Osborn & Elisabeth upposi Hangon edustalla vuonna 1873 – sukellusretki hylylle on fantastinen kokemus

Tämä on kertomus sukellusretkestä tutkimaan Hangon edustalla, Kemiönsaaren vesillä sijaitsevaa kuuluisaa hylkyä nimeltä Osborn & Elisabeth ja ottamaan sieltä hienoja valokuvia. Tämä on oivallinen esimerkki siitä, miten kokonaisvaltaista ja monitahoista luonnon parissa retkeilyä sukellusharrastus oikeasti on.

Sukelluskuvat: Pekka Tuuri

Kohde kartalla

Lukijalle: Tässä artikkelissa käytän sukelluslokitiedostoa niin, että laitan alkuun pienen dataosion sellaisenaan ja sen jälkeen lisään lokin tekstiin väliotsikot sekä valokuvia. Teksti itsessään on aivan sellaisenaan minun sukelluslokini. Aivan ensimmäiseksi laitan hiukan tietoja itse kohteesta. Tuo osio ei ole kotoisin sukelluslokistani.

Kohde: Osborn & Elisabeth

Hienoimmalla ja kompakteimmalla tavalla saa suomalaisista hylkykohteista tietoa sukeltajien ylläpitämältä ja käyttämältä sivustolta Hylyt.net. Sieltä löytyy tiivistetyt versiot hylkyjen sijainnista, historiasta ja nykytilanteesta, sekä linkkejä lähdetietoihin, jos haluaa sukeltaa syvemmälle aiheeseen. Lisäksi sivuilla on yleensä hyviä valokuvia kohteista, joskus videoitakin. Tässä suora linkki Osborn & Elisabethia koskeviin tietoihin. Tästä hylystä käytetään myös nimeä Keulakuvahylky, ja sivulta löytyykin kuvia myös aluksen keulakuvasta, joka nykyisin esillä Merikeskus Vellamossa Kotkassa.

Sukelluslokin dataosa

  • #867           20.10.2015      Hanko, Keulakuvahylky
  • Type:          Hylky- ja valokuvaussukellus
  • Gear:          Apeks 2/2, Transpak, 905, Quattro, 2×12/200, 15.3kg (Bow), AirX, Xtar D35
  • Weather:   Kevyt kaakkoistuuli, pilvipouta mukavin auringon pilkistyksin, t= +10°C
  • Down/Surf:     13:41 – 15:04
  • Depth/Time:   17.8m / 82 min
  • Visib/Temp:    10m / 10 C
  • Gas:                 (185 – 85) * 24 = 2400 ltr
  • Buddy:             Pekka Tuuri
  • Hours tot:        574h09

Sukelluksen profiili

Kokoontuminen

Niin oli vain päässyt kokonainen vuosi vierähtämään minun edellisestä sukelluksesta! Sekin Pekan kanssa, Drottningkobbenin luodolla, lokakuun 30. päivä 2016. Myös tämä sukellus tapahtui kokonaan Pekan junailemana, kuinka muutenkaan nykyään meikäläisellä. Logistiikka oli nyt sellainen, että Pekka oli ajanut Hankoon jo eilen maanantaina, suunnitelmanaan tehdä jotain yökyöpelöintiä vedessä. Minä ajelin sitten tiistaiaamuna Tvärminnen venesatamaan, missä meillä oli treffit. Täydennysaamiaisen ehdin nauttia perinteiseen tapaan Karjaan Shellillä ja ennen kymmentä olin rannassa. Pekka päräytti sinne kohta myös, vastoin odotuksiani autolla Hangosta, missä oli yöpynyt. Vene oli parkissa yhden laiturin kupeessa, minne en ollut osannut kurkistaa. Roudailimme siinä sitten rauhallisesti suuret, ellei peräti suunnattomat, määrät tavaraa autoista laiturille ja laiturilta veneeseen, minne jopa meidän kahden tavaton varustemäärä kuitenkin mahtuu ihan hyvin. Monen monen yhteisen kahden hengen keikan jäljiltä kaikilla erilaisilla varusteilla ja tarpeilla on jopa omat, sopivimmat paikkansa tai ainakin alueensa.

Kahden sukeltajan varusteiden kevyemmät osat hyvässä järjestyksessä veneen keulassa.

Venematka

Kaikki kuivapukujen alle tulevat vaatteet puimme valmiiksi päällemme juuri ennen lähtöä, koskei lievän tuulinen meri-ilma nyt mitenkään kesäisen lämpimältä tuntunut. Merimatka länteen lähti taittumaan hyvällä vauhdilla 70-heppaisen nelitahti-Jammun viemänä, kun olematon aallokkokaan ei haitannut menoa ollenkaan. Ehkä kolmen vartin verran huristeltiin veneväylää pitkin, ohi menneiden vuosikymmenten lukemattomilta sukellusreissuilta tuttujen paikkojen, kuten viime vuosina lähes kokonaan pois syöty Kuningattarenvuori, Drottningkobben, Meijerfelt, Tulliniemi, Hauensuoli, jne. Jatkaen vielä hyvän matkaa veneväylää noin luoteen suuntaan, missä Storkålen (tai Trehållsskäret) -nimisen luodon etelärannan tuntumassa havaittiin kovasti kaipaamamme poiju. Siihen vene kiinni tukevaan köyteen, ankkuri vielä pohjaan varmistukseksi ja eikun asetuimme leiriin. Siis ryhdyimme ihan ensimmäiseksi vähän evästelemään, koska seuraavan kerran voisi jotain syödä ja juoda ehkä 3-4 tunnin kuluttua, parhaimmillaan.

Kohti loppukesän seikkailua! Tämä kuva tosin kotimatkalta.

Evästauko kotkan kanssa

Siinä olikin kerrassaan mukava istuskella nauttimassa mitä upeimmassa paikassa ja loppusyksyn säässä! Reilun sadan metrin päässä oleva luoto näytti kauniilta ja erikoiselta muutamine harvoine yksinäisine pensasmaisine puineen ja varsinkin kullankeltaisina auringossa hohtavine heinikoineen. Kaksi harmaahyljettä kurkisteli vähän väliä pinnalla veneen ympärillä, ihmetellen uusia tulijoita. Ja kuin kruununa kaiken päälle, luodon ympärillä, aivan matalalla lenteli merikotka! Joka sitten vielä meni ja istahti luodon korkeimmalla kohdalla olevan käkkärämännyn latvuston oksille, missä me häntä tiirailimme Pekan veneen kiikarilla. Sekä tietenkin minun kamerani teleobjektiivin läpi. Kokonaisuus oli kuin joku varta vasten meitä varten tehty asetelma!

Ole hyvä ja bongaa sinäkin merikotka. Enempään lähentymiseen ei pokkarin tele riittänyt.

Tuon hienon ja kiireettömän eväshetken jälkeen ryhdyimme sitten lopulta valmistautumaan sukellukseen. Mikä toki otti oman hyvän aikansa, vaikka nyt olosuhteet olivat täysin ideaaliset, ilman aaltojen keikutusta. Pekan kamera sekä bailout-säiliö oli laskettu roikkumaan veteen omiin köysiinsä, ja Pekka meni ensin veteen suljetun kierron laitteineen veneen takaosan portailta. Hänen oltuaan valmiina, minä kierähdin selälleni veteen veneen laidalta. Sovitun mukaisesti kokoonnuimme poijuköydellä, mistä kaiken touhun rauhoituttua ja merkit vaihdettuamme lähdimme alas Ahdin maailmaan.

Sukellus alkaa

Laskeutuminen tuntui helpolta ja koko oleminen hyvin tasapainoiselta, vaikka veneessä mikään ei ollut siltä tuntunut. Vaan varustautuminen oli aikamoista äheltämistä. Kovin monet varusteet ja asiat eivät olleet löytäneet oikeita paikkojaan helposti ja sujuvasti, niinkuin pitäisi. Ja tapahtuukin silloin, kun niiden kanssa pelaa säännöllisesti ja paljon. Minulla ei enää ole minkäänlaista rutiinia ja tuntumaa kaikkeen, kun sukellan niin äärimmäisen harvoin.

Mutta siellä pinnan alla siis kaikki oli aivan kertakaikkiaan kohdallaan ja painottomana lentäminen tuntui juuri niin hienolta kuin aina ennenkin! Hienommaltakin, koska tunne ei ollut enää niin tuttu. Näkyvyys edessä tuntui sellaiselta vähän nuhjuiselta, ei miltään erinomaiselta – muttei missään tapauksessa huonoltakaan! Ja kun vielä muisti, että nämä asiat alkavat näyttää yhä vaan paremmilta kunhan silmät ja aivot ovat vaikka vartin verran tottuneet vähäisempään valoon, niin fiilis oli tosi korkealla!

Poijun suurelta betonikuutioankkurilta uimme pikkuhiljaa noin parinkymmenen metrin matkan hylylle, pohjalla olevaa opasköyttä seuraillen. Köysi johtaa hylyn keulaan, missä Pekka jo aloitti kuvaustoimensa, näyttäen minulle merkkejä uida hylyn kyljelle, lähelle pohjaa ja sitten lähestyä häntä hiljakseen. Minä tein työtä käskettyä, suunnaten osan aikaa valaisimeni kiilaa minimiteholla hylyn sinisimpukoiden peittämään laipioon. Pekan minulle antamaa minivalaisinta en pystynyt löytämään tunnustelemalla vasemman puolen D-lenkistä.

Hylyn alkututkailua keulapiikin alla. Kuva: Pekka Tuuri.

Tokat kuvaukset hylyn perässä

Jatkoimme pohjalla hylyn perään, missä Pekka katsoi seuraavat kuvaamisen paikat ja kuvakulmat jyhkeän peräsimen paikkeilta. Ennen tuota kakkossessiota koetimme yhdessä paikallistaa sen Pekan juuri oikeanlaisena pitämän mini-LED-valaisimen vasemmalta olkavarreltani, muttei siinä mitään ollut! Oli siis ilmeisesti irronnut veteen loiskahtaessani, vaikka oli kiinni tuplapistoolihaalla, jotka eivät kyllä yleensä vahingossa mistään irtoa. Mutta asian enempi taivastelu ei tuolla auttanut, vaan Pekka näytti minulle ainakin kaksi tai kolme eri lähestymisreittiä, joiden kanssa sitten askarreltiin taas hyvä tovi. Minä käytin siis yhä valona omaa, neitsytsukelluksellaan olevaa tehokasta LED-valaisintani. Minimiteholla, jottei se olisi liian kirkas kameran kennolle.

Kolmas kuvaussessio kannella

Seuraavaksi noustiin hylyn kannelle kuvailemaan, sen vasemmalta kyljeltä. Pekan mentyä edellä, hän pyysi minua kurkistelemaan laidan yli valoni kanssa, mikä myös tapahtui. Siinä olikin perin hieno ihastella oikein lähietäisyydeltä hylyn kylkilankkujen ja muiden rakenteiden totaalisesti sinisimpukoiden kuorruttamia pintoja. Ne olivat hyvin kauniita! Samalla siinä havaitsi juuri kannen puuttuvien reunalankkujen kohdilla tiheinä parvina, suorastaan sumuna, esiintyvät eliöt. Joita minä luulin miniskuulisiksi kalanpoikasiksi, kunnes pinnalla opin heidän olevan Massiaisia, siis äyriäisten sukukuntaa. Niiden kimppuun Pekkakin sitten seuraavaksi kävi suurella innolla, ottaen kuvia vaikka minkälaisilla vinkkeleillä, joissa minä koetin parhaani mukaan ymmärtää ja osata pelata sekundäärimallin roolia. Niin erikoisia ja hienoja olivat nuo lähimaisemat, että odotan suurella kiinnostuksella, mitä Pekka noista oikein irti sai ja suostuu joskus näyttämään!

Valtavasti sinisimpukoita ja massiaisia hylyn partailla! Kuva: Pekka Tuuri.

Pekka laskeutui sitten yhdestä isosta luukusta tai repeämästä kannen alle. Minä jätin tarkoituksellisesti sinne menemättä, pienentäen niin kuvaamisen pilaavien mutapöllyjen riskiä. Nautiskelin vain sillä aikaa niistä merenpohjan tavattoman rauhallisista ja rauhoittavista maisemista, jotka olivat tämän hylyn ottaneet omakseen jo 142 vuotta sitten. Näköjärjestelmä oli tosiaan jo aikoja sitten tottunut parhaalla mahdollisella tavalla pohjalla vallitsevaan valoon ja näkyvyyteen, joka oli itse asiassa aika mainio. Ihan siellä pohjallakin noin 17 metrin syvyydessä arvioidemme mukaan jotain 10 metrin luokkaa ja kannella, muutaman metrin ylempänä vieläkin enemmin. Sitten kun vielä välillä aurinko pilkisti pilvien lomasta, tuntui kuin olisi siirtynyt jonnekin etelän meren hylylle, kaikki kylpi lämpimässä valossa!

Koska Pekan repestäkin (Re-Breather = suljetun kierron sukelluslaite) tuli sentään pikkuisen kuplia joskus, havaitsin hänen viettävän aikaa yhden keulakannen luukun alapuolella ja menin kurkistamaan. No, siellähän mies napsi kuvia luukusta ulospäin, viittoen oitis minua tulemaan siihen poseeraamaan. Mä menin. Iih, aah, uuh. Tuo setuppi näytti mainiolta, kun tiesin Pekan osaavan säätää salamalaitteidensa tehoa suhteessa ylhäältä tulevaan luonnonvaloon niin, että parhaimmillaan kaikki näkyy aivan parhaimmillaan. Tuon kuvaussession hienoutta lisäsi vielä se, että noissa valaistusolosuhteissa kameran linssistä tai kotelon kuvusta näki selvästi itsekin, millainen kuva oli kulloinkin etsimessä – ilman salamavalojen vaikutusta tietenkin.

Kari kurkistelee alas kannen luukusta. Kuva: Pekka Tuuri.

Paluumatka poijuköydelle

Noiden kaikkien sessioiden jälkeen olimme sukellustietokoneiden mukaan viettäneet hylyllä jo tunnin, ja niin lähdimme pikkuhiljaa takaisin kohti nousuköyttä. Juuri näin olimme tämän päivän sukellukset suunnitelleetkin, eli tekemällä kaksi sukellusta samalla kertaa. Oikeasti siis tekemällä yhden niin pitkän, kuin vain ikinä tarvittaisiin siihen, että Pekka saisi mielestään riittävästi ja riittävän hyviä kuva-aihioita tästä hylystä, missä hän oli omien sanojensa mukaan ensimmäistä kertaa kameran kanssa. Myös materiaalia käytössään olevan uuden ja erikoisen 12 millimetrin polttovälin objektiivin suorituskyvyn tutkimiseen. Sen erikoisuus on siis sellainen, että sen pitäisi korjata hyvin laajakulmaisen objektiivin tynnyrivääristymän lähes kokonaan pois! Meillä oli nyt aivan täydelliset olosuhteet tällaiseen pidempään touhuamiseen kaikin tavoin. Koska näkyvyyttä riitti, samoin kuin valoa, vesi oli lämmintä eikä kylmä alkanut vaivaamaan ja molemmilla oli ilmaa tai muita hengitettäviä kaasuja riittämiin.

Hylkymaisemaa rahtitilasta, harventuneen kannen läpi. Kuva: Pekka Tuuri.

Ilman eri sanomisia uimme poijuankkurille rinnakkain, noin viiden metrin päässä toisistamme, tutkien pohjaa tarkasti kadonneen pienen valaisimen löytämiseksi. Poijuköyden luona aloimme skannata sen ympäristöä, kumpikin tavallaan. Minä lähdin tekemään puolikaaren muotoista kehäetsintää betonikuutiosta ulospäin, sillä sektorilla, mihin muistini mukaan tuuli oli venettä vienyt. Pekka taas havaitsi veneen perästä pudottamansa ankkuriköyden, mennen fiksusti tutkimaan sen lähiympäristöä. Ja kuultuani Pekan karjaisevan nimeni, arvasin tuurin käyneen Tuurilla, eli Pekka oli löytänyt tuon mustan, pikkuruisen lampun! Tai kuulemma nähnyt siinä kiinni olevan ruostumattomasta teräksestä tehdyn pistoolihaan kiiltävän pohjalla. Tuo kiillotti sukelluksen täydelliseksi! Muuten se olisikin jäänyt yhdeksi ja ainoaksi kaihertavaksi asiaksi tässä huiman hienossa sukelluksessa.

Pitkä turvapysähdys

Nyt oli jäljellä enää rauhallinen nousu pintaan. Tai niinhän minä luulin. Sillä oma Uwatec-sukellustietokoneeni, jonka kanssa olen hyvin monta sataa erilaista sukellusta tehnyt ja sen dekompressiolaskenta-algoritmin yhteensopivuuteen oman elimistöni kanssa luotan täysin sataprosenttisesti, kertoi minun olevan tosi kaukana mistään dekompressiosukelluksesta. Äärimmillään se oli näyttänyt 15 minuutin vielä jäljellä olevaa niin kutsuttua suoranousuaikaa, palattuani köydelle etsinnän jälkeen. Mutta Pekka on virittänyt oman tietokoneensa niin tiukalle laskennalle, että se antoi tästä samaisesta sukelluksesta peräti yli 20 minuutin dekompressiorangaistuksen. Niinpä me sitten viittilöimme toisillemme muutamankin kerran sormimerkein turvapysähdyksessämme ison poijun luona, noin 5 metrin syvyydessä. Ja kun ei nyt mihinkään kiire kerran ollut, minä pysyin sitten myös aloillani, kunnes Pekka lopulta näytti pintautumismerkin (peukalo pystyyn) 84 minuutin vedessäoloajalla.

Pintautuminen ja rantautuminen

Veneeseen nousu sujui muuten hyvin, paitsi minun liivini riisumisen kanssa tuli säätöä, kun kumpikaan meistä ei meinannut onnistua avaamaan olkahihnan lukkoa. Saatuamme sitten veneessä varusteet riisuttua ja pois jaloista, fiilis oli kerrassaan mahtava noin upean sukelluksen jälkeen! Pekka tarjosi deko-oluet ja niitä siemaillessamme nautimme samalla hienoista maisemista horisonttiviivan molemmilla puolilla. Poutapilvien täplittämä taivas alkoi nimittäin pelata kaunista, alati muuttuvien värien leikkiä.

Lokakuisen ilta-auringon viimeinen pilkahdus Tulliniemen takana.

Kohta sitten kiidettiin takaisin kohti Hankoa, jonka lähivesillä taas vaihdettiin itse kunkin muistoja monista hienoista sukelluksista ja retkistä noiden monien luotojen rannoilla ja väleissä. Itäsataman bensa-automaatilla Pekka kävi tankkaamassa veneen säiliöt taas täyteen. Kerrassaan hienon myöhäissyksyn auringonlaskun maisemissa minä keksin ehdottaa kahvikupillisten nauttimista, eikä sellaiseen nyt monenlaisia vastauksia sen paremmin odoteta kuin saadakaan.

Hieno kesäinen iltahetki vielä Hangon itäsatamassa. Lokakuun lopussa!

Siinä kelluessa sai taas pitkästä aikaa kokea sen aika epätodellisen tuntuisen ”melkein hylätyn rantakaupungin fiiliksen”, joka on syöpynyt positiivisena minun muistiini menneiden vuosikymmenten syyskeikoilla täällä. Meillä oli jäljellä enää veneajelu takaisin lähtösatamaan Tvärminnessä. Tai niin no.

Roudaa roudaa sukeltaja

Sen jälkeen oli vielä edessä aikamoinen tavaroiden roudaaminen veneestä autoihin, suojaisemman, mutta hirmu korkean laiturin kautta. Sitten tietysti reilun tunnin ajo kotiin pilkkopimeässä, varovasti ja aika hiljaakin yksiä Suomen hirvivaarallisimpia maanteitä pitkin. Ja kotona tietenkin koko hirmuisen arsenaalin purku, pesu ja kuivumaan laittaminen. Mainitsemattakaan sitä, että Pekka jäi vielä minun lähdettyäni tekemään jotain  kameran optiikan testauksia sataman rantavedessä, pimeyden keskellä! Mutta juuri tämänkaltaisiahan ovat kaikki sukellusretket. Erinomaisen monipolvisia, kokonaisvaltaisia – ja parhaimmillaan fantastisia kokemuksia!

–Kari

PS. Joku kuva vielä lisukkeeksi, vierailultamme Trähålsskäret -luodolla.

Juttu julkaistu alun perin Lähierä-blogissa.