Järkäle erämaassa – Julunkivi

‘Mikä ihmeen Julunkivi ja missä se on’ minulta välillä kysytään. No, minäpä kerron. Ajelet Lohikoskelle päin ja poikkeat sopivasta kohdin itään. Viimeiset parikymmentä ajokilometriä metsän keskellä on jo seikkailua, koska ympäröivä maasto on vaihtelevaa ja vettä vilahtaa siellä täällä. Autolle löytyy lopulta hyvä parkki metsäajotien levikkeeltä, Julunkivenlammen itäpuolelta. Jos tulet talvella, niin viimeisellä parin kilometrin tieosuudella ei ole talvikunnossapitoa.

Oli aikainen ja hämärä syysaamu. Löin auton ovet kiinni ja tunsin syyllisyyttä rikkomalla luonnon täydellisen hiljaisuuden. Hömötiainen kuittasi kuusen oksalta välittömästi. Heilautin sille kättäni ja pahoittelin syvästi. Nostin repun selkääni ja suuntasin kohti Paloksenluhtaa. Heti alkuun vasemmalla oli polunpää, jossa olisi tuleva pääkohteeni. Jatkoin kuitenkin tiellä ja pohdin, että mitä jos tulisi karhu vastaan. Eipä sitä kuitenkaan voi tietää omaa käyttäytymistään ennen kuin kohtaaminen tapahtuisi. Varasin kameran valmiiksi, ikään kuin muka uskaltaisin sitä vielä kuvatakin, heh. Metsäajotie loppui kääntöpaikkaan, laskeuduin suon reunalle ja siitä edelleen rantaan. Täällä olen nähnyt mm. joutsenia, kurkia, hirviä ja majavia. Nyt jäi muistoksi karpaloita ja lauleleva utelias peukaloinen. Vietin suorannassa tovin ja ihailin syksyn värejä.

Tervetuloa Julunkiven luonnonsuojelualueelle

Tervetuloa Julunkiven luonnonsuojelualueelle

Palasin Julunkivelle menevän polun päähän ja kapusin kallion harjalle. Maisema muuttui heti erämaamaisemmaksi. Honkia oli sen verran harvassa, että näkyvyyttä oli parisataa metriä. Aluskasvillisuus muodosti tasaisen vihreän maton ja puut tuntuivat olleen täällä ikuisuuden. Ainostaan myrsky on rikkonut harmoniaa ja puita oli paikka paikoin pitkällään samansuuntaisina. Polku on vanha ja hyväkuntoinen ja sitä on mukava kulkea. Reitti on merkitty puihin sinisin täplin. Harjun reuna kaartelee vasemmalla puolellani ja alhaalla uinuu tyyni lampi. Nousen vielä hetken loivasti kangasmaastoa, kunnes seuraava lampi ilmestyy jo oikealta. Sen ympäristö on suota ja rämettä. Seisahdan polulla ja muistelen, kuinka tässä kohdin monesti arvuuteltiin, onko lammessa kaloja. Alueen kymmenissä pikkulammissa on, mutta tässä ei saata olla muita kuin sammakoita. Mm. autolevikkeen takana olevassa 10 metriä leveässä lammessa on haukia. Ihmeellistä.

Peikkometsässä on tunnelmaa

Peikkometsässä on tunnelmaa

Jatkan patikointia ja biotooppi muuttuu taas. Nyt ollaankin jo peikkometsässä eli kuusikossa. Tuoksu on myös erilainen. Jos tästä lähtee vasemmalle, niin tulee komean kallion laelle, mutta nyt jatkan eteenpäin. Hetikohta polku alkaa pudota kanjoniin ja puusto harvenee. Rinteessä on muutamia hienoja tervaskantoja. Muistan ne jo lapsuusajaltani. Nuo hiiltyneet taideteokset näyttävät olleen pystyssä jo ikuisuuden ja tunnen sisälläni, kuinka kunnioitan luonnonkauneutta taas enemmän. Vielä pari polunmutkaa ja yksi nyppylä. Julunkivelle saavutaan ‘keittiön kautta’ ja se tapahtuu aina yhtä yllättäen. On kuin jättiläinen olisi nostanut kiven kahden harjun pohjalla olevasta kuopasta. Murusia (kuution kokoisia kiviä!) on karissut kuopan reunalle. Voin vaan kuvitella, miltä kivijärkäle näyttäisi harjun laella. Huh!

Julunkiven kita

Julunkiven kita

Tulen tutulle nuotiopaikalle ja huomaan taas kerran ilokseni, että paikka on siisti. Heivaan repun selästäni ja totean saman näyn puukatoksessa ja kuivakäymälässä. Sahailen rangoista vain sen määrän polttopuita, mitä tarvitsen. Vuolen nuotiopaikalla muutaman kiehisen, raavin hetken tulikeppiä (magnesiumpuikko) ja kohta tutuntuoksuinen savujuova nouseekin jo paksuna. Repusta vielä pakki & kuksa ja käynti Kalaveden rannassa. Koukkaan kristallinkirkasta vettä kuksaani ja juon sen irvistäen. Onpa kylmää, mutta raikasta. Aamuaurinko keilaa vastarannassa näkyvää Arabiankorpea, aluetta, jossa on mukava retkeillä ja meloa. Maisema kirkastuu ihan silmissä. Tintit ja hanhikarja ovat ainoat äänet, jotka kuulen. Aika pysähtyy …ja sitten taas jatkuu, kun tunnen Gore-kenkieni viilenevän vedessä. Palaan savuavaan virtahevon kitaan ja virittelen pakin tulille.

Retkeilijä evästauolla Julunkiven kidassa

Retkeilijä evästauolla Julunkiven kidassa

Julunkivi on valtava kivi! Yksi maamme suurimmista siirtolohkareista. Korkeutta sillä on n. 12 metriä, pituutta vähän enemmän ja ympärysmittaa n. 60 metriä. Joskus kiveä vasten oli kaatunut kuusikelo ja pitihän se sitten kiven päälläkin käydä. Nyt en edes uskaltaisi. Kiven kulmasta on joskus tippunut pieni lohkare ja siitä on tullut oivallinen tulipaikka. Olen kidassa joskus talvisaikaan yöpynytkin, mutta hohkava kosteus ei lumonnut. Nyt keittelin vain saikat ja nautin autuaana eväitä. Totesin itsekseni, että on hienoa, kun alueesta on tehty luonnonsuojelualue. Näinkin pienessä paikassa voi tuntea erämaafiiliksen ja sitä voi vahvistaa, jos käy ympäröivässä metsässä kävelemässä. Törisevänlampien alue on paikoin komeaa korpea, mutta sinne ei pääse enää kunnolla myrskyssä kaatuneiden puiden takia.

Kun nuotiohiillos kilahteli viimeisiään, oli aika pakata tavarat ja palata autolle. Paluukävely tuntui uudelta retkeltä, koska maasto ja puusto ovat niin vaihtelevaa. Siksi tällaisille retkille pitää varata riittävästi aikaa eikä pinkaista pois metsästä heti eväiden syönnin jälkeen. Julunkiven polku on osa Vihreän Kullan retkeilyreitistöä, vaikka onkin vain 700 metriä pitkä. Poluissa on kuitenkin oma ainutlaatuinen viehätyksensä ja niillä kulkeminen tuntuu aina yhtä jännittävältä. Julunkivellä käyntiä voin suositella kaikille retkeilijöille, myös lapsiperheille.
Samalla reissulla kannattaa käydä katsomassa Kemppilän Myllykosken kuohut.

Nautitaan vielä hetki Julunkiven luonnonsuojelualueen rauhasta videon muodossa 🙂

Kartta ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N6831462 E599821

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi