Pohjois-Euroopan syvin kanjoni ammottaa Suomen tuntumassa – sillalle kävely vaatii uskallusta

➡️ 1,8 km suuntaansa

📌 Sijainti kartalla

Herään makeasti nukutun yön jälkeen Birtavarren leirintäalueella ja kurkistan kulahtaneen mökkösen beigenruskeiden ikkunaverhojen raosta ulos. Sää on yhtä harmaa kuin edellisenä iltana saapuessamme. Raskaat sumupilvet makaavat sitkeästi matalalla Kåfjordin eli Kaivuonon yllä. En edelleenkään näe vuonoa reunustavien vuorten korkeutta, sillä näkymä katkeaa kovin matalalla. Mökkikuntamme heräilee, ja pieni lautamökki vavahtelee jo lapsenkin askelista. Onneksi emme ole järeitä viikinkejä.

Leirintäalue on reissumme majoituksista ankein (toki myös edullisin) ja sää tuntuu korostavan tätä tunnelmaa. Lampsimme pesulle yhteiskylppäriin ja aamiaisastioita hakemaan keittiölle. Suihkukin maksaisi erikseen.

Nautimme kuitenkin siitä, että tänä aamuna ei tarvitse pakata, sillä jäämme vielä toiseksi yöksi. Emmekä vielä aavista mitä ihmeitä päivän mittaan näemme ja koemme.

Lähdemme ajamaan syvemmälle Kaivuonon laaksoon pitkin Kåfjorddalsvegeniä. Ohitamme lampaita, jotka tuskin viitsivät väistää autoamme.

Matkalla olisi mahdollisuus poiketa katsomaan Holmenesin merisaamelaisten majoja tai Ankerlian hylättyä kaivosta, mutta jatkamme ylöspäin ja sukellamme sumuun. Noin 13 kilometrin päässä on parkkipaikka, jonka reunalta lähtee polku Gorsabrualle eli Gorsan kanjonin yli menevälle sillalle. Kanjonille pääsisi myös Ankerlian kautta, jolloin kävelyä tulisi yli 8 kilometriä, mutta me otamme nyt kevyesti ja kävelemme helpointa polkua, joka on 1,8 km yhteen suuntaan.



Sumu on täälläkin sakea. Ehkä se helpottaa kulkemistani, kun en näe kaukana alhaalla virtaavaan Sabetjohkiin asti enkä säiky joka kerta, kun lapset kulkevat polun reunalla, jonka vierestä alkaa jyrkkä louhikkoinen rinne. Sumu pehmentää maisemaa, joka on varmasti hieno selkeällä säällä.

Koska näkyvyys on huono, kiinnitän katseeni tavallistakin useammin aivan lähelle ja huomaan pian, että koko metsähän on kukassa. Käkkyräisten koivujen ja kivikoiden välinen aluskasvillisuus on suorastaan riehaantunut. Ruohokanukat, metsäkurjenpolvet, niittyleinikit ja vanamot peittävät maaston hehkeinä vehreinä mattoina.

Metsäkurjenpolvien ja niittyleinikkien väriloistoa

Ruohokanukat ja kurjenkanervat

Peuranvirna

Pohjansilmäruoho

Veden kohina paljastaa putouksen olevan lähellä. Gorsan putouksen tai Gorzifossin yläjuoksu jo häämöttää puiden välistä.



Laskeudumme vielä hetken ja saavumme Gorsabrualle, Pohjois-Euroopan syvimmän kanjonin ylittävälle sillalle. Mies ja lapset kiiruhtavat siltaa eteenpäin. Minä ehdin astua vain muutaman askeleen ilmavalle sillalle, kun näkökenttä alkaa sumentua. Vajoan polvilleni, pidän kiinni sillan kaiteista ja hengitän syvään. Yritän ottaa muutaman kuvan kaiteiden välistä. Pidemmälle en uskalla.

Gorsabrualta hypätään usein benjihyppyjä



Putous on vaikuttava näky, vaikka sumun takia voimme vain arvailla minkä värinen harmaa tarkoittaa kanjonin pohjaa.

Näin pitkälle en itse päässyt vaan mies otti tämän ja seuraavan kuvan puolestani

Tuolla jossain lienee kanjonin pohja ja siellä virtaava Sabetjohk

Nousemme sillalta takaisin rinteeseen ja juomme kahvit nuotiopaikalla.


Lähden vielä uudestaan alas sillalle, sillä tiedän pystyväni parempaan. Kävelen jo muutaman metrin pidemmälle ja otan kuvia kaiteen yli. Seuraavalla kerralla pystyisin jo kävelemään sillan päästä päähän, mutta emme voi jäädä tänne tänne koko päiväksi siedätyshoitoon.

Kurkistamme vielä hieman ylemmäs vanhan voimalaitoksen raunioille ennen paluutamme autolle pitkin kukkaista polkua.

Yksinäinen kissankello

Tunturikatkero

Vanamojen hempeä maailma

Juttu on julkaistu aiemmin Matkoja, retkiä, hetkiä -blogissa

Mainos

Lue lisää Gorsabruasta englanniksi täältä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi