Pijätyksestä kirnun kautta konttoriin – Sallivaaran poroerotusaita

Kesäkuun alussa muutin töiden perässä Inariin. Jo silloin olin tietoinen, kuinka paljon nähtävää lähimaastoista löytyy, mutta edelleen se jaksaa yllättää. Joka kerta kun ajan Inarista kotipaikkakunnalle Pelloon ajan Sallivaaran opastekylttien ohi. Joka kerta ohi mennessäni olen huokaillut, että milloinkahan sitä löytäisi aikaa käydä katsomassa vanhaa poroerotuspaikkaa. Viime viikonloppuna aikaa viimein oli.

Polku Sallivaaran aidalle lähtee aivan Pokantien (tie Inarista Kittilään) vierestä. Noin tunnin ajomatkan päässä Inarin kirkonkylältä.  Repojoki virtaa aivan lähellä parkkipaikkaa, jossa polun pää on. Repojokea ei kumminkaan tarvitse ylittää missään vaiheessa. Sallivaara on lähellä sitä kuuluisaa Pokkaa, jossa monesti mitataan talven pakkasennätykset. Tätä en osannut huomioida: aamulla Inarista lähtiessä mittari näytti -15 pakkasta, ja ajattelin sen laskevan ajomatkan aikana jonnekin mukavan -10 tienoille. No, parkkipaikalla, polun päässä auton mittari näytti -23. Kylmä on vain mielentila vai miten se meni.

Sallivaaran poroerotuspaikka on Metsähallituksen kulttuurihistoriallinen kohde. Se on kunnostettu nykyiselle mallilleen 1980-luvun lopussa, mutta erotuspaikkana Sallivaara on toiminut jo 1800-luvulta. Nykyisen aidan viimeisin osa on rakennettu 1933. Erotuksia aidalla tosin ei enää pidetä, viimeisin oli 1960-luvulla. Sen jälkeen syyserotuksiin on siirrytty Hirvassalmelle, johon rakennettiin myös teurastamo. Sallivaaran aidalta kun porot jouduttiin kuljettamaan aidalta elävänä tien varteen ja teurastamaan siellä.

Parkkipaikalta aidalle on noin kuuden kilometrin matka. Pari kilometriä parkkipaikalta on Pajuojanniemen telttailualue. Kävin aidalla marraskuun viimeisenä viikonloppuna, mikä oli kyllä viimeinen aika tänä vuonna käydä ilman suksia. Lunta oli polviin saakka, enemmän kuin Inarin kirkonkylällä. Onneksi joku oli ajanut kelkalla tienlaidasta aidalle. Kelkkapolannetta pitkin kävely sujui joutuisasti.

Kuuden kilometrin matka taitetaan Lemmenjoen kansallispuistolle ja Inarille ominaisissa mäntymetsiköissä. Myös pari isompaa jänkää reitin varrele osuu, mutta niiden yli on rakennettu pitkospuut. Oikeastaan moottoritieversiot sellaisista, semmoiset mönkijällä mentävät leveät kulkutiet.

Parin tunnin tarpomisen jälkeen huomasin ensimmäistä kertaa aidan kulkevan polusta vähän matkan päässä. Kohtapa vastaan tuli opastetaulutkin. Sallivaaran aidan alueella on yhteensä 11 kämppää, jotka ovat kuuluneet, ja kuuluvat edelleen alueella poronhoitoa harjoittaville suvuille. Alueella on myös kaksi yleisessä käytössä olevaa kämppää. Autiotupa on vanha poliisien kämppä, siinä ovat muinoin asuneet Sallivaaran erotuksia ja aidan tapahtumia valvomaan tulleet nimismiehet. Takalon Mikon kämpästä on kunnostettu retkeilijöiden käyttöön päivätupa. Kolmas kaikille avoin kämppä on opastustupa, Kaapi Aikion ja Teuvo Lehtolan omistama kämppä, jonka sisältä löytyy tietoa alueella harjoitetusta poronhoidosta. Kämpän vierestä lähtee myös polku Sallivaaran päälle. Yksi syy tulla kesällä takaisin.

Autiotupaan päästäkseen pitää kävellä pijätys-aidan läpi. Pijätys-aita on rinki, jossa porot pidettiin ennen kuin ne pienempi tokka kerrallaan otettiin kirnuun. Kirnussa taas porot otettiin kiinni ja jaettiin konttoreihin. Konttorit olivat jokaisella poronhoitajalla omat, monilla vielä niin, että erikseen laitettiin eloporot ja -teurasporot.

Kämppään mahtuu lavereille helposti kymmenkuntakin henkeä yöksi. Tulisija on, takan pesään on vain istutettu kamina. Parin tunnin kahvistelutauolla lämpö ei tuntunut riittävän, seuraaville kämppä lämpeäisi varmasti jouhevammin (jos siis sattuisivat retkeilemään Sallivaaran tuvalle parin päivän sisään). Vieraskirjaa kämpässä ei ollut, joten tarkkaa tietoa tai edes suuntaa antavaa edellisten kävijöiden päivämääristä ei ollut.

Taival takaisin autolle oli sama kuin tullessa. Pimeys vain alkoi saavuttaa, jolloin katse oli pidettävä entistä tiiviimmin kelkkapolanteessa. Sopiva alkavan kaamosajan reissu: kaikki valosan ajan tunnit tuli käytettyä suht tehokkaasti hyödyksi. Autoa voi ajaa pimeälläkin. Sallivaaran aita ympäristöineen ja Sallivaaran huiputus jäi kyllä kaivelemaan sen verran, että uusinta reissu sinne pitää tehdä. Sitten kun on vähän enemmän valoisaa aikaa. Mutta eikös se ole hyvän retkikohteen merkki, että sinne haluaa mennä uudestaan?

Lisää tietoa Sallivaaran aidasta löytyy Museoviraston sivuilta sekä Metsähallituksen sivuilta.