Jättiläisrotkon suuruutta on vaikea käsittää – Pittiövaaran Hirviäkuru on kesyttämätön luontohelmi

Joskus sitä tulee sellaisiinkin retkikohteisiin mentyä, että paikoin on mietittävä miten tästäkin taas selviää, ja mitä äitikin ajattelisi, jos tietäisi. Mutta ei sille voi mitään: kun kartalta löytää kiintoisan kohteen, ja kun naapurin isäntä sitä vielä silmät tuikkien hehkuttaa, niin pakkohan sinne on mennä oikein silimällä kahtommaan.

Niinpä lähdin tällä kertaa ottamaan selvää Pittiövaaran Hirviäkurusta. Elettiin kesäkuun alkua ja kesän toista lämmintä päivää. Tuumin, että nyt jos koska sinne voi mennä ilman inisevää verenimijäpilveä. Yöttömän yön päivä oli kääntymässä kirkkaan aurinkoiseen iltaan.

Olen yleensä surkeasti valmistautunut retkeilijä, mutta tällä kertaa panostin edes hieman. Laitoin miehelleni whatsappiin kartan, että minne olen menossa, eli mistä minua voisi katoamisen tapahduttua lähteä haravoimaan. Muistin kerrankin ottaa mukaan myös vettä, ja hiertymien varalta jopa laastareita. Jalkaani valitsin tukevat vaelluskengät.

Jätin auton parkkiin levikkeelle (kartta) ja kävelin jonkin matkaa metsäautotietä kohti kurun pohjoispäätä. Minulla oli vakaa aikomus kävellä kuru päästä päähän pohjaa myöten, ja olin päättänyt astella sen pohjoisportista sisälle.

Metsä kurun ympärillä – sikäli kun ei ole tullut hakatuksi alas – on todella kaunista ja valoisaa: kaikkialla on vanhoja keloja ja selkeästi vanhoja, vielä elossa olevia puita. Ihanaa vaihtelua sille puupellolle, mitä seudulla monin paikoin kasvaa. Ilme siinä väkisinkin vääntyi hymyyn, kun ahmin maisemaa silmilläni ja täytin keuhkot ahnaasti ihanalla keväisellä Lapin ilmalla. Tuli siinä hieman hyräiltyäkin, jos vaikka mesikämmen sattuisi myös olemaan liikkeellä kesäillasta nauttimassa.

Kurua ei totisesti ole vaikea löytää – se on aivan järkyttävän suuri, ja sanottakoon, että yksikään näistä kuvista ei tee sen valtavuudelle oikeutta. Mitään virallista reittiä sinne ei kuitenkaan johda, ja minullekin valkeni varsin nopeasti, että pohjaa pitkin kulkeminen saattaa olla vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Kottikärryn kokoiset ja sitä suuremmat kivenlohkareet, joita osin vielä peitti lumi, laittoivat minut vaihtamaan neliraajataktiikkaan. Ja sittenkin hieman hirvitti edetä. Hirviäkuru on nimensä veroinen. Eteneminen oli hidasta, ja joka ikinen liike oli harkittava tarkkaan. Toisaalta se oli mitä mainiointa meditaatiota, siinä ei paljon tullut arjen askareita murehdittua.

Kurun kunnolla alettua ihailin sen kallioisia seiniä. Olen kotoisin lounaisrannikolta ja tottunut saariston suuriin silokallioihin. Lapissa sellaista kivipintaa harvoin näkee, joten siihen kiinnittää oitis kyllä huomiota. Nämä silokalliot tosin olivat lähes pystysuoria.

Melko pian alun jälkeen minun oli todettava, että ei tule mitään: pakko nousta rinnettä pitkin kurun reunalle, kun se vielä oli mahdollista. Lohkareet tuntuivat käyvän yhä suuremmiksi ja pudotukset jyrkemmiksi, ja piilotellessaan vielä lumen alla kivet eivät antaneet edes arvioida, voisiko niille astua. Vain pienen matkaa edessäpäin kurun seinät olivat jo niin pystysuorat, ettei niistä olisi enää päässyt ylös.

Ja jotta homma olisi vielä hieman jännittävämpää, muutaman jättilohkareen suuret, sileät sivut olivat täysin putipuhtaat, kun pääosin kurun kivet olivat kauttaaltaan kauniissa jäkälässä. Ei voi olla kovin kauaa siitä, kun ne ovat irronneet ja vyöryneet alas…

Nousin kurun itäsyrjälle ja maisema alkoi avartua. Varjojen maalatessa kurun sinen väreihin, vallitsi vaaran päällä lämmin ilta-auringon valo. Rakkamaatahan se sielläkin oli, mutta suhteellisen helposti edettävää verrattuna pohjan olosuhteisiin.

Ylhäältä avautui hieno maisema myös Sodankylään ja Kommattivaaralle. Myös Luosto häämötti horisontissa.

Etenin jyrkänteen reunaa pitkin kohti etelää. Tästä oli upea näköala vastapäiselle jyrkänteelle, joka on vielä hieman korkeampi kuin tällä puolella, jossa itse kuljeksin.

Sääskiparvi inisi ympärilläni, mutta ne olivat vielä niitä kesän ensimmäisiä tohnopäitä, jotka eivät juuri muista verta imeä.

Silmiini osui hauska mäntypariskunta, molemmat latvasta lahoja mutta kuitenkin elossa. Kovin olivat erilaiset kaverukset!

Kurusta löytyi myös Sodankylän vastine Norjan kuuluisalle Preikestolenille: no okei, aika paljon pienemmässä mittakaavassa, mutta kuitenkin. Jylhäkalliomainen kieleke työntyi jyrkänteen reunasta kurun yläpuolelle ja oli sen sortin näköalatasanne, että minä en siihen uskaltautuisi kuuna päivänä.

Kuljeskelin kaikessa rauhassa kurun eteläpäähän, pysähtyen välillä ihailemaan erikoisia kiviä ja kauniita jäkäliä. Sitten maasto loiveni sen verran, että pääsin kalppimaan nelivedolla kurun toiselle puolelle. Vastapuolen rinteen ylös päästyäni istahdin vesitauolle ja maisemaa ihailemaan.

Tästä olikin sitten helppoa saapastelua autolle metsän ja hakkuuaukean poikki. Kesäilta oli sanalla sanoen ihana. Pieni tuulenvire, pehmeä ilta-aurinko ja puhdas, suuri Lapin luonto.

Pittiövaaran kurulla ei ole valmiita reittejä, opasteita, tulipaikkaa eikä muita retkeilijän palveluita. Se sijaitsee kuitenkin vain vartin ajomatkan päässä Sodankylän keskustasta. Vaikka kurun pohjalle ei uskaltautuisikaan – enkä rehellisyyden nimissä voi pohjareittiä suositella ainakaan kaltaisilleni tavallisille tallaajille – on Pittiövaaran päältä ja kurun reunalta todella upea maisema kaikkiin suuntiin. Silloinkin toki syytä askeltaa varovaisesti.

Talvisen jutun vaaran laelta voit lukea tästä.

Kuru kartalla.  Sijainti: N=7483525.493, E=473597.748 (ETRS-TM35FIN)

3 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.