Luolavuoren luola, Turku

Luolavuori on asuma-alue Turun keskustasta noin kolme kilometriä kaakkoon. Aluetta hallitsevat kaksi pitkälle maastossa näkyvää tunnusmerkkiä, joten seutua tuntematonkin osaa helposti suunnistaa perille.

Liki keskustaan näkyvä ufomainen rakennus on ensimmäinen, arvatenkin se kuuluu Luolavuoren vesitornille. Joitakin vuosia sitten eräät nuoret onnistuivat ampumaan ilotuliteraketin vesitornin katolle ja arvatahan sen saattaa kuinka siinä kävi. Vesitorni syttyi palamaan. Sinä vuonna vuonna Turun eteläisessä osassa saatiin nauttia savunmakuista hanavettä.

Tavallaan pienellä aasinsillalla päästäänkin ilotulitteista alueen toisen tunnistettavaan kohteen 65 metriä vedenpinnasta nousevaan rinteeseen. Moni ei uskoisi, että tämä rinne ei ole aivan sitä miltä se ensisilmäyksellä näyttää, tai mitä se kätkee alleen.

Paikalla on aikanaan sijainnut Peltolan kaatopaikka, josta on vieläkin muistona tiilinen “Danolaitos” piippuineen. Allekirjoittaneelle paikka oli lapsena varsinainen temmellysten leikkikenttä, tuolloin ei vielä kaatopaikkaa oltu peitetty, joten sen kätköistä löytyi mitä mielenkiintoisempia tavaroita. Sen olivat myös huomanneet alueella tuolloin majojaan pitävät laitapuolenkulkijat, joiden hökkeliasumuksia löytyi metsikön reunasta.

Myöhemmin alue muuttui Ilpoisten maankaatopaikaksi ja on tätä nykyä kaupungin korkeimpia kohtia, josta avautuu upeat näkymät ympäri kaupungin. Uutena vuotena se esimerkiksi on mitä mainioin paikka seurata ilotulituksia ja myös ampua niitä.

Pienenä knoppitietona voisi mainita kaatopaikkaan liittyen, että paikalta on tavattu Suomen suurin rotta 50-luvulla. Pituutta eivät aikalaiskirjat kerro, mutta otuksella on ollut painoa 665 grammaa.

Luolastahan tässä piti kertoa, eikä vain pakista paikallishistoriaa.

Onko Suomessa luolia? Moni voisi helposti sanoa, että ei, koska meidän maaperämme ei ole otollinen niiden syntyyn ja löydetytkin ovat lähinnä kahden kiven väliin jääneitä sateensuojia. Pitää toki paikkansa tuokin, mutta onhan täällä oikein luoliakin, joihin valo ei sisään paista ja paikassa voi kokea “oikeaa” luolaharrastamisen tunnetta, jota moni lähtee hakemaan ulkomailta asti.

Luolavuoressa nimittäin on luola. Tai korjataan: Luolavuoressa on luolia, ja vieläpä hyviä kaiken lisäksi. Itse olen monesti opastanut ihmisiä alueen pääluolaan ja seistessämme vesitornin kupeessa olevalla kalliolla olen sanonut, että seisomme juuri nyt erään maamme näyttävimmän löydetyn luolan yläpuolella.

Mutta mikä olisi voinut aikanaan synnyttää tänne niin komean luolan? Aluehan on kovaa graniittia, eikä mitään kalkkimaata veden kovertamine karstiluolineen.

Kyllä, tuokin pitää paikkansa. Entä sitten virtausvesien aikaansaama virtauseroosioluola, olisiko se sellainen? Alue näyttäisi kasvavan toinen toistaan suurempia tai pienempiä pyöristyneitä siirtokivilohkareita, jotka muistuttavat, että olemme entisen rantaviivan korkeudella.

Ei se kyllä ole sellainenkaan. Jos tarkemmin katsoo suuria siirtolohkareita, huomaa monen olevan halki, kuin veitsellä leikaten. Palat sopisivat yhteen, kun pistäisi hieman liimaa väliin.

Ai, että graniitti halkeaa juuri noin, kun vesi tiivistyy jääksi sen onkaloihin?

Eräs ruotsalainen tiedemies on esittänyt teorian, että alueella olisi tapahtunut maanjäristys jääkauden jälkeen. Miksipä ei näin olisi ollut, koska lähialueella on toisaalla myös syviä ja luotisuoria kalliorotkoja, jotka kätkevät alleen luolamaisia osuuksia. Ispoisten kanjoni ja vastasuunnassa Toivolanpuiston kalliot ovat oivia esimerkkejä näistä pienen matkan sisällä. Maanjäristyksen epäillään myös synnyttäneen Härmälän rotkon Maskussa.

Useasti kuulee myös kysymyksen: onko siellä asunut kivikauden ihmisiä tai onko siellä luolamaalauksia?

En lähtisi sanomaan tai edes arvaamaan, miten pitkään luola on ollut tiedossa tai onko siellä asuttu… Tuskin ainakaan kivikaudella.

Se mikä on tiedossa ja aina paperille asti painettu, muinoin aluetta on kutsuttu takamaaksi. Läheisen tien nimi on vieläkin Takamaantie. Maantierosvot olisivat lymyilleet kaupungin rajalla sijainneen Ryövärinvahan luona ja paenneet virkavaltaa pakoon alueen luolille. Myös sotapakolaisten ja laitapuolenkulkijoiden tiedetään pitäneen luolalla majaansa.

Joitakin aikoja sitten sain käsiini vanhan lehtileikkeen nimeltä Sanomia Turusta, vuodelta 1863. Leike sisälsi aikalaismatkakertomuksen Luolavuoren luolaan. Mielestäni tarina oli mitä mainioin esimerkki siitä, että kotimainen luolaharrastus ja -tutkimus eivät ole mikään uusi keksintö.

luolavuorenluola-1-3

“Kuultuani että kaupungin likellä, Ispoisten kartanon maalle, oli paikka jota “Luolavuoreksi” kutsutaan ja josta entisinä aikoina myös rosvoja ja karkulaisia oleskeli, läksin muitten seurassa eräänä sunnuntaiehtoopuolella tänne katsomaan, ja todella onkin tämän luolan ympäristö erinnomaisesti luonnon kädellä varustettu. Hyvän ajan työlästi astuttuamme jyrkkää vuoren reunaa ylöspäin, saavutimme viimein kukkulan yläpuolella luolan suun, suurten vuoriraunioin keskellä.

Seutu on todella niin kammottavainen, että seurassa oleva lihava, paksunmoinen herra tuskin paikalle päästyä nopiasti pyrki alas; peljäten luolan katon putoavan ja itsensä sattumuksesta rikkimusertuvan. Vanha mies, likimäisestä torpasta, joka meillä oli tienosottajana, ei sanonut muuta tästä luolasta tietävänsä, vaan että usijoita vuosia sitten juuri uudenvuoden iltana kolme yli-opistolaista tuli luoksensa, pyytäen ukkoa heille tietä ”luolanvuorella” osottamaan. Lyhty otettiin myötä ja paikalle tultua rupesi kaksi yliopistolaisista, soitot kädessä luolan sisälle konttaamaan; mutta kolmas , joka oli pelkuri jäi ulkopuolella, ukon seurassa, kumppaneitansa odottamaan; kauvan saivat myös odottaakin, että olivat viluun nääntymäisillänsä ennen kuin nämät luolasta palasivat.

He sanoivat tunkeneensa hyvin kauas vuoren sisälle, siksi kuin juokseva vesi esti heitä edemmäksi pääsemästä. Mitään erinnomaista siellä ei ollut näkynyt, vaan suuria avonaisia holveja sekä louruja; yhdestä kulmasta oli kuitenkin havaittu kasanen mädänneitä olkia; merkiksi että luolassa ehkä joskus olisi asujiakin ollut. – Minä en suinkaan paljon rahan edestä soukasta raosta tahtoisi tähän luolaan tunketa, kiellän muitakin tätä koettamasta. Ehkä laukkeisivat irtaimet kiven lohmot koloon ja estäisivät ikipäiviksi uuteljan konttajan Jumalan kirkasta aurinkoa näkemästä.”
(Lehtileike)

Miten nykypäivän luolaretki eroaa yli sadan vuoden takaisesta koettelemuksesta, siitä nyt olisi tarkoitus ottaa selvää. Ensiksi on huomioitava, että kohteelle pääsee nykyään miltei kulkupelistä riippumatta aivan viereen.

Suuri siirtokivilohkare Luolavuorentien kuntoradan alussa on hyvä paikka aloittaa retki. Tämä kivi kätkee alleen hyvänkokoisen lippaluolan ja nykyään, kun aluetta on raivattu, se näkyy jopa tielle asti.

Siirtolohkareella kesäisin harjoittelevat kalliokiipeilijät. Harmikseen kivi on saanut kylkeensä rumentavan spraymaalitöherryksen. Toivottavasti joku taho sen poistaa ja pystyttää Rauhoitettu-kyltin kiven kylkeen. Kivi on näet huomioitu arvokkaaksi geologiseksi kohteeksi Varsinais-Suomessa.

luolavuorenluola-1

Kiveltä käden oikealle puolen jäävät tenniskentät, joita talvisin peittävät kuplahallit. Näiden takana on kenttä. Aikanaan kohdalla oli suuri suo, johon oli ilmeisesti suurta hupia sotkea kaikki mitä ei enää tarvittu. Usein sieltä pilkistikin jonkun onnekkaan polkupyörä, tai se mitä siitä oli jäljellä.

Tuolloin alueelta voisi myös vielä bongata mantereita, eli tutummin vesiliskoja.

luolavuorenluola-2

Nyt kuitenkin kentän noin puolivälistä lähtee rinteeseen melkoisen tallattu polku. Polku puikkelehtii terävien kivenlohkarein välissä ja on melkoisen jyrkkä, kuten jo menneinä aikoina asia tuli todettua.

Jos tässä kohdin tuntee voimien uupuvan, on syytä jättää kohde väliin, sillä lisää haastetta on tiedossa.

luolavuorenluola-3

Ylempänä kalliorinteessä tervehtii kolmionmallinen suuaukko, joka johdattaa tilavaan holviin. Tämä on Luolavuoren luolan eteishalli ja monelle se riittääkin kokemuksena tästä kurimuksesta, sillä kaikkia ei houkuta ahtaan näköinen ryömittävä onkalo eteishallin peränurkalla, joka useasti on vielä vetinen tai talvella jäässä.

Valolla osoitettaessa onkaloon, se näyttäisi jatkuvan suoraan ja ahtaasti vasemmalle ylös. Oikea reitti on nyt vasemmalle ylös. Eteenpäin näkyvä reitti johtaa umpikujaan, toki sieltäkin pääsee samaiseen paikkaan johon pian itse tulemme.

Suuaukosta noin metrin verran viistosti nousten vasempaan pääsemme tasaiselle kallioalustalle, jossa mahtuu olemaan kyyryssä aikuinen ihminen.

Taas pitää valita, joko oikeaan tai vasempaan? Jos rintamasuunta osoittaa ulostuloaukkoa kohti, on syytä jatkaa nyt oikeaan.

Vasemmalla näkyy hyvin kapea ja pitkä railo. En suosittele sinne ahtautumista, jos ei ole pitkällistä kokemusta luolailusta. Olen nähnyt muutaman kaverin jäävän sinne kiinni, kun ovat koittaneet tavoittaa tuota kautta toista ulosmenoreittiä luolasta. Pitää paikkansa, että sieltä saa kätensä ulos toisaalla olevaan rotkoon, mutta se ei ole riskin arvoinen.

Keskellä tasannetta selänpuolella on pieni kolo, josta voi mennä alas, siellä on pieni onkalo, mistä pääsee ryömimään ensimmäiseen isoon kammioon.

luolavuorenluola-10

Helpompi homma kuitenkin on ahtautua luolan kenties ikävimmän kohdan kautta tuohon tilaan, eli oikean kautta. Matala, ylöspäin viettävä kalliorinne on aina ollut kostea, kun olen paikalla poikennut, joten täällä saa vaatteensa kuraiseksi. Kannattaa myös varoa päätään, sillä luolan katto on lähempänä kuin uskoo tuossa kohdin.

Saavumme suureen kammioon. Tämä kammio on kooltaan vastaava kuin luolan eteishalli, ja oikeastaan se on samaa tilaa. Kallion läpi kulkeva halkeama on samassa linjassa eteishallin ja ensimmäisen kammion kanssa, niitä erottavat vain halkeamaan kiilautuneet ja valon ulos sulkevat kivet.

Valolla osoitettaessa luolan seiniin värimaailma on jotain aivan omaa luokkaansa. Kiven pintaan tiivistynyt kosteus saa kallion miltei hehkumaan metallin sävyissä. Tämänkaltaista ei maan päällä pääse kokemaan. Samoin hiljaisuus on aivan toista kuin luolan ulkopuolella.

luolavuorenluola-13

Salin puolivälissä on oikealla maanrajassa aukko, josta pääsee onkaloon josta aiemmin puhuin. Ei mennä nyt kuitenkaan sinne, kuten ei myös piippuhyllylle, joka on ahtaan onkalon yläpuolella josta tulimme kammioon. Sen sijaan jatkamme matkaa seuraavaan suurempaan tilaan.

Ensimmäisen kammion perällä kulku hieman kapenee ja kahden kiven välistä hieman alaspäin laskeuduttaessa saavumme seuraavaan kammioon.

Täälläkin mahtuu seisomaan. Luolan pohjaa peittivät ennen kivilohkareet. Nykyään tilanne saattaa olla toinen, sillä luolareura on jokunen aika sitten käynyt paikalla talkoovoimin siivoamassa luolaa ja kantamassa sieltä irtokiviä ulos. Pahimmillaan olen itse törmännyt luolassa pizzalaatikoihin ja liutaan tyhjiä oluttölkkejä sekä läjään kynttilänpätkiä. Luulisi nopeasti olevan helpompiakin paikkoja lounastaa tai luulisi ainakin osaavan viedä roskansa mukanaan. Tämä ilmiö on toki yleistä kaikkialla missä kohde sijaitsee asumusten välittömässä läheisyydessä.

Kun valaisee kyseistä tilaa, huomaa vasemmalla pitkän ja kapean railon. Siihen mentäessä aistii ulkoilman virtaavan jostain sisään. Katse ylös, ja kivien lomasta pilkistää aavistuksen verran ulkoilma. Sateella railossa voi saada niskaansa myös suihkun tai ainakin vesipisaroita.

luolavuorenluola-16

Kammion oikea laita ei jatku mihinkään. Tai voi sen perältä kukaties joku pieni ja notkea ihminen ahtautua Luolavuoren luolan kellariin, johon seuraavaksi matkaamme. Miltei linjassa mistä kammioon tulimme, on vastakkaisella seinustalla maassa soikea aukko, joka näyttää vieläpä syvältä. Ylhäältä katsottuna alas ei voi saada tarkkaa kuvaa mihin se johtaa tai mitä siellä on.

Nyt joko pitää kerätä rohkeutta tai antaa viimein periksi. Onkalosta pitää mennä ja kannattattaa myös pitää nyrkkisääntönä, että menee aina jalat edellä alaspäin! Samoin tässä tulee toinen nyrkkisääntö: yksin ei kannata tämänkokoisiin luoliin mennä. Aina mukana on kaveri, joka auttaa tai pääsee kertomaan, jos jotain sattuu. Hyvä jos kolmas olisi vielä ulkona tai ainakin kerrottu mihin ollaan menty.

Onkalo kuitenkin on näöstään huolimatta varsin helppo ja jalatkin koskettavat pian taas luolan pohjaa. Olemme saapuneet “kellariin.” Täällä ei enää mahdu seisomaan, ainoa keino on kontata tai mennä kyyryssä. Tila ei ole aivan edellisten kammioiden kokoinen, mutta pieneksi sitä on myös turha tituleerata. Eräässä nurkassa pilkistää muovipurkki, niin täälläkin on geokätkö.

Jos mielii nähdä niitä luolamaalauksia, niin tämä on se paikka jossa niitä ainakin on ollut. Punaisella maalilla maalattuna pitkin seinämiä. Ikä vaan ei taida täyttää vielä historiallista arvoa. Kellarin perältä lähtee vielä hyvin matala ja soukka onkalo, joka päätyy juuri ja juuri sen kokoiseen koloon, että itsensä saa siinä kääntymään takaisin menosuuntaan.

Näin olemme päässeet luolan perimmäiseen nurkkaan. Onko luola aikanaan ollut suurempi vai onko sitä tukittu? Löytyykö sieltä kenties vielä ennen tuntematon reitti? Lapsena olen kuullut isältäni, että kyllä siellä ennen pääsi pidemmälle. Hurjimmat tarinat kertovat luolan jatkuneen aina Turun linnaan asti, niinhän ne aina.

Samoin tarinat kadonneista ylioppilaista ja muusta ovat sepitteitä, joilla on haluttu asumuksen tullessa lähemmäksi luolaa pitää mukulat sieltä poissa. Tai tarkemmin sanoen aikuiset eivät ole halunneet itse sinne ahtautua etsimään lapsiaan. Lapsena olimme esimerkiksi itse siellä aina, kun silmä vaan vältti.

Onko sitten mahdollista, että luola olisi ollut pidempi? Kyllä se saattaa pitää jopa paikkansa. On epäilty, että vesitornin rakentaminen olisi romahduttanut luolaa tai toinen vaihtoehto olisi kalliorinteestä louhittu graniitti ja siihen liittyvät räjäytystyöt. Näinkin mitattuna luola on kuitenkin huikea kokemus.

Asumuksen läheisyys näkyy eittämättä luolassa kaikkialla, luola on kovin kulunut ja viime aikoina se on saanut ylleen turistileiman. Nykyään luolassa liikkuminen on huomattavasti tilavampaa ja helpompaa kuin muinoin tai lapsuudessani, sillä sieltä on poistettu suuri määrä irtokiviä maasta.

Olen monasti miettinyt luolassa talvehtivia lepakoita. Lapsena muistan nähneeni niitä usein, viime vuosina en kertaakaan.

Muutama vuosi sitten Turussa etsittiin uusia ja vähemmän tunnettuja kohteita. Luolavuoren luola nousi palkintosijoille. Vaikka asialla on hyvätkin puolensa, kuten alueen raivaaminen ja roskienkeruutalkoot, tuo se aina mukanaan myös lieveilmiöt.

On ehdottoman tärkeää muistaa, että omilla toimilla ei tieten tehdä lisää tuhoa alueelle. Mielestäni ne eväät, vaikka kuinka tärkeitä ja mukavia mukana olisivatkin, voi nauttia toisaalla kuin luolassa. Sen sijaan on tärkeämpi varata matkaan lämmintä vaatetta, pari toimivaa valolähdettä kullekin seikkailijalle, käsineet ja pääkin on syytä suojata vaikka paksulla pipolla. Yksin ei pidä lähteä, vaikka olisi kokenutkin tekijä.

Suosittelen kohdetta varauksella, mutta voin sanoa reissun kannattavan. Luolaksi tämä on maamme kärkikastia.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6708600, E 240185.

Teksti: Harri Leino
Kuvat: Harri Leino ja Virpi Bordi
Lehtileike: Kansalliskirjasto, digitoidut aineistot

1 reply

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi