Leivonmäen kansallispuisto – Koskikaran kierros ja Matkusvuori

Olimme huhtikuun alkupuolella ajelemassa Pallakselta kohti Helsinkiä. Pitkän ajomatkan varrelle osui sopivasti Leivonmäen kansallispuisto, johon meillä oli pari päivää aikaa tutustua ennen pääkaupungissa odottavaa muutto-operaatiota.

Leivonmäen kansallispuiston pohjoisosissa sijaitsee Koskikaran kierros, 3,5 km pitkä rengasreitti, joka kulkee osittain Rutajoen varrella sekä Matkusvuoren alueella.

Pohjoisosiin voi saapua joko kävellen Syysniemestä tai ajamalla Rutalahteen Koskikaran koululle ja aloittamalla retken sieltä. Jos ei halua kävellä samaa reittiä edestakaisin tai liftata, pitää auto saada jollakin konstilla etelästä pohjoiseen. Me ratkaisimme tilanteen niin, että Johanna lähti kävelemään Soimalammen tulipaikalta tätä noin 8 km reittiä, ja Antti lähti hakemaan autoa Selänpohjan pysäköintialueelta. Tarkoitus oli jatkaa retkeä Rutalahdesta puiston eteläosiin Haapasuon alueelle.

Soimalammelta pohjoiseen

Reitti Soimalammelta tullessa oli merkattu puihin sinisin maalimerkein, ja se kulki vaihdellen metsäpolkuja ja metsäautoteitä pitkin – osittain kansallispuiston ulkopuolella ja yksityismailla.

Vaikka muuten reitti olikin aika sula, metsäautoteillä ei ollut paljoa kuljettu, ja osan matkaa saikin kahlata puoleen sääreen ulottuvassa hangessa.

Paikoitellen reittiä oli mukava kulkea, mutta myönnettävä on, että loputtomalta tuntuva metsäautotieosuus ei noussut Leivonmäen kohokohtiin. Hakkuuaukkojen katselu oli hieman yksitoikkoista, joten ihmettelin sen sijaan vasta sataneeseen lumeen painautuneita eläimien jälkiä.

Ennen pitkää pääsin kuitenkin takaisin pienelle metsäpolulle, ja merkitty reitti ohjasi mäen päälle, josta laskeuduin jyrkkää rinnettä pienelle purolle. Puro oli vielä osittain jäässä, mutta kuulin sen solisevan jäiden alla. Ylitin puron pitkoksia myöten, ja matka jatkui tiheän metsän läpi.

Ketään muita ei ollut liikkeellä, kuulin vain peippojen sirkutusta oksien suojissa. Puiden takana jokin suuri eläin pelästyi minua ja pakeni paikalta oksien rasahdellessa kovaan ääneen. Olin niin ajatuksissani, että taisin itse säikähtää enemmän, ja jouduin lauleskelemaan hetken saadakseni pulssini taas normaalille tasolle.

Pikku hiljaa maasto alkoi nousta kohti Matkuksenvuorta.

Matkuksenvuori on hieno kallioalue Rutalahden kylän tuntumassa. Polun varrelta voi ihailla kallioseinämiä ja sammaloituneita siirtolohkareita, ja jos malttaa lähteä merkityltä reitiltä, niin kallion laelle voi kiivetä katselemaan maisemia ja viereistä Matkuksenkolua.

Minä jätin kalliokiipeilyt odottamaan kuivempaa säätä ja tyydyin tällä kertaa vain ihailemaan rouheaa kivikkoa. Sää oli muuttunut pilviseksi, eikä valokuvaamisestakaan meinannut tulla mitään. Noh, onpahan puuhaa ensi kerralle!

Hiljalleen reitti laskeutui kalliolta alas, ja edestä alkoi kuulua kosken kohinaa. Saavuin Rutajoelle. Joen ylitti silta, jolla oli opasteet Koskikaran kierrokselle. Hetken päästä näinkin jo Antin kävelemässä vastaan, ja jatkoimme matkaa yhdessä.

Koskikaran kierros

Koskikaran kierros oli nimensä veroinen. Kierros alkoi Koskikaran koulun vierestä, toiselta puolen tietä, josta lähti portaat alas polulle. Jo ensimmäiset askeleet veivät metsään. Polku vei pienen puron yli katoksen alla olevalle tulipaikalle, ja heti sen jälkeen reitin isoimmalle koskelle, jossa voi ainakin talvisaikaan nähdä koskikaroja. Me löysimme heti yhden hyppelemässä kiveltä toiselle, mitä todennäköisemmin ruokailu mielessään. Koskikara ei välittänyt meistä tippaakaan, ja saimme kiikaroida rauhassa sen puuhia.

Kosken kohinassa oli jotakin meditatiivista, sitä kuunnellessa voisi vaikka torkahtaa hetkeksi. Kesäaikaan – ja miksei kunnon lumillakin – kosken varteen olisi kiva kävellä hetkeksi makoilemaan ja rentoutumaan.

Sillan ylityksen jälkeen matka jatkui tunnelmallisen vanhan kuusimetsän läpi joen varteen. Jokivarressa kävely oli ihanan rauhoittavaa metsäautoteillä kävelyn jälkeen. Kuljimme hiljaa lumoutuneina Matkuksenkoskelle asti, jonka jälkeen polku vei meidät jälleen metsään.

Tämä metsä oli karumpaa mäntymetsää, siellä täällä näkyi vielä viimevuotisia puolukoita, jotka olivat ihanan mehukkaita! Mäntymetsässä oli suuria siirtolohkareita ja sammaloitunutta kalliokivikkoa, niitä olisi kiva palata tutkimaan kesäaikaan.

Reitin loppuosiossa palattiin jälleen tuttuun taikametsään. Polun vieressä sammaleiden keskellä näkyi melko harvinaista hiusjäätä! Tämä ilmiö oli meille tuttu uuden vuoden telttaretkeltä ja tuli yllätyksenä, että sitä voi näin keväälläkin havaita.

Metsän toisella puolella odottelikin jo kierroksen ensimmäinen, ja näin myös viimeinen koski ja sen ylittävä valkoinen puusilta. Koskikara oli siirtynyt retkemme aikana vain hieman kauemmaksi sillasta, parempien apajien toivossa. Hetkisen päästä olimmekin takaisin siellä mistä lähdimme, mieli keventyneenä ja valmiina seuraavaan seikkailuun!

Kartta

Sijainti: N=6874001.000, E=446399.000
geo:lat=6873921,000 geo:lon=447251,000

Yhtä luontoa- projektimme on tutkimusmatka Suomen luontoon ja kansallispuistoihin. Tulemme kiertämään 2017 kevään ja syksyn välisenä aikana vanhalla pakullamme Suomea kirjoittaen seikkailustamme blogiimme! FacebookBlogiInstagram

Juttu julkaistu aiemmin Yhtä luontoa -blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.