Artikkelit

Tuomas Holopainen ja maailman kaunein fakta

Tuolla koivulla, josta tuo halko on otettu, niin sillä ja meillä on sama esi-isä. Nämä on faktoja, ja se on minulle maailman kaunein fakta. Se saattaisi olla hyvin tärkeä oivallus ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta, että me ymmärtäisimme kaiken yhteyden.

Pimeän kodan sylissä tohisee kirkas tuli, puut puhaltavat viimeiset voimansa pehmeänä lämpönä ja savuna. Marraskuisen iltapäivän sade naputtelee kodan kattoa.

Tuomas viettää sapattia. Takana on 20 vuotta Nightwishin historiaa ja 1,5 vuoden kiertue.

– Ehdotin bändille, että mitä jos pidettäisiin pikkuinen huili kiertueen jälkeen. Se tekisi hyvää varmasti itse kunkin pääkopalle, Tuomas kertoo.

– Kaikki pitivät sitä hyvänä ideana, ja nyt tässä ollaan.

Takametsän perintö

Tuomas oli ala-asteella yksinäinen susi.

– Mulla ei ollut paljoa kavereita, enkä minä kaivannut paljoa kavereita. Lapsuudenkodissa vietin kaikki päivät siinä takametsässä tai pellolla. Frodo ja Bilbo ja Tupu, Hupu ja Lupu oli ne parhaat kaverit.

– Lapsuuden yksinäiset päivät eivät olleet yksinäisiä negatiivisessa merkityksessä. Piti keksiä mielikuvituskaverit, metsänpeikot ja haltijat ja kaikki nämä, ja se vei minut sinne mettään joka päivä, ja koin olevani siellä äärimmäisen onnellinen.

Tuomaksesta ei ole ollut kaupunkilaiseksi. Aikanaan hän opiskeli biologiaa ja asui puoli vuotta Kuopiossa – se riitti kaupunkielämästä.

– Ihminenhän hyvin usein tykkää vanhana niistä asioista, joihin on saanut eväät lapsena. Ja minä olen koko elämäni asunut Kiteellä keskellä metsää. Sieltä tarttui kyllä jotain mukaan, sellainen halu pitää metsä ja järvi lähellä.

Luonnon pauhua

Luonnossa Tuomas kuulee musiikin. Päivittäisillä metsälenkeillä saattaa luonnosta kipinöidä melodianpätkä, biisin aihe, lauseenparsi tai muu idea. Se ei jätä rauhaan.

– Tulee tarve, että tämä täytyy saada ulos. Tämä täytyy saada joksikin konkreettiseksi asiaksi. Ja se tarve on joskus ihan käsittämätön pauhu päässä, Tuomas kuvailee.

Suomalaisessa melodiantajussa, sointurakeneessa ja kaikenkattavassa melankoliassa on jotain kiehtovan tunnistettavaa. Tuomas kuvailee myös Nightwishin musiikkia orgaaniseksi ja aprikoi, että tekisi hyvin toisenlaista musiikkia, jos olisi varttunut vaikkapa suurkaupungissa.

– Kyllä se on valtava osa Nighwishin identiteettiä, että bändin jäsenet ovat ainakin alkujaan maalaispoikia ja -tyttöjä. Se tuo siihen sellaista tiettyä tervettä naiiviutta, viattomuutta, hyväntahtoista lapsellisuutta.

Luonto on myös täydellinen vastakohta somemaailman katkeamattomalle hulinalle.

– Mä huomaan itsestänikin sen, että koko ajan on kännykkä kädessä tai istun tietokoneella. On hirveän hankala pysähtyä ja tulee sellainen olo, että olenko minä hyödyllinen, miksen minä tee mitään, pitääkö tehdä jotain tässä suoritusyhteiskunnassa?

Metsässä tai järven rannalla tunne häviää.

– Aluksi voi olla sellainen olo, että pitäisikö mun oikeasti tehdä jotain. Miksi minä vaan olen paikoillani tai vaan kävelen? Mutta sitten oivaltaa, että just näinhän sen tulee ollakin. Ei tarvihe muuta.

Yhteinen esi-isä

Nightwishin Sacrament of Wilderness kertoo siitä, kuinka ihminen aikoinaan kesytti suden. Uusin levy, Endless forms most beautiful, on omistettu kokonaan luonnolle ja tieteelle, elämän ihmeellisyyksille: evoluutiolle.

Tuomas kertoo levyn tekemisen olleen hänelle lähes spirituaalinen kokemus.

– Evoluutio on itsestäänselvyys, mutta lukiessani Dawkinsia ymmärsin sen runouden, mikä siinä itsessäänselvyydessä on. Ja se oli ihan päänräjäyttävä kokemus ymmärtää, että jok’ikinen elävä olio tällä planeetalla on meidän serkku, että meillä kaikilla on yhteinen esi-isä. Meillä on suora linja melkein 4 miljardin vuoden taakse, Tuomas sanoo.

– Ajattele, sinun isäsi, hänen isänsä ja hänen isänsä, se  linja ei katkea 4 miljardiin vuoteen. Se, että me ollaan selviytyjien jälkeläisiä, on aikamoinen understatement.

Tuomas osoittaa nuotioon.

– Tuolla koivulla, josta tuo halko on otettu, niin sillä ja meillä on sama esi-isä. Nämä on faktoja, ja se on minulle maailman kaunein fakta. Se saattaisi olla hyvin tärkeä oivallus ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta, että me ymmärtäisimme kaiken yhteyden, ettei ihminen ole kaiken yläpuolella, vaan osa sitä, Tuomas miettii.

– Me ei saatu sitä tuolla yhdellä levyllä purettua, joten saattaa olla, että jatkoa piisaa.

Akustisesti Ukko-Kolilla?

Pari suurta matkaunelmaa Tuomaksella on edelleen toteuttamatta. Suurin niistä on Alaska.

– Siihen on kummallinen fiksaatio. Pelkästään se sana, siinä on jotain mystiikkaa. Ja sitten yksi kaikkien aikojen lempielokuvista, Into the Wild, Erämaan armoilla, se vielä nosti sitä kuumetta. Sinne pitäisi joskus päästä, oppaan kanssa tosin, ettei joudu karhujen syömäksi, Tuomas pohtii.

Vuosien ajan hän on haaveillut viettävänsä myös kuukauden Lapissa, pois ihmisten ilmoilta.

– Ja sieltä ei sitten tulla pois kuukauteen. Siellä ollaan yksin. Minä haluaisin kokea sen eristäytymisen ja yksinäisyyden fiiliksen. Ja vähän sellaisen survival-hengen myöskin. Kuukauden kamat rinkkaan ja sillä pitää sitten selvitä. Sen minä haluan ehdottomasti joskus tehdä.

Musiikin Tuomas on ammentanut luonnosta, ja ne kaksi hän haluaisi vielä yhdistää ennenkokemattomalla tavalla.

– Minusta olisi äärimmäisen houkutteleva ajatus vaikkapa soittaa akustisesti Ukko-kolin laella tai muualla luonnossa. Se vaatisi aika paljon hommaa, mutta voisi olla mukavan haasteellinen sovitusprojekti.

Sade ja räntä ja kylmä ja viima

Loppukesällä Tuomas aikoo vaellukselle. Tuijottamaan tulta, syömään ja juomaan – nauttimaan elämän perusasioista mielimaisemissaan Suomen Lapissa. Mies kertoo, ettei hänellä ole koskaan ollut edes suurta viettiä minnekään muualle.

– Kun mie lähen vaeltamaan, niin minä en tykkää mennä tyyliin 3 kilometriä päivässä ja nukkua autiotuvissa. Mun mielestä siellä saa ja pitää haista hiki. Kokea se sade ja räntä ja kylmä ja viima. Siitä saa jonkunlaisen katharsiksen, puhdistumisen, Tuomas miettii.

Hän tykkää vaeltaa porukassa – perinteisiä vaelluskavereita ovat Tony Kakko ja Timo Rautiainen.

– Meillä on elokuulle buukattuna viikko, että mennään taas virvoittamaan tätä vaelluskiltaa. Sille reissulle tulee ihan ulkomaan eläviä mukaan, jotka eivät ole koskaan käyneet Suomessa, mutta haluavat vaeltamaan, niin viedään heidät sinne myös, Tuomas kertoo.

– Niin kuin lempileffassani, In to the wildissa todetaan: onni on todellista vain kun sen jakaa.

Uudenmaan suurin vesiputous, Nurmijärven Kuhakoski

Harvemmin sitä ajattelee, että Suomessa olisi mainittavia vesiputouksia. Vielä harvemmin sitä, että sellaiset löytäisi Uudeltamaalta, vain päiväretkietäisyydellä Helsingistä. Mutta niin vain löytää, komean 150 metriä pitkän kosken, joka putoaa tällä matkalla 16 metriä. Näyttävimmillään se on keväällä sulamisvesien aikaan, joten maalis-huhtikuun taite oli täydellinen aika suunnata ottamaan selvää mikä se on koskiaan.

Jos katsoo Nurmijärven karttaa 1800-luvun alusta, löytyy sieltä kaksi järveä, jotka nykykartoilta puuttuvat. Näistä kumpaakaan ei enää nykyään ole. Toinen elää kunnan nimessä ja toisen, Kuhajärven nimestä puolet elää Uudenmaan suurimman vesiputouksen, Kuhakosken nimessä.

Ensimmäisenä kävijää tervehtii vanha silta, jonka pistolle mahtunee myös pysäköimään. Siitä ei ole itse kohteellekaan pitkä matka, sillä koski alkaa käytännössä sillasta.

Ensimmäinen osuus koskesta kulkee kauniiseen silokallioon louhitussa uomassa. Uoman reunamilla on teräsputkinen kaide hieman suojaa antamassa.

Louhittu jokiuoma on maisemallisesti hieno kokonaisuus. Itse koski antaa tässä kohtaa jo lupauksen itsestään kohinalla, joka voimistuu joka askelella kun sitä kohti kävelee.

Seuraavan on sitten se monista kuvistakin tuttu, näyttävin ja ehdottomasti näkemisen arvoinen kohta.

Siinä vesi syöksyy alas kolmena suurena könkäänä, ottaa valkoisen kuohuvan muodon, ennen kuin taas asettuu tummaksi virraksi ja katoaa Luhtijokena idylliseen maalaismaisemaan. Pysähdyin katsomaan sitä. Kuuntelemaan mitä kuohujen kohina kuiskaili sitä katsoville.

Näyttävimmillään koski on tienpuoleiselta rannalta katsottuna.

Peltojen puolesella rannalla pieni poluntapainen jatkuu alavirtaan.

Vihreän sammaleen peittämät kivet pomppaavat hauskasti esiin ruskeanharmaasta maastosta.

Kiipeillessä saa olla tarkkana. Louhitut ja kasoiksi kootut kivet ovat teräväsärmäisiä. Välissä on sileämpää ja liukasta kalliota, sammalta ja irtomaata. Eli tarkkuutta kiipeillessä, ettei tule heti perään toista retkeä ensiapuun.

Kosken reunoilla näkyy rakenteita, jotka kertovat sen historiasta. Tänne sijoitettiin Nurmijärven ensimmäinen sähkögeneraattori. Aikanaan se valaisi ja antoi virtaa kartanon rakennuksille ja sahalle.

Viimein koski vaimenee, muuttuu virraksi ja vesi jatkaa ikuista matkaansa.

Palatessa ihastelin vielä maisemaa, joka oli samaan aikaan synkkä ja kaunis. Lehdettömät puut ja talven polttamat heinät nyt vain ovat kiehtova yhdistelmä.

Oli aika jättää Kuhakoski taakse. Putouksen partaalla oli hyvä olla, ihmiseltä ei puuttunut mitään.

Kuhakoski kartalla. ETRS-TS35FIN koordinaatit 6701720,260, 374172,208

Talvinen Palakosken virkistysalue Luonnon päivänä nautittuna

Turun moottoritietä länteen päin ajavat ovat saattaneet varsinkin auringonlaskun aikaan nähdä huikean kauniina avautuvan järvimaiseman hieman ennen Nummelaan haarautuvaa liittymää. Siinä maisemassa on jotain idyllisen kutsuvaa.

Järven toisessa päässä todellakin odottaa jotain, jonka sietääkin antaa kutsua luokseen. Palojärven kaakkoispuolelta löytyy nimittäin Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen hallinnoima Palakosken virkistysalue.

Arvoin vuoden ensimmäisenä Luonnon päivänä kotvan jos toisenkin retkikohdetta. Koska sää oli harmaa ja usvainen, ei masentavalla, vaan salaperäisen kauniilla tavalla, päätin viimein ottaa suunnan tuota virkistysaluetta kohden. Mielessäni kummitteli nimittäin tietämäni laaksomaisema, jonka arvelin antavan jotain uutta, jos sen kadottaisi horisonttinsa usvaverhon taakse.

Jos aiot paikalle talvella, kannattaa varautua kävelemään. Koska tämä talvi on ollut vähäluminen tapaus, pääsin autolla virkistysalueen varsinaiselle parkkipaikalle asti. Ilmeisesti normaalilumisina talvina matka tyssäisi noin 500 metriä aiemmin, kun aurattu tie loppuu. Luontomielessä tuo ei tosin ole vahinko ensinkään, varsinkin, jos mukana sattuu olemaan lumikengät. Tuolloin aukeaa mainio “tekosyy” oikaista Mustalahdenvuoren yli.

Koska tekosyy puuttui, aloitin retkeni vasiten poikkeamalla Mustalahdenvuoren laelle. Askeleita sen lumessa ei juuri näkynyt. Täällä sai olla totisesti rauhassa. Mikä parasta, kävi tuuli sellaisesta suunnasta, ettei jokusen kilometrin päässä kulkeva moottoritiekään sanonut mitään.

Seuraavaksi palasin parkkipaikalle ja vilkaisin infotaulua. Se kertoo tulijalle, miten Palakoski on laaja, erämainen metsäalue, jolle ovat ominaisia maaston suuret korkeuserot ja vaihteleva, upea luonto kauniine koskimaisemineen. Kaikkiaan alueella on kokoa 85 hehtaaria.

Alueella kulkee yksi reitti, Kalliopolku. Se on merkattu puihin valkoisilla maalipisteillä. Enimmäkseen reitillä pysyy hyvin, mutta kulkemattoman lumen aikaan merkkitäpliä saa tiirailla välillä tosissaan.

Alkumatka reitistä on ehkäpä reissun tylsintä antia, kun polku kulkee tasamaalla nuoressa metsikössä. Kotvaa myöhemmin se sukeltaa suurempien ja vanhempien puiden syleilyyn, kuin valmistaessaan kulkijaa todelliseen huippuhetkeen, Mummusalin näköalaan.

Hauskaa Mummusali-nimeä kantavalla näköalapaikalla kalliot muodostavat komeita näköalajyrkänteitä. Maisema kantaa kauas ja on erityisen kaunis paikka etenkin ihailla auringonlaskuja.

Komea se oli myös Luonnon päiväni kruununa.

Kallioiden alapuolella on pienen kosken partaalle rajoittuva rantalehto.

Polku laskee sinne hauskasti suuren kaatuneen puun runkoon veistettyjä portaita pitkin.

Alhaalla polku jatkuu pohjoiseen, ensin jokivartta, sitten Palojärven etelärantaa, noustakseen viimein takaisin pysäköintialueelle.

Varoituksena täytyy vielä todeta, ettei reittiä voi suositella kovin huonokuntoisille. Se on merkattu, mutta paikoin erittäin haastava kulkea, etenkin liukkaalla.

Tämä oli hyvä Luonnon päivä.

Uudenmaan virkistysalueyhdistys hallinnoi koko joukkoa todellisia luontohelmiä, jotka on tarkoitettu kaikille luonnossa liikkumista varten.

Reitin alkupiste kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6684039.721, E=353117.709.

Kokkokallio, Vihdin kaunein paikka katsella auringonlaskuja

Vihtiin aikanaan muutettuani tutkailin tarkkaan uuden kotiseutuni luonnonnähtävyyksiä kartalta ja verkolta. Melkolailla kattavasti nuo paikat on sittemmin tullut esiteltyä Retkipaikassa, mutta yksi siitä joukosta on vielä jäljellä. Jostain syystä kun jokainen aiempi reissu oli tapahtunut ilman kameraa.

Lokakuu pisti parastaan. Oli viimeisiä lämpimiä päiviä ja aurinkokin oli kutitellut koko päivän säteillään. Oikeastaan se herätti minut oranssiin taittuvalla valollaan liikkeelle: “tunnin päästä olisi kaunis auringonlasku katsoa“, se sanoi. Minun oli lähdettävä.

Kohta astelin tuttua, hiekalle tallautunutta polkua männikön lomassa. Ensin suuren aukon reunaan ja sen poikki sinne, mistä metsä taas alkoi. Olin perillä.

Kalliolta avautui komea maisema länteen. Juurella lainehti Hiidenvesi kultaiseen loistoon puettuna. Joku oli sanonut maisemaa kansallisromanttiseksi. Sitä se oli, totisesti.


Mitä alemmas aurinko painui, sitä syvempään oranssiin se maalasi kaiken. Myös kallion huippua vartioivan mäntyvanhuksen.

Suuren lohkareen vieressä nökötti jotain, jota en olisi uskonut enää kohtaavani näin myöhään syksyllä. Mutta niin siinä vaan vielä yksi kukka uhmasi lähestyvää talvea ja kukki kuin viimeistä päivää.

Maisemia ihastellessa kävin miettimään, mistä tuo kallio oli saanut nimensä. Helpoin selitys olisi kuvitella sen viittaavan juhannuskokkoon. Monella kalliolla oli kokkoja poltettu. Miksei siis täälläkin, varsinkin kun sijainti oli liki asutusta ja maisema melkoinen.

Yhtä todennäköinen juuri sille saattaa olla taivaitteemme ylväs kuningas, kotka, kokko. Tänne saattoi hyvin kuvitella kuninkaan valtaistuimen, arvoisiinsa maisemiin.

Nimiä pohtiessani havahduin. En ollut kalliolla yksin. Jostain alhaalta kiipesi yksi retkiseurue ohitseni. Vaihdoimme tervehdykset ja jatkoimme kummatkin tahoillemme. Minä kohtaamaan seuraavan vastaantulijan, oman varjoni lähes pystysuoralla kalliopinnalla.

Kotvaa myöhemmin aurinko oli saavuttanut horisontin. Nostin sille käden hyvästiksi, hymyilin ja läksin astelemaan takaisin sinne, mihin olin sitonut peltihevoseni odottamaan.

Matkalla oli pysähdyttävä kuitenkin vielä kerran.

Jostain puiden välistä siivilöityi kapea valokeila täsmälleen keskelle männyn runkoa. Oli vielä laitettava käsi siihen. Onneksi ehdin, minuutin päästä hetki oli kadonnut.

Kokkokalliosta olisi Vihdille erinomaiset ainekset vaikkapa luonto- tai kotiseutupolkuun. Tällä hetkellä paikalle pääsy on hieman hankalaa. Opasteita ei ole, ja lähempiin tienhaaroihin ei autoa kannata jättää. Paras parkkipaikka lienee läheisen Hongkong-liikkeen likellä.

Kokkokallio kartalla. ETRS-TM35FIN-koordinaatit: N=6693950.44, E=351295.201

Kajaanin linnan tarina elää sen raunioissa

Muistan lapsuudestani rauniot, jotka näkyivät auton ikkunasta. Vaikka se oli vain ohimenevä vilahdus, niin paikka syöpyi pysyvästi muistoihin. Vaikka paikka tuli vastaan uudestaan ja uudestaan kirjallisissa lähteissä, niin jostain syistä reittini ei vaan ollut koskaan viedäkseen niiden luo. Kunnes sitten menneenä kesänä puoliksi sattumalta.

Oli tyyni ilta ja mentiin kesäkuun alkupuolta. Kello oli iltakymmenen paremmalla puolella. Makasin hotellihuoneessa Kajaanissa vatsa täynnä. Yhtäkkiä mieleeni palasi se raunioiden välähdys linja-auton ikkunasta ja tajusin, että nyt on mentävä; tuossahan se linna olisi reippaan (harmaa)kivenheiton päässä. Saattaisi hyvinkin ottaa toiset 25 vuotta ennen kuin seuraava mahdollisuus sen näkemiseen tulisi – ihmiselo kun se on niin arvaamaton.

kajaaninlinna-3

Kohta askelin jo jokivartta alavirtaa kohden. Edessä erottui sillan silhuetti vasten laskevan auringon kultaisia säteitä. Siellä tiesin odottavan myös linnan. Likemmäs saavuttuani hätkähdin: paikalla oli väkeä. Tarkkailin tilanetta ja totesin ilokseni, että vaikka oli perjantai, niin historiallinen ympäristö jaksoi kiehtoa paikallisia nuoria, jotka olivat saapuneet paikalle tutkimaan raunioiden yksityiskohtia. Tai liekö sitten joitain muita yksityiskohtia. Samapa tuo, kaikki ulkoilu on hyvästä.

kajaaninlinna-4

Ennen linnan saareen astumista ihastelin rannan puolella kulkuväylän koristeeksi nostettua jokikirnua. Jokikirnu on muutoin kuin hiidenkirnu, mutta yleensä pienempi. Sen syntyyn ei tarvita jäätikön sulamisvesiä, vaan riittää, että ihan tavallisen kosken kuohut hakkaavat samaa kohtaa kivestä kerta toisensa perään kaikella mahdollisella virran kuljettamalla. Lopulta kovakin kivi antaa periksi ja syntyy kirnu.

kajaaninlinna-19

Kirnun kohdalta lähti myös silta. Sen vastakkaisessa päässä, puolivälissä jokea, oli saari ja siellä kaikki, mitä linnasta oli jäljellä.

Tässä kohtaa on hyvä tehdä aikamatka. Vuonna 1600 paikka oli vielä lähes autio. Jokilaakso oli luonnontilassa. Linnaa ryhdyttiin rakentamaan 1604, kun Ruotsin kuningas antoi määräyksen, että sellainen linna piti saada valtakunnan koillisosan turvaksi. Linnaa myöten paikalle syntyi myös pieni kyläyhteisö, ilmeisimmin joukko hirsitupia. Tämän paikan Pietari Brahe sitten julisti Kajaanin kaupungiksi vuonna 1651.

kajaaninlinna-8

Mutta mennäänpä itse linnaan. Linnan pääpiirteet muodostivat harmaakivinen kehämuuri ja siihen liittyneet kaksi pyöreää tykkitornia. Sisälle rajautui linnanpiha, jossa elettiin alkuun puutaloissa, kunnes Pietari Brahe uudisti linnan 1660-luvulla. Puutalot saivat väistyä, ja tilalle kohosivat kivistä rakennetut.

kajaaninlinna-10

Uudistettu linna oli varmasti upea, mutta sen elämä jäi lyhyeksi. Tuli Suuri Pohjansota ja vuosi 1716. Venäläiset piirittivät linnaa ensin viisi viikkoa, kunnes valtasivat ja räjäyttivät sen. Sen seurauksena syttyi tulipalo, joka tuhosi linnan puurakenteet ja lopulta muurit ja niiden päälle kasatut maavallit romahtivat alas ja täyttivät linnanraunion.

kajaaninlinna-11

Linnan merkitys katosi ja hiljalleen se liukui unohdukseen. Raunioita restauroitiin 1890-luvulla, mutta tuolloin pikemminkin aiheutettiin enemmän vahinkoa kuin säilytettiin, vaikka tarkoitus olikin hyvä.

kajaaninlinna-14

Linnan liki on kulkenut läpi aikojen tie. Siitä johtuu myös nykyinen tielinja. Tiehen liittyy myös kiinnostava tarina. Vuonna 1936 raunioiden yli alettiin nimittäin rakentaa uutta siltaa.

kajaaninlinna-6

Lopun sijaan tuo projekti olikin linnalle uusi alku. Keskelle raunioita kaivetusta perustuskuopasta löytyi itsensä Brahen lahjoittama marmoritaulu!  Sen herätti paitsi huomiota, niin myös vaatimuksen kaivaa raunio esiin. Tämä toteutui jo seuraavana vuonna ja samalla muureja myös kunnostettiin.

kajaaninlinna-9

Linnaan liittyy myös tuoreempaa tarinaperinnettä. Ior Bock nimittäin alkoi 1970-luvulla kertoa tarinoita suvustaan. Yksi näiden tarinoiden haara johti Kajaanin linnaan. Sen mukaan linnan pihalle oli haudattu kultainen pukki, samanmoinen, jollainen oli piilotettu Snappertunan uhrilehtoon.

kajaaninlinna-17

Maatutkalla tehtiinkin havaintoja suuresta metalliesineestä. Ilo oli kuitenkin ennenaikainen. Linnan käyttöaikaisten kerrosten alta löytyi vain koskematonta pohjamaata. Havaintojen lähteeksi löytyi maassa 45 cm syvyydellä ollut kaapeli, joka sotki käytetyt mittalaitteet.

kajaaninlinna-15
Mietiskelin tuota tarinaa ja kuljeskelin raunioissa. Kipusin ylemmäs muurille katsomaan, miltä linna ja auringonlasku sieltä käsin näyttivät.

Kajaanin linna kartalla. ETRS-TM35FIN koordinaatit N=7122763, E=535550

Lähteet:
Kajaanin linna
Wikipedia

Paloniemen luontopolku Lohjalla

Sääennustelijat povailivat, että tulevalla viikolla alkaisi talvi. Niinpä päätin ottaa kaiken ilon irti syksyn ehkäpä viimeisestä aurinkoisesta iltapäivästä ja otin kurssin Lohjalle Paloniemen luontopolulle.

Perille suunnatessa on Karsuntien varrella oleva Siwa erinomainen maamerkki. Sen kohdalta erkaantuu Paloniementie, joka tuo suoraan luontopolun lähtöpaikalle. Jos houkutuksesta huolimatta onnistuu olemaan ajamatta Vanhainkodin pihaan, yhyttää melko pian päällystetyn tieosuuden jälkeen tien eteläpuolella olevan luontopolun infotaulun. Taulun kohdalta on myös pieni pisto, jonka päässä on varsinainen parkkipaikka.

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-1

Jätin peltihevoseni parkkiin ja jatkoin apostolin kyytiä takaisin infotaulua pällistelemään. Siinä oli luontopolun kartta ja perustietoa. Luontopolun kokonaispituus on noin kilometri ja se sopii kaikille, jotka jalkaisin pärjäävät tavallisessa metsässä. Kosteita osuuksia ei ole, joten päiväretki onnistuu varusteilla, jotka jokaiselta varmasti löytyvät.

Reitti on merkattu keltaisilla maalitäplillä, ja se kierretään vastapäivään. Eli parkkipaikalta lähdetään ensin ylös entisen kartanon, nykyisen vanhainkodin suuntaan.

Lohjan historia kertoo, että Paloniemi on entinen ratsutila. Siihen ovat kuuluneet kantatilan lisäksi siihen 1600- ja 1700-luvuilla liitetyt tilat. Suuruudenpäivät päättyivät 1900-luvun puolivälin tietämillä. Ensin suurin osa tilan maista luovutettiin antamaan uusi alku Karjalan evakoille, sitten 6.1.1950 paloi Eliel Saarisen suunnittelema päärakennus.

Onneksi tuosta kauniista rakennuksesta on säilynyt kuvia. Sitä kuvataan Lohjan historia -sivulla seuraavasti:

“Se on osittain kaksi- ja osittain kolmikerroksinen ja muodostaa mielenkiintoisesti vaihtelevan kokonaisuuden, jonka monet yksityiskohdat aikaansaavat vuosisadan vaihteelle ominaisen romanttisen tunnelman. Alakerrassa on 11 ja yläkerrassa 16 huonetta. Sisustus, joka vielä osittain on professori Saarisen käsialaa, vastaa rakennuksen ulkoasua. Runsaasti koristeltu salinkalusto on verhottu punaisin nahkapäällystein. Seinäpintoja peittävät suuret maalaukset.”

Aivan kaikki ei kuitenkaan ole mennyt. Saarisen suunnittelema huvimaja seisoo hieman loitommalla luontopolusta.

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-17

Kävin kurkkaamassa sitä hieman lähempää. Voi että se olikin kaunis! Mutta samalla harmitti, miten tuollainen aarre oli päästetty siihen kuntoon! Yksi ikkuna oli rikki, ovi sepposellaan ja kuistin kaide lahonnut. Työnsin oven kiinni, josko se edes hieman estäisi vettä vihmomasta sisälle ja antaisi rakennukselle muutaman vuoden lisäaikaa. Eli terveisiä Lohjan kuntaan, teillä on aarre, josta kannattaisi pitää huolta!

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-16

Huvimajan likellä päivystää komea kelo. Suuri mänty on päättänyt oman elämänsä, mutta päättäväisenä se seisoo kaatumatta siinä mihin on kasvanut. Laskeva aurinko kirjoi sen yläoksat hehkumaan kauniisti, kuin muistuttamaan, että se, itsessään eloton puu antoi nyt alustan valtavalle kirjolle muuta elämää.

Varsinainen luontopolku kääntyi länteen kulkemaan rinteen suuntaisesti. Nyt kohtasin viitteen menneeseen.

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-15

Rinnettä myötäilevä polku ei ole vain maahan taullautunut ura. Se on osan matkaa kivetty väylä, joka kaartaa kauniisti ja suorastaan kutsuu astelemaan pidemmälle. Mitä seuraavien kaarteiden takaa löytyisikään!

paloniemen-penkki-1

Ääripäässä lännessä on pieni penkki, johon voi istahtaa hetkeksi nauttimaan maisemasta tai lepuuttamaan jalkoja. Sen kohdalla polku teki tiukan mutkan ja sukelsi kuusikon sekaan kohti alarinnettä.

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-13

Auringon valo siivilöytyi kauniisti runkojen välistä. Siellä täällä se yhytti sammalmättään tai kiven, jotka se puhkui loistamaan. Maassa oli siellä täällä myös muutama kaatunut runko, vaikkei metsä varsinaisesti luonnontilainen ollutkaan. Niitä kannattaa pysähtyä tutkimaan lasten kanssa. Tai vaikka yksinkin. Kun mielikuvitukselle antaa vapaat kädet, niin niiden muodoista löytyy ties millaista metsän väkeä!

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-11

Seuraavaksi polku ylitti tien. Alapuolella vallan ottivat männyt ja siellä täällä kohoavat tammet. Tällä puolella kallio pisti selkeämmin pintaan. Muutamat lehtipuut vielä sinnittelivät viimeisten keltaisten ja punaisten lehtiensä kanssa, mutta suurimman osan syksy oli jo riisunut.

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-10

Täällä osui reitille myös mielestäni yksi sen kauneimmista kohdista. Ainakin sillä hetkellä. Pellon reunassa oli avaraa, niittymäistä metsää, jossa ruohon seasta kohosi muutama ylväs mänty. Ilta-aurinko kirjoi ne kultaansa.

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-8

Tästä polun ympäristö muuttuu selkeästi avarammaksi. Se kulkee kallioden ja niiden väliin jäävien ruohikkojen lävitse. Siellä täällä on lehtipuita. Osuus olisi parhaimmillaan, kun puut ovat lehdessä, mutta kaunis se toki oli nytkin. Paikalla on muutama ojan ylittävä lankkusilta. Ne ovat tukevia, mutta kostealla kannattaa varoa mahdollista liukkautta.

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-7

Viimeiseksi istahdin hetkeksi parkkipaikan vierellä olevalle nurmikolle kylpemään valossa.

paakuva-1

Valo on ihmeellinen. Miten se lämmittääkin, paitsi iholla, niin myös mielessä!

paloniemen-luonto-ja-kulttuuripolku-6

Paloniemen luontopolku kartalla. ETRS-TM35FIN-koordinaatit: N=6685109.75, E=334656.5

Linlo, saaren verran ulkoilmaelämyksiä Porkkalan kupeessa

Porkkala on monelle tuttu paikka, mutta sen naapurista löytyvän Linlon saaren tilanne on toinen. Useampikin tuttava oli suositellut saarta minulle, joten päätin tukkia aukon sivistyksessäni ja ottaa selvää siitä, mikä Linlo olisi saariaan.

Ennen lähtöä tein vielä viime hetken tiedustelun kartalta. Tuumailin siinä, että Kirkkonummen kunnan omistama ulkoilualue sijaitsee päiväretkikohteeksi sopivalla etäisyydellä pääkaupunkiseudulta, pakkasin kamppeet autoon ja huristelin paikalle.

Kyltitys ei juurikaan auttanut lähestymisessä, joten vinkkinä, että osoite kannattaa laittaa jo kotona navigaattoriin. Tästä pienestä puutteesta huolimatta löysin oikeaan osoitteeseen. Perillä odotti hyvin parkkitilaa, joka palvelee ulkoilualueen käyttäjien lisäksi venesatamaa. Vaikka sataman portilta asti parkkiruuduissa oli kartanovolvoa toisensa perään, päätin kokeilla onneani ja ajaa perälle asti, minne sitten peltihevoisen hyvästelin.

linlo-1

Vaikka Linlo on saari, niin retkelle lähteäkseen ei tarvitse venettä. Ylitykseen on tehty ponttoonisilta. Siltaa astellessa en voinut olla huvittumatta viereiseen ilmakaapeliin tarttuneiden siimojen määrästä. Sitä oli varmasti kilometrikaupalla.

Kohta saarelle päästyäni kohtasinkin ensimmäisen Linlon tulipaikoista. En pysähtynyt sen enempiä, vaan jatkoin syvemmälle saareen. Infotaululla ollut kartta kertoi, että saarella olisi kolme reitin tapaista, mutta niiden seuraaminen maastossa oli hankalahkoa toisiaan risteävien polkujen verkoston takia.

linlo-4

Kotvan päästä vahvistin uskoani kartalta ja päätin kiertää saaren rantoja myöten vastapäivään. Alkumatkalla polku kulki harvahkossa metsässä. Sen varrella töllötti kauniisti sammaloitunut kivi. Ihastelin sitä hetken ja jatkoin pidemmälle, ja mitä pidemmälle menin, niin metsä ympärilläni muutti koko ajan luonnettaan.

linlo-5

Kohta edessä oli ensimmäinen pitkososuus. Uudenkarheaksi sitä ei voinut sanoa, mutta hyvin se hoisi hommansa ja auttoi kenkien kuivana pitämisessä. Mietin, että paikka toi juuri siinä kohtaa mieleen Ahvenanmaalta löytyvän Prästgårdnäsenin.

Kohta polku tuli toiselle tulipaikalle. Tätä ei löytynyt kartasta, mutta paikalla oli puita ja roskakori, joten vähintään sekin oli puoliksivirallinen. Tulipaikkoja saarella on viljalti, joten eväsretkikohteena se on siitä kiitollinen, että varatulle tulipaikalle on aina vaihtoehto.

Tihkusateesta johtuen tuumin, että jättäisin tulistelut toiseen kertaan ja jatkoin syvemmälle saareen. Pian nuotiopaikan jälkeen Linlo alkoi sitten esittää parhaita puoliaan.

linlo-8

Polku kiemursi aivan rantaan ja vallan ottivat tervalepät. Sitä polkua asteli ilokseen. Välillä kelpasi pysähtyä, astua sivuun polulta ja kyykistyä tähystämään merta tervaleppien kurottavien oksien alta. Jokin niiden olemuksessa jaksaa puhutella kerta toisensa jälkeen. Kenties kesäisempänä päivänä olisin oikaissut siihen hetkeksi pitkälleni ja miettinyt sinisiä ajatuksia. Niitä mietin toki nytkin, mutta astellessa.

linlo-9

Rannasta polku kiersi välillä sisemmäs. Siellä oli kuusten valtakunta, johon joku myrskynpoikanen oli puhaltanut pienen aukon. Nyt maasta väkivalloin kiskoutuneet juurakot laittoivat mielikuvituksen liikkeelle.

linlo-11

Hämärämmässä niiden hahmojen olisi voinut kuvitella liikkuvan. En jäänyt kuitenkaan odottamaan sitä, vaan jatkoin takaisin rantaan, jossa kartta kertoi olevan komean kalliojyrkänteen. Hieno se olikin, ja laelta avautui saarta luonnehtiva monen monta merenpoukamaa käsittänyt näkymä.

Kallion juurella oli puolestaan pieni jääkauden muovaama lippaluola, melkein kuin luonnon laavu. Sadetta sen alla olisi pitänyt hyvinkin, ainakin, jos tuulen suunta olisi ollut sopiva.

linlo-12

Seuraavaksi pienmaisema sai taas uuden herran, kun pääosan ottivat reitin ja rannan väliin levittäytyvät kortteiden ja kaislojen hallitsema rantaniitty. Märkien kenkienkin uhalla päätin tehdä sen kanssa lähempää tuttavuutta. Se kantoi pelkäämääni paremmin, joten pääsin hipsimään aivan ruovikon reunaan nappaamaan muutaman kuvan. Mutaan tallautuneet jäljet kertoivat, että herra tai rouva hirvi oli myös astellut likimain samaa reittiä kanssani, tosin vastakkaiseen suuntaan.

linlo-15

Palasin kuusikkoon ja mietin kuinka paljon olin saanut nähdä erilaista luontoa vain parin kilometrin kävelyllä. Kallioita ja mäntyjä, synkkää kuusimetsää, rantaniittyjä ja tervalepikoita.

linlo-17

Saari tuntui totisesti kokoaan suuremmalta, enkä ollut vielä edes puolessa matkassa. Olisin jatkanut pidemmällekin, mutta meren takaa näkyi lähestyvä saderintama, joten päätin kääntyä takaisin päin pahimman välttämiseksi. Toisaalta se harmitti, sillä jokaisen poukaman takaa löytyi aina uusi kutsuva rantakallio.

linlo-24

Erään kartalle markatun tulipaikan kohdalla yllätyin. Hämmästelin, että nuotiopiirin kaverina oli oikein komea mökki, joskin oven ja ikkunoiden puute hieman ihmetytti. Kurkistin sisällä ja totesin, että julkisivu oli julkannut. Kyseessä oli grillikatos, ja rakennus on enemmän leveä kuin pitkä. Hyvin se toki asiansa ajoi.

linlo-25

Seuraavaksi astuin kuusten varjoisaan valtakuntaan. Sinne oli levitelty vihreä matto, joka hohti synkkien oksien suojassa. Sen lomassa kiemursi valtavan määrän neulasia kerännyt polku meidän tavallisten tallaajien kuljettavaksi. Vihreä verka oli sitten metsänväkeä ja muita arvokkaita vieraita varten.

linlo-28

Paikka kutkutti mielikuvitusta. Joka kerta pysähtyessä löytyi jokin mielenkiintoinen yksityiskohta tarkasteltavaksi. Kuten vaikkapa tämä etanan jäystämä kärpässieni. Sen alle saattoi kuvitella asumaan koko joukon tonttuja.

linlo-32

Ja kun tähän pieneen mielikuvitusmaailmaan oli astunut, aukeni ympärillä aivan toinen todellisuus. Kaatuneet puut eivät olleet enää vain kaatuneita puita.

linlo-30

Tämäkin hahmo vartioi tyynesti, mutta päättäväisenä polkua. Mitä pidempään sitä tuijotti, sitä enemmän erilaisia hahmoja ja muotoja siitä saattoi erottaa. Metkaa, tuumin itsekseni ja totesin, että ottaisin kaatuneisiin puihin piiloutuneet hahmot tuleviasuudessa tarkempaan syyniin, missä ikinä liikunkaan.
linlo-31

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämäkin retki. Oli aika hyvästellä mielikuvitusmaailma ja Linlon kauniit metsät. Pakkasin kameran reppuun ja kuljin lopun polusta rauhassa vain siitä hetkestä nauttien.

linlo-35

Linlo saa lämpimän suosituksen läheretkikohteena vaikkapa lasten kanssa ja tarjoaa hyvää vaihtelua vaikkapa sille klassiselle Nuuksion-retkelle. Saaren luonto on monipuolinen, tulipaikoille kelpaa istahtaa pitämään taukoa ja rannoilta onnistuu myös kalastaa, kunhan asianmukaisista luvista vain on huolehtinut. Jos aivan mannerta lähimmistä tulipaikoista jaksaa jatkaa syvemmälle saareen, niin myös rauhaisampi soppi luonnossa hiljetymiseen varmasti löytyy.

Linlo kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6657481, E 356292.

Haapajoki–Kutujoki -melontareitti Suonenjoella ja vähän Pieksämäelläkin

Monet suurista elämyksistä ovat niin etäältä katsottuna niin vaatimattomia, ettei niitä ole laitettu kirjoihin ja kansiin. Näin on myös Haapajoki–Kutujoki -melontareitin osa. Paikalliset melojat ovat reitin onneksi löytäneet, ja vapaaehtoisvoimin pientä jokea on ajoittain myös raivattu melottavaan kuntoon. Tänä kesänä sen tilasta ei ollut tietoa, mutta päätimme silti veljeni kanssa lähteä kokeilemaan, millainen se oli kesän asussaan kaksikolla melottavaksi.

haapajokikutujoki-1-3

Starttipaikka oli Haapakoskella. Kosken lisäksi nimeä kantaa kylä. Työtä kyläläisille tarjosi aina vuoteen 2010 asti vuonna 1842 perustettu Haapakosken Tehdas, joka sai alkunsa järvimalmia jalostamaan perustetusta ruukista. Teollisuuden ympärille kehittyi sitten myös pieni ja äärimmäisen kaunis taajama. Vaikka ajan hammas on paikkaa puraissut, on paikan tunnelma yhä edelleen miellyttävä ja houkuttelee palaamaan sinne yhä uudelleen.

Hieman ruukkirakennuksista alavirtaan löytyi lähtöpaikkamme, pieni silta, jonka sivusta saimme kannettua kajakin jokivarteen ja noustua kyytiin. Seikkailu oli valmis alkamaan.

haapajokikutujoki-2-2

Alkumatkan joki oli kapea ja virta vuolas. Tumma vesi kiemursi rehevän rantakasvillisuuden ja rantoja verhoavan koivikon lomassa.

haapajokikutujoki-3

Välillä se viisti Suonteen kylälle Haapakoskelta vievän tien reunaa ja rehevää heinikkoa, mutta vain kadotakseen taas metsään: ensin koivikkoon ja siitä edelleen synkkään, mutta samalla maagisen kauniiseen kuusikkoon.

haapajokikutujoki-1

Vaikka siellä täällä jokirannassa olikin mökki tai vene, niin ihmisasutus murheineen tuntui olevan kaukana toisessa maailmassa.

haapajokikutujoki-2

Ensimmäisen jokiosuuden jälkeen annoimme kanootin lipua. Hörppäsimme vettä ja maisema ympärillä avartui.

haapajokikutujoki-5

Olimme Haapajärvellä. Malliltaan se oli pitkä ja kapea, kuten moni muukin lähiseudun järvistä. Aurinkoisessa kesäillassa matka taittui nopeasti, eikä viisi metriä sekunnissa puhaltanut vastatuulikaan tuntunut missään.

Jossain kohtaa nenä tavoitti mökiltä lämpiävän saunan savujen tuoksun, toisessa grillissä tirisseet makkarat. Morjenstimme makkaranpaistajille ja jatkoimme matkaa.

haapajokikutujoki-3-2

Pitkän, noin kolmanneksen reitistä kattavan järviosuuden jälkeen olimme taas joella. Tämä osuus tunsi nimen Savijoki, sen alapuolelta löytyvän Savijärven mukaan. Jos edellinen jokiosuus oli täynnä maagista luonnonrauhaa, niin täällä ihminen oli alkuosuudella enemmän läsnä idyllisen peltomaiseman kautta.

Sitten pääosaan pääsi jollain tavalla synkähkö, mutta samalla tavattoman kaunis luonto, kun vesi virtasi rantakallioiden ja kivien lomasta kiihtyen ajoittain koskeksi. Kohta kalliot pakottivat sen taas toiseen suuntaan.

haapajokikutujokikoski-1

Tämä koskiosuus päättyi pieneen suvantoon, jonka rannalla olevan talon kohdalla lapset olivat virvelöimässä suurella kivellä. Näin, että heidän harmikseen uistin oli jäänyt kiinni pohjaan. Kysyin, josko irrotusapu kelpaisi, ja kelpasihan se.

Kohta viehe keijui taas virtavedessä ahventen ja haukien houkutuksena, ja me jatkoimme matkaamme. Seuraavat reilut viisikymmentä metriä tosin jalkaisin. Viimeinen pätkä koskesta on niin ahtaan kivinen, pudotukseltaan jyrkkä ja virraltaan vuolas, ettei sen melomisesta ole puhettakaan.

Tälle kohtaa osuu myös yksi reitin kauneimmista kohdista, vanha mutta hyvin säilynyt Hirvolan mylly, punainen hirsirakennus, joka sisällä oli ennen pyörinyt kosken voimalla kyläläisten viljat jauhanut vesimylly.

haapajokikutujoki-6

Myllyn alapuolella reitti sukelsi pitkien kaislojen sekaan. Jostain syystä pitkän ruovikon keskellä melominen herättää minussa aina tunteen, etten olisi Suomessa ensinkään, ja niin kävi myös tällä kertaa.

haapajokikutujoki-7

Ensimmäinen ruovikko-osuus oli melko lyhyt, ennen kuin virta vaimeni ja muuttui matalaksi, pyöreähköksi Isoksi Savijärveksi.

haapajokikutujoki-8

Savijärven pohjoispäässä jokitörmällä sillankupeessa seisoi pieni punainen sauna. Siinä olimme joskus ala-asteella saunoneet ja käyneet pulahtamassa joessa. Kylmäähän vesi oli, mutta hauskaa vaihtelua se oli toukokuun viimeisiin koulupäiviin.

Muistanpa, että jonkun kerran ihmettelimme myös joessa uineita pikkunahkiaisia. Nyt ei näkynyt nahkiaisia tai liiemmin uimareita, kun sivuutimme tuon paikan ja jatkoimme jokiosuutta Pienelle Savijärvelle, jota tosin järven sijaan voisi yhtä hyvin nimittää suvannoksi tai lammeksikin.

haapajokikutujoki-9

Pienemmän Savijärven jälkeen joen nimeksi vaihtuu Kutujoki. Tämä osuus on ylempiä osia hieman leveämpi ja virraltaan rauhallisempi, mutta täällä oman mausteensa toivat joella elävien tai eläneiden majavien töiden jäljet.

haapajokikutujoki-10

Menemättömiä kohtia ei tosin täälläkään ollut, joten saimme jatkaa melontaa melkeinpä transsimaisessa tilassa, kunnes edessä siinsi kaunis, punaisesta graniitista taitavasti käsityönä tehty holvisilta. Se oli kyllä jotain aivan toista kuin nykyiset betonihirvikkeet.

haapajokikutujoki-11

Tällä kertaa tuo yksi Suomen kauneimmista silloista oli myös retkemme päätepiste. Sen jälkeen edessä oli taas menemätön koski, jonka ohittaminen kantamalla olisi toki ollut mahdollista, mutta kantomatka olisi ollut pitkä ja penkat jyrkkiä. Näinpä vajaan 13 kilometrin retki sai päätöksen.

Oman mainintansa ansaitsee sillan välittömästä läheisyydestä löytyvä Niilo Rytkösen luoma ITE-taide, jossa juurakot, kivet, puut ja vaatteet ovat saaneet uuden elämän, ja joka varsinkin ensimmäistä kertaa nähtynä jaksaa hätkähdyttää hyvällä tavalla.

Lähtöpaikka kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6925353 E 508496
Päätepiste kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6934669 E 502944

Julma-Ölkky, Kuusamon mahtava rotkojärvi

Menneen vuoden nimissä sain kohdata yhden Suomen upeimmista rotkojärvistä kahdesti. Ensin kesäsydämellä, sitten syysasussaan. Molemmissa se puhutteli vahvasti ja sen rannoilla oli helppo kuvitella, että samalla tavoin se oli puhutellut ihmisiä jo tuhansia vuosia sitten.

julmaolkky-9

Siinä kohtaa kun sangen karkeasti soraistetun hiekkatien kanssa usko alkaa loppumaan, tulee Ölkylle mennessä ensimmäisenä vastaan kyltti, joka valaa uutta toivoa: reitti on kuin onkin oikea.

Jatkamme matkaa. Aurinko näyttäytyi koreasti iltapuvussaan ja tanssahteli horisontin kirjokannella. Näkyä piti pysähtyä ihastelemaan hetkeksi. Mihinkäs sitä oli kiire, reissulla, jolla oli jo perillä. Tarkoitus oli ammentaa Kainuun tunnelmaa niin paljon kuin mahdollista.

julmaolkky-2

Viimein oikealta puoleltamme suhahti ohi punainen katos. Muutamaa sekuntia myöhemmin lähestyimme sitä toisesta suunnasta peruutusvaihteella. Siinä se oli! Julma-Ölkky. Yksi Suomen hienoimmista rotkojärvistä.

Ölkky on vanhaa lapinkieltä ja tarkoittaa rotkoa. Pituutta kanjonillla on 3 km ja sen seinämät kohoavat paikoin jopa 50 metrin korkeuteen. Koko totuus jyrkänteestä ei sekään ole. Syvimmällä kohdalla jyrkkämää jatkuu liki toinen mokoma veden pinnan alle.

julmaolkky-4

Läheltä järven pohjoispäätä, itärannalta löytyy holvimainen kalliohalkeama, Pirunkirkko. Tarinan mukaan paholainen on pitänyt sitä majapaikkanaan.

julmaolkky-8

Järven itärannalla on jyrkänteellä puolestaan useita puroja, joista erästä kutsutaan Sateenkaarilähteeksi veden aiheuttaman värileikin takia.

julmaolkky-17

Niinikään itärannalta löytyy kalliopahdasta Ölkyn kivikautinen kalliomaalaus. Se onnkin pohjoisin Suomesta löydetty kalliomaalaus. Siinä on paljon erikoisia piirteitä eteläisempiin maalauksiin verrattuna, mm. kolmiomaiset ihmiskasvot ja tikkumaiset hirvipiirrokset.

julmaolkky-10

Järven ympäri kulkee Ölökyn ähkäsy -reitti. Pituutta sille tulee kaikkiaan 10 kilometriä. Reitti lähteejärven eteläpään kioskikahviolta ja kiertää järven ympäri. Vaativa reitti on merkatty oranssein maalimerkein. Sen kulkemiseen kannattaa varata aikaa noin 5 tuntia. Reitin varrelta löytyvät myös Ölökynperän laavu ja näköalatasanne.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 7271948 E 607506

Vienan reitti, muinainen valtaväylä, jota Lönnrotkin asteli

Suomussalmen Vängänkylästä löytyy Suomen vanhimpiin kulkuväyliin kuuluva, mykistävän kaunis ja lähestulkoon unohdettu reitti. Se tunnetaan nimellä Vienan reitti, joka viittaa siihen, että tätä polkujen ja vesiväylien muodostamaa reittikokonaisuutta kuljettiin aikanaan sisämaasta Viennanmerelle ja Karjalaan.

Vähältä piti, ettei tämä valtatie Vienan Karjalaan kadonnut kartoilta ikiajoiksi. Luonto oli ottanut jo omansa takaisin ja monissa paikoissa vain tarkkasilmäinen näki, mistä kulkureitin linjan kulki. Samalla polun merkiksi pilkattua puita kaatui metsähallituksen savotoissa. Hakkuut ovat käyneet lähellä Vienan reittiä esimerkiksi Koljatinjärvellä. Paikalliset ottivat reitin pelastamisen kuitenkin viime hetkillä asiakseen ja nyt tuo yksi kulttuuriperintömme kannalta merkittävimmistä reiteistä löytää taas kulkijansa.

Reitistöön tuki kuului ja kuuluu paljon muutakin, mutta nyt esittelemme osan, joka on varmuudella säilynyt. Lönnrotin aikana reitti jatkui Vängästä Oulujärvelle ja Ouluun. Viiangista se kulki rajan yli Kivijärvelle.

Nykyään reitin Venäjän puoli on umpikorpea. Erityisen kiehtovan reitistä tekee se, että itse Elias Lönnrot käveli tätä polkua, kun hän lähti aikanaan keräämään runoja viimeisiltä hengissä olleilta runonlaulajilta Kalevalaa varten. Kainuun piirilääkärinä tuolloin toiminut Lönnrot lähti runonkeruuseen Vienan Karjalaan nimenomaan Vängästä, joka lasketaankin Vienan reitin viralliseksi alkukohdaksi.

vienanreitti-1

Vienan reitin löytäminen vaati vaivaa. Verkosta ei reilu vuosi sitten löytynyt juuri mitään aiheeseen liittyvää. Vain uutinen reitin varrella liian lähelle tätä muinaismuistoa ulottuneista hakkuista ja hyvin yleisellä tasolla oleva kartta reitistä. Niinpä alkupisteen löytäminen oli oma hommansa, mutta pienen salapoliisityön jälkeen olimme paikallistaneet pisteen, josta uskoimme reitin alkavan. Seuraavana vuorossa olikin sitten maasto-osuus.

Suomussalmella vastassa olikin melkoinen yllätys. Meitä odotti viimeisen päälle pieteetillä hoidettu reitti, joka suorastaan houkutteli vaeltamaan.

vienanreitti-11

Ensimmäisenä kulkija kohtaa niittymaiseman, josta reitti lähtee juoksemaan tuomen ali ylärinteeseen. Se sivuuttaa kauniin pihapiirin.

vienanreitti-4

Rakennuksissa on perinteisin menetelmin rakennettuja tuohikattoja. Jokainen yksityiskohta huokuu kädentaitoa ja kunnioitusta menneeseen. Se tuntuu täsmälleen sopivalta pitkän historian jatkumoon.

vienanreitti-9

Ihastelimme rakennuksia tovin, kun huomasimme pihalla miehen. Talon isännän. Hän oli siinä kääntämässä viikatteella niittämäänsä niittyheinää.

vienanreitti-10

Pysähdyimme jutulle. Näillä main liikkuu kulkijoita kovin harvaan, joten juttukaveri silminnähden ilahdutti herraa. Reitti oli tosiaan vasta kunnostettu ja sen avajaisia oli vietetty muutamaa viikkoa aiemmin. Sen lisäksi saimme kuulla täyslaidallisen kiehtovia tarinoita alueen historiasta, pellon reunassa nähdystä karhusta, pihapiirin rakennuksista, Vienan reitistä itsestään ja siitä kulkeneista henkilöistä Lönnrotista Kekkoseen.

vienanreitti-15

Reittiä käytettiin sotavuosina ja Malahvian maantien valmistumiseen asti 1952. Vanhaan peruskarttaankin polku on merkitty. Vanhimmat merkinnät reitistä löytyvät 1500-luvun asiakirjoista ja Kajaanin linnan aikaisissa kartoissakin se näkyy. Polkua käyttivät Vienan laukkukauppiaat rajan sulkeutumiseen asti. Sotaväkeä on reitillä kulkenut kumpaankin suuntaan, viimeksi jatkosodassa. Talvisodan puolustuslinjojen jäänteitä on vielä näkyvissä.

Juttua olisi riittänyt varmasti vielä tuntikausiksi, mutta meidän täytyi jatkaa. Kuljimme polun alkua aina Rautiaisen myllylle asti.

Rautiaisen mylly

vienanreitti-21

Nimensä mylly on saanut alkuperäisestä rakentajastaan, Rautiaisesta. Tämä oli 1700-luvulla rakentanut paikalle ensimmäisen myllyn ja kaivanut hiekkakannakseen uoman, Rautiaisen kanavan, josta mylly sai vetensä.

vienanreitti-20

Kainuun purojen varsille rakennettiin aikanaan satoja vesimyllyjä. Harvaan asutun metsäseudun omavaraistalouden kaudelta onkin säilynyt kunnostettuina eri-ikäisiä ja -tyyppisiä myllyjä, ja Rautiaisen mylly on erinomaisen edustava esimerkki tällaisesta.

vienanreitti-16

Pienet vesimyllyt sijaitsivat usein muusta asutuksesta syrjässä hyvillä koskipaikoilla. Ne ovat voineet olla käytössä vuosisatoja.

Itse myllyt ovat vaatimattomia hirsirakennuksia. Kokonaisuuteen kuuluu yleensä myllyuoma tai vesirännija patolaite. Sisätiloissa on jauhatuslaitteiden lisäksi yleensä vain istuinpenkki. Vaikkei Rautiaisen myllyä suureelliseksi voinut sanoa, niin väärin oli nimittää sitä myös vaatimattomaksi.

Se oli kiehtova, kaunis ja ajan pysäyttävä. Nyt paikalla oli myllyn lisäksi paratiisimaisen pihapiiri; tuohikattoinen savusauna, nuotiopiiri, laavu sekä tervantuoksuinen pikkula.

vienanreitti-17

Vaikka mylly on elämys ja tarina jo itsessään, niin liittyypä sen paikkaan vielä muutakin historiaa.

vienanreitti-37

Saunan vieressä on petäjä, jonka kohdalle on ammutti 1939 venäläinen neljän tähden kenraali. Puuhun veistetty vuosiluku ja ortodoksinen risti muistuttavat tapahtumasta. Itse upseerin hauta on puun ja saunan välissä.

vienanreitti-38

Loitommalla on toinen puu, jossa on niinikään merkintä. Tuon puun tarina ei ole aivan niin traaginen kuin aiemmin mainitun. Tämän petäjän kylkeen isketty merkki on siinä itsensä Lönnrotin takia. Tämä kun juuri siinä kohtaa tulkitsi reittimerkit väärin ja kulki harhaan. Olihan paikalla tapahtunutkin!

vienanreitti-26

Itse Vienan reitin ohjasi virran yli kaunis silta ja toisella puolella puihin isketyt merkit jatkuivat niin kauas kuin silmä vihreästä matosta kurottaneen mäntymetsän läpi kantoi.

Siitä eteenpäin Vienan reitti seurailee Yli-Vuokin vesireittiä. Välillä se kulkee hiekkasärkkien jykilä harjanteilla, joilta avautuu kauniita maisemia.

vienanreitti-33

Reitti jatkui kauniina kohti itää. Seuraava varsinainen huippukohta tulee Jumalanhyvänahon jälkeen, kun polku nousee komean harjun, tai tarkemmin ottaen särkän laelle. Särkkä on korkea, jyrkkä ja pitkä. Sen tummia seinämiä verhoavat ikivanhat männyt. Jossain alempana juoksi porotokka. Sitä ei nähnyt silmällä, sillä se verhoutui puiden suojaan ja hämärään, mutta kymmenet jalkaparit saattoi kuulla. Ilta on jo pitkällä ja hämärä teki tunnelmasta vielä vaikuttavamman.

Satalatva

Puolessa välissä särkkää, hieman sen jälkeen harjanteen lakea kulkevasta polusta haarautui pieni polku joen pohjoisrantaan. Sen päässä jokipenkalla seisoi pieni katos.

vienanreitti joenmutka-7

Tuo erämaan keskellä kohoava katos ei ollut aivan minkä tahansa turhakkeen suojana, vaan sen alla oli Satalatvan tyviosa – liki kaikki mitä ikivanhasta ja maineikkaasta merkkipuusta on jäljellä.

vienanreitti joenmutka-6

Tyven nähdessään saatoin vain kuvitella, miten vaikuttava puu olisi kukoistuksessaan ollut, mutta sanattomaksi se veti myös nykyisellään. Sen kyljessä on kaiverrettuna vuosiluku 1692 ja puu on mahtanut olla komea näky jo tuolloin. Siitä on jo 333 vuotta.

vienanreitti joenmutka-5

Palasimme särkän laelle. Välillä polku väistää pyyntikuoppia. Niiden tarkka ikä on tuntematon, mutta hyvin hyvin vanhaa perua ne ovat. Kapea hiekkainen maakaistale on sopinut hyvin peuranpyyntiin ja lakea juosseen peurat ovat osuneet hyvin pyyntikuoppiin.

satalatvalla

Kun katseen nostaa, niin näkee myös toisen syyn siihen, miksi peurat ovat pysyneet harjulla. Sen molemmin puolin virtaa joki. Näky on tavattoman kaunis. Eivät sanat eivätkä edes kuvat tee oikeutta sille mitä näimme. Vielä erikoisemmaksi näkymän tekee se, että tuo näkemämme joki oli sama! Hieman idempänä se nimittäin lävistää särkän ja vaihtaa puolta.

vienanreitti joenmutka-4

Joenmutkaksi kutsuttu paikka on ehkäpä se reitin kiehtovin. Kaunis ja todellakin odotuksien veroinen, paljon parempikin. Tumma virta kiemurtaa kauniisti luhtiniittyjen keskellä. Noilla niityillä jokivarressa on ennen ollut viisikymmentä latoa. Nyt onnistuimme erottamaan kahden painuneet hirsikehikot ja kuvittelemaan, miltä alue olisi menneessä kukoistuksessaan näyttänyt.

vienanreitti joenmutka-2

Läpi luhtasuon vie pyöreistä rungoista tehdyt pitkokset, joita voisi melkeinpä puutieksi kutsua. Siinä kun on riittävästi leveyttä kulkea vaikka kahden rinnakkain. Tuumimme, jotta reitti voisi olla maastopyörälläkin mukava kokemus. Hyrynsärkillä kelpaa myös keväisin bongata lintuja.

Kuljemme vielä korvan matkaa. En saanut sanaa suustani. Nämä erämaat ja ihminen olivat totisesti eläneet pitkään yhdessä ja jättäneet jäljet toinen toisiinsa. Ja jättävät edelleen. Mietin, että haluan tulla tänne uudestaan, vaikken ollut vielä poistunutkaan.


Vienanreitin alkupiste. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 7181167 E 625572