Ihastusta ja ärräpäitä Joulupukin maassa: kaamosvaellus Kemihaarasta Korvatunturiin

Vuoden pimein aika on jälleen käsillä. Viime jouluna puolisoni ja minä päätimme paeta sitä ja etelän sateista joulua Lappiin, kaamoksen maahan. Vaelluskohteemme oli Urho Kekkosen kansallispuiston kaakkoiskolkka, niin kutsuttu Itäkaira Joulupukin kotiseutuineen.

Starttasimme etelästä joulupäivänä ja ajoimme Kemihaaraan, joka toimi vaelluksemme lähtö- ja päätepisteenä. Vastassamme meitä olivat omaa jouluansa viettävä vanha yrittäjäpariskunta, jolta olimme varanneet yösijan ja illallisen. Kemihaaran Loma on sympaattinen ja retkeilijöiden kannalta strategisella paikalla sijaitseva matkailu- ja majoitusyritys Savukoskella. Kemihaara sijaitsee nimensä mukaisesti Kemijoen alkulähteillä, Kemihaaran erämaan ja Urho Kekkosen kansallispuiston rajalla. Matkaan voi lähteä meloen erämaista Kemijokea myötävirtaan, patikoiden tai talvella hiihtäen. Yritys järjestää tilauksesta myös opastettuja retkiä, vuokraa kanootteja ja myy kalastuslupia. Jos ei ole liikkeellä autolla, kannattaa kysyä kyytiä rautatieasemalta.

Kemihaara – Naltiojoen autiotupa

Lähtöpaikkamme kartalla
Pikakartta-palvelusta tulostetut kartat, mutta kysyimme vielä viimeisimmät vinkit tiskin takana istuvalta isännältä. Se todellakin kannatti, sillä monessa paikassa poroaitojen linjaukset olivat muuttuneet ja portteja olisi ollut miltei mahdotonta löytää arvaamalla! Aloitimme kävelyttämällä suksiamme noin kilometrin verran tietä pitkin ennen kuin siirryimme suksinemme, ahkioinemme maaston puolelle. Tässä kohtaa kulki isännän mukaan moottorikelkkaura, jota pitkin pääsisimme varmasti poroaidasta läpi. Kävi kuitenkin ilmi, ettei uraa pitkin oltu ajettu aikoihin eikä sitä pystynyt silmin erottamaan. Kahlasimme siis umpihangessa kohti ensimmäistä yösijaamme, Naltiojoen autiotupaa.

Huomasi, että matkassa olivat yksi aloittelija ja toinen enimmäkseen sulan maan retkeilyä harrastava tonttu. Miehelleni tämä oli ensimmäinen oikea talvivaellus ja itsellenikin ensimmäinen pitkään aikaan. Ahkio kynti hangessa eivätkä sukset täysin totelleet hiihtäjän ajatusta. Pääsimme poroaidalle pimeän laskeutuessa ja pidimme evästauon. Matkaa tuvalle oli kuitenkin jäljellä vielä neljäsosa. Onneksi maasto oli helposti luettavaa pimeässäkin ja pääsimme autiotuvalle ilman lisämutkia. Olimme hieman järkyttyneitä: ensimmäinen hiihtopäivämme oli reitin lyhin, mutta silti olimme käyttäneet siihen reippaasti yli kuusi tuntia, edeten noin kilometrin tuntivauhtia! Lisäksi kumpikin meistä oli rättiväsynyt. Päivän päätteeksi pohjoisen talvi olikin ottanut meiltä viimeisetkin luulot pois.

Hiihtäjätonttu ja Naltiotunturi

Naltiojoen autiotupa – Vieriharjun autiotupa

Ensimmäisen päivän koettelemusten perusteella päätimme jättää Naltiotunturin huiputuksen väliin. Olimme suunnitelleet tekevämme tuvalta päiväkseltään piston viereiselle avotunturille ilman ahkioita, mutta peruimme aikeemme taivaan pilvistyessä. Etelästä nousi lumisade, joka otti meidät kiinni hiihtäessämme suolla mutkittelevan Vierihaara-joen rantaa pohjoiseen. Etenimme jälleen umpisessa. Tuvalta oli lähtenyt (tällä kertaa tuore) moottorikelkkaura, jota pitkin ahkion vetäminen kävi paljon sutjakkaammin. Ura kuitenkin katosi tuiskuun heti avosuon reunalla. Yritimme haparoiden etsiä alustasta suksea kantavaa kohtaa, mutta hankikantoa ei ollut. Hämärän saapuessa aloimme etsiä leiripaikkaa ja pystytimme teltan kynttiläkuusien suojaan suon laitaan. Lumisade laantui yöksi, pilvet hajaantuivat ja pakkanen kiristyi, minkä seurauksena pääsimme testaamaan makuupussiemme lämpöarvoja ja ihailemaan kirkasta tähtitaivasta revontulineen.

Leiri suon laidassa

Seuraavana päivänä hiihtelimme tonttulakit päässä Vieriharjun autiotuvalle kirkkaassa säässä. Vähän väliä pysähdyimme tiirailemaan, josko näkisimme merkkejä auringosta horisontin yläpuolella. Matalalta siilautuvat auringonsäteet maalasivat taivaalle uskomattomia värejä. Korvatunturi kohosi idässä puiden latvojen yläpuolella. Varsin omaperäistä tunturia katsoessa ymmärtää, mistä mäki on nimensä saanut. Erikoisen muotoinen, lähes vuorimainen Korvatunturi näyttää siltä kuin kaukaisuudessa kohoaisi pari pystyä korvaa. Todellisuudessa Korvatunturissa on kolme huippua, joista kaksi on Venäjän puolella. Tunturin Suomen puolella oleva osuus sijaitsee kokonaan rajavyöhykkeellä, joten tunturilla vierailua varten tarvitsee luvan Lapin rajavartiostolta. Rajavyöhykeluvan saa kuitenkin tälle alueelle retkeilyperustein. Luvan pystyy hakemaan netissä lomake.fi-palvelussa.

Aamu valkenee pastellin sävyissä

Kuva: Riku Pulliainen

Päivän valoisin hetki. Aurinko yrittää ylittää horisonttia.

Ylitimme jäätyneen Vierihaaran ja saavuimme tyhjälle tuvalle ennen hämärän tuloa. Vieriharjun autiotuvan yhteydessä on sauna, jonka lämmitimme itsellemme. Löylyjen välissä pääsi vilvoittelemaan pulahtamalla viereisessä joessa. Lyhyt päivämatka kauniissa säässä ja enimmäkseen helpossa maastossa sekä päivän lopetus lämpimään saunaan kiristyvässä pakkasessa oli juuri sitä, mitä tarvitsimme. Parin ensimmäisen raatopäivän jälkeen oli oikea ratkaisu viettää lyhyempi hiihtopäivä ja pitkä, hidas ilta tupaa lämmittäen ja varusteita ja itseä huoltaen.

Jääpuikkoja saunan räystäällä

Vieriharjun autiotupa

Kipinöitä lämpiävän saunan piipusta

Kohti Korvatunturia!

Neljäntenä päivänä lähdimme hiihtämään Korvatunturin retkeilyreittiä kohti Korvatunturia. Retkeilyreittiä pitkin oli vastikään ajettu ja matkamme eteni joutuisasti moottorikelkkauraa pitkin. Siellä täällä näimme poroja ja porojen lumeen kaivamia ruokailukuoppia. Hiihtelimme koko päivän metsässä Korvatunturin ollessa piilossa puiden takana, kunnes saavuimme Rakitsanaapalle ja Korvatunturin persoonallinen siluetti kohosi jälleen edessämme. Kuten tähtitaivas erämaan yössä, revontulet pohjoistaivaalla ja kaamosauringon herättämät pastellin sävyt, sai majesteettinen Korvatunturi meidät joka kerta haukkomaan henkeä. Se tunturi on kerta kaikkiaan maaginen! Näyssä oli myös jotain pahaenteistä. Mieleeni tulivat alkuperäiset kansantarinat joulupukista, ne versiot, joista lämmin, punaposkinen Coca-Cola-pukki on kaukana. Kuinka tuon näköisellä vuorella voi asua ketään kilttiä? No, onneksi me olimme olleet kiltisti ja tällä kertaa emme edes kipuaisi Korvatunturille.

Korvatunturi siintää horisontissa. Kuva: Riku Pulliainen

Korvatunturi

Ison aapasuon jälkeen ura jatkui metsässä kohti rajavyöhykettä. Ennen vyöhykemerkkejä käännyimme etelään ja laskimme mäen alas jokilaaksoon. Leiriin kiipesimme Korvatunturin viereiselle Korvatunturinmurustalle, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Murustan laelle kulki jokilaaksosta asti moottorikelkkaura, mutta mäki oli aivan liian jyrkkä suksilla aurattavaksi eikä hanki kestänyt jalalla astumista. Lisäksi rinne oli täynnä kiviä, joiden väliin jalat jäivät kiinni. Käytännössä siis hinasimme, tuuppasimme, konttasimme, ähisimme ja kirosimme ahkion ja itsemme ylös mäkeä.

Laella meitä odottivat lumeen hautautunut nuotiopaikka ja tuulinen ulkohuussi. Kaivoimme teltalle paikan ja siirsimme sitten kaivaukset nuotiopaikalle. Murustan laella vallitsi aavemainen tunnelma. Tuntui, että olimme ainoat koko erämaassa. Emme olleet nähneet tai kuulleet ketään lukuun ottamatta yhtä kaukaista moottorikelkan ääntä.

Pilvet vaelsivat taivaalla ja Korvatunturin musta hahmo seisoi jylhänä valtioiden rajalla. Kauempana Korvatunturista itään näkyi ihmisen tuottamaa valoa, vaikka karttojen mukaan sillä korkeudella ei pitäisi olla asutusta lähelläkään. Kun taivas sitten vetäytyi kokonaan pilveen, ympäröivät tunturit katosivat pimeyteen. Jotenkin pystyimme kuitenkin tuntemaan Korvatunturin läsnäolon.

Valotaidetta Korvatunturinmurustalla. Kuva: Riku Pulliainen

Korvatunturinmurusta – Vieriharjun autiotupa

Aamulla tuuli reippaasti ja reipasta oli myös laskeutumisemme tunturilta. Ennen Korvatunturinmurustalta lähtemistä vierailimme vielä paikan nähtävyydellä: maailmanrauhan merkiksi pystytetyllä Rauhanpaalulla.

Kohmeinen leiri aamusella Korvatunturinmurustalla

Paluumatkalla Vieriharjun autiotuvalle keli lämpeni ja lumi alkoi paakkuuntua suksenpohjiin ja meno oli nihkeää. Aina, kun taivaltaminen alkoi ärsyttää, pidimme pienen tauon, istahdimme ahkion päälle ja söimme keittoa suoraan ruokatermoksesta. Muutamaan otteeseen koko reissulla mieleeni juolahti ajatuksia, kuten ”eihän tämä voi olla tällaista…”, ”eihän tässä ole mitään järkeä!” ja ”kuka tätä muka harrastaa?!”. Kuitenkin, joka kerta pukiessani ylle lämpimän taukotakin, kiertäessäni ruokatermarin korkin auki ja haistaessani lämpimän, valmiin lounaan, muistin, miksi olin lähtenyt.

Tuvalla vilisi retkeilijöitä. Suurin osa oli tullut Korvatunturin retkeilyreittiä pitkin Kemihaarasta ja oli suuntaamassa Korvatunturin suuntaan. Osa seurueista oli hankkinut luvat rajavyöhykkeelle asti. Juttelimme heidän kanssaan Korvatunturin laelle menevästä urasta sekä rajavyöhykkeen puolelta löytyvästä Joulupukin ”piilotuvasta”. Olimme hieman hämmentyneitä keskitalven ruuhkasta erämaassa ja voipuneita kahdesta pitkästä päivästä, minkä johdosta päätimme viettää välipäivän tuvalla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus ylittää Mantoselkä ja suunnata Manto-ojan autiotuvalle ennen paluuta Kemihaaraan, mutta suunnitelmia on tärkeää osata muuttaa oman olonsa ja jaksamisensa pohjalta. Saattoi siihen saunankin sijainti vaikuttaa…

Välipäivän aikana teimme tuvalle ja saunalle polttopuita, tarinoimme tupakirjaan, kävimme kokeilemassa mäenlaskua lumilapiolla Vieriharjun rinteessä (heikoin tuloksin) ja minä kaivoin tuvan pihalle lumikuopan vastasataneesta lumesta. Muun Suomen juhliessa jytinällä vuoden vaihtumista Helsingin ulkoilmakonsertissa, me sytytimme kaksistaan hiljaisuudessa tähtisadetikut ja minä vetäydyin viettämään vuoden ensimmäisen yön lumikuoppaani. Lisäksi luonto tarjosi jälleen aivan oman ilotulituksensa.

Vuoden ensimmäinen yösija

Vieriharjun autiotupa – Kemihaara

Viimeisenä päivänä hiihtelimme kevyin jaloin retkeilyreittiä Kemihaaraan, jossa meitä odotti tilattu sauna. Mieli ei oikein tahtonut pysyä hetkessä tai keskittyä ympäristön ihmettelyyn ja sukset veivät meitä malttamattomasti kohti maalia. Näiden seitsemän päivän aikana Itäkaira oli taas tarjonnut elämyksiä ja opetuksia, joita muistella arjen pyörityksessä. Hetkeksi oli kaamos ottanut meidät hiljaiseen syleilyynsä ja rauhoittanut ajatuksen, hidastanut tahdin, lempeästi hoivannut väreillään, valollaan ja pimeydellään. Hetken aikaa oli koko elämämme kiteytynyt olennaisimpaan, olemassa olemisen ytimeen, kietoutunut yksinkertaisuuteen. Erämaasta oli mukava palata – ja silloinhan reissu on aina onnistunut.

TOP 10 -vinkit tonttujen talvivaellukselle:

  1. Kerro aina reittisuunnitelmasi jollekulle ja kysy ennen lähtöä vinkkejä paikallisilta.
  2. Tulosta mukaan kartat ja ota mukaan kompassi ja sen lisäksi GPS-laite.
  3. Pohjoisen kaamoksessa pimeä tulee vielä aikaisemmin kuin etelässä. Pimeässä sinun on osattava lukea myös maaston korkeuskäyriä.
  4. Pakkaa taukotakki ja taukohousut rinkan päällimmäiseksi tai ahkiossa helppoon paikkaan ja heitä ne yllesi heti pysähdyttyäsi.
  5. Valmista päivän lounas aamulla valmiiksi ruokatermokseen, niin sinun ei välttämättä tarvitse ottaa edes suksia pois jalasta syödäksesi!
  6. Pidä usein taukoja, joilla juot vettä tai mehua. Hiihtopäivän aikana on myös sallittua syödä vaikka kaksi lounasta!
  7. Hyödynnä aamun hämärä.
  8. Malta mielesi päivämatkojen kanssa. Älä ahnehdi ja kunnioita säätiloja! Osaa myös tarvittaessa muuttaa suunnitelmaa.
  9. Jätä aikatauluihin tumpeloimisvaraa, kylmässä ja pimeässä kaikki tapahtuu hitaammin.
  10. Jätä aikaa myös joutenololle, makuupussissa makoilulle, ilman ahkiota tehtävälle valokuvaushetkelle, päiväunille ja mäenlaskulle.