Kaamoksen kaikki värit Sorsatunturilla

Sorsatunturi on Sallan ja samalla koko Ylläksen–Saariselän eteläpuolisen Lapin korkein tunturi, korkeudeltaan 629 metriä. Useimmat ympäröivät tunturit ovat noin 500-metrisiä, joten Sorsatunturilta pitäisi nähdä kauas.

Olin jo pitkään haaveillut tunturin valloituksesta, ja vihdoin joulun aikaan tarjoutui tilaisuus lähteä hiihtämään tunturiin. Ajattelimme, että tunturi olisi erityisen komea joulukuisen kaamoksen valossa. Päiväksi valikoitui joululomaviikon ainoa selkeäksi ennustettu päivä, keskiviikko 28.12. Ennustettu oli vain heikkoa tuulta ja sopivaa pakkasta: 10–15 astetta. Tunturiin ei pidä lähteä huonolla säällä, koska Sorsatunturi ei tarjoa mitään suojaa tuulelta eikä viimalta.

Vaikka paikka on todella upea, syrjäisyyden ja vaihtelevan maaston takia retkestä tulee aika raskas yhden päivän retkeksi. Hiihtämistä autolta kertyy useita tunteja. Mukaan kannattaa ottaa varavaatteita, tulentekovälineet, tuhtia evästä (suklaata, kaakaota, eväsleipiä) sekä mieluiten myös varavoimalähde puhelinta varten. Meillä oli repuissa mukana kaakaota, eväitä, paksummat kintaat ja muuta lisälämmintä kaulaan tunturituulen varalta, sekä tulentekotarpeet.

Puhelin kuuluu näillä paikoin yllättävän hyvin, mutta akku kuluu – varsinkin, jos erehtyy ottamaan puhelimella kuvia. Minunkin puhelimeni akku hyytyi hetkessä tunturin huipulla, mutta onneksi virtaa riitti vielä pienen lämmittelyn jälkeen, kun ymmärsin jättää kuvauksen järjestelmäkameran huoleksi.

Sorsatunturille pääsee talvella parhaiten hiihtämällä Naruskantien varresta moottorikelkkauraa pitkin vanhoille Metsähallituksen vuokrakämpille. Hiihdettävää tulee tien varresta yli 10 kilometriä, minkä lisäksi vielä itse tunturin huipulle on kämpiltä noin 3–4 kilometriä. Yhteensä taivalta kertyy siis lähes 30 kilometriä, joten hiihtämiseen menee aikaa. Mekin heräsimme jo 6 aikoihin, jotta ehtisimme perille ajoissa.

Aikaisesta lähdöstä huolimatta lähtöpisteestämme oli noin 2 tunnin ajomatka reitin lähtöpisteeseen, ja niinpä olimme lähtöpaikassa vasta puoli 10 aikoihin. Mietin hieman, pääsemmeköhän perille ajoissa, koska alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti olla jo hiihtämässä kello 9 aikaan. Päivä alkoi kuitenkin pikku hiljaa valjeta ja mieli oli korkealla – tunturi veti meitä puoleensa magneetin tavoin!

Olimme varustautuneet ihan tavallisilla perinteisen tyylin suksilla. Umpihankea varten monoissamme oli kuitenkin nilkkasuojat, jotka estävät hyvin lumen pääsyn nilkkaan hangessa. Toivoimme, että kelkkaura kantaisi sen verran, ettemme joutuisi ainakaan kovin pitkää matkaa tarpomaan umpihangessa. Toisaalta ajattelimme, että tunturin laella olisi kuitenkin sen verran kovaa lunta, että siellä pärjäisi tavallisilla suksilla. Varmastikin metsäsuksilla tai tunturisuksilla pärjäisi paremmin, mutta kyllä me näilläkin varusteilla selviäisimme.

Kelkkaura oli välillä hyvinkin tasaista.

Kelkkauraa oli suhteellisen helppo hiihtää, vaikka kelkkojen jättämät töyssyt tekivätkin hiihdosta vähän epätasaista.

Päivä valkeni pikku hiljaa ihanan pastellisävyiseksi kaamospäiväksi. Kaamoshan ei ole näillä leveyksillä täyttä pimeyttä, vaan pikemminkin hyvin hidasta aamuhämärän vaihtumista aamuruskoksi ja edelleen iltaruskon kautta iltahämäräksi. Selkeänä päivänä jonkinlaista valoa riittää joulukuun lopussa 4–5 tuntia. Olin haaveillut, että ehtisimme parhaan valon aikana vielä tunturiin, jotta saisin jonkinlaisia kuviakin paikalta.

Tasaista tahtia etenimme kohti Sorsatunturia. Maisemassa vaihtelivat pienet suot, männiköt ja ylempänä myös kuusikot.

Kohdettamme emme nähneet missään vaiheessa – se jäi koko matkan ajan Toresvaaran ja muiden mäkien taakse. Vihdoin parin tunnin hiihdon jälkeen saavuimme kohtaan, josta haarautuu reitti Metsähallituksen kodalle – suoraan jatkamalla päätyisimme taas suoraan Sorsatunturin juurelle.

Tästä oikealle – kuruun ja tunturiin!

Matka jatkuikin pian aivan upeassa kurussa. Valo oli parhaimmillaan. Vielä puolen tunnin hiihdon jälkeen vuokrakämpät ilmestyivätkin näkyviin – ja samalla taustalla alkoi häämöttää varsinainen kohteemme. Sorsan huippua emme silti vieläkään nähneet.

Sorsakuusikon kuru

Ensimmäinen näkymä tunturiin. Tuolla edessä se jossain on!

Pienen tankkaustauon jälkeen oli aika suunnistaa kohti tunturia. Kello alkoi olla jo reilusti yli puolenpäivän, ja mielessä hiipi jo epäilys, pääsisimmekö lähellekään huippua. Heti vuokrakämppien ohituksen jälkeen kartan mukaan piti haarautua suora kelkkareitti huipulle. Pienen harhailun jälkeen vasta tajusimme, että vaikka sellainen reitti haarautuikin, kukaan ei ollut reittiä kulkenut! Joutuisimme siis kuitenkin umpihankeen.

Onneksi reittiä merkitsevät punaiset rastit kuitenkin löytyivät, ja aloitimme rämpimisen kohti tunturia.

Umpihanki kyllä upotti, ja rinnettä pitkin piti mennä välillä siksakkia, jotta yleensä pääsimme etenemään. Mutta toivottomalta tuntunut matka alkoikin pian helpottaa, kun takanamme alkoi maisema avartua ja hanki upottikin vähemmän. Pian olimme jo tunturipaljakan reunalla. Joulukuun lämpimiltä tuulilta olivat vielä ylimmät puut onnistuneet säilyttämään tykkyverhonsa. Viereinen Kaunisoivan tunturi kylpi kaamoksen pastellivalossa, ja sen takana taivas hohti Lapin vaaleanpunaisia ja sinisiä sävyjä. Tästä olin unelmoinut koko pitkän syksyn. Olimme tulleet taivaaseen maan päälle!

Kaunisoiva keskipäivän kaamosvalossa Sorsatunturin rinteeltä nähtynä.

Kuvauskohtauksesta huolimatta jatkoimme matkaa. Halusimme nähdä lisää! Tunturiylängöllä hiihto sujui nopeammin, vaikka aluksi reitti olikin jyrkkä. Välillä oli silti pakko pysähtyä kuvaamaan ihanimpia tykkypuita tai vain ihastelemaan maisemaa. Kaunisoivan lisäksi pohjoisesta alkoi näkyä Jäkälätunturi ja Takkaselkätunturi.

Kaamoksen kaikki värit.

Kun jyrkin osuus loppui ja tulimme tunturiylängön tasaisempaan osaan, pääsimme vihdoin näkemään kohteemme. Siellä se häämötti – Sorsatunturin varsinainen huippu. Matkalla oli silti vielä pakko pysähtyä ottamaan muutama kuva.

Sorsatunturin huippu.

Päätimme, että kun olemme jo näin lähellä, yritämme huiputusta, vaikka valo alkoikin jo vähetä. Onneksi nyt pääsimme hiihtämään suhteellisen tasaista tunturin lakea. Sorsatunturin huippua lähestyttäessä rinne jyrkkeni jälleen, mutta kyllä huipulle suksilla kiipeää siksak-uraa tehden. Huipulle pääsimme vihdoin iltapäivän hämärässä klo 14.25. Riemulla ei ollut rajoja!

Enää muutama metri huipulle.

Täältä avautuivat näkymät kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Vaikka kaamoksen hämärä alkoi jo laskeutua uudestaan, pohjoisen suunnalla erottuivat silti selvästi Jäkälätunturin ja Takkaselkätunturin monet huiput, luoteen suunnalla taas Kuskoiva ja Koulumaoiva. Siniseen ja violettiin sävyyn pukeutuva maisema oli kertakaikkiaan mykistävä. Oli haikeaa lähteä pois.

Näkymä huipulta pohjoiskoilliseen. Jäkälätunturin huippuja etualalla, taaempana Takkaselkätunturia.

Silti oli pakko jättää tunturille tällä kertaa hyvästit, sillä edessä oli vielä lasku tunturilta alas näillä suksilla.

Lasku osoittautui aluksi aika vaikeaksi, sillä tunturin rinne oli kova ja liukas. Viistolaskulla kuitenkin selvisimme hyvin. Lasku kelkkauraa alas kämpille onnistui myös, vaikka laskinkin itse varovaisuuden vuoksi välillä viistommin kuin ura olisi viettänyt. Tässä laskussa osoittautuivat erittäin tarpeellisiksi mukaan ottamamme paksummat kintaat. Tavallisilla hiihtohanskoilla laskussa olisivat piankin sormet paleltuneet.

Pidimme kämppien lähellä toisen kaakao- ja evästauon, jonka aikana taivas lopullisesti pimentyi. Paluumarssille lähdimmekin iltataivaalle ilmestynyt Venus oppaanamme.

Paluuhiihto sujui nopeammin kuin menomatka. Reilun kahden tunnin päästä olimme takaisin autolla – klo 18.30, eli noin yhdeksän tunnin päästä lähdöstä. Paluumatkalla näimme vielä vähän revontulia tämän upean päivän kruunaukseksi. Pala sielusta jäi tunturiin, sinipunaisten sävyjen ja hohtavanvalkoisten tunturinlakien keskelle.

Lähtöpisteen kartta

Lähtöpisteen ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit: N=7474658.234339528, E=601840.879226404