Getavuoren rotkot ja luolat – tuntikausien seikkailu, josta tuhannet tietämättömät kulkevat ohitse

Ahvenanamaan meritaimeniin tutustuttuamme otimme kurssin ruokatankkauksen kautta kohti pääsaaren pohjoisinta osaa ja siellä kohoavaa Getavuorta. Joku vuosi sitten olin käynyt koluamassa sen rinteitä jo kotvasen, mutta totesin tuolloin paikan olevan sellainen, ettei tunti tai edes kaksi riitä kuin hyvin pintapuoliseen vilkaisuun. Tuon reissun suurimmaksi tulokseksi oli jäänyt herännyt uteliaisuus: niillä seuduilla oli vielä paljon tutkittavaa.

Nyt olimme vuoren laella sijaitsevan ravintolan parkkipaikalla. Varhaisesta keväästä huolimatta se oli enemmän kuin puoliksi täynnä autoja. Sittemmin niille löytyi selvitys, asialla olivat bolderoijat, joista tosin jäi hieman kaksijakoinen fiilis. Vaan siitä aiheesta lisää Djupviksgrottanin jutussa. Me otimme kurssin kohti vuoren lakea, sen korkeinta kohtaa.

Komea näköala sieltä avatuikin. Kotvan sitä ihastelimme ja kertoilin siinä samalla muistelon lakiosan läheltä löytyvistä muutamasta luolasta. Niistä mainittavin on laaja, lippamainen, valtavan laakean lohkareen alle vaakarakoon ryntynyt luola, jossa lapset uskovat asuvan peikkoja. Sitten kaivoimme esiin kartan ja annoimme sen johdattaa meitä polkua alas rinnettä kohti Djupviksgrottania ja kaikkea ennen sitä matkalle jäävää.

Niillä main misssä polun piti haarautua kahdeksi, tarttui silmä johonkin yllättävään. Tokihan jo vuoren laelta asti oli siellä tällä polun varressa ollut päällitysten asetelluista kivistä rakenneltuja torneja. Tässä kohtaa niitä oli tuhkatiheään ja kauniista poimuttunut kallio, karu kasvillisuus, kivikot ja nämä kiviset tornit loihtivat vaikuttavan mutta samalla epätodellisen tunnelman.

Muistan joskus lukeneeni vaellusnetistä keskustelua, jossa nämä kivikasat häiritsivät joitain, suorastaan kiukuttivat. Tämän paikan jälkeen itselleni jäi vahva tunne siitä, että nuo kasat olivat hyviä. Jokainen niistä kertoo yhden ihmisen ja luonnon kohtaamisesta. Kokonaisuutena ne kertovat myös siitä, miten paljon ihmisellä voi olla vaikutusta, vaikka hetkessä ei näkisikään kuin yhden kävelijän itsensä lisäksi. Kiehtovaa oli myös saada kiinni ajatus siitä, että sadat elleivät tuhannet ihmiset olivat yhdessä, ilman että siitä oli erikseen päättty tai kukaan ehdottanut, tehneet tuollaisen teoksen.

Jonkun sata metriä myöhemmin polku toi laakealle kalliopinnalle, joka oli kuin portaita. Niillä main polku viisi jyrkänteen editse, vain muutaman kymmenen metrin päästä. Sen päästä yhytin lohkareen, jonka alle jäi kirkaasti luolan mitat täyttävä onkalo.

Onkalon jälkeen mieli paloi malttamattomana. Puolessa välissä jyrkännettä on kartankin mukaan siihen kohtisuoraan jäävä rotko. Ja juuri siinä kohtaa olivat tuhannet ja taas tuhannet vain polkua ja toisten jälkiä seuraavat ihmiset kulkeneet jonkin suurenmoisen ohitse. Tuon rotkon halusin nyt nähdä.

Ennen tuota edellä mainittua rotkoa on kalliossa toinen, samansuuntainen, mutta kapeampi railo. Nyt seisoimme sen suulla suut hämämstyksestä auki. Paikka oli kaunis ja tunnelmallinen. Ja tuon perää kohti kapenevat rotkon molemmilta puolilta avautuivat tilavat vaakarakoihin muodostuneet luolat. Minä suuntasin oikanpuoleiseen, Jussi vasemmalle, pohjoiseen.

Konttasin peremmälle ja annoin silmieni tottua varjoon. Olin laajassa, matalassa huoneessa. Suulta sen perimmäiseen kohtaan tuli matkaa hyvinkin kymmenen metriä, olisipa joku voinut mitata enemmänkin. Sen perältä vei ahdas ryömintä toiselle suuaukolle ja korkeamman osan peräosasta puolestaan pääsi kipuamaan luolan katon muodostaneen valtavan, maanjäristyksen emäkalliosta irrottaman lohkareen yläreunaan jääneen pitkän, matalahkon lipan alle. Sieltä kipusin edelleen rotkon perälle.

Muutaman kuvan jälkeen kiersin toiselle puolelle, jossa Jussin ääni kuului metrejä alempaa kivensisästä. Myös tuo haara oli läpikuljettava, edellistä hieman luolamaisempi ja yhteydessä pystyrakoon. Mittaa sille tuli myös kymmenen metrin paremmalle puolelle.

Totesimme paikan kertakaikkisen hienoksi – ja tässä kohtaa luulimme vielä olevamme karttaan merkatussa rotkossa. Entistä enemmän suu loksahtikin auki, kun muutaman kymmenen metrin päästä tavoitimme tuon rotkon, pitkän kallioon ruhjoutuneen railon. Luolaa se ei tarjonnut, mutta rotkona, tämän valtavan luonnon elämyspuiston osana ehdottomasti nähtävä paikka se oli.

Perältä kipusin ylös ja palasin kallion lakea jyrkänteen reunalle. Pohjoiseen edessämme avautui valtavien lohkareiden ja niiden väliin jäävien rakojen kirjoma näkymä. Mitä ihmettä ne kätkivät sisäänsä?

Loikin alas ja huhuilin Jussin perään. Edessä avautui pystyrako, joka jatkui pitkälle kallion sisään. Kävimme peremmälle, tutkimaan minne se meidät johdattaisi.

Tuon raon seinät olivat kaunista punaista kalliota, samaa, jota Ahvenanmaalla riittää ja josta louhittu kiviaineis tekee saarivaltakunnan asfalttiteistä myös punaisia. Täällä tuo kivi oli vetten syleilemää, pinnat kauniin kaareviksi hioutuneita ja maassa makasivat laakeat, kiviset liput.

Ja millainen luola se olikaan! Yli kaksikymmentä metriä pitkä. Välillä se etenki pystyraossa, väliin matalana vaakarakoluolana. Jossain kohtaa siihen yhdistyi kolmiomainen pystyrako, kaunis holvi ja sitten matka jatkui taas matalana.

Kipusimme, kävelimme, konttasimme ja ryömimme eteenpäin. Maailma oli jossain kaukana ja kello oli unohtunut aikoja sitten. Oli vain tämä hetki, seikkailu ja uskomattoman upea paikka.

Parikymmentä metriä tuota luolastoa ja rakoa kuljettuamme ahtauduin tutkimaan siihen liittyvän matalan, mutta suuren huoneen. Sen suuaukolla oli olkia, kuin peti.

Itse tuo matala huone näytti tosin vieläkin suojasammalta paikalta lymytä, vaikkakin tuo ”suuaukkokin” oli syvällä kallion sisällä ja tie sinne vei vain rakoja pitkin. Rauhassa siinäkin sai enimmän aikaa olla.

Viimein tie vie, jos aivan oikein muistan, todella komean pystyraon kautta ulos kalliosta.

Tai sitten matalan laajan, rakoluolan Vaikka kuvasimme jatkuvasti ja teimme muistiinpanoja parhaamme mukaan, oli alue niin laaja, monipuolinen ja sokkeloinen, että muisti saattaa tehdä tepposet. Vaan mitäpä tuosta, sitä suurempi seikkailu on myös teillä edessänne, jos tienne joskus noihin maisemiin vievät.

Seuraavaksi jyrkänne kurotti ulommas emäkalliosta. Kulmaukseen jäi valtavia lohkareita ja niiden väliin taas yksi rakojen verkosto. Sen perältä avautui kolo emäkallion sisään.

Se oli ahdas, mutta kuljettavissa. Vilkaisin sen ja päätin palata takaisin jahka olisin tarkastanut, mitä kulman takaa löytyisi. Ja sieltähän löytyi. Valtava, tunnelmallinen ja avara vaakarakoon muodostunut luola. Lippaluolaksi sitä ei saattanut sanoa, niin syvä se oli. Sen eteläreunasta pääsi ryöminään samaan tilaan, johon kulman takaa löytämäni kolo vei. Nyt oli aika selvittää, mitä sieltä löytyi.

Ryömimme peremmälle ja molempien suut loksahtivat auki. Jos kallio oli jo pitkin matkaa ollut porrasmainen, niin täällä edessämme olivat kirjaimellisesti kiviportaat, jotka johtivat ylöspäin kapeaa, täysin kallion kätköihin jäävää rotkoa. Ihmeellinen, aivan uskomaton paikka.

Ylös kivutessa railo kapeni kapenemistaan, kunnes oli mitoissa, joista ei aikamies enää edemmäs mennyt. Palasimme ulkopuoliseen maailmaan. Tuolloin emme vielä tienneet paikalla olevan myös virallisen nimen. Se oli isovihan aikaan venäläisiä ja heidän hirmutekojaan paenneen Löfvings-nimisen miehen mukaan nimetty Löfvingsgrottan. Meitä monessa yhteydessä avustanut Luolamies Tuomo Kesäläinen opasti meitä ystävällisesti tässä asiassa. Itse kun sujuvasti ohitimme kallion kautta luolalle osoittaneen kyltin.

Sitten suuntasimme itse Getavuoren viimeistä ennalta tiedusteltua kohdetta.Se oli tuon nyt koluamamme välihuipun pohjoispuolelle sijoittuva itä-länsisuuntainen rotko.

Tämän rotkon suu oli vaikea hahmottaa. Jos aiemmat luolat ja rotkot olivat karulla kalliolla, johon juurensa olivat poranneet vain karaistuneet petäjät, oli maapohja täällä rehevämpää, sammalten peittämää ja kuusten kirjomaa. Niiden lomasta kipusimme kohti kallion lakea. Kohta tuo rotko pääsi oikeuksiinsa.

Se oli pitkä, syvä ja vino. Kokonainen vuori oli halki.

Laskeuduin pohjalle. Minua tervehti kylmä ja kostea ilma. Kun kurkkasin ylös, näytti Jussi pieneltä ja kaukaiselta.

Hän kulki laella, minä pohjalla. Suuntana oli itä. Minun matkani tyssäsi umpiperään ja syvään lammikkoon. Nautin vielä hetken tunnelmasta syvällä maan povessa. Kipusin ylös ja vapautin katseeni. Siellä pohjoinen kutsui aavana sinisenä. Vaan mitä lahden pohjukasta löytyi, se on seuraavan tarinan aihe se.