Sarvikurun hiljaiset metsät, Sodankylä

Nousin autosta ja otin muutaman koeaskeleen hangelle. Yksi, kaksi, joo, hyvin kantaa!

Huikkasin miehelle heipat ja hän jatkoi matkaansa Pyssykylän keskustaan. Asettelin repun selkään ja kohotin katseen taivaalle – täydellistä. Taivas oli kuulaan sininen, vain ohuiden pilvien koristelema. Olin herännyt aamulla niin aikaisin, etten enää tiennyt, oliko oikeastaan aamu- vai iltapäivä. Minulla ei ole talossa kelloa. Lämpömittari on, mutta sitäkään en ollut vilkaissut. Olin lähtenyt retkelle, koska valoa oli sopivasti eikä pakkanen tuntunut liian kireältä.

Olin ottanut helmikuisen lauantaipäivän retkikohteeksi Sarvikurun Sodankylässä. Kurun pohjaa myöten luikersi kartan mukaan kelkkaura, joten olin uskaltautunut matkaan tavallisilla talvijalkineilla.

Kelkkaura kantoi hyvin, aivan kuin olisin kävellyt auratulla tiellä. Tahallinen harha-askel paljasti lumen syvyydeksi noin polveen saakka, hieman yli. Hyvä tietää – jos paikalle osuisi samaan aikaan kelkkailija, väistäisin kelkkaa ajoissa umpihangen puolelle.

Matkan ensimmäinen osuus taittui vanhan hakkuuaukean ja sitten talousmetsän läpi, minkä jälkeen kuljin jonkin matkaa voimalinjojen alla.

Kun saavuin Sarvilammille, pääsi retki kunnolla alkamaan. Maisema oli uskomattoman kaunis ja seesteinen. Lammen jää avartui silmieni edessä hohtavan valkoisena, ja lampea reunustivat lumikuorrutteiset metsät ja vaaran rinteet. Jo se pelkkä sininen taivas olisi riittänyt lumoamaan minut!

Kelkkailijat olivat tässä kohdin poikenneet jäälle, joten minäkin pääsin niitä jälkiä myöten Sarvilammin talviunta uinuvien vesien päälle. Poro oli astellut samoilla urilla.

Lammen rannalla oli komea kota, mutta se oli lukossa. Jäällä hiihti mies, jolla oli ahkio ja ahkiossa pilkkimisvälineet.

Palasin reitille ja jatkoin matkaani. Lammen jälkeen reitti sukelsi metsään ja sen tunnelma muuttui äkkijyrkästi luonnontilaiseksi ja suojaisaksi. Vielä viimeinen voimalinjojen alitus, ja olin kuin jossain salaisessa toisessa maailmassa. Siitä alkoi kuru.

Linjojen kohdalla kapusin vielä jyrkkää rinnettä ylös neliraajataktiikalla katsomaan hieman ympärilleni. Alas liu’uinkin sitten pitkän matkaa pyllymäkeä. Se oli jotenkin epätodellinen hetki, laskea mäkeä kuin lapsi, pitkän matkaa huimaa vauhtia, yksin, reppu sylissä, keskellä Sodankylän autioita hiljaisia metsiä.

Kelkkaura johtaa Sarvikuruun. Kurussa metsän latvusto oli hienosti huurteessa.

Nousin hangelta, heitin repun takaisin selkään ja astelin kuruun. Minusta tuntui kuin olisin kulkenut portista. Sähkölinjat katosivat silmistä ja mielestä. Molemmilla puolillani kohosivat jyrkät rinteet, joilla puut kasvoivat korkeina, ja komeita keloja oli paljon.

Rinteillä hangen alta pilkisti valtavia kivenlohkareita, joiden paljaat posket talvi oli koristellut huurteella.

Kuuntelin. Eikä kuulunut mitään. Ei tiaisia, ei liikenteen ääntä, ei edes etäistä kelkkojen ulvontaa. Ei tullut kuukkeli minua opastamaan. Oli lauantaipäivä ja täydellinen sää maailman pilvisimmän talven jälkeen, mutta näköjään olin liikkeellä yksin.

Yksin Lapin metsänhenkien kanssa.

Sarvikurun pohja on leveä ja metsäinen. Kurun korkeat reunat ovat kuitenkin puiden lomitse nähtävissä molemmin puolin koko matkan. Kurun pohjaa kanssani kulkeva tuulenvire sai vienoa liikettä naavoihin.

Huomioni kiinnittyi lepän pieniin, suloisiin käpyihin. Sodankyläläisen kurun pohjalla lumesta törröttänyt leppä loi lämpimine väreineen kotiseutujen tuntua ja toi muistoja mieleen metsälenkeiltä rakkaasta Salosta. En olisi arvannut törmääväni leppään täällä.

Päivä alkoi kääntyä siniseksi.

Miltäköhän Sarvikuru näyttää kesällä, kun kurun rinteiden järkäleet ovat paljastuneet lumen alta? Jos reitti ei ole liian märkä kesäaikaan, otan takuulla siitä selvää.

Kuljin kurua eteenpäin kunnes se loppui, ja maisema avartui ilmeisesti jonkinlaiseksi suoksi. Kurun päätepisteessä oli puinen kyltti: ”Pittiövaara”. Seisoin totta tosiaan pitkulaisen Pittiövaaran eteläisimmässä pisteessä. Pittiövaarassa pohjoisempana on suuri kuru, joka myös on kohdelistallani, kunhan lumi huikan hellittää otettaan.

Sarvikurulle on Sodankylän kirkolta matkaa noin 10 kilometriä Kittilän suuntaan. Oman reittini aloituspiste näkyy tällä kartalla, ja itse Sarvikuru on tässä. Kävelyä kertyi edestakaisin yhteensä 4–5 kilometriä.

Sarvikurun ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7479801.000, E=474021.000.

Lähellä, lännenpuoleisen Sarvilammin rannalla, on hiekkatien vieressä tulipaikka, puucee ja laavu. Omat puut kannattaa ottaa mukaan.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.