Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo – keskikesän vaellus UKK-puistossa

Kun kesäloman ensimmäinen 1,5 viikkoa alkoi olla takana, oli pahimmat istumatyöläiselle kertyneet fyysisen työn vajeet jo ehditty kompensoimaan hillasuolla sekä kesäpaikan kattotalkoissa ja ympäristön siistimisessä. Tuntui, että olisi aika alkaa luomaan todeksi heinäkuulle suunniteltua vaellusreissua. Alustavaassa suunnitelmassa oli haarukoituna reissun ajankohta (heinäkuu), kesto (4–6 vrk) ja todennäköinen kokoonpano (yksin).

Eräänä lauantaina olin tehnyt alustavan päätöksen, että lähtisin reissuun maanantaina sen jälkeen, kun mansikkamaalle olisi saatu asennettua rastasverkko. Sattumalta lauantai-iltana vanha kaverini piipahti iltakahvilla, ja siinä tuli käytyä myös lomasuunnitelmat lävitse. Tunti heidän lähtönsä jälkeen sama kaveri soitti ja ehdotti yhteistä vaellusreissua. Vaikka olin henkisesti latautunut lähtemään ensimmäiselle yksinvaellukselleni, ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, kun hyvä kaveri tarjoutui seuraksi.

Ainoa asia mitä hetken mietin oli aikataulu, jonka asettama raami hieman tiukkeni alkuperäisestä väljyydestä. Kaverilla oli seuraavan viikon lopulla muita suunnitelmia siten, että torstaina olisi hyvä kotiutua. Kolmen sekunnin miettimisen jälkeen päätimme, että lähtisimme matkaan jo seuraavana päivänä eli sunnuntaina, jolloin pääsisimme kairaan jo illaksi. Jo alun perinkin minulla oli vähän sellainen fiilis, että viikko poissa kesäpaikalta olisi ehkä vähän turhan iso siivu lomasta perheen kanssa. Tästäkin näkökulmasta tämmöinen reilu puolikas viikko sopi erittäin hyvin!

Alkuyö sujui sitten pakkaillessa ja eväitä lajitellessa. Kesäkuun aikana toki olin huudattanut ruokakuivuria niin, että jauhelihat, kanat ja muutamat kasvislisukkeet olivat valmiina odottamassa.

1. päivä (Aittajärvi–Vetämäkuru)

Sunnuntaina iltapäivän puolella lastasin rinkan autoon, vein lapset mummilaan, poikkesin tankilla ja lähdin ajelemaan Pudasjärveltä kohti Napapiiriä, jossa kaveri hyppäisi kyytiini. Kaverin auto kaarsikin Napapiirin Shellille noin 10 minuuttia minun jälkeeni. Kun tavarat oli siirretty autooni, jatkoimme nelostietä kohti pohjoista.

Sodankylässä kävimme kaupasta viimeiset evästäydennykset ja poikkesimme Kotipizzassa ”pikaruualla”. Hitaasta palvelusta huolimatta hyvältä maistui, ja vatsa täynnä oli hyvä heittäytyä jälleen nelostien vietäväksi. Saariselällä poikkesimme Kaunispään huipulla, josta jatkoimme vielä joitakin kilometrejä pohjoiseen ja käännyimme Kuutuan metsäautotielle. Sorapätkää riittikin vajaa 40 kilometriä. Aittajärven P-alueella oli 5–6 autoa, yllättävän vähän, ajattelin.

Puoli tuntia ennen puoltayötä saimme itsemme ja rinkkamme lähtökuntoon. Laskeuduimme Suomujokivarren kahlaamolle. Vesi ei ollut kovin korkealla, ja polviin käärityt housunlahkeet säilyivät kutakuinkin kuivana. Kahlaamolta lähdimme etenemään Maantiekurun suuntaan, tavoitteenamme kartalla näkyvä poroaita. Ensimmäisen yön ajattelimme viettää poroaidan lähellä. Vetämäkurun kupeesta löytyikin teltalle sija, ja näin oli ensimmäisen leirin pystytyksen aika. Nukkumaan ehdimme joskus kahden aikaan. Sääskiä ei näkynyt, mitä ihmettelimme.

2. päivä (Vetämäkuru–Sarvioja–Paratiisikuru–Pirunportti–Ainin Kotavaara)

Maanantaina heräilimme helteiseen aamupäivään ja nautimme reissun ensimmäisen kenttäaamiaisen. Pakkasimme leirin selkäämme, ja lähdimme nousemaan Kuotmuttipäälle. Hikeä meinasi pukata, kun nousimme mäntyvaltaista rinnettä kohti tunturikoivikkoa, ja siitä edelleen paljakkaan. Hyttysiä ei ollut vieläkään, mutta paarmoja riitti senkin edestä. Ilma oli paitsi aurinkoinen ja lämmin, myös erittäin seisova. Vasta päästyämme paljakkaan, tuli muutamia armahtavia tuulenvireitä.

Kuotmuttipäällä alkoi todella realisoitua, että täällähän sitä taas ollaan. Painalsimme Kuotmuttipään lakea kohti Kaarnepäätä. Kiintopisteeltä kiintopisteelle paarustaen saavutimme Kaarenpään huipun, ja huipulla kohtasimme äkäisiä ja isoja kimalaisia. Tässä vaiheessa huomasimme, että paarmat olivat jostakin syystä enemmän kiinnostuneita meidän rinkoistamme. Ovelina kettuina huijasimme niitä jättämällä rinkat parinkymmenen metrin päähän omasta istuskelupaikasta.

Kuotmuttipäältä lähdimme laskeutumaan Sarviojan kämpälle. Paarmojen määrä vain lisääntyi, ja niitä oli ihan huitoa asti.

Sarviojalla ei ollut yllätykseksemme ketään. Vieraskirjasta huomasin että vanha koulukaveri oli ollut seurueineen paikalla edellisen yön. Kävimme Sarviojassa uimassa. Virkistävän pulahduksen jälkeen kokkailimme lounaaksi nuudeleilla jatkettua keittoa. Täydellä vatsalla sovimme, että kuudelta jatketaan, ja oikaisimme vielä tunniksi kämpän ritsille. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Vähän kuuden jälkeen kahlasimme Sarviojan yli ja lähdimme etenemään polkua pitkin kohti Paratiisikurua. Maisemat olivat komeat, ja ilma edelleen kuuma. Ennen Paratiisikurua saavuimme erittäin kauniiseen purolaaksoon. Polku kulki puron vartta laakson pohjalla. Sopivassa kohdassa ylitimme puron ja saavuimme Paratiisikuruun. Olipa kyllä hämmentävän kaunis paikka, oikein nimensä mukainen, totesimme kun pysähdyimme ihailemaan ja valokuvaamaan tätä maisemaa.

Polun varressa puraisimme hieman välipalaa, ja nousimme Paratiisikurun ja Ukselmakurun väliselle selänteelle. Ilta-auringon maalaamat maisemat olivat edelleen ihan toivottoman hienot.

Ukselmakurun rinnettä edettyämme alkoi edessä häämöttämään Pirunportti. Oli kyllä vaikuttava paikka tämäkin. Kyllä kannatti käydä ainakin kerran elämässä katsastamassa nämä alueen ”nähtävyydet”. Kun kuljimme Pirunportin läpi, paistoi ilta-aurinko suoraan takaamme, maalaten hienon varjokuvan Muorrakkavaarakan Purnuvaaran rinteelle.

Pirunportilta laskeuduimme taas polkua pitkin kohti Lumikurunojaa.

Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä Muorrakkavaarakan kämpälle saakka, mutta emme nähneet sen tuovan hirveästi lisäarvoa etenkään suhteessa huomiseen reittiin. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus kävellä Sokostin kautta Luirolle.

Lähellä Lumikurunojaa poikkesimme parisataa metriä polun yläpuolelle, kohti Ainin Kotavaaraa. Pystytimme leirin puron varteen, ja noin klo 1 yöllä nautimme päivälliseksi kanarisottoa ja jälkiruoaksi lättyjä vaniljakastikkeella. Sääskiä ei ollut edelleenkään haitaksi asti. Kolmen aikoihin vetäydyimme taas nukkumaan. Huomenna helteiden pitäisi vaihtua sateeksi.

3. päivä (Ainin Kotavaara–Sokosti–Luiro)

Sääennusteet pitivät paikkaansa. Aamupäivällä heräsimme sateen ropinaan. Pakkasimme teltasta sisäteltan pois, ja nautimme aamupalan ulkoteltan suojassa istuen. Itse vedin jalkaan brittiarmeijan kuorihousut, jotka osoittautuivat päivän aikana oikein mainioiksi.

Lähdimme nousemaan Lumikurunojan vartta ylöspäin, mutta ennen Lumikurua kyllästyimme siihen maisemaan, ja nousimme tunturiin. Maisemat olivat jylhät, ja mieli oli sateentuhnusta huolimatta korkealla. Kotijoukkoihinkin sain yhteyden viimeistä kertaa tällä reissulla. Heillä kaikki ok, minulla kaikki ok.

Nousimme Lumikurunojan laaksosta Riitelmäpäiden selänteelle. Tuuli oli jo melko navakkaa, mutta maasto helppokulkuista. Kävelimme korkeuskäyriä pitkin Sokostin suuntia tavoitellen, välillä piti kierrellä pahimpia kuruja. Sokostin jo häämöttäessä edessä, pystytimme tihkusateessa ulkoteltan ja valmistimme keittolounaan. Pilvet alkoivat vähitellen laskeutua tunturinhuippujen ylle.

Lounaan jälkeen matka jatkui taas tunturin rinteillä viistäen. Tässä vaiheessa nousimme ajatuksissamme hieman epätarkoituksenmukaisella tavalla liian ylös (tai jäimme liian alas) Riitelmäpäiden rinteellä. Ylhäältä katsottuna jälkiviisasteltuna, olisi ollut järkevämpää pudottautua jo lounaspaikalta lähemmäs laakson pohjaa, ja lähteä siitä nousemaan Sokostin rinteelle. Nyt jouduimme laskeutumaan melko työläästi kurun rinteen alas, ja nousemaan siitä saman tien ylös kohti Sokostia. Sokostin huipun tuntumassa seisova tupa näkyi tässä vaiheessa enää vaivoin, ja pian se oli peittynyt kokonaan sumuun.

Olimme sumuisella Sokostin rinteellä. Näkyvyys oli joitakin kymmeniä metrejä. Maisema-arvojen takia Sokostia ei tänä iltana kannattaisi huiputtaa. Toisaalta Luirolle pitäisi päästä, ja lyhin matka sinne kulkisi Sokostin huipun yli. Niinpä jatkoimme ylöspäin.

Kännykän GPS-sovelluksen ohjaamina pääsimme Sokostin huipulle, jossa kävimme ihmettelemässä linkkimaston infraa ja mietimme, mihin suuntaan lähtisimme jatkamaan. Kävimme vielä huippupisteellä, ja näissä liikuissa allekirjoittaneen suuntavaisto pyörähti totaalisen sekaisin. Kaveri oli menossa ihan eri suuntaan, kuin mihin minä olisin lähtenyt. Kaivoin repusta kompassin, ja myönsin erehtyväisyyteni.

Sokostin huipun maisemia

Alkoi työläs laskeutuminen rakkaa pitkin kohti legendaarista Luiroa. Onneksi ilmassa oli vain sumua, eivätkä kivet olleet sateen liukastamia. Emme kauheasti jaksaneet välittää, missä karttaan merkityt polut kulkivat, vaan etenimme gps:n turvin. Siitä huolimatta onnistuimme koukkaamaan hieman liikaa pohjoiseen, ja Jaurutuskurun pohjoisenpuoleinen seinä näkyi vasta parinsadan metrin päästä. Ei siinä onneksi suurta mutkaa tullut, vaikka se siinä hernerokkasumussa vähän turhalta tuntuikin. Pääsimme pahemmin liukastelematta pilven reunan alapuolelle, ja kohta Luirojärvi häämöttikin edessämme. Loppumatka oli kohtuullisen kevyttä polkumarssia, mielessä välkkyivät ruoka, sauna ja uni.

Odotusarvoni oli, että Luirolla olisi väkeä tungokseen asti, mutta mitä vielä. Puolen yön aikaan saapuessamme Luiron nurkille, liikuskeli liiterin nurkalla vain yksi rajakämppään majoittunut herrasmies, joka kertoi alueella majoittuvan hänen seurueensa lisäksi yksi ihminen ”Hilttonissa” ja yksi pariskunta viereisessä varaustuvassa. Hän mainitsi että saunalla olisi vielä hiillos, ja ystävällisesti pilkkoi muutaman klapin hiilloksen elvytystä varten. Tämä herrasmies oli myös ensimmäinen ihminen, jonka tällä reissullamme näimme Kaunispään pysäköintialueen jälkeen.

Siirryimme saunalle, jossa kaveri alkoi puhaltelemaan hiillokseen. Hetken päästä kiuas syttyi uuteen liekkiin. Kävimme pystyttämässä teltan, ja aloimme valmistamaan päivällistä. Itämaista pataa teryakikanalla. Oli hyvää taas. Leirin pystytyksen ja ruokailun ohessa kuivattelimme vaatteitamme saunalla. Kun tätä oli tehty tarpeeksi, menimme itse saunaan. Kyllä kelpasi!

4. päivä (Luiro–Aittajärvi)

Keskiviikkoaamuna herätyskello herätti ennen kymmentä. Nousin itsekseni, söin aamupalan. Kahvia keitellessäni neljän henkilön ja yhden koiran seurue käveli kämpän edestä meidän leiriämme huomaamatta. Herättelin siinä kaverinkin kahville. Tuttujen aamurutiinien jälkeen pakkailimme taas leirin, ja siirryimme hetkeksi autiotuvan puolelle ihmettelemään. Kuivaushuoneeseen viedyt tavarat olivat mukavasti kuivuneet yön aikana.

Edelleen oli sumuista, eikä Luirojärven takana häämöttävistä tuntureista näkynyt kuin pieni aavistus. Kaverin polvi oli sen verran jäykkänä, että päätimme kulkea lähtökohtaisesti polkuja tänä päivänä. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme astelemaan kohti Maantiekurua. Ensimmäinen tauko pidettiin Raappanan kammilla, ja sen jälkeen etenimme koko päivän niin, että 10 minuutin juoma- ja tupakkatauko pidettiin tasatunnein.

Kävellessämme hahmottui myös päivän suunnitelma. Maastopyöräilyä sivuavan keskustelun lopputuloksena päätimme, että kävelisimme samana päivänä Aittajärvelle ja lähtisimme aamupäivällä kyselemään, josko Saariselältä tai Kiilopäältä löytyisi lyhyellä varoitusajalla läskipyöriä vuokrattavaksi. Fatbike on ollut omissa haaveissa jo jonkin aikaa, mutta vielä ei ole budjetti antanut periksi sellaisen hankinnalle.

Kaverin polvi onneksi vertyi lämmetessään, ja matka sujui jouhevasti. Poikkesimme pääuralta Päkkimäojan laavulle lounaalle. Viiden, kuuden välissä lounas oli syöty, ja matka kohti pohjoista jatkui. Oli oikeastaan todella kivaa kävellä selvää polkua ja samalla keskustella niitä näitä. Aina tunnin päästä tauko, ja mars eteenpäin. Jossakin vaiheessa matkaa oli sen verran pitkää varvikkoa, että housunlahkeet kastuivat polvesta alaspäin läpimäriksi. Tästä vesi valui sukkaa pitkin kenkään, ja puolivälissä matkaa molemmat jalat litisivät märissä sukissa. Eipä se lämpimänä päivänä pahemmin haitannut, hieman epämukavaa vain.

Ennen poroaitaa pysähdyimme tulipaikalle vielä syömään raskaamman ruoan. Tässä vaiheessa pää ja kroppa meinasivat mennä jo jumiin. Liikkeelle lähteminen tuntui todella työläältä, mutta kone käynnistyi taas kilometrin kävelyn jälkeen. Pian saavuimmekin Maantiekurunjärvelle eli Helanderin Kotajärvelle. Tässä pidimme vielä viimeisen hengähdystauon ennen Suomun ylitystä.

Ai että tuntui mainiolta vaihtaa märät sukat ja kengät crocseihin ja astua viileään jokiveteen. Ylitys sujui taas ongelmitta, ja läpsyttelimme crocseilla Aittajärven teltta-alueelle. Muutamia telttoja näkyi jokivarressa olevan, ja päätimme pystyttää omamme hieman ylemmäs pysäköintialueen ja järven väliin. Teltan pystytyksen jälkeen piipahdimme autolla noutamassa ”siviilivaatteita” mukaan. Sen jälkeen makuupussiin ja karkkipussi auki. Nyt itselleni meinasi iskeä ihan kunnon tärinä päälle, ja makuupussiin piti sulkeutua ihan huolella, että vilu katosi. Kyllä päivän kilometrit ottivat veronsa.

5. päivä: kotimatka

Viimeisen päivän kohtalona on aina toimittaa matkapäivän virkaa. Heräsimme kymmenen kieppeillä, söimme pikaisen aamupalan, kasasimme tavarat ja hyppäsimme autoon. Soratietä jyristellessämme yritimme huonolla menestyksellä tavoittaa Saariselän keskusvaraamoa puhelimitse. Ajoimme siis paikan päälle kysymään pyörien perään, ja kuten olettaa sopi, kaikki olivat vuokralla. Kiilopäällä oli puhelinsoiton perusteella sama tilanne. Kävimme paikallisessa ostoskeskuksessa syömässä ihan maistuvan hampurilaisaterian ja ostamassa vähän karkkia tuliaisiksi kotijoukoille. Sen jälkeen Sodankylän sotilaskodin kautta Rovaniemelle, jossa hajaannuimme omille reiteillemme.

Kuten aina, taas täytyy kirjoittaa reissun olleen äärettömän mukavan, ja seuran erittäin hyvää. Sinänsä suositulla vaellusalueella oli todella rauhallista sekä ihmisten että muiden verenimijöiden osalta.

Yksi kohteen valinnan peruste oli se, että halusin käydä katsomassa mikä siinä on, että monet palaavat vuosi toisensa jälkeen noihin UKK-puiston maisemiin. Sain tähän kysymykseen vastauksen, enkä ihmettele asiaa enää ollenkaan. Näissä vajaassa neljässä päivässä ehdimme vain raapaista pintaa, ja korkeintaan käydä katsomassa ns. pakolliset kohteet. Seuraaville reissuille jäi vielä paljon näkemistä ja kävelemistä. Vaikka Sokosti huiputettiin, jäi haaveilemani maisema Sokostilta Luirolle vielä muiden ottamien valokuvien varaan. Kyllä nyt taisi käydä niin, että minusta jäi joku palanen jonnekin Luiron ja Aittajärven väliin.

Hajanaisia havaintoja retkestä, kohteesta ja varusteista:

  • Sääskiä ei juuri lainkaan
  • Ihmisiä ei juuri lainkaan
  • Yötön yö on parasta
  • Maisemat itselleni ennennäkemättömän jylhiä ja kauniita, etenkin Paratiisikurun ja Pirunportin ympäristössä.
  • Itsekuivatut kanan- ja naudanlihat yhdistettyinä pata- ja keittopohjiin ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Tuorepainoltaan 400 g kuivattua lihaa sekä yksi patapussi riittää hyvin kahden ihmisen päivälliseksi.
  • Lundhagsit kastuivat kahtena päivänä litimäriksi – täytyy tutkia asiaa
  • Lundhagsit kuivuivat nopeasti kastuttuaan läpimäriksi
  • Rinkka toimi hyvin
  • Hannah Sett oli oikein mainio teltta kahdelle hengelle
  • Brittiarmeijan lightweight-sadehousuja tulen jatkossakin suosittelemaan kuorihousuja etsiville

Vaellus tehtiin 10.–14.7.2016.

Retken lähtöpiste eli Sodankylän Aittajärvi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7586824.901, E=543705.555.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Tulilta. Poluilta. -blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.