Sumiaisten Hitonhaudalla sielu lepää

Varsin läheltä ehkä paremmin tunnettua ja useammin käytyä Laukaan Hitonhautaa löytyy toinenkin Hitonhauta, nimittäin Äänekosken Sumiaisista. Sumiaisten Hitonhaudan alkuun pääsee useampaakin kautta, joko Sumiaisten keskustasta Sumiaisraitin varrelta Savolantietä pitkin noin 2,5 kilometriä tai ajamalla ensin Taipaleentietä, kääntymällä siitä Rautionmäentielle ja sitä ajettuaan noin 1,8 kilometriä niin ikään Savolantielle. Autolla tai moottoripyörällä liikkuva voi jättää ajoneuvonsa vaikka vanhan louhoksen vieressä olevalle tienpätkälle, joka on suljettu suurilla kivillä.

Kulkupelin parkkipaikka.

Sumiaisten kirkonkylältä reipas retkeilijä tekee matkan Hitonhaudalle jalkaisinkin, ja voi pysähtyä ihastelemaan matkan varrella esimerkiksi Savolan tilan vanhaa kokkitallia tai Rajumäeltä avautuvaa kansallismaisemaa ja etäisyydessä siintävää Sumiaisjärveä.

Hitonhaudalle ohjaavat jännän näköiset ja ainakin riittävän isot viitat.

Reitin alussa on myös luonnonsuojelualueesta ja luonnonsuojelualueella liikkujia koskevista määräyksistä kertova opastaulu. Muutaman sadan metrin päässä alusta löytyvät viitat YLÄREITTI ja ALAREITTI.

Helpompaa reittiä hakeva valitsee yläreitin, mutta silloin rotkon salaisuudet jäävät paljastumatta.

Niin sanottujen huonompijalkaisten kannattaa valita nimenomaan tuo yläreitti, joka kulkee noin kilometrin matkan valoisaa, ensin lehtomaisen kankaan poikki kuivalle mäntykankaalle. Edellisen kerran Hitonhaudalla ollessani kuljin vain yläreittiä, mutta tällä kertaa päätin valita alareitin, joka onkin sitten hieman vaikeakulkuisempi ja kivikkoisempi. Siitä huolimatta alareitille kannattaa ehdottomasti lähteä, jos haluaa nähdä jyrkät kallioseinämät ja rotkovajoaman, joka kulkee useita kymmeniä metrejä harjanteen lakea alempana.

Vaikka en asukaan vilkkaassa kaupungissa, jossa kovakin melu on lähes taukoamatonta, ympäristössäni on kaikenlaisia eritasoisia ääniä jatkuvasti: päivällä tieltä kuuluva autoliikenne, töissä tietokoneen tuuletin ja ilmastointi, kopiokoneen ja tulostimen humina, auton radio ja ajomelu renkaista; illalla television ja perheenjäsenten äänet, astianpesukoneen loiske, naapurien koirat ja niin edelleen. Yölläkin naksuttaa vähintään kaksi seinäkelloa, ja jos perheen lemmikeiltä aikaa omistajilleen liikenee, korvan juuressa kehrää kissa. Kuuloaisti turtuu tällaiseen, ja melua alkaa pitää luonnollisena olotilana – kunnes lähtee luontoon. Oikeasti olin äimänä, miten pitkästä aikaa olikin yhtäkkiä hiljaista. Edes lintujen ääniä tai tuulen huminaa ei kuulunut. Eniten meteliä lähti minusta, kun juttelin paremmalle puolisolleni, jonka kanssa olin retkelle lähtenyt. Siksipä olikin aika katsella, ja katseltavaahan riitti, piti sitten katseensa maassa tai nosti sen ylös kallionjyrkänteitä.

Metsäneläinten noutopöytä.

Tummanpuhuvaa kalliota, josta huokuu ikiaikaista tunnelmaa.

Rotkossa kulkijan kannattaa ottaa varovasti, sillä mikäli mielii mennä aivan jyrkänteen juurelle, saa ensinnäkin varoa astumasta yllättävän vetisiin reikiin (eli lyhytvartiset kumisaappaat saattavat osoittautua todellakin lyhytvartisiksi) ja toisekseen kallio näyttää paikka paikoin aika irtonaiselta. Mitään suurempia lohkareita ei reitille ole onneksi aikoihin putoillut, mutta kovin pitkäksi aikaa ei kannata jäädä aivan kallion juureen pällistelemään – kaiken varalta.

Lieneekö kuvan kuusi vapaaehtoisesti alkanut kasvaa mutkalle vai olisikohan kivellä ollut vaikutusta asiaan.

Tällaiset ympäristöään huomattavasti alempana sijaitsevat kohteet ovat erinomaisia elinympäristöjä monenlaisille sammalille, lehtomaisten ja tuoreiden kankaiden lajeille, erilaisille sienille ja pieneliöille. Varsinkin hämähäkit näyttivät viritelleen runsaasti pyydyksiään kaatuneiden puiden juurakoihin ja kivenkoloihin.

Hienoja vihreän sävyjä käenkaalin kasvupaikalla.

Sienen näkökulmasta maailma näyttää tältä.

Metsänpohja on täynnään luonnon omia väriläiskiä, kuten punahaperoita.

Spider-Man, Spider-Man…

Kontrastia värikkäisiin sieniin ja pohjakerroksen kasveihin tuovat jyhkeät ja juhlavat kalliot.

Vaikka alhaalla rotkossa olisi voinut viettää vaikka koko päivän, alkoi jo hieman hiukoa, joten oli parempi lähteä jatkamaan polkua pitkin kohti jyrkänteen päällä luonnonsuojelualueen rajan ulkopuolella olevaa tulipaikkaa. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä kävi ilmi, että alareitti ei ollutkaan loppuun asti aivan iisi piisi, vaan painuimme suorastaan suolle, jossa jälki sitten hävisi hetkeksi. Toisin sanoen, ei näkynyt keltaisia maalimerkkejä eikä juuri polkuakaan kuin kotvasen pälyilyn jälkeen. Alareitin loppuosalla pitkospuut olisivat olleet tarpeen, mutta onneksi kulunut kesä on ollut kohtalaisen kuiva, eikä rotkon pohjalla ollut liikaa vettä. Tosin suolla sitä on nyt muutenkin. Erinomaisena suunnistajana piti turvautua GPS:ään, joka tosin taisi ottaa retkipäivänä rennosti, kun se näytti korkeammalla ja aukeammallakin paikalla ”parhaimmillaan” noin 45 metriä pieleen. Nyt se sai toimia kirjaimellisesti suuntaa-antavana apuvälineenä ja näyttää kompassillaan, mihin päin pitää mennä ja kuinka pitkälle, että oltaisiin taas polulla.

Jonkinlainen polku sentään suonkin poikki näytti menevän, ja siellä täällä näkyi myös punaisia kuitunauhoja, joiden ohjaamina pääsimme ylös rotkosta. Mutta sanonpa vaan, että ei tuo nousu ihan heittämällä meikäläisen kuntoiselta mennyt, kun vielä oli repussa kassillinen polttopuita ja muuta retkiroinaa. En todellakaan aikonut niitä takaisin kotiin kantaa.

Eivät ne näkymät huonot ole ylhäältäkään päin katsottuna.

Tämän merkin kohdalla teki jo melkoisesti kahvia ja evästä mieli.

Tulipaikka oli siis parinsadan metrin päässä luonnonsuojelualueen rajasta, ja parempi että olikin, sillä nälkä huhuili jo vatsaosastolta melko voimakkaasti. Vaatimattomalle tulipaikalle kannattaa tuoda mukanaan pieni määrä puita, sillä vaikka näytti, että pressun alla oli jonkin verran tulipuita, ainakaan eivät jää makkarat paistamatta tai kahvit keittämättä, jos niitä ei olisi ollutkaan. Makkaraa tosin ei mukana nyt ollut, mutta muuta evästä oli, ja eikun kahvin keittoon. Nuotio toi tunnelmaa (ja savua silmiin), ja vanha kunnon Trangiakin pääsi pitkästä aikaa hommiin.

Tulipaikalla oli askeettinen tunnelma, mutta se oli siisti ja eikä kukaan ollut pistänyt penkkejä palasiksi.

Ah, ei ole metsäkahvin voittanutta…

Henkilökohtaisesti en nykyään lähde retkelle ilman hienoa teesihtiä, jos meinaan reissussa kahvit keittää. Vaimolle aikoinaan ostettu, sydänkauluksella varustettu sihti toimii erinomaisesti kahvihommissa, eikä poroja tule kuppiin käytännössä laisinkaan. Vanhanmallinen Trangian kahvakin sopii kuin tehtynä sihdin nosteluun – tosin nyt sillä piti pitää keittoastiaa kiinni, kun en herkkänäppisenä paljain käsin siihen hennonut tarttua. Parahiksi eväiden syöntiin mennessä sääkin selkeni, sumu haihtui ja aurinko alkoi paistaa. Tämmöinen sen retken pitää olla.

Evästelyn ja fiilistelyn jälkeen paluu kotiinpäin sai alkaa. Taas oli patterit saatu ladattua.

Paljon olisi ollut varmasti vielä näkemistä, mutta paljon nähtiinkin. Loput jäivät seuraaviin kertoihin, ja meidän jälkeemme Hitonhaudalle menevät nauttikoot omalta osaltaan lisää!

KARTTA
ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6949777 E 452384

Retkeilyterveisin Mikko