Pimeän pullon jäljillä, Lekkerikallio, Kirkkonummi

Yksi harmaa, tihkusateinen päivä. Lämpötila ulkona +9 astetta ja ilmankosteus 96%. Intensiivistä näpertämistä tietokoneen ääressä läpi aamu- ja keskipäivän. Tuon puserruksen perään pää sekä keuhkot kaipasivat puhdistusta bittipölystä ja niin päätin yht’äkkiä lähteä pikku lenkille ulos tuulettumaan.

Muistin lokeroista löytyi evästeetä keittäessä Lekkerikallio, yksi pikkuinen sivutienpätkä Sepänkyläntiellä, joka on askarruttanut mieltä sen sadat kerrat ohi ajaessa. Eipä niinkään nimen tausta, se tuntuu perin helposti arvattavalta, mutta millainen kallio siellä talojen takana oikein mahtaakaan olla?

Eikun siis vedestä piittaamattomat kuorivaatteet päälle, reppu selkään ja kävelemään. Ensin pitkää ja tuttua metsäautotietä Neidonkallion päiväkodilta Dalkullantielle ja siitä sitten samansuuntaiselle Pulkuksentielle, missä en ole koskaan vielä käynytkään.

Niin vaan sellaisiakin paikkoja löytyy ainakin pienemmässä mittakaavassa yhä jopa aivan läheltä omaa kotiakin, vaikka tosi paljon on siksakkia tullut tehtyä lähiseudun metsissä. Näiden teiden välinen, oikein hyvälaatuinen polkukin oli minulle uusi, kulkien ohi useiden metsiin ja kallioille viime vuosien aikana rakennettujen uusien omakotitalojen.

Kyllä niin metsänraivaajakansaa me suomalaiset yhä vaan olemme, ettei liian syrjäistä paikkaa talon pystyttämiselle ole olemassakaan, kunhan sinne tie vaan saadaan tehtyä. Ja kyllä se aina saadaan.

Kuva reitistä ja paikasta Google Earth -satelliittikartalla. Retken dimensiot 8,6 km / 135 min.

Pulkuksentiellä olinkin jo hyvin lähellä kohdealuettani ja karttaa katsellen lähdin vaan kävelemään metsän halki kohti sitä muutaman talon ryhmää, joka on Lekkerikallio nnimisen sivutien varrella ja lähistöllä.

Jo heti tieltä lähtiessä, yhden talon pihan vierellä olin havainnut pyöreiden kivien läjän, joka laittoi miettimään muinaishaudan mahdollisuutta. Siinä oli kyllä myös kahdessa paikkaa sellaisia monttuja, jotka puolestaan veivät ajatukset Neuvostotasavaltojen liiton parenteesiaikaisiin poteroihin.

Ei ole mahdotonta myöskään sekä että. Siellä täällä kuntamme alueella on nimittäin bunkkereita, jotka on tehty hyödyntäen surutta ikivanhojen hiidenkiukaiden näppäriä ”materiaalivarastoja”.

Muinaishauta Pulkuksentien vieressä.

Löytö!

Kulku oli helppoa laajan kallion eteläänpäin viettävällä rinteellä, harvassa metsässä, missä on runsaasti kivikkoa ja myös suuria, peruskarttaankin merkittyjä siirtolohkareita.

Yhden sellaisen juurella havaitsin taas kivikasan, jota täytyi mennä katsomaan lähempää. Siinähän olikin sitten kivikasan suojissa peltinen pönttö, ilmiselvästi tulipesäluukkuineen kaikkineen. Ja vaikka minun ajatukseni eivät vielä olleet lainkaan missään lekkereissä, kyllähän sellainen mahtava ahaa-elämys kuitenkin välähti läpi kehoni! Olisiko tässä peräti ollut korpikuusen kyynelten tislaamo joskus aikoinaan?

Tulipesän päällä olleista tislauslaitteista ei ollut mitään jämiä jäljellä, sellaiset arvotavarat oli tietenkin vienyt mennessään joko elinkeinonharjoittaja taikka poliisi. Joka tapauksessa tämä pikku pesäke sai minut tavattoman hyvälle tuulelle ja kokemaan mitä mahtavinta löytämisen riemua taas kerran! Löytö tuli erityisen positiivisena yllätyksenä ”kirkkaalta taivaalta”, koska en tosiaankaan ollut etsimässä mitään muuta kuin aluetta, missä en ollut ennen käynyt.

Koko paikka näyttikin nyt kuin ilmetyltä salapolttokeitaalta korpien kätköissä. Mäntyjen, kuusten ja kivenjärkäleiden suojassa, sopivasti syrjässä silloisesta ihmisasutuksesta.

Tislaamon paikka ison siirtolohkareen vierellä.

Siitä kävelin pientä poluntapaista ensin vielä edemmäs idän suuntaan ja sitten takaisin, suunnaten notkelman yli aivan vieressä jo olevalle ”Lekkerikallion mäelle”. Sinne sivutien päähän ja yhden talon pihapiiriin johtaa iso polku tai vanhan metsätien pohja.

Siinä tien päässä olin joskus polkupyörällä käynytkin, havaitsematta lainkaan eteenpäin johtavaa polkua. No nyt tiedän.

Nimistä ja paikoista vielä sen verran, että peruskartassa ei näillä kallioilla ole mitään nimiä. Ainoastaan kahdelle omakotitalolle johtavalla tienpätkällä on nimi Lekkerikallio. Tämän tutkimusretkeni perusteella osasin tietty jo vahvasti arvella, mistä nimi voisi olla peräisin, vaikka se tuokin mieleen paremmin kauppapaikan kuin tuotantolaitoksen.

Ja vaikka tuon kadunnimen etymologia onkin ikäänkuin itsestään selvä, sain kyllä vielä varmistuksenkin siihen kyselemällä kunnan nimiasioista perillä olevalta taholta. Ja sitten, kävellessäni noilla seuduilla uudestaan joskus seuraavana keväänä, vastaani tuli polulla vanhempi pariskunta koiran kanssa. Heitä ystävällisesti tervehtien ja kysyen, kertoivat nimen ehdottomasti viittaavan juuri siihen entiseen tislaamoon. Kertoivat myös jonkinlaisesta debatista, mikä oli aikanaan käyty tuon nimen saamiseksi virallisesti kirjoihin. Erityisen haasteellista oli kuulemma ollut passelin ruotsinkielisen nimen sopimisen kanssa.

Paluumatkan mutkittelin läpi vähemmän tuntemieni ryteikköisten metsän kohtien, viettäen teetauon yhden tuulensuojaa tarjonneen korpikuusen juurella. Missäs muuallakaan juuri tällaisella retkellä. Kyyneliä hän ei päälleni valuttanut, kun sateet ja tihkut olivat häipyneet retkeni aikana.

Evästyspaikka korpikuusen alla, ilman kyyneliä.

Kotiin palattuani oli takana 8,6 kilometriä poluilla, kaksi tuntia ja vartti raikkaassa ulkoilmassa, mieli virkeänä kuin uuden mantereen löytäneellä tutkimusmatkailijalla!

–Kari

Ohessa vielä paikka merkittynä peruskartalle. Kyseinen, kartallekin merkitty siirtolohkare on punaisen ympyrän sisällä. Sepänkyläntieltä luoteen suuntaan erkanevan, Lekkerikallio -nimisen tienpätkän risteys on puolestaan merkitty sinisellä tähtikuviolla. Jos joku haluaa tuolla käydä, niin huomatkaa, että Lekkerikallio johtaa suoraan yksityiseen pihaan, eikä sitä kautta parane kulkea!