Hiihtoretki Hietakarin ympäri

Oulun edustalla sijaitseva Hietakari on noin kolme kilometriä pitkä ja vajaan kilometrin levyinen saari, joka kuului vuoden 2012 loppuun saakka Haukiputaan kuntaan, mutta kuntaliitoksen myötä se on nyt osa Oulua. Saaren itäkärki sijaitsee 2,3 kilometrin päässä Virpiniemen merivartioasemalta. Oulun ja Kemin välinen 10-metrinen laivaväylä kulkee saaren ympäri ja on lähimmillään vain 350 metrin päässä rannasta.

Hietakari on matala, korkeimmalta kohdaltaan viiteen metriin kohoava, enimmäkseen lehtimetsän ja pensaikon peittämä saari, jolla ei ole vakituista asutusta. Sen sijaan mökkejä – joista osa talviasuttavia – saaressa on paljon. Erityisesti saaren eteläisellä rannalla on laajoja hiekkarantoja. Vesi saaren ympärillä on aluksi matalaa, mutta syvenee nopeasti sekä saaren etelä- että pohjoispuolella. Nykyinen Hietakari muodostuu kolmesta saaresta – Hietakarista, Löyhästä ja Rantaletosta – jotka ovat kasvaneet maankohoamisen seurauksena yhteen. Tulevien vuosikymmenten aikana Hietakarin itäkärki kasvanee yhteen naapurisaaren, Kotakarin kanssa. Saarien välillä vielä tällä hetkellä oleva, kolmesataa metriä leveä salmi on matala ja siinä on joskus virtauksia, jotka kevätjäillä liikkuvan retkeilijän on syytä ottaa huomioon.

Wikipedia tietää kertoa, että kieltolain aikaan saarta käytettiin salakuljetettavan pirtun kätköpaikkkana muutamien muiden lähisaarten tavoin.

Minä tein helmikuussa 2012 hiihtoretken Hietakarin ympäri. Yksityiskohtaisempi kuvaus retkestäni on Satunnaisen Haahuilijan blogissa.

Omistan matkailuvaunun, jota pidän kausipaikalla Virpiniemessä sijaitsevalla karavaanarien alueella, Rantasarassa. Se oli tukikohtani tälle retkellä. Retkipäivän aamuna valmistin vaunulla hyvän aamiaisen ja sen nautittuani pakkasin rinkkaan riittävästi evästä ja vaihtovaatetta 7-tuntiseksi arvioimani retken tarpeisiin. Sää oli puolipilvinen ja tuuli kävi etelästä aamulla noin 10 m/s nopeudella. Tuulen vaikutuksesta meriveden pinta Perämerellä oli nousemaan päin, minkä huomasin jo retkeni alussa, kun rannan lähellä olevasta halkeamasta pulppusi jäälle vettä.

Puolentoista tunnin hiihtämisen jälkeen saavuin Hietakariin. Olin alun perin ajatellut nousta maihin heti tässä kohtaa, mutta jo muutaman metrin rämpiminen syvässä, pehmeässä lumessa sai minut toisiin aatoksiin, ja palasin takaisin jään päälle heti ohitettuani edellä mainitsemani kapean salmen – luultavasti siitä olisi ollut aivan turvallista mennä nytkin, talvi oli vielä parhaimmillaan ja jää näillä leveyksillä vähintään 60-senttistä. Tällä tuulella ei kannattanut kuvitellakaan, että jäältä olisi löytynyt kulkukelpoisia latuja – sen sijaan moottorikelkkaurat olivat hyvinkin miellyttäviä etenemisreittejä. Tuulen kuljettama irtolumi oli kerääntynyt uriin ja näin oli muodostunut pehmeä alusta, jolla oli mukava hiihtää.

Rannoilla oli monessa kohtaa köysiä osoittamassa, että niistä kohdin ei satunnaisen kulkijan ole sopivaa rantautua. Löysin kuitenkin hyvän, tuulelta suojaisen paikan lounastaukoani varten. Kyseessä oli Köökinhylly -niminen niemi; mikäpä olisikaan parempi paikka ateriointiin. Lounaaksi olin varannut siskonmakkarakeittoeineksen, ja sen lämmittämiseen grillihiilillä täytetyn alumiinivuoan.

Aterioituani jatkoin matkaa edelleen länteen. Täällä piti jo vähän miettiä kulkureittiä, sillä jäälle nouseva vesi esti monin paikoin kulkemisen aivan rannan tuntumassa. Oli mentävä joko selvästi kauempaa, tai sitten noustava vähän maan päälle – jossa riesana taas oli paksu, upottava lumihanki. Löyhän länsikärjen ohitettuani muuttui matkanteko huomattavasti leppoisammaksi ainakin tuulen suhteen, kun pääsin etelän ja kaakon väliltä puhaltavan tuulen suhteen katveeseen.

Yhdessä kohdassa minun oli pakko koukata erään mökin pihan kautta, kun jäälle noussut vesi esti kulkemisen jäätä pitkin. En halunnut enää vaihtaa reittiä ulommas, koska olisin joutunut palaamaan takaisin monta sataa metriä löytääkseni kuivan välin, josta olisin voinut siirtyä ulommalle reitille. Olin nähnyt hetkeä aikaisemmin, että joku tuli tuolle mökille moottorikelkalla, ja kun pihassa alkoi koira haukkua, rupesi mietityttämään, että saanko kohta vihaisen koiran kimppuuni ja perässä tulee isäntä haulikko kädessä.

Mökistä tuli vielä toinenkin koira, ja ne lähtivät juoksemaan minua vastaan. Ne kuitenkin heiluttivat häntiään sen näköisesti, että arvelin kyseessä olevan enemmän uteliaisuuden kuin aggressiivisuuden. Tervehdin varovasti isäntää ja pyysin anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta jäällä oleva vesi pakotti tälle reitille. Isäntä vastasi, että en häiritse ollenkaan, ja yllätyksekseni hän jatkoi, että jos tulen sisälle, niin hän keittää kahvit. Väsynyttä hiihtäjää ei tarvitse kahdesti kehottaa, ja niin pääsin lämpimään mökkiin istumaan, juomaan kahvia ja kuulemaan kiinnostavia tarinoita mökin rakentamisesta ja elämästä saaressa yleensäkin.

Mökissä olisi ollut mukavaa istuskella pitempäänkin, mutta aika kului ja auringonlaskun hetki lähestyi. Päivä on täällä pohjoisessa vielä helmikuussa kovin lyhyt, enkä halunnut olla pimeän laskeutuessa enää jäällä. Niinpä kiitin isäntääni vieraanvaraisuudesta ja lähdin jatkamaan matkaa. Tässä jos olisi sattunut laiva kohdalle, niin sen olisi päässyt näkemään todella läheltä. Eipä vain sattunut.

Tuuli oli päivän mittaan yltynyt ja se heilutti kevyen hiihtäjän tasapainoa jo melkoisesti. Erityisen hankalaa oli niissä kohdissa, joissa tuuli oli vienyt kaiken irtolumen pois jäältä, eikä suksissa ollut pitoa mihinkään suuntaan – ei edes sivuille. Kertaalleen jo kaaduinkin sen takia, kun väsyneet jalat eivät jaksaneet ylläpitää tasapainoa.

Lähtörantaan palatessa jäljellä oli enää yksi haaste – mistä löytyy kuiva kohta, josta pääsen rantaan. Toki tässä vaiheessa retkeä ei olisi ollut katastrofi, vaikka jalat olisivat kastuneetkin, mutta ei sitä nyt ehdoin tahdoin halua lätäkköön astua. Vesi oli tietysti täälläkin jatkanut levittäytymistään jäälle, mutta pienellä hakemisella löysin moottorikelkkauran, jossa vettä ei ollut lainkaan, ja sitä pitkin oli helppo rantautua. Nuo kelkkaurat ovat siitä hyviä, että niissä lumi on painunut tiiviisti jään pinnalle, jolloin jään päällä oleva vesi näkyy selvästi. Muualla lumen pinta voi olla ihan normaalin näköinen, mutta parinkymmenen sentin syvyydellä saattaa olla sohjokerros, tai jopa vettä. Tämän havaitsin monessa paikassa, kun tökin lunta suksisauvalla, ja useissa paikoissa jouduin tällä keinoin havaitun veden takia palaamaan takaisin ja etsimään uuden reitin.

Uupuneena mutta erittäin tyytyväisenä retkeeni palasin vaunulle eikä sinä iltana unta tarvinnut houkutella. Seuraavana aamuna kävelin taas rantaan, jossa kohtasin epätodellisen näyn: koko edellisen päivän ja yön jatkunut etelän puoleinen tuuli oli nostanut jäälle niin paljon vettä, että näkyvissä oleva jäälakeus oli kauttaaltaan rusehtavanharmaan sohjon peitossa. Retkeni ajoitus oli siis oivallinen – nyt jäälle ei olisi moneen päivään mitään asiaa.