Háldičohkka ja kuuluisa rajapyykki 303B – matka Suomen korkeimmalle kohdalle

Aina ei tarvii mennä kauas seikkailua varten.

Paitsi sillon ku seikkailu kutsuu kauas. Tai mikä nyt on kaukana ja mikä lähellä, se on kysyjässä. Joka tapauksessa Suomi on sen verran pieni valtio, et vaikka siirtyis sen eteläosista pohjoisimpiin, ni matkaa tulee vain reilu tuhat kilometriä. Tonni sinne tänne ei maailman mittakaavassa ole paljon mitään.

Silti Etelä-Karjalan poikaa jännitti Yykeänvuonossa katumaasturitaksin kyydissä sen verran, ettei tahtonu muuta tehä ku tuijottaa ympärillä kohoavia lumihuippusia vuoria sekä vieressä aukeavaa julmetunkokosta laaksoa tai aavaa Norjanmerta. Päässä pyöri lähinnä oma ääni kysellen, et tiietääköhä myö oikei mihi ollaa lähetty.

– Haluatteko työ pysähtyä kuvaamaan noita tuntureita? Kysyy kuski.

Pelkääjän paikalla Anssin suorittama kuskin tenttaus paikalliseen elämänmenoon liittyvistä asioista keskeytyy ja takapenkillä vieressäni nuokkuva Jaakko havahtuu tähän äkkinäiseen kysymykseen. Jaakkoa lukuun ottamatta tästä kolmikosta ei kukaa ollu käyny varsinaisessa ”syvässä Lapissa”, mut joka tapauksessa jokaiselle meistä kaikki ympärillä oli uutta ja ihmeellistä jonka halusi kokea siinä hetkessä ilman, et ois halunnu just nyt ruveta hötkymään kameran kanssa.

– E-ei kai myö…

Vaik oisha noista varmaa hienoja kuvia tullu. No, ehtiihä noita. Kävi kuiteki mielessä, et norjalaisen villapaijan oisin halunnu käyä ostamassa jostai, mut ehkä sen aika koittaa joskus myöhemmin. Nyt ei oltu lähetty ostoksille, vaan vaeltamaan. Vaeltamaan päästiinkin jo muutamaa kilometriä ennen varsinaista määränpäätä – eli Guolasjärven parkkipaikkaa – kun taksi ei uskaltanut pitemmälle soratien arveluttavan kunnon vuoksi. Ymmärtäähän tuon, ettei sitä niivvaa lähetä citymaasturilla hiekkateitä ajelemaan – siellähän voi olla vaikka kuoppa. Annas olla jos tiellä olis ollu lunta, ni ois saatu kävellä varmaa viimenen kymmenen kilometriä.

Taksi jätti meijät kolme jonnekin hiekkatien varteen Guolasjärven taa keskelle aavana kumpuilevaa norjalaista tunturimaastoa. Alapilvet ja sumu hulmusivat navakassa tuulessa peittäen ilta-auringon kajon sekä Haltin taakseen. Vetäessä takinkaulusta kiinni mietin, et ei sitä ihan joka lauantai-ilta huomaa tulleensa jätetyksi toisen valtion puolelle tuntureiden keskelle rinkassa useamman päivän tykötarpeet ja kulkupelinä jalat.

SUNNUNTAI 27.8. -17

Silmät aukeaa teltassa jossain Guolasjärven ja Haltitunturin välisellä nurmitasangolla Norjassa kello seittemän maissa. Yö oli ollu viileä: toisilla oli fleeceä, toisilla kylmä. Jaakko laitto aamuteetä hörppiessään merkille, et päivästä oli tulossa onneksemme selkeähkö. Sään tavoin selkeähkö oli myös agenda mielissämme: tämän retkikunnan ensimmäinen erämaavaellus, joka alkaa Haltin huiputuksella. Sää näyttelisi merkittävää osaa siitä, millanen kokemuksesta tulisi. Kirjaimellisesti hyvän sään aikaan Haltin rinteeseen könyäminen alotettiin noin klo 10.30 ilman, et kukaan meistä ois todennu olevansa henkisesti valmis tulevaan koetokseen. Ympärillä vuoroin kohoileva ja vuoroin laskeva, karu mutta vaikuttava ja omin silmin nähtynä täysin uusi miljöö oli saanut hengityksen salpaantumaan niin hyvässä kuin pahassa. Mut sitähän se seikkailu on, eli tietynlaista tuntemattomaan hyppäämistä ja rohkeuden kaivamista itestään. Siispä kengännumeroa toisen eteen. Suomen korkeimpaan kohtaan ois jotai 6 km ja siitä illan tavotteeseen Pihtsusjärvelle 10–12 km.

Leiri Haltin ja Guolasjärven välissä

Nousu alkaa (kuva: A. Tuhkanen)

Edetessä alkoi jalkojen alta vähitellen löytyä kiveä, joka hiljalleen alkoi muuttua rakkakivikoksi ja edelleen ihan oikeaksi nousuksi. Siis ”luulot pois ja rakkakivikot suuhun” -nousuksi. Leveän mutta matalan tunturipuron jälkeen noustiin lumirajan ylle, jonka jälkeen yhellä askeleella lunta oli enemmä, toisella vähemmä. Hiki oli koko ajan, myös etureidet oli koko ajan. Täh? Nii, etureidet kyl muistutteli olemassaolostaan. Rinteessä tavoitettiin samaan suuntaan menossa oleva vanhempi retkeilijäpariskunta, joka pohti maaston vaikeuden vuoksi takaisinkääntymistä. Rinteen alku on kuulemma – ja näemmä – se jyrkin ja vaikein kohta, et en kyl ihmetelly moisia ajatuksia. Jyrkkähän tuo oli tosiaan ja pelkkää kiveä kokoluokaltaan nyrkistä kuplavolkkariin.

Jyrkimmän nousun viimeiset kymmenet metrit mentiin nelivedolla. Astuin sylin kokoiselle kivelle melkein pystysuoran kivivallin eessä aikeena punnertaa itteni vallin päälle, kun se sylin kokonen kivi pyörähti kengän alta johokin huitin kuuseen. Refleksit ottivat ohjat ja tarrasin eessä olevaan kiveen niin lujasti, että kiveä varmaan sattu. Itsesuojeluvaisto alko ja loppu näihin reflekseihin ja seuraavaksi jo hekottelinkin vähän ääni vapisten muille sitä, et ”nyt alkaa olee sitä oikeeta seikkailumeininkiä!” Kyllä siinä kaikki ties, et tarkkaan saa koreografiaansa harkita, ettei seuraavana ohjelmassa painovoima-avusteinen breakdance tai vastaava murtumavalssi.

Piettiin eka varsinainen tauko tasanteelle päästyä ja ”Haltin huippuhan näkyy jo”. Kartanluvun perusteella todettiin kuiteki nopeesti, et mentiin samaan lankaan ku monet monet muutkin kuvitellen, et se heti eka huipuksi erotettava nyppylä ois just se mihi myö ollaa menossa. No ei ollut, vaan se on joku nimetön valehuippu. Eihä siinä muuten mitää, mut kuviteltiin tietysti jo olevamme pidemmällä. Paljon lisää kivaa siis jälellä!

Anssi valloittaa

Ensimmäinen rinne selätetty

Valehuippu

Kanssaretkeilijät piirtyvät Guolasjärveä vasten

Karttaa lukiessa huomasin myös, et kuin vaikeaa tulee olemaan erottaa et mikä viereisistä valehuipuista on mikäkin, jos ei tiedä tarkkaan et missä on. Monihuippuisessa tunturissa ois kuiteki kiva tietää suht tarkkaan missä on, koska lumisessa rakkakivihelvetissä edetään hitaasti mut hirveellä vaivalla, jolloin suunnistusvirheet on nekin hitaita ja hirveellä vaivalla korjattavia. Täällä jos jossai ois ”Hei mei pitiki mennä tuonne eikä tänne” voinu tehä lommoja sekä revohkan motivaatioon että kartanlukijan kasvoihin. Täällä oltiin käytännössä kartan varassa, jollei lasketa niitä kymmenestä useisiin satoihin metreihin välimatkaltaan olevia satunnaisia kiviladelmia, jotka olivat kuvastavinaan jonkinsortin reittilinjausta Guolasjärveltä Haltille. Kivistä kasatut reittimerkit näkyy muute hito hyvin kivikossa (ei näy).

Päätettiin sit olla välittämättä siellä täällä kummittelevista kiviladelmista ja kulkea omia polkuja sen perusteella mikä näytti vähiten vaikeelta. Tää lähestymistapa oli loppujen lopuks aika helppo, koska mikään ei näyttänyt vähiten vaikealta, eli oli oikeestaan aivan sama mistä sitä puski menemään. Erään poroaidan ylittämisen jälkeen päädyttiin jossain vaiheessa johonkin Haltitunturin kahdesta huipusta korkemman – Ráisduattarháldin – rinteeseen tasaisehkolle alueelle. Kertoo suunnistuksen tasosta, kun oltiin taas ”todella jossain”. Viimein tästä pisteestä kuiteki näky parin kilometrin päässä se varsinainen määränpää, tuo Haltin huipuista matalempi, eli Háldičohkka. Siellä jossai huipun vieressä ois Suomen korkein kohta Suomen ja Norjan välisellä rajalla pyykillä 303B. Matkan aikana ei oltu nähty muita kuin alussa muutaman retkeilijä käsittäen tämän vanhan pariskunnan sekä heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan, mut nyt kiikareilla näki, että ainakin huipulla oli porukkaa.

Tunturimummot ruokatauolla (kuva: J. Soikkeli)

Aurinko paistoi ja joka suunnassa horisontin piirsivät lumihuiput. Siinä tasaisen lumisella kivikentällä Haltia ihaillen pietty lounastauko jäi muistiin varmasti eeppisimmistä ruokailumaisemista ikinä. Ei paljoa haitannut, vaikkei ruuaksi jaksanu tehä muuta ku jonku puolilämpimän kurttusen makkaran trangian pannulla ja kaivaa jälkkäriksi rinkasta välipalakeksin ja Fazerin sinistä. Anssi taas kaivoi rinkastaan norjalaisen lukin, joka ei ollu jälkiruoka vaan todiste siitä, et jotkut ne sinnittelee tunturissakin.

Tauon jälkeen lähettiin laskeutumaan siihen suureen painanteeseen ennen Háldičohkkaa. Korostettakoot, et tää väli oli koko muuhun ähkimiseen verrattuna aika erityisen per***stä. Yritettiin edetä hyppien suoraan kiven käreltä toiselle, mutta entistä epävakaampaa tästä boogiesta teki se, ku ne oli nimenomaan kärkiä mihin astuttiin, eikä mitään tasasia astinkiviä. Aina törötti joku yksittäinen terävä särmä ylöspäin ja siihen oli yritettävä harpata tasapainoilemaan. Välillä oli pitkä matka sitte ihan tasasta hankea, johon ei auttanu ku työntää jalkansa jonnekin, kävi mitä kävi. Jos oli hyvä tsäkä niin siellä oli järkevällä syvyydellä joku kivi tai tunturimaahinen jalan alla minkä päälle astua, mut yleensä sitä astui just jonkun kivenkantin vierestä niin et sit osu polvilumpiollaan siihe terävimpään kanttiin, tai sit lunta oli muniin asti ja sinnehän sitä sitte uppos. Hilpeimmissä kohdissa molemmat edellämainitut toteutu yhtä aikaa. Umpihankikahlauksessa jäi vielä monesti kalossi jumiin johokin kivien väliin nii, et lähti vasta useemman nykäsyn jälkeen irti. Tuolla korkeavartiset ja jäykkäpohjaset vaelluskengät oli käytännössä ainut vaihtoehto, ja jollain tossukoilla tai lenkkareilla ois ollu pulassa.

Vauhti oli mieltä ylentävästi luokkaa sata metriä kymmenessä minuutissa, koska maasto oli… No, sanotaan nyt niin, et maasto sentään oli. Lumettomuus ois varmasti vähän helpottanu, ku ois nähny et mihin astuu. Oli tässä maastossa sitten lunta tai ei, ni ei varmaan ollu kovin kaukana ettei useemmassakin vaiheessa menny nilkka kaksinkerroin, polvi vääntynyt niin että lumpio ryhtyi ballistiseksi tai muuten vaan tasapaino pettäny nii, että astuu johonkin kiveen otsallaan. Lisäjännitystä tässä notkossa toi kartan mukaan siellä jossai pohjalla kiemurteleva puro, jonka todellinen sijainti aika-avaruudessa oli arvailua kartan Norjan-puoleisen osuuden epämääräisyyden sekä vallinneen lumipeitteen vuoksi. Aattelin, et kylhän se sieltä tietysti sitten löytyy kun siihen pulahtaa hangen läpi, mut ei kyl onneks ikinä saatu tuosta lirusta mitään havaintoja.

Vuoristojääkäri Anssi siellä jossain

”Havuja perkele!”

Aivan jumalattoman hikistä ja raskasta huiputusta jatkui ties monetta tuntia. Sillon tällöin mussutin lunta naamaani ku pikkulapsi. Kyl meil vettäkin oli ja lumesta sulattamalla sai lisää, mut lumen syönti virkisti ja viilensi vaikkei se varsinaisesti mikään nestehukan hätistelykeino olekaan. Jaakko jaksoi vähemmästä vaelluskokemuksestaan huolimatta tsempata jatkuvasti siinä, missä mie ja Anssi lähinnä pidäteltiin hillittömiä kirosanalitanjoita hikipisaroiden tippuessa nenänpäästä. Onneksi hikoilu hieman hellitti, kun viimeinen nousu Háldičohkkan huipulle alkoi. Ja kyl kyl, ylämäessä nimenomaan helpotti: pari päivää sitten vallinnut sää oli tuottanut rinteeseen vähemmän lunta kuin mitä jontkaan, kymmenen tuhatta vuotta sitten vallinnut sää oli murjonut rinteen kivet paljon pienemmäksi kuin jontkan kivet (ks. Veiksel-jääkausi) ja mentiin muutenkin koko ajan kauemmaksi painajaismaisen jontkan vaikutuspiiristä. Toki eeppisistä eeppisimmän etapin edessä häämöttäessä alkoi huipulle olla aikamoinen hinku jo muutenkin, ja se oli tuo sama hinku, mikä oli tässä vaiheessa venyttänyt ryhmämme jäsenten välille ne enimmillään muutaman kivenheiton välimatkat. Syynä ei siis ollu toistemme heittely kivillä, paha hajumme tai reittierimielisyydet, eikä liioin erot fyysisessä kunnossa. Jokainen meistä kolmesta näytti olleen tarvittavissa ruumiin ja nähtävästi myös niissä hengen voimissa Haltin huiputtamista varten, sillä yhtäkkiä kivikko jalkojen alla loiveni. Huippu siinsi viimein edessämme.

Odotettiin tovi, jotta saatiin porukka kokoon ja käveltiin yhdessä tuolle huipulle, koska yhdessä myö oltiin reissuun lähdettykin. Ensinnä vastaan sattunut pieni kiviladelma oli huipun korkeimmalta vaikuttavassa kohassa, eli tämä oli selkeesti Háldičohkkan korkein piste. Tästä kilometri pari takanamme pohjoisen suunnassa näkyi tällä erää viimeisiä hetkiä Haltin korkeampi huippu Ráisduattarháldi, jonka huiputus jäisi toiseen kertaan.

Kiire huipulle (kuva: A. Tuhkanen)

Rajapyykki 303B

Hetkeä myöhemmin lähestyttiin miehenkorkuista, kivistä kasattua rajapyykkiä 303B Suomen ja Norjan rajalla. Keltaseksi maalattu kiviröykkiö oli merkillinen näky, kun eteläpuoli paistatteli puhtaana iltapäivän auringossa pohjoispuolen ollessa puikkoontuneen jäätyneen lumen peitossa. Pyykille kävellessä aukesi myös aivan uskomaton näkymä Haltilta Suomen puolelle laaksoon Pihtsusjärven suuntaan. Hetken vain maisemaa tuijoteltuani noin kello 16.40 taputin itse pyykkiä, jolloin tulin tehneen todeksi useamman vuoden ja useamman tähän johtaneen reissun suunnitelman. Tuolla rajapyykillä on Suomen korkein maastokohta, mut itelleni siellä on myös merkityksellinen henkinen etappi sillä reitillä, joka on näyttänyt mihin kaikkeen sitä pystyy kun vaan ottaa ja ryhtyy tekemään. Toki tälläkin reissulla oli vielä pystyttävä vaikka mihin, sillä vaik rankin yksittäinen osuus oli ehkä takana, ni 55 km vaellus tästä pisteestä Kilpisjärvelle oli jossain tuolla edessä Suomen puolella aukeevassa näkymässä jatkuen silmänkantamattomiin. Se tulis kuitenkin olemaan kokemus monien nyt jo päässä pyörivien muassa, sillä tästä ei ole tie kun eteenpäin ja tän paikan saavuttamisen myötä tuo haasteen jännitys oli tietyllä tapaa kääntynyt kokemukselle antautumiseksi. Tällä vapautumisella tunsin jo nyt olevan kauaskantoisia seurauksia pienelle ihmiselle.

Selkä suorana hengitin tunturin ilmaa kotimaamme korkeimmassa kohassa sen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Meni roska silmään.

Näkymä rajapyykiltä Suomen suuntaan. Kauempi järvi on Pihtsusjärvi ja sinne on noin 10 km matka (kuva: A. Tuhkanen)

Retkikunta Latva3 rajapyykillä 303B (kuva: Satunnainen kanssaretkuilija)

Radioamatööri-Anssi ottaa vieraskirjan laatikon vierestä yhteyskokeiluja, mut ketään ei ollut kuulolla

Alkoi laskeutuminen. Tai siis olis alkanut, mutku mie unohin miun hanskat Norjaan! Laskin siis rinkan selästä ja juoksin vielä kerran käymään muutaman kymmenen metrin päässä Háldičohkkan huipulla Norjan puolella, joka oli nyt jo muutoin autio huipun ladelman viereen kiven päälle unohtunutta nupukkinahkahansikasparia ja niiden unohtajaansa lukuunottamatta. Huipulle ei meijän kanssa samaan aikaa sattunu muutenkaa ku tämä Suomen puolelta huiputtanut yksittäinen kanssaretkeilijä, jolle kiitos valokuvien ottamisesta.

Laskeutuminen alkaa (kuva: A. Tuhkanen)

Retkikunta marssii (kuva: J. Soikkeli)

Haltin rinne länteen nähtynä

Terveisiä Etelä-Karjalasta!

Sitten ku lähettiin laskeutumaan johdattivat maastoon ilmestyneet Kalottireittiä osoittavat parin vaaksan mittaiset oranssipäiset puupaalut kuiteki sellaista määrää lumeen painautuneita askelia kuin paikalta olisi marssitettu pataljoonakaupalla porukkaa. Tiedustelin kiikareilla etumaastoa, ettenkö sotilaallisemmin asiaa ilmaise, ja löysinkin porukkaa marssimasta rinnettä alas pitkän matkan päässä. Tää kerto meille Pihtsusjärvelle leiriytyneestä lukioporukasta, josta oltiin kuultu huhuja kanssaretkeilijöiltä. Meilläkin oli Pihtsusjärven leiripaikka mielessä yösijaksi, mut eiköhän sopu sijaa anna. Teltathan meillä oli joka tapauksessa, ku eihä tällä(kään) reissulla uskallettu olettaa et mahuttais autiotupiin nukkumaan.

”Kivat kivet”, eli Haltin Suomen rinteen merkillisen punertavanruskea kivikko (kuva: A. Tuhkanen)

Halti jää sinne jonnekin takavasemmalle. Tarkkaan jos kattoo niin näkee Haltin varaus- ja autiotuvan.

Tois pual jokke (kuva: A. Tuhkanen)

Raasku mut rauhotettu jääleinikki, jota en yrityksistä huolimatta bongannut kuvattavaksi (kuva: A. Tuhkanen)

Matka Haltilta laskeutumisen jälkeen Pihtsusjärvelle oli tasasta, mut ei ne kilometrit ihan itestään tulleet enää huiputuksen jäliltä. Lisää kiemurtelua riettiin toi paikoitellen sadannan ja sulamisvesien ansiosta todella märkä maasto, jossa sai (taas) miettiä askeliaan jotta säilyi kuivana. Muutama tulvivan puron ylitys meni jo käytännössä vesistönylityksestä, mut vaik kahlaamaan ei jouduttu tarkotuksella tai tahattomasti, niin vuolaana tulvivan kohisevan tunturivirran ylitys jäätynyttä lumikantta myöten oli sekin kokemus, joka ei varmaan ollut kaukana kääntyä uintihommiksi. Illalla puoli yheksän maissa oltiin kuitenkin kuivina Pihtsusjärven kämpillä, joiden alueella oli tuo aiemmin sivuttu lukiolaisporukka sekä satunnaisia muita retkeilijöitä. Pistettiin oma leiri hieman syrjään muusta alueen porukasta saahaksemme omaa rauhaa kelailla päivän tapahtumia ja huomisen tulevia juonia. Haltin huipulla tavattu kohtalontoveri piipahti jutustelemassa ja kertoi laskeneensa alueella olevan reilut pari tusinaa telttaa.

Valot ja varjot

…sekä valonlähteet

Govdajohka uursi uomaa

Govdajohkan putous

Koskikara(ko?)

”Kirkas ja kylmä kuin on puro tunturin…” (kuva: A. Tuhkanen)

Pihtsusjärven leiri

Illallista kokkaillessa tajusin, et tuo sapuska olis muuten päivän eka oikea ateria. Olin vissii tullu ylittäneeksi Haltin yhen kurttusen makkurin ja satunnaisten naposteltavien voimalla. Lumessakaan, ainakaan puhtaassa semmosessa, ei hirveemmin kaloreita ole, et ei mitään käryä mistä kuluneen päivän kalorit oli peräsin – ja jos olikin siitä lumesta ni en haluu tietää et mitä siinä oli. Vaikka olo ei ollut yhtään nääntynyt tai huono muutenkaa, ni varoiksi tuli tankattua iltapalaa niin paljon ku vaan jakso. Vaelluskrapulaa tässä nyt kaivattais kaikkein vähiten matkan ratoksi.

Auringon laskiessa Haltin taakse Pihtsusjärven leiripaikan parin tusinan teltan ja kahden tuvan seassa poukkoili lauma poroja. Hyö eivät kenestäkään meistä välittäneet ja meitä vastoin huvitti luontokappaleiden huolettomuus. Päivän raskaudesta huolimatta tai paremminkin juuri kokemuksien ansiosta miussakin vallitsi tietynlaine raukeus, kun kirjotin teltan suojissa makuupussissa maaten päivän viimeiset nootit retkipäiväkirjaan.

– ”Mies tuli vuonolta näyttäen huonolta…” hyräili Jaakko huolettomasti hämärässä.

– ”…me hoilattiin hiljaa, ja vuonolla virtemme soi. Sen kertasi kaiku ja puseron sisältä lehahti lentoon se aamuinen koi” jatkoi Anssi laulun sanoja lausuen ne puheenomaisen rivakasti korostaen tilanteen väsynyttä ja haikeaa huumoria.

Laitoin valot pois hymyillen tovereiden yhteenvedolle. Liekkö muistaneet miun aiemmat puheet norjalaisesta villapaijasta.

303B kartalla.

Juttu julkaistu aiemmin Kokovartalokommando-blogissa.