Artikkelit

Pakkasrajalla Nyrölän laavulla

Vuoden 2017 ensimmäisen talviretken kohteeksi valikoitui Nyrölän luontopolku Jyväskylässä. Onko järkeä lähteä tarkoituksella lähes kolmenkympin pakkasiin?

Eihän siinä mitään järkeä ole, ellet tarkoituksella ajattele testata varusteita tutussa paikassa, hyvässä seurassa ja melko lähellä parkkipaikkaa. Näin me teimme. Rajojen koettelu on helpompaa, kun matka kotiin on mahdollista vaikka keskellä yötä. Matkassa olivat Anne, Heikki ja Ulla sekä koirat Möykky ja Kitka.

Ajelimme Jyväskylästä Nyrölään varsinaisen talven ihmemaan halki, sillä niin haastavia kuin säät ovat talviretkeläisille olleetkin koko alkuvuoden, tuolloin oli lunta vuodenvaihteen jäljiltä, ja tie ei ollut lainkaan huono ajella. Olimme liikenteessä työpäivän jälkeen tammikuisena perjantaina, joten oli pimeää. Reitti oli kuitenkin tuttu sekä kotoa parkkipaikalle että parkkipaikalta saaren laavulle. Menimme suorinta kautta, vaikka kesällä onkin ollut myös meistä ihanaa fiilistellä koko polku läpi. Emme tarvinneet varsinaisia yösuunnistustaitoja, mutta otsalampusta oli hyötyä. Vaatetta meillä oli päällä mieluummin liikaa kuin liian vähän, ja kun mukana oli myös kaksi koiraa, oli nekin puettu viimeisen päälle koirien talvivaatteisiin.

Kuutamo Nyrölässä.

Perille päästyämme valokuvaajat karkasivat leiripaikalta kuvaamaan hienoa tähtitaivasta, ja minä jäin tekemään nukkumapaikkoja ja sytyttämään nuotiota. Nyrölässä on puita myös kyläyhdistyksen puolesta, mutta me toimme tällä kertaa pulkassa omat puut. Erinomainen tulipaikka on kätevä ruoanlaittoon ja myös kiva katsella. Istuin tulen sytyttyä makuupussiin pikkukoiran kanssa. Vedin pipoa syvemmälle ja kaadoin termarista itselleni teetä odotellessa, kun muu seurue saisi tarpeekseen kuvia, tai kameroiden akut lakkaisivat antamasta virtaa.

Tähtitaivas ja pakkasyön valopylväät.

Valokuvaajat saapuivat esittelemään otoksiaan ja syömään iltapalaa. Tunnelma oli suorastaan riehakas, sillä taivas loisti kirkkaana, puut naksuivat ja meidän varpaat tuntuivat vieläkin aivan lämpimiltä pilkkisaappaissa ja untuvatossuissa. Olimme voittajia jo tässä kohtaa, sillä tämä oli ensimmäinen näin ankarien olosuhteiden leirimme koskaan. Iltapalan jälkeen kömmimme makuupusseihin, paitsi Ulla, joka vain juoksenteli ympäriinsä huudellen: “Katsokaa kuinka hienosti tähdet näkyvät!”, johon pariskunta Sulander totesi vällyistä: “Tule nukkumaan, höperö!”

Ullakin kömpi nukkumaan saatuaan omasta mielestään riittävän määrän otoksia. Kamerat piti yöksi laittaa kylmälaukkuihin, jotka siis toimivat nyt lämpölaukkuina. Koirista isommalla oli oma makuupussi, ja pienempi nukkui minun makuupussissani. Heti makuupussiin kömmittyä minua tärisytti kylmästä, mutta hetken päästä makuupussi ikään kuin “meni päälle” kun lämpö kertyi sisäpuolelle. Yöllä muutaman kerran käännettyäni kylkeä sain hytistä hetken, koska aivan kiinni ei makuupussin suuaukkoa voi koiran takia pitää.

Nyrölässä on tilaa vaikka isommallekin porukalle, sillä saaressa on iso tuplalaavu ja erikseen ruokailukatos pöytineen ja penkkeineen. Me kolme nukuimme toisessa laavussa, johon mahtuisi enimmillään ehkä viisi nukkujaa, ja viereisessä laavussa olisi mahtunut nukkumaan saman verran.

Aamusella sain olla makuupussissa koiran kanssa melkein lähtöön saakka, sillä pakkanen oli entisestään kirinyt. Ulla ja Heikki tekivät minulle aamupalaa ja kävivät kuvaamassa vielä aamukuvia jäällä. Koirat juoksentelivat jäällä myös, mutta pienempi nosteli kinttujaan siihen malliin, että se piti lämmittää makuupussissa aamulenkkinsä päätteeksi.

Illalla tullessa oli pilkkopimeää, mutta aamu helli meitä kauniilla auringonpaisteella. Sää oli kaunis ja metsän puut kuurassa, siinä kohdin missä menimme pitkospuilla, ne paukkuivat jäykkinä pakkasesta. Lossi oli jäätynyt rantaan, muistelimme kesän reissua, kun sillä siirryimme sutjakasti rannalta toiselle.

Kiitos Nyrölä, olet ollut meille aina antelias valokuvaus- ja nukkumispaikkana. Nähdään taas pian!

Aiempia kertomuksia Nyrölän luontopolulta:

Retkipaikka, Upe Nykänen: Nyrölän luontopolulla, Jyväskylä
Oma Rinkkaputki-blogimme, kolme juttua: Nyrölän luontopolku

Polun lähtöpaikka sijaitsee osoitteessa Sikomäentie 706, Jyväskylä, ja sinne on Jyväskylästä alle 30 kilometriä. Jos käytät laavulla polttopuita, maksa laavun seinällä olevan ohjeen mukaisesti puista kyläyhdistyksen tilille.
Kartta ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6915543  E 421544

 

Punavuoren laella

Punavuoren kallioilla Puuppolassa, Jyväskylä

Sammalmetsä, Punavuori

Jyväskylän pohjoispuolella sijaitsevan Punavuoren maisemista ei löydy vinkeitä kahviloita, toisin kuin helsinkiläisen kaimansa kaduilta, mutta ruutupaitoihin ja reppuihin saattaa joskus törmätä. Siitäkin huolimatta, että puuppolalaisen Lehesjärven vieressä kohoava Punavuori ei ole viitoitettu retkikohde, vaan paikka pitää tietää.

Pääsin itse tutustumaan Punavuoreen paikallisen oppaan johdolla, kun ympäristöluotsi Pirita johdatti pienen ryhmän sinne päiväretkelle kesällä.

punavuori-huipulta1

Ylös kavuttuamme paljastui, että Punavuoren laelta voi katsella maisemia 175 metrin korkeudella meren pinnasta. Tarkka katsoja löytää etelään tähytessään Jyväskylän metsäisestä maisemasta esimerkiksi Laajavuoren hyppyrimäen tornin.

Jos taasen katselee tänne Punavuoren suuntaan alueen länsipuolelta, vaikkapa nelostien vierestä Puuppolan risteyksen paikkeilta, avautuu katselijalle Kuukanpään kulttuurimaisema, jota on esitetty valtakunnallisesti arvokkaiden maisemien joukkoon tammikuussa 2016. Maiseman olennaisia elementtejä ovat pellot, Lehes- ja Vähäjärvi sekä niiden takana kohoavat Punavuori sekä Lehesvuori. Seisoskelimme siis kulttuurimaisemassa.

Punavuoren kalliot

Yläilmoista oli hienoa tähyillä maisemia, mutta kiersimme uteliaisuuttamme myös kallioiden juurelle. Punavuori ei ole saanut nimeään ihan hatusta. Kallio on punaista apliittigraniittia, ja punaisen värin näkee täältä kalliojyrkänteen alapuolelta parhaiten.

Punavuori

Näillä kallioilla on voinut tapahtua aikojen saatossa vaikka mitä. Kenties huimin tarina on se, jonka ympäristöluotsi Raija oli lähettänyt jaettavaksi kanssamme. Perimätieto kertoo, että isonvihan (1713–1721) aikaan täällä Puuppolassakin liikkui venäläisiä kasakoita, ja paikallinen väestö joutui välillä heitä pakenemaan. Niin myös eräs emäntä ja hänen seitsemän lastaan, jotka pakenivat vainoajiaan Punavuoren jyrkänteen alle.

Kun kasakat saapuivat kallion alapuolelle, he eivät olleet uskoa silmiään, sillä äiti ja lapset olivat kadonneet. Miten ihmeessä?

Äiti ja lapset pelastuivat jahtaajiltaan kapuamalla erittäin jyrkää Pukinpolkua  – sikäli kuin sitä voi polkuna pitää – kallion laelle. Äärimmäisessä hädässähän sitä tekee mitä tahansa.

Punavuoren salainen polku

Moinen polku alkoi tietenkin heti kiinnostaa, joten lähdin seuraamaan kallioseinämää ja Pukinpolkua etsimään. Tovin kuluttua poluntapainen luiska lähti nousemaan kalliorinnettä ylös ja kiepautin itseni väylälle. Maa oli kostea ja luisti sen verran jalan alla, että välillä oli turvauduttava nelivetoon ja otettava tiukasti tukea kallioista. Olin varma, että olin Pukinpolulla, sillä pian näin että tämä kapea rako näytti yltävän kallion laelle, joskin erittäin vaikeakulkuisena.

Arvoin hetken, yrittääkö kavuta Pukinpolku loppuun saakka, mutta järki voitti ja päätin yrittää sitä joskus toiste, kun maasto olisi kuivempaa ja olisin paremmin varustautunut. Parempi olla hölmöilemättä! Palasin varovasti takaisin alas ja liityin muuhun poppooseen.

Punavuoren retkeilijöitä

Kallioiden tutkimisen jälkeen nousimme kallioiden pohjoispään polkua pitkin takaisin Punavuoren laelle ja istahdimme lopuksi mukavasti kallioille nauttimaan eväitämme. Punavuorella ei ole tulipaikkaa, joten teet ja kahveet pitää tuoda valmiina termareissa, mikäli ei ota retkikeitintä matkaan.  Niitä lattekahviloita kun tämän Punavuoren rinteiltä ei tosiaankaan löydy.

Lisäys 21.2.2017: Punavuori sijaitsee yksityismailla, ja tulenteko alueella on ehdottomasti kielletty.

Punavuori kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6912593  E 434300

Kalliota halailtavaksi asti: Sippulanniemen luontopolku Jyväskylässä

Sippulanniemen luontopolku löytyy Jyväskylän kaupungin reunalta, Kuokkalan takaa Sippulanniemestä. Alueella on golfkenttä ja polku risteääkin kenttää, mutta vaaraa ei ole kuin korkeintaan säikäyttää viaton golfaaja polulta kentän reunaa myötäilevälle tielle astuttaessa.

Sinnittelen aina kiertämällä polun oikeaan kiertosuuntaan, vaikka usein tekisikin mieli oikaista herkuttelemaan suoraan parhaille loppureitin paikoille.

Koko reitti on kuitenkin kiva ja vaihteleva, joten suosittelen neljän kilometrin reippailua kaikille kaupunkilaisille!

Reitin alkupäässä on kallio, jolla istuskelimme hetken ennen matkan jatkamista. Pudotus on jyrkkä ja märät kivet liukkaita, mutta nyt olikin oikein mukava sää istuskella hetki ja laskea ohikulkevia lenkkeilijöitä. Sippulanniemen kuntopolku on suosittu!

Kallioiden jälkeen mennään hetken aikaa kohti toista suosikkiani, umpeenkasvanutta Niemijärveä. Sen päästä menevät lähes näkymättömän vesistön yli pitkopuut ja silta. Kaikenlaista ötökkää lentelee yllä ja kohtikin, sisiliskot vilistävät aurinkoisilla pitkospuilla ja suon haju on omanlaisensa. Sitä en ihan vielä tiedä, mikä minua aina suossa kiehtoo ja pelottaa, mutta puoleensa ne vetävät.

sippulanniemi01

Metsätyypit vaihtelevat polulla, Niemijärveltä lähdettyä tulee lehtoa sekä kiipeämistä Majamäelle. Majamäki on lähes yhtä korkea kuin Harju keskustassa, mutta näkymät ovat erilaiset ja kun puusto on tiheää, ei mäeltä maisemakuvia saa.

Jos haluaa lyhyemmän lenkin, voi oikaista kohdasta, jossa lukee hyvin selkeästi kyltissä ”oikopolku”, silloin jää Majamäki väliin ja loppupätkän ihanat kalliot ovat hieman lähempänä.

Olemme käyneet jos jonkinlaisia kallioita ihailemassa, mutta Sippulanniemen polun loppupään kalliot ovat vaakasuorassa, kuten otsikossakin vihjasin. Niillä voi siis kävellä, maata ja halailla kiveä. Niillä voi myös kuvitella olevansa jossain ihan muualla kuin Jyväskylässä.

Kun katsoo, ettei istu muurahaisten polulle, voi myös murkinoida. Maha täynnä on kiva hilpaista parkkipaikalle ja kotiin.

sippulanniemi06

Kalliota on luontopolun loppupäässä iso, jännittävä kaistale.

Polulle pääsee omalla autolla parkkeeraamalla Ristikiventien ja Nurmilaukan risteyksessä olevalle parkkialueelle. Pyörällä ja kävellen pääsee vähän pidemmälle, eli parkkialueen sisääntulosta katsoen vasemmasta nurkasta lähtee polku, jota pitkin tullaan kuntopolulle, jota voi kävellä, kunnes opasteet näyttävät luontopolulle. Keltaiset täplät merkitsevät polkua jo kuntopolun kohdalla. Karttalinkki kaupungin sivuilta auttaa hahmottamaan pääsyn polulle, vaikka itse polulla kartta onkin tarpeeton!

Sippulanniemen luontopolku ja muita Jyväskylän kaupungin ylläpitämiä reittejä on esitelty aiemmin myös omassa retkeilyblogissamme nimeltä Rinkkaputki.

KARTTA ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6898663, E 434928 (parkkipaikka)

 

Pitkospuut Nyrölän luontopolulla

Nyrölän luontopolulla, Jyväskylä

Jos haluaa luontopolkuretkellä myös miniristeilylle, löytyy Jyväskylän kolmestatoista luontopolusta oiva retkikohde. Nyrölän luontopolku tekee 3,6 kilometrin kierroksen vaihtelevassa maastossa ja sisältää hauskan vetolauttaylityksen Iso-Mustan järven pienelle saarelle. Koska reitti sijaitsee maaseudun rauhassa, useiden kilometrien päässä niin lähimmistä taajamista (Tikkakoski, Palokka, Uurainen) kuin Jyväskylän keskustasta, voi siellä keskittyä erinomaisesti luonnon ääniin.

Varustauduin Nyrölän luontopolkuretkeen hupparilla – hyttysten varalta – ja lenkkareilla, koska oletin, että maasto olisi tällä kertaa sen tarpeeksi kuivaa. Toisinaan Nyrölän metsäpoluilla on ollut sen verran kosteita kohtia, että vettäpitävät tai ainakin kosteita kohtia kestävät jalkineet ovat olleet paikallaan.

Jos olisin vähän kovempi pyöräilijä, olisi luontopolku ollut loistava fillaroinnin ja luontokävelyn yhdistävä koko päivän retken kohde, mutta saavuin paikalle asvaltti- ja sorateiden kautta laiskasti autolla. Lähtöpaikalla Aaro J. Veijosen Luontopolku-runo toivottaa kulkijat tervetulleeksi. Jo runon ensi säe lupaa hyvää:

Luontopolku korven halki
kulkee jylhän erämaan
Laskee mäki nousee mäki,
etäämpänä kukkuu käki

Kuusikkoa Nyrölän luontopolulla

Koska olin lähdössä koko 3,6 kilometrin reitille, lähdin seuraamaan viitoitusta vasemmalle lähtevälle pikkutielle, jolta polku sukelsi pikimmiten oikealle tunnelmalliseen kuusikkoon, keltaisten maalimerkkien viitoittamana. Lyhyempää reittiä kaipaavat eli suoraan laavujen tulipaikoille oikaisijat valitsevat parkkipaikalta oikealle lähtevän tien ja lähtevät reitille vastapäivään.

Vuosina 2003–2004 rakennetun, vuonna 2010 laajennetun luontopolun varrella on siellä täällä opastetauluja, joissa kerrotaan ympäröivästä luonnosta. Osa opastauluista on ehtinyt jo hieman kärsiä matkan varrella, mutta useimmat ovat vielä hyvässä kunnossa. Astelin hissukseen livertäjäntäyteisessä metsässä välillä tasaista, toisinaan kuhmuraisten puunjuurien halkomaa polkua ja nautiskelin suloisesta kesäkuisesta aamupäivästä.

Saparon lampi, Nyrölän luontopolku

Tällä kertaa en sattunut kohtaamaan sinitiaista ihan opastetaulun vierestä, kuten kerran aikaisemmin. Kun polun varressa alkoi näkyä enemmän saniaisia, olin jo lähellä Saparon tekolampea, jota ei ihmisen kaivamaksi arvaisi; niin luonteva näky se on metsän keskellä. Aikoinaan uima- ja pyykkäyspaikkana palvellut lampi kaivettiin 193o-luvulla ja muutaman vuosikymmenen jälkeen siinä kasvatettiin muun muassa kirjolohta, mutta onneksi kalankasvatus väistyi ja luonto pääsi ottamaan vallan. Peilityyni Saparo on yksinkertaisesti suloinen.

Saparolta lähtiessä pitää huomata kääntyä jyrkästi vasemmalle, entisen hakkuuaukean läpi kulkevalle polulle, eikä jatkaa suoraan. Nuorten koivujen ja pihlajien ympäröimän polun ensimmäinen reittiopaste ei ensivilkaisulla erottunut, mutta alun jälkeen reitti näkyi selvästi ja sitten oli edessä paluu helppokulkuiselle hiekkatielle.

Kivikasa, Nyrölän luontopolku

Tallustelin hiekkatiellä auringonpaisteessa ja yritin hidastaa askeleitani. Jostain syystä tie houkuttaa aina kulkemaan nopeammin kuin kiemurainen polku, paitsi jos mukana on keskusteluseuraa. Vauhtini hidastui luontaisesti viimeistään suloisenpehmeän sammaleen kuusikossa, jonka kautta astelin hitaasti ylämäkeen ja jälleen hetkeksi väljempään maastoon.

Hakkuista on selvästi jo useampi vuosi aikaa. Muutama vuosi sitten, kun hakkuuaukean puut olivat vasta aloittamassa kasvuaan, Rinteelän laelta näki paljon paremmin alas Iso-Mustalle. Lähivuosina puut kasvanevat sitä vauhtia, että maisema saattaa siltä osin kasvaa umpeen ainakin kesäajaksi.

Rinteelän kiviraunioiden vieressä on silti mukava istahtaa hetkeksi alas levähdyspaikaksi tehdyn pöydän ääreen. Siinä sopii vaikka miettiä, millaista viljelijän elämä on ennen ollut näillä main. Ensin pellot raivattiin kovalla työllä käsipelissä, mistä on edelleen muistona iso kivikasa kuusimetsän laidassa. Entiset viljelysmaat on jälleen vallannut kasvava metsä.

Kuusikkoa Nyrölän luontopolulla

Lähdin laskeutumaan Rinteelän laelta alas kohti seuraavaa komeaa kuusikkoa. Matkalla sinne alarinteeltä kuului yllättäen raivaussahan ääntä; pari herraa ahersi polun vieressä ja kaatoi nuoria koivuja, jotta ne eivät kasvaisi liian tiheässä. Luontopolkua ei ympäröi suojelualue, vaan reitti kulkee tavallisten metsien lävitse, joten tyystin koskematonta aarniometsää ei Nyrölässä kohtaa. Pysähdyin kuusten tykönä jälleen ja katselin rauhassa ympärilleni. Suvipäivän valo lankesi niin kauniina sammalikkoon.

Edessä oli seuraavaksi lyhyt taival pikkutietä, jonka varrella siisti huussi tarjoaa helpotusta retkeläisille. Retkillä on muuten kaiken varalta paitsi hyvä, myös huomaavaista pitää matkassa omaa toilettipaperia, sillä näissä ilmaisissa “huoltopisteissä” ei välttämättä riitä paperia kaikille kävijöille.

Kotalaavu Nyrölän luontopolulla

Käännyin pikkutieltä alas suolle, jonka laidassa on heti kaunis laavu, Jyväskylässä nykyään suosittua mallia, jonka ääreen mahtuu isompikin porukka mukavasti tulistelemaan. Laavu on jo kauniisti harmaantunut. Kun kävin täällä laavun ollessa vasta rakenteilla, kuvittelin mielessäni, miten hienoa olisi tulla tänne käymään tai jopa yöpymään jonain kuulaana syys- tai talviyönä, kun tähtitaivas olisi kirkkaimmillaan. Valosaastetta kun ei ole Nyrölän taivaalla  näkymiä häiritsemässä! Sama tähtiyöhaave palasi jälleen mieleeni, vaikka nyt oli kirkas suvipäivä.

Pysähdyin pitkospuille ja aprikoin vieressä kasvavien pienten valkoisten kukkien nimeä. Vasta kotona selvisi, että näkemäni kasvi oli raate. Pitää yrittää muistaa.

Olisin toki voinut jäädä jo tälle laavulle eväitä nauttimaan, mutta Iso-Mustan saarilaavu houkutteli vielä enemmän. Niinpä jatkoin matkaa tukevia pitkospuita pitkin eteenpäin. Edessä odotti pitkoksien T-risteys, josta käännyin oikealle “seikkailusaarta” kohti. Vasemmalta lähestyi juuri muutama muu päiväretkeläinen ja he kantoivat luontopolun puuvajalta tuomiaan polttopuita mukanaan. Saaressa ei ole isoa polttopuuvarastoa nuotiotulien tekemistä varten.

Tupasvilloja kukkivat, Nyrölän luontopolkuTupasvillat täplittivät valkoisine tupsusuortuvineen suloisesti suota ja huikean runsaina. En koskaan väsy tähän alkukesän näkyyn, joka hyvällä onnella tervehtii kulkijaa. Totta kai suopursun kukat ovat ihania, mutta tupasvillan hennon hauras varsi koskettaa minun sisintäni vielä enemmän.

Vetolautta, Nyrölän luontopolkuSeuraavaksi vuorossa oli yksi Nyrölän luontopolkuretken ehdottomista kohokohdista, vetolauttaylitys laavusaareen. Ylitys on lyhyt, mutta monikaan ei ole aiemmin kokenut sitä, että saa vedellä narulla lautan salmen yli!

Lauttailu on niin hauskaa, että jouduin muiden saareen menijöiden lailla hieman odottelemaan, jotta pojat tekisivät tilaa meille muillekin. Lautalta samalla kalastusta kokeilleet pojat olisivat huolineet kyytiinsä mieluusti vain yhden matkustajan kerrallaan!  Moinen säännöstely ei mielestäni vetele, joten komensin reittiliikenteen suurkuluttajat hetkeksi maihin, jotta me muut pääsisimme saareen yhdellä kyydillä. Nuorukaiset tottelivat kiltisti.

Iso-Mustan ainokaisen saaren kaksoislaavulle ja tulipaikalle johtaa lauttarannasta pitkospuupolku, jonka varrelta löytyy huussi. Saaren eteläpää on rauhoitettu retkeilijöiltä pistoaidalla.

Nyrölän saarilaavu, Jyväskylä

Laavulla oli melkoinen vilske, kun sinne saavuin. Olen joskus ollut saaren laavulla hetken jopa ihan yksin, mutta se on harvinaista, sillä tämä luontopolku on Jyväskylän seudun suosituimpia. Nytkin laavulla oli päiväretkellä reipas kööri lastenleiriläisiä makkaranpaistossa, mutta he tekivät ystävällisesti heti nuotion laitaan tilaa, kun otin omat evääni esille.

Monelle suojaisan istumapaikan tarjoava kehälaavu tulipaikalla onkin ahkerassa käytössä olevassa retkikohteessa tarpeen. Hyvä idea on ollut myös tulipaikkaa ympäröivä lava, sillä ilman lavaa tulipaikan edusta olisi helposti kuravellinä, onhan saaren maasto pehmeää suota. Laavupaikalla mahtuu yöpymään kymmenisen retkeilijää.

Lettu ja kuksa

Olin pakannut evääksi mukaan teetä, lettutaikinan ja hilloa. Ilokseni laavulta löytyi pannu, joten en joutunut turvautumaan varalta mukaan ottamaani Trangian kanteen. Oli hauska paistaa pitkästä aikaa pino lettuja nuotiolla ja istahtaa sitten järven rantaan niitä popsimaan, Iso-Mustan maisemaa katsellen! Muut laavulla olijat jatkoivat vielä makkaranpaistoa, mutta kohta hekin ottivat lettutaikinansa esille ja räiskäleiden paistaminen tulilla jatkui. Vetolautta toi saareen lisää väkeä nauttimaan hienosta päivästä ulkosalla.

Yksi pikkupoika onnistui saamaan kalan laiturilta onkiessaan ja säntäsi tyrkkäämään saaliinsa nuotiotulille paistumaan. Suolaa ei ollut kenelläkään matkassa, joten toivottavasti kala maistui ihan sellaisenaan!

Eväsherkuttelun jälkeen palasin vetolautalle ja kiskoin lautan vastarannalta saareen, sitten itseni ja pari muuta kyytiä odotellutta mantereen puolelle. Vastaan käveli pitkoksilla useampikin laavulle matkalla ollut kulkija. Jännä juttu, että hekin tulivat sitä suorinta tietä parkkipaikalta, eivätkä saapuneet pidempää reittiä eli luontopolkua myötäpäivään…

Yksi miljoonasta linnunpöntöstä

Käpsyttelin tasaista pitkospuureittiä tupasvillojen ohitse metsän huomaan, ohitse polttopuuvaraston, jolta voi hakea klapeja laavulle tarvittaessa. Sitten metsäpolku jäi taakse ja käännyin helppokulkuiselle pikkutielle, jota pitkin loppureitti jatkuu suoraan takaisin parkkipaikalle. Vastaan tuli ylämäessä vielä yksi kaunis kuusikko, jossa linnunpönttö muistutti aiemmin reitillä olleen linnunpönttötauluston ohella miljoonan linnunpöntön kampanjavuodesta.  Olipa mukava retki tänne taas!

Miten Nyrölän luontopolulle löytää? Nyrölään ei pääse bussilla, joten sinne pääsee sujuvimmin autolla tai esimerkiksi polkupyörällä. Polun lähtöpaikalle (Sikomäentie 706, Jyväskylä) on matkaa Jyväskylän keskustasta reilut 25 kilometriä, reitistä riippuen. Autopaikkoja on sekä polun lähtöpaikassa että läheisen, keväällä 2016 lakkautetun 120-vuotiaan kyläkoulun pihassa noin 200 metrin päässä. Polttopuiden käytöstä voi maksaa kiitokseksi vapaaehtoisen korvauksen Nyrölän kyläyhdistyksen pankkitilille.

Luontopolkureitti on merkitty hyvin maastoon, eikä karttaa tarvitse kantaa matkassa, jos ei halua. Nyrölän luontopolun sisältävä suunnistuskartta löytyy Nyrölän kylän www-sivuilta ja alue sisältyy myös Jyväskylän kaupungin ulkoilukarttaan.

Kartta ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6915543  E 421544

Lumimetsä

Talviretki Sallaajärven luontopolulle, Jyväskylä

Sallaajärven aarnialue

Päätinpä kauniin helmikuisen talvipäivän kunniaksi lähteä pikku kävelyretkelle Sallaajärven luontopolulle, joka sijaitsee Taka-Keljossa, vajaan 10 kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta lounaaseen.

Kelpo kävelyretki siitä tulikin, sillä Taka-Keljon alueen mäet ovat tunnettuja hyvänä treenimaastona.  Eli ylämäkeä riittää. Ronsuntaipaleentien varrella voi halutessaan huoahtaa vaikka Rainer-kuusen (joka on mitattu tilavuudeltaan Suomen suurimmaksi kuuseksi vuonna 2007) tykönä, jonka luo on hyvin lyhyt, viitoitettu polku Ronsuntaipaleentieltä.

Itse pysähdyin lepotauolle vasta Jyväskylän Ladun majalla Kolmisoppisen rantaan. Toiveikkain mielin. Tarkoitukseni oli sijoittaa muutama lantti välipalaan – kenties paistaa makkara takassa – mutta repun kaivelu kolmeen kertaan ei tuottanut tulosta. Kukkaro oli jäänyt kotiin. Grrr.  Katsoin kateellisena makkaranpaistajia ja päätin säästää kaksi eväskeksiäni myöhemmäksi.

Sallaajärven luontopolun viitta

Jatkoin kapean Ronsuntaipaleentien talsimista (ei kevyen liikenteen väylää) ja litistin itseni mahdollisimman vasempaan laitaan, kun autoja tuli vastaan. Kolmisen kilometriä Ladun majalta tuli viimein vastaan odottamani risteys oikealle kohti Sallaajärveä.

Pikkutielle oli tulvinut vettä, mutta onneksi hyhmää ja jäätä ei riittänyt pitkäksi matkaa. Sallaajärven luontopolun kyltti oli erinomaisen hyvin piiloutunut kuusen juurelle, mutta tiesin aiemmilta käynneiltä, mistä polku alkoi. Ja sitä paitsi aiemmat kulkijat olivat tallanneet polun auki. Hyvä olikin, sillä olin luottanut siihen, että polulla pärjäisi ilman lumikenkiä.

Sallaajärven luontopolku sijaitsee aarnialueella, joka on osa 25 hehtaarin laajuista luonnonsuojelualuetta. Polulla on mittaa noin 1,6 kilometriä ja se on hyvin merkitty. Keskivaativa polku on välillä hyvinkin leveä ja tasainen, mutta pääosin se on kiemurtelevaa metsäpolkua, jonka varrelle osuu myös yksi jyrkkä mäki.

Polun opastetaulu mustavalkoisine karttoineen kertoo alueesta lisää heti reitin alussa, ja matkan varrella on 14 rastitaulua. Luontopolun kartan voi toki ennen lähtöä printata mukaan.

Sallaajärven luontopolun suorin kujaAarnialueen viehättävimpiä puolia on tietysti upea metsä, jossa ei törmää massiivisten hakkuiden jälkiin. Eikä vain yhden puulajin piikkisuoriin riveihin. Ja vaikka kävelymatkalla Sallaajärvelle oli tietä ympäröivissä metsissä sinänsä hiljaista, ei autotien varrella päässyt vaiteliaasta äänimaailmasta nauttimaan kuin hetkittäin. Siksi oli ihanaa astella puhtaanvalkoisella lumella ja kuunnella vain luonnon ääniä – aika hiljaista! – ja lumen rapinaa jalkojeni alla.

Mutkaisen alun jälkeen tulin suoralle polunpätkälle, kuin temppeliin johtavalle kunnianarvoisalle kuusikujalle. No, eräänlainen temppelihän metsäkin on. Hiljentymiseen sopiva.

Luminen luontopolku

Kuusikujalta luontopolku kääntyi vasemmalle huurteisen valkoiseen valtakuntaan. Pysähtelin tuon tuostakin ihailemaan lumikylkisiä ja -oksaisia puita, jotka olivat notkollaan hiutalerykelmien painosta. Keltaiset reittimerkkitäplät erottuivat loistavasti tästä vähävärisestä maisemasta. Syysruskan aikaan maalitäplät saavat kilpailla huomiosta keltaisten lehtien kanssa; talvella ei ole sitä vaaraa.

Muistelin, että pian kohtaisin puron. Näin kävikin, ja edessä oli pätkä pehmeää hyhmää, mutta paikan yli pääsi hyvin kuivin jaloin. Sitten polku kohosi ylöspäin ja laskeutui seuraavaksi polun korkeimmalta nyppylältä jyrkästi alas. Olin kiitollinen siitä, että ihan kävelyretken tieosuuksia varten olin varustautunut kenkiin kiinnitettävillä jäänastoilla, sillä rinne oli melkoisen jäinen ja liukas. Vastaan tulleella, polkua vastapäivään kulkevalla retkiseurueella oli ehkä helpompaa, kun he tallasivat polkua ylöspäin.

Kaatuneita puunrunkoja Sallaajärvellä

Sitten saavuin luontopolun ainoalle taukopaikalle, lumen alle peittyiden retkipöydän ja penkkien luo. Koska en voinut kehuskella runsailla eväillä, en ryhtynyt putsaamaan penkkejä lumesta. Näillä kohdin maasto on aina melko märkää, joten onneksi puron yli pääsi pitkoksia pitkin.

Taukopaikan liepeillä näkee varsin hyvin, mitä myrsky saa aarnimetsässä aikaan: lukuisia kaatuneita puunrunkoja lojui polun varrella. Koska luonnonsuojelualueella ollaan, ei kaatuneita puita ole raivattu pois, vaan ne saavat tarjota oman osuutensa metsän ekosysteemiin vähitellen lahotessaan.

Keski-Suomen maakuntauran nauha

Bongasin kohta palasen historiaa eli Keski-Suomen maakuntauran sinisen nauhan. Maakunnan eri puolille merkitty retkeilyreitistö syntyi 1970-luvun puolella, mutta 1980-luvun puolivälin jälkeen sitä ylläpitivät enää kunnat ja vähitellen reitistö rapistui useimpien mukana olleiden kuntien alueella. Osa maakuntauran reitistä on edelleen kuljettavissa, mutta paikoin polut ovat kasvaneet tai kasvamassa umpeen. Tässä kohtaa on kulkenut Jämsän ja Jyväskylän välinen osuus reitistä.

Luontopolku kääntyi vasempaan, suorarunkoisen kuusikon syliin. Joka ikisen oksan päälle oli takertunut lumipeite, joten kaikki puiden ääriviivat erottuivat tarkkaakin tarkemmin.

Lumiaukio

Kuusikon jälkeen eteen tuli sekametsää, upeita lumikuorman alla kamppailevia kuusia, korkealle kurottavia koivuja. Luontopolun oikealla puolella, lähimpien puiden takana oli pieni aukio. Mitähän siellä kasvaa?

Tällaista on, kun käy luontopolulla talvella! Maisema on tyystin toisenlainen kuin sulan maan aikaan, kun vihreät kasvit ovat talvilevolla. Polkujen opasteet kertovat usein kasveista, joista ei näe talvella hölkäsen pöläystä.

Tähän vuodenaikaan luontopolkuretkillä voikin keskittyä kokemaan metsän kauneutta, ääniä tai niiden vähyyttä, puhtaan lumen suloa.

Huuhkajakuusi

Lisäksi voi harrastaa toisenlaista maiseman tarkkailua ja miettiä, mitä kaikkia hauskoja muotoja lumi on onnistunut taikomaan esiin. Hätkähdin hieman, kun katsoin tätä lumipukuista kuusta. Mitä ihmettä se muistuttaa?

Jotain, millä on hassut kulmakarvat? Amerikan Uncle Sam-kotka? Vai olisiko sittenkin huuhkaja? Luonto taiteilijana…

Lumimetsä

Luontopolkuretkeni lähestyi loppuaan. Polun ympäristö väljeni ja huokasin ihastuksesta, kun pysähdyin katsomaan maalauksellisen kaunista, kookkaiden koivujen ja kuusien ympäröimää talvimaisemaa. Lunta sateli hiljalleen. Vaikka näkymä edessäni oli kuin mustavalkoisesta valokuvasta, en kaivannut siihen yhtään enempää värejä.

Maitolaituriteellä

Kävelin luontopolulta takaisin Ronsuntaipaleentielle ja huokasin. Nyt maistuisi pieni lepotauko, istahtaminen alas. Kun äkkäsin tien toisella puolella maitolaiturin, riemastuin. Taukopaikka! Olihan minulla ne kaksi keksiä matkassa ja varalle olin ottanut mukaan termoksellisen kuumaa vettä. Niinpä kömmin maitolaiturin suojiin, istahdin alas ja nautin pikkuruisen välipalani. Maitolaituriteehetki! Ja sitten lampsimaan takaisin kohti kotia – busseja kun kulkee tämän tien varressa vain harvakseltaan, eikä lainkaan viikonloppuisin. Paluumatka sisälsi onneksi enemmän alamäkitaivalta.

Sallaajärven luontopolulle pääsee helpoiten omalla autolla tai polkupyörällä. Autoille on luontopolun lähtöpaikassa pysäköintipaikkoja niukalti myös sulan maan aikana, joten talviaikaan on huomioitava että jos pysäköi tien laitaan, pitää muille tien käyttäjille jättää tilaa ohittamiseen. Kävelijällä ei toki ole moisia ongelmia…

Kartta N 6897739  E 427539

Touruvuoren rappurinne, Palokka

Touruvuoren lumisella luontopolulla, Jyväskylä

Touruvuoren luontopolun kyltti

Luontopolkuja tavataan tallata enemmän sulan maan aikaan, mutta aika monelta löytyy jalanjälkiä, joita voi seurata myös talviaikaan. Joskus voi itsekin päästä polun avaajan paikalle. Otin lumisateisen kävelylenkkini kohteeksi noin 7 kilometriä Jyväskylän keskustasta pohjoiseen Palokassa sijaitsevan Touruvuoren luontopolun, jolla olin käynyt aiemmin syys- ja kesäaikaan. Polun reittiä uusittiin kesällä 2013.

Touruvuoren luontopolun opastaulu

Luontopolun lähtöpaikka löytyi ladun takaa, seurattuani lumen alle peittynyttä keltakärkistä nuolta kuusikon puolelle. Onneksi oli muistikuva siitä, mistä luontopolku alkaa! Lähtöpisteen kartta ja opasteet ovat esimerkillisen hyvässä kunnossa. Suositus on, että reitti kierretään myötäpäivään, joten lähdin tallaamaan siihen suuntaan. Lumeen piirtyneistä jalanjäljistä näin, että en ollut päivän ensimmäinen kulkija. Polku-ura erottui lumesta selvästi.

Touruvuoren luontopolulla on 20 rastitaulua, joista ensimmäiset tulivat vastaan pian lähdettyäni reittiä seuraamaan. Lumi tosin oli takertunut sen verran hyvin tarinoita peittävien kalvojen pintaan, että olisi pitänyt olla jääraappa matkassa, jos olisi meinannut jokaiseen tiedonjyväseen perehtyä.

Lumikuuset Touruvuoren luontopolulla

Kuin palkintona paikalle saapumisesta pilkotti aamun pyryharmaan taivaan pilvien lomasta yhä enemmän sinistä. Ja jopa auringon kultaisia säteitä. Ylleni kaareutuvat männyn- ja kuusenlatvat hiutalehuntuineen saivat mieleni miltei joulutunnelmiin. Vain poro ja pukki puuttuivat. Ei Keski-Suomestakaan tarvitse napapiirin toiselle puolelle saakka kirmata, jotta voi nauttia talven ihmemaasta! Se voi löytyä ihan läheltä, kun vain astahtaa metsään.

Kostea ja sateinen talvi oli kerryttänyt lammikoita lukuisien puiden juurelle. Niinpä ei ollut ihme, että erityisesti alarinteessä vaani aamupäivällä sataneen tuoreen lumen alla jääkerros, jota sieti varoa. Yksi ajattelematon askeleeni johti pyllähdykseen, jonka jälkeen osasin tarkkailla tarkemmin jalansijojani. Ei sattunut olemaan jäänastoja kengänpohjissa tällä kertaa. Mikä mokana mainittakoon.

Kohtasin myös säästöpuun. Se ei suinkaan tarkoittanut petäjää, jonka kyljessä olevaan koloon voisi tipauttaa roposen, vaan yli 140-vuotiasta mäntyä, joka oli järeytensä tai muotonsa vuoksi jätetty kaatamatta monimuotoisen metsän turvaamiseksi.

Touruvuoren rappurinne, Palokka

Touruvuoren luontopolun jyrkimmässä rinteessä odottivat rappuset. Komean kuusikon varjossa voi kuvitella riittävän hyttysiä kesäkuumalla, joten olin ihan mielissäni siitä, että sain lämmittää reppuselkääni ylämäessä näin talvella. Jos joku huonojalkainen erehtyy lähtemään tälle polulle, hän saattaa viimeistään tässä vaiheessa miettiä, oliko se viisasta, sillä jyrkkää mäkeä ylös on jaksettava ottaa useampikin askel.

Kavuttuani puurappuset ylös polku kaartoi pienen mutkan kautta Touruvuoren huipulle, jossa ei kuitenkaan ole näköalapaikkaa. Touruvuoren puut saavat kasvaa vapaasti, joten maisemia ei nyppylän laelta pääse ihailemaan. Luontopolun infotaulu valistaa, että olen kuitenkin 203 metrin korkeudella merenpinnasta, mutta se ei suinkaan ole Jyväskylän korkein kohta. Moksin Uutelanmäellä päästään ylemmäksikin: 259 metrin korkeuteen.

En lähtenyt ihan heti liikkeelle Touruvuoren laelta, eikä se johtunut siitä, että olisin ollut noususta läkähtynyt. Luminen maisema oli yksinkertaisesti niin kaunis, että nautin lumihiutaleiden peittämien oksien katsomisesta. Huipulta pääsee myös oikaisemaan, jos haluaa lyhentää luontopolkulenkkiä noin kilometrin verran.

Maisema Touruvuorelta nelostielle

Sitten lähdin laskeutumaan alemmas, varovasti. Erittäin liukkaan, mutta lyhyen alamäkipätkän jälkeen tuli viimein tilaisuus nähdä kauemmaksikin: pari rakosta puiden välissä sallivat vilauksen luoteeseen, myös Alvajärven toisella puolella kulkevalle nelostielle.

Mietin, että sillä hieman oikaisevalla, lyhyemmällä reitillä taitaa olla myös näköalapaikka kohti etelää ja Jyväskylän keskustaa. Vai oliko se sittenkin vanhalla reitillä?

Lumimetsä Touruvuorella

Luontopolku laskeutui vielä alemmas ja metsämaisema hiljeni. Ei kuitenkaan aivan hiljaiseksi. Kuulin lähestyviä askelia. Kohtasin toisen yksinäisen vastaantulijan ja tervehdin, mutta en saanut sanaakaan vastaukseksi. Olin hieman hämmästynyt, mutta sain nimellisen selityksen vastaantulijan vaiteliaisuudelle siitä, että rastitaulu 13 oli omistettu aiheelle Hiljaisuus

Lumisen metsän kauneus se vasta hiljensi.

Yhteen kasvaneet mänty ja kuusi

Talvisen metsän lumo piti minua otteessaan edelleen. Sitten näin vanhan tutun: puukaksikon, joka on eriparisuudessaan yksinkertaisesti suloinen. Mänty ja kuusi, jotka ovat kasvaneet yhteen. En ole nähnyt vastaavaa vanhaa pariskuntaa missään muualla! Kuinkahan nekin ovat yhteen päätyneet?

Upea kivenlohkareen pinta talvella

Luontopolku oli jo kääntynyt Pikku Touruvuoren vieritse kulkemaan kohti lähtöpaikkaa. Vastaan tuli myös tunnistettavia jääkauden jälkiä, kuten komea iso kivi. Isojen kivenlohkareiden äärelle kannattaa pysähtyä erityisesti talvella. Huurtuneen kivenlohkareen pinta sammaleineen ja huurteineen oli todellinen luonnon taideteos.

Mietin polulta palatessani sitä, kuinka tajuttoman kaunis Touruvuoren maasto olikaan tuoreine lumikerroksineen. No, samanlaista satumaista kauneutta oli varmasti täynnä koko lähiseudun maasto. Auratulta kävelytieltä ei näe kaikkea!

Touruvuoren luontopolun saavutettavuus on hyvä: paikallisbussilla pääsee Jyväskylän keskustasta Palokkaan Ritopohjantien ja Raivaajantien risteykseen, mistä on Raivaajantietä pitkin noin 1,3 km polun lähtöpaikkaan. Polun lähtöpaikan tuntumasta löytyy tilava hiekkakenttä / parkkipaikka, jota käyttävät myös alueen kuntopolulla ja laduilla liikkujat.

Touruvuoren luontopolun lähtöpaikka (kartta) ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6907920, E 435379.

Luontopolun kartta

Jääskelän jättikuusi

Jääskelän kuusi ja luontopolku, Jyväskylä

Moottoritiekiitäjien mökä jää viehättävästi unohduksiin, kun kaarran Vaajakosken eteläpuolella sijaitsevan Jääskelän tilan ja sen luontopolun tykö. Pieneltä, hyvin täydeltä parkkipaikalta löytyy onneksi vapaa kolo ja pääsemme jalkautumaan maastoon.

Jääskelän kuusikkoa

Tarkoituksenamme on käydä Jääskelän luontopolulla, yhdellä kymmenestä Jyväskylän kaupungin ylläpitämästä luontopolusta. Sitä ennen pitää kuitenkin pujahtaa etsimään yhtä erityistä kuusta. Läheltä Villa Jääskelää pitäisi löytymän yksi Suomen suurimmista kuusista!

Seuraamme ensin Päijänteen rantaan johtavaa tietä tovin, minkä jälkeen astumme kuusikkoon tähyilemään puiden joukosta sitä yhtä ja erityistä. Kiertelemme jonkin aikaa suloisen vihreässä valtakunnassa, kuikuillen paitsi puunrunkoihin, myös jalkoihimme, sillä koskaan ei voi tietää, milloin silmiin osuisi kelpo sieniesiintymä. Kohta vastaan tulee polku, joka vaikuttaa menevän oikeaan suuntaan.

Jääskelän jättikuusi

Toden totta, tuo sen täytyy olla! Kookkaan kuusen kylkeen on tehty maalimerkintöjä, mutta selittävää faktatiedot sisältävää opastekylttiä jättinäreen viereen ei ole asetettu, valitettavasti.

Kuulin Jyväskylän kaupungin liikuntapaikkavastaavalta Kari Häkkiseltä äskettäin, että yksilö on todettu tilavuudeltaan Suomen suurimmaksi kuuseksi. Puun kuutiotilavuus on noin 14 m³ ja sillä on pituutta 33 metriä. Suomen pisin kuusi kasvaa toisaalla, Padasjoella.

Keski-Suomi onkin erityisen kunnostautunut suurilla kuusillaan: Sumiaisissa oli pitkään ympärysmitaltaan paksuin kuusi Suomessa, kunnes se katkesi myrskyssä; Muuramessa oli Suomen pisin kuusi, kunnes sekin joutui myrskytuulten uhriksi.

Jääskelän jättikuusi

Eihän tämä kuusi Paavolan tammelle vertoja vedä, mutta on se silti komea yksilö ja iältään yli 250-vuotias. On mahtanut olla jännittävää sillä, joka on kavunnut kuusen runkoa hyvinkin ylös vetelemään maalimerkkejä puun pintaan.  Aikamme puuta mittailtuamme keksimme, että kuusen luo olisi johtanut polku Jääskelän päärakennuksen takaa.

Jo 1700-luvulta peräisin olevan Jääskelän tilan (aiemmalta nimeltään Uddegård) maastossa sijaitsee myös tilan erään aiemman omistajan eli majuri Carl Christian Rosenbröijerin viimeinen leposija, joka on muinaismuistolain nojalla suojeltu. Haudan paikkaa ei ole merkitty maasto- tai luontopolkukarttaan, jotta hauta saisi nauttia ansaitsemastaan rauhasta.

Rosenbröijerin hautamausoleumi

Ennen luontopolulle siirtymistä onnistumme löytämään myös hautakammion metsästä. Rosenbröijer halusi  tulla haudatuksi omille mailleen, eikä muiden seurakuntalaisten joukkoon Jyväskylän hautausmaalle.  Vaikka tuo erikoinen ratkaisu olikin, kaikki kunnia Carl Christian Rosenbröijerille, joka oli toimelias mies: hän muun muassa perusti Vaajakoskelle sahan ja teki vuonna 1823 aloitteen Jyväskylän kaupungin perustamisesta. Kaupunki perustettiinkin toistakymmentä vuotta myöhemmin eli vuonna 1837.

Näiden pienten metsämutkien jälkeen on aika lähteä itse luontopolulle. Jääskelän luontopolku on 5 kilometriä pitkä ja kulkee hyvin vaihtelevassa maastossa. Reitin voi kulkea myös osissa; P-paikalta viitoitettu Tontunvuorten lenkki on pituudeltaan 3 kilometriä ja toisena vaihtoehtona oleva Sammalistonkallion lenkki 4 kilometriä.

Jääskelän luontopolun viitta

Lähdemme pysäköintipaikalta nousevaa polkua pitkin kohti Tontunvuoria. Reitti on merkitty jo kulahtanein, kolmion muotoisin oranssein maalimerkein, joiden avulla pysyy hyvin reitillä. Kangasmaastosta näkee heti, että täällä on loistavat marja-apajat. Poikkeamme taas polulta, nyt katsomaan lähempää yhtä noin metrin korkeudelta poikki räsähtänyttä kuusipoloista, lahoa vanhusta, mutta palaamme sitten tallatulle uralle.

Sammalikossa on unenomainen tunnelma ja pysähdyn aistimaan hiljaista metsämaisemaa. Naavapartaiset kuuset ovat vaiti ja syyspäivän auringon valo siilautuu pehmeästi niiden takaa.

Jääskelän pirunpelto

Pitkokset kaiteineen odottavat pirunpellon kohdalla. Nykyisen Päijänteen rantaan on tästä hieman matkaa, mutta tämä onkin Muinais-Päijänteen ajoilta olevaa muinaisrantaa, mikä selviää jääkaudesta ja pirunpellosta kertovasta opastetaulusta.

Jos kohta polku onkin ollut melko kohtalaisen hyvä astella, saa muutamien polun yli luikertelevien kuusenjuurten yli tallatessa olla tarkkana. Polku kääntyy oikealle ja seuraa jonkin matkaa metsäpuroa, kunnes kaartaa jälleen omille teilleen, kohti Lepäslammen lahdelmaa.

Lepäslampi, Jääskelä

Lepäslammen peilityyntä syysmaisemaa katsellessamme saamme miettiä, millainen tästä paikasta olisi tullut, mikäli majuri Rosenbröijerin haaveilema, Päijänteen ja Leppäveden yhdistävä kanavahanke olisi toteutunut. Alun perin kanavaa näiden kahden järven välille ei suunniteltu Vaajakoskelle, vaan juuri Jääskelän maisemiin. Eli tässä olisi kaikenmoista veneliikennettä. Vaikea uskoa!

Mielenkiintoinen ajatusleikki sinänsä. Mikäli Vaajakoskelle lopulta toteutettu kanava olisikin rakennettu tänne, olisin todennäköisesti melonutkin muutama vuosi sitten juuri tätä kautta Keiteleeltä Jyväskylään.

Koiran kanssa liikkeellä oleva retkiporukka jää vielä Lepäslammen rantaan, kun lähdemme jatkamaan matkaa kuusivoittoisen sekametsän halki. Ylitämme puron, jonka vesivaroja kuiva alkusyksy on verottanut ja ihailemme jälleen kerran värisävyjä, joita auringon valo nostaa esiin, vaikka kuullottaessaan saniaisryhmän hissukseen käpertyviä lehviä.  Kuivan ja aika tasaisen taipaleen jälkeen ylitämme Päijänteen rantaan johtavan tien ja maasto muuttuu kosteammaksi, kun siirrymme Sammalistonkallion lenkin puolelle reittiä.

Lammikko Jääskelässä

Iso, pudonneiden koivunlehtien täplittämä lammikko kertoo heti, että edessä on märkä pätkä ennen kuin pääsemme kapuamaan itse Sammalistonkallioille. Täällä voinee bongata keväisin nuijapäitä.

Pitkokset auttavat ohittamaan puron ja sen viereiset lammikot kuivin jaloin ja saamme ihailla vasemmalla puolellamme kohoavaa kallioseinämää, Sammalistonkallioita. Vaikka pitkoksilla on myös kaiteet, muistan heti erään liukkaan ajan retken, jolloin näillä main sai olla todella tarkkana. Jos on pakkasesta rapea aamu ja jalkojen alla maahan pudonneiden lehtien muodostama kellanruskea matto, saa kiittää onneaan, jos ei liukastu.

Sitten polku lähtee nousemaan hitaasti mutta varmasti ylöspäin itse kallioille. Jyrkimmässä kohdassa ovat apuna puurappuset, jotka helpottavat huomattavasti kulkua.

Jääskelän luontopolun kallioita

Jos jollakulla on vilu vaivannut, ei tänne Sammalistonkalliolle kapuamisen jälkeen takuuvarmasti ole kylmä! Kallion laella voi hyvällä omallatunnolla hengähtää hetken ja tähytä Päijänteen maisemiin. Puut kuitenkin kasvavat sen verran tiheässä, että avaran maiseman näköalapaikkaa ei hevillä tahdo löytyä. Kiikarit eivät olisi pahitteeksi repussa.

Vähän edempää kallioilta voi onnistua näkemään järvimaisemia hieman paremmin männynlatvojen lomitse, mutta silloinkin tähystyspaikka kannattaa valita huolella. Kallioilla voi lepuuttaa silmiään jäkälämatoissa, muutamassa hauskan vänkyräoksaisessa männyssä ja oikeaan vuodenaikaan myös maistella marjoja. Sammalistonkallion toisessa päässä ei ole rappusia – rinnekin on loivempi – ja siellä voi valita itselleen sopivan laskeutumiskohdan alas metsäpolulle, jos reittimaalauksen vinkkaama väylä ei miellytä.

Sammalistonkallion jälkeen

Sammalistonkalliolta laskeuduttuamme ylitämme pikkutien ja metsäpolkupätkän jälkeen allamme on hetken aikaa jälleen hiekkatie. Sitten alkaa reilun kilometrin polkuosuus kohti Päijänteen rantaa suloisessa, hyvin tasaisessa kangasmaastossa. Ajattelen, että kyllä meidän kelpaa! Näin hieno syyspäivä aurinkoineen ja täydellinen luonnon rauha.

Enää puuttuu sieniapaja. No, ehkäpä polun varren mahdolliset sienet on jo ehditty napata kyytiin, joten on tyytyminen satunnaisiin marjaherkkuihin.

Päijänteen syksyinen rantamaisema, Jääskelä

Askel askeleelta ranta lähestyy ja viimein polku on aivan Päijänteen tuntumassa. Kellastunut kaislikko värisee, vaikka tuulenvirettäkään ei järvellä näy. Keltaiset ja ruskeat lehdet täplittävät maata ja viimeiset, rusottavanrapeat pihlajanlehdet sinnittelevät vielä veden rajan hennoissa puissa.  Mutta mahassa alkaa murina. Teetä pitäisi kohta saada, ja jotain pientä syötävää.

Saapuessamme Päijänteen rannassa olevalle nuotiopaikalle sieltä leijailee nenään mahtavia tuoksuja. Joku on keittänyt nokipannukahvit, toiset paistaneet makkaraa. Kivikehän ympäröimän nuotiotulen lämmössä istuu useampikin luontopolkuretkestä nauttiva seurue eväineen.

Nuotiolla jääskelässä

Mekin istahdamme tuokioksi alas ja vaihdamme muutaman sanan muiden retkeläisten kanssa kokemuksista luontoretkillä Keski-Suomen maisemissa. Päijänne on tyyni, vain yksinäinen vene ajaa järvenselän poikki.

Iltapäivä alkaa jo kallistua hämärtyvälle puolelle, aurinko piiloutuu yhä useammin pilviverhon taakse. Lähdemme tallaamaan polkua ja rantaan johtavaa pikkutietä pitkin ylös mäkeä takaisin Jääskelän tilalle. Luontopolku tekee noustuaan vielä pienen kiepauksen metsän siimeksessä ja sitten olemme jälleen takaisin lähtöpaikassamme, Tontunvuorten polulle johtavan viitan luona. Mikä hieno päivä!

Jääskelän retkeen kannattaa varata aikaa useampia tunteja. Silloin ehtii sekä nauttia maisemista kunnolla ilman turhaa kiirettä että pysähtyä evästauolle tulipaikalle Päijänteen rantaan. Talvella Jääskelässä voi hyvällä tuurilla päästä kulkemaan lumeen tallattua polkua pitkin (jos kulkijoita on riittänyt), mutta lumikenkien kera on toki isompi vapaus talsia lumisessa metsässä. Tulevina vuosina Jääskelään on suunnitteilla myös maastopyöräreittejä. Alueesta voi jo nyt nauttia eri vuodenaikoina monin eri tavoin.

Luontopolun löytääkseen on käännyttävä Vaajakosken Kanavuoren ABC-huoltoasemalta vanhalle nelostielle kohti etelää (ei moottoritielle) ja noin 4 kilometrin jälkeen käännytään oikealle Jääskelään, mihin on matkaa noin 1,7 kilometriä vanhalta nelostieltä. Ajo-ohjeet löytyvät myös Jyväskylän kaupungin www-sivuilta, samoin luontopolun kartta.

Kartta ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6895333  E 441671

Maisemapaikka Korpilahdella

Kaunis syyspäivä houkutti pienelle retkelle johonkin lähelle. Hetki kartan tutkimista ja kohteeksi valikoitui Korpilahdella sijaitseva Haukkavuori.

Haukkavuori sisältyy 13 kilometriä pitkään Haukankierros-nimiseen reittiin, jota olimme yrittäneet kiertää pari vuotta aikaisemmin. Reitti oli kuitenkin niin huonosti merkattu, että eksyimme. Homma jäi kaivelemaan, joten vuorelle päätettiin suunnata ilman koko reitin kahlaamista.

Kun Haukkavuori läheni, aloimme tarkkailla mistä polku lähtee. Autolle oli levikkeet tien molemmin puolin jonkun matkan päässä polusta. Haukankierros kulkee pitkin hiekkateitä ja pisto Haukkavuorelle on ainoa polkuosuus reitistä. Asun hiekkatien varressa ja kaipaan reiteiltä nimenomaan polkuja, joten siitäkin syystä halusin kulkea pelkän polkupätkän.

silta

Heti polun päässä olevasta kyltistä näki, että reittiä ei ole huollettu millään tavalla aikoihin. Vastassa voisi siis olla mitä tahansa, tai sitten ei mitään. Kallio siellä ainakin olisi vastassa. Ojan yli menevä pieni silta notkahti jalkojen alla, osa laudoista oli poikki. Kyltistä erotti kirjaimet, mutta ei erota kauaa.

kiviPolku oli kuitenkin kuljettu, se erottui maastosta aika selvästi. Matkan varrella oli vanha rajakivi, johon oli hakattu numeroita. Muutamassa kohtaa olisi vesurille ollut töitä, havut räiskivät vasten kasvoja. Noin puolen kilometrin jälkeen saavuimme kallion juurelle. Aarnialueen kyltti oli alkanut maastoutumaan ja oli kasvattanut tekstin peitoksi vihreän kerroksen.

IMG_8759

Siivot kulkijat toivotettiin tervetulleiksi.

IMG_8760Polku nousi jyrkästi kallion kylkeä pitkin. Olin iloinen, ettei ollut lapsia tai koiria mukana! Maasto oli aika liukas ja polku kulki toisinaan hurjan lähellä reunaa. Perillä Haukkavuoren laella maisemat kuitenkin palkitsivat.

IMG_8761

IMG_8766Puuhun kiinnitetyssä postilaatikossa oli vieraskirja. Olimme korkeammalla kuin vuoren alla kasvavien puiden latvat. Näköalat Päijänteelle oli hienot, eikä auringossa hohtava ruska yhtään huonontanut nautintoa.

IMG_8770

Tämä olisi ihana paikka piknikille!

kupilka-10

IMG_8778

Jatkoimme matkaa polkua pitkin vuorelta alas ja koukkasimme sitten takaisin polulle vuoren alareunaa seuraten. Halusimme nähdä maisemat myös alhaalta käsin.

Oikeassa olimme, Haukkavuori oli vähintään yhtä vaikuttava myös alhaalta katsottuna! Hurjat pystysuorat seinämät, halkeilleet jyrkänteet ja suurista kivistä muodostuneet lohkareikot vetivät hiljaiseksi.

IMG_8802

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6873692, E 424339.

Oravasaaren luola ja siirtolohkare

Sain vinkin Jyväskylän Oravasaaressa sijaitsevasta luolasta ja valtavan kokoisesta siirtolohkareesta. Aurinkoinen syyspäivä oli mitä mainioin pientä seikkailua varten! Kävimme ensin katsastamassa Lievestuoreella Hyyppäänvuoren maisemat ja kolusimme sen alla olevia luolia (joita oli melkoisesti).

IMG_8640

IMG_8654

Aikaa kuluu kun on mukavaa. Etenkin jos jokainen kivenkolo täytyy päästä tutkimaan. Ja kun mukana on 9-vuotias vilkkaalla mielikuvituksella varustettu tyttö, piti välillä leikkiä kivikautista ihmistä, jonka asunnossa oltiin. Niinpä yhtäkkiä huomasimme, ettei auringonlaskuun ole enää pitkä aika. Äkkiä Oravasaareen!

Vaajakosken ABC:n liikenneympyrästä siis suunnaksi Oravasaari ja kohteeksi Palstonvuori. Kävimme ensin autolla rannan tuntumassa kulkevan tien päässä. Siitä olisi ollut lyhin matka vuorelle, mutta tie päättyi mökin pihaan, pihassa oli autoja ja emme halunneet olla häiriöksi.

Siispä palasimme vähän ja käännyimme asumattomalle tielle. Autolle löytyi loistava paikka pienen tien päässä olevalta kääntöpaikalta ja “tie” jatkui polkuna kohti kalliota. Tässä karttalinkki autopaikalle.

Lehtien peittämää polkua jatkettiin mahdollisimman lähelle kalliojyrkännettä ja poikettiin sitten polulta metsään. Maasto oli aika hankalakulkuista. Sammaleen peittämät kivikot olivat arvaamattomia, kun ei oikein tiennyt miten kivet alla käyttäytyvät. Osa liikkui ja osa ei.

Ilta-auringon valossa saavuimme upean kallioseinämän luo. Seinämässä ja sen vierellä olevassa louhikossa oli lukemattomia pieniä, kuitenkin ihmisen mentäviä luolia. Arvasimme heti, ettei mikään niistä ollut se, mitä täältä tultiin hakemaan.

IMG_8677

IMG_8685

Kavuttiin kallion laelle ja etsittiin. Aurinko alkoi painua yhä alemmas, se värjäsi taivaan punavioletiksi. Laitoimme kaikille otsalamput päähän hämärän varalle.

Meinasimme jo luovuttaa ja lähdimme kiertämään kalliolta alas toista kautta, mistä olimme päälle nousseet. Ja siinähän se sitten oli, luolan suuaukolla roikkuva köysi puuhun sidottuna! Jonkin matkan päässä näkyi toinen.

Oli jo aivan hämärää, kun pääsimme tutkimaan luolaa tarkemmin. Ja hieno luola se olikin! Luolaan piti laskeutua köyden avustamana. Noin neljän metrin syvyydeltä löytyi lattia. Luola oli kapea, mutta pitkä. Pituus oli noin 21 metriä (ilman mittanauhaa mitattuna).

Toisen pään suuaukko oli juuri ja juuri ihmisen mentävä aukko maassa. Aukon reunalla olevaan puuhun oli sidottu kiipeilyköysi auttamaan ylös kömpimistä. Köydessä oli solmuja helpottamassa otteen saamista.

IMG_8707

IMG_8724

Luolaseikkailun jälkeen olikin jo ihan pimeää. Lähdimme silti etsimään lähellä olevaa siirtolohkaretta otsalamppujen valaistessa kulkuamme. Ja löytyihän sekin. Kivi oli valtava ja sen toiselle kyljelle oli rakennettu tikkaat. Emme ruvenneet pimeässä kiipeämään päälle, vaan tyydyimme ihailemaan järkälettä alhaalta käsin.

IMG_8737

Kivi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6893402, E 441415.

Viihtyisä yksiö näköalalla ja kattoikkunalla – Kammarvuoren luola

Luolien parissa jatketaan, eli tämä retkipaikkajuttu kertoo yhdestä jännittävimmän näköisistä luolista, joissa olen päässyt tähän mennessä käymään. Kyseessä on Kammarvuoren luola (tai Kammarivuoren), joka sijaitsee Muuramen ja Korpilahden välimaastossa lähellä Moksia ja Tikkalan kylää. Luola on luonnonsuojelulain nojalla vuonna 1975 rauhoitettu kohde, ja se on maitotilana tunnetun Ohelan tilan mailla.

En ollut Kammarvuoren luolasta tietoinen laisinkaan vielä jokunen aika sitten, mutta satuin löytämään Moksin kylän melko tuoreen kyläesitteen, jossa muiden tietojen ohella oli mainittu nähtävyytenä muun muassa kyseinen luola. Ja pitihän se sitten nähdä.

Sovimme Ohelan tilan omistajapariskunnan Miika ja Mervi Säynätmäen kanssa, että he lähtisivät paikkaa minulle näyttämään, ja kiireisten maitotilan pitäjien aikatauluun sopikin syyskuinen tiistain puolipäivä. Ajelin tilan päärakennuksen pihaan viittä minuuttia vaille tasan, josta lähdimme sitten kohti Kammarvuorta, jonka lähistölle pysäköimme automme ja jatkoimme heinettynyttä metsäkoneen uraa pitkin jalkaisin luolalle päin.

Matkaa auton jättöpaikalta tuli tätä reittiä pitkin noin kilometri, joten semmoinen pikkuinen happihyppely päästiin tekemään. Kohtalaisen helppokulkuista koko ajan siis. Alue ennen Kammarvuoren jyrkännettä on avointa kangasmaastoa, ja jyrkänteen reunan takaa paljastuu todella erikoisen mallinen – melkein kuin koneella tehty – luolan sisäänkäynti.

Ohelan tilan isäntä Miika Säynätmäki katsastaa luolan kunnon.

Ohelan tilan isäntä Miika Säynätmäki katsastaa luolan kunnon.

Luolan kattona on laakea, melkein tasapaksu lohkare, ja katossa on reikä, josta voi huolettomasti paikalle eksyvä hulahtaa sisään luolaan. Alueella ja luolan ympäristössä liikkuminen tapahtuu – kuten luonnossa yleensäkin – omalla vastuulla. Luolan suulla oleva rauhoituskyltti ei siis aiheuta maanomistajalle eikä rauhoituksen myöntäneelle viranomaiselle minkäänlaisia erityisiä vastuita, mutta kävijöille kyllä, sillä luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettujen kohteiden turmeleminen on rangaistavaa. Eli minkäänlaisia “Ope on sämpylä” -tekstejä tai kirkkoveneitä ei tule kenenkään piirtämän.

Avoin suuaukko, kattoikkuna ja luolan perällä vasemmalla oleva reikä tekevät luolasta todella valoisan.

Avoin suuaukko, kattoikkuna ja luolan perällä vasemmalla oleva reikä tekevät luolasta todella valoisan. Jonkun joskus tekemä nuotio on kuitenkin mustuttanut rumasti luolan peräseinää.

Luolan pohjalla on normaalia tuulen mukanaan tuomaa roskaa, neulasia, lehtiä, käpyjä ja sen sellaista. Osa roskista huuhtoutunee sadeveden mukana pois luolan perältä viettävän aukon kautta, sadehan pääsee vapaasti sisään luolan katossa olevasta reiästä. Suurin osa katosta on kuitenkin kivenjärkäleen peitossa, joten kyllä tämä paikka ihan sateensuojasta käy, kunhan ei ihan reiän kohdalla seiso.

Rauhoituspäätöksessä on kirjattu luolan mitat, jotka ovat 4 x 2,3 x 1,3 (P x K x L). Suurin piirtein saman verran mittasin itsekin, vaikka en ihan sentilleen laittanutkaan muistiin. 

Rauhoituspäätöksessä on kirjattu luolan mitat, jotka ovat 4 x 2,3 x 1,3 (P x K x L). Suurin piirtein saman verran mittasin itsekin, vaikka en ihan sentilleen laittanutkaan muistiin. Joku luolamies (tai nainen) oli ikuistanut kuolemattomat nimikirjaimensa luolan seinään.

Luola on niin symmetrisen näköinen, että tuntuu aivan kuin se olisi ihmisen tekemä – varsinkin, kun vertaa sitä muihin luoliin, jotka ovat pikemminkin paikalleen rykäisty ohimennen. Kallion vaakasuuntaiset halkeamat ja tasapaksu kattona toimiva kivilaatta eivät ole yhtä satunnaisen näköisiä kuin monessa lohkareluolassa, joissa halkeamia on vähän joka suuntaan. Jos katsoo luolalle päin Kammarvuorta vastapäätä olevan Haaranriutta-nimisen kohouman suunnasta, voi nähdä mustan reiän kivien keskellä. Näkymä on kuitenkin paljon vaatimattomampi kuin jos saapuisi luolalle yläkautta.

Rinteen puolelta luola näyttää suhteellisen huomaamattomalta.

Rinteen puolelta katsottuna ei välttämättä arvaa, minkälainen kammari täältä löytyykään.

Kammarvuoren luola on luetteloitu myös Suomen Luolat -kirjassa (s.  390, KS60), kuten mahtava joukko muitakin Keski-Suomen alueen ja muun maan luolia. Kuvallista esitystä luolasta ei kirjassa kuitenkaan ole, enkä ainakaan itse ole nähnyt hirveästi kuvia muissakaan yhteyksissä. Senkin vuoksi oli hienoa päästä näkemään luola omin silmin eikä netin kuvatulvasta. Tunnelma luolassa ei valitettavasti ole yhtä salaperäinen kuin joissakin muissa paikoissa ehkä juuri siksi, että paikka on niin valoisa.

Tässä luolassa ei tarvitse otsalamppua päiväsaikaan.

Tässä luolassa ei tarvitse otsalamppua päiväsaikaan.

Hämyisiä tarinoita ja kummitusjuttuja ei kannata päivännäöllä yrittääkään kertoa, mutta illan pimetessä ja kynttilälyhdyn liekin lepattaessa levottomasti tähänkin paikkaan saadaan varmasti niskakarvoja nostattava tunnelma. Luolan ulkopuolelle voi vaikka lennähtää korppi jutustelemaan kävijöille.

Erikoinen paikka tämä Kammarvuori, ja mielenkiintoisia kohteita lienee aivan lähellä oleva Ketunpesämäki sekä maastokartassa aivan kuin krokotiilin kidan näköinen paikka, jossa kalliojyrkänteiden väli näyttää kiilautuvan päästään umpeen. Nimeksi sille on annettu pelkkä Rotti. Suunnittelin ennen Kammarvuorelle tuloa, että kävisin Rotilla samalla reissulla, mutta taisin olla jo Keljonkankaalla tulossa kotiin päin, kun muistin tuon suunnitelman. Jääköön toiseen kertaan, tuskinpa se sieltä häippäsee mihinkään.

KARTTA

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 6886094  E 420613