Artikkelit

Iltakaakaolla Karhukummun laavulla, Rovaniemi

Napapiirin retkeilyalue sijaitsee reilut parikymmentä kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen. Alueen reiteistä löytyy jokaiselle jotakin, alle kilometrin mittaisia laavureittejä, muutaman kilometrin mittaisia luontopolkuja, pari kappaletta kymmenisen kilometriä pitkää reittiä. Luonto retkeilyalueella on monin paikoin luonnontilaista ja erämaan tuntuista, osa metsistä on satoja vuosia vanhaa.

Napapiirin retkeilyalueen tunnetuimmat ja helpoiten saavutettavat nähtävyydet ovat Raudanjoen komeimmat kosket Vikaköngäs ja Vaattunkiköngäs. Vikaköngäs sijaitsee aivan E4-tien varressa, Vaattunkiköngäs hieman sivummalla, korkeita, naavaa roikkuvia kuusia kasvavan metsän keskellä.

Iltakaakaolle valitsemamme Karhukummun laavu sijaitsee retkeilyalueen Vaattunkönkään osassa.

Kesäisen sunnuntai-iltapäivän jo kääntyessä iltaan saavuimme Vaattunkikönkään parkkialueelle, joka oli täpösen täynnä retkeilijöiden ja marjastajien autoja. Osa autoista ei ollut edes mahtunut suurelle P-alueelle, vaan olivat parkissa tien varressa. Alue on erittäin suosittu paikallisten keskuudessa kauneutensa ja sijaintinsa vuoksi.

Parkkialueelta suuntasimme kohti kohisevaa Vaattunkiköngästä. Könkään ylittävällä riippusillalla tuumailimme yhdestä suusta, että joki näyttää kuin olisi tulvan vallassa kesän ja alkusyksyn sateiden vuoksi. Vettä virtasi lähes kuin kevättulvan aikaan.

Riippusilta on varmaankin teknisesti riippusilta, mutta käytännössä se on jämerä, suuri ja vakaa kulkea, ei sellainen tavanomainen huojuva, kapea riippusilta.

Sillan ylityksen jälkeen reitti kulkee esteetöntä luontopolkua, joka kiertää Könkäänsaaren. Luontopolun varrella saaressa on suuret, hyvät laavut. Karhukummun laavulle mentäessä reitti risteää esteettömältä luontopolulta. Sillan ylitettyä voi kääntyä kumpaan suuntaan tahansa, Karhukummun laavun risteys tulee joka tapauksessa vastaan, samasta risteyksestä käännytään muille jatkoreiteille. Lyhyempi reittivaihtoehto risteykseen on kääntyä riippusillan jälkeen vasempaan.

Könkäänsaaressa puiden täytyy olla todella vanhoja. Ne kurkottelevat korkeuksiin ja kasvavat pitkää naavaa. Saaren opaskylteissä metsän kerrotaan olevan lehtomaista kangasmetsää. Joen puolella reittiä kasvaa tiheänä verkostona koivua ja pajupensaita. Paikoin aluskasvillisuus on varpuvoittoista ja paikoin kuin sademetsää saniaisineen.

Tämä metsä ja retkeilyalue on meidän lähiretkimetsää, tänne on lyhyt matka tulla arkenakin hengähtämään, antaa luonnon viedä kiireen tunnun pois mielestä ja hetki levätä kesäisin metsän vihreydessä, talvisin sen kirkkaassa valkoisuudessa. Ja vaikka parkkipaikka oli ollut täynnä autoja, emme kohdanneet poluilla kuin kolme pariskuntaa, näihin metsiin mahtuu kulkemaan. Tällaiset alueet kaupunkien läheisyydessä ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Polku vie. Vaattunkiköngäs, Napapiirin retkeilyalue.

Laavulla istahdimme hetken aikaa tulilla. Elävä tuli on kaunista ja rauhoittavaa katsella. Nuotion liekkien leiskunta, kipinöiden sinkoilu ja tulen kuumotus kasvoilla vie ajatukset kaus tästä hetkestä, syvälle mielen uumeniin ja lopulta hiljentää ajatusten äänen. Tulilla on helppo päästää hetkeksi irti kaikesta, vain olla ja olla vain hiljaa, kuunnella tulen räiskyntää, tuulen suhinaa, kuukkelin siipien suhahdusta.

Morse antautui myös metsäretken rauhoittavalle hetkelle, rentoutui nuotion äärellä. Sen silmät luppasi, väsytti hieman. Olimme retkeilleet lomalla paljon ja Morsella taisi vielä hieman olla univelkaa nukuttavana.

Evästelimme, joimme kaakaota ja söimme pullaa. Miten voikaan kaakao ja pulla maistua niin hyvälle kuin ne retkillä maistuu. Kaakaossa tuntui olevan extramäärä sokeria, ja pulla leivottu erityispehmeistä jauhoista, leivonnassa oli varmasti käytetty voita ja aivan saletisti rasvaisinta punaista maitoa.

Takaisin autolle kävellessä aurinko paistoi jo matalalta luoden reitille satumetsän tunnelmaa. Kaikkialla oli hiljaista, vain luonnon omat äänet seuranamme, valaistus hämärsi sakeassa kuusikossa, aurinko kuitenkin vielä pilkahti puiden välistä. Lehtipuissa näkyi ruskan värejä, mutta edelleen myös kesän vihreyttä. Yöt ovat jo viileitä ja kesän lämpö muisto vain.

Tähän loppuun on pakko sanoa, että ne sinkkiämpärit laavuilla ei ole roskakoreja. Niihin ei tarvi eikä saa jättää roskiaan. Omat roskat viedään metsistä pois! Vähintään omat! Ja jotkut sitten vie lisäksi ne toisten jättämät jätöksetkin.

Karhukummun laavu kartalla. Napapiirin retkeilyalue Luontoon.fi -sivustolla.

Juttu julkaistu aiemmin Reissuun hop! -blogissa.

Hiihtovaellus Hammastunturin erämaa-alueelle

Tein 5 päivän mittaisen hiihtovaelluksen 9.–14. huhtikuuta 2017 Hammastunturin erämaa-alueelle. Olin seurannut alueen säätilannetta pidemmän aikaa. Alueella oli ollut aikaisemmin plussakeli ja sen jälkeen kovat pakkaset, joten hankikanto oli varmasti hyvä. Sääennuste vaikutti myös lähes täydelliseltä. Päiviksi oli luvattu pientä pakkasta ja illaksi hiukan kylmempää, ei kovia tuulia ja puolipilvistä.

Lähdin matkaan heti aamusella Turusta. Oli hyvä ajokeli, ja pääsiäisen menoruuhkat eivät olleet vielä alkaneet. Lapin alueelle saapuessani näin lännen puolella tuntikaupalla kestävän auringonlaskun, ja edessäni pohjoisessa näkyi aina välillä revontulia.

Hiukan ennen Sodankylää minua alkoi väsyttää ja päätin ajaa auton parkkiin. Revontulet säikähtivät kameraani ja menivät piiloon, kun sain kamerani jalustalle. Päätin kuitenkin vielä laittaa liukulumikengät jalkaani ja lähteä kartassa vieressä näkyvälle suolle pikaisesti hiihtämään, jos revontulet vaikka palaisivat takaisin. Kuutamon valossa pystyi helposti hiihtämään ilman otsalamppua, mutta revontulia ei enää näkynyt.

Villi suden maa

Kuulunko minä tänne?

Kylässä täällä…

Löysin Kutturasta auratun parkkipaikan, josta matkani aloitin. Ivalonjoki oli vahvassa jäässä (sillan alla näytti epäilyttävältä), ja päätin hiihtää joen yli.

Löysin heti alkuun pienen suden jälkiä maastosta. Lopulta ensimmäisen päivän leiripaikkaani saapuessani tutkin hiukan ilman ahkiota lähimaastoa. Olisi huikeaa nähdä susi luonnossa tai saada jopa valokuva siitä. Leirini oli suon laidalla, ja koko paikka oli ihan täynnä suden jälkiä. Löysin myös ahman, hirven, metsäjäniksen, riekon ja metson jälkiä. Tuntui, että koko metsä oli täynnä eläimien jälkiä. Poroja ei näkynyt, kuulin myöhemmin, että ne ovat talviruokinnassa, poissa erämaa-alueelta.

Olin ensimmäistä kertaa yksin talvivaelluksella. Lähes metrinen lumihanki ei kannattanut ilman liukulumikenkiä, ja leirielämässä riitti puuhaa yllin kyllin.

Käytin 3×3 metrin tarppia majoitteena. Tarpin suojassa on mukava katsella maisemia ja viettää aikaa nuotiolla. Risuja ja oksia oli vaikea löytää polttopuiksi, ja käytinkin nuotiota lähinnä ruuanlaitossa. Vesien sulattaminen lumesta, ruuanlaitto ja tiskaaminen veivät paljon aikaa. Kun tekee kaikki työt yksin, ei jää paljoa aikaa istuskeluun.

Kävin kuitenkin ottamassa valokuvia ja hiihtelemässä lähiympäristössä. Erämaa on hiljainen talvella, ja luonto tuntuu vielä nukkuvan. Kuitenkin lumihanki on täynnä eläimien jälkiä, ja niitä on mukava käydä tutkimassa.

Autiotupa

Ei nykyajan hömppää

Luksuselämää

Toisena päivänä hiihdin melko raskaan lenkin. Päätin käydä katsomassa Taimenjärven autiotupaa. Tuvalla oli jo kolme miestä ja neljä koiraa, tarkoituksenaan yöpyä tuvalla. He kysyivät minulta, jäänkö yöksi, ja jonkin aikaa mietittyäni päätin lopulta jäädä myös yöksi. Meillä oli mukavat keskustelut tuvalla ja ilta meni rattoisasti.

Miehet olivat myös kovia pilkkimään ja he kertoivat, että viereseltä järveltä eivät löytäneet juuri vettä. Sain hyvät vinkit, mistä kannattaa yrittää pilkkiä, ja päätinkin seuraavana päivänä mennä ylimmälle (Ávzegasjárvi) järvelle kokeilemaan onneani.

Kolmas leiripaikkani olikin todella mukavalla sijainnilla. Pääsin pilkkimään, löysin hiukan vettäkin, kalaa ei tosin tullut. Leirini oli myös mukavasti Kurupään alla ja päätin käydä hiihtämässä tunturin päällä. Nousu oli pelkän repun kanssa liukulumikengillä todella helppoa. Kiinteä nousukarva piti hyvin, ja sain hiihdettyä suoraan ylös, ilman haarakäyntiä.

Kurupään päältä avautuivat kivasti upeat näköalat joka suuntaan. Kuvailin hiukan videoita ja valokuvia huipulta. Aivan mahtavaa päästä korkeammalta katselemaan erämaata. Aurinkokin hiukan paisteli välillä, ja tuulikaan ei ollut kauhean kova.

Minulla on ollut muutama haave, mitä olen halunnut päästä tekemään talvivaelluksilla. Yksi niistä on ollut päästä hiihtämään tunturin päälle aurinkoisena päivänä maisemia ihailemaan, ja se tuli vihdoin täytettyä!

Hiihtovaellus

Mä yksin erämaassa

Kaipuu täytetty

Keli oli täydellinen ja tunsin auringon oikein lataavan akkuni täyteen tänä päivänä. Nautiskelin paikasta jonkin aikaa ja päätin kuitenkin jatkaa taas matkaani, vaikka aluksi olinkin suunnitellut viettäväni kaksi yötä samassa paikassa. Kunnollisia polttopuita ei oikein löytynyt, ja olin hiihtänyt melko kauaksi jo autostanikin.

Matka jatkui lähes avotunturimaisissa olosuhteissa hiihtäen, kun reittini kulki pitkin aukeita soita ja jokisuistoja. Hiihtäminen oli helppoa ja tunsin auringon antavan kivan rusketuksen kasvoilleni.

Seuraavat päivät olivatkin melko erikoisia, kun aurinko paistatteli melkein pilvettömältä taivaalta, mutta rankat lumikuuropilvet tulivat aina yllättäen tuntureiden takaa, vieden välillä näkyvyyden lähes täysin.

On kotiinpaluu

Ahkio vie pohjoiseen

Minä etelään

Olin lopulta 5 päivää erämaassa, mutta tuntui, kuin olisin ollut viikkoja poissa. Yksinäisyys hiukan vaivasi, mutta se olisi varmaan poistunut hetken päästä. Oli juuri tottumassa yksin olemiseen ja leirielämäkin alkoi jo luistaa kuin itsestään.

Haaveenani on tehdä pidempi vaellus jokaiselle Suomen erämaa-alueelle. Aika monta on jo tehty, mutta muutama retki on vielä tekemättä. Rakastan polutonta erämaata ja valinnanvapautta kulkiessani minne mieleni vie. En ollut retkeä muuten juuri suunnitellut etukäteen, kuin taimenjärvet houkuttelivat mielessäni. Taimenet jäivät taas vesistöihin, mutta joku päivä vielä minullakin varmasti onni käy.

Myös haaveeni saada talvella erämaassa kuvattua revontulia ei käynyt toteen. Kuitenkin kiva, että näitä haaveita jää pari vielä elämään seuraavillekin reissuille.

Retkeni lähtöpiste oli veneenlaskupaikan parkkipaikka vasemmalla, ennen Kutturan siltaa.

Teen myöhemmin myös lyhyemmän videon, mutta tässä on n. tunnin pituinen video retkeltäni.

Matalan kynnyksen retkeilyä Matildanjärvellä, Teijon kansallispuisto, Salo

Vuoden 2015 alussa kansallispuistostatuksen saanut Teijon kansallispuisto tarjoaa matalan kynnyksen retkeilymahdollisuuksia myös niille, jotka vielä harjoittelevat erätaitojaan tai muuten vaan nauttivat helpoista ja hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Viime syksynä kirjoitin postauksen Sahajärven kierroksesta, joka on myös aloittelijalle sopiva reitti, mutta jos vieläkin simppelimpää ja lyhyempää vaihtoehtoa Teijolta etsii, niin Matildanjärven kierros vastaa siihen tarpeeseen paremmin kuin hyvin.

Matildanjärven kierroksella on mittaa vajaat 6 kilometriä, ja useimmat starttaavat reitille Teijon luontokeskuksesta, joskaan kukaan ei kiellä aloittamasta kierrosta yhtäläillä vaikka järven länsipäästä, Mathildedalin kylän tuntumasta.

Matildanjärven kierros on rengasreitti, ja jos sille lähtee luontokeskukselta, niin suosittelisin kulkusuunnaksi myötäpäivää, sillä silloin reitin tylsimmät eli tietä pitkin kuljettavat osat tulee suoritetuksi suhteellisen nopeasti lähdön jälkeen. Loppumatkan saakin sitten nauttia metsän keskellä kiemurtelevasta polusta ja monin paikoin järvelle avautuvista upeista maisemista.

Vaikka Teijolta löytyy paljon myös suomaastoa, niin Matildanjärven kierroksella sitä tulee vastaan vain hyvin vähän. Jos suomaisemaa ja pitkospuita kaipaa, niin silloin kannattaa suunnata kansallispuiston muihin osiin.

Palvelut Matildanjärven kierroksella ovat kansallispuistomaiseen tapaan hyvät. Laavuja ja nuotiopaikkoja löytyy tämän alle 6 kilometrin kierroksen varrelta useampia, samaten ulkovessoja. Polttopuita on meidän kokemuksemme mukaan ollut myös aina hyvin saatavilla.

Reitin helpon saavutettavuuden, helppokulkuisuuden, hyvän palvelutason ja mainioiden maisemien varjopuolena on se, että reitillä riittää kanssaulkoilijoita. Täydellistä rauhaa hakevalle Matildanjärven kierros ei siis varmasti ole paras valinta. Väkimäärä on tietysti vahvasti riippuvainen vuodenajasta ja säästä, sillä reilu vuosi sitten samaisella reitillä yöretkeillessämme emme kohdanneet ristin sielua vuorokauden aikana. Asiaa saattoivat toki selittää silloin paukkuneet yli 20 asteen pakkaset.

Sen sijaan kun tänä vuonna olimme Matildanjärvellä maaliskuisen aurinkoisena lauantaina, niin muita retkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, muttei sentään ärsyttävyyteen asti.

Teijon luontokeskuksella on puhaltanut uudet tuulet tänä vuonna, ja luontokeskus on siirtynyt Metsähallitukselta paikalliselle yrittäjälle maaliskuun alussa. Jututin yrittäjää pikaisesti ja sain selville, että kahvilan palveluita ollaan kehittämässä entistä paremmiksi.

Lisäksi luontokeskuksessa toimii pienimuotoinen retkeilytarvikemyymälä, josta päiväretkeilytarvikkeita voi ostaa kotiin unohtuneiden tai aikaisemmin hankkimatta jääneiden tilalle. Teltat ja makuupussit kannattaa kuitenkin muistaa pakata vastakin matkaan mukaan, sillä niin järeää retkeilykalustoa ei myymälästä löydy. Kesää silmällä pitäen kannattaa muistaa, että Matildanjärveltä löytyy kanootteja ja sup-lautoja vuokrattavaksi. Lisäksi kesäksi on luvassa opastettuja metsäretkiä, joten tapahtumatarjonnan suhteen kannattaa pysyä kuulolla.

Matildanjärven kierrokseen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös tutustuminen ihan läheltä löytyvään Mathildedalin ruukkikylään, josta pystyy hankkimaan niin retkieväät metsään kuin virkistävän juoman reippailun päätteeksi. Yösijaa tarvitsevat löytävät Mathildedalista myös mainioita majoituspaikkoja. Tunnelmia minilomalta Mathildedalissa voi käydä lukemassa blogistani.

Teijon luontokeskuksen pysäköintialue kartalla. Sijainti: N=6681658.407, E=274986.423 (ETRS-TM35FIN)

Rautalammin kirkko ja tsaarin kotkat

Tiesittekö, että Venäjän kaksipäinen kotka menetti päänsä Rautalammin kirkossa? Minulle tarinan kertoi oppaani ja Rautalammin eläkkeellä oleva kirkkoherra Raimo Jalkanen.  Vielä tänäkin päivänä kotka liihottaa kirkossa ilman päätä. Käykää vaikka katsomassa!

Tilasin opastetun kierroksen Rautalammin kirkkoon ja kuulin paljon muutakin ihmeellistä.

Tsaarin kotka liihottaa päättömänä Rautalammin kirkon kattokruunussa. Kuva Markus Sjöberg.

Kirkko poliittisena näyttämönä

Elettiin vuotta 1927, jolloin Rautalammin komea puukirkko peruskorjattiin. Yleisesti tiedetään, että remontissa otettiin kantaa itsenäisen Suomen puolesta muun muassa maalaamalla umpeen pääoven yläpuolella olleen muistotaulun teksti, jossa kerrotaan kirkon rakennetun keisari Nikolai I:n aikana. Samassa yhteydessä kattokruunujen kaksipäisiltä kotkilta viilattiin päät pois. Tarinan mukaan viilauksen suorittivat kerkonkoskelaiset talonpojat. (Viite 1.)

Ihmettelen, miksi ihmeessä talonpojat kävivät taistelua Venäjän kukistettua tsaaria vastaan noilla symbolisilla tavoilla vielä kymmenen vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen. Yksi mahdollinen tulkinta lienee se, että kirkko oli Venäjän vallan aikana ollut tsaarin vallan symboli, ja miellettiin se vielä Suomen itsenäistymisen jälkeenkin poliittisten tekojen luonnolliseksi näyttämöksi. Koemmehan kirkkoon kuulumisen edelleen usein hyvin isänmaallisena tekona.

Olisin todella halunnut jutella niiden kerkonkoskelaisten talonpoikien kanssa. Ehkä he parhaiten olisivat osanneet kertoa tekojensa motiivit ja selittää sen palon, joka heitä tekoonsa kannusti.

Joka tapauksessa Nikolai I:n muistolaatan teksti on sittemmin entisöity alkuperäiseen asuunsa, ja nykyisin se on luettavissa kirkon pääoven yläpuolella. Tekstiä yritettiin palauttaa jo vuonna 1935  Rautalammin historiallisen yhdistyksen aloitteesta, mutta kirkkoneuvosto ja valtuusto eivät sitä vielä silloin hyväksyneet. (Viite 1.)

Teksti, jossa mainitaan Nikolai I, maalattiin piiloon kirkon remontoinnin yhteydessä 1927. Teksti löytyy kirkon pääsisäänkäynnin yläpuolelta.  Kuva Anne Hyvärinen.

Tekojen taustalla vaikutti varmasti muisto sortovuosista, eli 1800-luvun lopulla alkaneista Nikolai II:n venäläistämistoimista, jotka tekivät kaksipäisestä kotkasymboliikasta suomalaisille otollisen  vastarinnan uhrin. Nikolai II muun muassa kielsi suomalaisten symbolien, kuten postimerkin sekä leijonavaakunan, julkisen käytön. Käyttöön jäi venäläinen postimerkki, jossa tuo onneton yhtä aikaa itään ja länteen kaulojaan kurottava otus komeili. Suomalaiset eivät luonnollisesti tästä pitäneet, vaan ilmaisivat oman näkökulmansa asiaan liimaamalla postimerkin aina kotkan päät alaspäin. Katso Raimo Jalkasen kertoma tarina videolta täältä.

Oppaani Raimo Jalkanen antoi käyttööni kuvia yksityiskokoelmastaan sortovuosina lähetetyistä kirjeistä, joissa tsaarin kotkaa on nöyryytetty liimaamalla se päät alaspäin. Kuva Raimo Jalkanen.

Rautalammin kirkko ja verta itkevä kivijalka

Tämä keltainen ja empiretyylinen, vuonna 1844 rakennettu Rautalammin kirkko on yksi Suomen suurimmista puukirkoista. Se kätkee suojiinsa useamman hyvän tarinan ja monta surullistakin kohtaloa.

Kirkko näyttää ulkoa lyhytvartiselta ristikirkolta, mutta on sisältä kolmilaivainen pitkäkirkko (viite 1). Sisäänkäynti on kuvan vasemmanpuoleisesta ovesta. Raitilla saatat törmätä vanhaan tarinaan, jonka mukaan kirkon kivijalassa on kohta, joka vuotaa yhä verta. Tarinan mukaan Rautalammilla on kerran tuomittu ihminen kuolemaan. Tämä oli vannonut viattomuuttaan sanoen, että jos hänet kuolemaan tuomitaan, kirkon kivijalasta pitää verta vuotaa.

Minulle tuo kohta ei tällä kertaa näyttäytynyt.

Kuvassa Rautalammin kirkko ja sankarihaudat.

Kirkon jykevät hirret sahattiin Kerkonkosken ja Kuorekosken sahoilla ja kuljetettiin kirkonmäelle vesiteitä pitkin. Seurakuntalaiset huolehtivat itse kirkon pystyttämisestä.

Kirkko on Rautalammin neljäs kirkko. Ensimmäisen paikasta ei ole varmaa tietoa, mutta sen on uskottu sijainneen Talliniemen kärjessä, jonne on pystytetty muistolaatta. Toisesta kirkosta tiedetään, että se valmistui nykyisen kellotapulin taakse vuonna 1685 ja kolmas samaan paikaan vuonna 1758. Kolmas kirkko purettiin pois, koska sitä pidettiin liian ahtaana emäpitäjän tarpeisiin. (Viite 1.)

Rautalammin kirkko 1800-luvun lopulla. Rautalammin museon kuva-arkisto. Kuvaaja: Pyykösen kuvaamo.

Kellotapuli on rakennettu 1768, ja se on Rautalammin vanhimpia rakennuksia. Tapulin takana on kahden edellisen kirkon muistomerkki. Sen kolmesta kirkonkellosta vanhin on vuodelta 1705. (Viite 1.)

Kellotapuli. Kuva: Anne Hyvärinen

Kirkon rakentajien kohtalo

Pieni matka kirkon historiaan paljastaa, että kohtalo on ollut armoton monen sellaisen henkilön osalta, jotka ovat osallistuneet tämän kirkon kriittisimpiin syntyvaiheisiin. Kirkon piirtäjän Carl Alexander Engelin, rakennusmestari Tolpon ja alttaritaulun maalanneen taiteilija Väinö Hämäläisen kohtalona on ollut kuolla ennen kuin olivat nähneet oman luomuksensa täydellisen valmiina. (Viite 2.)

Kirkon piirrustukset tehnyt Carl Alexander Engel, tunnetun arkkitehdin C.L. Engelin poika, kuoli jo vuonna 1843. Hän oli kuollessaan vain 25-vuotias. Piirrustukset oli toimitettu Rautalammille vuonna 1841. Rakentamisen johtamisesta vastasi Akseli Maunu Tolpo ja tämän poika Johan Theodor, jotka kuuluivat arvostettuun Tolpojen rakennussukuun. Tolpoon luotettiin niin paljon, ettei hänelle asetettu tavanomaisia vakuuksia, koska katsottiin hänen osoittaneen taitavuutensa hakupapereillaan. Niin sitten kävi, että kirkko päätettiin ottaa rakennusmestarilta vastaan vuonna 1844, vaikka siinä oli suuria virheitä, kuten vuotava katto ja liian harva torni. Tolpo velvoitettiin kyllä korjaamaan viat, mutta siihen hän ei enää kyennyt. Tolpo kuoli heti kirkon valmistumista seuraavana vuonna 1845. (Viite 2.)

Kirkon saarnastuoli siirrettiin nykyiselle paikalleen kirkon etuosaan vuonna 1927. Katso videolta, miksi saarnastuolin paikkaa piti muuttaa. Kertojana Raimo Jalkanen. Kuva Markus Sjöberg.

Alttaritaulun maalanneen rautalampilaislähtöisen Väinö Hämäläisen kohtalona oli myös kuolla ennen taideteoksensa viimeistelyä. Hänen poikansa, lehtori Lauri Hämäläinen saattoi maalauksen loppuun. Kirkon alttaritaulu on vihitty käyttöön vasta vuonna 1940. Siihen saakka sen paikalla on ollut suuri puuristi. (Viite 1)

Alttaria koristi vuosikaudet puinen kullattu risti. Alttaritaulu, missä Jeesus saarnaa Genesaretin järven rannalla, vihittiin pyhäinpäivänä 1940. Alttaritaulun ovat maalanneet Väinö ja Lauri Hämäläinen. Lähde: Rautalammin museo, kulttuurpolku. Kuva Markus Sjöberg.

Kirkkoon hankittiin ensimmäiset urut vuonna 1877. Niissä oli 20 äänikertaa, ja ne oli valmistanut Urkurakentamo Thule (myöhemmin Kangasalan urkutehdas). Niitä laajennettiin kaksi kertaa. Vuonna 1981 saatiin nykyiset, sotkamolaisen Urkurakentamo Tuomen valmistamat 35-äänikertaiset urut. Nykyiset urut on sijoitettu ensimmäisten urkujen koristeellisen urkufasadin taakse. (Viite 3 ja 4.)

Kuva Markus Sjöberg.

Ripaus taivaallista loistoa 1700-luvulta

Kulkiessasi keskikäytävää voit aistia yhä ripauksen sadunomaista loistoa 1700-luvulta. Vanhimmat kattokkruunuista ovat peräisin Rautalammin kolmannesta kirkosta, joka valmistui 1750-luvun lopussa. Voi vain kuvitella, miten sen aikaiset ihmiset ovat olleet hurmaantuneita nähdessään taivaallista valoa loistaneet kattokruunut. Kattokruunujen taika hahmottuu parhaiten, kun niitä ihailee suoraan alapuolelta.

Lampettien kauneus on häkellyttävä. Ihan pyörryttää, kun sitä ihailee suoraan alapuolelta. Kuva: Anne Hyvärinen

Sitä loistoa ei himmennä edes se, että taivaalliset talikynttilät ovat jo aikaa sitten sähköistetty. Niiden hämmentävä kauneus on kestänyt aikaa ja modernisointia.

Rautalammin kirkon urut. Kuva Markus Sjöberg.

Yksi messinkinen kattokruunu on hieman muita pienempi. Se on yksi niistä harvoista 1700-luvulta periytyneistä esineistä, jotka ovat säilyneet nykyiseen, Rautalammin neljänteen kirkkoon.

Päättömät tsaarin kotkat löytyvät uudemmista, autonomian aikana hankituista kattokruunuista. Niitä on yllättävän vaikea havaita ilman tikapuita.

Vanha kattokruunu on sähköistetty. Sähkövalot kirkkoon saatiin jouluksi 1947. Kuva Markus Sjöberg.

Kalliit esineet todistavat Rautalammin seurakunnan merkittävästä vaurastumisesta 1700-luvun aikana. Kirkon alttarin molemmin puolin koristavat seinälampetit ovat tuolta ajalta.

Lampetti. Kuva Markus Sjöberg.

Vanhoja lampetteja. Kuva: Markus Sjöberg.

Kirkon aarre on ehtoolliskalkki

Kirkon kiistatta vanhin esine on ehtoolliskalkki eli ehtoollismalja, joka on ajoitettu 1500-luvulle. Esine ei ole kirkkosalissa nähtävillä, vaan sen katsomisesta on etukäteen sovittava seurakunnan kanssa. Kirkon toinen merkittävä esine, 1700-luvulta periytyvä häpeäpenkki, on siirretty Rautalammin museon vitriiniin, jossa se on nähtävillä.

Kalkkimalja. Kuva Markus Sjöberg.

Ehtoolliskalkki eli ehtoollsimalja. Kuva Markus Sjöberg.

Rautalammin kirkko sijaitsee aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston partaalla, keskellä Rautalammin kylää. Kirkko on kesäisin auki ma–pe klo 9–15 ja viikonloppuisin kirkollisten toimitusten ja jumalanpalvelusten tilanteen mukaan.

Rautalammin  museosta voi tilata opastettuja kierroksia kirkkoon, hautuumaalle ja kylänraitille.

Kirkon osoite: Kirkkotie 6, 77700 Rautalampi

Rautalammin seurakunta: puh. 0201 556160, www.rautalamminseurakunta.fi

Rautalammin museo: Kuopiontie 26, 77700 Rautalampi, Puh: 044 – 753 0140, www.rautalamminmuseo.fi

Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N=6943524.509, E=491592.160

geo:lat=62,621580728 ja geo:lon= 26,837325690

Kartta

Lähteet:

1: Rautalammin museo. Kulttuuripolku. Rautalammin kirkko.

  1. Pöykiö, Kalevi 1985: Rautalammin kirkko. Teoksessa Rautalammin kirja. ss.527–556.
  2. Museovirasto. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt. Rautalammin kirkko ja keskusraitti.

  3. Rautalammin seurakunta. Rautalammin kirkot.

 

 

 

 

Lumoavan jäätikön jäljillä, Svartisen, Norja

Jäätiköt ovat saaneet viime aikoina ansaitsemaansa huomiota. Näitä majesteettisia jääpalakoneita syövä ilmastonmuutos tuo julkisuutta, mutta kaikki eivät valitettavasti ole vielä ilmiöstä vakuuttuneita.

Julkisuutta liikkuvan kuvan muodossa ovat antaneet elokuvat. Nämä kaukaiset ja karut jäämaailmat on esitelty upeasti, ja monet Hollywoodin block busterit on osittain kuvattu Islannin jäätiköillä tai niiden läheisyydessä.

Halusin tietysti elokuvien jälkijunassa nähdä itsekin ilmielävän jäätikön. Suomesta ei valitettavasti varsinaisia jäätiköitä löydy, vaikka muutamalta tunturin huipulta löytyy lunta kesälläkin. Onneksi ei kovin kauas tarvitse lähteä. Ruotsista löytyy jo jotain, ja Norjasta lisää. Google Earth toimi jäätikönmetsästyksessä hyvin, ja päätin suunnata kohti Norjaa ja Svartisenin jäätikköä. Oli heinäkuu, ja halusin päästä lähelle jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa.

Jäätikkövirta auringonsäteiden osuessa ovat vaikuttava näky

Svartisenin jäätikkö sijaitsee noin Rovaniemen korkeudella, E6-valtatien varrella, Mo i Ranan kaupungin pohjoispuolella. Svartisen on yhteisnimi kahdelle jäätikölle: Vestre Svartisen ja Østre Svartisen. Vestre on Manner-Norjan toiseksi suurin jäätikkö, ja Østre neljänneksi suurin. Yhteispinta-alaa näillä on 369 neliökilometriä, joten kyseessä ei ole ihan mikään tunturin laella näkyvä lumikasa. Jäätikkö on matalimmillaan vain 20 metriä meren pinnasta, mikä tekee siitä helposti saavutettavan.

Suomi – Norja – jäätikkö

Lähdimme Vaasasta merenkurkun yli Wasaline-autolautalla kohti Ruotsia ja Uumajaa. Uumajasta suuntasimme seuraavana aamuna E12-tietä pitkin kohti Mo i Ranan kaupunkia Norjassa. Mo i Rana toimii hyvänä tukikohtana Svartisenin-retkelle.

Hyvinnukutun yön jälkeen kurvailimme kaupungista pohjoiseen E6-tietä pitkin, kunnes tulimme Røswollin kylään, josta käännyimme kohti Mo i Ranan lentokenttää. Matka jatkui lentokentän ohi jäätiköltä laskevan joen vartta pitkin aina Svartisvatnet-nimiselle järvelle. Jos ohjeet ovat epäselvät, löydät perille syöttämällä Google Mapsiin osoitteen: Svartiskiosken, Rana. Yhteensä ajoaikaa Mo i Ranasta tuli noin 45 minuuttia.

Matkalla jäätikölle

Järven rannalta voi patikoida linnuntietä noin 6 kilometriä jäätikön reunalle, tai sitten voit rentoutua veneen kyydillä 4 kilometriä matkasta. Venematka kestää noin 20 minuuttia ja vie vesiputoukselle, josta on vielä 2 kilometriä matkaa näköalapaikalle. Muista kuitenkin ottaa veneen paluuaikataulut ylös. Jos myöhästyy viimeiseltä veneeltä, pääsee patikkaretkelle. Minun varusteeni eivät olleet pitkää vaellusta varten, vaan lähinnä lenkkarit + verkkarit ja kamerareppu -tasoa.

Vesiputous ja nousu vuorelle

Sain tuhlattua vesiputousta kuvaillessa jo tunnin. Putous oli hämmentävä, koska vesi tulee luolasta, liuskeisen vuoren sisältä. Koko maasto muistuttaa samalla vuorten poimuttumisesta ja voimista, mitä jalkojemme alla tapahtuu. Valtavia voimia, joihin verrattuna ihminen tuntee itsensä pieneksi.

Vesiputous saa alkunsa vuoren sisällä olevasta joesta

Reitti jäätikölle on hyvin merkitty ja on pääasiassa tasaista kalliota, muutamaa kivikkoa lukuunottamatta. Pieniä lampia löytyi kallioiden lomasta. Ennen jäätikköä avautuu näkymä vaaleansiniselle Austerdalsvatnet-järvelle, joka selkeästi saa vetensä ja värinsä jäätikön sulavista lumista ja liukenevista mineraaleista.

Kilometrin nousun jälkeen vuorten huiput alkavat häämöttää

Lopulta tullaan näköalapaikalle, jossa on pieni sateensuoja. Ei sateensuojaa voi mökiksi kutsua. Muistuttaa lähinnä lapsuuden lautakasoja, joita sanoimme majoiksi. Suurin osa porukasta tyytyi majan näköaloihin, mutta halusin itse päästä lähemmäs jäätikköä. Suuntasin siis vuoren rinteelle keikkumaan, vaikka rinteessä olikin varoituskylttejä, ja mitään virallista reittiä jäävirran tuntumaan ei siis ollut. En suosittele varoituskylttien uhmaamista kenellekään, koska jäätikkö voi olla yllättävä, ja koskaan ei tiedä milloin kivenlohkareita putoilee niskaan.

Kauempaa rinne näytti helpolta peruskivikolta, mutta mittasuhteet yllättivät taas kaupunkilaisen. Hups. 4 metriä korkeita kielekkeitä ja rotkoja, joiden seasta sai etsiä reittiä jäävirran tuntumaan.

Alakulmassa maja ja Austerdalsvatnet-järvi kuvattuna jäätiköltä päin

Jäätikkövirran massiivisuuden huomaa vasta lähempänä. Ihmiset näyttivät muurahaisilta jäävirran kokoon nähden. Valitettavasti en kerennyt kosketusetäisyydelle jäästä, koska veneen viimeinen paluumatka alkoi lähestyä uhkaavasti. Otin viimeiset kuvat ja suuntasin juoksujalkaa kohti satamaa. Kerkesin juuri kyytiin, ja leppoisa venematka sai alkaa.

Mittasuhteiden kontrastia

Yhteenveto

Täytyy sanoa, että vaikuttava kokemus, vaikka en ihan jäätikön päällä tai kosketusetäisyydellä ollutkaan. Ainakin minuun tämä näkymä jätti jäljen, ja todellakin toivon, että ihmiskunta ei täysin tuhoa näitä jäisiä jättiläisiä.

Jäätikkövirran matka loppuu järveen

Tämä päiväkohde on helppo liittää osaksi Norjan-reissua. Alueella ei tosiaan paljon palveluita ole, joten suosittelen ottamaan mukaan omat eväät. Jokin pieni kioski veneen lähtöpaikassa oli, mutta en sen tarkemmin katsonut mitä sieltä löytyi. En suosittelisi kohdetta ihan pienille lapsille, mutta varmasti kouluikäiset suoriutuvat kunnialla reissusta. Varsinkin, jos osa retkestä oikaistaan veneellä.

Taustalla vene, jolla säästää reissusta 4km

Esteettömästi ja auton ratista tätä kautta ei pääse tutustumaan jääpalakoneeseen. Jos siis haluaa nopean vilkaisun jäätikköön, onnistuu se Fv17-tieltä, jäätikön pohjoispuolelta. Et voi ajaa ohi näkemättä kohdetta. Fv17 on muutenkin varsinainen näköalareitti. Tie alkaa Mo i Ranasta ja kulkee rannan tuntumassa aina Bodøn kaupunkiin asti. Suosittelen!

Näköala Fv17-tieltä Svartisenille.


GoogleMaps satamaan: Svartiskiosken, Rana
ETRS89 koordinaatit satamaan: Nlat 66.491910 Elon 14.195072
Jäätikkövirran koordinaatit: Nlat 66.517827 Elon 14.093145

Lintuja ja lampaita etsimässä Vanhankaupunginlahdella, Helsinki

Helsingissä luonto on joskus yllättävän lähellä. Esimerkiksi Vanhankaupunginlahti on mainio paikka retkeillä ja bongailla lintuja. Luonnonsuojelualueen lintutorneille pääsee mukavasti joko Viikin tai Vanhankaupunginkosken puolelta.

Alkukesästä pyörimme Viikin puolella. Kävelimme edesmenneen Gardenian kulmilta kohti rantoja. Ohitimme Viikin lehmät ja arboretumin, nousimme Hakalan lintutorniin ja näimme kerralla useita harmaahaikaroita.

vanhankaupunginlahti-3

Kosteikon muiden lintujen tarkasteluun olisimme tarvinneet järeämmät kiikarit ja kameran objektiivin.

vanhankaupunginlahti

Loppukesän linturetkemme suuntautui Pornaistenniemelle ja Kuusiluotoon. Lähdimme Vanhankaupunginkoskelta ensin kohti Lammassaarta, josta jatkoimme edelleen ruovikon läpi pitkospuita pitkin Kuusiluotoon.

vanhankaupunginlahti-4

Tähyilimme luodolla kesäasukkaina laiduntavia lampaita. Eipä tarvinnut kauan odotella. Lampaat, nuo ihmisen ilahduttajat, kömpivät pian kalliolle rapsutettaviksi.

vanhankaupunginlahti-6

Pidimme kahvitauon Kuusiluodon kauniilla kalliolla ja tähyilimme kaupungin siluettia lahden toisella puolen.

vanhankaupunginlahti-5

Paluumatkalla kiipesimme ensin Pornaistenniemen lintutorniin ja sen jälkeen pistäydyimme piilokojulla, josta on hyvä tähyillä vesilintuja.

vanhankaupunginlahti-7

vanhankaupunginlahti-9

Häiritsimme hetken kojussa istuvia lintukuvaajia, jotka kärsivällisesti odottivat hyviä kuvakulmia valtavien kameroidensa kanssa. Selasimme lintukirjaa ja pohdimme lasten kanssa kuiskaillen, että oliko ruovikossa vain sinisorsia vai oliko siellä jokunen haapana joukossa.

vanhankaupunginlahti-8

Olipa mukavaa viettää päivä luonnossa keskellä kaupunkia.

Alue kartalla.  N=6676951.065, E=388751.019 (ETRS-TM35FIN)

Teksti ja kuvat: Marja Utela. Juttu julkaistu aiemmin Matkoja, retkiä, hetkiä -blogissa. Retket toteutettiin 26.6. ja 4.9.2016.

Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo – keskikesän vaellus UKK-puistossa

Kun kesäloman ensimmäinen 1,5 viikkoa alkoi olla takana, oli pahimmat istumatyöläiselle kertyneet fyysisen työn vajeet jo ehditty kompensoimaan hillasuolla sekä kesäpaikan kattotalkoissa ja ympäristön siistimisessä. Tuntui, että olisi aika alkaa luomaan todeksi heinäkuulle suunniteltua vaellusreissua. Alustavaassa suunnitelmassa oli haarukoituna reissun ajankohta (heinäkuu), kesto (4–6 vrk) ja todennäköinen kokoonpano (yksin).

Eräänä lauantaina olin tehnyt alustavan päätöksen, että lähtisin reissuun maanantaina sen jälkeen, kun mansikkamaalle olisi saatu asennettua rastasverkko. Sattumalta lauantai-iltana vanha kaverini piipahti iltakahvilla, ja siinä tuli käytyä myös lomasuunnitelmat lävitse. Tunti heidän lähtönsä jälkeen sama kaveri soitti ja ehdotti yhteistä vaellusreissua. Vaikka olin henkisesti latautunut lähtemään ensimmäiselle yksinvaellukselleni, ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, kun hyvä kaveri tarjoutui seuraksi.

Ainoa asia mitä hetken mietin oli aikataulu, jonka asettama raami hieman tiukkeni alkuperäisestä väljyydestä. Kaverilla oli seuraavan viikon lopulla muita suunnitelmia siten, että torstaina olisi hyvä kotiutua. Kolmen sekunnin miettimisen jälkeen päätimme, että lähtisimme matkaan jo seuraavana päivänä eli sunnuntaina, jolloin pääsisimme kairaan jo illaksi. Jo alun perinkin minulla oli vähän sellainen fiilis, että viikko poissa kesäpaikalta olisi ehkä vähän turhan iso siivu lomasta perheen kanssa. Tästäkin näkökulmasta tämmöinen reilu puolikas viikko sopi erittäin hyvin!

Alkuyö sujui sitten pakkaillessa ja eväitä lajitellessa. Kesäkuun aikana toki olin huudattanut ruokakuivuria niin, että jauhelihat, kanat ja muutamat kasvislisukkeet olivat valmiina odottamassa.

1. päivä (Aittajärvi–Vetämäkuru)

Sunnuntaina iltapäivän puolella lastasin rinkan autoon, vein lapset mummilaan, poikkesin tankilla ja lähdin ajelemaan Pudasjärveltä kohti Napapiiriä, jossa kaveri hyppäisi kyytiini. Kaverin auto kaarsikin Napapiirin Shellille noin 10 minuuttia minun jälkeeni. Kun tavarat oli siirretty autooni, jatkoimme nelostietä kohti pohjoista.

Sodankylässä kävimme kaupasta viimeiset evästäydennykset ja poikkesimme Kotipizzassa “pikaruualla”. Hitaasta palvelusta huolimatta hyvältä maistui, ja vatsa täynnä oli hyvä heittäytyä jälleen nelostien vietäväksi. Saariselällä poikkesimme Kaunispään huipulla, josta jatkoimme vielä joitakin kilometrejä pohjoiseen ja käännyimme Kuutuan metsäautotielle. Sorapätkää riittikin vajaa 40 kilometriä. Aittajärven P-alueella oli 5–6 autoa, yllättävän vähän, ajattelin.

Puoli tuntia ennen puoltayötä saimme itsemme ja rinkkamme lähtökuntoon. Laskeuduimme Suomujokivarren kahlaamolle. Vesi ei ollut kovin korkealla, ja polviin käärityt housunlahkeet säilyivät kutakuinkin kuivana. Kahlaamolta lähdimme etenemään Maantiekurun suuntaan, tavoitteenamme kartalla näkyvä poroaita. Ensimmäisen yön ajattelimme viettää poroaidan lähellä. Vetämäkurun kupeesta löytyikin teltalle sija, ja näin oli ensimmäisen leirin pystytyksen aika. Nukkumaan ehdimme joskus kahden aikaan. Sääskiä ei näkynyt, mitä ihmettelimme.

2. päivä (Vetämäkuru–Sarvioja–Paratiisikuru–Pirunportti–Ainin Kotavaara)

Maanantaina heräilimme helteiseen aamupäivään ja nautimme reissun ensimmäisen kenttäaamiaisen. Pakkasimme leirin selkäämme, ja lähdimme nousemaan Kuotmuttipäälle. Hikeä meinasi pukata, kun nousimme mäntyvaltaista rinnettä kohti tunturikoivikkoa, ja siitä edelleen paljakkaan. Hyttysiä ei ollut vieläkään, mutta paarmoja riitti senkin edestä. Ilma oli paitsi aurinkoinen ja lämmin, myös erittäin seisova. Vasta päästyämme paljakkaan, tuli muutamia armahtavia tuulenvireitä.

Kuotmuttipäällä alkoi todella realisoitua, että täällähän sitä taas ollaan. Painalsimme Kuotmuttipään lakea kohti Kaarnepäätä. Kiintopisteeltä kiintopisteelle paarustaen saavutimme Kaarenpään huipun, ja huipulla kohtasimme äkäisiä ja isoja kimalaisia. Tässä vaiheessa huomasimme, että paarmat olivat jostakin syystä enemmän kiinnostuneita meidän rinkoistamme. Ovelina kettuina huijasimme niitä jättämällä rinkat parinkymmenen metrin päähän omasta istuskelupaikasta.

Kuotmuttipäältä lähdimme laskeutumaan Sarviojan kämpälle. Paarmojen määrä vain lisääntyi, ja niitä oli ihan huitoa asti.

Sarviojalla ei ollut yllätykseksemme ketään. Vieraskirjasta huomasin että vanha koulukaveri oli ollut seurueineen paikalla edellisen yön. Kävimme Sarviojassa uimassa. Virkistävän pulahduksen jälkeen kokkailimme lounaaksi nuudeleilla jatkettua keittoa. Täydellä vatsalla sovimme, että kuudelta jatketaan, ja oikaisimme vielä tunniksi kämpän ritsille. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Vähän kuuden jälkeen kahlasimme Sarviojan yli ja lähdimme etenemään polkua pitkin kohti Paratiisikurua. Maisemat olivat komeat, ja ilma edelleen kuuma. Ennen Paratiisikurua saavuimme erittäin kauniiseen purolaaksoon. Polku kulki puron vartta laakson pohjalla. Sopivassa kohdassa ylitimme puron ja saavuimme Paratiisikuruun. Olipa kyllä hämmentävän kaunis paikka, oikein nimensä mukainen, totesimme kun pysähdyimme ihailemaan ja valokuvaamaan tätä maisemaa.

Polun varressa puraisimme hieman välipalaa, ja nousimme Paratiisikurun ja Ukselmakurun väliselle selänteelle. Ilta-auringon maalaamat maisemat olivat edelleen ihan toivottoman hienot.

Ukselmakurun rinnettä edettyämme alkoi edessä häämöttämään Pirunportti. Oli kyllä vaikuttava paikka tämäkin. Kyllä kannatti käydä ainakin kerran elämässä katsastamassa nämä alueen “nähtävyydet”. Kun kuljimme Pirunportin läpi, paistoi ilta-aurinko suoraan takaamme, maalaten hienon varjokuvan Muorrakkavaarakan Purnuvaaran rinteelle.

Pirunportilta laskeuduimme taas polkua pitkin kohti Lumikurunojaa.

Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä Muorrakkavaarakan kämpälle saakka, mutta emme nähneet sen tuovan hirveästi lisäarvoa etenkään suhteessa huomiseen reittiin. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus kävellä Sokostin kautta Luirolle.

Lähellä Lumikurunojaa poikkesimme parisataa metriä polun yläpuolelle, kohti Ainin Kotavaaraa. Pystytimme leirin puron varteen, ja noin klo 1 yöllä nautimme päivälliseksi kanarisottoa ja jälkiruoaksi lättyjä vaniljakastikkeella. Sääskiä ei ollut edelleenkään haitaksi asti. Kolmen aikoihin vetäydyimme taas nukkumaan. Huomenna helteiden pitäisi vaihtua sateeksi.

3. päivä (Ainin Kotavaara–Sokosti–Luiro)

Sääennusteet pitivät paikkaansa. Aamupäivällä heräsimme sateen ropinaan. Pakkasimme teltasta sisäteltan pois, ja nautimme aamupalan ulkoteltan suojassa istuen. Itse vedin jalkaan brittiarmeijan kuorihousut, jotka osoittautuivat päivän aikana oikein mainioiksi.

Lähdimme nousemaan Lumikurunojan vartta ylöspäin, mutta ennen Lumikurua kyllästyimme siihen maisemaan, ja nousimme tunturiin. Maisemat olivat jylhät, ja mieli oli sateentuhnusta huolimatta korkealla. Kotijoukkoihinkin sain yhteyden viimeistä kertaa tällä reissulla. Heillä kaikki ok, minulla kaikki ok.

Nousimme Lumikurunojan laaksosta Riitelmäpäiden selänteelle. Tuuli oli jo melko navakkaa, mutta maasto helppokulkuista. Kävelimme korkeuskäyriä pitkin Sokostin suuntia tavoitellen, välillä piti kierrellä pahimpia kuruja. Sokostin jo häämöttäessä edessä, pystytimme tihkusateessa ulkoteltan ja valmistimme keittolounaan. Pilvet alkoivat vähitellen laskeutua tunturinhuippujen ylle.

Lounaan jälkeen matka jatkui taas tunturin rinteillä viistäen. Tässä vaiheessa nousimme ajatuksissamme hieman epätarkoituksenmukaisella tavalla liian ylös (tai jäimme liian alas) Riitelmäpäiden rinteellä. Ylhäältä katsottuna jälkiviisasteltuna, olisi ollut järkevämpää pudottautua jo lounaspaikalta lähemmäs laakson pohjaa, ja lähteä siitä nousemaan Sokostin rinteelle. Nyt jouduimme laskeutumaan melko työläästi kurun rinteen alas, ja nousemaan siitä saman tien ylös kohti Sokostia. Sokostin huipun tuntumassa seisova tupa näkyi tässä vaiheessa enää vaivoin, ja pian se oli peittynyt kokonaan sumuun.

Olimme sumuisella Sokostin rinteellä. Näkyvyys oli joitakin kymmeniä metrejä. Maisema-arvojen takia Sokostia ei tänä iltana kannattaisi huiputtaa. Toisaalta Luirolle pitäisi päästä, ja lyhin matka sinne kulkisi Sokostin huipun yli. Niinpä jatkoimme ylöspäin.

Kännykän GPS-sovelluksen ohjaamina pääsimme Sokostin huipulle, jossa kävimme ihmettelemässä linkkimaston infraa ja mietimme, mihin suuntaan lähtisimme jatkamaan. Kävimme vielä huippupisteellä, ja näissä liikuissa allekirjoittaneen suuntavaisto pyörähti totaalisen sekaisin. Kaveri oli menossa ihan eri suuntaan, kuin mihin minä olisin lähtenyt. Kaivoin repusta kompassin, ja myönsin erehtyväisyyteni.

Sokostin huipun maisemia

Alkoi työläs laskeutuminen rakkaa pitkin kohti legendaarista Luiroa. Onneksi ilmassa oli vain sumua, eivätkä kivet olleet sateen liukastamia. Emme kauheasti jaksaneet välittää, missä karttaan merkityt polut kulkivat, vaan etenimme gps:n turvin. Siitä huolimatta onnistuimme koukkaamaan hieman liikaa pohjoiseen, ja Jaurutuskurun pohjoisenpuoleinen seinä näkyi vasta parinsadan metrin päästä. Ei siinä onneksi suurta mutkaa tullut, vaikka se siinä hernerokkasumussa vähän turhalta tuntuikin. Pääsimme pahemmin liukastelematta pilven reunan alapuolelle, ja kohta Luirojärvi häämöttikin edessämme. Loppumatka oli kohtuullisen kevyttä polkumarssia, mielessä välkkyivät ruoka, sauna ja uni.

Odotusarvoni oli, että Luirolla olisi väkeä tungokseen asti, mutta mitä vielä. Puolen yön aikaan saapuessamme Luiron nurkille, liikuskeli liiterin nurkalla vain yksi rajakämppään majoittunut herrasmies, joka kertoi alueella majoittuvan hänen seurueensa lisäksi yksi ihminen “Hilttonissa” ja yksi pariskunta viereisessä varaustuvassa. Hän mainitsi että saunalla olisi vielä hiillos, ja ystävällisesti pilkkoi muutaman klapin hiilloksen elvytystä varten. Tämä herrasmies oli myös ensimmäinen ihminen, jonka tällä reissullamme näimme Kaunispään pysäköintialueen jälkeen.

Siirryimme saunalle, jossa kaveri alkoi puhaltelemaan hiillokseen. Hetken päästä kiuas syttyi uuteen liekkiin. Kävimme pystyttämässä teltan, ja aloimme valmistamaan päivällistä. Itämaista pataa teryakikanalla. Oli hyvää taas. Leirin pystytyksen ja ruokailun ohessa kuivattelimme vaatteitamme saunalla. Kun tätä oli tehty tarpeeksi, menimme itse saunaan. Kyllä kelpasi!

4. päivä (Luiro–Aittajärvi)

Keskiviikkoaamuna herätyskello herätti ennen kymmentä. Nousin itsekseni, söin aamupalan. Kahvia keitellessäni neljän henkilön ja yhden koiran seurue käveli kämpän edestä meidän leiriämme huomaamatta. Herättelin siinä kaverinkin kahville. Tuttujen aamurutiinien jälkeen pakkailimme taas leirin, ja siirryimme hetkeksi autiotuvan puolelle ihmettelemään. Kuivaushuoneeseen viedyt tavarat olivat mukavasti kuivuneet yön aikana.

Edelleen oli sumuista, eikä Luirojärven takana häämöttävistä tuntureista näkynyt kuin pieni aavistus. Kaverin polvi oli sen verran jäykkänä, että päätimme kulkea lähtökohtaisesti polkuja tänä päivänä. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme astelemaan kohti Maantiekurua. Ensimmäinen tauko pidettiin Raappanan kammilla, ja sen jälkeen etenimme koko päivän niin, että 10 minuutin juoma- ja tupakkatauko pidettiin tasatunnein.

Kävellessämme hahmottui myös päivän suunnitelma. Maastopyöräilyä sivuavan keskustelun lopputuloksena päätimme, että kävelisimme samana päivänä Aittajärvelle ja lähtisimme aamupäivällä kyselemään, josko Saariselältä tai Kiilopäältä löytyisi lyhyellä varoitusajalla läskipyöriä vuokrattavaksi. Fatbike on ollut omissa haaveissa jo jonkin aikaa, mutta vielä ei ole budjetti antanut periksi sellaisen hankinnalle.

Kaverin polvi onneksi vertyi lämmetessään, ja matka sujui jouhevasti. Poikkesimme pääuralta Päkkimäojan laavulle lounaalle. Viiden, kuuden välissä lounas oli syöty, ja matka kohti pohjoista jatkui. Oli oikeastaan todella kivaa kävellä selvää polkua ja samalla keskustella niitä näitä. Aina tunnin päästä tauko, ja mars eteenpäin. Jossakin vaiheessa matkaa oli sen verran pitkää varvikkoa, että housunlahkeet kastuivat polvesta alaspäin läpimäriksi. Tästä vesi valui sukkaa pitkin kenkään, ja puolivälissä matkaa molemmat jalat litisivät märissä sukissa. Eipä se lämpimänä päivänä pahemmin haitannut, hieman epämukavaa vain.

Ennen poroaitaa pysähdyimme tulipaikalle vielä syömään raskaamman ruoan. Tässä vaiheessa pää ja kroppa meinasivat mennä jo jumiin. Liikkeelle lähteminen tuntui todella työläältä, mutta kone käynnistyi taas kilometrin kävelyn jälkeen. Pian saavuimmekin Maantiekurunjärvelle eli Helanderin Kotajärvelle. Tässä pidimme vielä viimeisen hengähdystauon ennen Suomun ylitystä.

Ai että tuntui mainiolta vaihtaa märät sukat ja kengät crocseihin ja astua viileään jokiveteen. Ylitys sujui taas ongelmitta, ja läpsyttelimme crocseilla Aittajärven teltta-alueelle. Muutamia telttoja näkyi jokivarressa olevan, ja päätimme pystyttää omamme hieman ylemmäs pysäköintialueen ja järven väliin. Teltan pystytyksen jälkeen piipahdimme autolla noutamassa “siviilivaatteita” mukaan. Sen jälkeen makuupussiin ja karkkipussi auki. Nyt itselleni meinasi iskeä ihan kunnon tärinä päälle, ja makuupussiin piti sulkeutua ihan huolella, että vilu katosi. Kyllä päivän kilometrit ottivat veronsa.

5. päivä: kotimatka

Viimeisen päivän kohtalona on aina toimittaa matkapäivän virkaa. Heräsimme kymmenen kieppeillä, söimme pikaisen aamupalan, kasasimme tavarat ja hyppäsimme autoon. Soratietä jyristellessämme yritimme huonolla menestyksellä tavoittaa Saariselän keskusvaraamoa puhelimitse. Ajoimme siis paikan päälle kysymään pyörien perään, ja kuten olettaa sopi, kaikki olivat vuokralla. Kiilopäällä oli puhelinsoiton perusteella sama tilanne. Kävimme paikallisessa ostoskeskuksessa syömässä ihan maistuvan hampurilaisaterian ja ostamassa vähän karkkia tuliaisiksi kotijoukoille. Sen jälkeen Sodankylän sotilaskodin kautta Rovaniemelle, jossa hajaannuimme omille reiteillemme.

Kuten aina, taas täytyy kirjoittaa reissun olleen äärettömän mukavan, ja seuran erittäin hyvää. Sinänsä suositulla vaellusalueella oli todella rauhallista sekä ihmisten että muiden verenimijöiden osalta.

Yksi kohteen valinnan peruste oli se, että halusin käydä katsomassa mikä siinä on, että monet palaavat vuosi toisensa jälkeen noihin UKK-puiston maisemiin. Sain tähän kysymykseen vastauksen, enkä ihmettele asiaa enää ollenkaan. Näissä vajaassa neljässä päivässä ehdimme vain raapaista pintaa, ja korkeintaan käydä katsomassa ns. pakolliset kohteet. Seuraaville reissuille jäi vielä paljon näkemistä ja kävelemistä. Vaikka Sokosti huiputettiin, jäi haaveilemani maisema Sokostilta Luirolle vielä muiden ottamien valokuvien varaan. Kyllä nyt taisi käydä niin, että minusta jäi joku palanen jonnekin Luiron ja Aittajärven väliin.

Hajanaisia havaintoja retkestä, kohteesta ja varusteista:

  • Sääskiä ei juuri lainkaan
  • Ihmisiä ei juuri lainkaan
  • Yötön yö on parasta
  • Maisemat itselleni ennennäkemättömän jylhiä ja kauniita, etenkin Paratiisikurun ja Pirunportin ympäristössä.
  • Itsekuivatut kanan- ja naudanlihat yhdistettyinä pata- ja keittopohjiin ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Tuorepainoltaan 400 g kuivattua lihaa sekä yksi patapussi riittää hyvin kahden ihmisen päivälliseksi.
  • Lundhagsit kastuivat kahtena päivänä litimäriksi – täytyy tutkia asiaa
  • Lundhagsit kuivuivat nopeasti kastuttuaan läpimäriksi
  • Rinkka toimi hyvin
  • Hannah Sett oli oikein mainio teltta kahdelle hengelle
  • Brittiarmeijan lightweight-sadehousuja tulen jatkossakin suosittelemaan kuorihousuja etsiville

Vaellus tehtiin 10.–14.7.2016.

Retken lähtöpiste eli Sodankylän Aittajärvi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7586824.901, E=543705.555.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Kuuvan kalliohakkaus ja matelijat, Turku

Poikkesin kevätsunnuntaina Turun Ruissalon Kuuvassa. Harmaahko keli väistyi juuri sopivasti ylittäessäni Ruissalon sillan. Mikäpä auringonpaisteessa oli ajella komeiden maisemien halki.

Kuuvannokan parkkipaikka oli aivan täynnä. Tiedä sitten missä kaikki ihmiset olivat, vaikka toki matkalla tuli jonkun verran ulkoilijoita vastaan.

Minkäänlaista ruuhkaa Kuuvannokan kallioilla ei kuitenkaan ollut.

Yksi syy Kuuvannokalla käyntiin reippailun ohella oli mystinen kalliohakkaus, jota en ollut nähnyt kuin kuvissa. Sen tarkkaa sijaintia en tiennyt, mutta suunnistus kohteelle onnistui yllättävän helposti.

Turkulainen luonto- ja historiaharrastaja Harri Nato Leino bongasi pari vuotta sitten muinoin kallioon taiteillun kuvan ja on esitellyt löytöään muun muassa Facebookin Turku-aiheisissa ryhmissä.

Leinon fotojen perusteella luulin kalliohakkauksen olevan kooltaan paljon suurempi. Jatulintarhaa tai jonkinlaista labyrinttia esittävä kuva on noin ravintolan pizzan kokoinen. Sen viereen on kaiverrettu vuosiluku 1843. Ihan vaivatta tuollainen teos tuskin on syntynyt; viivojen nakutus kallioon on vaatinut sekä kärsivällisyyttä että tarkkuutta.

Kuuvannokalta palatessani ajattelin vilkaista, jos parkkipaikan lähistöllä olevalla käärmeiden talvipesällä olisi jotain akviteettia. Vaihdoin kameran akunkin valmiiksi, ettei virta vaan lopu kesken jos muistikortti saa kohta kovaa kyytiä.

Aitauksessa vaikutti ensin olevan täysin levollista. Pian katseeni kiinnittyi kaatuneeseen koivunrungoon, jonka edustalla lämmitteli kevätauringossa ehkä viitisen kyytä samassa kasassa. En kyennyt erottamaan tarkasti kuinka monta niitä mahtoi lopulta olla, koska vaikea sanoa mistä yksi käärme alkoi ja mihin toinen loppui.

Myös sisiliskoja viihtyi aivan isompien matelijoiden vieressä. Lienevät talvehtineet samassa pesässä.

Juttu julkaistu aiemmin Kaislatuuli-blogissa.

Kalliohakkaus kartalla.  Sijainti: N=6706963.096, E=230666.789 (ETRS-TM35FIN)

Hirviäkuru hankikantokevään valossa, Pittiövaara, Sodankylä

Maastokartta oli häpeilemättömästi vihjaillut, että Sodankylän länsipuolella maata halkova Hirviäkuru olisi hieno paikka. Olin suunnitellut retkeä kurulle jo kuukausia, odottaen vain sitä täydellistä hetkeä: aurinkoista hankikantokevään päivää.

Pitkällisesta suunnittelusta huolimatta lähtö kurulle tuli sittenkin yllättäen. Arki-iltana suljin tietokoneen kuuden maissa, pakkasin repun ja lumikengät matkaan ja ajoin kurua lähinnä olevaan tiehaaraan, johon auton sai jätettyä levikkeelle (kartta). Sen tarkempaa reittisuunnitelmaa minulla ei ollut, joten lähdin vain lompsimaan.

Seurailin pienen matkaa auraamatonta metsätietä, kunnes tuli Y-risteys. Hankikannon ja lumikenkien voimasta suorastaan humaltuneena päätin olla noudattamatta tien haarautumista, joten kiipesin lumikönkäreen yli ja jatkoin matkaani suoraan eteenpäin, tiettömään metsään.

Vaaran rinne nousi hiljalleen. Pidin rauhallista tahtia, minulla ei ollut kiire. Olin sopinut auringon kanssa, ettei se laskisi liian alas sillä aikaa, kun minä olen vielä reissussa.

Jonkin matkaa noustuani siinä alkoi hymy olla kuulkaa herkässä, kun katsoin selkäni taa.

Voi luoja kuinka nautin siitä.

Hiljaisuus, rauha, kiireettömyys ja aava maisema Lapin erämaihin vei minut ajatuksiini. Hetki tuntui jotenkin epätodelliselta, huolettomalta, kuin aika olisi pysähtynyt. Ainoat korviini kantautuneet äänet olivat kevättuulen humina kiveliöissä ja lumen rauhaisa rasahtelu lumikenkieni alla askel askeleelta.

Erämaassa liikkui voimia. Suuri tuuli juoksutti pilviä loputtomien metsien ja vaaramaiden yli niin, että sää vaihteli minuuteissa. Naapurivaarakin hävisi yhtäkkiä valkoiseen lumipilveen.

Rinteellä oli valtavia keloja ja aihkeja. Osa jo täysin hopeisia, jotkut vielä elossa ainakin osittain – kaikki yhtä känkkäräisen mallisia.

Lapin männyt ovat sitten upeita, persoonallisia puita. Tuhat mutkaa niiden oksissa, kierteitä, kaaria, käppyröitä, pahkoja. Eivät ole Lapin petäjät samanlaisia suoria konkeloita klooneja kuin etelässä.

Saavuin Hirviänkurunlaelle. Huipulle. Siihen oli kartalla merkitty oikein hannunvaakunalla kulttuuriperintökohde, ja odotinkin mielenkiinnolla, mikä minua laella vartoisi. Kiersin hieman vierestä aluksi, koska tuumin, että jos siinä saattaa olla vaikka joku väkevä palvospaikka, en halua suututtaa henkiä.

Vielä mitä. Mikäpä lie joskus ollut, puurakennus.

Katsahdin aurinkoa ja se vaikutti pitävän sovitusta kiinni, sillä se ei tänä aikana näyttänyt laskeneen lainkaan. Loin siihen merkitsevän katseen ja jatkoin matkaa eteenpäin, huipun yli, kohti kurua.

Avarassa metsässä vanhan kelkantalloman vieressä kohosi mänty kuin elämänpuu, valtava, paksu ja kauttaaltaan elävä. Minulle tuli tunne, että se on jonkinlainen portti. Tiesin, että aivan edessäni olisi pian suuri kuru, ja nyt olisin astumassa sen maille.

Pian metsä harveni ja maisema alkoi avartua. Joka askeleella minulla oli tunne kuin olisin astumassa maailman reunalle.

Tuuli yltyi, ja huomasin Sattasvaaran suunnasta tulevan lumimyräkän. Muutamassa sekunnissa lumisade kietoi koko maiseman syliinsä, kääntäen ilta-auringon valon purppuraiseksi. Minua alkoi naurattaa, se kaikki näytti ja tuntui niin epätodelliselta. Oli ihana tuntea tuuli iholla ja katsoa, kuinka se myllää taivaalla ja vaarojen sylissä.

Lumimyräkkä pyyhkäisi ohi yhtä nopeasti kuin tulikin. Pohjoisessa Sattasvaara paistatteli jo auringossa.

Otin muutaman askeleen eteenpäin ja mietin, olikohan kurulle vielä matkaa. Sitten asioiden todellinen laita valkeni minulle. Seisoin lähes kurun reunalla, ja Hirviäkuru oli suurempi, syvempi, jyrkempi ja kaikin tavoin hirviämpi kuin olin ikinä osannut ajatella. Jännittäviä hetkiä korkeanpaikankammoiselle!

En uskaltautunut reunemmaksi. Paikka oli minulle täysin vieras enkä voinut olla varma, kuinka kauas kurun todellinen, tukeva syrjä ulottuu, tai missä kohtaa jalkojeni alla olisi mahdollisesti enää pelkkä kova lumipenkka.

Kuru oli kuin suuri ja voimakas henki. Ties mitä voimia siellä liikkui.

Huh, mikä paikka.

Otin muutaman askeleen niin sanotusti sisämaahan päin ja nostin katseeni taivaanrantaan. Lumisade näytti pyyhkivän maata siellä täällä.

Vasemmalla äärimmäisenä näkyi Sattasvaaran tunnistettava muoto. Suoraan edessä näkyi Kommattivaara, ja siitä hieman taaempana Oratunturin huippuja, luulisin. Ja jos en pahasti erehdy, näkyi etuoikealla Ukko-Luosto.

Ajantajuni oli unohtunut kotiin, jos sinnekään. Katselin vain maisemaa ja hymyilin. Minulle tulee usein näitä tuntemuksia, että voiko tämä olla tottakaan?

Siinä hetkessä oli kaikki.

Selkäpuolelta kiiritti aurinko silmäkulmaani oranssin, kirkkaan säteen. Kai se koitti kertoa alkavansa painua kohta mailleen, että kalpippas kotia kohti jo siitä. Lähdin palaamaan takaisin päin vaaran pohjoisrinteen kautta kiertäen. Tulin ilta-auringon syleilemään metsään.

Hanki kantoi lumikengillä täyttä häkää, joten saatoin luikerrella metsässä vaikka jokaista puuta katsomaan ja koskettamaan. Hangessa näkyi siellä täällä vanhoja kelkanjälkiä, mutta minä olin niistä vapaa.

“Maanvanhin tahtoo maata,” huomasin kuiskaavani ääneen. Kelot, joista osa jo makasi hangella ja monet muut olivat iloisesti kallellaan kohti maata, toivat mieleeni rivejä Sompiosta:

“Oli kova tuuli, ja suuri honka, tikanreikiä täynnä, rotkui ja natisi metsän laidassa.
– Sati se vain ei kaaja tuota honkaa, Jaako ajatteli, kun paneutui nukkumaan. 
Ja yöllä, kun Jaako nukkui, karjaistiin karkealla äänellä:
– Nouse sinä ylös siitä, maanvanhin tahtoo maata!
Jaako paikalla heräsi ja poukahti pystyyn, ei toista käskyä odottanut. Kiireesti hän roikaisi metsään. Suuri tuulennokka ruopsahti ohitse, ja valtava komohonka kaatua rymähti kautta Jaakon nuotion ja makuusijan. Käsivarren vahvuiset oksat iskivät läpi loidon.”

Laskeuduin rinnettä rauhassa. Vaaran tällä puolen saatoin nähdä kuinka Kaarestunturi nautti kevätillan auringosta. Poissa olivat lumisateet tältä erää, ja huomasin tuulenkin tyyntyneen ensimmäistä kertaa koko retken aikana.

Oli niin pysäyttävän hiljaista, että piti taas pysähtyä, nojata sauvoihin ja hymyillä.

Aurinko antoikin vielä parastaan, ennen kuin vetäytyi mailleen. Puiden siluetit maalasivat varjoillaan rinteen hankeen kuvajaisia kuin valkokankaalle.

Vilkaisin piruuksissani kelloa, ja huomasin sen lähenevän puolta yhdeksää.

Löysin metsäautotien ja lompsin sitä myöten autolle. Olin kävellyt 5 kilometriä reilussa 2 tunnissa.

Tämä oli ensikosketukseni Hirviäkuruun. Seuraava vaihe lienee tutkia kurun pohja. Odotan myös mielenkiinnolla, miltä paikka näyttää ruskan väreissä.

Sodankylän keskustasta on vain vartin ajomatka kurun tiehaaraan. Sodankylä–Kittilä-tieltä kääntyvälle metsäautotielle ei ole kielletty ajamasta, mutta tiehaarassa on kyltti, joka varoittaa tien huonosta kunnosta ja muistuttaa, että ajat omalla vastuulla. Näin pakkasaikaan tie oli kuitenkin oikein hyvä, lienee huonompi kurakeleillä. Tien varressa on myös Metsähallituksen puolikota Sarvilampien rannalla.

Noudata kurulla varovaisuutta.

Hirviäkuru kartalla. Sijainti: N=7483233.359, E=473571.718 (ETRS-TM35FIN)

Keväinen Sipoonkorpi – pääkaupunkiseudun helmi

Lumen sulaminen pihapiiristä vetää minut metsään, Sipoonkorpeen. Suuntaan Vantaan Sotunkiin, Tasakalliontielle, jonka parkkipaikka on vielä osin jäässä. Polku Storträskille näyttää kuraiselta. Suuntaan Högbergetille.

Parkkipaikan kartta ei paljoa avita, mutta tauluun liimatussa lapussa Högbergetille päin osoittaa paksu nuoli. Itse kartan polkumerkinnät ohjaisivat kulkemaan alas kohti peltoja, mutta se ei  tunnu uskottavalta, joten alan talsia traktorimuseon ohi Nybyggetintietä. Käännyn museon jälkeen pohjoiseen Mehuaseman viitan mukaan, ja kuinka ollakaan, sähkötolpasta löytyy tuttu nuoli. Sittemmin viittaa ei osu moneen sataan metriin silmiin, joten oikeaan suuntaan lähtevä pikku polku vetää kohti vuorta.

Varjoisat kohdat ovat vielä jäässä polulla, mutta kohta olen taas Metsähallituksen punaisella nauhalla tehdyllä viitoituksella. Kallio kohoaa äkkijyrkissä 5 metrin pykälissä ylös, ja polku on hakeutunut tuhansien jalkaparien ohjaamana helppokulkuisimpiin kohtiin. Näyttää kuin askeleet olisivat kuluttaneet polun graniittikalliot sileiksi. Askelletaan silti huoleti, sillä kuluminen on tapahtunut jo mannerjään toimesta kymmeniä vuosituhansia sitten.

Vertailu muutamia päiviä vanhan maastopyörän jäljen ja miljoonien vuosien ikäisen, graniittiin sulaneen gneissikaistaleen kesken asettaa ihmisen vaikutukset oikeaan mittakaavaan. Pyörän leimaamaa turvetta kalliolle on ehtinyt kertyä, ja varmaan kadotakin lukemattomia kertoja vaikuttamatta graniittiin mitään. Tätä maastoa eivät siis pyörätkään pysty kuin hetkeksi raapimaan. Näissä oivalluksissa yritän heittää jotain myönteistä ylöspäin ruhjovalle pyöräilijälle, mutta ei tunnu olevan varaa hillitä kampien liikettä.

Högberget yltää noin 75 metrin korkeuteen merenpinnasta. Geologi Pertti Alhosen artikkelin Jääkausi muokkasi Vantaan mukaan huippu on muodostanut matalan kallioluodon silloisessa Litorinameressä, luokkaa 8000 vuotta sitten.

Ilahduttavasti retkeilijän kannalta tarpeelliset polkumerkinnät ovat ilmestyneet kallion huippua sivuavalle Kalkkiruukin polulle. Polkupohjaa on tasattu soralla monin paikoin, ja se onkin kokonaisuudessaan kunnoltaan Sipoonkorven parhaimmistoa.

Kalliolta ei löydy muuta kahvihetken istahtamispaikkaa kuin kallionsärmä, mutta kelvatkoon. Kahvi maistuu luonnossa taivaalliselta, kuten voileivätkin, jotka on tehty kerrankin vain omaan käyttöön, ilman näyttäviä katteita. Kallio osoittautuu kylmäksi alustaksi, ja muistelen syksyn sieniretkien kahvitteluja lämpimillä kallioilla tai kivillä. Paljonko auringon säteitä lämpiämiseen tarvitaankaan? Paljon, päättelen yrittämättäkään laskea.

Jäkäläkasvusto melkein paljaalla kalliolla on jo valmiina kasvuun, mutta muita kasvun merkkejä ei vielä näy. Täältähän piti olla hienot maisemat, niin muistan kuulleeni, ja suuntaan kallion lounaskulmaan. Puhtaaksi kuluneet luonnon reitit johdattavat jyrkänteen reunalle.

Ihmettelen aikani poikkisahaamalla kaadettua paksua mäntyä, joka könöttää kalliolla. Lahohan puu näkyy olleen, mutta olisi pysynyt pystyssä vielä monta sukupolvea.  Lopulta päättelen kaadon tapahtuneen koropalon takia, joka näkyy edelleen selvänä poikkipätkäistyssä rungossa.

Mutta ne maisemat? Vantaan Hakunilan kerrostalojen katot häämöttävät lännessä, ja joitakin Helsingin korkeita rakennusten huippuja lounaassa. Olisiko Viikin tienoilta.

Kalliolla huomiota kiinnittävät siihen taotut terästapit. Niiden muoto ei aivan vastaa oman työurani alussa näkemiäni kiintopisteitä, mutta sellaiseksi ne päättelen.  Vielä muutama vuosikymmen sitten ne olivat tärkeitä maanmittauksen kiintopisteitä, joista tarkistettu korkeustieto siirrettiin vaaituskoneella ja täkymetrillä varsinaiselle mittauskohteelle.

Kulku sileillä kallioilla on helppoa, ja suuntaan innoissani eteenpäin Kalkkiruukin suuntaan. Auringonsäteet eivät ole kuitenkaan tavoita pohjoisrinnettä samalla voimalla, ja polku alkaa kuusikossa tuntua liukkaalta. Niinpä haen poluntyngän takaisinpäin alas kallioilta. Oikoreittiä ei kuitenkaan hevin löydy jyrkänteiden takia, ja palaan merkitylle polulle. Löydän jopa nuolimerkin mehuaseman tien tuntumasta.  Matkamittari näyttää noin 1,4 kilometriä etäisyyttä parkkipaikalta Högbergetiin.

Nybyggetintietä pyyhältävä sininen pikkubussi muistuttaa julkisen liikenteen mahdollisuuksista tavoittaa Sipoonkorpi.

Högberget kartalla. N=6684703.860, E=397935.631 (ETRS-TM35FIN).

Teksti ja kuvat: Hannu Ylönen