Patikoimassa Suppuravaaralla

Suppuravaaroja valloittamassa, Joensuu

Suppuran lenkillä

Kesäkuinen aamu valkeni vilpoisana, mutta poutaisena, kun huristelimme Joensuun suunnasta Enon suuntaan ja etsimään polkua, joka johtaisi meidät pohjoiskarjalaisiin vaaramaisemiin. Kyllä, niitä löytyy muualtakin kuin Kolilta! Suuntanamme oli Suppura ja tarkemmin ottaen Isolle Suppuravaaralle kulkeva polku, joka huipentuisi näköalapaikkaan.

Reittikartaksi soveltui hyvin Joensuun matkailuinfosta kahdella eurolla lunastamani Kaltimon kierron kartta, joka näyttää tämän Enon pohjoispuolella kulkevan reitin (yhteensä 25 km) sekä osan siihen yhtyvästä Patvinpolusta ja yhdyspolusta läheiselle Kolvananuurolle. Oman sunnuntairetkemme tavoitteena oli kuitenkin astella vain vähän matkaa Kaltimon kierroksen polusta, vaikkapa pikku maistiaisena koko reitistä. Matkaa lähtöpaikasta Isolle Suppuravaaralle kertyisi yhteen suuntaan noin 3,3 kilometriä.

Lähtöpaikallemme ei ollut tarkkaa osoitetta, mutta karttaa lukemalla löysimme perille ja saimme auton parkkiin Kuusjärventien ja pikkutien risteyksen tuntumaan, tukkipinojen viereen. Paikan tunnisti hyvin opasteviitoista (Kaltimonkierto, Patvinpolku, Suppuran lenkki).  Naapurin isäntä käväisi vielä muistuttamassa, että puita saatetaan noutaa milloin vain, joten retkeilijän auto ei saa olla sen tiellä.

Kapuamassa Suppuravaaralle

Nappasimme reput selkään ja kävelimme alkumatkan hiekkatietä, jolta opasteviitat ohjasivat tovin kuluttua oikealle kääntyvälle metsäpolulle. Aluksi loivasti ylämäkeen nousevan polun laidalta äkkäsimme ensimmäisen korvasienemme tänä vuonna. Löytyisiköhän sille kavereita? Sähkölinja-aukon ylityksen jälkeen edessämme olikin sitten vaara-astelua: Suppuravaaralle nousu. Polku muuttui kallioisemmaksi ja jalkojen juuressa oli monenväristä ja -näköistä kiveä sekä kalliota.

Jos liikkeelle lähtiessä olikin ollut vähän viileä, enää ei; T-paidassa ja villapaidassa tarkeni ihan hyvin!

Maisema Suppuravaaralta kesäkuun alussa

Suppuravaaran laella odotti paitsi todella hieno maisema, myös pieni puinen kyltti, joka kertoi korkeutemme merenpinnasta: 223 metriä. Kallioilta näkee hyvin moneen suuntaan, sillä puiden välissä on kiitettävästi väljää tilaa. Metsä- ja vaaramaisemien keskeltä ei paljaalla silmällä juuri rakennuksia erottanut, mutta Enocellin Uimaharjun sellutehdasta koillisessa ei voinut olla huomaamatta.

Kun katselimme Suppuravaaralta avautuvaa sekä havu- että lehtipuiden täplittämää maisemaa, paljastivat värisävyt sen, kuinka myöhässä kevät ja kesä tänä vuonna olivatkaan; vehreys ei ollut vielä puhjennut, vaan lehtipuiden pikkuruiset lehdet loivat yllättäen syksyisen tunnelman. Oikea vuodenaika eli kesä tullee maisemassa näkyviin jo muutamassa päivässä.

Polkua alas Suppuravaaralta

Suppuravaaralta polku laskeutui mutkitellen ja paikoin jyrkkänäkin alas kohti Suppuralampea. Rinnettä laskeuduttaessa tuli mieleen, että kävelysauva olisi ollut fiksua ottaa matkaan, keventämään ja tasapainottamaan askelia, etenkin kun polku oli paikoin myös melko kivinen.  Sen sijaan reitin seuraaminen tuntui helpolta, sillä parhaimmillaan peräti kolmella eri värillä (keltainen, punainen, oranssi) suditut maalimerkit ohjasivat hyvin eteenpäin kohti Suppuralammen laavua.

Suppuran laavun opasteviitat

Suppuralammen laavulla on siistin laavun ohella tulipaikka ja huussi. Polttopuitakin näytti olevan puuvajassa ja sen vieressä mukavasti, joten tulet olisi ollut helppo tehdä. Istahdimme hetkeksi alas, mutta vielä ei ollut eväsnälkä ja päätimme jatkaa matkaa seuraavalle nyppylälle. Hetkonen, mikäs noista on meidän suuntamme? Venäjänjärvi kuulostaisi jännittävältä…

Suppuralammen rantapolku

Kaltimon kierros jatkui laavulta ylärinteeseen, mutta me lähdimme taivaltamaan lammen rantaa seuraavaa Patvinpolkua. Korppi raakkui lammen toiselta puolelta, kun kahistelimme suopursujen ja mustikanvarpujen välissä sitkittelevää polkua pitkin. Kiitos kuivan ja aurinkoisen sään, housunlahkeet pysyivät nyt kuivina.

Louhittu kivi Suppuralammen rannassa

Polun oikealla puolella kohosi kallio, joka alkoi näyttää epäilyttävän rosoiselta, ihan kuin sitä olisi louhittu. Koukkasimme hetkeksi polulta sivuun ja niinhän olikin: jonkin sortin minilouhos paljasti, että kivilaji ei ole ihan tavallista graniittia. Näillä main kallioita kannattaa katsoa tarkemmin, sillä Suppuran maisemista löytyy kvartsiittia. Maassa lojuvissa kivenmurikoissa oli mitä moninaisimpia sävyjä, värejä ja kerroksellisuutta. Olisipa ollut geologi matkassa!

Suppuralampi

Suppuralampi päilyi tyytyväisen hiljaisena ja vain pieni tuulenvire puhalteli värettä veden pintaan. Talviaikaan tästä lammen pohjoispäästä saattaa suhahtaa ohi moottorikelkkoja.

Kohti Isoa Suppuraa

Suppuralammen päästä lähti kohoamaan tunnelmallinen kuusikkopolku, jonka tiivis sammalmatto oli ylpeästi vallannut. Mietin, miten taianomaiselta täällä näyttääkään silloin, kun aamu-usva kohoaa lammelta metsän siimekseen saakka… Siirtolohkareet olivat nekin vankasti sammaleen peitossa. Aikamoinen metsänpeikkojen maa, sanoisin.

Sammalmetsän jälkeen saavuimme ihmiskäden muovaamaan maisemaan eli sähkölinjalle, jonka kautta alkoi loiva nousu Isolle Suppuravaaralle. Metsäpolku väisteli vanhoja kuusia ja muuta edelleen rauhassa kasvavaa puustoa, me taasen harpoimme hirvenpapanoiden yli vähän väliä. Aprikoin ääneen, oliko täällä kenties äskettäin ollut hirvien polkujuoksutapahtuma, kun olivat pysyneet niin tiiviisti polulla? Olisihan siinä vieressäkin tilaa pitkäkintuille kulkea.

Hirvenpapanat unohtuivat, kun saavuimme lopulta Ison Suppuran maisemapaikalle. Kuten Suppuravaaralta, näkyi täältäkin metsiä silmänkantamattomiin, samoin erottuivat Uimaharjun tehtaat. Pilkottipa kaukaisuudesta myös pikkuisen järveä, mutta mahtava Pielinen jää pääosin vaaramaisemien taa.

Upe evästauolla Ison Suppuran laella

Ison Suppuravaaran laella  tuli evästauon aika, emmehän olleet malttaneet kaivaa repuistamme välipalaa vielä Suppuralammen laavulla. Isolla Suppuravaaralla ei ole erillistä taukopaikkaa penkkeineen, joten astuimme polulta sen verran sivuun, että löysimme selkänojaksi mukavan kallion ja saimme nauttia auringon lämmittävistä säteistä siinä istuinalustoilla huilatessamme. Evääksi Joensuusta ostamamme marttojen makoisat piirakat hupenivat nopeasti siinä teetä siemaillessamme ja suloista hiljaisuutta kuunnellessamme.

Isolta Suppuravaaralta voi jatkaa matkaa edelleen Patvinpolkua pitkin pohjoiseen päin, kohti Patvinsuon kansallispuistoa, mutta meille vaaran näköalapaikka oli päiväretken kääntöpaikka; käännyimme evästauon jälkeen takaisin samalle polulle, jota olimme seuranneet ylös. Meidän ei kuitenkaan tehnyt mieli talsia koko matkaa tismalleen samaa reittiä takaisin autolle ja sujahdimme sähkölinjalle saavuttuamme pikkutielle, jota pitkin pääsimme sujuvasti (ja hieman oikaisten) palaamaan lähtöpaikkaamme. Kylläpä tuli nautittua hienoista maisemista!

Varusteet. Kuivalla säällä retkellä pärjää lenkkareillakin, mutta laavua lähetessä ja Suppuralammen rannan polulla voi kosteammalla säällä kaivata vedenpitäviä jalkineita. Kävelysauva(t) helpottaa kulkua laskeuduttaessa Suppuravaaraa alas.

Lähtöpaikka. Suppuravaarojen reitin lähtöpaikalle (kartta) löytää Kaltimon kierron kartan avulla Kuusjärventien varresta, mutta koska virallista P-paikkaa ei ole, ole huomaavainen pysäköijä. Autolla kannattaa ajaa Kuusjärventielle Vanhankaltimontien (Eno) kautta; sitä kautta ajaessa reitille osuvat myös Törnin-Männistön asekätkö ja Kaltimojärven lentomuistomerkki. Yhteensä 25 kilometrin mittaisen, oranssilla merkityn Kaltimon kierron ympyräreitin patikoinnin voi aloittaa läheisestä Enosta, johon on junayhteys Joensuusta.

Kartta N=6975673.738, E=655849.282 (ETRS-TM35FIN)

Mainos

Juttu on tehty yhteistyössä Joensuun kaupungin kanssa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi