Kierros karhua, toinen näytös

Karhunkierroksen patikka Hautajärveltä Rukalle 28.–31.8.2016, toinen näytös

Jatkoa viime numerosta!

Aiemmin tapahtunutta: Kolmen käpylehmäjääkärimme taival Karhunkierroksella on jatkunut jo kaksi päivää, ja toinen mokoma olisi vielä jäljellä, ellei epäonnetar heitä villejä kortteja pöytään. Matka on Jussinkämpän leirialueella pituudessa mitattuna jo yli puolen välin, mut ajallisesti ollaan varmasti vasta korkeintaan puolessa välissä, sillä lopussa odottaisivat kuulemma suhteellisesti rankimmat osuudet ja kovimmat nousut. Ootamma innolla!

Tiistai 30.8.2016

“Kolmas aamu sukanvarret suoristaa”
– K. Viikate orkesterinsa sävelteoksessa Itkijänainen

Ja yöllähän uni maittoi Jussinkämpän leirialueella edellispäivän varttisatasen jäliltä. Heräsin ainoastaan kertaalleen joidenkin neropattien majoitteelleensiirtymismarssiin puolen yön jälkeen, kun sohivat fiat lux -mallin fotonitykillään ympäri leiriämme: “Hei, mis se meidän teltta o, höhöhöösnort. Riitti se yks valokeilan välähdys tarpin ja riippumaton läpi suoraan silmille, ni hetkellisesti pystyi näkemään takaraivonsa ja uni katkesi siihen paikaan. Niin minä mieleni pahoitin…

Myö ei Jussinkämpässä nukuttu, mut kiitti Liikase Jussille silti!

Jaakkokin heräsi vielä näkemään päivänvalon, kun viereinen kelo oli jättänyt rojahtamatta telttansa päälle. Mies oli nimittäin vähän huolestunut illansuussa teltan vieressä huojuneen narisevan kelonvanhuksen kunnosta miettien samalla Murphyn lakia, mut oli hääkin huoliltaan lopulta saanut kelon unen päästä kiinni. Vaikka kelo oli suhteellisen jämäkästi kiinni isänmaassa, niin asian huomiointi oli periaatteessa ihan peukutuksen ansaitsevaa ympäristönsä havainnointia. Tästä huolimatta miuta oli illalla huvittanu Jaakon hivenen paisuteltu huoli asiasta – kunnes huomasin itekin olevani toisessa suunnassa kelon tulilinjalla ja hymy hyytyi. Voi vitti.

No, kuten sanottua, niin aamunkoitteessa päästiin siis kaikki nauttimaan nuotioaamupalasta lahouttaan päälle kaatuneiden kelojen sijaan, vaikka paniikkimatikalla tsäänssit akuuttiin öiseen horisontaaliin hongankolisteluun olivatkin tietysti 50/50: puu joko kaatuu, tai se ei kaadu! Aukottomampaa teoriaa ei tästä asiasta olekaan, et oli täpärällä kun selvittiin! Eiku.

“Me olemma tottunna kattommaa maailmaa kenosti” (kuva ja sommitteluidea: A. Tuhkanen)

Kynsien, tulien, kynsitulien, aamupalojen, konujen, Strohien ja lopulta myös herätyksen jälkeen päästiin taas liikkeelle. Ilahduttavaa, et joku jaksoi olla pirteä myös metsässä lomaillessaan… Nii ei siis varsinaisesti myö, vaan kun eräs nuorehko naiskaksikko lähti tältä(kin) etapilta liikkeelle niin aikaisin, et heijän olis pitäny herättää se kukko laulamaan, jos Jussinkämppä ois varustettu tuolla maatilan herätyskellolla.

Myö taas oltiin liikkeellä jossain nyky-yhteiskunnan lomaunirytmin mittapuulla terveen kello 9.00 aikaan. Nostan suorituksellemme silti sarkalakkia – en kyllä tiiä ees itekään, et miks, koska herään monesti arkiaamuna kuntosalille klo 4.00 ja taas viikonloppuisin kuolaan tyynylle joskus jopa puolillepäivin, et Karhunkierroksen unirytmi oli tosiaan lähinnä perussuoritus nuorelta aikuiselta. Ja nyt asiaan, ennen ku menee ihan wellness/fitness -bloggaamiseksi.

Cane man

Eräiden lähteiden (mm. Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen / Karttakeskus Oy 2016) mukaan yllä olevan kuvan mukaista järviruokoa puskevaa suota kutsutaan rytisuoksi, ja ois kiinnostanu tietää “rytisuosta” enemmänkin, mut muuta tietoa suotyypistä ei oikein löytynyt ees erikseen nettilöistä. Se ei silti estänyt nauttimasta. Heitähän kommentteihin, jos satut tietämään tästä suotyypistä jotain!

Ei ehkä henkeäsalpaavan korkea näköala tällä taukopaikalla, mut jotain erittäi hienoa tässäki ois

Vanhassa metsässä ympärillämme näkyi metsäpalon merkkejä, joista selkeimpinä olivat hiiltyneet kannonjämät, mutta mielenkiintoisia pikku yksityiskohtia olivat myös palokorot, eli hongan tyvestä löytyvä hiiltynyt kaarnaton rantu merkkinä puun taistelusta mettäpaloa vastaan. Koro muodostuu vastakkaiselle puolelle tuulta, kun tuuli saa puun taa aikaan pyörteen, jossa tuli syö itsensä läpi kaarnasta puuhun asti. Yllä olevan kuvan puu on selvinnyt koettelusta. (lähde: Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen / Karttakeskus Oy 2016)

Palokoro (kuva: A. Tuhkanen)

Viimein saavutaan Kitkajoelle. Jaakko ja Anssi alkavat viisastelun liittyen kitkan viisaisiin, eli rakkaan itänaapurimme puolelta valtakunnanrajan tälle puolelle nousseisiin muikkuihin, jotka lopulta sitten päätyvät ojasta allikkoon, eli syötäväksi. Jopa EU on antanut nimisuojan näille vesistöjen elintasopakolaisille.

Itse en voi julistautua paistettujen muikkujen faniksi, mut silmien edessä aukeava Kitkajoki niittyineen vaan vahvisti kiintymystäni Karhunkierrokseen. Leveä ja kirkasvetinen, melkein yhtä koskea oleva joki virtaa omassa laaksossaan pitkän matkaa ennen yhdistymistä Oulankajokeen, jonka jälkeen joki vaihtaa valtiota, nimet vaihtaa aakkosia ja koko komeus laskee edelleen Paanajärveen. Паанаярви. Xорошо! Myö kuitenkin jatkettais tästä edespäin Kitkajoen rantaviivaa hivellen kohti Pientä Karhunkierrosta.

Knoppi: Venäjän Paanajärvi muute sisältyy Paanajärven kansallispuistoon, joka on osittain kiinni Oulangan kansallispuistossa valtakunnan rajan tuntumassa niin, et kansallispuistojen välillä on ilmeisesti myös jotain valtion rajat ylittävää yhteistyövehkeilyä, mikä on näillä pituus- ja leveyspiireillä vain ja ainoastaan todella hieno asia.

Kitkajoki ja Venäänmutkan luhtaniitty. Tai siis epätoivoinen yritys vangita jotain näin… no, vangitsevaa, pokkarin kennolle.

Palatakseni aiheeseen oli samassa mutkassa niityn kanssa myös Ylikota, jolle ei jääty viettelemään kengännauhojen napomista ihmeempiä taukoja, kun oltiin päätetty vietellä ruokatauko Pienen Karhunkierroksen aikana. Ylikodan niittymutkan takana on taas toinen mutka, eli itse Venäänmutka laavuineen. Tästä aukeavat hyvät näkymät Pähkänänkalliolle, johon liittyen sellainen nootti itelleni ja lukijalle, et jos joskus tulee liikuttua vielä noissa maisemissa, niin kannattaa ottaa siitä Venäänmutkan laavun maastosta koppi Pähkänän tie -sivupolusta ja kipittää sitä myöten tuon kallion päälle. Meiltähä siis jäi tuo(kin) reitin sivussa ollut hienous todistamatta (sen siitä saa kun reittioppaan kanssa lähinnä jälkiviisastelee), mut kuvista tuli jälkeen päin mietiskeltyä, et näinköhä tuo maisema Pähkänältä Kitkajoen laaksoon on se Kuusamo-juustojen paketissa oleva maisema? Pitää ens kerran ottaa paketillinen juustoa mukaan ja kiivetä vertaamaan.

Taustalla Pähkänänkallio, edustalla yksi Kitkan ei-niin-viisas. (kuva: A. Tuhkanen)

Kourallinen kilometrejä reitistä kulkee tässä kohtaa vain harha-askeleen päässä Kitkajoesta. Välillä tiukin juurakko ja kivikko olisi hyvinkin voinut teettää sen, et käydään vieressä loiskuvan pinnan märemmällä puolella, mut tsäkä oli puolellamme kun kastuttiin kauniissa auringonpaisteessa lähinnä omasta perspiraatiostamme.

Perspiraatiokin pysyi joten miten kurissa, vaikka yhdessä kohtaa edellisyön painajaiset kävivät toteen, kun Anssin ja miun väliin kaatua rojahti puu kesken kävelyn! No okei, kyseessä oli joku ranteen paksuinen muutamia metrejä pitkä valmiiksi kenossa ollut karahka, johon Anssi varmaan onnistui jotenkin osumaan, notta kaatui, mut kyllähä tästä hyvän klikkiotsikon varmasti sais. Ilta-Pululle vinkiksi sitten, et tää oli nyt se 50/50-todennäköisyyden huonompi puoli. Todennäköisyys- ja tilastomatikkaan sekä tsäänsseihin ja mahdollisuuksiin perehtyneitä emeritusmäkihyppääjiä kannattanee haastatella asiaan liittyen. Saman otsikon alle voinee myös lisätä, et puun kaatumisesta todistettavasti kuuluu ääni, jos joku on sen kuulemassa.

“Tauko päättyy, vihdoinki” on vanha armeijasta tuttu lauselma. Ei vaan oikein päde siviilissä tuo mentaliteetti (Kuva: A. Tuhkanen)

Kitkan maisemissa pidettiin useampia taukoja, joista virkistävimpänä eräs joen leveämmissä kohdissa, jossa joen laakso avautui selkeänä molempiin suuntiin. Tunne oli mahtava, kun sai hörpätä raikasta jokivettä ja pestä siinä kasvonsa.

Kuvamateriaalia tunnistamattomasta lentämättömästä ekosysteemin edustajasta. Siis se oranssinkeltainen siinä puussa.

Anssi otti riskillä lähikontaktia lahon koivun kyljessä kasvaneeseen eriskummalliseen ilmestykseen, sai otettua spesifiä kuvamateriaalia ja pitää sormensa. Jälkiselvittelyssä oranssinkeltainen möykky selvisi olevan koralliorakas (Hericium coralloides) -niminen sieni.

Koralliorakas ei lajikuvauksensa perusteella ole agressiivinen tai ihmisiä syövä laji (kuva: A. Tuhkanen)

Kitkajoesta erkanemisen ja arrrrmottoman nousun jäliltä tavattiin eräs muutamaan otteeseen nähty reissuporukka, jonka eräs jäsenistä nilkutti kepin kanssa aika epämukavan oloisesti. Kyseltiin sitten, et onko sattunut pahastikin, niin totesivat, et potilaan ja toisen, aiemmin Karhunkierroksen patikoineen, kaverinsa matka päättyy seuraavalle pisteelle (oliko Juumaan), josta saa autoevakuoinnin järjestettyä. Oli hällä takareisi ruvennut juilimaan niin pahasti, et joka askel oli hammasten kiristelyä. Auts! Harmi, mut aina ei mene putkeen tällaiset isompaakaan järjestelyä kaivanneet reissut. Toivoteltiin, et ei kun ens kerralla vielä suuremmalla reissunälällä ja revanssitahdolla sitten koetokseen. Kolmas sanoi jatkavansa loppun itekseen, kun oli kerran tänne asti tullut.

Porosia piilosilla

Pienen karhunkierroksen liittymässä valittiin vasemman käden puoli ihan vaistomaisesti. Jyrävän näkemisen halu taisi olla kaikilla niin pinttynyt päähän, ettei oikean ottamisesta ollu puhettakaan. Piettiin ruokis jossain Löytökarin tienoilla nousujen jälkeen.

Harrisuvannon riippusillalla

Matkalla opittiin taas uutta, kun ohitettiin Pienen karhunkierroksen vastarannalla olevia vyörykeiloja, joita kutsutaan myös nimellä talus. Ite tietysti nimesin nuo oitis 45 asteen pirunpelloiksi paremman nimen puutteessa.

“Pirunpeltoa”

Myös Kitkajoen oma beef jerky, Kalliosaari (“Kovempi ku sie”) avasi luonnon monimuotoisuutta entisestään.

Siilastupa

Siilastupa ei tällä erää kuulunut portailla käyntiä kummemin retkeemme, mut tuvan ovelta aukeavat näkymät oli yks matkan odotetuimpia kohokohtia. Jyrävänkosken 9-metrinen pudotus tosiaan kuului, näkyi ja jopa tuntui pitkälle ilmassa leijuvana vesisumuna.

Jyrävä tuvan kuistilta nähtynä

Kosketus Pieneen Karhunkierrokseen jäi suht lyheksi, mut sitäkin merkityksellisemmäksi. Kitkajoen maisemat ja erityisesti Jyrävä täristivät vilunväreet selkäpiihin. Mietippä sitä, et Jyrävä ei ole koskaan hiljaa, paikallaan ja vedettömänä, ei jäädy (edes) talvella vaan jyrisee taukoamatta päivän jokaisena hetkenä ympäri vuoden ja on jyrissyt jo ties kuinka kauan. Tässä pienen loputtomuuden käsitteessä oli pyöriteltävää ainakin taipaleen väsyttämän kulkijan synapseille.

Koskiluokitus VI – hengenvaarallinen näkyy, kuuluu ja jopa tuntuu kauaskin ohuena sumuna

Ilmassa oli haikeutta, kun puiden välistä näkyvä Kalliokoski tarjosi tällä kertaa viimeiset maisemat Kitkajoesta. Viimesenä patikan varrella vietettävänä iltana on aina tietynlainen päätöksen tuntu ilmassa, vaik se seuraava ja viimeinen reissupäivä oiskin täysi kävelypäivä. Pienen karhunkierroksen sekä koko Oulangan kansallispuiston raja lähestyi, tuli vastaan ja jäi lopulta taa samalla, kun maisema muuttui hiljalleen hiekkaisemmaksi kankaaksi muistuttaen erehdyttävästi kotoa tuttua hiekkaharjua, mut oliki syntytavaltaan toisenlainen jääkauden jätöksiin kuuluva muodostuma: dyynialue (lähde: Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen / Karttakeskus Oy 2016).

Kansallispuiston päättymisen jälkeen oli talousmetsää, jossa suo oli virkistävä “keidas” maisemien suhteen

Oulangan kansallispuiston jäädessä taakse vissiin warpattiin madonreiän läpi Etelä-Karjalaiseen talousmettään, joka oli realisoitu maan tasalle. Jääkauden jäljistä poiketen tämänkaltaisen miljöön muodostumistapa on metsätaloudellinen nousukausi.

Kiviäkin hävettää Karhunkierroksen ollessa välillä silkkaa kuraa

Täytyy myöntää, et illan viimeset hitaat halki rahaksi realisoidun talousmetän oli vähän masentavaa kuljettavaa, mut aikasa kutakin. Aikanaa heikkateiden, mettäkoneen urien, kelkkareittien pohjien ja ihme kyl jopa mettäpolkujen läpi tultiin lopulta viimeisen reissuyön sijaksi sovituille Porontimajoen kämpille. Täällä yhytettiin mm. eräs viidettä päivää reissussa ollut ja meiltä kokematta jääneitä lauantaisia kaatosateita autiotuvissa pidätellyt saksalaismies, jonka kanssa veryttelin lontoon kielitaitoani vaihtaen pari sanaa reissukokemuksista.

Lisäksi Porontimajoen päälle rakennettuun vanhaan myllyyn olivat asettautuneet yöksi se aiemmin viitattu aamuvirkku naisparivaljakko, ja olihan kämpälle sattunut myös useampaan otteeseen mm. Luontokeskuksella tavattu nelipäinen miesporukka, jonka kanssa turistiin pitkät höpinät iltatulilla ennen nukkumaankäyntiä. Tulisteluun otti osaa myös aiemmin tavatun, osittain keskeyttäneen jätkäporukan kolmas osanottaja. Rankan, mut antoisan päivän päätteeksi noista kohtaamisista sai uutta virtaa viimeiseen päivään. Strohista ei saatu virtaa, koska sitä ei nautittu. örp “Hyihhhh helevetti…”

Keskiviikko 31.8.2016

Some-kulttuurin mukaista nykimistä, eli aamun ryhmäselehvie

Porontimajoella heräiltiin ja keräiltiin itsemme kasaan kukin omista majoitteistamme viimeistä koetosta varten. Ite nukuin makeasti, kuten ilmeisesti Anssikin, mut Jaska anto yölleen allekirjoittaneen kouluarvosanojani hiponeen lukeman, kun halvahko ilmapatja oli menettänyt pidätyskykynsä ja patjalle piti suorittaa tekohengitystä muutaman kerran yön aikana. Ymmärtäähän tuollasen nyt, ku olihan patjaparka nähnyt käyttöä jo kolme pitkää yötä. Vaikka toisen o helppo jälkiviisastella, ni on sitä saanut joskus kantapäiden kautta itekin oppia, et ihan halvimpien, muropaketeista saatavien varuteiden varaan ei piä paljoa laskea. Jos ei muuta, niin eipähä ollut kallis patja, mut asia erikseen, et paljo se rahan säästö sitte lämmittää yöllä kylmää maata vasten.

Muut reissuporukat taisivat mennä jo menojaan enne, ku meijän puurovedet ees ehti kiehahtaa, mut meil ei ollu kiire yhtää mihikää. Kyllä se Ruka sieltä ennemmi tai myöhemmi kohalle sattuu, kuha vähä jalkoha heiluttelee. Toivottavasti et saa päästäs pois sitä jalkoja heiluttelevaa kuhaa, koska mie en ainakaa saa.

Porontimajoen kämpät ja sitä myöten viimenen mahollisuus yöpyä Karhunkierroksella autiotuvassa tällä erää jäi käyttämättä liian täysien laverien vuoksi. Vaan just tätä vartenhan ne omat majotteet oli mukana, kun niitten ei ainakaan pitäis olla varattu.

Viimesiä viiään. Päivämatkaa oli jälellä se 15 km, jonka puolen välin hujakoilla piettäisi viimeinen ruokis ja muuten vedettäis nähtävyyksien ja/tai tuntisyklin mukaan. Alkumatka Porontimajoelta varsinkin Vattuvaaralla tarjosi jo vähän miellyttävämpää mehtämaastoa, kuin mitä eilisen viimenen kourallinen kilometrejä kansallispuiston jälkeen. Mettähän näytti ihan metältä. Poikkeuksena tuli sitten Iso Kuikkalammen maasto laavuineen, joka oli ainakin viikonlopun sadannan jäljiltä yhtä mämmiä polkuineen.

Vattuvaaran poseeraus (Kuva: A. Tuhkanen)

Jo Vattuvaaran tienoilla pystyi ennustamaan viimesestä päivästä tulevan hikinen. Vattuvaaran ja Ison Kuikkalammen jälkeen tuli vielä Iso Kumpuvaara, mut vaarojen välissäkin maasto poukkoili niin leveys-, ku korkeussuunnassa ihan minne sattuu. Vaikka välillä nousujen jäliltä pumppu hakkas, ni jalat oli hyvässä vedossa ja mieli virkeänä mielenkiintoisen reitin ansiosta. Päällimmäisenä oli mielessä, et tästä tulisi heino päivä ja hieno päätös Karhunkierrokselle.

This way, mate! Loppusuora alkaa, sillä Ruka näkyy jo!

Konttaista lähestyessä laskeutuminen ja sitä seuraava nousu (ja sitä seuraava laskeutuminen ja sitä seuraava nousu ja…) tulisivat tutuksi. Vaikka fiilis oli korkealla, niin ei osattu saati uskallettu arvata, mitä olisi tulossa.

Anssi tosin selkeästi yritti muodostaa mielipidettä edellä odottavasta pohkeiden hapotuksen pitkästä oppimäärästä

Oltiin hiton haltioituneita jo Konttaisesta. Hillitön vaara tarjosi huikeat näkymät, ja huipullakin oli vaikka mitä mielenkiintoista. Konttaisen ja Valtavaaran luonnonsuojelualueen vaikutus näkyi selkeästi metsän kunnossa ja tuntu, et pelkästään sitä lakeakin polkuineen olisi voinut kierrellä puoli päivää. Meil oli kuitenkin yks Ruka saavutettavana, joten pidettiin päämme, vaikka käveltiinkin laella ristiin rastiin varsinaisen polun kanssa ahmiemme silmillämme luonnon ihmeitä.

Ei tietysti tajuttu, et Valtavaara veisi hommat vielä toiseen potenssiin. Näitä eksponentteja ennen kuitenkin tehtiin mitäs muuta, kuin laskeuduttiin jyrkkää rapukkoa ja polkua Konttaiselta, jotta voidaan nousta Valtavaaralle.

Näkymä Konttaiselta (kuva: A. Tuhkanen)

Konttaiselta alas katsoessa näki suoalueen ja tarpeeksi tihrustaessa jopa Konttaisen nousun motivaation hakuun käytetyn levähdyspenkin. Pääteltiin myös, et kaukaisuudessa näkyvistä kukkuloista joku olisi ilmeisesti Salla.

“Flai laik ön iigöl!” (kuva: A. Tuhkanen)

…ja voi Valtavaara, minkä nousun tarjosit! Jos jalat oli aiemmin aamulla vireessä, ni nyt ne oli epävireessä. Lähtipä kuiteki veri kiertämään. Vaaran pohjoispäähän nousun silmämääräisesti päätyttyä maltettiin viimein pitää se reissun viimenen lounastauko. Jäätiin tietysti hienolle näköalapaikalle taktisesti niin, ettei juuri tuullut, mut aurinko paisto puiden välistä hienoja kokeneen vaeltajan hipiää lämmittäen. Sapuskaa lämmitellessä jo mutusteltiin haikeudella viimeisenä neljänä päivänä koettua, joka varmasti jäisi ansaitusti jokaisen muistoihin, kuten niin monen muunkin muistoihin on jo jäänyt.

Jaska vetää huippua lähemmäksi itteään

Ote muistivihkosta: “Hajotusta, kovia mäkiä ja heinoja Valtavaaran maisemia.” Kaikki nämä edustettuina myös jälkikäteen näissä kuvissa!

Häshtäg neverskiplegday

Onko kukaa muute ikinä vaivautunu yrittämään laskea, et monta erillistä nousua ja laskua Valtavaaran pitkä huippujen jono tarjoaa? En miekää kyl saanu laskettua siellä matkan varrella, ku puristin kaiken keskittymiseni pitämään koipieni luu-lihasrakenteen suurin piirtein yhdessä paketissa, mut jälkikäteen maastokartasta saa tihrustettua, et jotai 7–8 erillistä lasku-nousua siellä ois. 4 kilometrin matkallaan Valtavaara koostuu vähäpuisista huippukohdista sekä välillä olevista suo- ja metsäalueista. Hiton mielenkiintosta, mut hiton rankkaa.

Tästä selkeästi puuttuu Jaskan ajatuskupla. Mitähän mahto mies ajatella? 😉

Vaaran maisemat tarjosivat siihen malliin nii yksityiskohtia ku kokonaisuutta, et ihan turha ois yrittää sitä kaikkea kuvata kameroin tai sanoin. Sen osaan luonnehtia, et Välimeren maisemissa on jotain samaa, kuin karuissa kuruissa Valtavaaran pikkuhuippujen välillä ja kymmenien kilometrien päähän joka suuntaan aukeava näköala on jotain ennenkokematonta. Ehdottoman hieno päätös Karhunkierrokselle. Oli otettava lakki pois päästä tämän kunniaksi, ja tuntiessani tuulen tuiverruksen tukassani sain ite kokea mitä tarkoittaa, et parhaat asiat elämässä on ilmaisia.

Notkoissa luonto tarjosi aina lepopaikan (Kuva: A. Tuhkanen)

Aina se mietityttää, et miten ylävä paikka, kuten kumpareen laki, voi tarjota myös välillä suota, vaikkei siinä toisaalta mitää hirveen ihmettä ole: voiha sielläkin kallioon muodostua vettä pidättävä “allas” nii, et suo pääsee muodostumaan. Valtavaara tarjosi näitäkin ihan molemman käden sormille.

Suo Valtavaaran huipulla (kuva: A. Tuhkanen)

Seuraavana kohdalle sattunut Valtavaaran päivätupa ihmetytti historiansa suhteen, kun tönö on kuulemma aiemmin toiminut palovartijan tupana. On muute ollu pitkä matka lähteä kipittämään horisonttiin savupatsaan suuntaan vesisangon kanssa!

Valtavaaran päivätupa, eli vanha palovartijan mökki (Kuva: A. Tuhkanen)

Valtavaaran päivätuvassa avattiin vieraskirja ja osuttiin tarkalla tähtäämisproseduurilla puumerkkien kanssa ihan vieraskirjaan, kun monilla oli tullu huti ja menny pöytään (puukolla). Ymmärtäähän sen, että väsyneellä matkaajalla sekoittuu myös kynä herkästi puukkoon ja initiaalit päätyvät suoraan mööpeleihin.

Patinasta päätellen pöytä onki varmaa ollu täällä kauemmin ku ite tupa (kuva: A. Tuhkanen)

Tuvan jälkeen Rukalle jatkettiin kiveen louhittua portaikkoa. Jalkani syyhysivät päästä kokemaan tämänkin, kunnes tunne vaihtui taas alamäen tuomaan hikisen villasukan kitkaiseen hankaukseen. Via Dolorosa!

Ja jalkasi kiittävät (Kuva: A. Tuhkanen)

Reissuun oli varattu kaksi päivää moottorimarsseihin, ja itse patikointiin 4 + 1 optiopäivä niin, et kyyteineen ei tule kiire töihin, vaikka ite patikkaosuus venähtäisi suunnitellusta neljästä päivästä viidennen puolelle. Ikinä kun ei tiiä, et mikä osa suunnitelmia menee pipariksi, ni aina on hyvä olla vähän puskuria.

Ruuan suhteen suunnitellut puskurit kyllä meni vähän miten meni, sillä viimesellä tauolla just enne viimesen kilometrin nousuihin lähtöä kohti Rukan huippua tuli näperrettyä viimeiset epärehelliset hedelmät (eli kuivahedelmät) naamavärkkiin, jota myöten oli reissun eväät käsitelty. Fin. Meni kyllä aika tiukille, vaikka olin varaavinani ylimääräistä sapuskaa mahollista viidettä päivää varten. Oli siis ollut vähän turhankin bon appétit omaan varautumiseen nähen, ja kynsiähän siinä ois syöty Rukan saavuttamisen venähtäessä yli neljään päivään. Täytyypä vähän säätää ruokahuollon parametreja tulevia reissuja silmällä pitäen. Reissun viimeistä korkillista Strohia ei nautittu. ryyps “Köh, RÄÄH, kuka tällästä ostaa..?!”

Elämäin lyhin vai pisin kilometri?

Vaan ei tähän malttanu enää jäädä suremaan ruokahuoltonsa pilkunviilauksia, kun on nousuista viimeinen jälellä! Rukalle kapuaminen on kuulemma mitäs muutakaan, ku reitin vaativin.

Nöyrästi lakki kourassa: Arrrrmoa! (Kuva: A. Tuhkanen)

Jaakollakin otti koville, kun polvi meinasi ruveta hajoilemaan viimesillä kilometreillä, mut tiukasti puri mies hammasta viimesen nousun. Tiukille meinasi ottaa itelläkin, kun syke tuntui silmissä asti. Sen siitä saa, kun ei oikein osaa hiljentää edes kovassa ylämäessä ja pumppu ottaa kierroksia. Endur-Anssi taisi suoriutua nimensä mukaisesti, kun mies oli yhtä hymyä koko viimeisen nousun ajan, vaikka olihan siinä todellisuudessa pilke silmässä itse kullakin 😉

Viimein! Hymyjä on kyllä irronnut tästäkin porukasta, muttei varmasti vähään aikaan näin aitoa! Selkääntaputus ansaittu (Kuva: Joku satunnainen kanssaretkeilijä, kiitokset hälle)

Voitonmerkki ja etusormen ennätys. Ennätys siis lienee tässä tapauksessa se, et etusormi on myös kuvassa pelkän keskimmäisen toverinsa sijaan kaikkien 82 km jälkeen! (Kuva: A. Tuhkanen)

Ihme, ettei tää nollatolppa ollu tän kuluneempi vuosien kuvaamisesta. Varmasti koko KK:n kuuluisin virstanpylväs.

Ja kyllä se nyt vaan oli siinä, vaikka se niin kaukaiselta tuntukin 4 päivää sitten. Karhunkierroksen portilta lomakylää kohti lompsiessa mietti, et nyt se on viimein koettu – ei ehkä 100 % joka ikisestä kohtaa, mut sehän ei suinkaa tarkota päällimmäisenä et oltais jääty jostain paitsi, vaa et tänne tullaa joskus takasin.

Vielä hattu ilmaan, sillä se oli siinä! (Kuva: A. Tuhkanen)

Näin vaikuttavan reissun lopputunnelmia on aina vaikea kuvailla, joten selvennettäkööt tähän, et tän tason fiiliksiä on vaan vaikea muuttaa painoarvoltaan sitä todellista tilannetta vastaaviksi sanoiksi, eikä ite kertomuksessa ollut lyhyt tekstinparsi tarkota, et se ite hetki todellakaa ois ollut parilla lauseella ohitettu. Reissu oli huikea ja loppuun pääseminen sen tunnelatauksen kulminoituma, vaik tällasissa koetuksissa se matka on todellakin tärkeämpi kuin perille pääsy… Paitsi tietysti se, kun pääsee paukuttelemaan henkseleitä siitä, et 82 km meni ilman yhen yhtää rakkulaa tai hiertymää! Jotain on vuosien saatossa siis opittu. Jaakon koivet ei ajomatkan varrelta ostettujen kenkien kanssa, no, olleet iha manikyyrin jäliltä, mut sitä suuremmalla syyllä lakinnosto hampaan puremisesta hänelle! Sen pituinen se jalkojen ihon kunnosta.

“Ei tarvi kuittia, kiitos!” (Kuva: A. Tuhkanen)

Hotelliin kirjautumisen jälkeen marssittiin vielä autolle vaihtamaan rinkat siviilikampeet sisältäneisiin reppuihin ja painuttiin hotellin saunaan. Vesi lentää kiukaalle, virvoittavaa ohramallasjuomaa sisältäviä tölkkejä jaetaan, sopuli aivastaa ja “karhu kaatuu”. Kävi viel vastaava tsäkä ku Kolilla, ku saunassa sai olla reissuporukan kesken ihan rauhassa.

Saunan ja suihkun jälkeen istuttiin kuin uudestisyntyneinä lopulta hotellin ravintolan illallispöytään. Anssi suorituksestamme häkeltyneenä otti ja tilasi porukallemme pullollisen Strohia punaviiniä ruoan seuraksi. Kiitosta, arvostan! Viiniä tietysti ensin testimaistettiinhaistettiin, mut kirjaimellisesti pystymetästä tulleille nyt ois voinut tarjota vaikka venäläistä teollisuuspetroolia vastauksella “No miksikäs ei!” Anssi ja Jaakko tietysti valitsivat Kitkan viisaat alkupalaksi. Kitkan viisaat lautasilla ja Kitkan vähemmän viisaat lautasten äärellä loivat sopivan kontrastin keskenään. Itse olin vielä niitä joen viemiä, joka ei osannut olla omaperäinen, vaan otin alkupalana salaattia ja pääruokana ravintolan poroburgerin. Todella hyvää oli, vaik Karhunkierroksen jälkeen oisin syöny vaikka vasemman jalan saappaan. Lopuksi vielä suu makiaksi Lapin leipäjuustolla ja lakkahillolla.

Kuvan kaivinkone ei liity tapaukseen

Neljän (tai Jaakon tapauksessa kolmen) metässä vietetyn yön jälkeen hotellin puhtaat valkeat lakanat oli kyllä tervetullut kokemus. Torstaina ei olisi tiedossa muuta kuin kotiin ajelu parin pysähdyksen taktiikalla, paitsi tietysti Anssin kanssa “oikaistaisi” Oulangan luontokeskuksen kautta hakemaan Oulangan kansallispuiston / Karhunkierroksen kangasmerkki trofeeksi karhunpainin voittamisesta. Näillä loppusanoilla, ensi reissuun, jota sitäkin oli aikaa haikailla 700 km ajelun verran, jos vaan auto lähtee käyntiin.

Niin ja kotiinmenopäivänä satoi muuten vettä. Kun tulopäivänäkin satoi vettä, ni sehä tarkottaa, et oltiin muute just siinä oikeessa neljän päivän aikaikkunassa sään osalta. Ehkä tässä oli joku eräilyn epäjumala meidän puolellamme… 😉

[Huomijo! Muutamassa kohdassa olen merkinnyt lähdeviitteeksi J. Laaksosen laatiman ja Karttakeskus Oy:n julkaiseman Karhunkierroksen retkeilyoppaan. Täytyy vielä alleviivata, et se on oikeesti hyvä ja tutustumisen arvonen läpyskä reitistä syvällisemmin kiinnostuneelle. Jos aikeena on kuitenkin vaan kävellä reitti läpi niin, et kokee kartan riittävän, niin tässä oppaassa on sen verran paljon ylimääräistä, etten turhaan suosittele sitä aivan kaikille Karhunkierroksen suuntaan edes vähänkään haikaileville, mut tosiaan syvempää kokemusta hamuaville, silmää pikkudetaljeille omaaville ja ekstrasisältöä kaipaaville tää on kyllä se kuuluisa kuus kautta viis. Tämä ei ollut ostettu puheenvuoro.]

***
Vaikka tää ei varmasti ollut ajallisesti tai matkallisesti elämäni suurin reissu, niin silti se oli tunnetasolla todella suuri ja merkittävä. Kiitos Kuusamon Karhunkierroksen ylläpidosta vastaaville, muille reissussa tavatuille sekä erityiskiitos Anssille ja Jaakolle ikimuistoisesta reissusta! Tulevilla reissuilla tavataan.
***

 

 Vaan tän tiiän:
Ihminen voi lähteä pohjosesta,
mut pohjonen ei voi lähteä pohjosesta.
Sinne on aina mentävä ihmisen ite takasi.
– Kokovartalokommando

 

Luit tästä ensin Kokovartalokommando -blogissa!

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi