Artikkelit

Ruskavaelluksella Korouoman rotkolaaksossa, Posio

Syksyllä 2016 koitti se odotettu hetki, kun poikaystäväni kanssa vihdoin pääsimme toteuttamaan ensimmäisen viikonlopun pituisen vaelluksen. Kohteeksi olimme alunperin kaavailleet Karhunkierrosta, mutta aikataulullisista syistä johtuen vaihdoimme kohteeksi Korouoman rotkolaakson reitin Posiolla.

Korouoma sijaitsee Posion kunnassa, noin 100 kilometrin päässä Rovaniemeltä. Korouoman rotkolaaksoon pääsee kolmesta paikasta. Rovaniemen suunnalta lähin aloituspiste on Koivukönkään lähtöportti, Posion suunnalta puolestaan Lapiosalmi. Pituutta polulla näiden kahden välillä on noin 27 kilometriä. Mikäli kohteena ovat jääputoukset tai Koronjään 5 kilometrin pituinen rengaslenkki, lähtöpaikkana toimii Saukkovaara.

Viikonloppuvaellu Korouoman rotkolaaksossa pähkinänkuoressa

Reitti: Koivuköngäs – Lapiosalmi – Koivuköngäs, edestakainen reitti
Yöpymiset: Pajupuron autiotupa ja Koivulammen laavu
Lähtö: Perjantaina noin klo 19.00 Paluu: Sunnuntaina noin klo 19.00
Päivämatkojen pituudet: Perjantai 10 km, lauantai 28 km, sunnuntai 15 km. Yhteensä 53 kilometriä.

Varusteet: Rinkat, makuupussit ja -alustat, trangia, ruokailuvälineet, puukot, otsalamppu (1 kpl, big mistake!) tulitikut.
Vaatteet: Alus- ja välikerrastot, hupparit ja collegehousut, 2 x urheilusukat + villasukat, ulkoiluhousut, Haglöfs -kuoritakit, vaelluskengät, kaulahuivit, pipot ja hanskat.

Muonat: Puurohiutaleita, kiisseliainekset, kana-nuudelikeitto, valmis lohikeitto, 2 x kana-makaronikeitto, 2 x kuivaretkimuonaa (Tikka Masala ja curry-turskaa), leipää, juustoa ja metvurstia, pähkinöitä, Mars-patukoita ja omenoita, vettä.

Koivukönkäältä Pajupuron autiotuvalle

Lähdimme Rovaniemeltä kohti Posiota syyskuisena perjantaina määränpäänä Korouoman rotkolaakso. Saavuimme Koivukönkään parkkipaikalle hieman ennen kello seitsemää illalla –  auto parkkiin, rinkat selkään ja eikun matkaan!

Polku oli heti alkumatkasta helppokulkuista ja saavuimmekin ensimmäiselle laavulle ja nähtävyydelle muutaman sadan metrin patikoinnin jälkeen. Kyseessä oli itse Koivukönkään jylhästi humiseva putous Kurttajoessa.

Koivuköngäs on nelimetrinen ja yksi Suomen nuorimmista vesiputouksista, sillä sen syntyajankohta sijoittuu vuoteen 1893. Tarina kertoo, että tässä kohtaa Kurttajokea oli rakennettu veden kulkua säätelevä uittopato eli tammi. Kurttajoen tammivahdit kuitenkin humaltuivat eräs yö niin tuiskeeseen, että Kurttajoen vesi pääsi murtamaan padon, ja näin ollen muuttamaan koko joen kulkua pysyvästi. Vanha joenuoma on edelleen nähtävissä Kurttajoen länsipuolella. Tämä on upea, loivasti laskeva humiseva putous – kannattaa käydä katsomassa!

Koivukönkään jälkeen matka taittuu metsäisessä maastossa kohti rotkolaakson reunaa, ja seuraavaksi saavuimme Pirunkirkon laavulle, noin kaksi kilometriä lähdön jälkeen. Tällä kohtaa saa jo ensimakua Korouoman pystysuorista seinämistä ja niitä vuoraavista lohkarekasoista.

Pirunkirkon jälkeen polku lähtee myötäilemään verkkaisesti lipuilevan ja mutkaisen joen uomaa. Muutama sata metriä kuljettuamme polku haarautui saman pituisiksi ylä- ja alareiteiksi. Yläreitti oli kuvailtu haastavammaksi, joten päätimme aikataulusyistä johtuen kulkea menomatkalla tasaista alareittiä pitkin. Sekä ylä- että alareittien pituudet ovat noin kaksi kilometriä.

Yhteensä noin kuusi kilometriä taivallettuamme saavuimme Kanjonilaavuille. Tästä eteenpäin reitti kulkee Koronjää-rengasreitin toista puoliskoa myötäillen vajaa kaksi kilometriä, jonka jälkeen se erkanee kapeaksi metsäpoluksi. Sitä kuljetaan reilu kaksi kilometriä, kunnes saavutaan Pajupuron autiotuvalle. Kaiken kaikkiaan ensimmäisen illan matkaksi tuli yhteensä reilut 10 kilometriä.

Reitti on pääsääntöisesti hyvin helppokulkuista aina Kanjonilaavuille asti. Siellä pysähdyimmekin hetkeksi ja pohdimme ankarasti, olisko meidän ollut järkevintä pysähtyä siihen yöksi. Ilta alkoi nimittäin hämärtää jo tosissaan, mutta paukkuja ja haluja olisi vielä riittänyt jatkamaan matkaa eteenpäin. Niinpä, huolimatta valon vähenemisestä, jatkoimme eteenpäin kohti Pajupuron autiotupaa.

Tämä ratkaisu osoittautui jo Koronjään reittiosuudella varsin haasteelliseksi, sillä pimeys nieli meidät sisäänsä pikkuhiljaa. Reitti alkoi kulkea kumpuilevien pikkuharjujen päällä, mutta selvästi huomasi, että tämä päiväretkikohteenakin suosittu osuus oli hyvin hoidettu – uudet nyörikaiteet antoivat tukea jyrkimmissä nousuissa ja laskuissa.

Pian emme nähneet enää kanjonin jylhiä reunoja, pimeys terävöitti kuuloaistia ja Korouoman kuuluisien vesiputousten vaimea humina ja lorina kertoivat matkan etenemisestä. Vesiputousten kohdat oli merkitty kylteillä, mutta otsalampun valossa ei näkynyt kanjonin seinämiä. Viimeisimmän vesiputouksen jälkeen reitti teki vielä viimeisen jyrkän laskun ja nousun, ennen kuin Pajupurolle jatkava osuus erkaantui oikealle.

Tästä eteenpäin reitti kulki edelleen harjuisessa maastossa, pikkuisten purojen ja kivisten osuuksien poikki. Amatöörimäinen mokamme napata mukaan vain yksi otsalamppu todistautui todelliseksi virheeksi näiden petollisten polkuosuuksien kohdalla. Loppujen lopuksi kaivoimme esiin kännykän taskulampun ja mietimme, ettei matkaa voi olla enää paljon jäljellä!

Usko meinasi loppua kesken, mutta viimein, hitaan ja varovaisen taivalluksen jälkeen, säkkipimeän rotkolaakson pohjalla, edessämme nökötti Pajupuron autiotupa. Tupa todellakin oli autio ja vieraskirjan viimeisin merkintä osoitti, että kulkijoita oli ollut vain pari päivää aikaisemmin yöpymässä tuvalla. Kaminaan sytytetty tuli lämmitti kolean tilan pian ja ulkona lämmitimme trangiassa pikaisesti iltapalaa.

Kaiken kaikkiaan matkaan kului aikaa noin neljä tuntia lähtöpaikalta.

Pajupurolta Lapiosalmelle ja paluu Koivulammen laavulle

Aamu valkeni kuulaana ja raikkaana. Mikä autuus onkaan kuunnella hiljaista heräilevää luontoa – pikkulintujen löpertelyä puissa ja läheisen puron pehmeää solinaa.

Kokkasimme trangialla maukkaan aamiaispuuron ja lämmittimme termokseen lohisoppaa myöhempää ruokailua varten. Meikämandoliini otti eräoppaan elkein haltuunsa kahvinkeiton trangiapannulla, jonne tyhjensin puolet kahvipakkauksesta. Kävikö mielessä, että viiden litran nokipannulla kahvinkeitto on hieman eri kaliiperia kuin alle litran trangiapannulla? No ei käynyt.

Saimme kuitenkin kahvinkeittoni tuloksena lorotettua tymäkkää purunsekaista eräespressoa kuksien pohjalle ja irvistellen kumosimme ne kitoihimme. Jostain syystä tämän seuraksena menetin kahvinkeitto-oikeuteni loppumatkalle.

Pajupuron autiotuvan ympäristö oli viihtyisä. Alueella on ulkokeittiö, tulirinki, ulkohuussi ja puuvaja. Läheinen pikkujoki oli kaivertanut hiekkaiset törmät jyrkiksi, joten pientä taitelua vaati löytää hyvä astioiden huuhtomispaikka. Sen tehtyämme ja tuvan puuvarastot täytettyämme kiskoimme rinkat jälleen selkään ja matka jatkui.

Tämän päivän tavoitteena oli taivaltaa aina Korouoman toisessa päässä sijaitsevalle Lapiosalmen lähtöpisteelle, ja sitten takaisinpäin ja yöpyä teltassa tai jollakin laavulla Pajupurosta Lapiosalmelle päin. Pajupurolta noin 4,5 kilometrin tasaisen niittymaisemia ja loivia harjuja halkovan matkan jälkeen saavuimmekin seuraavalle mahdolliselle yöpymispaikalle, Koivulammen laavulle. Se nökötti niin kauniilla paikalla peilityynen lammen rannalla, että päätimme saman tien tähdätä sille yöpymään.

Koivulammelta taivalsimme metsän läpi Koronlatvajärven rannalle, jonka viertä polku jatkoi eteenpäin. Pysähdyimme aivan järven toisessa päässä, korkeilla kallioilla ihastelemaan upeaa järvimaisemaa ja syömään välipalaa. Aivan alapuolellamme sijaitsi Koronlatvajärven laavu, mutta sille emme poikenneet, vaan jatkoimme matkaa syvien harjukuoppien halki ja jyrkkien hiekkarinnenousuja jälkeen eteenpäin.

Kilometri Koronlatvajärveltä polku ylittää metsäautotien, joka voi toimia siis myös lähtökohtana Korouoman reitille. Tien ylityksen jälkeen reitti kulkee edelleen hiekkapohjaisessa maastossa, mutta polulla on myös tosi paljon kiviä. Reitti mutkittelee tieltä noin 700 metriä, kunnes saavutaan humisevan pikkujoen ja siinä olevan kivikkoisen kosken rannalla sijaitsevalle Aimojärven laavulle.

Tämän jälkeen reitti kipuaa harjujen laelle ja jatkuu kivikkoisena ja jyrkkärinteisenä eteenpäin. Molemmilla puolilla metsän läpi välkkyvät järvet kertovat jo itsessään kuinka monipuolinen Korouomaa halkova reitti on. Alkutaipaleen jyrkät rotkoseinämät vesiputouksineen muuttuvat kauniiden niittymaisemien jälkeen erilailla jylhäksi harjumaisemaksi järvien keskellä.

Noin 5,3 kilometrin loppumatka taittui järvien keskellä mutkittelevalla polulla, kunnes saavuimme Lapiosalmen lähtöpisteelle. Alueella on laavut, ulkohuussit, laituri ja tulipaikat ja siellä pistimme poskeemme omenat sekä kouralliset pähkinöitä.

Lepohetki tuli tarpeeseen, ja onnittelimme itseämme talsitusta taipaleesta. Korouoma päästä päähän oli todellakin ollut maisemiltaan ihastuttava. Koko matkan aikana vastaamme ei ollut tullut kuin yksi retkeilijäporukka, ja Koronlatvajärven laavulla olimme nähneet muutaman retkeilijän aamutoimilla.

Lapiosalmen pisteellä oli pari henkilöä kuvaamassa mainosvideota alueesta, ja mekin pääsimme edustamaan filmille reipasta retkeilyhenkeä. Tosin reippaudesta ei ollut omalla kohdalla juurikaan jäljellä muuta kuin rippeet – edellisenä kesänä niksauttamani nilkka oli tosissaan alkanut vihoitella, ja matkanteko oli ollut aikamoista raahustamista. Pari kilometriä ennen Lapiosalmea siemailtu lohisoppa sai kuitenkin sisun palaamaan takaisin jäseniin, ja näin ollen viimeinen riuhtaisu tuli toteutettua.

Ai niin, mutta eihän tämä edes ollut vielä tämän päivän lopetus. Meillä oli edessä nyt sama matka Lapiosalmelta kohti Koivulammen laavua! Lapiosalmella hetken levähdettyämme, päivänä aikataulu alkoi kuitenkin painaa päälle ja kohosimme jälleen uuteen nousuun. Paluumatkan eteneminen oli aika verkkaista, aurinko paistoi lämpimästi ja viileähkö syysilma tuntui kirpeänä iholla. Pysähtelimme useasti mutustamaan evästä, hengähtämään ja ähisemään rasituksesta sykkiviä reisilihaksia.

Pienissä retkeilyuupumuspähinöissä teimme toisen amatöörimäisen mokan yrittäessämme oikaista yhdestä kohtaa kohti Koronlatvajärven näköalapaikkaa. Tässä kohtaa oli tuo vihoviimeinen monttu, joka oli koristeltu jyrkillä hiekkarinteillä. Nokkeluuksissamme ajattelimme, että hei, miksipä emme kiertäisi kepein askelin kyseistä montunpohjaa sen yläreunoja pitkin toiselle puolelle. Joku toinenkin oli ilmeisest saanut tämän saman ajatuksen, sillä tallaantunut polku antoi viitteitä siitä, että samaa missiota oli yritetty aikaisemminkin. Harmillisesti tämä osoittautui turhaksi yritykseksi, sillä polku vei hakkuuaukiolle, jossa emme enää olleet varmoja suunnasta. Nöyrinä retkeilijöinä palasimme jälkiämme takaisin ja kokemaan jyrkän kauniin monttuelämyksen uudestaan. Ai reisiparat!

Punnerrettuamme itsemme Koronlatvajärveä koristavien jylhien kallioiden päälle pidimme viimeisen evästauon. Tästä ei ollut enää kuin muutama kilometri takaisin Koivulammen laavulle. Ilta-aurinko alkoi painua mailleen, joten pitkää pysähdystä emme pitäneet. Sukkuloimme kallioilta alas Koronlatvajärveä myötäilevälle rantapolulle, jonka varrella pysähdyimme täyttämään vesipullot solisevasta purosta.

Hämärtyvä ilta ja pimeä metsä saivat loppumatkan tuntumaan erityisen pitkältä. Aloimme jo ihmetellä tuleeko se laavu koskaan vastaan ja lopulta kaivoimme jälleen otsalampun esiin. Väsymys meinasi pistää pinnan kireälle, mutta helpotus oli suuri kun tulimme viimein Koivulammen laavulle vievän polun haaraumaan. Koikkelehdimme viimeiset metrit vetisten mättäiden läpi pienelle saarrekkeelle, jolla laavu lepäsi.

Pimeys nieli meidät jälleen täysin ja otsalampun valossa sahasimme ja pilkoimme puita nuotiota varten. Tuli lämmitti mukavasti ja trangialla valmistimme kuivamuona-ateriasta illallisen. Laavulla eikä koko matkalla Lapiosalmelta ollut tullut vastaan ristinsielua. Öinen metsä, ilman viileys ja nuotion savuinen tuoksu ovat todellista sielun lepoa. Kaukana kaikesta, rankan fyysisen suorituksen jälkeen, vatsa täynnä ja lämpinämä – mitä muuta se ihminen tarvitseekaan?

Koivulammen laavulta putousten ja yläreitin kautta takaisin Koivukönkäälle

Viimeinen päivä, viimeinen ponnistus! Heräsimme jälleen raikkaaseen syysaamuun Koivulammen laavulla. Saareketta ympäröivä peilityyni vesi heijasti upeasti ruskan väriloistoa ympärillämme. Valmistimme puuroaamiaisen ja keitimme kana-makaronikeitot termokseen. Aamukahvi maistui erityisen hyvältä – ehkäpä johtuen kauniista ympäristöstä, ehkäpä siitä, että en ollut päässyt vaikuttamaan asiaan.

Rauhallisten aamutoimien jälkeen sanoimme hyvästit tälle rauhan tyyssijalle ja palasimme polulle nokka kohti Pajupuroa ja Koivuköngästä. Lihakset kolottivat vielä edellisen päivän suorituksesta, mutta vertyivät pian taas uuteen iskuun – ainakin väliaikaisesti.

Matka Pajupurolle taittui metsä- ja niittyosuuksilla polveilevalla polulla. Eräniityt ja niiden reunoilla osittain romahtaneet tai pystyssä olevat heinäladot kertovat tarinaa alueen menneestä historiasta. Korouoman jyrkät seinämät alkoivat jälleen kohota ympärillämme. Pysähdyimme Pajupuron autiotuvan tulipaikalla pikaisesti haukkaamaan evästä ennen kuin jatkoimme matkaa.

Oli kuin uusi elämys kulkea ensimmäisen illan säkkipimeydessä käveltyä osuutta valoisaan aikaan. Mättäiden ja purojen läpi kulkeva polku oli kapea ja vaati tarkkaa askellusta. Saavuimme Koronjään rengasreitin pätkälle ja vesiputousosuudelle. Vesiputouksia on tällä kohtaa paljon, muun muassa Mammutti, Sininen putous, Ruskea virta ja Jaska Jokunen.

Nämä vesiputoukset ovat erityisen suosittuja talvella, sillä jäätyessään ne muodostavat mainioita jääkiipeilykohteita. Näistä voit käydä lukemassa lisää Retkipaikan Upen kirjoittamasta artikkelista Korouoman jääputouksella. (Toim. huom: Retkipaikan lukijat äänestivät nämä jääputoukset vuoden retkipaikaksi 2015!) Jääkiipeilyä haluaisin vielä itsekin kokea Korouomassa – sen verran upeat maisemat ovat jo syysaikaankin!

Sunnuntaina Koronjään rengasreitillä näimme muutamia retkeilijöitä ja Kanjonilaavun taukopaikalla oli suorastaan ruuhkaa. Rengasreitti onkin varmasti mainio päiväretkikohde niin suuremmille porukoille kuin perheillekin. Itse aloimme olla jo sen verran piipussa tässä vaiheessa, että emme meinanneet rinkkoja jaksaa vääntää selästä irti. Hörpimme lounaskeittoa termoksesta, lepuutimme jalkoja ja rupattelimme mukavia muiden retkeilijöiden kanssa.

Ei auttanut kuin jatkaa matkaa kohti Koivuköngästä. Mutkittelevaa joenuomaa seuraileva polku saapui ylä- ja alareitin haarautumiskohtaan ja kuten aiottua, lähdimme kipuamaan kohti kanjonin lakea. Kohde ylhäällä oli osuvasti nimetty Julmakallioksi, ja julmaa meno olikin. Jyrkkä nousu pisti puuskuttamaan, reidet itkemään ja hien virtaamaan uudella voimalla. Polku oli jyrkkä, kivinen ja juurakkoinen, joten suurta varovaisuutta tulee noudattaa erityisesti väsyneillä jaloilla.

Reitti ei helpottunut kanjonin yläreunalle päästyämme, vaan jatkui louhikkoisena ja vaikeakulkuisena pitkin reunamaa. Pysähdyimme useaan otteeseen lepäämään ja palauttamaan voimaa kehoon, kunnes taas lähdimme hivuttautumaan eteenpäin.

Erityisesti mieleen painui osuus jyrkässä, mättäisessä rinteessä kapealla polulla, kiertäen kanjonin reunaa eteenpäin. Tämä yläreitti ei tosiaan ole heikkohermoisille tai korkeanpaikankammoisille!

Saavuimme lopulta, ikuisuudelta tuntuneen taivaltamisen jälkeen, Julmakallion laavulle. Loikoilimme totaalisen uupuneina siellä penkeillä lasittunut katse silmissämme, mutta kaikki tuntui olevan juuri sen arvoista. Maisemat olivat upeat! Ruskaluonto ja sen väriloisto näkyi henkeäsalpaavalla voimalla alapuolella komeilevassa rotkolaaksossa, jonka oranssinkeltaisia niittyjä halkoi mutkitteleva tummavetinen joki. Kaikki ponnistelut tuntuivat olevan tämän hetken arvoisia!

Lopulta käskytimme itsemme takaisin liikkeelle, ja paluu alapuolella sijaitsevan kanjonin pohjalle alkoi. Aivan ennen loppua alamäki muuttui auringon harmaannuttamiksi portaiksi, joiden näköalatasanteelle pysähdyimme vielä kerran ihailemaan maisemia. Rappusten laahustaminen alas oli väsyneille jaloille sekin kova ponnistus, mutta loppujen lopuksi pääsimme maan tasolle aivan Pirunkirkon liepeille.

Pirunkirkon laavulla pysähdyimme vielä kerran popsimaan viimeiset suklaapatukat virtaa antamaan. Väsymys ja viime päivien matkanteko aiheuttivat hysteerisisä naurunpyrsäkhdyksiä – emme voineet uskoa kuinka väsyneitä olimme ja kuinka kauan tämän viimeisen päivän lyhyt etappi oli meiltä vienyt!

Hyväntuulisina jatkoimme matkaa kohti Koivuköngästä. Matka taittui joutuisasti pitkospuita ja suo-osuuksia pitkin Kurttajoelle. Laskeuduimme Koivukönkään laavulta vielä joen rantaan katsomaan pauhaavaa köngästä ja pesemään kädet ja kasvot kylmässä koskivedessä. Tämän jälkeen oli jäljellä enää muutama sata metriä parkkipaikalle ja sehän sujui meiltä ilman kommelluksia.

Korouoman rotkolaakso on ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka! Reitti Koivukönkäältä Lapiosalmelle on monipuolinen ja vesiputoukset kesällä sekä talvella hienoja nähtävyyksiä. Itselle mieleenpainuvinta oli juuri rotkolaakson osuus aina Pajupurolle asti, ja sekin voi toimia hyvänä edestakaisena reittivaihtoehtona, mikäli Lapiosalmelle taivaltaminen ei mahdu suunnitelmiin.

Vaellusreitin hiljaisuus oli yllättävää – olisi voinut luulla, että reitillä olisi ollut paljon enemmän kulkijoita. Suosittelen reittiä lämpimästi kanssaretkeilijöille – jylhät rotkon seinämätä ja valtavat lohkarekasat ovat todella näkemisen arvoisia!

Koivukönkään parkkipaikan kartta. Tasokoordinaatit  N=7341280.914314463, E=520492.89662892633.

Vierailun ajankohta 9.-11.9.2016

Talvinen retki Iso-Vuorijärvelle, Orivesi

Kauniina tammikuisena lauantaiaamuna lähdin koirieni ja kaverini kanssa ajelemaan Orivedelle. Navigoimme osoitteeksi Rutajärventie 180, jolla olin aiemminkin perille löytänyt. Hiljaisen oloinen Iso-Vuorijärven retkeilyreitti on helposti löydettävissä, eikä pikkutietä tarvitse ajaa pitkälti. Tullessa tuohon osoitteeseen tiessä on T-risteys, josta vasemmalle kääntyessä saa auton ympäri ja parkkiin.

Lähdimme kävelemään kohti Iso-Vuorijärveä, jonne on vain noin 500 metriä matkaa parkkipaikalta. Laskeuduimme kallion reunaa varovasti alas, sillä oli melkoisen liukasta. Innokkaiden pentukoirien kanssa kulku liukkaalla kävi vielä hieman hankalammaksi. Pääsimme lippaluolalle, joka sijaitsee aivan veden rajassa.

Nuotiopaikka näytti siltä, että sitä on talvellakin käytetty. Kallio on nuotion kohdilta paksulti mustassa noessa.

Katselimme järvelle ja lähdimme jatkamaan matkaa. Totesimme kuitenkin samantien kallioiset polut liian liukkaiksi ja siirryimme järven jäälle kulkemaan. Tältä talvelta siellä menivät vain parit ihmisen jäljet. Niiden lisäksi havaitsimme vastarannalla meitä väistävän hirven. Jälkiä jäälle olivat jättäneet ainakin kettu, jänis ja ilmeisesti myös ilves.

Iso-Vuorijärven toisessa päädyssä siirryimme jälleen polulle kulkemaan. Taakse jääneet kalliot olivat henkeäsalpaavan kauniin kuuran peitossa. Kolea ilma teki oman vivahteensa, kun ihailimme jäätynyttä kallionreunaa.

Jatkoimme matkaa polkua pitkin kohti Kirvesjärviä. Vaikka polkua ei juuri erottanut, oli reitti merkitty keltaisilla täplillä puihin, joten sitä oli helppo seurata. Ohitimme pienen suolammen ja kävelimme jäätyneiden suopursujen seassa, kunnes laavu tuli näkyviin.

 

Harmiksemme laavulla ei ollut puita, vain pari hassua lahoa ja märkää kalikkaa. Saimme niistä tovin kuluttua pienen notskin aikaseksi, jotta saimme eväitä lämmitettyä. Kyllä kelpasi luonnonrauhassa istuskella ja nauttia ulkoilmasta, vaikkakin hiukan harmaasta. Laavun ympäristö tuntui olevan kuin sumupilven peitossa.

Laavulta siirryimme kyltin opastuksella kohti Salmijärveä. Naureskelimme metsäosuuden siltavirityksille, joista yhdestä jalkani menikin vahingossa läpi. Sillassa oli pieni rako, joka oli vain jäätynyt umpeen, eikä sitä näin ollen osannut varoa.

Salmijärvi tuli pian näkyviin ja jatkoimme polkua pitkin sen vartta. Salmijärvi oli kapeahko ja ylitimme sen siltaa pitkin. Sillan kohdalla oli sulaa, mitä hieman ihmettelimme, sillä varsinaista virtausta emme havainneet. Siinä järvi oli kuitenkin täysin auki ja jääkin ympärillä todella ohutta.

Salmijärveltä tullessa polku päättyy metsäautotielle ja siitä opasteet kehoittavat jatkamaan tietä pitkin. Metsäautotie muuttui nopeasti autotieksi, jonka päässä automme olikin parkissa. Matkalla näimme kyltin Siikajärven retkireitistä, suuntaammekin ensi kerralla sinne!

Vuorijärven ympäristö oli näin talvellakin näkemisen arvoinen ja tutkittavaa riitti. Jäälle saa tietenkin mennä vain jäätilanteen varmasti salliessa. Itse haluan tuonne aina vain uudelleen ja uudelleen.

Parkkipaikka reitin lähtöön ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6854686, E=354005.

Kesäinen juttu Iso-Vuorijärveltä löytyy tästä!

 

Kokkokallio, Vihdin kaunein paikka katsella auringonlaskuja

Vihtiin aikanaan muutettuani tutkailin tarkkaan uuden kotiseutuni luonnonnähtävyyksiä kartalta ja verkolta. Melkolailla kattavasti nuo paikat on sittemmin tullut esiteltyä Retkipaikassa, mutta yksi siitä joukosta on vielä jäljellä. Jostain syystä kun jokainen aiempi reissu oli tapahtunut ilman kameraa.

Lokakuu pisti parastaan. Oli viimeisiä lämpimiä päiviä ja aurinkokin oli kutitellut koko päivän säteillään. Oikeastaan se herätti minut oranssiin taittuvalla valollaan liikkeelle: “tunnin päästä olisi kaunis auringonlasku katsoa“, se sanoi. Minun oli lähdettävä.

Kohta astelin tuttua, hiekalle tallautunutta polkua männikön lomassa. Ensin suuren aukon reunaan ja sen poikki sinne, mistä metsä taas alkoi. Olin perillä.

Kalliolta avautui komea maisema länteen. Juurella lainehti Hiidenvesi kultaiseen loistoon puettuna. Joku oli sanonut maisemaa kansallisromanttiseksi. Sitä se oli, totisesti.


Mitä alemmas aurinko painui, sitä syvempään oranssiin se maalasi kaiken. Myös kallion huippua vartioivan mäntyvanhuksen.

Suuren lohkareen vieressä nökötti jotain, jota en olisi uskonut enää kohtaavani näin myöhään syksyllä. Mutta niin siinä vaan vielä yksi kukka uhmasi lähestyvää talvea ja kukki kuin viimeistä päivää.

Maisemia ihastellessa kävin miettimään, mistä tuo kallio oli saanut nimensä. Helpoin selitys olisi kuvitella sen viittaavan juhannuskokkoon. Monella kalliolla oli kokkoja poltettu. Miksei siis täälläkin, varsinkin kun sijainti oli liki asutusta ja maisema melkoinen.

Yhtä todennäköinen juuri sille saattaa olla taivaitteemme ylväs kuningas, kotka, kokko. Tänne saattoi hyvin kuvitella kuninkaan valtaistuimen, arvoisiinsa maisemiin.

Nimiä pohtiessani havahduin. En ollut kalliolla yksin. Jostain alhaalta kiipesi yksi retkiseurue ohitseni. Vaihdoimme tervehdykset ja jatkoimme kummatkin tahoillemme. Minä kohtaamaan seuraavan vastaantulijan, oman varjoni lähes pystysuoralla kalliopinnalla.

Kotvaa myöhemmin aurinko oli saavuttanut horisontin. Nostin sille käden hyvästiksi, hymyilin ja läksin astelemaan takaisin sinne, mihin olin sitonut peltihevoseni odottamaan.

Matkalla oli pysähdyttävä kuitenkin vielä kerran.

Jostain puiden välistä siivilöityi kapea valokeila täsmälleen keskelle männyn runkoa. Oli vielä laitettava käsi siihen. Onneksi ehdin, minuutin päästä hetki oli kadonnut.

Kokkokalliosta olisi Vihdille erinomaiset ainekset vaikkapa luonto- tai kotiseutupolkuun. Tällä hetkellä paikalle pääsy on hieman hankalaa. Opasteita ei ole, ja lähempiin tienhaaroihin ei autoa kannata jättää. Paras parkkipaikka lienee läheisen Hongkong-liikkeen likellä.

Kokkokallio kartalla. ETRS-TM35FIN-koordinaatit: N=6693950.44, E=351295.201

Pahaniemen luolat, osa 1: Korkvuori

Korkvuoren (myös Korppivuori tai Korpivuori) noin 30 metrin korkuisen koillisjyrkänteen alla olevassa louhikossa on useita onkaloita ja lippoja ja kaksi isompaa lohkareluolaa, josta toinen on noin 20 metriä ja toinen noin 9 metriä pitkä.

Louhikko ja sen luolat olisivat luultavasti helpommin lähestyttävissä vesiteitse, mutta silloin jäisi kyllä kokematta ja näkemättä Korkvuoren hienoja vuorimaita ja komea näköala Ruuvedelle. Toisaalta myös veneeltä katsottuna saattaa näkymä olla melko vaikuttava.

Alueella ei ole opastusta eikä polkuja. Korkvuorelle pääsee kaakosta päin kävellen, eli Vaatevuoren suunnalta. Sielläpäin voi vaikka jättää auton tien viereen. Itse louhikkoon ei pääse siltä suunnalta kuivin jaloin, vaan on kierrettävä vuoren huipun kautta, jossa on palkintona päätä huimaava erittäin ylikalteva 30-metrinen kalliojyrkänne.

Kovin lähelle reunaa ei kannata seisahtaa, mutta vatsamakuulla uskaltaa ehkä kurkistaa reunan yli. Sieltä on hieno näköala Ruusalmelle ja saaristoon sekä suoraan alaspäin, massiiviseen louhikkoon, joka on osittain veden alla.

Sieltä ylhäältä on hienoa katsella järven pinnan alla lymyäviä lohkareita ja on helppo arvata, että veden alla täytyy myös olla lohkareluolia.

Ylhäältä näkyy louhikossa isomman luolan suu, jos tietää mitä etsiä. Tämän näköalapisteen luoteispuolella pääsee pienten rotkojen ja notkelmien kautta laskeutumaan kivikkoiselle rannalle, jota seuraten voi palata louhikkoon. Jossain siinä rinteessä on myös vanha köysi, jonka avulla joku voi halutessaan yrittää laskeutua suoraan louhikon pohjoispäähän. Mutta köysi  on vanha ja rinne on jyrkkä, eli laskeutuminen vaatisi suurta varovaisuutta, oikeita varusteita ja kokemusta. Laskeutumista ei mitenkään voi suositella.

Isomman luolan “pääsisäänkäynti” vie jyrkästi pari metriä alas.  Vuosia sitten Korkvuori on ollut alpinistien harjoituspaikka, ja yksi heidän kiinnittämistä köysistä tulee tässä onneksi apuun. Isommassa luolassa on iso salimainen tila ja muutama pieni sivukäytävä.

Pienempi luola näyttää olevan aika ajoin käytössä suojapaikkana, toisessa aukossa roikkuu pressu ja sisällä on tulentekopaikka. Ilmeisesti joku “kalastajatorppa” tämä.

Kannattaa muuten hieman tutkailla noita kallioseinämän pintoja, sieltä löytyy muun muassa hieno mosaiikkimainen luonnon luoma taideteos.

Kartta, Luolaluettelo MI 166,  6845968 N  608538 E (ETRS-TM35FIN)

Kohteessa vierailtiin toukokuussa 2016.

Pahaniemi sijaitsee Savonlinnasta linnunteitse noin 15 km etelä-kaakkoon, Pihlajaveden saaristossa, Kongonsaaren ja Ritosaaren välissä.  Kesäteitä pitkin, Tanhuvaaran ja Moinsalmen kautta, on matka Savonlinnaan noin 40 km. Jäätiekaudella voi ajomatka olla jonkin verran lyhyempi, mutta se on eri tarina. Pahaniemi on lähes kokonaan luokiteltu arvokkaaksi kallioalueeksi. Sen pohjoisosa muodostaa Jussijärvenniemi–Kaksperänniemi-kallioalueen (KAO060148) ja sen eteläpuolella sijaitsee Korpivuori–Vaatevuori kallioalue (KAO060147).

Lähde: Jukka Husa, Jari Teeriaho, Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa, Suomen ympäristökeskus, 2007, ymparisto.fi

Kauhalan puronotkossa

Kauhalan jylhät jyrkänteet ja puronotko, Kirkkonummi

Pohjois-Kirkkonummella, Nuuksion eteläpuolella, piileskelee kansallispuiston pikkusisko, Kauhalan ulkoilualue. Ihaillakseen koko 248 hehtaarin alueen tarvitsee kaveriksi hyvän kartan. Puronotkon vartta pystyy kuitenkin kulkemaan, vaikka karttaa ei löytäisi mukaansa.

Parkkipaikalta lähtiessä voi valita länsiluoteeseen, aidan viertä lähtevän ja alakautta purolle johdattelevan polun. Maksimoidakseen elämyksen, kannattaa retki aloittaa ylempää polkua enemmänkin kohti pohjoista edeten, pysytellen jyrkänteiden päällä ensimmäiset 700 metriä, kunnes polku koukkaa jyrkänteiden välistä alas polulle. Laskeutuminen on hauska, mutta haastava.

Kauhalan jyrkänteitä Kirkkonummen Kauhalan jyrkänteitä Kuva: Terhi Jaakkola

Viime vuosituhannella alueella sai kulkea aivan yksin. 2008 Kakarsbergetin jyrkänteisiin ilmestyi merkkejä ihmisistä. Kiipeilijät olivat löytäneet alueen. Nyt kartoitettuna on jo viisi sektoria ja peräti 60 reittiä. Kiipeilijöiden ja geokätköilijöiden kerrotaan vierailevan täällä samojen lohkareiden äärellä.

Jo paljon ennen kiipeilijöitä jättivät jälkensä maastoon kivikauden asukkaat. Alueelta on löydetty hirven luusta valmistettu luutuura. Esine on yksi kolmesta vanhimmasta Suomesta löydetystä todisteesta ihmisten liikkeistä.

Täällä asunee peikkoja Kuva: Terhi Jaakkola

Vielä satojen kertojenkin jälkeen Kauhalan puronotko sykähdyttää. Jyrkänteiden suojissa päivä on ympäri vuoden lempeän hämärä, tuuli ei tuiverra, luonto rauhoittaa. Välillä puro möykkää niin, ettei ajatuksiaan kuule, toisinaan silittäytyy täysin hiljaiseksi.

Marraskuun kirkkaan syvä vihreys yllättää aina. Niin myös vuosi sitten. Silloin kesken retken saapui ensilumi. Olin sukeltanut keskelle vihreyttä, ja tulin pois täysin valkoisen peittämästä metsästä. Tunnelmassa oli aimo annos taikaa.

Kauhalan metsä ja puita Kirkkonummen Kauhalan jyrkänteitä Kuva: Terhi Jaakkola

Talvisin alueen jyrkänneketju saa koristeekseen vankat jääputoukset, puron koskipaikat pauhaavat vapaina, jääpuikkojen välissä lorisee suojapuro. Eläinten jäljet paljastavat: polkuverkostoa ylläpitävät peura ja jänis.

Kevään koittaessa laakson eteläisimmän osan valtaa vuokkomeri. Saattaako silloin astua vahingossa keijun päälle?

Lepohetki riippumatossa Kirkkonummen Kauhalan jyrkänteitä Kuva: Heikki Pulsa

Kauhalan puronotko on helposti nautiskeltava retkeilykohde. Jo muutaman sadan metrin taivalluksella pääsee ihailemaan poikkeuksellisen upeita kallioseinämiä. Puron vartta seuratessa suurin ongelma on, ihaillako upeita jyrkänteitä, valtavia lohkareita ja uskomattomia kivenliuskoja vai kauniisti uomaansa kulkevaa vettä?

Kahden kilometrin kulkemisella pääsee Kakarlammen rannalle, jossa kaunis leiriytymispaikka houkuttelee pysähtymään. Jos seikkailunhinku vielä vaivaa, voi jättää puronotkon ja etsiä kilometrin päästä vanhan piilopannun kotikolon, Viinakallion luolan.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N=6679843.5, E=361163

Jutun kuvat ovat retkeltä, josta on julkaistu oma tarina Endorfiininmetsästäjä-blogissa: Retkellä Kauhalan puronotkon marraskuisessa halauksessa

Degerdalin kalliolakeuksilla, Kemiönsaari

Syksyisenä sunnuntai-aamuna sää oli viileä ja kuulas, kun starttasin liikkelle jo kukonlaulun aikaan käydäkseni päiväretkellä jossain suhteellisen lähellä. Vielä lähtiessäni arvoin mielessäni kohdetta jossa kävisin, koska tällä kertaa aikaa ei ollut koko päivää.

Olin aiemmin katsellut koneen ruudulta maastokarttaa Kemiönsaaren paikkeilta, ja silmiini pisti laajahko “harmaa” alue, joka tarkoittaisi avokalliota. Päätin kurvailla sitä ihmettelemään paikan päälle. Sijainti on Kemiönsaaren pohjoisosassa, lähellä Degerdal-nimistä kylää.

kemionsaari9

Aurinko vasta teki nousuaan läpi sumun, kun ajelin valtatie 1:ltä Paimiosta kohti Kemiönsaarta. Lämpötilakin oli vain kaksi astetta yli nollan.

Mietin, mahtaako sumu ehtiä hälvetä siihen mennessä kun pääsen perille. Noin 2 kilometrin jälkeen ohitettuani Sauvon ja Kemiön välissä olevan salmen ylittävän maantiesillan (tie 181), käänsin pienelle metsätielle, oikealle puolelle tulosuunnassa.

Tarkoituksellakaan en halunnut ajaa kovin lähelle varsinaista kohdetta, vaikka autolla hyvin olisi päässyt. Tarkoitus oli retkeillä ja nauttia ulkoilmasta, ja minulle lähestymiset ovat aina yhtä tärkeitä kuin itse kohteet.

kemionsaari12

Auto siis sopivaan koloon tien varteen ja sitten keräämään tarvittavat kamppeet reppuun. Sumua todella oli vielä ilmassa, ja juuri puitujen peltojen korret valkoisena huurusta. Yöllä siis oli ollut hallaa.

Hiekkainen tie metsän ja pellon välissä oli juuri niin sykähdyttävän idyllinen kuin vain parhaissa kuvakorteissa voi olla. Haavat loistivat keltaisenaan sinistä taivasta vasten, samaten maa oli paikoitellen lehtien peittämä.

kemionsaari11

Tie kääntyi kohti metsää ja samalla korkeutta alkoi tulla lisää. Ura seuraili jonkun matkaa voimalinjaa. Ja siinä kohtaa suunnilleen, kun tie siirtyi takaisin metsään, alkoi maisema olla jo orastavan kiehtova. Täysikasvuiset männyt ja koivut olivat pituudeltaan enintään 5-metrisiä; aluskasvillisuus oli matalaa ja kuivaa, koostuen lähinnä kanervasta ja heinistä; ja kallion pintaa oli jo paljon esillä.

Melko pian eteeni avautui se jota olin tullut katsomaan – häkellyttävän laaja avokallioalue, jota näytti jatkuvan niin pitkälle kuin pystyi näkemään, vaikka suurin osa sumusta jo olikin poissa. Itse asiassa sumu oli alhaalla peltojen tasolla, ja kalliolla oli selkeämpää.

kemionsaari13

Toki ei siinä sellaista laakeutta muodostu silmien tasolla kuin vaikka avosuolla, onhan kalliolla runsaasti puustoa. Mutta alueen mittasuhteita oli alkuun vaikea ymmärtää. Kävelin, kävelin ja vielä kävelin tasaisesti eteenpäin, samalla etsien sopivaa evästaukopaikkaa. Samanlainen maisema jatkui edelleen. Ja edetessäni nousin hiljalleen yhä korkeammalle ja avonaisemmalle alueelle.

Löysin kivilohkareista ja suojaavasta puusta koostuvan mukavan paikan eväiden syöntiin. Haukattuani hieman murkinaa, päätin jättää suurimman osan tavaroista siihen ja lähteä koluamaan kallioita kameran ja kevyemmän varustuksen kanssa.

kemionsaari

Lähdin käymään alueen äärimmäisessä kohdassa lännen suunnalla. Reitin varrella kulkisin siten korkeimman nyppylän kautta. Siellä näkymät olivatkin erittäin huikaisevat. Paikoitellen maa oli täysin kasvutonta kallion pintaa jopa monien aarien ( 1 a = 10 x 10 m ) laajuudelta.

Kuten monille erityisille luonnonpiirteille annetaan yhteys piruun (pirunkirkko, pirunpelto jne), voisi näitä laakeuksia kutsua vaikka “pirun jalkapallokentäksi”. Ja olihan niitä pallojakin siellä täällä. Vastaavanlaisen maiseman kokee esimerkiksi Pohjois-Suomessa korkeimmilla vaaroilla, joilla kasvillisuus niukkenee huippua kohti lähes olemattomiin. Pystyin näkemään kauas ympäristössä oleviin metsämaastoihin, jotka edelleen kietoutuivat sumuun. Maaruska oli nähtävissä muun muassa upean punaisena hehkuvissa juolukoiden lehdissä.

kemionsaari10

Lakikallioiden läntisellä laidalla rinteet ovat melko jyrkkiä, ja viimeiset kallionlaet antavat kivat näköalat lähistön viljelysmaille. Myös eteläpuolella aluetta esiintyy jyrkänteitä, suurimmillaan lähes 20 metrin pudotuksia. Kävin myös siellä suunnalla katsomassa, ennen kuin tuli aika suunnata takaisin lähtöpaikalle.

Paluumatkan varrelle osui vielä muun muassa kostea suon tyyppinen painanne sekä kipuaminen sille huipulle, jonka yli voimalinja on vedetty. Vaikka eivät ne luontoon kuulukaan, puusta vapaat linjat antavat mahdollisuuden nähdä tosi pitkälle, mikä voi auttaa vaikkapa itsensä paikallistamisessa kartalle.

kemionsaari15

Suomen maassa on monta “juhannuskallioksi” nimettyä paikkaa. Tänne kallioille mahtuisi kesäisenä yönä kymmeniä picnic-retkueita nauttimaan ulkoilusta niin, etteivät he tietäisi toisten porukoiden olemassa olosta. Siis siinä tapauksessa, että luonnosta osataan nauttia hissukseen.

kemionsaari16

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6682540, E=257064.

Retki ajoittui syyskuun 2016 puoliväliin.

Pyhävuoren salaisuudet, Lapväärtti, Kristiinankaupunki

Etellisessä elämässä ennen vuosituhannen vaihtumista tein työmatkoja Vaasasta Poriin, ja matkan puolivälissä ihmettelin kylttejä laskettelukeskuksesta. Laskettelukeskus keskellä aakeeta laakeeta? Pyhävuori kohosi selvästi maisemasta ja erottui vt8:lta selvänä maamerkkinä.

Länsirannikkoturneen pääretkuilukohteena oli selvittää Pyhävuoren salaisuuksia, joita ei löytynyt netistä. Vasta metässä salaisuudet alkoivat paljastua.

Kartta kertoi, että Pyhävuoren laella olisi jatulintarha ja Etelävuorella Bastuväggen. Mikä se on? Saunajotain? Vuoren salaisuuksia valotti hieman Muinaisjäännösrekisteri ja Ympäristön hallinnon sivusto.

Muinaisjäännösrekisterissä kerrotaan:

“Laajassa pirunpellossa on nähtävissä joitakin kuoppia, mutta ei ole mitään varmuutta siitä milloin ja mitä tarkoitusta varten kuoppia on tehty. Jatulintarhasta ei inventoinnissa nähty mitään merkkejä. Kohde on komea ja Pyhävuorella on voinut vuosituhansien aikana olla monenlaista toimintaa, valitettavasti kiistämättömiä merkkejä muinaisjäännöksestä ei ole.”

Ympäristähallinto kertoo vuoren Natura 2000-alueesta:

“Etelävuorella, varsinkin sen lakiosissa, on edustavaa, paikoin louhikkoista ja kivikkoista luonnontilaista vanhaa kalliomännikköä, jossa metso ja palokärki viihtyvät. Puusto on eri-ikäistä; vanhimmat männyt lakkapäisiä ja kilpikaarnaisia, paikoin palokoroisia. Vuoren länsirinteessä, lähellä lakea, on luonnonmuistomerkkinä rauhoitettu “Bastuväggen”, kallioluola ja jyrkkärinteinen länteen viettävä rotko.”

Ajelimme vuoren päällä sijaitsevalle laskettelu- ja hiihtokeskuskselle ja jalkauvuimme hiihtouralle kohen lakea.

pyhavuori2

Kylläpäs meillä loksahti suut auki, kun näimme suuren suuren pirunpellon.

pyhavuori3

Savossa pirunpeltojen kivet ovat suuria, mutta Pyhävuoren kivet olivat helposti käsin liikuteltavia.

pyhavuori4

Pellossa erottui selvästi eri ikäisten muinaisrantojen rantatörmät.

pyhavuori5

Emme mekään löytäneet merkkejä jatulintarhasta, mutta lakialueella oli monia eri ikäisiä kuoppia ja kivilatomuksia. Tämä huima paikka on varmasti kiehtonut immeisiä eri aikakausina.

pyhavuori6

Hiihtoura nousi melkein laelle ja sen mutkassa oli laavu. Tankkasimme mustikoita laavun vierestä löytyneeltä kankaalta.

pyhavuori7

Laskeuvuimme uraa myöten ja saimme kuvaan perhosiakin.

Suuntasimme seuraavaksi Etelävuorelle etsimään Bastuväggeniä. Ajelimme vuoren eteläpuolelle.

pyhavuori8

Kurkkasimme tien eteläpuolelta pari muinaishautaa (kartta). Kummatkin oli kaivettu auki haudanryöstäjien toimesta joskus muinoin.

Toisen keskellä kasvoi koivu. Näitä pronssi- tai rauta-ajan muinaishautoja on osa tutkittu ja niistä on löytynyt palanutta ainesta ja mm. solkia. Eli ruumiit on poltettu ja sitten ladottu kivet päälle.

Jätimme auton Bastuväggen karttamerkinnän (kartta) eteläpuolelle ja suuntasimme suoraan kohen karttamerkkiä. Olimme ihan äimänä kun metässä tuli vastaan polku ja viittoja, joilla opastettiin retkeilijöita laavulle ja kerrottiin etäisyyksiä vuorelle. Täällä on siis retkeilyreitistö, jota ei ole merkitty karttaan ja josta ei oo mitään tietoa netissä? Että silleen.

Tulimme Bastuväggen merkinnän alapuolella olevalle rotkolle ja sieltähän löytyi 30 metrin pituinen kuru, johon oli kiilautunut kivi.

pyhavuori11

Kiven alla olisi mahtunut pitämään sadetta.

pyhavuori12

Kurun tukki juuri sopivan muotoinen kivi.

Kiipesimme kurun yläpuolelle, josta löytyi kurun infotaulu kaikkine kasvitietoineen. Pohimme että tämäkö oli se Bastuväggen?

Olimme jo lähössä takas autolle, kun kuulimme lasten ääntä ja hetken kuluttua kurulle saapui alkuasukasperhe. Isännältä saimme tietoa että emme olekaan Bastuväggenillä, vaan se on tuossa ylempänä ja suomeksi se on Saunaseinämä. Sieltä on kuulema komea näkymä ja jyrkänne – ja luola. Läksimme talsimaan polkua ylöspäin ja matkalla tuli vastaan huonokuntoiset portaat.

pyhavuori14

Kas, kurulla oli nimikin – Ravinenzkuru.

pyhavuori15

Olipas vuoren päältä komee näkymä.

pyhavuori16

Sieltä näkyi Lapväärtin maalaismaisemaa ja Kaskisten entiset tehtaat – ja merikin.

pyhavuori17

Näköalapaikan alta löytyi Saunaseinämä (kartta). Seinämä oli 40 m pitkä ja 10 m korkea ja sisään viisto. Lipan alla oli vielä pieni luolakin. Näytti siltä että kivi tuki luolaa, mutta kuva valehtelee – se oli ihan irtokivi. Kallioseinämästä oli ihan vähän aikaa sitten tipahtanut ison miehen kokoinen lohkare. Onneksi kukaan ei ollu jäänyt alle.

pyhavuori18

Kallioseinämän vieressä oli vanha mänty, josta löytyi nimmarit. Kukahan mahtaa olla R. H. R.?

pyhavuori19

Jopas kaikenmoista löytyi Pyhävuorelta. Rinteiltä olisi vielä löytynyt harvinainen siperiankähröesiintymä, mutta se jäi tällä kertaa kattomatta. Palatessa hättyytimme julmetun kokosen ukkometon ja näin vilauksen mettäkaurispukista.

Pyhävuori kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6917562, E 222148.

Juttu julkaistu aikaisemmin Satunnainen Retkuilija -blogissa.

Retki toteutettiin heinäkuun 2016 puolivälissä.

Uskomattoman hieno Hikivuori, Tampere

Olimme suunnitelleet syyskuun alkuun osuvalle hääpäivällemme pidempää retkeä jonnekin lähiseudulle. Luonnollisesti aamun valjetessa ilma oli harmaa ja sateinen. Samaa oli luvassa ihan kaikkialla säätiedotuksista päätellen. Hetken mietittyämme päätimme siirtää retken toiselle päivälle, ja käydä vain perinteisesti syömässä hyvin ja leppostella kotona. Iltapäivää kohti sää kuitenkin selkeni, joten nappasimme kaapista pienet eväät ja suuntasimme kohti Haiharan kartanoa, jonka takana piilotteli pikkuinen Hikivuori.

Päästyämme paikalle, aurinko paistoi jo täydeltä terältä. Maasto oli jo lähes kuivaa ja ilma kuulas ja raikas. Hiekkatie rahisi kenkien alla, kun astelimme mäkeä alas etsimään ulkoilureittiä. Muistelin lukeneeni jostakin, että Hikivuorella olisi noin kaksikymmentä metriä korkea kallio, joten ainakin jotain mielenkiintoista olisi varmasti luvassa.

Tuntuu edelleenkin uskomattomalta löytää aivan lähiseuduilta niinkin mielettömiä kohteita kuin Hikivuori. Netistä ei löytynyt muutamaa pientä blogipostausta enempää tietoa paikasta, joten emme todellakaan osanneet odottaa mitään. Ehkä teen karhunpalveluksen kirjoittamalla nyt ylistyssanoja, mutta paikka kertakaikkiaan ansaitsee enemmän huomiota.

Tämän perusteella emme mitenkään osanneet varautua tulevaan.

Tämän perusteella emme mitenkään osanneet varautua tulevaan.

Seurasimme Haiharalta laskeutuvaa kävelytietä suoraan ja laakson pohjalta nousimme sitä pitkin ylös, kunnes huomasimme metsään lähteviä pieniä polkuja. Alue ei vaikuttanut suuren suurelta, joten poikkesimme poluille ihastelemaan jo hiipuvan valon leikittelyä oksien lomassa.

Nousu ei ollut mitenkään erityisen jyrkkä tai pitkä.

Nousu ei ollut mitenkään erityisen jyrkkä tai pitkä.

Olimme hetkessä Hikivuoren laella. Rinteen laidalle oli pingotettu teräsvaijeri muistutukseksi vaarallisesta putouksesta. Kalliot olivat sateen jäljiltä melko liukkaat, joten ihan reunalle asti emme uskaltautuneet. Tunnelma alkoi kuitenkin jo kohota, sillä huomasimme olevamme yllättävänkin korkealla. Päätimme kierrellä hieman ympäriinsä ja etsiä mukavaa eväspaikkaa hyvällä näköalalla.

tampereenhikivuori08

Ilma oli mitä kaunein ja juuri sopivan viileä.

Näköalapaikkoja ei kauaa tarvinnut etsiä

Näköalapaikkoja ei kauaa tarvinnut etsiä.

Pienet eväät oli nopeasti syöty ja koska ilta alkoi hiipiä ylle, päätimme laskeutua kalliolta alas palataksemme kotiin. Tässä vaiheessa olimme jo täysin tyytyväisiä siihen, että olimme kuin olimmekin päässeet hieman retkeilemään. Hikivuoren näkymät, luonto ja tunnelma olivat paikanneet hienosti odottamamme pidemmän retken.

Varsinainen aarreaitta löytyi kuitenkin vasta kallion juurelta.

Jännitys ja seikkailuhenki maustavat retken kuin retken.

Jännitys ja seikkailuhenki maustavat retken kuin retken.

Laskeuduimme alas Hikivuoren harjalta pientä ja vähän turhan jyrkkää polkua pitkin. Sen verran on kuitenkin tullut seikkailtua metsissä, että moiset haasteet alkavat olla jo olennainen osa kokemusta.

Alhaalla meitä odotti uskomattoman kaunis metsä, jonka laskevan syysauringon säteet herättivät satumaiseen loistoon. Ajankohta tänne saapumiselle ei olisi voinut olla parempi!

Jos tässä metsässä ei asu menninkäisiä ja keijuja, niin ei sitten missään.

Jos tässä metsässä ei asu menninkäisiä ja keijuja, niin ei sitten missään.

Alhaalta käsin kallion korkeuden vasta hahmotti tosissaan. Ylhäältä katsottuna puiden latvat tavoittelivat kilvan näköalatasanteita, mutta jyrkän rinteen todellisen mahtavuuden näki vasta alhaalta. Tuntui hullunkuriselta ihailla samalla kallioden kauneutta ja nähdä vain reilun kymmenen metrin päässä ihmisiä, jotka kävelyttivät koiriaan tai lenkkeilivät aavistamatta salaisuuksia, jotka puut heiltä kätkivät.

Äkkijyrkkä kallionrinne on mykistävä näky.

Äkkijyrkkä kallionrinne on mykistävä näky.

Kuljimme eteenpäin saniaisten seassa, niska vääränä kallion katselusta. Ihmettelin jo ääneen, miten paikalle ei ollut syntynyt ensimmäistäkään luolaa, kun törmäsimme ensimmäiseen. Korkeaan kallioon olimme siis jotenkin osanneet varautua, mutta luolien löytyminen oli jo sen valtakunnan kirsikka kakun päälle, että riemussa oli pitelemistä. Mikä ehkä saattanee välittyä myös tämän kirjoituksen ylistävästä sävystä.

Rakoluolan sisäänkäyntiä ei varmasti lenkkipolulle näe.

Rakoluolan sisäänkäyntiä ei varmasti lenkkipolulle näe.

Luolia oli samalla alueella muutamia ja ainakin kaksi niistä oli tarpeeksi isoja, jotta sisään mahtui ilman ongelmia. Valitettavasti mukanamme ei ollut taskulamppuja, eivätkä varusteet muutenkaan ehkä olleet ihan parhaat luolissa konttaamiselle. Paikan läheinen sijainti asutukseen nähden tietenkin tarkoitti myös sitä, että roskanheittäjät olivat käyneet metsässä ja luolissa rellestämässä, eikä ihan jokaiseen syvänteeseen arvannut lasinsirujen tähden lähteä konttaamaankaan.

Raot ja halkeamat loivat monia sisäänkäyntejä ja tutkimuspaikkoja.

Raot ja halkeamat loivat monia sisäänkäyntejä ja tutkimuspaikkoja.

Tutkimme innokkaina paikkoja, kunnes lopulta jouduin toteamaan, ettei aika riittäisi ihan kaikkeen. Osa Hikivuoren salaisuuksista olisi jätettävä toiselle kerralle. Vastentahtoisesti poistuimme satumetsän salaisuuksien parista ja muutamalla harppauksella olimme jälleen ulkoilureitillä ja Haiharan pihassa.

tampereenhikivuori39

Poikamme tahtoi tietenkin vielä hetken leikkiä puistossa ja tehdä tuttavuutta ystävällisten koirien kanssa. Itse katselin hämmentyneenä taaksepäin, enkä nähnyt puiden lomasta vilaustakaan kalliosta saati sen kätkemistä ihmeistä. Tänne on palattava joskus uudemman kerran oikein ajan kanssa!

Kartta (osoittaa läheistä parkkipaikkaa)

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

 

Suolijärven kierros, Tampere

Paikallismatkailu onnistuu jostakin syystä lähes poikkeuksetta yllättämään. Tyypillisesti sitä tulee ajateltua: “kyllähän minä olen kaiken näkemisen arvoisen kotiseudultani nähnyt!”

Tänä kesänä olen tietoisesti pyrkinyt irti moisesta ajatusmallista ja löytänytkin mitä hienoimpia retkeilykohteita. Yksi näistä kohteista oli Hervannan Suolijärvi, jossa vierailin tuttavapariskunnan kanssa heinäkuun alussa.

Hervannan järvillä on mielenkiintoisia nimiä, kuten Makkarajärvi ja Koipijärvi, mutta mukana olleiden lasten vuoksi päätimme tutustua tällä kertaa hieman yli neljä kilometriä pitkään Suolijärven kierrokseen. Ensimmäisen kerran luontopolkua on esitelty vuonna 1986, mutta 90-luvun lopulla polkua on hieman lyhennetty ja siirretty myötäilemään järven rantaa – oivallinen idea, sillä maisemat ovat hyvin kauniit, eikä matka ollut liian pitkä kahdelle kuusivuotiaalle.

Lähdimme matkaan Suolijärven uimarannalta ja päätimme kiertää järven reittioppaan ehdottamalla tavalla. Olin etukäteen hieman urkkinut tulevan retken kohteita ja löytänyt sen varrelta kaksikin mahdollista luolaa. Kesäpäivä oli lämmin, mutta järveltä löyhästi puhaltava tuuli piti ilman miellyttävänä ja hyttyset poissa.

Reitille lähtiessä intoa jouksemiseen vielä riitti yllin kyllin.

Reitille lähtiessä intoa jouksemiseen vielä riitti yllin kyllin.

Polku oli hyvässä kunnossa, eikä roskia näkynyt oikeastaan missään. Lapset löysivät välittömästi mieleisensä kepit, jotka toimivat välillä aseina välillä kävelysauvoina.

Kun kerran taskusta löytyi mainittu reittiopas, tutustuimme tarkemmin selkeillä tolpilla merkittyihin paikkoihin. Kyselimme lasten mielipiteitä ja mielikuvia kerrotuista asioista, mutta niin kauniina päivänä emme juurikaan ihmetelleet, ettei retkifilosofointi juuri heitä kiinnostanut.

Näkymä järvelle Sonnin ottanlahdelta.

Näkymä järvelle Sonnin ottanlahdelta.

Sen sijaan kapea, mutta syvä luola kiinnosti lapsia melkein jopa retkieväitämme enemmän. Järven rannalta löytynyt onkalo oli niin pieni, että isomman aikuisen olisi ollut varmasti hankala sinne ryömiä, mutta lapsille se ei olisi ongelmaa tuottanut. Ellemme vanhempina olisi tehneet siitä ongelmaa. Tirkistelimme kyllä kaikki vuorollamme sen syvyyksiin, mutta valitettavasti epäilimme, että sisällä oli lasinsiruja, emmekä päästäneet tutkimusmatkailijoita sinne konttaamaan.

Riemukkaita kiljahduksia luolan löytymisestä kuului monestakin suusta.

Riemukkaita kiljahduksia luolan löytymisestä kuului monestakin suusta.

Kun luola oli tutkittu ja osa eväistä syöty (kuivaliha on nykyään poikamme ykkösvalinta retkille) jatkoimme matkaa rantarämeen ja Myllynojan kautta. Pieneltä rämeeltä löytyi kypsiä mustikoita, sekä joitakin ei-niin-kypsiä hilloja.

Myllyojan kohdilla tapasimme ensimmäiset vastaantulijat, joita lastemme liioitellun kohteliaat tervehtimiset huvittivat. Matkan aikana kohtasimme myöhemmin monia muitakin retkeilijöitä, eikä mikään ihme. Heinäkuinen lauantai kauniissa ilmassa varmasti houkutteli vähintäänkin paikalliset järvelle.

Luolan jälkeen mielenkiintoisimmaksi kohteeksi osoittautuivat vanhojen mökkien kivijalat, jotka betonisina monumentteina uhmasivat aikaa aluskasvillisuuden keskellä. Moiset rauniot herättivät luonnollisesti lasten (ja aikuisten) kiinnostuksen, varsinkin kun paikalle ei johtanut edes vanhaa tietä. Mielikuvittelimme, kuinka mökkiläiset ovat saapuneet paikalle soutuveneillä. Ja rakentaneet robotteja, joiden taisteluissa mökit ovat tuhoutuneet – ainakin siis poikani mielestä.

Ilmeisesti vanhat kiukaan osat olivat luonnollisesti tarvittava todiste robottisodista.

Ilmeisesti vanhat kiukaan osat olivat luonnollisesti tarvittava todiste robottisodista.

Suolijärven pisin osuus oli lähes viivasuora länsiranta. Paikoin korkeallekin kalliolle nouseva polku tarjoili kauniita näkymiä metsäiselle järvelle, sekä luonnollisesti hyvän kaikupohjan testihuudoille. Ainakin omaa mielikuvitustani kutkutti ajatella, mitkä luonnonvoimat olivat muokanneet järven länsirannan. Se tuntui kuin muinaiselta muurilta!

suolijarvi27

“HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!”

Pitkän länsirannan varrella oli reitin toinen luola, joka on merkitty myös retkioppaaseen. Sen verran on kuitenkin tullut jo suomalaisia luolia koluttua, että tämä pienoinen lippa ei juuri herättänyt mielenkiintoa. Alkupään pimeä onkalo oli huomattavasti erikoisempi, mutta luultavasti tämä luola on valittu oppaaseen omalaatuisen kasvillisuutensa vuoksi.

Söimme toiset eväämme näillä main ja aloitimme paluumatkan kohti lähtöpistettä.

Varmasti aivan ajallaan. Vaikka molemmat lapset olivat reippaasti jaksaneet vaihtelevan maaston, alkoi pitkä lenkki selvästi jo painaa pieniä jalkoja. Onneksi paluumatkaa ei enää ollut pitkälti, ja uimarannan jäätelökioskikin oli auki. Väsymys luonnollisesti haihtui kuin huomaamatta, kun lapset saivat vielä hetken leikkiä uimapaikan kuntolaitteilla, vanhempien lepäillessä varjossa jäätelöistä nautiskellen.

Kartta

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

Vattukurun luontopolku Syötteen kansallispuistossa

Syötteen kansallispuistossa sijaitseva Vattukurun luontopolku osoitti sen, että lyhyelläkin (2,1 km) polulla voi olla paljon katseltavaa. Retkeilimme Vattukurun polulla lasten kanssa viime syksynä. Polku oli monipuolinen ja siinä kuljettiin vanhoissa naavakuusten täyttämissä metsissä.

Matkan varrella riitti tutkittavaksi kiviä ja suuria muurahaiskekoja. Metsässä kulkeva polku oli satumainen ja sai mielikuvituksen laukkaamaan.

Vattukuru2

Matkan varrella oli jättiläismäisen isoja kiviä, joiden päällä lapset ja aikuiset innostuvat kiipeämään. Kiven alta löytyi myös koloja, joihin mahtui piiloutumaan. Huippupaikka siis!

Suuria kiviä

Laavu

Noin puolessa välissä reittiä matkattiin jääkauden muovaamaan kuruun, jonka pohjalla oli mukava tulistelupaikka. Lyhyelläkin retkellä pääsi makkaranpaistoon ja sehän se vasta retken tekee!

Nuotiopaikalla vierähti tovi aikaa. Syksyinen sää oli mitä mainioin eväiden syöntiin.

Vattukuru11

Kurun pohjan laavupaikan ympärillä oli molemmin puolin jääkauden muovaamaa kivikkoa. Niin lapset kuin aikuisetkin intoutuivat pitkäksi aikaa kiipeämään ylös asti.

Vattukuru7

Kokemuksen karttuessa olen huomannut, että lyhyt, alle 5 kilometrin päivämatka on parhain vielä ekaluokkalaisenkin kanssa. Mukavaa on lähteä Vattukurun kaltaiselle pikkupyrähdykselle ja säästää kilometrien lenkit aikuisseuraan. Näin säilyy into retkeilyyn lapsilla.

Vattukuru4

Vattukurulle lähdimme vaunualueella majoittuvan tuttavaperheemme kanssa. Myös muita kulkijoita oli liikenteessä poutaisena ja kauniina lokakuun sunnuntaina.

Vattukuru14

Vattukurun polun metsä oli vanhaa ja satumaista. Polku kiemurteli kauniin värisessä maastossa. Reitti oli lyhyt, mutta maastoltaan vaihteleva. Se tarjosi seikkailua lapsille ja myös aikuisille oli paljon katseltavaa.

Vattukuru1

Kurun pohjalta noustiin portaat ylös polulle, ja matka jatkui kohti parkkipaikkaa. Parkkipaikalta palasimme takaisin caravan-alueelle, ja lapsille oli tarkoitus suoda seuraavana päivänä leikkiaikaa. Aikuiset pääsisivät retkeilemään kukin tahollaan. Maastopyöräilyä ja patikointia mieltymysten mukaan.

Vattukuru13

Juttu julkaistu alkuperäisessä muodossaan Reppuheput-blogissa.
Vattukurun luontopolun esitteen löydät tästä linkistä.
Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7280823.000 E 536115.000