisi hyvä kotiutua. Kolmen sekunnin miettimisen jälkeen päätimme, että lähtisimme matkaan jo seuraavana päivänä eli sunnuntaina, jolloin pääsisimme kairaan jo illaksi. Jo alun perinkin minulla oli vähän sellainen fiilis, että viikko poissa kesäpaikalta olisi ehkä vähän turhan iso siivu lomasta perheen kanssa. Tästäkin näkökulmasta tämmöinen reilu puolikas viikko sopi erittäin hyvin!

Alkuyö sujui sitten pakkaillessa ja eväitä lajitellessa. Kesäkuun aikana toki olin huudattanut ruokakuivuria niin, että jauhelihat, kanat ja muutamat kasvislisukkeet olivat valmiina odottamassa.

1. päivä (Aittajärvi–Vetämäkuru)

Sunnuntaina iltapäivän puolella lastasin rinkan autoon, vein lapset mummilaan, poikkesin tankilla ja lähdin ajelemaan Pudasjärveltä kohti Napapiiriä, jossa kaveri hyppäisi kyytiini. Kaverin auto kaarsikin Napapiirin Shellille noin 10 minuuttia minun jälkeeni. Kun tavarat oli siirretty autooni, jatkoimme nelostietä kohti pohjoista.

Sodankylässä kävimme kaupasta viimeiset evästäydennykset ja poikkesimme Kotipizzassa “pikaruualla”. Hitaasta palvelusta huolimatta hyvältä maistui, ja vatsa täynnä oli hyvä heittäytyä jälleen nelostien vietäväksi. Saariselällä poikkesimme Kaunispään huipulla, josta jatkoimme vielä joitakin kilometrejä pohjoiseen ja käännyimme Kuutuan metsäautotielle. Sorapätkää riittikin vajaa 40 kilometriä. Aittajärven P-alueella oli 5–6 autoa, yllättävän vähän, ajattelin.

Puoli tuntia ennen puoltayötä saimme itsemme ja rinkkamme lähtökuntoon. Laskeuduimme Suomujokivarren kahlaamolle. Vesi ei ollut kovin korkealla, ja polviin käärityt housunlahkeet säilyivät kutakuinkin kuivana. Kahlaamolta lähdimme etenemään Maantiekurun suuntaan, tavoitteenamme kartalla näkyvä poroaita. Ensimmäisen yön ajattelimme viettää poroaidan lähellä. Vetämäkurun kupeesta löytyikin teltalle sija, ja näin oli ensimmäisen leirin pystytyksen aika. Nukkumaan ehdimme joskus kahden aikaan. Sääskiä ei näkynyt, mitä ihmettelimme.

2. päivä (Vetämäkuru–Sarvioja–Paratiisikuru–Pirunportti–Ainin Kotavaara)

Maanantaina heräilimme helteiseen aamupäivään ja nautimme reissun ensimmäisen kenttäaamiaisen. Pakkasimme leirin selkäämme, ja lähdimme nousemaan Kuotmuttipäälle. Hikeä meinasi pukata, kun nousimme mäntyvaltaista rinnettä kohti tunturikoivikkoa, ja siitä edelleen paljakkaan. Hyttysiä ei ollut vieläkään, mutta paarmoja riitti senkin edestä. Ilma oli paitsi aurinkoinen ja lämmin, myös erittäin seisova. Vasta päästyämme paljakkaan, tuli muutamia armahtavia tuulenvireitä.

Kuotmuttipäällä alkoi todella realisoitua, että täällähän sitä taas ollaan. Painalsimme Kuotmuttipään lakea kohti Kaarnepäätä. Kiintopisteeltä kiintopisteelle paarustaen saavutimme Kaarenpään huipun, ja huipulla kohtasimme äkäisiä ja isoja kimalaisia. Tässä vaiheessa huomasimme, että paarmat olivat jostakin syystä enemmän kiinnostuneita meidän rinkoistamme. Ovelina kettuina huijasimme niitä jättämällä rinkat parinkymmenen metrin päähän omasta istuskelupaikasta.

Kuotmuttipäältä lähdimme laskeutumaan Sarviojan kämpälle. Paarmojen määrä vain lisääntyi, ja niitä oli ihan huitoa asti.

Sarviojalla ei ollut yllätykseksemme ketään. Vieraskirjasta huomasin että vanha koulukaveri oli ollut seurueineen paikalla edellisen yön. Kävimme Sarviojassa uimassa. Virkistävän pulahduksen jälkeen kokkailimme lounaaksi nuudeleilla jatkettua keittoa. Täydellä vatsalla sovimme, että kuudelta jatketaan, ja oikaisimme vielä tunniksi kämpän ritsille. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Vähän kuuden jälkeen kahlasimme Sarviojan yli ja lähdimme etenemään polkua pitkin kohti Paratiisikurua. Maisemat olivat komeat, ja ilma edelleen kuuma. Ennen Paratiisikurua saavuimme erittäin kauniiseen purolaaksoon. Polku kulki puron vartta laakson pohjalla. Sopivassa kohdassa ylitimme puron ja saavuimme Paratiisikuruun. Olipa kyllä hämmentävän kaunis paikka, oikein nimensä mukainen, totesimme kun pysähdyimme ihailemaan ja valokuvaamaan tätä maisemaa.

Polun varressa puraisimme hieman välipalaa, ja nousimme Paratiisikurun ja Ukselmakurun väliselle selänteelle. Ilta-auringon maalaamat maisemat olivat edelleen ihan toivottoman hienot.

Ukselmakurun rinnettä edettyämme alkoi edessä häämöttämään Pirunportti. Oli kyllä vaikuttava paikka tämäkin. Kyllä kannatti käydä ainakin kerran elämässä katsastamassa nämä alueen “nähtävyydet”. Kun kuljimme Pirunportin läpi, paistoi ilta-aurinko suoraan takaamme, maalaten hienon varjokuvan Muorrakkavaarakan Purnuvaaran rinteelle.

Pirunportilta laskeuduimme taas polkua pitkin kohti Lumikurunojaa.

Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä Muorrakkavaarakan kämpälle saakka, mutta emme nähneet sen tuovan hirveästi lisäarvoa etenkään suhteessa huomiseen reittiin. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus kävellä Sokostin kautta Luirolle.

Lähellä Lumikurunojaa poikkesimme parisataa metriä polun yläpuolelle, kohti Ainin Kotavaaraa. Pystytimme leirin puron varteen, ja noin klo 1 yöllä nautimme päivälliseksi kanarisottoa ja jälkiruoaksi lättyjä vaniljakastikkeella. Sääskiä ei ollut edelleenkään haitaksi asti. Kolmen aikoihin vetäydyimme taas nukkumaan. Huomenna helteiden pitäisi vaihtua sateeksi.

3. päivä (Ainin Kotavaara–Sokosti–Luiro)

Sääennusteet pitivät paikkaansa. Aamupäivällä heräsimme sateen ropinaan. Pakkasimme teltasta sisäteltan pois, ja nautimme aamupalan ulkoteltan suojassa istuen. Itse vedin jalkaan brittiarmeijan kuorihousut, jotka osoittautuivat päivän aikana oikein mainioiksi.

Lähdimme nousemaan Lumikurunojan vartta ylöspäin, mutta ennen Lumikurua kyllästyimme siihen maisemaan, ja nousimme tunturiin. Maisemat olivat jylhät, ja mieli oli sateentuhnusta huolimatta korkealla. Kotijoukkoihinkin sain yhteyden viimeistä kertaa tällä reissulla. Heillä kaikki ok, minulla kaikki ok.

Nousimme Lumikurunojan laaksosta Riitelmäpäiden selänteelle. Tuuli oli jo melko navakkaa, mutta maasto helppokulkuista. Kävelimme korkeuskäyriä pitkin Sokostin suuntia tavoitellen, välillä piti kierrellä pahimpia kuruja. Sokostin jo häämöttäessä edessä, pystytimme tihkusateessa ulkoteltan ja valmistimme keittolounaan. Pilvet alkoivat vähitellen laskeutua tunturinhuippujen ylle.

Lounaan jälkeen matka jatkui taas tunturin rinteillä viistäen. Tässä vaiheessa nousimme ajatuksissamme hieman epätarkoituksenmukaisella tavalla liian ylös (tai jäimme liian alas) Riitelmäpäiden rinteellä. Ylhäältä katsottuna jälkiviisasteltuna, olisi ollut järkevämpää pudottautua jo lounaspaikalta lähemmäs laakson pohjaa, ja lähteä siitä nousemaan Sokostin rinteelle. Nyt jouduimme laskeutumaan melko työläästi kurun rinteen alas, ja nousemaan siitä saman tien ylös kohti Sokostia. Sokostin huipun tuntumassa seisova tupa näkyi tässä vaiheessa enää vaivoin, ja pian se oli peittynyt kokonaan sumuun.

Olimme sumuisella Sokostin rinteellä. Näkyvyys oli joitakin kymmeniä metrejä. Maisema-arvojen takia Sokostia ei tänä iltana kannattaisi huiputtaa. Toisaalta Luirolle pitäisi päästä, ja lyhin matka sinne kulkisi Sokostin huipun yli. Niinpä jatkoimme ylöspäin.

Kännykän GPS-sovelluksen ohjaamina pääsimme Sokostin huipulle, jossa kävimme ihmettelemässä linkkimaston infraa ja mietimme, mihin suuntaan lähtisimme jatkamaan. Kävimme vielä huippupisteellä, ja näissä liikuissa allekirjoittaneen suuntavaisto pyörähti totaalisen sekaisin. Kaveri oli menossa ihan eri suuntaan, kuin mihin minä olisin lähtenyt. Kaivoin repusta kompassin, ja myönsin erehtyväisyyteni.

Sokostin huipun maisemia

Alkoi työläs laskeutuminen rakkaa pitkin kohti legendaarista Luiroa. Onneksi ilmassa oli vain sumua, eivätkä kivet olleet sateen liukastamia. Emme kauheasti jaksaneet välittää, missä karttaan merkityt polut kulkivat, vaan etenimme gps:n turvin. Siitä huolimatta onnistuimme koukkaamaan hieman liikaa pohjoiseen, ja Jaurutuskurun pohjoisenpuoleinen seinä näkyi vasta parinsadan metrin päästä. Ei siinä onneksi suurta mutkaa tullut, vaikka se siinä hernerokkasumussa vähän turhalta tuntuikin. Pääsimme pahemmin liukastelematta pilven reunan alapuolelle, ja kohta Luirojärvi häämöttikin edessämme. Loppumatka oli kohtuullisen kevyttä polkumarssia, mielessä välkkyivät ruoka, sauna ja uni.

Odotusarvoni oli, että Luirolla olisi väkeä tungokseen asti, mutta mitä vielä. Puolen yön aikaan saapuessamme Luiron nurkille, liikuskeli liiterin nurkalla vain yksi rajakämppään majoittunut herrasmies, joka kertoi alueella majoittuvan hänen seurueensa lisäksi yksi ihminen “Hilttonissa” ja yksi pariskunta viereisessä varaustuvassa. Hän mainitsi että saunalla olisi vielä hiillos, ja ystävällisesti pilkkoi muutaman klapin hiilloksen elvytystä varten. Tämä herrasmies oli myös ensimmäinen ihminen, jonka tällä reissullamme näimme Kaunispään pysäköintialueen jälkeen.

Siirryimme saunalle, jossa kaveri alkoi puhaltelemaan hiillokseen. Hetken päästä kiuas syttyi uuteen liekkiin. Kävimme pystyttämässä teltan, ja aloimme valmistamaan päivällistä. Itämaista pataa teryakikanalla. Oli hyvää taas. Leirin pystytyksen ja ruokailun ohessa kuivattelimme vaatteitamme saunalla. Kun tätä oli tehty tarpeeksi, menimme itse saunaan. Kyllä kelpasi!

4. päivä (Luiro–Aittajärvi)

Keskiviikkoaamuna herätyskello herätti ennen kymmentä. Nousin itsekseni, söin aamupalan. Kahvia keitellessäni neljän henkilön ja yhden koiran seurue käveli kämpän edestä meidän leiriämme huomaamatta. Herättelin siinä kaverinkin kahville. Tuttujen aamurutiinien jälkeen pakkailimme taas leirin, ja siirryimme hetkeksi autiotuvan puolelle ihmettelemään. Kuivaushuoneeseen viedyt tavarat olivat mukavasti kuivuneet yön aikana.

Edelleen oli sumuista, eikä Luirojärven takana häämöttävistä tuntureista näkynyt kuin pieni aavistus. Kaverin polvi oli sen verran jäykkänä, että päätimme kulkea lähtökohtaisesti polkuja tänä päivänä. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme astelemaan kohti Maantiekurua. Ensimmäinen tauko pidettiin Raappanan kammilla, ja sen jälkeen etenimme koko päivän niin, että 10 minuutin juoma- ja tupakkatauko pidettiin tasatunnein.

Kävellessämme hahmottui myös päivän suunnitelma. Maastopyöräilyä sivuavan keskustelun lopputuloksena päätimme, että kävelisimme samana päivänä Aittajärvelle ja lähtisimme aamupäivällä kyselemään, josko Saariselältä tai Kiilopäältä löytyisi lyhyellä varoitusajalla läskipyöriä vuokrattavaksi. Fatbike on ollut omissa haaveissa jo jonkin aikaa, mutta vielä ei ole budjetti antanut periksi sellaisen hankinnalle.

Kaverin polvi onneksi vertyi lämmetessään, ja matka sujui jouhevasti. Poikkesimme pääuralta Päkkimäojan laavulle lounaalle. Viiden, kuuden välissä lounas oli syöty, ja matka kohti pohjoista jatkui. Oli oikeastaan todella kivaa kävellä selvää polkua ja samalla keskustella niitä näitä. Aina tunnin päästä tauko, ja mars eteenpäin. Jossakin vaiheessa matkaa oli sen verran pitkää varvikkoa, että housunlahkeet kastuivat polvesta alaspäin läpimäriksi. Tästä vesi valui sukkaa pitkin kenkään, ja puolivälissä matkaa molemmat jalat litisivät märissä sukissa. Eipä se lämpimänä päivänä pahemmin haitannut, hieman epämukavaa vain.

Ennen poroaitaa pysähdyimme tulipaikalle vielä syömään raskaamman ruoan. Tässä vaiheessa pää ja kroppa meinasivat mennä jo jumiin. Liikkeelle lähteminen tuntui todella työläältä, mutta kone käynnistyi taas kilometrin kävelyn jälkeen. Pian saavuimmekin Maantiekurunjärvelle eli Helanderin Kotajärvelle. Tässä pidimme vielä viimeisen hengähdystauon ennen Suomun ylitystä.

Ai että tuntui mainiolta vaihtaa märät sukat ja kengät crocseihin ja astua viileään jokiveteen. Ylitys sujui taas ongelmitta, ja läpsyttelimme crocseilla Aittajärven teltta-alueelle. Muutamia telttoja näkyi jokivarressa olevan, ja päätimme pystyttää omamme hieman ylemmäs pysäköintialueen ja järven väliin. Teltan pystytyksen jälkeen piipahdimme autolla noutamassa “siviilivaatteita” mukaan. Sen jälkeen makuupussiin ja karkkipussi auki. Nyt itselleni meinasi iskeä ihan kunnon tärinä päälle, ja makuupussiin piti sulkeutua ihan huolella, että vilu katosi. Kyllä päivän kilometrit ottivat veronsa.

5. päivä: kotimatka

Viimeisen päivän kohtalona on aina toimittaa matkapäivän virkaa. Heräsimme kymmenen kieppeillä, söimme pikaisen aamupalan, kasasimme tavarat ja hyppäsimme autoon. Soratietä jyristellessämme yritimme huonolla menestyksellä tavoittaa Saariselän keskusvaraamoa puhelimitse. Ajoimme siis paikan päälle kysymään pyörien perään, ja kuten olettaa sopi, kaikki olivat vuokralla. Kiilopäällä oli puhelinsoiton perusteella sama tilanne. Kävimme paikallisessa ostoskeskuksessa syömässä ihan maistuvan hampurilaisaterian ja ostamassa vähän karkkia tuliaisiksi kotijoukoille. Sen jälkeen Sodankylän sotilaskodin kautta Rovaniemelle, jossa hajaannuimme omille reiteillemme.

Kuten aina, taas täytyy kirjoittaa reissun olleen äärettömän mukavan, ja seuran erittäin hyvää. Sinänsä suositulla vaellusalueella oli todella rauhallista sekä ihmisten että muiden verenimijöiden osalta.

Yksi kohteen valinnan peruste oli se, että halusin käydä katsomassa mikä siinä on, että monet palaavat vuosi toisensa jälkeen noihin UKK-puiston maisemiin. Sain tähän kysymykseen vastauksen, enkä ihmettele asiaa enää ollenkaan. Näissä vajaassa neljässä päivässä ehdimme vain raapaista pintaa, ja korkeintaan käydä katsomassa ns. pakolliset kohteet. Seuraaville reissuille jäi vielä paljon näkemistä ja kävelemistä. Vaikka Sokosti huiputettiin, jäi haaveilemani maisema Sokostilta Luirolle vielä muiden ottamien valokuvien varaan. Kyllä nyt taisi käydä niin, että minusta jäi joku palanen jonnekin Luiron ja Aittajärven väliin.

Hajanaisia havaintoja retkestä, kohteesta ja varusteista:

  • Sääskiä ei juuri lainkaan
  • Ihmisiä ei juuri lainkaan
  • Yötön yö on parasta
  • Maisemat itselleni ennennäkemättömän jylhiä ja kauniita, etenkin Paratiisikurun ja Pirunportin ympäristössä.
  • Itsekuivatut kanan- ja naudanlihat yhdistettyinä pata- ja keittopohjiin ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Tuorepainoltaan 400 g kuivattua lihaa sekä yksi patapussi riittää hyvin kahden ihmisen päivälliseksi.
  • Lundhagsit kastuivat kahtena päivänä litimäriksi – täytyy tutkia asiaa
  • Lundhagsit kuivuivat nopeasti kastuttuaan läpimäriksi
  • Rinkka toimi hyvin
  • Hannah Sett oli oikein mainio teltta kahdelle hengelle
  • Brittiarmeijan lightweight-sadehousuja tulen jatkossakin suosittelemaan kuorihousuja etsiville

Vaellus tehtiin 10.–14.7.2016.

Retken lähtöpiste eli Sodankylän Aittajärvi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7586824.901, E=543705.555.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Keväinen Sipoonkorpi – pääkaupunkiseudun helmi

Lumen sulaminen pihapiiristä vetää minut metsään, Sipoonkorpeen. Suuntaan Vantaan Sotunkiin, Tasakalliontielle, jonka parkkipaikka on vielä osin jäässä. Polku Storträskille näyttää kuraiselta. Suuntaan Högbergetille.

Parkkipaikan kartta ei paljoa avita, mutta tauluun liimatussa lapussa Högbergetille päin osoittaa paksu nuoli. Itse kartan polkumerkinnät ohjaisivat kulkemaan alas kohti peltoja, mutta se ei  tunnu uskottavalta, joten alan talsia traktorimuseon ohi Nybyggetintietä. Käännyn museon jälkeen pohjoiseen Mehuaseman viitan mukaan, ja kuinka ollakaan, sähkötolpasta löytyy tuttu nuoli. Sittemmin viittaa ei osu moneen sataan metriin silmiin, joten oikeaan suuntaan lähtevä pikku polku vetää kohti vuorta.

Varjoisat kohdat ovat vielä jäässä polulla, mutta kohta olen taas Metsähallituksen punaisella nauhalla tehdyllä viitoituksella. Kallio kohoaa äkkijyrkissä 5 metrin pykälissä ylös, ja polku on hakeutunut tuhansien jalkaparien ohjaamana helppokulkuisimpiin kohtiin. Näyttää kuin askeleet olisivat kuluttaneet polun graniittikalliot sileiksi. Askelletaan silti huoleti, sillä kuluminen on tapahtunut jo mannerjään toimesta kymmeniä vuosituhansia sitten.

Vertailu muutamia päiviä vanhan maastopyörän jäljen ja miljoonien vuosien ikäisen, graniittiin sulaneen gneissikaistaleen kesken asettaa ihmisen vaikutukset oikeaan mittakaavaan. Pyörän leimaamaa turvetta kalliolle on ehtinyt kertyä, ja varmaan kadotakin lukemattomia kertoja vaikuttamatta graniittiin mitään. Tätä maastoa eivät siis pyörätkään pysty kuin hetkeksi raapimaan. Näissä oivalluksissa yritän heittää jotain myönteistä ylöspäin ruhjovalle pyöräilijälle, mutta ei tunnu olevan varaa hillitä kampien liikettä.

Högberget yltää noin 75 metrin korkeuteen merenpinnasta. Geologi Pertti Alhosen artikkelin Jääkausi muokkasi Vantaan mukaan huippu on muodostanut matalan kallioluodon silloisessa Litorinameressä, luokkaa 8000 vuotta sitten.

Ilahduttavasti retkeilijän kannalta tarpeelliset polkumerkinnät ovat ilmestyneet kallion huippua sivuavalle Kalkkiruukin polulle. Polkupohjaa on tasattu soralla monin paikoin, ja se onkin kokonaisuudessaan kunnoltaan Sipoonkorven parhaimmistoa.

Kalliolta ei löydy muuta kahvihetken istahtamispaikkaa kuin kallionsärmä, mutta kelvatkoon. Kahvi maistuu luonnossa taivaalliselta, kuten voileivätkin, jotka on tehty kerrankin vain omaan käyttöön, ilman näyttäviä katteita. Kallio osoittautuu kylmäksi alustaksi, ja muistelen syksyn sieniretkien kahvitteluja lämpimillä kallioilla tai kivillä. Paljonko auringon säteitä lämpiämiseen tarvitaankaan? Paljon, päättelen yrittämättäkään laskea.

Jäkäläkasvusto melkein paljaalla kalliolla on jo valmiina kasvuun, mutta muita kasvun merkkejä ei vielä näy. Täältähän piti olla hienot maisemat, niin muistan kuulleeni, ja suuntaan kallion lounaskulmaan. Puhtaaksi kuluneet luonnon reitit johdattavat jyrkänteen reunalle.

Ihmettelen aikani poikkisahaamalla kaadettua paksua mäntyä, joka könöttää kalliolla. Lahohan puu näkyy olleen, mutta olisi pysynyt pystyssä vielä monta sukupolvea.  Lopulta päättelen kaadon tapahtuneen koropalon takia, joka näkyy edelleen selvänä poikkipätkäistyssä rungossa.

Mutta ne maisemat? Vantaan Hakunilan kerrostalojen katot häämöttävät lännessä, ja joitakin Helsingin korkeita rakennusten huippuja lounaassa. Olisiko Viikin tienoilta.

Kalliolla huomiota kiinnittävät siihen taotut terästapit. Niiden muoto ei aivan vastaa oman työurani alussa näkemiäni kiintopisteitä, mutta sellaiseksi ne päättelen.  Vielä muutama vuosikymmen sitten ne olivat tärkeitä maanmittauksen kiintopisteitä, joista tarkistettu korkeustieto siirrettiin vaaituskoneella ja täkymetrillä varsinaiselle mittauskohteelle.

Kulku sileillä kallioilla on helppoa, ja suuntaan innoissani eteenpäin Kalkkiruukin suuntaan. Auringonsäteet eivät ole kuitenkaan tavoita pohjoisrinnettä samalla voimalla, ja polku alkaa kuusikossa tuntua liukkaalta. Niinpä haen poluntyngän takaisinpäin alas kallioilta. Oikoreittiä ei kuitenkaan hevin löydy jyrkänteiden takia, ja palaan merkitylle polulle. Löydän jopa nuolimerkin mehuaseman tien tuntumasta.  Matkamittari näyttää noin 1,4 kilometriä etäisyyttä parkkipaikalta Högbergetiin.

Nybyggetintietä pyyhältävä sininen pikkubussi muistuttaa julkisen liikenteen mahdollisuuksista tavoittaa Sipoonkorpi.

Högberget kartalla. N=6684703.860, E=397935.631 (ETRS-TM35FIN).

Teksti ja kuvat: Hannu Ylönen

Uusille urille, osa 6: Kantapään kautta – mitä talvivaellus opetti?

Tähän on kerätty ne opit, joita kaksi vaeltajaa saivat vöidensä alle ensimmäiseltä pidemmältä talvivaellukseltaan Lapin tuntureilla pääsiäisenä 2016.

Tästä osallistujilleen osin uudenlaisesta retkeilyn tavasta olen rakentanut pienen artikkelien sarjan, joka purkaa tuon hienon projektin alkumietinnöistä ja valmistautumisesta loppupäätelmiin asti. Sarjaan kuuluvat jutut ovat seuraavat:

Vaikka niin kokemukset kuin opitkin tuli tietenkin jaettua kaverin kanssa jo matkalla ja sieltä kotiin matkustaessa, samoin kuin vielä jälkikäteenkin, listaan tässä kuitenkin erillisinä meidän molempien merkittävimmiksi nostamat opit tuolta vaellukselta. Sekä osin toki jo sitä edeltäviltä testi- ja harjoituskeikoiltakin. Moinen on asiallista jo senkin vuoksi, etteivät molempien keräämät kokemukset kovinkaan paljon samoja olleet. Kas kun vaelsimme kuitenkin kumpikin paljon erilaisella varustuksella ja suurimmaksi osaksi eri reittejäkin.

Auringossa kimaltelevat puhtaat hanget! Kevättalven päivä tunturissa. Kuva: M.Lindroos.

Karin oppeja

Lumikengät ja sukset

Jos merkittävästi samankaltaiselle vaellukselle taas pääsen joskus lähtemään, saattaa minulla olla siellä kahdet liikkumavälineet. Lumikengät kyllä, niinkuin nytkin. Niiden kanssa nimittäin pystyy etenemään ja toimimaan aivan kaikenlaisissa mahdollisissa eteen tulevissa olosuhteissa. Jyrkissä mäissä, ylös- tai alaspäin, ahtaissa paikoissa, tiheissäkin metsiköissä.

Myös painavan ahkion vetämiseen ja käsittelemiseen löytyy pitoa sekä tukevuutta joka lähtöön. Ahkiokolonna toki asettaa omat rajoituksensa pituutensa ja ”rauhallisten” kaarto-ominaisuuksiensa kanssa, mutta lumikengät eivät rajoita vähääkään, vaan päinvastoin auttavat pärjäämään hankalissakin paikoissa. Mutta kyllä ne myöskin ovat raskaat tarpoa, tietenkin.

Kaikkien mahdollisten paikkojen talvikulkuneuvot. Pito loistava, luisto-ominaisuudet surkeat.

Suksien kanssa pääsee etenemään huomattavasti keveämmin ja/tai ripeämmin, etenkin avoimissa maastoissa, jollaisia pohjoisemman Lapin maastot hyvin suurelta osaltaan ovat. Tätä en avaa yhtään enempää, koskei minulla ole tästä kokemusta, ahkion kanssa. Tämä oli aika selvää jo ennen tälle vaellukselle lähtemistäkin, mutta erinäisistä syistä ei nyt vaan ehtinyt asiaan reagoida, välineitä hankkia eikä testailla ennen tätä reissua.

Mutta minkälaiset ne sukset sitten tulevat olemaan, jotka minun ja lumikenkieni kanssa seuraavalle talvivaellukselle jonnekin pohjan perille lähtevät? Mahdollisten vaihtoehtojen skaala lienee yksinkertaistettuna seuraava:

  • Metsäsukset
  • Telemark-sukset
  • Tumppisukset

Leveät ja pitkät metsäsukset ovat varmasti paras vaihtoehto etenemisen järkevyyden kannalta avoimissa ja loivapiirteisissä maastoissa. Sekä paksuissa, upottavissa lumiolosuhteissa. Siksipä ne varmaan ovatkin perinteisimmät hiihtovaeltajan kulkuneuvot niin rinkan kuin ahkionkin kanssa.

Telemarkit voivat puolustaa paikkaansa erityisesti sillä, jos kulkijalle on erittäin merkittävää päästä nauttimaan laskuista aina siellä, missä se suinkin on mahdollista. Paksuissa lumissa ne eivät metsäsuksille pärjää, tietenkään.

Altaihokeiksi myös joskus kutsutut ”tumppisukset” ovat yleensä noin 120–140 senttiä pitkiä, aika leveitä suksia, joissa on myös teräskantit. Sekä pohjissa pitokarvat, niinkuin toki metsäsuksissakin usein. Niillä pystyy sekä laskemaan aika hyvin mäkiä, vaikka mutkien kera, että myös hiihtämään paksuissakin lumissa. Jälkimmäisessä lajissa eivät tietenkään nekään pärjää metsäsuksille.

Minun suksivalintani on nyt kallistumassa jälkimmäisiin. Yhdestä yksinkertaisesta syystä, jota ei ole vielä mainuttu laisinkaan. Kahden kulkuneuvon taktiikalla nimittäin toisten välineiden on aina kuljettava joko retkeilijän selässä, taikka ahkion päällä. Ahkion päällystä on minun näkemykseni mukaan loistava paikka, koska joustavien nyörien alle on erittäin helppo laittaa varusteita kiinni, samoin kuin ottaa käyttöön. Eivätkä ne siellä ole myöskään hiukan vähääkään tiellä, taikka mitenkään muutenkaan haittaamassa kulkemista. Paitsi pitkät sukset kyllä olisivat. Siinä se.

Paitsi. Jälkikirjoituksena talven 2017 tunturivaelluksen jälkeen yhdistelmällä metsäsukset ja ahkio. Pelkästään niiden kanssa pääsi kyllä etenemään oikeastaan aivan joka paikassa ja olosuhteissa – tosi paljon vähemmällä energiankulutuksella. Joka toki tuli sitten korvattua pidemmillä matkoilla. Näistä lisää joskus myöhemmin.

Mies, rinkka ja Altaihok-sukset Repoveden metsissä.

Ahkio ja rinkka

Talvivaelluksia tehdään perinteisesti joko rinkka selässä, tai ahkiota perässään vetäen. Minä kuitenkin ensimmäisinä talvina ahkion vetämistä testaillessani ryhdyin kokeilemaan vetovyön integroimista rinkkaani, päätyen sellaisiin tuloksiin, että tuollainen vetolaite toimi aivan totaalisen täydellisesti meikäläiselle. Niin, ettei raskaankaan ahkion vetäminen edes pitkiä taipaleita aiheuta yhtään minkäänlaista rasitusta mihinkään kohtaan elimistöä. Muuta kuin kovan duunin vaikutukset jalkoihin ja koko kehoon tietenkin. Muttei mitään kipeytyneitä paikkoja tai muita epämukavuuksia.

Niinpä lopetin testailemiset aikanaan juuri siihen, ja olen siitä lähtien tehnyt talviset ahkioretkeni tuolla täysin epäortodoksisella ahkio+rinkka-konfiguraatiolla.

Sen haittapuolina ovat toki hiukan kankeampi käytös ahtaissa paikoissa kuin pelkkien vetovaljaiden kanssa, sekä tietenkin paino. Etupuolelle tulee sitten täydellisen vetomukavuuden lisäksi runsaat, väljät ja dynaamiset pakkaustilat. Rinkassa kuljetan normaalisti vain kevyitä vaatteita, sekä kameraa, puhelinta ja juomapulloa olkahihnojen taskuissa. Myös makuupussia joskus. Rinkan paino 8–10 kiloa.

Yhtään eivät käsitykseni muuttuneet tämän vähän pidemmänkään ahkiovaelluksen tuloksena.

Savotta 906 ahkionvetolaitteena.

Liikaa muonaa

Muonaa on meikäläisellä aina ollut liikaa mukana. Aivan kaikilla vaelluksilla, niin talvi-, kuin kesäaikaankin. Toisaalta se kuuluu minun periaatteisiini, olla aina varustautunut niin, ettei pärjääminen vaarannu, vaikka tulisi hankaluuksiakin. Vaikka matkanteko hidastuisi tai peräti pysähtyisi ties mistä syystä. Tai joltain muulta seurueen jäseneltä alkaisivat eväät hiipua.

Tälle retkelle pakkasin sitten vallan tietoisesti VIELÄ ylimääräsitä usean päivän tarpeen verran. Siksi, että pääsisin kokemaan ihan käytännössä, miten sitä pystyy kulkemaan silloin, kun mukana on 10 vuorokauden varustus.

Nythän meillä kävi peräti päinvastoin, eli matkamme eteni jopa suunnitelmaamme nopeammin ja vietimme Lapin hangilla vain 5 vuorokautta, suunnitellun 6–7:n sijasta.

Ahkio + lumikengät = rankka yhdistelmä!

Tiedossa oli tämä tietenkin oikein hyvin jo ennen reissua. Erilaisia oikeita retkiäkin kun on tällä varustuksella takana jo aika monia. Mutta olipa hienoa kalibroida tämäkin kokemuspohja taas vähän pidemmällä yhtäjaksoisella menolla.

Ihan hyvä keskimääräinen päivämatka on jossain 10 kilsan paikkeilla. Vaihdellen toki valtavasti lumiolosuhteista ja maaston korkeuseroista riippuen. Tällä retkellä meikäläisen päivätaipaleiden sarja oli siis seuraavan näköinen:

  • Retkipäivä 1: 8,1 km
  • Retkipäivä 2: 14,8 km
  • Retkipäivä 3: 8,7 km
  • Retkipäivä 4: 17,4 km
  • Retkipäivä 5: 13,2 km
  • Yhteensä: 62,2 km
  • Keskiarvo: 12,4 km

Noista ensimmäinen päivä oli siis vain iltapuhde, joka kiidettiin kehoihin pitkästä automatkasta ja reissun odotuksesta latautuneella energialla. Toisen päivän seikkailujen rasitukset sitten varmaankin näkyvät kolmannen päivän lyhyempänä taipaleena. Ja nelospäivä oli jo semmoinen rypistys, että tuskin meikäläinen voi pidempiä yhden päivän aikana päästä juuri missään olosuhteissa, noilla varusteilla ja kuormilla. Mutta ei se kuitenkaan vaikuttanut siirtävän mitään rasitusta tai vaivaa seuraavalle päivälle.

Oikeastaan harmittaa, etten pitänyt tuolla retkellä pulssivyötä ja saanut sen mukana dataa siitä, minkälaisella kierrosluvuilla sekä tehotasoilla elimistöni nuo päivät duunasi. Aikamoinen se joka tapauksessa oli keskimäärinkin, saati joillain taipaleilla. Se oli helppo tuntea, koska oman pulssitasonsa osaa jo karkeasti sanoa aivan ilman mittareitakin. Samoin reilut duunit tuntuivat ruuan kulutuksessa, sekä elimistön väsymyksenä iltaisin. Mutta likimain täysin positiivisilla tavoilla – lukuunottamatta vain paria, luultavimmin suola- ja mineraalitasapainon hiipumisesta aiheutunutta harmia.

Mies + lumikengät + rinkka + ahkio tositoimissa. Kuva: M.Lindroos.

Canada bootsit

Sellaisilla minä olen painanut menemään jo useamman vuosikymmenen mitä erilaisimmat talvitouhut, laavu- ja kotakeikoista lukemattomiin lumikenkäretkiin. Koska sellaiset ovat tavattoman lämpimät kaikenlaisilla keleillä, sietäen loistavasti myös vetisiäkin olosuhteita. Samaten ne ovat tukevat patikointiin tai muihin aktiviteetteihin, kunhat ovat sopivan kokoisiksi valitut, taikka sellaisiksi käyttäjänsä jalkoihin pohjallisilla ja sukkakombinaatioilla viritetyt.

Yli 25 vuotta minua palvelleilla Husky-merkkisillä bootseilla tämänkin keikan kuljin. Mutta tällä kertaa ne alkoivat pikkuhiljaa hiertää rakonalkuja jalkapohjiini. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että nyt jouduin pusertamaan kovemmin ja pidempään kuin koskaan ennen. Mutta todellinen syy selvisi sitten viimeisessä majapaikassamme Rihmakurun kodalla sisäkenkiä kuivumaan laittaessani. Ne olivat lopulta alkaneet vallan hajota, hiertyneet jo monesta paikasta risoiksi. Nuukana miehenä vein ne näytille tutulle suutarille, joka katseli minua hiljaisesti vinoon aika pitkän ajan, ennenkuin sanoi, ettei noista kuule saa kalua enää millään konstilla. Harkitsin kirjoittaa valmistajalle tuotteista, jotka eivät kestä käyttöä edes kunnolla yhtä neljännesvuosisataa, mutta tyydyin sitten kuitenkin vain hankkimaan uudet seuraavan talven seikkailuihin.

Vanhat hirmuhyvät buutsit, joiden takuuaika tuli täyteen juuri tällä reissulla.

Makuualusta pehmenee miehen mukana

Pitää alkaa harkita pehmeän makuualustan käyttöä! Vaikka moinen onneton mukavuushakuisuus kyllä ärsyttää vanhanajan kulkijaa, joka on koko eräuransa pärjännyt hienosti pelkkien PU-rullien kanssa, kai se mukavuudenhalu vaan sitten kasvaa iän myötä. Kaksi päällekkäistä Thermarest Zrest -alustaa olivat kyllä mainion mukavan lämpimät, mutta kivikovilla alustoilla (laverit, jäätynyt lumikenttä) lepääminen ja nukkuminen oli välillä jo melko ”kovaa touhua”.

Tätä miehen pehmenemistä on vissiin vielä edesauttanut joidenkin tutuimpien eräkollegoiden herkuttelut nykyaikaisten ”puhallettavien barbaroidensa” kanssa. Kuten kaverini tälläkin reissulla. Hänen kesäaikaiset teltanpaikan valintansa milloin kovan soran ja milloin kallioiden päälle kummastuttivat ensin aikansa vanhaa pierua, ja asiayhteyksien tajuamisen jälkeen ovat nekin alkaneet järsiä uskoa vanhoihin kunnon välineisiin.

Kultaiset säännöt

Jos vaelletaan kimpassa, pitää sopia etukäteen mitä tehdään, kun päädytään erilleen suunnittelematta. Vanha tuttu totuus tietenkin, mutta täytyy muistaa tällaisista asioista puhua etukäteen reissua suunnitellessa ja sopia noudatettavista käytännöistä erilaisissa eksymisen tai erilleen päätymisen tilanteissa. Vielä vähän sitä klassista eksyneen kultaista sääntöä monipuolisemmin. Muistavathan kaikki tuon?

Palaa takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi oltu yhdessä.

Bensiinikeitin on jautaa!

Se on hyvin tehokas, mikä on suuri mukavuustekijä ruokia ja juomia valmistaessa kylmissä oloissa, puhumattakaan lumen sulattamisessa. Ja tärkeintä on toimivuus pakkasista piittaamatta, päinvastoin kuin kaasukeittimillä, jotka toki ovat kaikkein kätevimpiä oikeastaan kaikkina muina aikoina, paitsi talvipakkasissa.

Eivät ole juuri tenukeitintä monimutkaisempia tai hitaampia käyttääkään, kunhan ensin oppii oman keittimensä jokuset pikkuiset niksit ja parhaat käytännöt kunnolla. Minä olin ne kaikki onneksi ehtinyt jo hyvin oppia ennen tätä keikkaa, vaikka moinen hienous oli itselläni ollut käytössä vasta edellisestä syksystä lähtien.

Tuohon perehtymisen myötä menin keskitalvella tekemään oikein kunnon testiajot monien erilaisten retkikeitinten kanssa, kolmella erilaisella polttoaineella ja vakioiduissa oloissa. Itse päädyin testaamaan, koska mitä moninaisimmat löytämäni ”keitintestit” olivat kyllä varsinaista mielipidehöttöä. Julkaisenpa nekin tiedot tässä joskus, kunhan ehdin artikkelin muotoon jalostaa.

Vanha kunnon Trangia on puolestaan talvioloissa hitsin hyvä, vaikka keveämpiä vaihtoehtojakin löytyy. Se nimittäin pysyy pystyssä lumilla helposti, ilman viritystä ja vaivannäköä, sietää hyvin tuulta ja taipuu joka touhuun. Vaikkei esimerkiksi monen ruuan ja veden keittämiseen tai paistamiseen olisikaan tarvetta, niin ainakin lumen kauhomisessa ja sulatuksessa useammille kattiloille on kummasti kysyntää.

Primus X2 polttaa bensiiniä Trangian keittimen sisällä, osana yhtä retkikeitinten testisarjaa.

Hiven aineita

Aineitakin on hyvä olla hiven mukana, joo. Kyllähän kunnon huiputuksia on esimerkiksi hienoa vähän juhlistaa. Oikeasti kyse on nyt kuitenkin suoloista, sekä hivenaineista, joiden täydennys on aivan pakollista kunnon rasitusta sisältävällä reissulla!

Minä olen vaikkakin yhä elävä, niin huono esimerkki tämän asian ymmärtämisestä ja hoitamisesta. Olisiko tämä ollut nyt jo kolmas retki, missä olen onnistunut vetämään osan lihaksistoani johonkin merkilliseen kramppitilaan joidenkin hivenaineiden hiipumisen vuoksi! Magnesiumista on luultavimmin ollut kyse. Niin harvoin kun niitä on sitten sattunut, olen aina onnistunut asian välillä taas unohtamaan – ja niin päätymään siihen taas sitten uudelleen vuoden parin välein. Jopa siitäkin huolimatta, että kokemukset ovat välillä olleet suorastaan pelottavia.

Niinhän pääsi sitten tapahtumaan tälläkin retkellä, missä vetelin elimistöäni (eikun sitä hemmetin ahkiota) hyvin suurilla tehoilla pitkät päivät ja päivästä toiseen.

Mutta nyt en kyllä enää lähde minnekään ilman vitamiineja! Oma käytäntöni kaikilla yhtä päivää pidemmillä retkillä on nykyään sellainen, että osana aamiaista hulautan naamariini mukillisen monivitamiinitabletista tehtyä kuplajuomaa. Niitä on olemassa Beroccaa, Multivitaa ja vaikka mitä. Sellaisia, missä on jotakuinkin kaikki mahdolliset vitamiinit, fetamiinit, metallit ja muut suolat, mitä ihmisen koneisto voi edes periaatteessa toimimiseensa tarvita.

Leppoisuusmittari

Piippu se on mitä mainioin mukana kulkeva mittari tähän tarkoitukseen. Ainakin minulla, joka olen sellainen asian yhdenlainen ääriharrastaja. Nimittäin minulle on päässyt aikojen kuluessa piipun poltosta muodostumaan sellainen rituaali, josta on ainoastaan hienon hienoja muistoja. Ja yhtälö on sitten pikkuhiljaa kääntynyt niin päin, että piipun kanssa turaamiseen herää into vain silloin, kun sattuu joku juuri oikeanlainen paikka sekä hetki. Täysin olennainen osa tämän yhtälön toteutumisessa on kiireettömyyden tunne.

Kyllähän minä varmaan saisin piipullisen rakennettua, poltettua, putsattua ja paketoitua esimerkiksi varttitunnissa. Mutta jos on olemassa tieto tai edes tunne vain vartin olemassaolosta, ei koko fiilistä voi syntyä ollenkaan – edes maailman hienoimmassa paikassa. Tällaisilla eväillä minä nykyään poltan piipullisen ehkä 3–6 kertaa vuodessa.

En polttanut tällä talvivaelluksella. Vaikka se niin penteleen hieno olikin! Ilmeisesti vaan juuri sellaista kiireettömyyden ja leppoisuuden tunnetta ei sitten päässyt korvieni väliin kehittymään. Ei edes Hannukurun tai Rihmakurun kodissa, missä moinen olisi jopa saattanut olla mahdollista, näin jälkikäteen ajatellen.

Uudempi piippukaveri huilaa kaatuneen tammen rungolla.

Malkuksen oppeja

Alla olevat tekstit ovat vaelluskaverini kirjoittamia, vaikka koko artikkelin alla onkin blogin pitäjän puumerkki.

Liikaa muonaa ja paino aivan rajamailla

Muonaa aivan liikaa mukana – toisaalta kelit yllättivät, ja kaikki arviot nopeudesta edetä ylittyivät. Mutta paino oli kesäreittiä seuraillessa kaiken A ja O, sillä koko matka oli umpihankea. Yhtään lisää painoa ei tuolla reitillä olisi voinut olla mukana, ja nytkin jo hurjimmissa laskuissa rinkka tuntui.

Liukua olla pitää

Liukuva suksi sopii Suomen tuntureille parhaiten, vaikka Hokeillakin pärjäsi ja muutamissa paikoissa oli jopa hauskempaa kuin perinteisillä suksilla olisi ollut. Silti kunnon liukuvat sukset olisivat 95% matkasta olleet paras vaihtoehto.

Jyrkemmille rinteille puolestaan Hokkien kyvyt loppuisivat nopeasti, nytkin lasku Taivaskerolta hotellille kovalla lumella rasitti todella jalkoja, kun suksi piti saada kantilleen kovalla alustalla.

Mies, rinkka ja tumppisukset tositoimissa Repoveden Valkjärven jäällä.

Puhelimet eivät aina toimi

Lapissa kännykkään ei voi luottaa edes alueella, jossa kenttää on merkitty koko alueelle (tämäkin on tosin jo aiemminkin koettu, mutta ei aina muistu mieleen). Hyvä käytäntö on sopia missä nähdään jos eksytään, vaikka tarkoitus olisikin edetä samaa matkaa.

Sumu ja pilvet voivat yllättää

Huonolla näkemällä ylhäällä on ikävää, ja vähänkin pahemmassa paikassa vaarallistakin. Kivaa ei ole helpommassakaan paikassa, kun ei näe, ja tasapainoa joutuu hakemaan sauvoilla. (Tämä kuuluu ehkä kategoriaan kertauksen kertauksen kertaus, mutta tulipa taas todettua).

Talviset tunturiolosuhteet ovat välillä oikeasti haastavat. Kuva: M.Lindroos

Olosuhteiden vaihtelu

55 km matkalla koettiin kaikkea jäisestä korpusta upottavaan puuterilumeen. Välineillä pitää pärjätä näissä kaikissa, mukaan lukien yöpymisvarusteet. Nyt käytössä oli kota- ja tupaverkosto, mutta teltan kasaaminen pehmeään puuteriin olisikin ollut melko työlästä.

Kevättalvi on parasta vaellusaikaa

Monista opeista huolimatta reissu oli huikein vaelluskeikka tähän saakka. Lumen päällä liikkuminen oli jotain ihan muuta kuin varvikossa ja kivikossa hyttysten syötävänä tarpominen. Tunturit kirkkaassa kuutamossa ovat hieno näky, jota kesällä ei pääse näkemään.

Tunturimaasto juuri ennen hämärän putoamista. Kuva: M.Lindroos.

Hiljaa hyvä tulee

Alkuun haaveilimme tietysti jonkin kesyttämättömän erämaan valloituksesta, syysreissuilla kun ne ovat osoittautuneet hienoimmiksi paikoiksi. Onneksi kuitenkin testasimme niin Repovedellä kuin lähempänäkin, ja päätimme ottaa vain yhden askeleen ja valikoida laduttoman erämaan sijaan reitin, jossa saattoi valita valmiin latupohjan tai umpihangen. Olisi jäänyt reissu upottavassa hangessa lyhyeksi, ja kelin yllättäessä itselläni yöpyminen olisi ollut perin epämukavaa pelkän Fjellduken suojassa.

Mitä ei opittu

Ehkä tähän on syytä lisätä vielä muutamia asioita, joita olemme jo talviliikkumisesta tahoillamme oppineet ennen tätä reissua, kun molemmat olemme myös innokkaita off-pistelaskettelijoita. Tärkeintä tietysti on taito käsitellä suksia ja sauvoja maastossa. Hallita liike jyrkissäkin mäissä, ja ymmärtää riskit laskiessa.

Lumen käyttäytyminen on myös syytä tuntea ja ymmärtää, että lumi voi vyöryä. Aivan pienikin lumen siirtymä sopivassa paikassa voi saattaa varomattoman suksistelijan pahaan kiipeliin.

Nesteytystä ei pidä unohtaa talvellakaan. Kuiva pakkasilma kuluttaa nestettä nopeasti, ja juoda pitää jatkuvasti ja jo ennen kuin on jano – vaikka kylmä vesi ei pakkasessa houkuttelisikaan.

Sekin oli jo aiemmilta reissuilta opittu, että parhaiten tällaisesta reissusta saa irti, kun ei etene koko matkaa yhdessä porukassa. Luontokokemus on parhaimmillaan yksin, vaikka iltasella onkin mukava välillä jutustellakin, ja tarpeen vaatiessa apukin on kuitenkin lähellä. Television kauhusarjojen opit turmiosta erilleen lähdettäessä kannattaa ainakin vaellusreiteillä tupaverkostoon tukeutuessa unohtaa. Pikemminkin voi olla jopa riski edetä porukassa, jos se johtaa ajatteluun, että pitää vielä vähän jaksaa kun muutkin jaksavat. Voimien loppuminen talvella on eri luokan kriisi kuin kesällä. On parempi olla yksin hyvissä voimissa kuin ryhmän mukana huonossa kunnossa.

–Kari ja Malkus

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Kaikki sarjan osat löydät tästä.

Kauniin luonnon huumaa Salamajärvellä

Pohjanmaalla on harmittavan vähän kansallispuistoja. Tämä ikävä ominaisuus on toisaalta helppo ymmärtää, koska alueella on muuhun Suomeen nähden vähemmän dramaattisia ”kummastuksia”. Ei juuri ole rotkoja tai korkeuseroja. Jo 10 metrin kukkula tuntuu entisen merenpohjan päällä vuorelta. Onneksi länsirannikolta löytyy upeita hiekkarantoja, joissa hyvällä säällä pääsee nauttimaan värikkäistä auringonlaskuista.

Suuntasin auringonlaskujen ja hiekan sijaan Salamajärven kansallispuistoon syyskuisena, hieman sateisena päivänä. Puisto sijaitsee osittain Keski-Pohjanmaan puolella, joten tämä lasketaan pohjalaiseksi kansallispuistoksi?  Ideana oli tehdä päiväretki soille ja ottaa samalla pari kuvaa.

Kansallispuisto

Vuonna 1982 perustetun kansallispuiston pinta-ala on 62 neliökilometriä, ja se sijaitsee Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen maakuntien rajalla, Perhon, Kivijärven ja Kinnulan kuntien alueella.

Salamajärvellä, sekä lähellä olevassa Salamaperän luonnonpuistossa, on upeita luonnonmetsiä, joista edustavin on kansallispuiston pohjoispäässä sijaitseva Koirajoen aarnialue. Merkittävin suo on Heikinjärvenneva, jonka kupeessa sijaitsee lintutorni. Marjastajien iloksi soilla kasvaa karpaloa ja lakkaa. Alue kuuluu Suomenselän vedenjakaja-alueeseen, joka erottaa Perämereen laskevien jokien valuma-alueet Järvi-Suomen valuma-alueista.

Alueella on runsaasti metsäpeuroja, mutta minulla ei tullut vastaan ainuttakaan. Metsäpeura hävisi Suomen luonnosta 1900-luvun alussa. Nälkäiset suomalaiset kun pistivät peurat poskeensa. 70-luvulla Salamajärvelle siirretystä 10 peurasta on poikinut jo tuhatpäinen kanta. Lisäksi pohjoisesta alueelle on tuotu ahmoja, joista näkyy jälkiä siellä täällä. Ahma on peuran tapaan arka eläin, eikä helpolla näyttäydy ihmiselle.

Reittini

En ollut suunnitellut reittiä sen kummemmin, joten köröttelin autolla Koirasalmen luontotuvalle kysymään neuvoa. Saavuin paikalle noin klo 14 aikaan, ja tuvalla sain käteeni kartan, mistä katsottiin suuntaa.

Metsäpuro ja väistyvä vesisade

Lopulta päädyin seuraavaan: Koirasalmi – Heikinjärven laavu – Pyydyskosken laavu – Koirasalmi. Reitti on linnuntietä noin 10 kilometriä. Matkalla näkyisi komeita kivipeltoja, alueen historiasta kertovia tervahautoja, seesteisiä soita, puliseviä puroja ja tietysti järviä. Niin, ja toki useampi laavu ja tulipaikka, jos vaikka makkaran nälkä pääsee yllättämään.

Louhikkoa

Avokalliota ei juuri reitillä ollut, mutta kivikkoa kyllä. Alkumatkasta Koirajärven rannalla sai katsoa jalkoihin, ettei tarvitse kaatua turvalleen pöpelikköön ennen ensimmäistä makkaraa. Tervahautakin tuli vastaan polun haarautuessa Heikinjärvelle. Maasto muuttui suoksi, jota halkoivat lammet, purot ja louhikot. Tässä vaiheessa sade alkoi hellittää ja aurinko pilkahdella pilviverhon takaa. Koko reitti oli lähinnä kivikkoa tai pitkospuita.

Taivas repeää

Ensimmäisen tauon pidin Heikinjärven laavulla. Rannassa oli selkeä venepaikka, mutta itse venettä en ensin nähnyt missään. Kohta kaislikon keskeltä souteli laavulle 14-kesäisten kalannarraajien lauma.

Heikinjärven maisemia

Hetken levähdyksen, ja kolmen makkaran jälkeen, suunnistin soistuneen koivikon läpi kohti Pyydyskoskea.

Eteenpäin matka vie

Pieniä puroja virtaa ristiin rastiin ja tulipa vastaan pieni silta, josta oli auringon laskiessa pakko napata kuva.

Silta Pyydyskosken laavun tuntumassa

Pahkarämeen suolla rämpiessä meinasi jo tulla hätä, kun aurinko kerkesi uhkaavasti horisontin tasalle. Fiksuna miehenä olin jättänyt otsalampun autolle, ja matkaa oli vielä useampi kilometri. Lisäsin tahtia ja lopulta kerkesin juuri sopivaan aikaan Koirajärven rantaan kuvaamaan upeaa, koko taivaan värjäävää auringonlaskua.

Koirajärven maisemia

Hämärän saavuttua viittä vaille valmis täysikuu näyttäytyi ja valaisi matkan autolle. Hyvillä mielin suuntasin metallihevosen nokan takaisin kohti länsirannikkoa.

Kuu valaisee tummenevan illan

Yhteenveto

Salamajärvi on maastoltaan tasaista, mutta paikoin hyvin hyvin kivikkoista. En siis suosittelisi kohteeksi jalkavaivaisille. Eteneminen on paikoin hidasta, joten aikaa kannattaa varata runsaasti. Järvi-, suo- ja metsämaisemat ovat kuitenkin kohdallaan, vaikka korkeuserot puuttuvat. Salamajärvi kuvastaa minulle kansallispuistoista eniten sitä perinteistä suomalaista luontoa karulla kauneudellaan. Jokin näissä Suomen soissa ja metsissä saa ihmisen hyvälle tuulelle.

Esteettömästi kansallispuistoon voi tutustua lähinnä Koirasalmen rannoilla tietä pitkin. Palvelut löytyvät  Luontotuvalta: karavaanialue, kioski, vuokrattava sauna, käymälät sekä veneitä ja kanootteja vuokralle. Jos muksut eivät ole kokeneita eränkävijöitä, on Pienen Koirajärven (luontotuvan vieressä) ympärillä parin kilometrin pituinen luontopolku.

Salamajärvellä onnistuvat päiväretkien lisäksi pidemmät yön yli -vaellukset. Esimerkkinä 115 kilometriä pitkä Peuran polku -retkeilyreitti, johon saa tuhlattua jo useamman vuorokauden. Puiston eteläosassa on laavuja ja tulipaikkoja runsaasti, ja luoteisosassa yksi autiotupakin.

Mustan kullan aika

Vielä 1800-luvun puolivälissä terva oli Suomen Nokia, eli brändi ja vientituote. Huippuaikana satamista kuskattiin maailmalle vuodessa reilu 150 000 tynnyriä tervaa. Tervakauppa tyrehtyi, kun metalli korvasi puun laivojen rakennusmateriaalina. Tervahautoja löytyy alueelta useita. Retkipaikan mobiilisovelluksen avulla ne löytyvät helposti maastosta.

Alueesta muualla:

Esite: https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/salamajarvifin.pdf
luontoon.fi: http://www.luontoon.fi/salamajarvi
Koirasalmen luontotupa: http://koirasalmi.fi


Kartta Koirasalmen luontotuvalle | GoogleMaps: Koirasalmen luontotupa

ETRS-TM35FIN koordinaatit: N7013711.538 E390691.057

 

Uusille urille, osa 5: Länsi-Lapin huiputuksia

Toinen puoli kahden hengen yhdessä mutta yksin tehdystä talvivaelluksesta välillä Hetta–Pallas. Tämä puolikas kertoo yli alueen huippujen johtavista päivätaipaleista lyhyillä hokkisuksilla ja rinkka selässä. Jakaen leirit kaverin kanssa, joka kiertää tunturihuiput lumikenkä–ahkiokaravaaninsa kanssa. Kaverin tarinan voit lukea tästä.

Teksti ja kuvat: Malkus Lindroos

Ensimmäinen ilta

Matka Pallakselle taittui tällä kertaa vähemmän mukavasti, koska autojunapaikat olivat pääsiäisviikolla vähissä. Siispä lähtö oli aamulla klo 7, ja Hettaan saavuimme illansuussa päivänvalon kuitenkin vielä valaistessa lähtöämme. Jo Ounasjärven jäällä hiihdellessämme hämärä laskeutui, ja kun olimme löytäneet latu-uran, tulivatkin otsalamput tarpeeseen.

Auton jäädessä hiljalleen taakse, mielessä pyörivät epäilykset ensimmäisen talvireissun suhteen. Olivatko kaikki tarpeelliset varusteet varmasti mukana, ja voiko näin kevyin kantamuksin selvitä viikon reissusta talvisessa tunturissa? Painoa rinkassa oli vain noin 20 kiloa. Toisaalta mietitytti myös, kuinka useamman päivän peräkkäinen hiihto Altai Hokeilla tuntuu jaloissa, ja syntyykö hiertymiä. En ollut ottanut lumikenkiä mukaan, koska olin päätellyt, että kesäreittiä edetessä suuret korkeuserot vaativat kevyen varustuksen.

Tarkoitus oli hiihdellä ensimmäisenä iltana yhtä matkaa vain noin 7 kilometriä lähimmälle nuotiopaikalle ja laittaa teltat siihen, istuskellen sitten nuotion äärellä iltaa. Kartalla nuotiopaikka olikin olemassa, mutta maastossa ei. Minkäänlaista merkkiä tulipaikasta ei maastosta löytynyt, ja hetken pyörittyämme ainoa vaihtoehto oli jatkaa eteenpäin Ounastunturin juurella sijaitsevalle tuvalle. Tässä vaiheessa ensimmäinen pieni epäusko hiipi mieleen – onko edessä pelkkää erämaata ilman mahdollisuutta edes tulentekoon? Polttopuun etsiminen yli metrisen hangen alta kun olisi erittäin aikaavievää, ja käytännössä lähes mahdotonta. Tästä tuli myös ensimmäinen mieleen painettu asia mahdollisia tulevia erämaavaelluksia ajatellen – talvella ei laitetakaan noin vain nuotiota erämaahan.

Pyhäkeron tupa oli käytössä, mutta siellä majaillut ilmeisesti ranskalainen pariskunta tarjosi meillekin kohteliaasti tilaa. Kieltäydyimme sisämajoituksesta aiheuttaen varamasti pientä ihmetystä, ja viritimme teltat kovaksi tamppautuneelle lumelle taukotuvan läheisyyteen. Tässä vaihessa alkoi jo olla hieman viileää, mutta selvisimme ilta-askareista suhteellisen mukavasti ja painuimme pehkuihin.

Ensimmäinen täysi vaelluspäivä

Päivä valkeni aurinkoisena, mutta erittäin kylmänä. Pakkasta oli reilusti yli 20 astetta. Makuupussissa sitä ei huomannut, untuvapussin comfort-lämpötilakin kun oli -29 C. Mutta sitten kyllä huomasi, kun nousi pussista ulos. Kaikki ruokatarvikkeet olivat umpijäässä, samoin kuin se yksi vesipullo, joka ei ollut makuupussissa. Onneksi pussissa olleista vesipulloista sai keiteltyä aamukahvit ja päivän sai käyntiin.

Mukanani oli varsinaisen ilma-untuvatäytteisen Therm-a-Rest NeoAir Xtherm -talvialustan lisäksi tavallinen vaahtomuovialusta, jota käytin teltan vieressä touhuamiseen. Sen verran kylmä oli, että läikytettyäni siihen tipan kahvia, oli kahvi jäätynyt ennen kuin ehdin kuivaamaan sitä.

Kylmyys pisti miettimään Altai Hokkien X-trace pivot -siteiden kylmänkestävyyttä – muoviosien hajoaminen tunturissa olisi tehnyt etenemisestä erittäin hankalaa. Myös käytössä olevat saappaat olivat pakkasessa muuttuneet kivikoviksi, ja niiden saaminen jalkaan olikin melko hankala operaatio. Toivoin, että saappaat eivät hajoa niitä jalkaan kiskoessa.

Teltan ulkokankaan sisäpinnalle oli tiivistynyt jonkin verran huuraa, josta sain suurimman osan ravistamalla pois. Olimme lähtövalmiina juuri, kun kahvionpitäjäpariskunta saapui moottorikelkalla paikalle. Puheista päätellen aamu ei ollut alkanut kovin mukavasti – kahviota pitämään jäänyt nainen kun istui kelkan perässä olevassa reessä, ja antoi melkoisen kuuluvasti palautetta kyydin epätasaisuudesta kuskina olleelle miehelle, joka tokaisi ennen lähtöään vain ”itsehän valitsit” ja ajoi kelkalla pois. Ihan aitoihin Lapin akkaan ja ukkoon taisimme siis törmätä.

Ensimmäiset tunturifiilikset

Eri suuntiin veivät nyt meidänkin retkikuntamme tiet, Karin lähtiessä suosilla kiertämään Ounastunturin Pyhäkeron huippua latua pitkin, vetäen lumikengillä ahkiossa olevaa tavarakuormaa. Tämä oli jo etukäteen suunniteltukin, sillä meillä oli hyvin erilaiset tavoitteet reissulle. Omani oli selvittää mahdollisuuksia tuntureissa etenemiseen suksilla, mahdollisesti myöhemmin jopa laskettelemiseen soveltuvilla rinteillä ja lasketteluvarustein. Tätä varten olin pakannut niin kevyesti kuin suinkin uskalsin, ja mukana oli vain rinkka eikä ahkiota, jonka kanssa ainakaan laskettelu ei tulisi onnistumaan.

Suuntasin siis kesäreittiä kohti Pyhäkeron huippua kauniissa auringonpaisteessa. Aurinko alkoi nopeasti lämmittää, ja puurajalle saapuessani näin ensimmäistä kertaa hienon erämaisen maiseman. Pian puurajan jälkeen lumikin muuttui, siinä missä se alhaalla oli pehmeää puuteria, oli lumi ilmeisesti tuulen vaikutuksesta pakkautunut tiiviimmäksi korpuksi ylempänä. Nousua se ainoastaan nopeutti, ja pian nousinkin tunturin harjanteelle, josta edessä näkyivät seuraavat huiput.

Tässä vaiheessa mieleen muistuivat moninaiset laskettelureissut, ja ehkä maisemasta ja olosuhteista mieleen palautui eräs seikkailu La Plagnen takaseinämillä. Reissu vei meidät 4 kilometrin päähän lähimmästä tiestä Vanoise-kansallispuistoon Ranskassa. Silloinkin alkuun näytti oikein mukavalta, ja vasta kun paluu ei enää onnistunut, todellisuus reitin pituudesta alkoi valjeta. Voitin kuitenkin epäilykseni palauttamalla mieleen, että nyt käytössä oli kartta ja merkitty reitti. Otin muutaman kuvan Hettaan päin, ja jatkoin harjanteelta kohti edessä näkyviä uusia nousuja.

Ei aivan erämaissa vielä

Päästyäni seuravan nousun suhteen jo hyvään alkuun, huomasin tunturin välistä nousevan rinnekoneen ja sen perässä olevan hiihtäjäjoukon. Kone teki merkittyä latu-uraa tunturiin, ja aamun ensimmäiset hiihtäjätkin seurasivat sitä. Erämaan tuntu kärsi tästä näystä – toisaalta epäilykset siitä, mitä edessä on, hälvenivät, mutta toisaalta se mukava jännitys ja erämaisuuden tuntu, joka syntyy jännityksen ja hienoisen pelonkin yhdistymisestä kauniin maiseman ihailuun ja luonnon rauhasta nautiskeluun, kyllä katosi samalla.

Hyvin pian saavutin Pyhäkeron huipun, jonka luulin olevan vasta kaukana edessä. Huipulta lähetin muutaman kuvan ja viestin kotijoukoille, mutta melko pian oli päästävä eteenpäin, koska tuuli teki kelistä huipulla hyytävän auringosta huolimatta.

Lasku alas olikin sitten varsin erilaista kuin nousu. Laskin etelärinteeseen, ja aurinko oli kovettanut lumen pinnan paikoittain jopa jäiseksi. Ohjattavuus Hokeilla ei ollut paras mahdollinen, mutta alun loiva lasku oli vielä oikein mukavaa. Laskun jyrkentyessä sain tehdä jo välillä enemmän töitä ja kaarrella pitkiä loivia kaaria, jotta pääsin turvallisesti alas. Muutamin kohdin kiviäkin pisti lumen alta ikävästi esiin.

Hieman yllättäenkin edessä näkyi rakennuksen katto, ja kaarsin Sioskurun taukotuvan pihaan. Tuvalla oli vilkasta, koska se sijaitsi hiihtoreitin varrella ja päiväkävijöitä oli siis runsaasti. Päädyinkin kokkailemaan terassilla, ja siinä Trangiaa viritellessäni näin latua lähestyvän erikoisemman ”hiihtäjän” – Kari tamppasi lumikengillä ahkion kanssa juuri tuvalle.

Yhteinen lounastauko Sioskurun kodalla

Kokkaillessamme kävimme läpi vähän suunnitelmaa tästä eteenpäin. Kello oli siinä kahden maissa, ja alkuperäinen suunnitelmani käydä huiputtamassa Ounastuntureiden läntisiä huippuja alkoi tuntua epärealistiselta. Päädyimme suunnitelmaan, että edetään seuraavalle Tappurin tuvalle alakautta suomaita pitkin koukaten, latujen ulkopuolella. Tätä varten ylitimme tuvan vieressä virtaavan puron ja etenimme sen kurua pitkin alaspäin.

Lumikengillä kova lumi näytti toimivan mainiosti, mutta suksilla oli melkoisia hankaluuksia. Suurin haaste oli kaltevuus useaan suuntaan – nousukarva piti kyllä yhteen suuntaan, mutta toiseen suuntaan ei oikein saanut millään pitoa. Jos suksen laittoi kantilleen, niin sitten karva ei pitänyt. Mielessä jo kävi, että olihan tämä tähän saakka ollutkin odottamattoman helppoa, ja mietin, oliko edessä seuraavat 40 kilometriä tällaista maastoa. Lopulta pääsin pois puron kurusta tamppaamalla suksilla sivuttain, ja näin juuri Karin katoavan metsänrajaan.

Haasteet puron kurussa vievät vaeltajat eri teille

X-trace siteiden eräs heikkous tuli taas esiin tampatessa. Olin onnistunnut osumaan kiinnityssolkiin ja niiden vapautusvipuihin, ja siteet olivat löystyneet. Jouduinkin pitämään siteidenkiristystauon, ja tällä välin Kari ehti kadota näkyvistä, mutta lähdin hiihtelemään sinne missä viimeksi Karin näin. Jälkiä seuratessa huomasin myös, että lumikengille sopiva reitti ei välttämättä näin kovalla lumella ole lainkaan sama kuin suksille hyvä reitti, Kari kun oli edennut monessa kohtaa kaltevia kohtia pitkin.

Jäljet etenivät harjannetta, mutta jonkin matkan päästä edessä oli kohta, josta suksilla ei vain yksinkertaisesti mentäisi – kallistusta oli sen verran, että yritys tuottaisi pikakuljetuksen alas harjanteelta pyllymäkeä. Yritin ottaa suksia pois, mutta kovahko lumi ei kengillä ollutkaan kovaa, ja olin reittä myöten hangessa. Askartelin sitten suksen takaisin jalkaan, ja tajusin tässä vaiheessa, että Karin täytyy olla jo kaukana. Kaivoin puhelimen esiin, ja yritin soittaa – kenttää sentään onneksi on. Vaan eipä ollut Karilla, vaan kuulin vain, ettei numeroon saada yhteyttä.

Onneksi kuitenkin olimme sopineet minne ollaan menossa, joten hätä ei ollut tämän näköinen. Katsoin hieman karttaa, ja päädyin laskemaan suhteellisen suoraan alas harjanteelta, ja suuntaamaan loivia maita kohti suunniteltua yöpymispaikkaa. Alempana lumi olikin taas pehmeämpää, hiihto majalle sujui mukavasti ja napsinpa muutamia kuviakin matkalla. Pian tupakin ilmestyi näkyviin, mutta en havainnut Karin telttaa missään. Savua nousi piipusta, joten arvelin Karin menneen sittenkin lämmittelemään sisälle minua odotellessaan.

Tappurin kämpällä

Yllätyksekseni löydänkin tuvalta joukon venäläisiä, eikä Karia näy missään. Tässä vaiheessa laitan sitten WhatsApp-viestiä Karille, että missä tämä menee. Viestit kulkevat huonosti, mutta pienellä viiveellä selviää, että Kari on vielä noin 1,5 kilometrin päässä majalta, ja että voimat ovat aika lailla loppu raskaan ahkion kiskomisesta lumikengillä puolittain upottavassa lumessa. Kari suunnittelee laittavansa leirin pystyyn ja jäävänsä jokin matkan päähän tuvalta. Sovimme viesteillä, että Kari pitää hetken taukoa, ja lähden hiihtelemään vastaan, niin saadaan ahkiokin tuvan viereen. Kun pakkailen mukaan kevyen varustuksen ja saan sukset jalkaan, tuleekin Kari vastaan jo tuvan toisella puolella olevalla laajalla aukealla – voimat olivat palautuneet tauolla ja pienellä ruoka-annoksella.

Karin kanssa jutellessa selviää, että Kari oli aikansa edettyään huomannut, että olin kadonnut jonnekin, ja lähtenyt palaamaan omia jälkiään ylärinteeseen etsimään minua. Vasta sitten, kun Kari oli palannut takaisin siihen kohtaan, josta lähdin harjanteelta alas, selvisi Karille, että olin lähtenyt omia polkujani kohti Tappurin tupaa. Ja luonnollisesti palaaminen tapahtui ylämäkeen, nousten ahkion kanssa takaisin harjanteelle, josta oli kyllä ihan kohtalainen lasku alas.

Pystyttelemme leirin tuvan viereen – venäläisetkin kysyvät, tulemmeko sisälle nukkumaan, mutta kieltäydymme jälleen tarjouksesta, koska tarkoitus on nimenomaan testata, kuinka telttailu pakkasessa maistuu raskaiden koko päivän hiihtojen ja lumikenkäilyjen jälkeen. Sanovat kuitenkin jättävänsä meille paikat, jos mieli yöllä muuttuu.

Tällä kertaa telttapaikan pohja ei ole kova, vaan joudun kaivelemaan lunta pois alta aika lailla, jotta saan teltan suoraan ja pysymään kiinni. Paikka on puun juurella, jossa lunta on selvästi ympäristöä vähemmän, mutta siinäkin kuitenkin useita kymmeniä senttejä. Lopulta saan teltan pystyyn, mutta pudotan lumeen yhden teltan kulman kiinnitykseen käytettävistä soljista. Etsintä ei auta, solki jää piiloon lumen sisään. Teen solmun, jolla saan teltan kulman kiinni.

Vesi on melko vähissä, mutta onneksi lähellä olevassa mökissä majaileva lapin ukko vinkkaa, että muutaman sadan metrin päässä on vesipaikka. Toisella yrittämällä pääsemme moottorikelkkauraa purolle, ja saamme vedet täytettyä ilman lumen keittelyitä. Ensimmäisellä yrittämällä lumi muuttui liian upottavaksi noin puolivälin kohdalla, ja kun sukset ja lumikengät eivät tulleet mukaan, piti ensin palata takaisin hakemaan sukset.

Auringon laskiessa Ounastunturin taakse, on maisema hetken aikaa satumainen sinisen sekoittuessa auringon oranssiin ja sittemmin punaiseen. Edessä näkyvät seuraavan päivän urakat: tunturisola, joka täytyy ylittää ennen Hannukurua. Otan muutamia kuvia ja ihastelen erämaista tunnelmaa ja maisemia, mutta pienen iltalenkin jälkeen onkin aika kömpiä makuupussiin. Alkuun tuntuu hieman viileältä, mutta melko nopeasti pussi lämpiää ja nukun mukavasti aamuun.

Toinen vaelluspäivä

Aamulla aivan kaikki pussin ulkopuolella on umpijäässä. Juustoa mahdotonta leikata, ja siivutettu meetwursti jäätynyt kiinteäksi kappaleeksi. Tavarat vaikuttavat olevan vielä enemmän jäässä kuin edellisenä aamuna, ja Trangiakaan ei tahdo syttyä, mutta lopulta sen sytytys sentään onnistuu. Aamutoimissa menee tällä kertaa yllättävän kauan, ehkä siitäkin johtuen, että keli on muuttunut ja pilvet peittävät tuntureita. Into lähteä etenemään ei ole enää niin suurta, ja tiedossa on hiihtoa pilvessä ainakin solaa ylittäessäni. Tämänkin päivän etenemme eri reittejä, Kari seurailee latupohjia ja minä etenen kesäreittiä.

Lähdemme heti leiriltä eri suuntiin, ohitan pian vesipaikkamme ja täytän vielä pullot uudestaan ennen nousua ylätunturiin. Pian tulen latu-uralle, jonka ylitän ja suuntaan suoraan kohti solaa, jonka takana on lasku Hannukuruun. Näkyvyys katoaa noustessa lähes kokonaan ja näen vain sauvan päähän saakka. Samalla törmään taas samoihin haasteisiin kuin aiemmin, kun kaltevuutta on kahteen suuntaan. Eteneminen on hidasta, kun joudun aina painamaan suksen lumen läpi niin, että karva ottaa pitoa ja toisaalta kantti pitää toiseen suuntaan.

 

Samaan aikaan näkyvyyttä ei ole, joten on mahdotonta etsiä optimaalisempaa reittiä. Jalat tuntuvat varsin väsyneiltä, kun saavun solan korkeimpaan kohtaan Rouvivaaran ja Porttivaaran välissä, ja pääsen laskemaan kohti Hannukurua. Onneksi melko pian laskussa pilvi häviää ympäriltä, ja saan näkyviini laajan suon ennen Hannukurua ja sen reunalla olevan Pahakurun tuvan. Oikaisen hieman suon yli, mutta matka tuntuu silti etenevän hitaasti lumen alkaessa upottamaan enemmän alas mennessä.

Jatkan tuvan ohi pysähtymättä ja laskeudun itse Hannukuruun. Tämä on rajoitusaluetta, jolla merkityltä reitiltä ei saa poistua. Vaan eipä ole talvella kesäreittiä helppo erottaa täällä! Eksyn muutamaan otteeseen ja joudun kartan kanssa etsimään reittiä. Lumi on mukavan pehmeää puuteria, ja muutamat laskut ovat suorastaan hauskoja, kun pääsen tekemään muutaman telemark-käännöksen. Lopulta löydän Hannukurun tukikohtaan, jonka kodalta löydän Karin, joka on asettunut jo mukavasti taloksi kotaan. Kello on tässä vaiheessa vielä sen verran vähän, että syötyäni myöhäisen lounaan päätän kuitenkin vielä lähteä jatkamaan eteenpäin.

Illansuun taival yli Suastunturin

Hannukurusta Suastunturille nouseminen osoittautuukin olettamaani hankalammaksi. Ensimmäinen haaste on joki, jonka ylitse en tahdo löytää reittiä, silta on ilmeisesti hautautunut jonnekin. Lopulta aikani kierreltyäni pääsen kaatunutta puunrunkoa joen yli, ja lähden kiipeämään kurusta ylös. Sekin osoittautuu oletettua vaikeammaksi, koska kuru on niin jyrkkä, ettei suoraan noustessa nousukarvojen pito riitä. Yritän mutkitella, mutta tällöin sukset uppoavat niin syvälle, että nouseminen on hyvin hidasta. Aikaa menee ehkä tunnin verran, ennen kuin olen Hannukurun reunalla.

Tämän jälkeen edessä onkin sitten kaunista maisemaa ja helpompaa reittiä kohti Suastunturin huippua, vaikka jatkuvaa nousua hiihto onkin. Pääsen silti melko nopeasti Suastunturille – nousu kurun reunalta tunturille on paljon nopeampi kuin kurun pohjalta kurun reunalle.

Suastunturin huipulta avautuu upea näkymä kohti Pallasta ja Lumikeroa. Niitä ihaillessani huomaan hämärän laskeutuvan ja sinisen hetken saapuvan. Aikaa ei siis ole hukattavaksi, ja lähden laskeutumaan kohti Suaskurun kotaa. Lasku onkin koko reissun hienoin lasku, koska lumi on puuteria ja pääsen laskemaan sitä telemark-käännöksin. Päädyin poikkeamaan kesäreitiltä länteen, koska metsä on siellä harvempaa ja lasku mukavampaa, ja päädyn tasaiselle muutamien satojen metrien päähän kodasta. Tässä vaiheessa sininen hetki on muuttunut harmaaksi, ja illan pimetessä mielessä käy, olisinko hyväkin makupala saalistusretkelle lähtevälle susilaumalle. Järki kuitenkin voittaa epäilykset, ja hiihtelen rohkeasti GPS-tekniikan avustamana kohti kotaa.

Muutaman kymmenen metrin päästä kodasta iskee epäusko – GPS:n perusteella kodan pitäisi jo näkyä, mutta mitään ei näy. Mieleen muistuu ensimmäisen illan turhaksi osoittautunut nuotiopaikan etsintä – jospa kota onkin palanut, ja raunio hautautunut lumeen? Edessä olisi telttayö yksin kurussa, kuvitteellisten petojen ympäröimänä. Aloitankin henkisen valmistautumisen tähän vaihtoehtoon, vakuuttaen itselleni, että olenhan sentään kymmeniä kertoja yöpynyt erilaisissa erämaissa, joiden luontoon ovat kuuluneet niin sudet kuin karhutkin.

Turvapaikka Suaskurun kodassa

Sinnikkäästi eteenpäin hiihtäen melkein törmään kotaan. Maastonmuodoista johtuen hämärässä kotaa on vaikea erottaa, enkä huomannut sitä ennen kuin olin kodan pihassa. Suaskurun kodalla ei ole muita, eikä siellä ole hetkeen pidetty tultakaan. Kanniskelen puut sisään ja teen tulet hyväksi havaitulla tekniikalla – Trangian poltin puiden alle niin, että sen liekki sytyttää puut. Tuli syttyy näin sillä välin kun puran varusteitani, ja lämpöä onkin jo saatavilla kun olen valmis, eikä kylmä pääse yllättämään.

Valitettavasti vain tässä kodassa oleva tulipaikka on tarkoitettu lähinnä kesäiseen makkaranpaistoon – tuli on korkealla lattiasta, ja lämpö ei pääse juuri muualle kuin yläpuolella olevaan isoon ”piippuun”. Puuta kuluukin tavaroiden kuivattamiseen melkoinen määrä. Mietin, poltinko kuukauden lämmityspuut ja koko kesän makkaranpaistopuut siinä kamppeita kuivattaessa. Ehkä määrä kuitenkin tuntuu isommalta kuin lopulta on, koska kahdella kantoreissulla sain kamppeet kuivaksi.

Tällä kertaa nukun mukavasti kodan laverilla, joka onkin aiempiin maanvaraisiin yöpymisiin verrattuna kerrassaan mukavaa. Hieman lämpimämpääkin on, vaikka nuotion hiipuessa pakkanen kyllä hiipii melko harvaan kotaankin nopeasti, ja inversio painaa kylmän ilman alas tuntureilta kuruun. Makuupussi on täälläkin pidettävä tiiviisti kiinni.

Kolmas päivä

Aamu sujuu aiempia päiviä vähän mukavimmissa merkeissä, joskaan lämmintä kodassa ei ole. Mutta pian Trangian poltin on jälleen saanut tulet aikaan, ja pääsen nauttimaan aamupalaa mukavassa lämmössä. Kun olen aamutoimista selvinnyt, saapuukin jo Kari kodalle. Aiemmin nukkumaan, aiemmin ylös on toiminut hyvin. Suunnittelemme, että seuraavaksi ja näillä näkymin viimeiseksi maastoyöksi tähdätään Pallaksen juurella olevaan Rihmakurun kotaan. Karin lounaan ja minun jatketun aamiaiseni jälkeen suuntaamme jälleen omille reiteillemme, minä ylös Lumikeron rinnettä ja Kari latuja pitkin Nammalakurun tuvalle.

Lumikeron alku kurusta on hankala Hannukurun tapaan, mutta melko pian nousu tasaantuu, ja lumi kovettuu. Pallas-Ounastuntureiden korkein tunturi on Pallaksen Taivaskero, ikään kuin jonon kuningas. Ja Lumikero on sen kuningatar – Lumikuningatar, joksi sen mielessäni nimeän mäkeä ylös tuskaillessani ja tasapainotellessani hyytävän tuulen ja nousun tuoman lämmön kanssa vaatetusta säätämällä. Pallaksella on edes vähän suojaa vierekkäisistä huipuista, Lumikero on joka suuntaan suojaton.

Melko pian pääsen pilven korkeudelle, ja näkyvyyskin heikkenee merkittävästi, onneksi sentään kesäreittiä merkitsevät salot erottuvat aavemaisesta usvasta. Aavemaisuus ja heikko näkyvyys pelästyttävät kulkijan, kun olen kuulevinani ääniä. Vakuutan itselleni, että ei täällä voi ketään muita olla, ja että tuuli todennäköisesti yhdessä varusteiden äänten kanssa aiheuttaa oudon kokemuksen. Otan kunnon hörpyn vesipullosta varmistaakseni, ettei kyse ole nestehukan aiheuttamista hallusinaatiosta.

Sitten sumusta alkaa kuulua selvemmin puhetta. Epäuskoinen hiihtäjä näkee lopulta harmaat hahmot edessä, jotka liikkuvat suhteettoman nopeasti. Skyrimin ice wraithit käväisevät mielessä, kun valkoisessa sumussa edessä näkyy hahmoja – tosin hyvin lyhyesti, koska edestä sukeltaa 4 hengen vaellusporukka vastaan. Pian tiedustelutietoja siitä, mitä edessä on odotettavissa, vaihdetaankin jo innokkaasti. Edessä olevan laskun jyrkkyys saa porukasta yhden muuttamaan ahkionsa pulkaksi, jolla matka jatkuu alaspäin GoPron nauhoittaessa laskua.

Melko pian porukasta erkanemisen jälkeen saavutankin Lumikeron huipun, jossa nappaan selfien muistoksi ”lumikuningattaren” valloittamisesta. Lumikuningatar ei moisesta oikein perusta, ja vastaa hyytävällä tuulella ja olemattomalla näkyvydellä saatelleen minut matkalle alas.

Lumikuru ja lounas tunturissa

Omalla reitilläni edessä on seuraavaksi lasku Lumikuruun, joka reitin jyrkin lasku. Lasku on puolikorpulla vaikea, mutta selviän siitä tekemällä riittävän laajoja kaarroksia. Lumikurussa oleva poroaita portteineen on peittynyt lumeen niin, että aidasta pääsee astumalla yli. Päätän laittaa lounasleirin aidan viereen, ja kaivelen Fjellduken esiin. Siinä lounasta syödessäni keli muuttuu täysin, kun pilvet hälvenevät. Pilvien hälvetessä huomaan aivan lähellä vastarinteellä laskettelijan, joka laskeekin pian poroaidalle viereeni. Kysessä on amerikkalaisnainen, joka etenee Pallas–Hetta-reittiä vaellussiteillä varustetuilla laskettelusuksilla tukeutuen tupiin. Toivottelen hyvät reissut ja kerron kokemukset hänellä edessä olevilta Suaskurun ja Hannukurun tukikohdilta.

Lounaan jälkeen jatkan Vuohtiskeron rinnettä yli tunturin ja lasken sitten Saivokeron, Vuohtiskeron ja Keräskeron väliin jäävään kuruun.

Siellä meneekin latu, jota on näennäisen helppo hiihdellä Nammalakurun tuvalle. Juuri ennen saapumista Nammalakurulle aukenee yksi reissun hienoimmista maisemista kohti Pallasta.

Itse tuvalla onkin sitten jo paljon vaihtelevammin erilaisin varustein liikkeellä olevia kulkijoita. Luonnollisesti ladun vieressä on monia suksin kulkijoita, mutta laskettelusuksien osuus on huomattavan suuri. Kaikkein eniten ihmetystä minussa herättää kuitenkin lumilauta.

Syödessä muistelen aiempaa kesäreissua ja yöpymistä tuvalla. Kesällä maisema oli hyvin erilainen, ja nyt lumen alle jääneet tunturikoivut korkea metsikkö. Samoin lampi ja puro ovat lumen alla, kesällä niissä peseydyttiin. Suunnilleen keskellä tuvan edessä oli muutama kivi ja pensas, joiden viereen silloin virttelin teltan – nyt siinä näkyy pelkkää hankea.

Syömisen jälkeen suuntaamme eteenpäin kohti Rihmakurun kotaa, jossa on tarkoitus yöpyä.

Viimeinen leiri Rihmakurun luksuskodassa

Eteneminen kodalle on odotettua hitaampaa, koska lumi on jälleen upottavaa, ja Karin eteneminen painavan ahkion kanssa kaltevassa rinteessä ja upottavassa lumessa on hidasta ja raskasta. Lopulta pääsemme kuitenkin perille, ja valoakin vielä riittää hyvin. Tämä Rihmakurun kota on eri maata kuin edellinen Suaskurun kota – oikeastaan tätä ei voi edes kodaksi sanoa, vaan pikemminkin pieneksi tuvaksi, jonka keskellä on vieläpä Jotulin kamina. Teemme siihen tulet, ja lämpöä tulee aivan eri tapaan kuin edellisessä tuvassa – ja vain murto-osalla puumääräästä. Välillä on melkeinpä liiankin kuuma, kun kuivattelemme kamppeemme kunnon tulilla.

Tässä vaiheessa myös tutkailemme suunnitelmia majoituksen suhteen. Nyt voimme olettaa olevamme huomenna Pallashotellilla, jonne autoni on välillä siirretty. Netti on käytettävissä, ja löydämme yllätykseksemme Booking.com:lla Pallashotellista vapaat huoneet varsin edulliseen hintaan. Yllätys on suuri, koska oletimme majoittumisen olevan pääsiäisen aikaan siellä käytännössä mahdotonta, ja olimme varautuneet viettämään yön Pallaksen kodalla.

Yöllä tulee vaistomaisesti aina herätessä heitettyä puuta kaminaan, mikä ei lopulta osoittaudu hyväksi ajatukseksi, koska se johtaa siihen, että välillä on liian kuuma ja välillä tulee viileä kun ei ole tarpeeksi syvällä makuupussissa. Vasta aamuyöstä saan nukuttua pidemmän yhtäjaksoisen osan, kun ymmärrän olla kylmän tultua heittämättä lisää puuta kaminaan, vaan vedän vain makuupussin tiukasti kiinni.

Neljäs päivä

Aamu valkenee suojasäässä, ja aamutoimien jälkeen lähdemme jälleen eri lenkeille. Käymme pohdintaa kumpaa kautta Karin kannattaisi kiertää, mutta Kari päätyy lännenpuoleiseen reittiin.

Eteneminen osoittautuu erittäin hankalaksi. Lumi jää kiinni nousukarvoihin, enkä tahdo päästä mihinkään. Mielessä jo käy, että edessä voi olla yöpyminen jossain Pallaksen tasangoilla, jos eteneminen on kuin tervassa tarpomista. Päätän jo mielessäni leiriytyä hyvissä ajoin ennen kuin voimat ovat aivan lopussa. Mutta kuin tämän kuulleena keli muuttuu, kun pääsen ensimmäiselle harjanteelle – pilvet rakoilevat, ilma on kuivempaa ja kylmempää. Myös lumi muuttuu korpuksi, jota se on muillakin tuntureilla ollut, ja etenemiseni nopeutuu, kun puhdistan karvoihin jäätyneen suojalumen sauvalla pois pohjista.

Lähellä korkeinta kohtaa Taivaskeron vieressä pilvet jälleen tiivistyvät ja näkyvyys katoaa täysin. Olin suunnitellut käyväni jälleen Taivaskerolla ja ehkä laskevani sieltä alas, mutta olematon näkyvyys romuttaa tämän suunnitelman. Lumikaan tosin ei houkuttele laskemaan, sillä se on taas muuttunut osin jään peittämäksi korpuksi, jolla Hokkien ohjaaminen on hyvin hankalaa.

Lasken kohti Pallashotellia suunnilleen kesäreittiä seuraillen, ja tämä onkin reissun rankin, joskaan ei jyrkin lasku, jolla suksen pitäminen kantillaan kumisaappailla ja pehmeillä siteillä rasittaa rajusti jalkoja. Pyhäkero viettää vieläpä jatkuvasti oikealle, joten kuorma on koko ajan samalla jalalla. Tuskien kautta pääsen kuitenkin alas – lasku ei ollut mukavaa kaartelua, kuten olin etukäteen toivonut, vaan reissun tuskaisin lasku. Mutta edessä siintääkin sitten lasketteluhissit ja hoidettu rinne, jota pitkin hiihtelen alas hotellille nopeasti.

Hotellissa kaikki sujuu mainiosti, saan kamppeet huoneeseeni ja suuntaan saunaan. Sauna 55 kilometrin umpihankihiihdon jälkeen tekeekin hyvää, ja sen jälkeen olo on kuin uudesti syntyneellä. Karia ei vain näy eikä kuulu, vaikka olen ollut hotellilla jo kolmisen tuntia. Alan jo huolestua onko jotain sattunut, kun Kari lopulta saapuu väsyneenä hotellille – kierto oli pitkä ja loppunousu rankka.

Syömme hotellilla illallisen seisovasta pöydästä ja sen jälkeen onkin aika painua pehkuihin seuraavan päivän kotimatkaa varten. Hotelli on mukava ja kieltämättä hieman erikoinen, mutta sen erityislaatuinen tunnelma jää aiempien kokemusten vuoksi havaitsematta – tunnelma, kun saapuu yksin kylmälle kodalle hämärän laskeutuessa pohtiessaan jo mielessään teltan pystyttämistä, on nimittäin muutamaa pykälää vahvempi kokemus kuin mikään hotelliyöpyminen.

Kotimatka ja epilogi

Kotimatka alkaa huonosti, kun auto ei käynnisty, akku on aivan tyhjä. Mukana ollut varavirta-asema ja vara-akku eivät auta, kun en pystykään vaihtamaan akkua puutteellisen työkaluvarustuksen vuoksi. Onneksi hotellilta löytyy kaapelit, saamme auton käyntiin ja pääsemme matkaan. Ajopäiväkin sujuu yllättävän hyvin hotellissa nukuttujen pitkien ja hyvien unien jälkeen.

Jälkeenpäin ajatellen reissun parhaita paloja oli yöpyminen yksin Suaskurun kodalla sekä lasku Suastunturilta alas. Monia hienoja osuuksia mahtui muuallekin, ja hienoja maisemia ja yksityiskohtia. Nopeus yllätti, sillä olin varautunut pitämään koko viikon lomaa ja käyttämään aikaa siis 6 päivää, kun nyt etenimme 4 päivässä ja yhdessä illassa.

Korkeuserot olivat yllätyksekseni talvella helpompia kuin kesällä, aiemmin kesällä samojen tunturien ylittäminen oli paljon raskaampaa hellesäässä. Toisaalta kantamusteni keveys varmasti auttoi asiaa sekin, sillä kesällä kuormaa oli mukana enemmän – tuosta reissusta oli jo ehtinyt muutama vuosi kulua, ja sitä myöten kantamukset keventyä kokemusten karttuessa ja varusteiden vaihtuessa hiljalleen kevyempiin.

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Aiemmat osat löydät tästä.

Hiihtovaelluksella Patvinsuon kansallispuistossa

Lähdimme Kiljavan opiston eräopasluokkamme kanssa Patvinsuon kansallispuistoon viideksi päiväksi harjoittamaan talvivaellus- ja opastaitojamme. Patvinsuo on 105 neliökilometrin kokoinen soinen alue Pohjois-Karjalan Lieksassa, Joensuusta 90 kilometriä koilliseen, aivan itänaapurimme rajan lähellä. Alueella on 80 kilometriä merkittyjä reittejä joissa valinnanvaraa riittää, ja se on tunnettu etelän ja pohjoisen luonnon kohtaamispaikkana.

Patvinsuon keskiössä sijaitsee syvyysvaihteluillaan rönsyilevä Suomunjärvi muhkeine muikkukantoineen. Suomunjärvestä etelään on Teretinniemen korkealle puiden ylle nouseva lintutorni, josta on laaja näkyvyys viereisten lettojen yli. Patvinsuon puiston suurin joki, Nälmänjoki, virtaa alueen läpi ja toimii sivupuroineen monien aikoinaan alueelle istutettujen kanadanmajavien kotipaikkana.

Linja-auton pakkaamista

Matkamme alkoi aikaisin Kiljavan opistolta bussikyydillä. Kuudelta bussi oli jo pakattuna täyteen ahkioita ja suksia, ja suuntana oli Itä-Suomi. Matkalla heräsi pelko lumen määrästä, sillä Joensuussakin oli vielä melkoisen vähän lunta. Patvinsuolle saavuttuamme pelko oli osoittautunut vääräksi; lunta oli ainakin metri. Surkansuon pysäköintialueella linja-autosta ulos hypättyämme hanki upotti melkein vyötäröön asti ja antoi osviittaa tulevista koitoksista.

Lähdimme hiihtämään ensimmäisen suon yli kohti Suomunjärven luoteisosassa olevaa Lapinniemen leirintäaluetta. Olosuhteet olivat heti aluksi täydelliset. Jo ensimmäisillä suksien luistoilla oli etelän hektisyys muisto vain. Aurinko paistoi, hanki kantoi ja maisemat olivat uskomattoman kauniit.

Suolla hiihtäminen on suotuisaa, sillä jatkuva tuuli on rikkonut lumen kristallirakenteen kestävämmäksi.

Etenimme kumpareisen kangasmetsän läpi, ja Patvinsuo rupesi hiljalleen näyttämään kyntensä ja käpälänsä; tiellemme osui nimittäin tuoreet ahman jäljet, joiden tekijä oli todennäköisesti kuullut porukkamme älämölön ja päättänyt lähteä vastakkaiseen suuntaan.

Ahman jälki

Karhun raapimisjälki

Kaiken kruunasi kaikkien aikojen hennoin lumisade. Taianomainen hetki oli kuin olisi ollut pyrypallon sisällä. Pyry jatkui pienellä suolla, jolla näimme karhun raateleman puun. Hiljalleen rupesi konkretisoitumaan se fakta, että nämä eivät ole ihmisen vaan metsän asukkien maata.

Saavuttuamme Lapinniemeen tamppasimme leiripaikan, jolle asettelimme telttamme ja aloimme ruoanlaittoon. Mukaan otetut lumikengät osoittautuivat erittäin hyödyllisiksi leirissä, sillä ilman niitä oli heti sepalusta myöten lumihangessa. Ilta kului nopeasti rannassa olevalla tulipaikalla juomavesiä keitellessä ja kirkasta tähtitaivasta ihaillessa.

Yöllä kuului myös pöllön ääniä; huhuilijaksi epäiltiin sarvipöllöä, mutta varmuus jäi uupumaan öisen väsymyksen johdosta.

Talviretkeilyssä kannattaa huomioida aika joka menee lumen sulattamiseen ja sen keittämiseen, mikäli järveä ei ole lähellä (saati kairaa mukana; meillä se turvallisuussyistä oli). Keitin saa suhista melko pitkään, ennen kuin lumi muuttuu kiehuvaksi ja jäähtyessään juomakelpoiseksi vedeksi. Järvivesi kannattaa aina keittää, vaikka Antti sitä janoissaan tuppaa yleensä juomaankin semmoisenaan.

Matkamme jatkui aamutuimaan järven jäällä Suomunjärven itäiselle rannalle Louhelansaaren ja Lapinsaaren välistä. Matkalla näkyi Tapionsaaressa oleva kalasääskin pesä! Petolintujahan alueella on melkoiset määrät. Keli vieläkin helli meitä ja etenimme rauhalliseen tahtiin etelään Kurkilahteen syömään lounasta. Kurkilahdessa on uimaranta, jonne pääsee myös autolla. Sieltä löytyy käymälä ja pukuhuoneet, joiden kupeessa on katoksen alla pöytä penkkeineen sekä tulisija.

Kurkilahdesta otimme nokan kohti Teretinniemeä. Teretinniemi on keskellä laajoja suoalueita oleva kannas. Sinne meneminen maaliskuun hangilla on tarkkaa puuhaa; polulla on pysyttävä, sillä ympärillä oleva alue on suojeltu lintujen pesimärauhan varmistamiseksi 1.3 – 10.7.

Teretinniemi osoittautui Antin henkilökohtaiseksi lemppariksi. Noin sata metriä leiripaikasta pohjoiseen löytyy Teretinniemen lintutorni. Torni kohoaa korkealle puiden yläpuolelle ja silmä kantaa kauas joka suuntaan alueen laajojen soiden ansiosta. Siellä oli ihanaa katsella puiden taakse laskevaa aurinkoa, ja pitihän sitä aamullakin mennä tarkkailemaan jos näkisi metsän elämää. Kaukaisena haaveena oli nähdä talviuniltaan herännyt karhu, joita Patvinsuolla elelee runsaasti. Valitettavasti ryhmämme ison koon aiheuttama meteli piti eläimistön kaukana, mutta leiriimme tupsahti kuitenkin isokäpylintupariskunta ihmettelemään tulokkaita.

Teretinniemen lintutornin maisemia

Näin kevätaikaan Teretinniemellä voi päästä todistamaan metsojen ja teerien soidinmenoja. Alueen linnusto on erittäin rikasta ja onpa siellä havaittu myös erittäin harvinaisia lintuja. Patvinsuon maisemissa on nähty pohjoisen riekkoja ja kuukkeleita ja suolinnustosta mainittavaksi nouskoon vaikkapa suokukko hassuine kauluksineen.

Iltapuuhien jälkeen taivaalla näkyi erikoista hohkaa pilvirajassa. Ensin luulimme, että ne ovat vain nousevan kuun kajoa, mutta pienen hetken jälkeen syylliseksi paljastuivat revontulet! Kutsuimmekin pian koko poppoon ihailemaan taivaan valonäytelmää, kaivoimme kamerat esiin ja rupesimme harjoittamaan valokuvaustaitojamme.

Aamulla suuntana oli jälleen etelä. Tähtäsimme soiden ja metsän takana sijaitsevalle järvelle Koitereelle, ja siellä olevalle Nälmänsaarelle lounaalle. Kyseinen saari ei ole enää kansallispuiston aluetta. Tällä välillä sääolosuhteet näyttivät sitten toisen puolensa. Räntää satoi koko matkan jatkuvalla syötöllä ja tuulikaan ei ollut sieltä hellimmästä päästä. Lumi oli osittain sulanut eikä enää kantanut edellisien päivien tapaan, eli haastetta riitti.

Lounaan jälkeen lähdimme kohti Pirskanlampea, Nälmänsaaresta länteen. Sää oli jo hieman hellittänyt ja mieliala kohonnut. Järvellä oli verkkokalastajan nostoavanto, jonne johti suuret koiraeläimen jäljet. Syylliseksi osoittautui metsiemme vihattu ja rakastettu peto eli susi. Jäljet näkyivät räntäsateesta huolimatta selvästi ja mietimmekin, että missäköhän niiden tekijä meitä mahtaa tarkkailla. Rantauduimme pienen puron vierestä ja suuntasimme metsän läpi paikoin vyötäröä myöten lumihangessa kohti leirialuetta.

Pirskanlampi oli täysin erilainen leiripaikka kuin aikaisemmat. Se on nimensä mukaisesti lammen rannalla, ja alue on paljon metsäisempää; tutuiksi tulleita soita ei enää näkynyt. Koitimme parhaamme mukaan kuivattaa läpimärkiä varusteitamme ja saada teltat pystytettyä upottavaan lumihankeen. Räntäsateen loputtua rakensimme leiriimme mainioksi todetun ruokapöydän ja vietimme iltaa kokkaillen ja lunta sulatellen.

Kuumalla vedellä täytettyjen Nalgene-pullojen päällä on hyvä kuivattaa hieman kosteita sukkia tai lapasia, jos nuotiolla on ruuhkaa tai sitä ei voi tehdä. Myös paidan sisällä tai taskussa kehoa vasten kosteus haihtuu yllättävän nopeasti.

Kuva: Risto Karjalainen

Viimeinen kokonainen päivä oli edessämme. Sää suosi meitä jälleen ja suksi luisti, sillä moottorikelkka oli tehnyt meille uran valmiiksi. Suuntasimme kohti Nälmänpuron leiripaikkaa. Osan matkasta etenimme aurattua tietä pitkin, sillä länsipuolella oli ampuma-alue ja itäpuolella rajoitusalue, emmekä halunneet eksyä kummallekaan näistä. Jätimme hetkeksi ahkiomme tien varteen ja lähdimme hiihtämään metsän läpi katsomaan vieressä virtaavaa Hiienjokea. Metsikön puut olivat täynnä naavaa, jotka näyttivät melkein kimaltavan auringon säteiden osuessa niihin. Ahkioitta hiihtäminen lumisilla kumpareilla osoittautui uskomattoman hauskaksi puuhaksi, ja nauru raikasi aikuisten ihmisten leikkiessä lumisessa taikamaassa.

Kuva: Risto Karjalainen

Piakkoin muistimmekin vanhan lorun laduista, umpihangista ja vangeista, heittäydyimme pois tieltä lähimmälle suolle jolla kulku oli sallittua. Hiihdimme upottavassa hangessa suon yli Maksimanlammen rantaan lounaalle. Aurinko lämmitti ja antoi energiaa koko porukalle ja fiilis oli korkealla. Lammen rannalla istuskellessa näimme kaksi merikotkaa liitelevän yllämme taivaalla.

Loppumatka taittui kuin itsestään myötätuulen työntäessä meitä eteenpäin toisen ryhmän tekemällä ladulla, ja pian olimmekin Nälmänpuron leirialueella. Päivän teemaan kuului hätämajoitteiden rakentaminen ja niissä yöpyminen. Edellisen yön jäljiltä vielä kosteat teltat saivat siis jäädä kuivumaan tuulessa, ja seuraava yö vietettiin kaatuneen puun juurakkoon rakennetussa kodissa.

Antti viritti kaverimme Riston kanssa tarpin juurakosta kiinni lumihankeen ja rakensi lumesta seinän tuulelta suojaamaan. Kuva: Risto Karjalainen

Mikäli majoitutte kaatuneen puun juurakossa kesällä, pitäkää huolta, että puuta ei ole katkaistu, sillä Suomessa on tapahtunut harmillisen useita kertoja niin, että kaatunut puu on noussut yön aikana pystyyn ja reissaaja raukka on unissaan jäänyt juurakon alle jumiin. Olkaa siis varovaisia hätämajoitteiden kanssa!

Aamulla jouduimme aikataulumme takia lähtemään normaalia aikaisemmin kohti Suomun luontotupaa, josta kyytimme lähtisi etelää kohti. Matkaa oli noin 6 kilometriä, suksi ei luistanut ollenkaan ja räkä valui poskella, kun hiihdimme reilussa tunnissa sovitulle paikalle. Suomulla pakkasimme tavaramme bussiin ja suuntasimme Joensuuhun saunomaan. Saunan jälkeen matka jatkui kohti Kiljavaa, ja bussissa kertasimme väsyneinä mutta onnellisina yhteistä kokemustamme.

Tämä oli meidän ensimmäinen pidempi talvireissumme, ja Patvinsuo tarjosi sille loistavat puitteet. Korpiset ja aapasoiset maisemat antoivat mielelle ja sielulle kauan kaivattua lepoa. Ahman, suden ja karhun jäljet herättelivät mielenkiintoa ja näyttivät meille millaisesta paikasta oikein on kyse. Talviretkeilystä ja varusteista saimme lisää kokemusta ja oppia käytännön tilanteissa. Vaihtelevan sään ansiosta koimme niitä hieman vaikeampiakin olosuhteita, todeten selviävämme niistä. Patvinsuon laajat suoalueet houkuttelisivat tulemaan tänne uudelleen keväämmällä tutkailemaan lintujen puuhia, ja suuret järvet ja joet houkuttelevat melojaa kokemaan kansallispuiston vesiltä käsin. Nähtävää puistossa riittää taatusti joka vuodenajalle!

Patvinsuo Luontoon.fi-palvelussa

Tietoa Patvinsuon linnuista: Suomen lintuatlas

– Antti & Johanna

Yhtä luontoa projektimme on tutkimusmatka Suomen luontoon ja kansallispuistoihin. Tulemme kiertämään 2017 kevään ja syksyn välisenä aikana vanhalla pakullamme Suomea kirjoittaen seikkailustamme blogiimme! FacebookBlogiInstagram

Juttu julkaistu aiemmin Yhtä luontoa -blogissa.

Erään eräopasopiskelijan talvinäyttö juuri kevään kynnyksellä

Alle tuhertaneen Retkipaikka-blogikynä on ollutkin hieman aikaa talviteloilla, ja metsissä juttujen perässä samoilu on jäänyt tavallista vähemmälle. Syy lienee kuitenkin hyväksyttävä, sillä olen kovasti yrittänyt opiskella erä- ja luonto-oppaaksi, ja yrittäminen jatkuu edelleen tuonne tämän vuoden joulukuun puolelle saakka. Opiskelupaikkana on Pohjoisen Keski-Suomen ammattiopisto, Saarijärven Tarvaalassa – kansan suussa nimellä POKE.

Eräoppaaksi opiskeleminen on nykyään aika lailla muodissa, mutta muodin perässä en itse lähtenyt taas opintielle, vaan ihan tarpeesta tehdä jotakin muutakin kuin nostaa työttömyyskorvausta ja yrittää löytää työpaikkaa väkisin. POKE:n eräopaskoulutuksella on pitkät perinteet vuodesta 1992 asti. Muistan, että sinä vuonna itse tahkosin Jyväskylän Kauppaoppilaitoksessa yo-metronomin tutkintoa. Sillä tutkinnolla ei juuri tehnyt mitään näin jälkeenpäin katsoen, mutta erä- ja luonto-oppaan tutkinnolla jopa jotakin saattaisi tehdäkin, joten koulussa taas ollaan. Hukan ahteriin ei opiskelu eräoppaaksi mene missään tapauksessa.

Eräoppaan tutkinnossa on sekä pakollinen tutkinnonosa että joukko valinnaisia osia, joista itse kukin opiskelija valitsee parhaiten omiin tarkoituksiinsa sopivat yhteistyössä oppilaitoksen edustajan kanssa. Opetushallitus on määritellyt erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinnon sisällön, tavoitteet ja ehdot vuonna 2012 antamissaan näyttötutkinnon perusteissa. Kaikille pakollinen tutkinnonosa on nimeltään 3.1 Erä- ja luonto-opastaminen.

Erä- ja luonto-oppaan ammattitutkintomääräykset ovat 71 sivua tiukkaa settiä.

Pakollisen osan sisältö kirjataan näyttösuunnitelmaan, josta opiskelija valitsee rasti ruttuun -periaatteella ne osat, joita hän näyttötilanteessa katsoo voivansa osoittaa osaavansa. Rastimisen lisäksi opiskelija kirjoittaa laajemman selvityksen antamansa näytön sisällöstä ja toteutustavasta. Näytön vastaanottajana toimii pätevä kolmannen osapuolen edustaja, joka arvioi miten näytön suorittaja hommastansa suoriutuu. Näytön voi suorittaa monella tavalla, kuten esimerkiksi osallistumalla erilaisiin oppilaitoksen järjestämiin erä- ja luontoaiheisiin tapahtumiin, tekemällä pitkän talvivaelluksen isommalla porukalla ja osoittamalla osaamisensa sellaisella tai sitten omatoimisesti suunnittelemalla ja toteuttamalla, kuten minä päätin tehdä.

Mikä se sellainen talvinäyttö on?

Pakolliseen tutkinnonosaan kuuluu muun muassa niin sanottu talvinäyttö, jossa edellytetään karkeasti hahmotellen, että opiskelija osaa viedä asiakkaansa maastoon talviolosuhteissa, opastaa heitä, kulkea eri menetelmin (esim. lumikengin tai hiihtäen) ja mm. yövyttää asiakkaansa turvallisesti ja asiantuntevasti. Nimensä mukaisesti talvinäyttö tehdään talvella, mikä on nykyisin aika hämärärajainen käsite, kun tuo ilmastonmuutos pistää säät pyörälle ja miten päin sattuu.

Joka tapauksessa sen pitäisi käytännössä tapahtua silloin, kun maassa on lunta ja pakkasta. Keski-Suomessa lumi ja pakkanen vaan tuppaa olemaan jo kortilla, mutta sillä mennään, mitä on tarjolla. Talvinäytön sisällön saa suunnitella muuten vapaasti, mutta sen on pysyttävä annettujen kriteerien puitteissa, eli näytössä on pystyttävä näyttämään ne asiat, joita edellytetään ja jotka on itse suunnitelmaansa valinnut. Tässä jutussa kerron, minkälainen oman talvinäyttöni sisältö ja toteutus oli.

Hyvin suunniteltu on puoliksi pilattu – vai miten se meni?

Harva pystyy tekemään asioita suunnittelematta niitä edes jotenkin ennalta, tai ainakaan minä en siihen pysty. Suunnittelemiseen liittyy teoreettisen pohdinnan lisäksi myös käytännön toimenpiteitä, kuten tässä näyttötapauksessa enemmän tai vähemmän huolellisia esivalmisteluja aina reitin esiselvityksestä maastossa ruoka-aineiden esikäsittelyyn ja kohtalaisen runsaaseen roudaamiseen valmiiksi retkikohteeseen. Esikäsittely tarkoitti tässä tapauksessa kasvisten pilkkomista ja kalan fileoimista, ja muut esivalmistelut mm. astioiden, paistovälineiden, polttopuiden jne. keräämistä ja kuljettamista.

Varustusta on kuin pitemmälläkin vaelluksella: on työkalusettiä, ruokalaatikoita, juomavettä, tarppi, makuualusta, kolme telttaa, kaksi makuupussia…

Muun muassa logistisista syistä sekä majoitusjärjestelyjen vuoksi – ja myös siksi, että maanomistajan lupa vaikkapa tulentekoon oli mahdollisimman helppo saada – päätin käyttää omaa paikkaani kohteena. Tokihan näytön suorittaminen ei missään tapauksessa olisi edellyttänyt omaa maa-aluetta, vaan sen olisi voinut tehdä myös esimerkiksi kansallispuiston alueella ja reiteillä – tai melkeinpä missä muualla tahansa. Varsinainen liikkuminen kuitenkin tapahtui yleisillä vesialueilla ja vain nopeasti kansallispuiston puolella pujahtaen. Reittivalinta toteutui alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta plään B ja C:kin piti olla, sillä niin sää- kuin jäätilannekin oli pitkälti arvoitus aivan näytön ajankohtaa edeltävään päivään saakka.

Missä mennään, Jouko ja Kosti?

Suunnittelin näytössä toteutettavan retkireitin alkavaksi Rautalammin kunnassa sijaitsevasta Hanhitaipaleen kalasatamasta, josta tulevana kesänä pitäisi päästä myös kätevästi melomalla Etelä-Konneveden vesille. Tai onhan sieltä päässyt tähänkin asti melomaan, mutta kesäksi pitäisi satamaan saada vuokrattavia kajakkeja, joiden vuokrauksesta vastaa alueella toimiva melontayrittäjä.

Reitti kulki kalasatamasta viereisen Saukkosaaren editse pieneen ja sievään Varpusenlinnaan, Varpusenlinnasta kohti Käpynänvuorta ja Käpynänlahtea, ja lahden pohjukasta pieniltä lammilta toisille jylhien kallioiden katveessa ja kaikessa siinä hiljaisuudessa, joka alueella vallitsee.

Kalasatamasta lähtölaukaus pamahti (tai olisi pamahtanut, jos olisi ollut jotakin, millä pamauttaa) noin kello 12. Ihan alkuun saimme hienon luontoelämyksen, kun näimme läheisen sulan reunassa puljanneen saukon. En siis ihmettele yhtään, jos alueella on nimiä Saukkosaari, Saukkolampi, Saukkolahti ja Saukkokorpi nyt ainakin.

Saukkosaaren rannoilla riittää äimisteltäviä kallioita. Tässäkin pitkälle ulottuva kivilippa.

Jään päällä oli joitakin senttejä sohjoista lunta ja sen alla hieman vettä, mutta vähemmän kuin aluksi pelkäsin. Aika tahmaista menoa kuitenkin olisi ollut lumikengät jalassa, mistä syystä kävelimmekin ilman. Paikka paikoin jäällä oli ihan selkeää vettä, ja liukkautta piti sitten varoa. Kukaan ei kuitenkaan onneksi vetänyt pannuja.

Kampeuduimme myös Varpusenlinnan saareen ihastelemaan maisemia. Kyllä tänne kelpaisi kesällä melomallakin tulla.

Varpusenlinnalta lompsottelimme osa lumikengin, osa ilman, kohti Käpynänvuorta ja siellä asustavaa Käpynän Ukkoa. Kyseinen hahmokallio ei välttämättä hahmotu aivan kaikille, kuten saatoimme huomata. Kun riittävän pitkään tuijottaa, kyllä ainakin jonkinlainen muoto kalliosta erottuu. Käpynänvuoren rinteillä on hahmokallion lisäksi muitakin hienoja muotoja, joita kannattaa käydä katsomassa kesällä tai talvella.

Käpynänvuoren juurelta suuntasimme Käpynänlahden pohjaan, josta pääsimme kätevästi kelkanjälkeä pitkin kohti reitin ensimmäistä pikkuista metsälampea nimeltään Ristilampi. Ristilampi on saanut nimensä ristiä muistuttavasta muodostaan, kuten yllättävän moni paikannimi alueella. Lampien välissä kulkee enää pieni määrä vettä puroja pitkin, mutta joskus muinoin vettä on ollut runsaasti enemmän, ja seudun pienet erilliset lammet ovatkin olleet yhtenäistä vesialuetta, jolta on ollut suora yhteys Etelä-Konnevesi-järveen.

Reittivalinta ei ollut nopeimmasta päästä, vaikka emme oikeastaan joutuneet nousemaan mäkiä juuri missään Käpynänlahden jälkeistä nousua lukuun ottamatta. Vanhan uoman pohjalla oli kuitenkin melkoista risukkoa, jonka läpi pujotteleminen lumikengin oli hidasta, mutta sentään helpompaa kuin metsäsuksilla. Korkeuseroja lampien välillä kuitenkin on, sillä esimerkiksi Ristilampi on yli 20 metriä viereistä Ylä-Kaupparisen lampea korkeammalla. Se tarkoitti siis laskeutumista rinnettä alas, mikä oli paikoin vaivalloista rinteeseen kaatuneiden puiden takia, mutta sinnikkäät retkeläiset eivät siitäkään säikähtäneet.

Määränpäässä

Lopulta pääsimme reitin loppuun ja kohteeseemme, jossa ohjelmistossa oli leirin pystytystä, tulentekoa ja ruoanlaittoa. Asiakkaiden majoitteiksi olin saanut Retkipaikan Antilta lainaan kaksi Tentsilen puutelttaa, jotka asiakkaat saivat ohjeistettuna pystyttää. Vaikka olin mielestäni tiedustellut sopivat puut, joiden väliin teltat saattaisi laittaa, puut olivatkin liian lähellä toisiaan, joten jouduimme etsimään teltalle paikkaa oletettua pidempään.

Löytyihän se sopiva paikka lopulta, ja teltta saatiin kunnialla viriteltyä.

Näytön asiakkaina olleet Katriina, Tiina ja Tuija suoriutuivat teltan pystytyksestä mallikkaasti opastuksen jälkeen. Toista Tentsileä emme kuitenkaan pystyttäneet, sillä Tuija päätti majoittua laavuun, joten Katriina ja Tiina saivat testattavakseen molemmille uuden majoitustavan.

Teltta oli sen verran korkealla, että sinne pääsemiseksi tarvittiin jopa tikkaat, jotka sattuivat olemaan kätevästi jo paikalla aiempien laavunrakennushommien vuoksi.

Tulia aloimme viritellä laavun edustalle laittamaani Espegardin tulipataan, joka on muuten veleho peli eräkokkailuun. Mikään selässä kannettava risukeitin ei tulipata kuitenkaan ole, vaan sitä varten on oltava joko ahkio tai joku muu kunnon kuljetusmenetelmä. Huolimatta padan koosta ja painosta se on varmasti varuste paikallaan juuri esimerkiksi keikkailevan eräkokin valikoimissa. Olin ottanut mukaani normi tulitikkujen lisäksi myös Light My Fire -merkkiset tulukset, joita asiakkaat saivat vuoron perään kokeilla, että mitenkä se tuli niillä tehdään.

Tulusten käyttö vaatii totuttelua, mutta kun on kunnon sytyt, niin nopeasti tulet oppii tekemään myös ilman tikkuja tai sytkäriä.

Olin hölmöyksissäni unohtanut pitää tarpeeksi juoma- ja syömätaukoja tulomatkalla, ja kun telttojen ähväämisessäkin meni oma aikansa, alkoi porukalla jo nälkä huudella vatsassa. Siinähän ei auttanut muu kuin alkaa laittaa ruokaa. Pääruoaksi oli paistettua kalaa ja kasviksia, ja jälkiruoaksi muurinpohjalettuja ja nokipannukahvia.

Kyllä nämä paistohommat ihan työstä käy. Pitää olla sujuvaa, tarkkaa ja hygieenistä, mikä maasto-olosuhteissa voi olla helpommin sanottu kuin tehty.

Masse Majavan mailla

Hieman erikoisemmat luontokappaleet ovat aina kiinnostavia, kun ollaan retkellä, ja kun niitä on edes teoriassa mahdollista nähdä, pitää ainakin yrittää. Esimerkiksi majavaa ei välttämättä näe vaikka asuisi haja-asutusalueella – saati sitten kaupungissa. Siellä, missä olimme, majavan voi nähdä vähintään kesällä säännöllisesti, mutta talvella lähinnä vain tuurilla tai sitten riistakameran kuvista. Pato ja pesä toki ovat nähtävissä talvisinkin.

Pesällä oli hiljaista.

Erityisesti majavan pesänrakennuksen logiikka herätti keskustelua. Majavahan nostaa pesälammen vedenpintaa, jotta saisi pesänsä kulkuaukon pysymään pinnan alla. Silloin sinne eivät pääse pienpedot poikasten kimppuun. Poikasiahan majavalla voi olla useita ja parinkin vuoden ajalta pesässä yhtä aikaa. Ahkera kaveri majava täälläkin on ollut, sillä haapoja ja raitoja ei juuri paljon pystyssä enää näy, vaan ne on kaadettu pato- ja pesätarpeiksi sekä ihan syötäväksikin.

Iltahetkestä yön syliin

Lettukahvien perästä ilta olikin hämärtynyt, ja se perinteinen tuleen tuijottamisen taika toimi jälleen, sillä tulipadan ympärillä oli tunkua jatkuvasti ja pitkään. Joskus sekin saattaa riittää iltaohjelmaksi, että heittää läppää hyvässä seurassa, vaikka ihan aina siihenkään ei auta tuudittautua. Metsän läpi kämpiminen ei-aina-niin-helpossa maastossa saattoi vaikuttaa siihen, että mihinkään vuorikiipeilyhommiin ei ainakaan ollut kellään hoppu.

Taivas oli seljennyt, ja tähdet tiuskivat taivaalla, sillä ihan lyhyen ajan sisällä onnistuimme näkemään kolmekin tähdenlentoa. Kuu ei ollut vielä noussut, eikä muualtakaan tullut valosaastetta, joten tähdet näkyivät todella hyvin. Pakkasta alkoi olla jo useampi aste. Jazz-tiedotuksessa oli lupailtu yöksi vähintään miinus kahdeksaa astetta. Lämpimälle makuupussille olisi siis käyttöä. Kummasti alkoi väkeä väsyttää, ja olisikohan ollut kymmenen pintaan vanhaa aikaa, kun kukin meistä vetäytyi omiin makuupaikkoihinsa. Tulisiko yöstä laavulla, puuteltassa, kiven päällä ja taivasalla taianomainen, vai menisivätkö sen pimeät hetket värjöttelyksi ja toivomiseksi, että kunpa olisinkin kotona?

Tulilla viihdyttiin pitkään.

Nousta sain aamuun

Kaikista meistä reissussa olleista näytön vastaanottajana toiminut Olli oli se oikea eräsissi, joka väsäsi itselleen oman pesän ison kiven juureen taivasalle. Hän myös taisi nukkua parhaiten, ainakin mitä kiven katveesta kuuluneesta rohinasta saattoi päätellä. Itselläni yö meni perinteisesti pienessä pintahorroksessa, vaikka old school -henkisessä Tena Profess 80 -pussissa varsinaisesti kylmäkään ei ollut, ja Expedin Downmat 9M oli erityisen pehmoinen ja lämmin makuualusta.

Laavussa ja puuteltassa olleilla oli sitten omat kokemuksensa yöstä, eikä kukaan kehunut nukkuneensa kuin tukki. Tentsilessä oleminen on kokemus jo sinänsä, ja oikean asennon löytäminen sekä nukkumaan opettelu saattaa ottaa useamman kerran ennen kuin alkaa sujua. Ehkä puuteltta kumminkin on kesäkäytössä enempi omiaan. Laavussa oli leveä makuulaveri, ja laavun suuaukolle olin virittänyt tuulensuojaksi DD Hammocksin tarpin, joka sopi paikalleen kuin valettu.

Komppaniassa herätys oli sitä mukaa kun kukakin jaksoi ja tarkeni nousta. Aamun pikakahvit ja -teevedet olivat jo kiehumassa kaasulla ja risukeittimellä ennen kuin tulipannukin saatiin potkittua hereille.

Aamupalan laittoon siis, ja viime syksyn eräruokakurssin innoittamana olin päättänyt tarjota väelle paistetut munat metukkaleivillä teen ja kahvin kera. Espegardin tulipata käyntiin vaan, ja sen päälle muurinpohjapannu, jolla hoituisivat aamunkin paistohommelit näppärästi.

Omatekoiset ruisleivät maistuivat mainioilta paistettujen munien ja metwurstin kanssa.

Ilma oli niin loistava, että naisväki päätti aamupalan jälkeen hilppasta reippaalle lenkille jäälle, ja mikäs oli hilppastessa, sillä yön aikana miinus kympin pintaan laskenut pakkanen oli tehnyt hangesta kantavaa, eikä vedestä jäällä ollut mitään tietoa.

Näillä säillä kelpasi reippailla.

Paikallisia luonnonihmeitä kävimme katsomassa aamusella myös, kuten pientä mutta jännittävää lohkareluolaa, jonka suojissa olisi voinut vaikka yöpyä. Luolaan ei kannata kuitenkaan tehdä avotulia (eikä ilman lupaa saisikaan), sillä luolan katon muodostava lohkare on jo rapautunut niin pitkälle, että siitä saattaa irrota isokin murkula ja kajahtaa piähän. Retkikeitin olisi viisaampi vaihtoehto.

Hanhitaipaleella on monenlaisia luonnonmuodostelmia.

Lohkareluolan lisäksi kävimme katsomassa myös hienoa jyrkännettä, jonka vierestä olisimme päässeet kiipeämään vuorelle asti. Jätimme kiipeilyn kumminkin tekemättä tällä kertaa; eihän se vuori siitä mihinkään häviä, vaikka sille kiipeämisen jättäisikin myöhemmäksi. Vuoren kupeessa olisi myös ollut luola – rakosellainen – mutta sitä emme nyt käyneet tutkimassa.

Yön aikana jäätyneen rinteen nouseminen ja laskeutuminen oli tehtävä varovasti.

Luonnonmuodostelmien ihastelun ja leirin purkamisen jälkeen oli aika lähteä takaisin kohti Kalasatamaa. Lopullinen menoreitti ratkesi vasta aamulla, koska yhteisestä päätöksestä emme halunneet enää pukea lumikenkiä paluumatkalle. Tosin niitä ei olisi välttämättä ehkä tarvinnutkaan, sillä hanki olisi kantanut hyvin ilmankin. Kun pääsimme läheisen Pitkän-Kaupparisen eteläpään kohdalle, huomasin, että järvelle ja sen poikki kulkee moottorikelkan ura. Siitä se reitti sitten selvisi.

Pitkän-Kaupparisen länsirannalta bongasin ison siirtolohkareen, jonka alla oli vielä tilava lippaluola. Sen ääreen patistin retkiporukan ryhmäkuvaan.

Pitkä-Kaupparinen on sekin nimensä mukainen, ja sen pohjoispää on melkein kiinni “isossa vedessä” eli Etelä-Konnevesi-järvessä. Siitä ei ollut kuin lyhyt maakannas ylitettävänä, kun taas oltiin käytännössä kansallispuistossa ja sitä sivuavilla vesillä. Kiersimme Saukkosaaren länsipuolta auringon helliessä kasvojamme ja lämmittäessä jo runsaasti. Kyllä se kevättä on.

Kalasatamaan saavuimme melkeinpä kellolleen puolen päivän aikaan, kuten alkuperäinen suunnitelma olikin. Talvinäyttö sujui ainakin käsittääkseni suhteellisen hyvin, eikä pientä hiertymän paikkailua lukuun ottamatta mitään haavereita päässyt sattumaan. Kukaan ei pudonnut jäihin eikä kalliolta, ketään eivät sudet popsineet suihinsa yön aikana, eikä majavakaan käynyt ärhentelemässä, vaikka jonkin elukan liikehdintää oli yön aikana leiristä kuultu.

Rohkeat ja reippaat retkeläiset ja näytön asiakkaat Kalasatamassa poseeraamassa kansallispuiston opasteen vieressä. Vasemmalta alkaen Tuija Nieminen, Tiina Jama-Raati ja Katriina Laukkanen.

Tähän loppuun haastattelija voisi kysyä: “Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?” Sanoisin että ihan mukavasti, mutta jury on vielä ulkona. Ehkä siltä osin onnistuneesti, että useampaankin otteeseen kyseltiin jo mahdollisuutta lähteä vastaavalle reissulle kesänäyttöön. Ja syömäänkin saattaisi myös joku tulla.

Erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinto on melkoisen laaja setti, ja talvinäyttökin vain murto-osa kaikesta, mitä tutkinto sisältää. Sen lisäksi talvinäytössä – tai muissakin näytöissä – ei välttämättä pysty yhdellä kerralla osoittamaan kaikkea tutkintovaatimuksissa vaadittuja asioita, vaan joitakin osia joutuu tekemään erikseen ja pienissä palasissa. Esimerkiksi tämän retken ohjelmaan suunnittelemani talvikalastus pilkkimisen muodossa jäi toteuttamatta yleisön pyynnöstä. Vaan eipä hätää, talvikalastusosaamisensa saattoi osoittaa vaikka pilkkitapahtumassa seuraavalla lähiviikolla, kuten tapahtuikin.

Uusille urille, osa 3: Repoveden kenraali

Kertomus kahden vuorokauden talvivaelluksesta Repoveden kansallispuistossa, joka tarjosi retkeilijöille ihka oikean talven, sekä muutenkin hienot olosuhteet varusteiden ja monien muiden asioiden testaamiseen edessä olevaa Lapin-vaellusta varten.

Sankarikuvana tällä kertaa ei Olhavanvuori :). Vaan tositalvinen evästauko Valkjärven rannalla.

Tausta

Kyseessä on kenraaliharjoitus pääsiäisen aikaan tapahtuvaa Hetta–Pallas-talvivaellusta varten. Meikäläinen varustautui ja pakkasi tälle keikalle mukaan juuri tarkalleen kaikki ne varusteet ja tarvikkeet, mitä Lapin-vaelluksellekin lähtee. Muonaa kylläkin pakkasin ”vain” noin 4–5 päivää varten, mutta neljä isoa oluttölkkiä ja makkarapaketti korvasivat likimain lopullisesta setistä puuttuvat ruokatarpeet. Ehkeivät ravintosisällöltään ihan kokonaan, mutta painon puolesta ainakin aika hyvin.

Mukaan lähtevä varustevuori kotona lattialla.

Perjantai 4.3.2016

Lähtemään pääsimme Espoosta noin kolmen aikoihin, ja perille huristeltiin noin kahdessa tunnissa. Koko loppumatkan tutkimme innoissamme tien vierten maisemia, koettaen päätellä, kuinka paljoin enemmän lunta noilla seuduilla oli verrattuna etelärannikon jo peräti olemattomiksi käyneeseen määrään. Välillä se näytti hyvältä, toisinaan vähän vaatimattomalta. Mutta oli sitä joka tapauksessa reippaasti enemmän kuin meilläpäin.

Repoveden ensituntumat

Parkkipaikalla oli kuitenkin aivan täysi talvi ja jopa vajaat kymmenen senttiä pakkaslunta edellisen aurauksen jälkeen. Kolme autoa siellä oli, ja me arvelimme tavoitteenamme olevalla kotapaikalla olevan suorastaan ruuhkaa. Muttei se meitä haittaisi, olimmehan täysin varustautuneet leiritytymään ja nukkumaan omillamme, niin varusteiden puolesta kuin henkisestikin.

Kaikki tukevassa ja sujuvassa paketissa.

Illan taipaleelle pääsimme lähtemään kello 17:38, GPS-lokin mukaan. Polulle päästyämme se lähti heti nousemaan yhdelle kallioalueelle, joka oli reilut 30 metriä lähtöpaikkaamme ylempänä. Siinä sai heti ottaa tuntumaa siihen, millaista on edetä moisella varustuksella ja kuormalla kunnon vastamäkiin. Aika raskasta se on ja pistää pulssin nousemaan jonnekin 140–150-lukemiin oikopäätä, sekä miehen puuskuttamaan tehoa vastaavasti. Mutta mukavaahan moinen oli, saada kunnolla puhallettua ”pölyjä pois elimistöstä”.

Jatkuvammat ylämäet olivat ohi alle kilometrin päästä, ja polku jatkoi vaihtelevana eteenpäin halki muhkeiden metsämaiden. Etenemisvauhtimme oli alun ylämäkien jälkeen erinomaisen hyvä, keskimäärin viitisen kilometriä tunnissa. Mutta olihan toki hyvin tiedossa, että nyt oli alla helppo, kova pinta, ja miehet puhkuivat energiaa. Pimeä laskeutui maille tuon lyhyen taipaleen aikana, ja otimme käyttöön otsavalot. Kolmessa vartissa olimme taittaneet 2,5 kilometrin matkan tavoitteenamme olevalle laavupaikalle nimeltä Kirnukangas.

Kirnukankaan laavuleiri

Vaikkei siellä odotustemme mukaisesti näkynyt mitään kutsuvaa tulenkajoa, näimme kuitenkin jotain kummallisia valonvälähdyksiä edessämme metsässä. Ja edellä kulkenut Malkus meni tietysti tutkimaan, kuka merkillinen hiippari siellä mahtoikaan olla, joskus vain hetkellisesti valoaan vilauttaen. No, lähemmäksi päästyämme syyksi selvisi omien otsavalojemme satunnaiset heijastelut metsän sisässä olevan puuvajan ikkunasta! Noinkin hassusti voi siis ihminen erehtyä silloin kun näkee jotain, mitä ei osaa odottaa.

Iltanuotiolla aivan omassa rauhassa Kirnukankaan laavulla.

Laavulla ei kyllä ollut ristin sielua. Niinpä purimme varusteemme ja teimme nopsasti helpon sekä miellyttävän leirin tuohon kompaktiin laavuun. Malkus sytytti nuotion tuttuun, hienoon ja supertehokkaaseen tapaansa Trangian spriipolttimella, ja kohta jo paisteltiin makkaroita tulilla. Jollei tänne vaeltaessa ollut osannut maastossa olevan lumen määrää kovin hyvin arvioida, täällä se tajusi olevan kerrassaan mahtavan!

Iltaa riitti leppoisaan oleiluun jopa niin paljon ja sopivalla fiiliksellä, että meikäläinen otti ja poltti rauhallisen piipullisen siinä laavun reunalla istuen, hiljaisessa erämaassa, tulen äärellä. Kahvitkin taisimme keitellä jossain välissä, ja pienet iltalenkit tuli tietenkin heitettyä ennen yöpuulle vetäytymistä.

Perjantain taival GE satelliittikartalla – 2,5 km ja 45 min.

Lauantai 5.3.

Vähän ja levottomasti nukuttu yö meikäläisellä, johtuen varmaan eniten kovasta laverista, jota eivät pari ohutta PU-retkipatjaa paljoa pehmentäneet. Vaikka pakkanen oli vissiin kiristellyt yön aikana jonnekin -8 asteen tuntumiin, mukavan lämmin oli kyllä makuupussissani niin, etten ollut edes viitsinyt vetoketjua perinjuurin sulkea.

Kirnukankaan laavu aamulla.

Aamuaskareita laavuleirissä

Tulet laitettiin aamullakin oitis, ja jotkut iltakävelyllä ehkä hieman kostuneet vaatteet kuivuivat sen loisteessa sauvojen nokassa, muuta askarrellessa. Minä virittelin vielä melko uuden Primuksen bensiinipolttimeni Trangia-keittimeeni aamupalojen laittamista varten, mutta eihän siitä mitään tullut. Suutin oli vissiin taas tukossa, enkä minä jaksanut ryhtyä sitä puhdistamaan, koska olisi vaatinut silmälasienkin esiin kaivamisen. Kaverin perus-Trangialla sitten vaan vedet keitettiin, ei siinä mitään. Minulla oli mukanani myös vanha kunnon tenupoltin, kuten myös polttoainetta siihenkin, mutta laiskuus vaan voitti tällä kertaa.

Laavun hieno paikka ja ympäristö aukenivat vasta päivänvalossa.

Tiukkaa mutkaa ja omia reittejä

Kunnon aamupuurojen ja voileipäkahvien jälkeen ryhdyttiin pakkaamaan tavaroita, ja vissiin joskus kymmenen maissa lähdimme taipaleelle. Mentiin ensin hyvin kippuraista polkua alas Hauklammen rantaan. Matkalla oli pari niin tiukkaa mutkaa puiden ja kallioiden väleistä, että vain sopivan reitin tarkkaan etukäteen katsomalla niistä paikoista pääsi menestyksellä läpi karavaanin kanssa. Tuo lyhyt pudotus olikin Kirnuhuoko, eräs Repoveden nähtävyyksistä negatiivisen kulman kallioineen, lähdepuroineen ja jyrkkine seinämineen.

Kirnuhuokon ihmeitä, joita karavaanari ei paljon ehtinyt katsella. Kuva: M.Lindroos.

Lammen rannasta ei sitten mitään varsinaista reittiä tai polkua johtanut meidän haluamaamme länsiluoteen suuntaan, vaan reitti sinne kulkisi ylempänä, kallioiden lailla. Niinpä lähdimme etenemään ihan omaa reittiämme, Malkuksen suunnistaessa edellä ja koettaen myös opetella löytämään sellaiset mikroreitit, jotka soveltuvat ahkiota vetävänkin kuljettaviksi. Etenimme jonkinlaisia metsäisten laaksojen pohjia ja reunoja myöten aivan menestyksellä ja ihan loppuosan jonkun polun linjaa myöten, kunnes saavuimme Valkjärven rantaan.

Varovaisesti jäätä pitkin

Vaikka järvien jäät olivat täällä aivan varmasti vielä erittäin vahvat ja lukemattomat erilaiset jäljetkin todistivat samaa, me päätimme kuitenkin laittaa varmistukseksi vielä köyden välillemme. Sellaisena oli helppo käyttää minun ahkioni päällä aina kuljettamaa 30-metristä retkiköyttä. Se on siis erityisesti tarkoitettu ahkion lisävetoon tai jarrutukseen erittäin hankalissa paikoissa.

Sitten oli vuorossa noin 0,8 kilometrin taival jäällä, Valkjärven läntisimpään nurkkaan, mistä lähtee sen laskujoki. Jäällä tallaaminen oli vallan hauskaa vaihtelua ensinalkuun, tarjoten myös laajempia näkymiä silmien katseltaviksi. Mutta yllättävän nopsasti se alkoi tuntua turruttavan tylsältä touhulta, verrattuna mitä erilaisimmissa maastoissa etenemiseen.

Ensimmäinen jäätaival Valkjärvellä. Turvaköysi retkeilijöiden välissä.

Laskujoen suun sulan osan kiertäen lähdimme seuraamaan sitä myöten alaspäin vievää polkua tai kärrytietä. Keräten kuitenkin ensin köyden pois välistämme. Jonkun, ilmeisesti vain puiston huoltokäyttöön tarkoitetun maantien ylitettyämme olimme sitten Mustalammen rantamilla. Jatkoimme yhtä polkua parisensataa metriä, riisuen sen jälkeen raskaat varusteemme hankeen polun viereen.

Muhkeat näkymät Mustalamminvuorelta

Ja sitten eikun miehet silppailemaan jyrkkää polkua ylös 133 metriin nousevalle Mustanlamminvuorelle, jonka huipulla on vieläpä näkötorni. Korkeuseroa lammen rannasta tuli peräti yli 50 metriä, joka on aikamoinen lukema missä tahansa Suomen eteläosissa.

Mustalamminvuoren näkötorni talvipäivän hämyssä.

Kymmenessä minuutissahan me siellä olimme, ja hiukan sumeahkosta maaliskuun alun säätilasta huolimatta tornista avautui kyllä aivan shokeeraavan upeat näkymät joka suuntiin, yli jylhän kauniin Repoveden kansallispuiston, jolle tyypillistä maisemaa ovat lukemattomat järvet ja lammet, sekä niitä erottavat korkeat kallioiset vaarat!

Näkymät ylhäältä ovat huikeat, jopa sumuisena talvipäivänäkin!

Kymmenen minsan ihasteluiden ja valokuvausten jälkeen jolkottelimme takaisin varusteidemme luokse ja lähdimme taas jatkamaan taivallusta perinjuurin virkistynein mielin.

Taival Olhavanlammelle

Nyt matkamme vei ensin Mustalammen länsirantaa pitkin sen pohjukkaan, mistä taas laskuojan vartta itse Repoveden rannalle, sen Kuutinlahden nimeä kantavalle haarakkeelle. Järven jäätä pitkin, sen rantamia seuraillen etenimme lahden pohjaan. Sieltä löytyi taas puroa seuraileva matala reitti läpi metsäisen kannaksen, Olhavanlammen rantaan. Heti sieltä rannalta saimme sitten jo ihastella vastarannalla nousevia, maankuuluja Olhavanvuoren kallioseinämiä. Koska päivää ja matkaa oli jo takana aika reilusti, suuntasimme oitis lammen lounaiskulmaan merkitylle laavulle lounastamaan.

Karavaani Olhavanlammen laavun äärellä. Kuva: M.Lindroos.

Lounastauko Olhavanvuoren vaikutuspiirissä

Keitot ja pastat siellä lämmitimme ja suihimme popsimme, sekä päälle vielä kuumat kaakaot. Kylläpä elimistö jo huusikin polttoainetta. Malkus kävi heti alkuun tankkaamassa vesivarastomme läheisellä, merkityllä vedenottopaikalla, joka oli oikein pumpulla varustettu kaivo. Muutamia hiihtäjiä näkyi joskus viilettävän pitkin läheltä kulkevaa latureittiä ja yksi mukava, päiväretkellä ollut nuoripari poikkesi laavulla mutustelemassa omia pikaeväitään. Muuten siellä(kin) oli äärimmäisen rauhallista ja likimain erämainen tunnelma.

Eväspöytä näyttää ehkä yhdeltä sotkulta, mutta oikeasti kaikki on aina juuri kohdillaan.

Eikun eteenpäin, sanoi vaari lumessa. Me kuljimme seuraavaksi koko Olhavanlammen päästä päähän, ihmetellen ensin mahtavia kallioseinämiä aivan niiden alapuolelta, mihin ei kesäaikaan pääsekään. Merkillisen, hienon punaisia näyttivät kalliopinnat suureksi osaksi olevan. Ja muhkeita kalliojyrkänteitä monenlaisine jääputouksineen jatkui vielä pitkään niiden tunnetuimpien kiipeilyseinämien jälkeenkin.

Olhavanvuoren upeita kallioseinämiä.

Vaihtelevia reittejä ja maastoja

Sitten taas metsän sisään, mistä Malkus löysi ihan kohtalaisen kelvollisesti edettävän reitin yhdelle kärry- tai mökkitielle. Sitä jatkoimme tovin matkaa. Nythän olimme siis jo kääntyneet takaisin tulosuuntaamme päin, jotta saamme sopivan kierroksen aikaseksi niin tämän päivän kuin huomisenkin taipaleille. Yhdessä kohtaa päätimme mennä mieluummin metsäreittiä kuin polkua pitkin. Silloin satuimme päätymään koko ajan tiheämpään ja tiheämpään tuulenkaatopuiden ryteikköön, niin että sieltä vaivoin pääsi ollenkaan läpi ahkion kanssa.

Tämmöisiinkin maastoihin päädyimme ja ne olivat perin haastavia ahkion kanssa.

Mökkitiet päättyivät ja me sujuttelimme parhaaksi katsomastamme paikasta, mökkien pihapiirejä vältellen, Repoveden rantaan. Juuri ennen rantaan pääsyä ahkioni kuitenkin tarttui kiinni muutamaan näreeseen, pysähtyen kuin seinään. Joka äkkipysähdys kellautti puolestaan vetäjän selälleen. Kai maar senkin solmun olisi myös itse pystynyt purkamaan, mutta kylläpä taas oli mukavaa kun kaveri jeesasi ahkion irti.

Evästauko Löppösenluolalla

Puolisen kilometriä jäätä pitkin edettyämme ohitimme jo aiemmin toiselta puolelta katselemamme kapean Ruskiasalmen, jonka reunalla olevan Löppösen luolan otimme tauon paikaksi. Eväitä me siinä söimme, jaksaaksemme vielä päivän viimeisen etapin, ja kävimme vuoroon myös katselemassa läheltä vanhaa kalliomaalausta. Se ei ollut niin selvä ja vaikuttava kuin jotkut muut näkemäni, mutta jännän fiiliksen sellaiset kuitenkin aina saavat aikaan ainakin minussa. Koska ne tuovat viestejä jostain niin kaukaa.

Löppösenluolan kallioseinämä. Kuva: M.Lindroos.

Lisää tietoa niin kalliomaalauksesta kuin paikan hassunkuuloisen nimen historiasta löytyy näiden linkkien takaa.

Kalliomaalaukset ovat huonosti erottuvia, eivätkä myöhemmät ”taiteilut” paranna asiaa.

Meidän taipaleemme jatkui Löppösen luolalta ylös metsäiselle mäelle, jonka lounaispuolella oli sekä paljon siirtolohkareita että jonkun verran tuulenkaatoja, joiden lomasta sai hiukan etsiskellä sopivaa reittiä eteenpäin. Löytyihän se, ja kohta tulimme pienen, pitkulaisen Katajajärven rantaan, jonka toiselta puolen Malkus oli kartasta bongannut tulipaikan, josta tulisi meidän leiripaikkamme. Sinne nousimme vastarannalta, ryhtyen oitis leirin tekoon.

Leireilyä Katajajärven rannalla

Minä halusin Lapin keikkaa ajatellen treenata talvitelttailua ja ryhdyin siksi heti katselemaan paikkaa pitkälle Hilleberg Kaitum 2 GT -tunneliteltalleni, sekä pystyttämään sitä. Vaikka hyvä paikka löytyi heti aika läheltä nuotiopiiriä, oli teltan pystyttäminen jotenkin kuin tervanjuontia, edeten tavattoman hitaasti. Vasta paljon myöhemmin, eväitä nuotion ääressä syödessäni tajusin sen johtuneen turhan matalasta energiatasosta pitkän päivän jälkeen.

Leirimme Katajajärven tulipaikalla.

Mutta syntyihän se telttaleiri lopulta kuitenkin, ja voi että se tuntuikin sitten suorastaan kotoisan mukavalta sen jälkeen, kun lattialla oli eristävä ja lämpöä heijastava peite, makuualustat sekä makuupussi paikoillaan ja kaikki tarpeelliset varusteet sisällä! Rinkka puolestaan oli absidissa, myös suojassa mahdollisilta tulevilta lumi- tai räntäsateilta. Vaihdettuani päälleni vielä kokonaan kuivat taukovaatteet ja kengät ja laitettuani välivaatteiksi suorastaan arktiseen käyttöön soveltuvat norjalaiset villavaatteet, olikin jo perin mukava ryhtyä ilta-askareisiin.

Jotka siis koostuivat vain nuotion pitämisestä sekä ruuanlaitosta ja syömisestä. Pimeys laskeutui maille, ja me jaksoimme viettää iltaa siinä tulipiirissä vielä tunnin tai pari sen jälkeen. Säätila oli pikkuhiljaa lämmennyt, ja puista mosahteli tuon tuostakin alas eri kokoisia lumimöykkyjä. Malkus vetäytyi sitten yöpymään pivipeitteessään vähän syrjempänä, ja minä puolestani kömmin sinne telttaani, joka tuntui suorastaan luksusluokan hotellille!

Katajajärven leiritulilla illansuussa.

Ennen sitä juosta jolkottelin toki vielä ehkä noin kilometrin mittaisen lenkin edes ja takaisin sitä polkua, minne huomenna lähdemme. Sitten nautin olotilastani aika pitkään, maaten lämpimässä makuupussissa ja tutkaillen älypuhelimestani muun muassa kulkemiamme reittejä ja alueen karttoja. Vieressä oli mukavasti silmälasit, juomapullo, pikku eväitä ja akkupaketti puhelimen lataamiseen yön aikana.

Zzzzzz…..

Lauantain taival GE satelliittikartalla – 9,7 km ja 7 t 25 min.

Sunnuntai 6.3.

Heräiltiin aamulla milloin heräiltiin ja noustiin aamutoimille. Joita olivat tietenkin nuotion sytyttäminen ja aamupalojen laittaminen sekä nauttiminen. Hitaan rauhalliset olivat aamuaskareemme. Kun mitään kiirettä ei oikeasti ole, miksi sellainen tarvitsisi varta vasten itselleen tehdä?

Teltan pakkasin vaan isona myttynä ahkion takaosaan, testaten nyt tuotakin jo aikaisemmin suunnittelemaani toimintatapaa. Kunhan ensin oli ravistettu suurimmat lumirähmät pois päällikankaasta.

Karavaani kulkee halki upeiden maisemien

Tasan kymmeneltä lähti karavaanimme taas rullaamaan, ensin iltalenkiltä tuttua polkua halki mäkisen metsämaan, jonka lumipeitteen oli puista ropissut lumi upeasti kuvioinut. Halki kaikenkaikkiaan tosi upeiden metsä- ja kangasmaastojen kulki aamupäivän reittimme, pudotellen sitten muutamin serpentiinimutkin alas Kuutinkanavalle, Kuutinlahden rantaan. Siellä oli komea kota, missä pari ahkioilla varustettua kala- tai erämiestä viettivät vielä leppoisia aamuhetkiään. Tai ehkä se oli tyypiltään kuitenkin enemmän keittokatos, ilman suljettavaa ovea, en tiedä. Minä jäin toviksi turisemaan heidän kanssaan niitä näitä, kunnes Malkus saapui paikalle omalta metsälaskettelureitiltään ja lähdimme jatkamaan matkaamme.

Halki hienojen metsien ja kankaiden kulki aamupäivän reittimme.

Kuutinlahdella ihastelimme ensin sortunutta kallioseinää valtavine lohkarerinteineen. Sen jälkeen lähdimme nousemaan metsään kesäreittiä myöten, joka puolestaan seurasi puroa. Emme lähteneet kallion päälle kesäreitin mukana, vaan jatkoimme puron vartta, missä letkan vetäjä päätyi kerran jopa putoamaan jään läpikin, joskaan ei sentään aivan koko mies. Sitten tulimme tielle, jonka ylitimme ja etenimme pieneen ylämäkeen harvenevaa metsää, tullen suon laitaan, mistä bongasimme lähteen tekemän aukon suolammen jäästä.

Tätä lampea emme lähteneet ylittämään selkeän varoitusmerkin ansiosta.

Oikoreitti läpi villin maaston

Kohta pian etumies kuitenkin kyllästyi polkua pitkin etenemiseen ja ehdotti yhden kulman oikaisemista pienen metsä- ja suoalueen läpi. Sinne siis painelimme. Ensin nousimme pienen kallion päälle, mikä sujui hyvin. Sieltä alas pääsy pikku suolle sen sijaan vaatikin jo työtä ja vaivaa. Riittävän loivia paikkoja karavaanikulkurin mentäväksi ei meinannut millään löytyä, ja lopulta valitsemani reittikin osoittautui liian haastavaksi. Niin, että juutuin lopulta jumiin koettaessani mutkitella pienten männynrunkojen välistä. Huusin sitten kaverin apuun, päästen siten pälkähästä kätevästi, ilman tarvetta rinkan riisumiseen.

Vielä vähän suota sekä risukkoista metsää edettiin, ennen kuin päästiin takaisin samalle polulle ja ladulle, mistä oli aiemmin pois lähdetty. Lumi oli myös jo muuttunut niin lähelle nuoskaa, että se alkoi tehdä umpihangessa vaeltamisen aina vaan raskaammaksi. Tuo oikaisumatka saattoi olla jonkun metrin lyhyempi kuin polkureitti, tai sitten ei. Mutta siinä kului kyllä aikaa ja energiaa varmaan tuplasti. Toisaalta se pätkä oli niin mielenkiintoinen, että piristi kummasti tasaiseen taaperrukseen verrattuna.

Jäätaipaleet jo ilman köysiä

Joka tapauksessa vajaan parin kilsan taipaleiden jälkeen tulimme jo tulomatkalta tutuille paikoille Valkjärven Heinistönlahden kulmaan, mistä eilen lähdimme ekalle jäänylityksellemme. Nyt suuntasimme pohjoiseen, järven pituussuunnassa, sen länsirantaa seuraillen. Ja noin kilometrin jumputuksen jälkeen häämötti edessämme niemennokka karttaan merkittyine tulipaikkoineen. Se oli valittiin tämän päivän ensimmäisen ja koko keikkamme viimeisen evästauon paikaksi.

Valkjärven selkiä sunnuntain sumussa. Kuva: M.Lindroos.

Evästauko paikallaan

Puolisen tuntia siinä huilailimme, ja minä laitoin itselleni muiden pikkueväiden painikkeeksi peräti mukillisen kuumaa Miruvoiria! Sehän se vasta valoi lämpöä ja voimaa uupuneen taivaltajan jäseniin! Eipä nyt oikeasti kyllä perin uupuneita oltu vielä tämän päivän noin neljän ja puolen kilometrin taipaleista, mutta kyllä kummasti keho jo energialisäystä vaan tarvitsi, eli aamupalan kantomatka alkoi olla käytetty reilun kahden tunnin kulutuksella. Keskikulutus on siis kova, ainakin näin ahkiota kiskoessa. Mikä oli kyllä tiedossa jo aikaisemminkin.

Retken viimeinen evästauko Valkjärven tulipaikalla. Mukissa aitoa haltijajuomaa.

Meidän Repoveden-keikallammehan pohja oli pääosin pehmeää, mikä teki etenemisestä melko raskasta. Varsinkin kun suojasää saapui, ja lumi alkoi pikkuhiljaa tarttua niin suksiin kuin lumikenkiinkin.

Viimeiset taipaleet tahmalumessa

Retken viimeiset taipaleet veivät sitten ensin jäätä pitkin aivan järven koilliseen kärkeen, mistä ladunpohjaa tai metsätietä takaisin lähtöpaikkaamme, parkkialueelle Saarijärven Karjolahden rannalla. Järveltä tienpohjalle päästyä oli suojasää tehnyt tehtävänsä ja eteneminen lumikengillä kävi lähes mahdottomaksi. Tällaisessa kohdassa oli onneksi helppoa ottaa lumikengät pois jaloista, hujauttaa ne ahkion päälle ja jatkaa loppumatka talvisaappailla kävellen. Mikä sekä tuntui, että kuulemma näyttikin, huomattavasti kevyemmältä kovalla tiepohjalla, jota peitti muutaman sentin pehmeä suojalumikerros.

Sunnuntain taival GE satelliittikartalla – 5,5 km ja 2 t 59 min.

Ylistys Repovedelle!

Kylläpä olikin komea keikka tämä meidän molempien mielestä! Repoveden kansallispuisto näytti meille todella jylhät kasvonsa ja tarjosi myös matkan aivan todelliseen talveen, vaikkei oltu kovin kaukana kotiseutujemme jo totaalisesti keväisiksi kääntyneistä maisemista. Samaten retki tuntui täyttäneen hyvin myös testaamisen tarpeen tulevaa Lapin-vaellustamme ajatellen. Minä esimerkiksi tiedän nyt, että kaikki pitkään vaellukseen suunnittelemani varusteet mahtuvat ja kulkevat hyvin ahkiossa ja rinkassa. Lisää kalibraatiota sain taas siihenkin, minkä mittaisia päivätaipaleita tuollaisen varustuksen ja kuorman kanssa pystyn kulkemaan. Ainakin tuollaisissa maastoissa ja olosuhteissa.

– Kari

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Allekirjoittanut retkeilee lumikenkien ja ahkion kera, retkikaveri Malkuksella on sukset ja rinkka. Juttusarjan ensimmäisen osan löydät tästä ja toisen tästä.