Esittelyssä lahja 100-vuotiaalle Suomelle on valmis – esittelyssä Dagmarin puisto ja sen reitit

Kävin puistossa ensimmäistä kertaa noin vuosi sitten. Tuon vuoden aikana on tapahtunut paljon. Puisto on näyttäytynyt syksyn kirjavissa väreissä, talven hunnussa, kevään kukkamerenä ja nyt kesäasussaan. Samalla se on saanut uutta asua myös ihmiset toimesta. Rakenteita on kunnostettu ja reittejä ehostettu. Nyt tuo työ on saatu valmiiksi ja hyvin onkin.

Parkkialueelta lähtee rantaa kohti puiston tärkein reitti, joka vie itse lähteelle. Se on leveä, sorastettu polku. Työ on tehty hyvin ja se kestää nyt suuren kuorman. Polkua reunustavat mustikanvarvut. Puiden juuret saavat olla hivenen syvemmällä suojassa. Polku sopii myös lastenrattaille ja luulen, että se sopisi saattajan kanssa myös pyörätuolille. Sillä nimittäin pääsisi lähes lähteelle asti, sen yläpuolelle kunnostetulle tasanteelle, josta avautuu kaunis näkymä lähteen pieneen laaksoon.

Matkalla kohtaan myös uudet mustat kyltit. Pidän niistä. Ne tekevät alueesta hivenen puistomaisemman ja korostavat siten paikan tarinaa, jossa Fiskarsilla on oma tärkeä osansa. Nyt sen muotoilun dna on läsnä puistossa. Alue on harkittu kokonaisuus, jossa rakenteilla on selkeä visuaalinen teema. Se kattaa niin uudet rakenteet kuin ehostetut vanhatkin.

Muotokielen ydin on tyylikkään mustaksi maalattua metallia, mustaa köyttä ja tummaksi käsiteltyä puuta. Sorastus solahtaa häiritsemättömäksi osaksi maisemaa ja vaaleampi puu linkittää kaiken ympäröivän luonnon sävyihin.

Lähteen ympäristön kiveykset ehostettu mennyttä jyrkästi kunnioittaen. Silta saanut uuden maalin ja purolaakson reunoille kivetyt polut suorastaan vaativat kulkemaan. Paikka on pieni paratiisi. Alkukesästä se suorastaan räjähti vihreyttä ja pian ruska kirjoo sen ties millaisiin väreihin.

Tärkein on tietysti itse lähde. Niin se tervehtii tälläkin kertaa iloisella solinallaan. Antaa vettä ja sammuttaa kulkijan janon sillä ajatuksella, että tätä vettä on itse keisarinna aikanaan tullut juomaan vasiten.

Ylempänä rinteessä, ehkä puolimatkassa lähteen ja parkkipaikan välillä polku haarautuu. Pohjoiseen lähtevan haaran varresta löytyvät retkeilijöitä palvelevat upouudet huussi ja roskakori.

Tuota haaraa pidemmälle pohjoiseen kulkiessa kivituhka loppuu, mutta polku jatkuu. Perille kannattaa kulkea. Edessä on jotain kaunista.

Noin kilometrin päässä odottaa palkinto Skutviken. Se on pieni kaunis kalliopahtaan rajautuva lahden poukama, jonka pohjukassa on hiekkaranta. Rannan keskellä kasva pieni soma pihlaja. Sen kupeessa näyttää olevan nuotiopaikka ja loitommas joku on tuonut puita. Rantaan tuovat portaat, jotka ovat nähneet jo hieman aikaa.

Paluu puistoon tapahtuu samaa reittiä. Ennen huusseja kannattaa kuitenkin lähteä rantaan suuntautuvaa haaraa pitkin. Sitä kulkiessa kohtaa seudun jylhimmän kuusimetsän, kunnes merenrannassa maisema taas avautuu. Rannan hiekoista ja laiturista ollaankin jo kuvia nähty. Laiturin päässä on tällä kertaa jotain uutta.

Vuosi sitten siellä lepäsi myrskyn kaatama valtava mänty. Nyt sen kanto on saanut uuden elämän. Päällään se kannattelee kehystä, kuin taulua, jossa lasin takana on tuosta männystä leikattu kiekko. Miten kiehtovaa voikaan puu olla?

Kannon ohi jatkaessa pääsee polkuverkoston toiseen haaraan, joka menee Vitsandiin. Sinne pääsee kahtakin reittiä, joista toinen kulkee ylempää rinteenstä. Tämä toinen menee lähteen alapuolelta rannalta, kipuaa kallion päälle, jossa voi bongata satavuotiaat kalliohakkaukset. Sen jälkeen reitti laskeutuu idylliselle hiekkarannalle, jonka takaa lähtee taas polku ylärinteeseen.

Perillä Vitsandissa odottaa taas yksi seudun hiekkarannoista. Sitä ei kuitenkaan kohtaa ensimmäisenä. Täällä suurin osa rantaa on enimmäkseen ruovikon valtakuntaa, mutta pienen kallion yli ja männyn kauniin käkkäräoksan ali kulkevasta portista harppamalla pääsee paikan kauneimmalle rannalle.

Nytkään siellä ei ole vallan paljoa ihmisjälkiä. Nekin vähät ovat aallot ja tuuli lakaisseet pois. Jäljellä ovat vain meren kohina, tuulen suhina ja vääjäämättä lähestyvän syksyn harras melankolia.

Mutta syksyn aika ei ole vielä. Kanervat kukkivat, suorastan loistavat minkä vain pystyvät.

Sananjalat kirjovat omalla sävyllään varvikkoa. Ja jostain mustikkain ja puolukkain lomasta kulkee neulasten kattama pikkupolku, jota löytää takaisin puistoon päin.

Ylempänä rinteessä kohtaan taas jännittävää nähtävää. Vanha linnoite on venäjän vallan aikainen. Nyt sen tarinasta muistuttava muistokivi ja historiaa kulkijoille avaava infotaulu. Itse linnoite on rinten kupeessä oleva pyöreähkö aukko, jonka reunoja on vahvistettu kivirakenteilla. Ihastelen sitä hetken ja astelen polkuni loppuun.

Kaikkiaan alueen reiteille tulee mittaa noin 5,5 kilometriä. Niistä voi valita ja yhdistää sopivia vaihtoehtoja kaiken ikäisille ja erilaisen kokemuksen omaaville retkeilijöille.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.