Pielisen Hiekkasaaret, toisenlainen ja vaikuttava näkökulma Kolin kansallispuistoon
Kolista muistetaan kuvat vaaroista ja niiden laelta. Ne ovat sitä myöten myös ensimmäinen tai usein ainoa asia, joka Kolista siellä käymättömälle tai ainoastaan piipahtaneelle tulee mieleen. Vaarojen juurella, keskellä yli Pielisen avautuvaa kansallismaisemaa, oikeastaan yksi sen tärkeimmistä elementeistä on Hiekkasaariksi kutsuttu saarijono. Sille, joka jalkansa noille saarille laskee, avautuu todella hieno seikkailu ja aivan uusi näkökulma Koliin.
Pitkä saariketju osoittautuu lähemmässä tarkastelussa harjuksi. Se kulkee Pielisen suuren selän ja Kolin vaarajonon suuntaisena Hattusaarelta aina Valkeavaaralle asti. Siellä täällä pistää lakensa yli vedenpinnan ja lopun matkaa se kiemurtaa matalikkona. Sen kokokin yllättää. Vaikka läheltä se näyttäytyy hentoisena juopana, niin sille kertyy pituutta yli 22 kilometriä.
Kun pituuteen yhdistää kaiken saarilla nähtävän, on selvää, että niille tulee varata vähintään päivä. Mieluummin kaksikin, jos koko letkan aikoo tutkia. Meillä ei tähän valittavasti ollut mahdollisuutta, mutta toisaalta se tarkoittaa sitäkin enemmän löytämisen ja kokemisen iloa jokaiselle, joka tämän jutun perusteella tuon ihmeen löytää.
Me otimme oman tutustumisemme alkupisteen Hattusaaren päästä. Siellä harju on kiinni mantereessa ja kenen tahansa saavutettavissa. Dusterille etsimme paikan, jossa se ei olisi muille riesaksi. Nätistihän se maastoutui pienen ojan toiselle puolelle. Tuumimme, että mahtaa joku ihmetellä luovaa parkkeeraustamme.
Kohtapa astelimme polkua reilut puoli kilometriä läpi mäntykankaan. Länsi-lounaasta oli tulossa ukkosrintama, jonka myöhemmin kohtasimmekin. Nyt se oli vielä kaukana ja saimme osaksemme vain lämpimän tuulen, joka sopi tähän paikkaan enemmän kuin hyvin.
Viimein astuimme ulos metsästä. Olimme rannassa, jossa harju kapeni ohueksi juovaksi, vain pariksi metriksi. Tuo näky ja sen herättämä tunne oli jotain, jota sanat eivät riirä kuvaamaan.
Aallot olivat lajitelleet erikokoiset kivet pitkiksi rannansuuntaisiksi muodoiksi ja niiden seasta pisti esiin muutama suurempi kivi ja kasvit, jotka eivät ylilyövistä mainingeista, puhurista tai talven jäistä välittäneet.
Toisella puolella avautui järven selkää silmän kantamattomiin. Sielä täällä siitä pisti esiin jokunen saari. Sitten oli vain aavaa. Toisella puolella tuuli oli nostanut suuret aallot. Toisella ranta oli liki tyyni.
Kävelimme eteenpäin. Harju leveni hieman ja metsä valtasi taas korkeammat osat. Maassa oli kivisiä kuoppia. Ne olisi helppo kuvitella ihmisen tekosiksi, mutta nekin olivat jäätikön sulamisen maahan piirtämiä. Osa suppia ja osa sulamisvesisen kaivamia pieniä uomia. Itäpuolen rantaan laskeutuesamme loksahtikin sitten suu ammolleen auki. Paikka oli paratiisi.
Edessämme avautui pitkä, kauniisti kaartuva hiekkaranta, jota reunustivat vaaleat, pyöreät kivet. Niiden yläpuolelle levittivät suojaisat oksansa tervalepät ja koivut. Toisella puolella oli aava, joka sai tuntemaan itsensä vapaaksi. Ei pienintäkään ihmisen tai ihmisen tekemien koneiden ääntä, vain tuulen suhina ja aaltojen kohina.
Tähän maailmaan palattuamme otimme suunnaksi Kolin sataman ja sieltä löytyvän Alamajan. Aamukahvien jälkeen kulkupeliksi vaihtui kanootti. Koska edellisesta melontareissusta oli pari vuotta, päätimme ottaa tuntumaa ensin suojaisemmilta vesiltä. Vesi solisi rauhoittavasti, kun melkoimme lahden pohjukkaan ja sieltä lähtevään pieneen jokeen.
Alkumatkasta rannalla oli jokunen mökki, mutta kauniin puusillan jälkeen ei niitäkään. Asfalttitien siltaa ei voinut kauniiksi sanoa, mutta sen jälkeen uoma kiemursi keskellä saraa, vehkoja ja kurjenmiekkaa kasvavia rantaluhtia ja tulvaniittyjä.
Valtavan pitkälle tuossa sokkelossa ei päässyt, mutta sai hyvinkin tuntuman kulkupeliin. Seuraavaksi saatoimme jatkaa matkaamme seuraavaan määränpäähän, Isokorpille. Siellä tiesimme olevan tuli paikan, kuten myös sen viereisellä Pikkukorpilla. Kamerat jäivät autoon, sillä keli oli sen verran tuulinen ja edessä paljon kuvattavaa, joten kalustotappion riski päätettiin minimoida.
Iso- ja Pikkukorppi ovat hiekkasaarista ehkäpä ne saarimaisimmat, jos näin voi sanoa. Keskiosien männyt tarjoavat mukavan varjon kuumanakin päivänä ja Pielisen tuulenvire hoitaa loput viilennyksestä.
Jos tämä ei riitä, niin löytyy valkoisena hohtavaa hiekkarantaa, josta pääsee pulahtamaan viileään veteen. Rannalle lekotteluun löytyy vaihtoehdoiksi myös mukavia poukamia.
Etelään jatkaessa seuraavat saaret – Hiekkapakka, Suuri-Kopra, Pieni-Kopra, Purjesaari sekä Laitosaari ovat sitten ensin käymäämme Kaiskunniemeä muistuttavia. Sillä erotuksella, että vierestä avautuu vielä henkeäsalpaava maisema Kolin vaarojen jylhään sivuprofiiliin.
Laitosaaresta löytyy vieläpä kolme tulipaikkaa. Vielä kun varsinaisesti Hiekkasaaret-nimeä kantava ryhmä muodostelman pohjoispäästä otetaan mukaan laskuihin, niin tulipaikkoja löytyy kaikkinensa seitsemän.
Eteläpäässä äärimmäinen piste, jossa muodostelmaan on vielä mahdollista päästä tutustumaan, on Valkeavaaran kupeella oleva Valkealampi, jonka erottaa pielisestä vain kapea hiekkakannas. Sen Pielisen puoleiselta kyljeltä löytyy myös yleisenä uimarantana käytetty hiekkaranta. Tätä vaihtoehtoa suosittelemme varsinkin veneettömille, jotka haluavat pulahtaa Pielisen aaltoihin. Samalla reissulla kannattaa käydä tutustumassa myös maineikkaaseen Pirunkirkon luolaan.
Oman veneen ja kanootin ohella saarille voi päästä myös venekyydillä tai vuokraveneellä – ajantasaiset tiedot palveluntarjoajista löytyvät Koli.fi-sivustolta.
Kaiskunniemi kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 7011565 E 640398
Hiekkasaaret kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 7003545 E 643774
Valkealampi kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6992305 E 650438
Näillä Kolin alla olevilla saarilla on moneen kertaan soudeltu ja aina ne ovat yhtä hienoja. Erikseen kannattaa mainita vielä Laitosaaressa oleva syvä Lakkarilahti, joka vaikuttaa suorastaan nuoruuden merirosvokirjojen laguunilta.
Harjanteiden eteläpäässä mentereella oleva Valkealammen ja Pielisen välisen välinen harjanne on myös hieno. Valkealammen vesi on kirkasta ja myös erikoisen väristä jos oikein muistan. Siinä on luultavasti voimakkaita lähdevirtauksia, koska kerran lammen varhaisessa jäässä oli kiinnostavia virtauskuvioita.