Hiljaisella portilla ei kuiskaa edes kiveliö – Porttikoski, Sodankylä

Puuterilumi luistaa askeleen alla.

Joku on tästä jollain koneella mennyt männä päivinä, ura erottuu vielä ilmavassa hangessa. Uusi lumisade peittelee hangen haavoja parhaansa mukaan. Asettelen askeleeni uralle ja taivallan sitä myöden halki mäntymetsän. Taivas on yhtä valkoinen kuin hanki, ei pilkistä vanha sininen mistään. Päivän pituus on puolitoista tuntia, mutta aurinkoa en viikoihin ole nähnyt.

Harvoin täällä kristitty liikkuu, mutta sitä useammin metsä, kastamaton.

Hiljaisuus on käsittämätön. Niin oudolta tuntuu täydellinen hiljaisuus, että unohtuu muu maailma. Jopa tulee mieleen, onko jokin pielessä, kun mitään ei kuulu. Hanki ja metsä eivät kuiskaa mitään. Vesi ei solise, ei kohise, ei pauhaa. Kuukkeli ei tule minua katsomaan ja männyn oksalle piukuttamaan. Poro ei koikkelehdi metsässä, eikä kuulu pieninkään ihmismaailman pauhu.

Muutaman mutkan jälkeen löydän metsästä talviuntaan nukkuvan tanssilavan. Kylttejä on monenlaisia: yksi osoittaa pyöräreittiä, toinen puuceeta, kolmas komentaa jopa ulkomaan kielellä ettei avotulta saa tähän tehdä.

Niin monia kylttejä, niin vähän ketään niitä tottelemassa. Vain minä siinä hangessa seison ja hölmönä tuijotan ihmismaailman äänettömiä viestejä, jotka eivät himmaa viestimästä edes sydäntalvena.

Tulee näkymääni aita. Ja aitahan se on tunnetusti merkki siitä, että jotain kiintoisaa on sen toisella puolella.

Edessä on kieleke, aidattu molemmin puolin pitkälle. Kielekkeelle pääsee aitojen välistä, ihan luvallisesti. Asettelen askeleeni varovasti ja toivon, ettei lumihanki juksaa minua astumaan harhaan. Tästä jos humpsahtaa alas, on pudostusta ihan nokko, ja viimeinen leposija Kitinen.

Ei näy hangessa merkkejä edellisistä kävijöistä. Kielekkeellä on hieman tilaa askeltaa, mutta jatkuvasti saa olla tärrellään, ettei valitse askeleitaan huonosti.

Koski on huumaavan hiljainen, vain valkoinen suuri ura ja repeämä joka metsää mutkitellen halkoo. Jopa tämä kuohuva jättiläinen on nöyrtynyt ja hiljentynyt talven kourissa. Hyvä niin, hyvä, että joki lepää talviuntaan jään ja lumen alla. Koska seuraavana päivänä olisi pakkanen vyörymässä sen päälle, silloin eivät nämä 15 astetta ole enää mitään, vaan tulossa on ainakin 30 pakkasastetta…

Jää ja vesi ovat maalanneet pahtojen reunat aavemaisen sinisiksi. Huurteisiksi. Syvässä kylmässä on kaikki mitä näen.

Pahdan reunalta roikkuu mänty.

Pok. Pok. Pokpok.

Tikka jossain naputtelee, ja ääni kaikaa pehmeästi hangen peittelemässä metsässä. Ei kuulu silläkään olevan kiire, tikalla. Sieltä täältä napsii ja nakuttaa puuta, tuolta kerran, täältä kaksi, verkkaisesti.

Kenelläpä täällä Lapissa nyt kiire olisikaan, ei asukkailla ainakaan. Turistilla saattaa olla, jos ei muista hidastaa elämäänsä kun ylittää Lapin ja Lannan rajan.

Ei ole kiirettä Lapin kiveliöissä. On siellä aikaa – kesällä yötöntä päivää, talvella päivätöntä yötä, aivan loppumattomiin.

Kuikuilen jyrkänteeltä alas sen minkä luonto antaa periksi. Jyrkkä on pudotus, pitkä ja suora. Jään kuvioima pahta alapuolellani näyttää fantasiamaailman synkältä maisemalta.

Istun hankeen, ja voi, kuinka siinä on hyvä.

Monet harrastavat hiihtämistä, monet luistelua, jotkut tykkäävät lumikenkäillä. Joidenkin intohimo on vedellä ahkiota halki kiveliöiden, jotkut taas tykkäävät syöksyä lasketellen alas ihmistä varten paljaaksi hakattuja tunturien rinteitä.

Minä tykkään istua hiljaa lumihangessa.

Istun hangessa milloin missäkin, usein puita kuulemassa tai revontulien yleisönä. Tällä kertaa istun korkean kivipahdan päällä. Siinä, minne aidat minun sallivat mennä, missä ihmismaailman hyvää tarkoittavat rajoitteet sallivat minun olla. Vaikka alla on loppumaton jäinen kivi, on pehmeällä hangella hyvä istua kuin ilmassa.

Seurana minulla oli muutama kunnon mänty ja kaksi pienempää. Männyt eivät minulle kuiskineet, eivätkä jäätyneet pahdatkaan, eikä uinuva Kitinen.

En ole koskaan kuullut erämaata näin hiljaisena.

Porttikoski on viitoitettu Rovaniemeltä Sodankylään johtavalta tieltä, noin 10 minuuttia ennen Sodankylää. Porttikoskentiellä on puomi, jonka risteyksestä on ainakin talvisin jatkettava jalan vasemmalle. Viitta on tien vieressä. Kesäisin auton saanee tanssilavalle saakka, jolloin käveltävää ei jää juuri ollenkaan. Talvisin tanssilavan tietä ei aurata, jolloin lihasvoimin kuljettavaa jää muutaman sata metriä. Jos hanki on syvä eikä kanna, kannattaa mukaan varata sukset tai lumikengät, lapsiväjelle passaa pulukka.

Lainaukset ovat Samuli Paulaharjun teoksesta Sompio, WSOY, Porvoo 1939.

Porttikosken näköalapahta kartalla. Paikalla on kaikkina vuodenaikona, ennen kaikkea liukkaaseen ja lumiseen aikaan, noudatettava äärimmäistä varovaisuutta. Pahdan reuna on osittain aitaamaton.

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7465630.5, E=486994.3748387571.

 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi