Kulkijat talviunisella Lemmenjoella

Päivä pimeni illaksi. Kylmän väreet säteilivät pitkin selkärankaa, kun liikuimme suksien alla narskuvalla lumella kohti jäätynyttä jokea. Kevyt tuuli henkäisi ensimmäiset lumihiutaleet kasvoille. Maisema sakeni otsalampun himmeän valon näyttäessä tietä.

Matkanteko tuntui jo vaikealta voimistuvaa puhuria vasten puskiessa, vaikka välillä helpotusta toivat suojaisat lehdot ja harjuina kumpuilevat metsäosuudet. Sukset kulkivat usein erilaisten jälkien yli jännittävien äänten kiihdyttäessä mielikuvitusta. Metsä ei ollut unessa.

Isohkon järven jäällä huomasin tumman hahmon pyryn keskellä noin kahdenkymmenen metrin päässä. Se näytti kiinnittävän huomionsa meihin, mutta en nähnyt tarkemmin mitä tapahtui, koska olin sulkenut oman otsavaloni virtaa säästääkseni.

”Laitatko otsavalon täysille ja käännätkö sen tuonne vasemmalle.”

Hahmo seisoi jähmettyneenä paikoillaan tuiskussa ja tuijotti meitä silmät kiiluen.

”Hui mikä se on!”

Sydän laski kaulan alueelle. Vaikka massiivinen uroshirvi voisikin olla vihainen, tämä näytti rauhalliselta seisoessaan patsasmaisena pyryssä. Se jäi liikkumatta paikoilleen kun jatkoimme matkaa.

Isot selät, risuiset kapeikot ja kauniina hohtavat metsäosuudet tuntuivat väsyneinä loputtomilta. Vaikka tuntui että olimme matkanneet jo hyvän tovin, määränpäänä siintävälle autiotuvalle oli vielä useita kilometrejä. Alun perin suunniteltu kahden tunnin hiihto oli jatkunut jo reilusti yli suunnitellun.

Kertasin mielessäni, älä koskaan hiihdä itseäsi väsyksiin, aina on jätettävä varaa selviytymiseen. On pystyttävä vaikka hiihtämään takaisin lähtöpaikalle, tai voitava tehdä tulet ja yöpymispaikka ulkosalle. Tuohon saisi laavun ja ohuista kuusen alaoksista syttyisi nuotio. Vaikka pakkasta oli lähemmäs 20 astetta, selviäisimme kyllä makuupusseissa.

Kartalta katsottuna ohitimme luultavasti varaustuvan, mutta näkyvyyden ollessa heikko pimeyden ja lumipyryn vuoksi, siitä ei voinut olla varma. Pienen matkan päässä jossain pitäisi siis olla etsimämme autiotupa.

”En jaksa enää.” Kyyneleet valuivat pitkin poskia.

”Mökki on tuossa ihan lähellä” Toivoin että niin todella olisi.

Hiihdimme pitkin rantaa ja kaarsimme mantereen puolelle melkein törmäten kämpän kuistiin.

Tilava tupa lämpeni hitaasti, mutta kamiinan vieressä oli lämmin tuntea helpotusta ja odotella iltapalan valmistumista. Sinä iltana silmät sulkeutuivat nopeasti.

Turkoosit putoukset, säikyt porot ja paikoin sula joki johdattivat pilvisessä säässä kullankaivajien tuvalle.

Kesällä kai vilkas poukama nukkui nyt sikeästi talviunta. Tarinat mökin seinillä ja vieraskirjassa herättivät mielikuvia kivikovista partaukoista kaivamassa savea kaatosateessa. Aloittamassa etsinnän joka aamu uudelleen, tuntien aina samaa löytämisen riemua kultasuonen pilkistäessä esiin tuntien urakan jälkeen. Palaten pettyneenä tyhjin käsin takaisin ja löytäen uskon taas seuraavana aamuna, että jotain löytyy. Pelaten iltaisin korttia kämpässä muiden mainareiden kanssa, ja häviten kaiken minkä oli saanut vaivalla kaivettua. Lähtien haikeana syksyllä, mutta palatakseen taas keväällä lumen sulaessa uusi toivo sydämessään.

Aamu valkeni pilvisenä. Herra hirvi suoritti paluun erään järven jäällä, tällä kertaa lentäen jään yli kuin susilauma olisi sen perässä.

Helmikuisen Lemmenjoen pinnalla hiutaleet kimaltelivat auringon viime säkeiden valossa. Kiristyvä pakkanen kirveli poskilla. Oli selvitty, löydetty jotain puuttuvaa, eletty hetkessä, unohdettu turhat asiat, muistettu jotain tärkeää.

There’s gold, and it’s haunting and haunting;
It’s luring me on as of old;

Yet it isn’t the gold that I’m wanting
So much as just finding the gold.

It’s the great, big, broad land ’way up yonder,
It’s the forests where silence has lease;

It’s the beauty that thrills me with wonder,
It’s the stillness that fills me with peace.

– The Spell of the Yukon, kirjoittanut Robert W. Service

 

”Oletteko te urheilijoita, vai sellaisia välineurheilijoita?”, kysyy Leukumies läheisen majoitusliikkeen kahviossa, jossa odottelemme ruokaa autolle paluun jälkeen. Kahviossa vallitsee Twin Peaks -sarjasta tuttu surrealistinen tunnelma. Vaikutelmaa lisäävät sopivan rauhallinen musiikki, seinillä roikkuvat jättimäiset hirvenpäät, karhuntaljat ja lautasella höyryävä hirvikeitto.

”Eiii.. Ihan tavallisia retkeilijöitä vaan” vastaan.

”Minun painikaveri on tuolla joella myös, näittekö?”

”Ai, kyllä nähtiin päivällä paluumatkalla kaksi naista kelkoilla. Juteltiin ja laitettiin heille kamiinaan puita.”

”Miten te silleen yön selkään läksittä?”, kysyy puolestaan kahvilan pitäjä ihmetellen.

”Luultiin että täällä ei olisi mikään auki ja ajateltiin että ehditään hyvissä ajoin tuvalle.”

Laitan huulirasvaa, johon Leukumies toteaa: ”Saat jatkaa tuota koko kevään jos nyt laitat.”

Laitan rasvan takaisin taskuun ja kiitän neuvosta. Keitto maistuu hyvälle, ja mielen täyttävät Lemmenjoen kauneus ja sen meille suomat arvokkaat opetukset.

 

Juttu on julkaistu myös Kermankuorijat-blogissa.

Reitin lähtöpiste kartalla. N=7627653.104, E=468594.166 (ETRS-TM35FIN)

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi