Millaista on vaeltaa yksin kaamosaikaan Itä-Lapin erämaassa?

En ole koskaan ollut yksin Lapin erämaassa kaamosaikaan. Halusin päästä kokemaan, miltä se tuntuu. Miltä kaamosaika oikeasti näyttää ilman keinovaloja ja ihmisten rakentamia rakennuksia? Meillä oli Retkipaikassa Savotan Hawu 4 -kaminateltta testissä, ja minulle avautui mahdollisuus ottaa se mukaan reissulleni. Tein matkani 13.–19.12 2017.

Ajattelin tehdä rauhallisemman retriittimatkan, jossa hiihdän Tuntsan erämaa-alueelle ja pystytän sinne basecampin. Tämä mahdollistaisi erilaisen retkeilykokemuksen, jossa voisin päiväretkillä tehdä pidempiä matkoja ja tutustua luontoon. Kaamosaikaan valoisa aika on muutenkin niin lyhyt, että olisi sääli käyttää kaikki tämä aika siirtymisiin.

Kaikki tavarat telttakangasta lukuunottamatta ahkiossa. Kylmälaukuissa ruokatarvikkeet eivät pääse pahasti jäätymään.

Vaikka olin yksin matkassa, tuli ahkiosta kompaktin kokoinen. Tämän lisäksi selässäni oli rinkka, jossa sisällä makuupussi ja muuta kevyttä tavaraa.

Pakkasin ahkion jo kotona, niin sain tarkistettua, että kaikki tavarat mahtuvat hyvin sisälle. Itse teltta ei ole painava, mutta keskisalko, tukevat vaarnat ja SA-10-pohjavaate tuovatpaljon lisää painoa. Hawu 4 -teltan saa pystytettyä myös puun ympärille, vaarnat voisi talvella korvata kevyilla alumiinisilla talvivaarnoilla ja SA-10-pohjavaatteen tilalla voisi käyttää kevytpeitettä. Halusin kuitenkin kokeilla voimiani: jaksanko raahata kaikki yksin erämaan syvyyksiin?

Teltta on oikeasti tarkoitettu ryhmälle, ei yksittäiselle kylähullulle.

Hawu 4 -teltta puun ympärille pystytettynä.

Hawu 4 -teltan puolikas louteena. Keskisalkona myös puu.

En halua mennä tuntemattomien varusteiden kanssa yksin erämaahan, joten testasimme vaimoni kanssa ensin yhdessä teltan pystytystä. Hawu 4 -teltta oli helppo pystyttää elävää puuta keskisalkona käyttäen. Teltta on jaettu kahteen osaan, ja yksittäistä osaa voidaan käyttää myös louteena, kuten yllä kuvassa. Mieleeni tuli myös hässäkkä, jossa laittaisi pystyyn kaksi louetta ja väliin tarpista katos. Vaihtoehtoja tehdä erilaisia leirejä olisi paljon. Monesti varsinkin kesäaikaan ei luonnossa halua kömpiä teltan pimeyteen; tarpin, laavun tai louteen alla on mukavaa viettää öitään samalla taivasta ihaillen.

Onko kaamosaikaan aina pimeää, kun aurinko ei nouse lainkaan?

Pääsin lopulta matkaan, ja yhden yön autossa nukkuen turvallisesti myös määränpäähäni. Aloitin matkani Tulppion suunnilta Savukoskelta. Paikalta löytyisi myös Tulppion Majat, joka tarjoaa retkeilijöille levähdyspaikan, saunan sekä hyvää ruokaa ravintolassa, jossa A-oikeudet. Aukioloajat kannattaa tarkistaa etukäteen.

Kerkesin suksille juuri ennen hämärää ja sain pari tuntia hiihdettyä ennen ensimmäistä leiriäni. Taivas oli täynnä kauniita värejä hetken aikaa. Kun teltta oli pystytetty, niin taivas meni täysin pilveen. Kaamosaikaan saattaa taivas olla tuntikaupalla yhtä auringonlaskua.

Umpihangilla huomasin heti, että ahkioni on liian painava joulukuun hangille. Lumi oli pehmeää pakkaslunta ja hankikantoa ei ollut laisinkaan. OAC Kar 147 -sukseni upposivat melko syvälle hankeen. Se ei kuitenkaan ollut suurin ongelmani, sillä painava ahkio upposi vielä syvemmälle. Tiesin, että nyt ei tullut mikään helppo reissu, ja sisupastilleille on taas käyttöä.

Kuvassa näkyvän pienen suopätkän ylitykseen meni yli puoli tuntia aikaa.

Vaikka aurinko ei nousekaan, alkaa päivä valjeta täällä noin kello 9 aikaan. Valoisaa alkaa olla kello 10 aikaan, ja kolmelta alkaa taas hämärä tulla. Jos ilta on pilvetön, ja varsinkin täysikuun aikaan, valoa kyllä riittää. Pilvisenä päivänä kolmen aikaan on jo melko hämärää. Aikaa siirtymisiin oli siis reilusti, tämä tarkoittaisi, että kello 9 aikaan minun pitäisi olla aina jo liikkeellä.

Vaelluksilla minulla on aina ensimmäisenä aamuna vaikea nousta ylös. Uni maittaa liiankin hyvin. Näin kävi taas ja huomasin olevani vasta kello 11 aikaan liikkeellä. Keli oli yllättävän raskas ja tein virheen, kun lähdin ylittämään suota. Suolle oli kertynyt paljon lunta, ja olin melko lailla uppeluksissa koko ajan.

Toisen päivän leirini.

En päässyt etenemään niin pitkälle, kuin olisin halunnut. Laitoin leirini pystyyn vielä ennen pimeää. Raskas keli laittoi ajattelemaan. Jos pidänkin välipäivän huomenna siirtymisissä, ja teen seuraavana päivänä latua päiväreppu selässä?

Ajatus tuntuikin järkevältä. Tein kolmisuksisen ahkioladun palaamalla takaisin lisäsuksiuran kera. Tätä kikkaa käytimme armeijassa, suksiuran saa leveämmäksi, ahkio tulee sujuvammin takana. Sainkin tehtyä mukavan päivälenkin, ja välillä matkakin taittui mukavaa vauhtia.

Metsää Tuntsan erämaa-alueen lähistöltä.

Päiväretkeä tehdessäni törmäsin taas vanhaan ongelmaani. Talvisessa metsässä vallitsee joskus lähes täydellinen hiljaisuus. Tässä hiljaisuudessa en voi olla täysin paikallani, koska alan kuulla tinnitusta korvistani ja päähän alkaa sattua. Pieni liike auttaa kuitenkin, ja se hiljentää päästäni tulevat äänet. Kuulostaa häiriintyneeltä, mutta tarkoitan niillä ihan luonnollisia ääniä.

Suoraan virtapankin USB-liittimeen kiinnitettävä LED-valonauha valkoisessa pussissa valaisee koko teltan komeasti.

Minulla oli mukanani jopa kolme otsalamppua varaparistoineen, LED-kuvausvalo ja virtapankkiin yhdistettävä LED-valonauha. Kuitenkin konseptiini kuului olla mahdollisimman paljon ilman keinovaloja. Polttopuita, videoita tai ruokaa tehdessä käytin keinovaloja, mutta muuten teltassa pääosin makoilin mukavasti kaminan valossa ja lämmössä. Teltassa on mahtava tunnelma kuunnella puiden palamista ja luonnon ääniä.

Minun piti ottaa mukaani Thoreaun klassikkokirja Walden – Elämää Metsässä, mutta lähtöhässäkässä unohdin kurvata kirjaston kautta. Ehkä se oli ihan hyväkin asia. Nyt minulla oli aikaa kuunnella omasta päästäni tulevaa surinaa.

Vähän lääkkeeksi vaan…

Yleensä pidempiä siirtymiä joka päivä tehdessä ei juuri loikoiluun jää aikaa. Leirin pystytys, poltopuiden etsiminen, lumen sulatus vedeksi ja ruuan tekeminen vievät kaiken ajan. Perusleirissä oli ajatuksena, että jäisi aikaa myös rentouttavampaan teltassa makoilemiseen. Kerkesin tätä hetken harrastamaan, mutta sitten aukaisin puhelimeni ilmoittaakseni vaimolleni kaiken olevan kunnossa.

Olin saanut viestin: Autoni on yksityisalueella ja se on sirrettävä lumitöiden tieltä. Tuntui ensin, kuin joku olisi lyönyt vatsaani nyrkillä ja päähäni avarilla. Reissuni on pilalla. Olin tiennyt, että Luontoon.fi-sivustolla olevat tiedot kannattaisi aina tuplatsekata, mutten ollut kuitenkaan tajunnut varmistaa parkkipaikkaani. Alkoi harmittaa oma tyhmyyteni, miksi taas menin samaan lankaan. (Otin yhteyttä Metsähallitukseen, ja asiaa korjataan.)

Vaelluksia tehdessä kuitenkin kaikkea tällaista odottamatonta sattuu, ja niihin tottuu. Ensimmäistä kertaa tosin jouduin lopettamaan vaelluksen tällaisista syistä. Olen todella tarkka säännöistä ja siitä mihin autoni parkkeeraan. Annoin itselleni kuitenkin anteeksi, ja päätin nauttia viimeisestä yöstäni.

Kolmas noin viikon pituinen retkeni talvisessa Lapissa, ja ensimmäinen hetki kirkasta tähtitaivasta.

Tämä oli jo kolmas noin viikon pituinen retkeni Lapin erämaissa talvella ilman kirkkaita tähtitaivaita. Olen haaveillut revontulikuvista erämaan keskeltä, mutta aina illaksi on pilvet tulleet eteen. Vaikka monessa paikkaa luvataan Lappiin lähes varmoja revontulia, on niitä melko vaikeaa nähdä pilvien läpi. Yleensä nukun tarpin alla ja tarkastan aina herätessäni taivaan. Nyt teltassa asuessani kävin vähän väliä ulkona katsomassa taivasta.

Vihdoinkin kirkasta taivas, onko tuurini kääntynyt? Ei, noin vartin päästä taivas oli taas pilvessä.

Viimeinen yö Patvinsuon kansallispuistossa.

Heräsin aikaisin aamulla, ja lähdin jo pimeässä hiihtämään autolleni. Ajattelin autoni olevan pahasti lumitöiden tiellä ja hiihdin koko matkan käytännössä ilman taukoja. Omaa latua pitkin oli helppoa hiihtää, ja taisin olla jo neljän tunnin päästä takaisin autolla. Olin aivan puhki ja ajattelin pääseväni autoon huilaamaan. Toisin kävi. Lunta oli satanut hädin tuskin sentin verran, mutta aurakuski oli ilmeisesti halunnut kostaa minulle ja kerännyt useamman kuution lunta, jotka oli aurannut autoni kylkeen kiinni. Autokin oli saanut vauriota ja pellit olivat notkolla sisälle päin. Onneksi ei ollut plussakeliä välissä, koska lumi olisi muuttunut betoninkovaksi. Se oli nytkin junttautunut tiiviiksi lumeksi ja rättiväsyneenä aloin lapioida lunta pois. Lumitöissä meni toista tuntia…

Luonnossa liikkuessa kuitenkin on aina hyvä olla, enkä pahoita mieltäni kovin helposti. Vaikka toinen osapuoli olikin suuttunut, ajattelin etten minä pilaa enempää lomaani. Meillä Turussa ei ole viimeiseen kahteen vuoteen päässyt hiihtämään, opiskelijana minulla on harvoin varaa lähteä pidemmälle reissuun. Nytkin minulla oli “ylimääräiset” rahat menneet bensoihin ja tiesin, etten pääse toista kertaa enää vastaavaa reissua tänä talvena tekemään. En ehkä enää koskaan saa vastaavaa telttaa mukaani. En kuitenkaan välitä, on elämässäni tapahtunut pahempiakin asioita. Minulla oli viskipulloni jäänyt juomatta, jätin se korvaukseksi maanomistajalle, jätin lapun johon vapisevin, väsynein käsin kirjoitin: Hyvää joulua!

Lähdin ajamaan kohti etelää, ei ole enää järkeä palata takaisin. Nukuin jälleen autossa yöni, ja suuntasin autoni nokan kohti Patvinsuon kansallispuistoa. Minulla oli vielä aikaa jäljellä, lupasinhan olla kotona vasta ennen joulua.

Luonnossa liikuessani saan usein paljon mietittyä asioita. Rakastan pohtia asioita pääni sisällä. Yksin talvivaelluksilla sitä vasta asioita tuleekin pohdittua. Usein huomaan olevani todella liikuttuneessa tilassa. Välillä purskahdan jopa itkuun. Saa sitä raavas mieskin itkeä, jos siltä tuntuu. Itken kuitenkin ilosta ja onnesta, en jää menneisyytäni vellomaan, vaikka siellä paljon hankalia asioita olisikin mietittäväksi. Mietin usein kuinka onnekas olen. Vanha fraasi “on lottovoitto syntyä Suomeen” on usein mielessäni. On se vaan pirun hyvin sanottu!

Viimeiset vuodet olemme vaimoni kanssa matkustelleet pitkin Suomea, pääosin luonnossa. Emme ole kertaakaan pettyneet. Päinvastoin, sitä yllättyy todella usein, kuinka kaunis ja mahtava maa meillä onkaan. Etelästä pohjoiseen, lännestä itään, aivan täynnä toinen toistaan kauniimpaa paikkaa. Minulta on usein kysytty, mikä on mielestäni paras paikka Suomessa. Siihen ei voi vastata mitään, koska kaikki kohteet ovat olleet omalla tavallaan parhaimpia.

Toivon koko sydämestäni, että jälkipolville jäisi samanlaiset mahdollisuudet retkeilyyn, kuin mitä meillä on vaimoni kanssa ollut. Suomi on minulle tämä maa, ei pelkkä lippu tai itsenäisyys, se on tämä luonto. Pitäkäämme siitä huolta, se on meidän suurin aarteemme.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.