Haapasaari talven hiljaisuudessa

Teksti ja valokuvat: Onni Nieminen

Hyppäsimme perjantaina aamupäivällä Helsingistä halpabussiin. Minä kameralaukku olalla sekä kanssani monia meriseikkailuita kokenut retkitoverini Jussi. Suuntanamme oli Suomen satamakaupunkien ylpeys, Kotka. Sieltä lähtisi illan tullen yhteysvene Haapasaareen. Mukanamme oli vain kevyt kantamus ja korkeat odotukset kohteen ainutlaatuisuudesta.

Kylläisinä astelimme torin halki päivän hämärtyessä, kohti kulman vaimeasti soivaa karaoke-kuppilaa, jolloin Jussi ehdotti: ”Lauletaanko yhdet?” Astuimme vieraiksi iltapäiväiseen keskikaljahorroksen majaan, jonka päällä loisti kyltti Albatross.

Eväitä on harvoin liikaa. Toistelimme näin toisillemme marketissa lastatessamme säkkeihin ruokaa, juomaa ja herkkuja. Laulaminen oli virkistänyt mukavasti, ja olimme häkeltyneitä paikallisten kanssa käytyjen keskustelujen aiheista. Meitä luultiin viipurilaisiksi, koska kuulemma niin harva matkustaa Porvoosta itään. Olen huomannut sen todeksi. Mennyt maailma eli sanoissa sekä tunteissa. Menetettyä Karjalaa haikailtiin niin puheissa kuin lauluissa.

Lähetin ohjeistuksen mukaan tekstiviestin yhteysvene Otavan miehistölle, että olemme nousemassa kyytiin Sapokan satamasta. Vastaus kilahti puhelimeeni: ”Otava kuittaa. Tervetuloa.”

Seisoimme pienen kalastaja- ja yhteysvenesataman rantalaiturilla hytisten. Nainen ison koiran kanssa kertoi varmistuksen, että laiva on tulossa tähän. Ihmisiä tuli ympärille vähitellen muutamia lisää. Koirat haukkuivat toisilleen. Jännitti ja paleli.

Kuvasimme molemmat aavemaisesti horisontissa savuavaa tehdasta, jonka kuvajainen heijastui niihin tyynen meren palasiin, joita haljenneet jäälautat ympäröivät.

Spottivalot syttyivät laivan yläkannella, ja pian etukansi rämähti auki. Vauhdikas vaihto: pyöriä, paketteja, roskasäkkejä ja laatikoita siirtyi mantereelle samalla, kun ihmiset talsivat metallisen kielen yli laivan kannelle ja sitä kautta lämpimään matkustamoon. Joimme pillikaakaot ja seurasimme etenemistämme pöydän pintaan painatetusta merikartasta. Meri ympärillä oli musta ja hämmentävän tyyni. Jäät kolisivat veneen kylkiä vasten, ja TV loi turvallisen äänimaiseman.

Silitin ison koiran sileää turkkia.

Heräsimme miellyttävästä paikasta. Huopaviltti oli lämmin ja mikään ei häirinnyt rauhallista unta. Olimme saapuneet reilun kahden tunnin merimatkan jälkeen Haapasaareen, kauaksi kaupungeista, autoista ja arkipäivästä. Meitä oli vastassa kaksi hahmoa kirkkaat valot pipoissaan. Joku kompastui kovalle jäälle laiturilla, mutta ei onneksi satuttanut itseään. Laiturin kaikki köydet olivat paksussa jäässä.

Tie vei pimeään, mutta oppaamme johdattivat meitä. Saimme tiedusteltua tämän talven myymälänhoitajalta Tuijalta, että saaressa asuu vain muutama ihminen ympärivuotisesti. Tuulen ja jään pieksemää polkua pitkin saavuimme majapaikkaamme, Haapasaaren kyläkoululle. Patterit olivat lämmittäneet kaksi edullista vuokrahuonetta lämpimäksi, ja meille tuotiin vettä. Siistiä, ystävällistä ja kotoisaa.

Päätimme katsoa ympärillemme ja lähteä ulos. Jussi puki pilkkihaalarin päällensä, ja minä vaihdoin valkoisen t-paidan mustaan ja nostin kaulukset ylös. Oli kiehtovaa, miten näin kaukana mantereesta, sulan veden ympäröimänä, pääsee kävelemään jäälle! Kylänlahdeksi kutsuttu, suojaisa sisälahti oli liikuttavan kaunis kaikessa hiljaisuudessaan ja keskitalven harmaudessaan.

Näissä olosuhteissa oli vaikea kuvitella monta sataa kesäasukasta tänne. Lapset soutelisivat iloisesti pilkkireikien paikalla ja laitureilla otettaisiin aurinkoa. Ne päivät vielä tulevat…

Kuulimme, miten pienen moottoriveneen ääni lähestyi jostain kaukaa. Seurasimme, miten rohkeat kalastajat kiskoivat veneensä sulasta jään päälle ja hilasivat ne laituriin saakka. Oli ilmeisesti ruoka-aika.

Tiesin saaren olemassaolosta, koska olin lukenut muutaman lehtijutun liittyen yli satavuotiseen osuuskauppaan. Olin tutustunut myös arkistomateriaaliin, mitä saaren historiasta löysin. Kaupan valkoinen muoto kutkutteli mielessäni kauan, kunnes otin saareen yhteyttä ja varasin majapaikan meille. Nyt kun olimme vihdoin täällä, halu tutkia niin monta kolkkaa kuin päivänvalossa ehti, otti meistä vallan. Näimme jäisiä rantakallioita käppyräisine mäntyineen ja idyllisten kiviaitojen rajaamia kesämökkejä saaristolaiskylätien varrella. Meri oli edelleen tyyni ja linnut vaiti.

Olimme kiinnostuneita tapamaan ihmisiä ja näkemään kaupan tarkemmin. Nousimme jäältä laiturille ja mäkeä ylös. Bensapumput ja isot roskasäiliöt odottivat sesonkia. Oranssi postilaatikko välähti silmillemme. Aulassa roikkui Alkon tilauspalvelun mainos. Tuija oli tiskin takana myymässä. Ostimme joitain lisäyksiä eväisiin. Kahvia hörppiessämme saimme hieman lisätietoja myymälänhoitajan runsaasta työnkuvasta ja saaren kulttuurista.

Jouluna oli kirkon kelloja soittanut myymälänhoitaja miesystävänsä kanssa. Hykertelin tälle mielikuvalle seuratessamme ostoksia tekeviä saarelaisia.

”Kaikenlaisia torttuja sitä on tullut vastaan”, totesi eräs vanha saaren asukas, jonka mökissä ei ole sähköjä. Oli Runebergin päivä. Hän kysyi käytössämme olevan huussin tilannetta, tarjoutuen paskalapion heiluttelijaksi. Tuntui kuin kaikki odottaisi myrskyä. Se lähestyi idästä. Mutta ensin oli vietettävä lauantaita!

Saimme avaimet kirkkoon. Ihastelimme 1800-luvun puolivälissä valmistunutta puukirkkoa ja testasimme akustiikkaa. Saaristolaiskirkolle tyypilliset esineet, kuten hitaasti katosta huojuen roikkuva purjelaiva, loivat tunnelman. Penkillä lojui edelliskesästä naisparin vihkimisen ohjelmalehtinen.

Pyyhkeet olalle ja saunaan! Saimme pestyä itsemme ja istua löylyissä kaupan saunassa. Isossa vesiastiassa kiehui pesuvesi höyryttäen pesuhuoneen miellyttävästi.

Sihautin greippilimun auki saunan edustalla iho höyryten. Taivaalta oli alkanut sataa lunta. Raukeina sekä puhtaina kiitimme ja suuntasimme takaisin majapaikkaamme koululle. Puhe oli vähentynyt minimiin ja olo oli tyytyväinen.

Retkemme viimeisen päivän aamuna saimme vihdoin tuntea todella olevamme kaukana saaressa! Tuuli oli yltynyt yöllä navakaksi ja heilutteli puita. Meri kohisi ympärillä ja vaahtopäät vilistivät ulapalla. Näin varmistui, että edellispäivinä rintaa painava tunne johtui kelin tyyneydestä. Uskon, että luonnonoloissa aistimme, mikäli säähän on tulossa äkillinen muutos. Näitä alkukantaisia tuntemuksia varten retkeilijä elää.

Saimme ennen lähtöämme kaupan pihalla tutuksi tulleelta saarelaiselta kutsun saunaan. Valittelimme aikaista lähtöämme, mutta lupasimme palata. Kotiinpaluun merimatkalla aalto pärskähti laidan yli päällemme ja iloitsimme!

Haapasaari kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6683550.487, E=510643.430.

Yhteysaluksen aikataulu.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi