Lähilihaa pannulla pakkaspäivässä

Kevät pisti parastaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, hanget loistivat kirkkaina ja poskipäitä nipisti kirpeänmakea pikkupakkanen. Edessä oli Retkipaikan ruokastudion keskeisimmän elementin, Kotakeittiön, koeajo Konnevedellä.

Neljän tunnin ajomatkan perään perillä odotti Lemmetin Mikko kourassaan pari suoraan Juonolan tilalta haettua entrecôte-pihviä, esivalmistellut bataattiranut, lettutaikina ja rommilla tuunattua hilloa. Tervehdykset ja kuulumiset vaihdettuamme suuntasimme metsän laitaan katsomaan, millaisen valaistuksen suuri valohenkilö oli tänään päättänyt laittaa.

Kohta arinalla ritistä paloi muutama pieni klapi. Liekki lämmitti valurautaisia pannuja, joilla voi tirisi lupaavasti. Jos yhden tuoksun pitäisi kutsua ihminen syömään, niin se oli tuo sulavan voin.

Hetken perästä toisella pannulla valmistuivat bataattiranskalaiset, ja toinen odotti vielä tovin lihan kypsymiseen passelia lämpöä.

Kohta teräs näytti kyllin kuumalta ja pannu sai pinnalleen tirinän saattelemana kaksi mehevää pihviä. Pari minuuttia myöhemmin ne kierähtivät ympäri, ja pian sen jälkeen nostimme ne bambulautasille bataattien kavereiksi.

Eipä siinä muuta kaivannut. Murea pihvi katosi lautaselta pala palalta ja kohta edessä oli tyhjä lautanen. Voi että olikin hyvää, ja raikkaassa ulkoilmassa vielä parempaa.

Jälkiruuaksi valmistui mitäpä muutakaan kuin pannukahvia ja muurinpohjalettuja. Ehkä neljännen letun paistuessa myös kääntötekniikka oli viimein reilassaan, ja epämääräisen mytyn sijaan lopputuote oli jotain, jota saattoi ohukaiseksi kutsua. Tuunattu hillo oli niikseen hyvää, että lettupino katosi kuin itsekseen.

Yhteistyössä: Muurikka ja Juonolan tila.

Testissä Savotan uusi risukeitin, Happy Stove

Saimme Retkipaikkaan testiin Savotalta uuden Happy Stove -risukeittimen. Risukeitin on juuri ilmestynyt myyntiin jälleenmyyjille, ja hintaluokaltaan se on noin 30 euroa. Tuote on kotimainen, ja myyntipakkausta koristelee Avainlipputuotteen tunnus.

Risukeittimen mukana tulee kätevä Cordura 1000D -kankaasta tehty kuljetuspussi. Pussin sisäosa on päällystetty polyuretaanilla. Pussin voi ripustaa reppuun tai rinkkaan, tai vähän tilaa vievänä paketin voi laittaa vaikkapa repun sivutaskuun. Säilytyspussi on tärkeä, koska nokiset keittimen osat suttaavat muuten paikat, ja terävät reunat repivät muovipussin.

Itse risukeitin koostuu seitsemästä laserleikatusta, ruostumattomasta teräksestä valmistetusta osasta. Kuulostaa vaikealta palapeliltä, mutta ei se sitä ole. Kaksi pienintä palaa muodostavat ristikon keittimen päälle, joka kannattelee kattilaa tai kahvipannua. Seinäpaloja on neljä, ja yksi pala menee keittimen pohjalevyksi. Palojen kasaus on ihan näppärää, ja keitin tuntuu tukevalta.

Purettaessa risukeitintä takaisin osiin sormet hiukan likaantuvat, joten varmaankin kannattaa jatkossa kasata paketti niin, että nokiset osat ovat aina sisäpuolella, jottei koko paletti mene aivan nokiseksi.

Happy Stovessa liekki tuntuu palavan hyvin, ja ilmanottoreiät ovat oikeissa paikoissa. Kun kattilaa tai vastaavaa ei ole vielä kasan päällä, saa keittimestä helposti komeat lieskat.

Polttelin ensin hetken aikaa ilman ristikkoa, jotta pohjalle tulee reiluhko kasa hiillosta. Pienemmät märät risut tuntuivat palavan iloisella liekillä.

Kun kattilan asetti keittimen päälle, sai tulta välillä auttaa puhaltelemalla syöttöaukkoon. Risut eivät olleet kuivimmasta päästä, ja tuulta ei liiemmin ollut apuna. Tuli kuitenkin pysyi pienellä vaivalla kuumana, ja 6 desiä vettä kiehui lopulta melko helposti.

Mallista riippumatta risukeittimen alla on aina hyvä olla palamaton alusta. Lisää risukeittimiin liittyvästä turvallisuudesta voit lukea Luontoon.fi-sivustolta.

Risukeitin on todella mukava tapa päästä tulistelemaan pienoiskoossa, ja veden keittäminen on hauskaa puuhaa. Risukeittimen kanssa saa päiväretkelle tehtyä kivan tulistelutauon, vaikkei tulipaikkaa olisikaan.

Savotan Happy Stove -risukeitin toimi hyvin. Tuli paloi hyvällä liekillä, ja märätkään risut eivät tehneet älytöntä savua. Pieni koko ja paino ovat iso plussa, eli tätä voi pitää mukanaan vaikka ihan varakeittimenä. Jos hakemalla haetaan jotain negatiivista, voisi se olla sormien suttaantuminen keitintä takaisin säilytyspussiin pakatessa. Varmasti pienellä harjoittelulla pakkaaminenkin onnistuu vain osien reunoista kiinni pitäen.

Itse pidin Happy Stove -risukeittimestä niin paljon, että jää kyllä omaan käyttöön.

Tekniset tiedot:

Materiaali: Laser-leikattu rosteriteräs
Mitat: Korkeus 14cm , leveys 14cm, syvyys 14cm
Paino: 250g

Kuljetuspussin materiaali: 1000D Cordura, PUR pinnoitettu
Kuljetuspussin ja pakatun keittimen mitat: Korkeus 15,5cm, leveys 14cm, syvyys 1cm
Kuljetuspussin paino: 30g

Lämmittävää chorizokeittoa pakkaspäivän piristeeksi

Kävimme Isojärven kansallispuistossa kipakkana pakkaspäivänä ja valmistin siellä helppoa, mutta maistuvaa chorizokeittoa. Alkupaloiksi tehtiin rapeita patonkeja kuhatahnalla. Nämä ohjeet sopivat mainiosti päiväretkille, etenkin viileisiin päiviin.

Muutamilla pikkunikseillä luonnossa kokkailusta tulee vähintään yhtä helppoa kuin kotikeittiössä hääräily. Oikeanlaiset välineet, vähän ennakkoon valmistelemista ja aikaa jää myös luonnosta nautiskeluun. Kokeilin Eskimon Tuplis- ja Vetsku-pusseja, jotka helpottavat retkiruokailua kummasti.

Katsokaa ohjeet videolta! Maistuvia retkihetkiä!

Pussit videolle tarjosi Eskimo Finland.

Perheen ruokaretki metsään: lohipastaa ja kolmioleipiä

Perjantai on ihana päivä, se on lapsille portti rentoon viikonloppuun ilman velvollisuuksia ja aikaisia aamuja. Ja vaikka pelikoneet ja kännykän räpläily alkavatkin olla jo sitä mieluisinta puuhaa, on välillä hyvä lähteä metsään koko perheen voimin ja aloittaa viikonlopun vietto metsän rauhasta nauttien.

Päätettiin tällä kertaa tehdä lasten suosikkiruokaa, lohipastaa. Ruoka on ihan yhtä helppo tehdä metsässä kuin kotonakin. Pienillä esivalmisteluilla homma helpottuu vielä kummasti. Itse tykkään tehdä mahdollisimman paljon etukäteen, jolloin metsässä jää aikaa nautiskeluun ja oleiluun.

Lohipastan kaveriksi tein kolmioleipiä ja kehittelin niihin ihan uudenlaiset, värikkäät kasvistäytteet. Kolmioleivät tein täysin valmiiksi kotona ja pakkasin ne Eskimon suodatinpusseihin (alan ehkä nimittämään niitä kolmioleipäpusseiksi). Kolmioleipien onkin ihan hyvä imeä makuja itseensä vähän aikaa ennen nauttimista, jopa yön yli.

Kolmioleivät

Kolmioleipien täytteet olivat oranssi porkkanatäyte ja vihreä hernetäyte.

Oranssiin keitin kaksi porkkanaa (suosin kotimaisia multaporkkanoita, niissä on parhaiten makuja) muscovadosokerilla maustetussa vedessä (mikä tahansa sokeri käy). Vettä kannattaa laittaa aika vähän, ja porkkanat kannattaa keittää mielummin ylikypsiksi kuin jättää napakoiksi. Kun porkkanat ovat täysin jäähtyneet, tehdään niistä sauvasekoittimella mössöä. Sekaan lisätään puolikas purkki ranskankermaa, pieni pala pieneksi silputtua fetaa ja puolikas hienoksi hakattu sipuli. Täytteen voi maustaa haluamallaan tavalla, itse laitoin suolaa, mustapippuria, kurkumaa ja punaista thai curry -tahnaa. Ladoin täytteitä leipiin niin, että grahampaahtis jäi molemmille reunoille, ja keskelle tuli ruisleipä. Ruisleipä pehmenee parhaiten, kun sen kostuttaa maidolla ennen täytteiden levittämistä.

Vihreä täyte syntyi pakasteherneistä. Kypsensin pari desiä herneitä pienessä vesimäärässä mikrossa. Silppusin herneet puolikkaan ranskankermapurkin kanssa mössöksi sauvasekoittimella ja lisäsin joukkoon pieneksi silputtua salaattia. Mausteeksi riitti ripaukset suolaa ja pippuria. Tämä täyte on tosi raikas! Täyte oli myös vähän kuivempi ja kiinteämpi kuin oranssi, joten käytin leipinä pelkkää grahampaahtoa.

Annoin leipien maustua jääkaapissa monta tuntia ennen retkeä. Pakkasin ne sitten jokaisen omaan suodatinpussiinsa ja asettelin leivinpaperilla vuorattuun koriin. Leipien päälle laitoin vielä palan leivinpaperia suojaksi. Leivinpaperi muuten asettuu astiaan kuin astiaan helposti, kun ryttäät sen ensin ihan palloksi ja oiot sitten astian pohjalle.

Lohipasta

Lohipasta on yksinkertainen, materiaaleja ei paljoa tarvita. Pastana käytimme ruispastaa. Retkille kannattaa valita pasta, joka kypsyy nopeasti. Haluan silti aina vähän terveellisempää vaihtoehtoa, enkä tyydy ihan pelkkään pikamakarooniin. 6 minuutin keittoaika näytti olevan alhaisimmasta päästä lähikauppamme valikoimissa.

Pastan lisäksi tarvittiin purkillinen ruokakermaa, kasvisliemikuutio, sipulia ja paketti kylmäsavulohta. Sipulit silputtiin Eskimon kestävään Tuplis-pussiin jo kotona. Samoin tehtiin lohelle. Kaikki ruokaa varten tarvittavat välineet ja raaka-ainepussukat suljin vielä isoon Vetsku-pussiin, jolloin kamat oli siististi repussa ja kaikki löytyi helposti.

Myös ruokailuun tarvittavat astiat kuljetan aina päiväretkillä pussissa, jolloin ei tarvitse huolehtia tiskaamisesta ennen kotiin paluuta.

Mukana perjantain päivällisellä oli kaksi kaasupoltinta sisältävä kätevä keitin, joten ruoka oli helppoakin helpompi valmistaa. Pastat vain ensin kiehumaan ja voi paistinpannulle sulamaan. Pastan keittämistä varten oli mukana termarissa kuumaa vettä. Se on helppo tapa säästää kaasua.

Ensin kuullotettiin sipulit, sitten lisättiin puolikas kasvisliemikuutio ja tilkka vettä. Kun sipulit olivat muhineet viitisen minuuttia, lisättiin kerma ja sen perään lohi. Kastike maustettiin vielä suolalla ja pippurilla.

Ruispasta sai kiehua pienellä kaasulla vähän yli pussiin merkatun ajan, tällöin pasta on pehmeämpää ja imee itseensä paremmin kastikkeen maut. Kastike on valmista, kun lohet ovat olleet pienen hetken kermassa. Sitten vaan kastike valutetun pastan sekaan ja ruoka lautasille!

Ruoka maistui kaikille. Syönnin jälkeen laitoimme astiat takaisin Vetsku-pusseihin odottamaan tiskikoneeseen pääsyä. Välillä on mukavaa päästä helpolla!

Ruokapaikkamme on läheinen kuusikko, jota olemme alkaneet nimittää taikametsäksi. Vanhat kuuset kasvavat jylhinä ja maan peittää paksu ja pehmeä sammal. Sulan maan aikaan sammal oikein hehkuu vihreyttä, vaikka kuusikko hämärtääkin vähän tunnelmaa. Nyt lumen juuri ja juuri peittäessä sammalikot nautimme kuusikon antamasta suojasta ja olimme kuin omassa pienessä piilopaikassa.

Kylläisinä kävelimme takaisin kotiin ja mietimme, voisiko tästä tulla jokaperjantainen traditio.

Tarvikkeet: oranssit kolmioleivät (4 kpl)

  • 2 kpl ruisleipäsiivua (Real)
  • 4 kpl grahampaahtosiivua
  • 2 kpl porkkanaa
  • 2 rkl muscovadosokeria
  • 1 dl paksua ranskankermaa
  • pala fetajuustoa
  • puolikas sipuli
  • suola, pippuri, kurkuma, punainen thai chili-tahna

Tarvikkeet: vihreät kolmioleivät (4 kpl)

    • 6 kpl grahampaahtoleipäsiivua
    • 2 dl pakasteherneitä
    • 1 dl paksua ranskankermaa
    • muutama lehti rapeaa salaattia
    • pippuria

Tarvikkeet: lohipasta (neljälle)

    • ruispastaa vajaa pussi
    • 150 g kylmäsavulohta
    • 2 dl ruokakerma
    • 1 sipuli
    • puolikas kasvisliemikuutio
    • vettä noin 1-2 dl
    • suola, pippuri

Tuplis- ja Vetsku-pussit, sekä suodatinpussit ja leivinpaperi saatu blogiyhteistyöhön Eskimolta.

 

 

Kuksan tarina – retkeilijän pyhän artefaktin valmistus

Tätäkin seikkailija-retkeilijä-sekoilijaa on jo pitkään kutittanut kallon sisältä, että onhan se nyt jokaisen kunnon samoilijan tehtävä itse oma kuksansa. Sanonnasta on varmaan yhtä paljon eri versioita kuin on sanojiakin, mutta perussanoma on selkeä – jonkinasteisesta puoliväkinäisestä seikkailijan miehistymisriitistä tässä on kyse.

Kerrottakoot siis lyhyehkö tarina siitä, kuinka tällainen tavan puutyömaallikko teki oman ensimmäisen – vaan toivottavasti ei viimeisen – kuksansa.

Olihan miulla ollut niitä halpoja niin sanottuja lankkukuppeja parikin, mutta niiden ollessa painavia, ei-aitoja ja yleisesti vaan huonoja, päätin pari vuotta sitten, että tekisin joskus oman kuksan, joka olisi vain painava ja huono, mutta sentään aito ite tehty! Päätökseen sisältyi ehto, etten kantaisi puukuksaa retkellä kertaakaan ennen, kuin tekisin joskus ite oman aidon pahkakuksan. Silloin hommassa olisi jotain ideaa, ja kuksa olisi kantamisen arvoinen. Siirryin siis haikeasti muovikuppiin odottelemaan oikean hetken ja materiaalin eteen sattumista päästäkseni tekemään oman kuksani.

On kattokaas niin, että kun ihan oikeaa kuksaa (huom: eri ihmisten näkemykset aidon kuksan kriteereistä saattavat poiketa varovaisen arvion mukaan todella paljon) ruvetaan tekemään, niin siinä on lankkukuppien tarpeina käytetyt satunnaiset sahatavarat, modernit helppokäyttöiset sorvit ja terve järki vaan tiellä. Valitettavasti tästä yhtälöstä päästään jakojäännökseen, eli kunnollisen ja perinteisimmän, kuksan valmistusmateriaaleista jaloimman – koivupahkan – auttamattomaan harvinaisuuteen, ja sitäkin huonompaan saatavuuteen. Jeejee!

Kuitenkin jo vuosia reissutoverina toiminut Jukka Siekkinen löysi yllättäen nurkistaan yhden heikäläisillä kuulemma 29 vuotta pyörineen koivupahkan. Pahkan löytäneen isäukkonsa luvalla ja työstötilojen sekä motivaation puutteessa hää luovutti pahkan sitten miulle. Mutikka oli juuri kuksanmentävä ja -muotoinen kokonaisuus ehtaa koivupahkaa, joka oli saanut kuivahtaa autotallin nurkassa vuosien aikana rutikuivaksi, eikä ollut edes paukahtanut halki. Tämähän materiaalisteknillisen pikaonnenpotkun mentävä kalossinkuva persauksissa lähin selvittämään, että minkälaisen kuksan tuon pahkan sisästä löytäisin.

Aseistus

Heti kerrostaloasuntoa parempiin työtiloihin ehtiessäni alkoi myös kauppojen koluaminen työkalujen perässä. Tähän heti alkuun listana aseistus, jolla suoritin pääosan taistelusta:

  • Ironside 16 mm kourutaltta, pirun kallis, koverrukseen
  • Marttiini Kaamosjätkä -puukko, henkiseksi tueksi ja karkeaan vuoluun
  • Mora Wood Carving 120 -puukko, pieniteräinen tarkkuusvuolupuukko, hifistelyyn ja viimeistelyyn
    – Mora Wood Carving 162 -koverrin / lusikkapuukko / puulle tarkoitettu jäätelökauhan vastine, sisäpuolen viimeistelyyn

Syylliset rivissä

Ite työstö lähti liikenteelle pahkassa kiinni olevan ylimääräisen runkopuun irti sahaamisella. Jo heti tässä vaiheessa suuresta, painavasta, vanhasta ja ruosteisesta irtoruuvipenkistä tuli paras kaverini koko lopputyöstön ajaksi.

Varsinaisilla aloitusiskuilla pahkaan sain pitkästä aikaa tuntumaa kourutaltan kanssa kohkaamiseen. Vaikka pahka oli tiukasti kiinni ruuvipenkissä, kuori vielä nätisti pinnassaan, niin kyllä teki pahaa takoa tuota arvokasta materiaalia puun ollessa kovuutensa puolesta jo ensi-iskuilla aika lailla eri mieltä kuksaksi muuttumisesta.

Pahkan puuhunkiinnittymiskohta tuntui olevan puun normaaleja oksakohtiakin sitkaampaa tavaraa. Koverrus oli muuten oman pahkani kohdalla oikeastaan ainut realistinen työstötapa, koska niin sanotun luomukuksan valmistuksessa käytettävä pihdeillä repiminen onnistuu vain tuoreen ja kostean pahkan kanssa.

Alkukankeilua

Alun jälkeen en kuitekaa uskaltanu tehdä syvempää monttua: Kuoren ollessa hieman epämääräinen alkoi epäilyttää, että tulisi tehtyä kuksasta vielä vahingossa seula, kun pinnasta kuoren alla ei ollut tarkkaa tietoa. Kuori suojaisi pahkaa enimmiltä pintakolhuilta työn aikana, mutta tieto pinnanmuodoista oli nyt kovempaa valuuttaa, joten enimmän kuoren oli siis lähdettävä. Muutama sutaisu Marttiinilla ja pystyin onneksi toteamaan, että kuori ei pyrkinyt viilaamaan monokkeliin ja pahka oli about sen muotoinen, mitä lupailikin.

Vietin lauantaina ja sunnuntaina suurimman osan ajasta sorvin kourutaltan ääressä vaahto suupielessä, sillä olin päättänyt saada suurimmat koverrukset valmiiksi tuona viikonloppuna. Seuraava mahdollisuus näihin työtiloihin olisi luvassa jossain vaiheessa kesää, joten riski kuksan viivästymisestä jonnekin ties kuinka pitkien aikayksiköiden päähän toimi motivaattorina. Annoin siis taltan ja vasaran heilua viikonlopun aikana varmaan tuhansien lyöntien verran.

Jatkuva napse pakotti pitämään myös kuulosuojaimia, ja puusilppua silmistä tonkiessa tuli välillä ikävä myös suojalaseja.

Yhteen väliin muistin, että luonto ei tosiaan ole osannut tehdä pahkasta valmiiksi seisovaa, joten pohja oli tasoitettava. Tässä oioin mutkia, eli sahasin pohjasta palan pois ja kuvittelin juoksevani kunnarin käsihiomakoneella, mutta eihä sillä saanu aikaseksi kuin kuperan pohjan ja senkin ihan pirun hitaasti.

Sitte tajusin ottaa ja nitoa karkeaa hiomapaperia kiinni tasaiseen lautaan, jota vasten hinkutin kuksan pohjasta todella nopeesti ja tehokkaasti ihan tasasen. Tätä pohjan hienosäätöä lukuunottamatta olin päättänyt etten hioisi kuksaa, vaan pinnan viimeistelynä hieroisin sen kiiltävän tasaiseksi toisella tylpällä puunpalalla, mutta tästä lisää viimeistelyvaiheessa.

…Ja koska sunnuntai on lepopäivä, niin annoin mieleni levätä kuksan valmistuksessa niissä määrin, että sain sen miellyttävän ontoksi ja ehdin vielä kokeilemaan Moran koverrinta samaan hintaan.

Tuon vehjeksen käyttö tuntuikin olevan sitten aikamoinen taitolaji, sillä pahkassa syyt eivät välillä tunnu itekään tietävän minne kulkevat, ja vaikka kovertimen hiiliteräksinen terä onkin todella terävä, niin tasaista jälkeä sillä saa vain poikkisyyhyn. Terävyydestään huolimatta tuokin veitsi siis repii syitä sijoiltaan, ja lopputulos on suhteellisen epätasainen.

Nopean viimeistelykokeilun yhteydessä tuli huomattua, että ruuvipenkin rautaisen hellä puristus talttauksen alla ei ollut juurikaan tehnyt pahkan ulkopintaan merkittäviä jälkiä. Vähäiset rutut korjaantuisivat viimeistelyvaiheessa kuin itsestään.

Karkeasti viimeistelty kuksa

Ei se terän pituus, vaan se miten sitä käyttää

Kotona jatkoin parin, kolmen viikon aikana hommaa aina kun satuin ehtimään, eli kun en sattunu oikein ehtimään, niin loppujen lopuksi sain työstettyä kuksan oikeasti valmiiksi vasta kesäkuun korvilla.

Kun olin saanut ähellettyä sisäosan ja koveria kohtia ulkopinnasta presiis vänkyrä-Moralla, niin ulkopinnan viimeistely sujui Moran tarkkuusvuolupuukolla helposti kuin hevoskauppiaiden puukkohippa. Tällöin myös omalla tavallaan mielenkiintoinen mutaatiokahva sai viimein ansaitsemiaan silauksia, joita Marttiini ei pidemmällä (ja tylsemmällä) terällään pystynyt tarjoamaan.

Vaikka olenkin myös järkälemäisten selviytymisveitsien ystävä ja retkillä kulkee mukana Kizlyar DV-2 sen ollessa veitseksi aikamoista runtua kestävä työkalu, niin kyllä miniteräiset tarkkuusveitsetkin puolustavat paikkaansa.

Viimeistelyvaiheessa mukailin luonnon parhaaksi valitsemia pahkan muotoja lähinnä tasoittaen itse suhraamani karkean vuolujäljen. Tästä myös kahvankuvatuksen muotoilu on perujaan. Olin muuten joskus aiemmin ideoinut kahvaan tehtäviä reikiä ja ties mitä hirven- tai poronluudetaljeja (en nyt sentään mammutinluuta, vaikka kaikkea saakin netistä), mutta totesin viimeistään nyt sen olevan jopa jollain tavalla sopivan symbolista, jos jätän köhtaitojenpuutteessaköh ensimmäisen kuksani aivan simppeliksi puupalaksi, jossa ei ole mitään yli- eikä alimääräistäkään.

Tulisihan se olemaan muutenkin mahdollisimman perinteiseen tapaan valmistettu myökky ilman nykyhömppää, kuten pinnan hiomista tai kyllästämistä. Ei siis reikiä eikä luuyksityiskohtia kahvaan – ei edes nahkanarua, ku en mie oo ikinä tykänny roikotella kuksaa repun syrjässä tai vyöllä. Mielestäni hyvänä säilynyttä koivupahkaa tulee kunnioittaa antamalla sille arvoisensa käsittely.

Terästä vaativa viimeistely alkaa olemaa valmis

Ihan viimeisen viimeistelyn edellä (tai vaihtoehtoisesti työstämättömälle pahkalle / karkealle kuksa-aihiolle) suositellaan suoritettavaksi suolavedessä keittäminen. Kuksantekijäin tietotaidon mukaan* suolavedessä keittäminen kuulemma poistaa puusta jännityksiä, jotka jatkuvan kastumis-kuivumissyklin kanssa yhdessä aiheuttavat halkeamia.

Itse aprikoin pitkään, että mitä hyötyä tuosta olisi ja kannattaako mennä tekemään päätyen konkluusioon, että tässä tapauksessa ei: oma kuksani on kuitekin pahkasta tehty noudatellen moukun luontaista syykuviota, pahka oli jo valmiiksi kuiva ja halkeilematon, sekä lisäksi ekat muutamankymmentä kuksallista kahvia pikantilla suolan maulla eivät houkutelleet.

Arvelin, että halkeilu tulisi ongelmaksi (toivottavasti) lähinnä syymuodoltaan kuksan muotoja noudattamatonta sahatavaraa (tai jopa huonosti tarkoitukseen soveltuvaa pahkaa) käyttäessä, jolloin puu ei luontaisesti pyri tukemaan kuksan muotoa ja tällöin halkeilisikin herkemmin. Vaikka tässäkään tilanteessa ei ole oikeestaan mitään varmuutta sen suhteen, etteikö kuksa voisi paukahtaa muutaman ekan käyttökerran jäljiltä halki, niin “yrittänyttä ei laiteta” (ynnä muut pieleen menneitä töitä edeltävät vastuunvapautusrukoukset).

[* Jälkieditointi: Toisista lähteistä on tullut luettua, että syyrakenteeseen keitetty suola tasoittaisi kuivumis–kostumis-sykliä suolan kosteutta sitovan vaikutuksen ansiosta, ja näin ollen vähentäisi halkeilun riskiä, mutta tiedä nyt sitten, että mikä pitää paikkansa ja mikä ei.]

Työstötapoja selvitellessä selvis myös perinteisempien kuksantekijöiden suosivan viimeistelyssä hionnan sijaan aiemmin mainitun mukaisesti toisella tylpällä puupalalla hieromista. Tämä kuulemma jollain tasolla sulkisi puun syyt siinä, missä hionta vain tasoittaa ne jättäen puun aiemman kaltaisesti vettä imeväksi. Idea oli tätä myöten tarpeeksi hyvin perusteltu itelleni, joten päädyin hieromaan kuksaa kiiltäväksi puupaloilla sisältä ja ulkoa. Vaikka tää vaihe on ohitettu parilla lauseella, niin silti summittaiseenkin käsittelyyn meni pari, kolme tuntia. Kiillottuminen jäi vaan yllättävän vähäiseksi, ku koivupahka on jo valmiiksi aika pirun kovaa ja tiivistä tavaraa niin, että kuksa lähinnä kiillotti kiillottamiseen varaamiani puupaloja. Kiillotus tietysti edellyttää myös tasaista pintaa, joten hieman epätasaiseksi jääneet vaikeimmat kohdat eivät myöskään kiillottuneet.

Puukalikkakäsittelyn kanssa samassa yhteydessä yleensä muistettiin huutaa, että hiulailun ansiosta ei siis myöskään kannattaisi turhaan käsitellä tahi kyllästää kuksaa sen kummemmin. Siitä itse asiassa vellookin jonkinmoinen yhtämielisyys wanhanajan kuksantekijäin mielissä, että aitoa oikeaa kuksaa ei tulisi kyllästää millään muulla, kuin sillä mitä siitä satutaan juomaan ja ajan kanssa käytön mukaan.

Kahvitus & käyttöön viskiminen

Viimeistelyvaiheen jälkeen seurasi kuksan ainut “kyllästyskäsittely” ja käyttöön vihkiminen ennen varsinaista käyttöönottoa. Mielestäni fiksuimpaan ja perustelluimpaan perinteikkään hengen mukaiseen käytäntöön sisältyy kahvin sekä alkoholitisleen käyttö, joista ensin mainittu näyttelee tärkeää osaa kyllästyksen sananmukaisessa merkityksessä, ja tisle liittyy ennemmin vihkimisrituaaliin sekä turhamaiseen mielihaluun kastaa kuksa laatuviskillä.

Keitin kuksan valmistujaiskahvit. Kahvit sitten ryystin lärviini ja porot menivät nenään varsinaiseen työstökäyttöön: Otin suodatinpussin pohjalta teelusikan mentävän köntsän märkiä ja rasvaisia kahvinporoja, joita hinkkasin kuksan sisäpintaan niin kauan, että porot tuntuivat sormeen suhteellisen kuivilta. Legendan ja ihan maalaisjärjenkin mukaan tällöin kahvirasvat imeytyvät puun pintaan ja kuksasta tulee kestävämpi ja vettä pitävämpi.

Toistin saman tempun vielä seuraavan aamun kahveilla, jonka yhteydessä tein kahvituskäsittelyn myös kuksan ulkopinnalle suojaa ja värikästä särmää antamaan. Näin sisäpuoli ei myöskään näytä niin rivolle kontrastissa ulkopintaan, kun väri on suht sama.

Sotkusta hommaa

Varsinainen vihkiminen tapahtuisi viskillä, koska monien suosimat rypäletisleet saavat naamatauluni sen verran irvokkaaseen “hymyyn”, että oon tajunnut luopua niistä ennen ku sellaista opin ees juomaan. Siispä puhe takaisin viskeihin! Kesän korvilla viskihyllystä ei löydy kuin yksi pullote, Ardbeg Uigeadail, jonka nimeä en osaa edes lausua ääneen (koska en ole skotlantilainen maahinen), joten vishkiminen suoritettaisiin yksiselittäisistä syistä tällä pullotteella.

[Herätys! Seuraavan taikariitin lunttasi mistäs muualtakaan, kuin korkeakoulujen päättötöihinkin lähteeksi kelpaamattomasta Wikipediasta ja sen Kuksa-artikkelista. Toisin sanoen riitin oikeellisuudesta, perinteisyydestä tai mistään muustakaan ei ole niin mitään käryä, mutta onhan meillä sentään edes pienin tekosyy vihkiä kuksa viskillä.]

Sitten sitä mustaa makiaa: viskiä tuli ensin kaataa tilkka kuksan pohjalle, ja tämän jälkeen kuksaa pyöritellään myötäpäivään niin, että viski kohoaa reunoille. Vaikka kuksani kaikkea muuta kuin pyöreä muoto vähän hankasi tätä vaihetta vastaan, niin onnistuin välttävästi.

Ryystin tilkan kitusiini, ja sama tehtiin toisella tilkalla vastapäivään.

Lopuksi viskiä sai laittaa haluamansa määrän ja hörpätä kunnolla, joten pistin sitten vielä reilumman ryypyn. Yllättäen odotusten vastaisesti viski savuineen riitti peittämään kahvin rippeet ja puun maun niin, että kyllä siinä tiesi laatuviskiä juovansa. Seuraavana päivänä join ekat kahvit kuksastani ja kokemus oli varsin irish coffee – vaan ei huono!

Vaikka vishkiminen suoritettiin kaverin mökillä sunnuntaisaunomisen ohessa, niin kuvattaessa tajusi silti pitää päällään muutakin ku syntymäpukua välttääkseen turhan paljon tahatonta informaatiota välittäviä pulloheijastuksia.

Loppusanat

Kuksa oli siis valmis ja vihitty virallisesti käyttöön. Tätä seuraa hillitön kofeiinin juonti mahdollisimman monilla reissuilla, jotta sisäpinta patinoituu kahvilla.

Käyttöohjeisiin liittyen sellainen juttu, että kuksa on muuten helppo juoma-astia, kun sitä ei tarvitse pestä ollenkaan koskaan ikinä! Never ever! Miksi näin? Koska sitä nyt ei eräilyn epäjumalten mukaan vaan saa pestä – paitsi tunturipurossa joidenkin lähteiden mukaan – tai muuten menettää onnensa. Ai nii, mut Wikipediaa ei lasketa lähteeksi. No, periaatteessa jos saivarrellaan, niin ne tuliliemetkin tulisi hörppiä mieluiten vaikka suoraan litteästä taskuhopeisesta, jotta kuksaa suojaava kahvirasvakerros ei liukene alkohooliin. Maitotuotteiden tai muun härskiintyvän nauttimista kuksasta ei tule harrastaa, jos ei mieli pilata kuksaansa sekä tykkää harrastaa vatsatautia ja ripulia.

Toivotaan arrrrmotonta reissaamista niin kuksalle ja käyttäjälleen. Hyvän onnen merkit on ainakin ilmassa, kun tällaisen veistelyrupeaman jäljiltä allekirjoittaneella on vielä kaikki nakit suurinpiirtein kokonaisina tallella. Toivon myös, että pääsisin tekemään piakkoin jo toista kuksaa (ja joskus panoksia korottaen yhden jopa raidan juuripahkasta), sillä tällainen käsityörupeama oli miellyttävä projekti ja kuten monissa reissuissakin, niin matkan taittaminen on vähintään yhtä mielenkiintoista kuin itse perille pääsy.

Luit tästä ensin Kokovartalokommando -blogissa

Kinkunjämät taipuvat retkiherkuksi: näin valmistuu kinkku-juurespaistos luontoretkellä

Jossain kohtaa retkeilykautta makkaransyöntiin tulee vain stoppi. Useamman päivän patikointiretkillä tietysti ruoka valmistuu retkikeittimellä, mutta lapsiperheen arjessa lyhyet päiväretket makkaranpaistoineen ovat oikeastaan se helpoin tapa viettää aikaa luonnossa. Pienellä vaivalla voi kuitenkin saada herkullisen ja huomattavasti terveellisemmän vaihtoehdon aikaiseksi. Kun käveltävät etäisyydet ovat lasten kanssa lyhyitä, se mahdollistaa myös vanhemmille hieman painavammat retkieväät.

Idea kinkku-juurespaistokseen lähti Pär Nilssonin ja  Christel Schröderin kirjasta Retkiruokaa.  Sieltä löysin reseptin, jota vähän tuunaamalla syntyi seuraavanlainen makunautinto. Tätä reseptiä voi hyvin muokata jääkaapin sisällön mukaan, ainakin lisättävän lihan osalta. Näin joulun jälkeen moni aloittaa taas kinkunsulatuskuntoilut, ja loput kinkun- ja kalkkunanjämät voi hyvinkin heittää pannulle juuresten kera.

Tällä kertaa käytin Kauhajoen Palvaamon kinkkusiivuja, jolloin paistokseen saadaan hieman myös savunmakua.

Nuotiolla retkipannulla paistosta tehdessä on helpointa tehdä kerrallaan vain yksi annos, tai muuten juuressiivut ovat helposti nuotiossa. Eikä paistamisessa toki kauan mene, jos retkikaveri vain jaksaa hetken odottaa vuoroaan. Nyt kuitenkin valmistin paistoksen muurikkapannulla ja kaasulla, että sain isomman annoksen kerralla.

Tarvitset seuraavat ainekset (nälästä riippuen 2–4 herkkusuulle):

  • 3–4 porkkanaa
  • 1–2 palsternakkaa
  • 1/2  juuriselleri
  • 1–2 sipulia
  • 200g kinkkua
  • pala piparjuurta
  • suolaa ja mustapippuria
  • öljyä paistamiseen
  • 1 prk Creme Bonjour Cuisine Fraiche Pippurisekoitusta

Juurekset ja kinkun voi suikaloida jo kotonakin valmiiksi, tai vasta nuotion äärellä. Luonnossa se käy kätevästi kuorimaveitsellä: sillä saa sopivan ohuita siivuja, jotka kypsyvät nopeasti pannulla.

Piparjuuri on hyvin voimakkaan makuinen, joten se kannattaa pieniä omaan kippoonsa odottamaan maustamista.

Kuullota vihannekset öljyssä pannulla pehmeiksi. Lisää sitten kinkku ja mausta paistos suolalla, pippurilla ja piparjuurella. Anna kypsyä vielä hetki. Tarjoilun hetkellä annoksen päälle voi lisätä nokareen esimerkiksi Creme Bonjour Cuisine Fraichea tai halutessaan vaikka tavallista maustamatonta creme fraichea.

Mainio eväs vuoden 2017 retkeilykauden starttaamiseen! Hyvää retkiruokahalua!

Falafelpihvit punajuuri-ohralisukkeella

Syömme vaellusreissuillamme paljon kasvisruokaa. Kasvisruoka on usein kevyttä, säilyy hyvin ja sisältää painoonsa nähden paljon ravintoa. Kasviksista saa myös helposti paljon proteiinia, mikä auttaa rankoilla reissuilla jaksamaan sekä palautumaan.

Kasvatamme omia juureksia, chilejä, tomaatteja ja yrttejä omalla pihallamme sekä kasvatuspalstallamme. Mikä sen parempaa, kuin syödä itse kasvattamia raaka-aineita? Kasvisruoka on myös todella maukasta ja monipuolista.

falafel-1-of-5

Yksi positiivinen yllätys oli valmis falafel-jauhe, jota löysimme Vegekaupasta. Jauhe sekoitetaan veteen ja annetaan turvota 30–40 minuuttia. Jauheesta voi muotoilla pyöryköitä tai pihvejä, ja sitten ne vain paistetaan runsaassa voissa.

falafel-2-of-5

Trangian kansi toimii hyvin myös paistinpannuna, mutta tarvittaessa pihvit voi paistaa myös kiven päällä. Pihvit ovat valmiita, kun niiden väri on kauniin ruskettunut ja ne tuntuvat rapeilta.

falafel-5-of-5

Yhdestä falafeljauhepussista saa tehtyä kolmen hengen tai kahden todella nälkäisen retkeilijän annokset. Lisukkeeksi teimme punajuuri-ohralisuketta.

Punajuuri-ohralisuke:

  • kuivattua punajuurta
  • sipulia (myös kuivattu käy)
  • vettä
  • kasvisliemikuutio
  • mausteet: suola, mustapippuri, chilijauhe
  • täysjyväohraa
  • Koskenlaskija-sulatejuustoa tai juusto-parsakaali-lämminkuppikeittoa

Liota punajuuria vedessä. Kiehauta vesi. Lisää kasvisliemikuutio ja punajuuret. Keitä juurekset pehmeäksi. Lisää mausteet, sipulit sekä ohrat ja keittele keitos kypsäksi. Lisää joukkoon Koskenlaskijaa tai juusto-parsakaali-lämminkuppikeittoa.

Vinkki: Tarjoa lisukkeena myös sitruunamarinoituja oliiveja. Niitä saa pienessä kevyessä pussissa ainakin Prismasta. Myös sipulirouhe toimii!

falafel-4-of-5

Sitten vaan ääntä kohden!

Viiden tähden vaellusruokaa: vasan sisäfilettä juuresten ja halloumin kera

Kipakoiden syyskelien sallimana Salamajärven kansallispuiston reissulle sujahti rinkkaan vähän hevimpääkin herkkua. Pidän sesonkien mukaan syömistä hienona asiana, ja nyt mukaan valikoitui riistaa ja juureksia.

illallinen

Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme tuvalle. Takana oli 27 kilometrin patikointi pitkin syksyn värittämiä soita ja tuoksuvia sammalmetsiä. Nälkä oli siis kova, ja luksusruoka oli enemmän kuin paikallaan. Ruokalistalla oli vasan sisäfilettä, punajuuri-halloumipaistosta ja hiilloksella kypsennettyjä nauriita.

illallinen-2

Tuvan kamiinassa valmistimme kaiken. Ensin käärittiin nauriit folioon ja laitettiin kamiinaan ihan luukun tuntumaan.

illallinen-10

Nauriiden jälkeen maustoin lihan mustapippurilla ja suolalla. Paistoin siihen kauniin pinnan ja käärin tiukasti folioon lepäämään kamiinan päälle.

illallinen-8

Seuraavaksi pilkoin punajuuret aika pieniksi kuutioiksi ja kypsentelin niitä pannulla. Sekaan laitoin myös pieniä shalottisipuleita, jotka lohkoin pituussuunnassa.

Punajuuret vaativat aika pitkän kypsennysajan, joten ei kannata hätäillä.

Paistamiseen käytin kaikessa kirnuvoita. Loppuvaiheessa sekaan kipattiin kuutioitu halloumijuusto, mustapippuria ja vähän suolaa. Halloumi on aika suolaista, joten sopiva suola on syöjästä kiinni.

illallinen-9

Liha lepää foliossa taustalla.

Kun punajuuret olivat kypsiä, oli aika leikata liha ja kasata annokset lautasille.

illallinen-11

Kun lihaa ei paista liian kauaa, se pysyy ihanan mureana ja mehukkaana. Nauriit otettiin pois foliosta ja keskelle tehtiin ristiviilto. Pieni nokare kirnuvoita ja ripaus suolaa riitti maustamaan ihanan keltaisen herkun.

illallinen-13

Ruoka oli täydellistä! Tuntui siltä, ettei mikään ravintola-annos maailmassa olisi maistunut paremmalta juuri sillä hetkellä. Sopiva nälkä ja huippuraaka-aineet tekivät vaelluspäivän illasta yhtä juhlaa!

Härkistortillat – tämä kasvisherkku kelpaa kaikille

Toisinaan retkellä tai lyhyehköllä vaelluksella on mukavaa nauttia vähän parempaa ruokaa. Tällä kertaa lähdimme kaksistaan Salamajärven kansallispuistoon ja pakkasimme ruuaksi kaikkea muuta kuin pastaa. Pelkkää luksusta.

tortillat-2

Kokkailu jäi aina iltaan, joten homma piti hoitaa otsalamppujen ja nuotion valossa. Päätimme kokeilla Härkistä, joka on uusi kasvisvaihtoehto jauhelihalle. Härkis on jo valmiiksi kypsä tuote, joten se lisätään ruokaan vasta ihan lopussa. Löysimme päivällä vähän suppilovahveroita, jotka käytimme tietenkin täytteeseen.

tortillat

Mukana rinkassa oli tortillalättyjä, wokkivihanneksia, taco-mausteseos, punasipulia, smetanaa ja tietenkin Härkistä. Lokakuun viileät kelit sallivat kuskata mukana ihan mitä tahansa, rinkassa oli aikalailla jääkaappikelit ja öisin kävi pakkasella.

tortillat-3

Homma alkoi sienien kuumennuksella niin, että nesteet haihtuivat pois. Sen jälkeen pannuun lisättiin reilusti voita. Lettupannu on kätevä reissussa, se ei paina liikaa ja on todella monikäyttöinen jos tulipaikkoja on reitin varrella.

tortillat-4

 

Kun sienet olivat imeneet vähän rasvaa itseensä, lisättiin kasvikset. Niiden vähän aikaa kypsyttyä sekoitettiin joukkoon tacomauste ja lopuksi Härkis.

tortillat-6

Sitten kun täyte on höyryävän kuumaa, voi sitä kauhoa tortillalätylle mieleisensä määrän. Päälle smetanaa ja tuoretta punasipulia.

tortillat-7

Kuvaa rullatusta tortillasta ei ole, koska olin niin nälkäinen, että syöminen tuntui tärkeimmältä asialta maailmassa. Tortillat olivat ihan mielettömän hyviä ja Härkis osoittautui herkulliseksi ja helpoksi raaka-aineeksi.

Vinkki: Älä laita tortillalättyjä nuotion loimuun lämpenemään, ne muuttuvat koviksi! Kuuma täyte kyllä lämmittää kylmän lätyn sitten, kun rulla on valmis.

Nopeat lohinyyttikestit luonnon helmassa

Itsehän en ruoasta ja sen valmistamisesta tiedä juuri mitään. Mitä nyt kanat ja riisit onnistuu omasta takaa. Oikeastaan olen perehtynyt enemmän arvostelemaan muiden tuotoksia. Siinä olenkin kuulemma kultamitalin arvoinen. Ja miksei sitä vähän kriittinen olisikin, kun hyvää ruokaa on huomattavasti kivempi syödä kuin ei-niin-hyvää ruokaa.

Kun vielä hyvään safkaan lisätään mausteeksi upeat maisemat ja ulkokeittiö, niin homma alkaa olla aika bueno!

Valkohiedan laavu toimii keittiönä

Valkohiedan laavu toimii keittiönä

67-vuotias isäni on innokas eräkokki. Kerroin saapuvani kotikonnuille Kokkolaan ja olisi hauskaa tehdä ruokaa syyssäiden salliessa pihalla. Kenties jopa merenrannalla ja laavulla? Raaka-aineita pohtiessa esiin nousivat kala, kasvikset ja peruna. Tämä helppo nyyttiateria valmistuu notskilla noin puolessa tunnissa.

Merenrantakeittiön induktioliesi toiminnassa

Merenrantakeittiön induktioliesi toiminnassa

Ateria vaatii hieman esivalmisteluita kotosalla ja sopeutuu parhaiten päiväreissuun. Ellei tietenkin itse kalastele matkalla omat vonkaleensa!

Raaka-aineet:

  • Lohta, tai jotakin muuta mieleistäsi kalaa
  • Esikeitetyt perunat
  • Esikeitetyt kasvikset, käytä oman mielesi mukaan. Meillä porkkanaa, purjoa, kukkakaalia ja parsakaalia.
  • Maustevoita. Meillä tilliä, tuorejuustoa ja voita.

Lisäksi:

  • Reilunkokoiset palat leivinpaperia ja alumiinifoliota

Esivalmistelut kotona:

Leikkaa kala sopiviksi annospaloiksi, 150–200 g, ja mausta esimerkiksi suolalla ja pippurilla. Keitä perunat ja lohkoa pieniksi, suuhun sopiviksi paloiksi. Itse halkaisimme potut 2–3 sentin lohkoiksi.

Keitä haluamasi kasvikset etukäteen. Me olimme laiskoja ja käytimme pakastekasviksia, jotka jäisenä pitivät nyytissä kalan viileänä. Tätä vinkkiä kannattaa ainakin pidemmällä retkellä soveltaa.

Heitä pottujen päälle reilusti maustevoita.

Valmistelut 1: lohi sopiviksi annospaloiksi

Leikkaa lohi sopiviksi annospaloiksi.

Valmistelut 2: Aseta folio syvälle lautaselle tai kuppiin. Aseta folion sisään leivinpaperi

Aseta folio syvälle lautaselle tai kuppiin. Aseta folion sisään leivinpaperi.

Valmistelut 3: Aseta leivinpaperin sisään ensin lohi, sitten muut raaka-aineet.

Aseta leivinpaperin sisään ensin lohi, sitten muut raaka-aineet.

Valmistelut 4: Taittele leivinpaperi kiinni

Taittele leivinpaperi kiinni.

Valmistelut 5: Sulje nyytti puristamalla folio kiinni

Sulje nyytti puristamalla folio kiinni.

Laitoimme kotona kokoamamme valmiit nyytit reppuun ja suuntasimme luontoon. Valitsimme paikaksi Kokkolassa merenrannalla sijaitsevan Valkohiedan laavun. Isä ja äiti kokkasivat, minä kuvasin.

Nyytit kypsymässä

Nyytit kypsymässä.

Ideana on, että nyytti asetetaan pienehköön liekkiin tai hiilloksen päälle. Leivinpaperi eristää suurimmalta kuumuudelta ja estää rasvan ja mausteiden tippumisen pois jos folioon tulee reikiä. Lisäksi ilman leivinpaperia ruoka ottaa ikävää makua foliosta, eikä alumiini taida muutenkaan olla terveellisimmästä päästä.

Sulava maustevoi ja kalan rasva antavat makua potuille ja kasviksille.

Nyytti auki ja puulautasella

Nyytti auki ja puulautasella.

Vahdi nuotiota, etteivät liekit nouse liian suuriksi. Anna ruuan kypsyä noin 30 minuuttia, ja sen jälkeen nosta nyytti hetkeksi viilenemään ennen herkuttelua.

lohinyytit-11

Mikäs sen parempaa kuin mutustella lämmintä kala-ateriaa merenrantakonttorissa kirpeällä +5 asteen syyssäällä. Kala, perunat ja kasvikset ovat helposti syötävissä pelkän haarukan kera. Tarvittaessa onnistuu vaikka lusikalla. Ruokajuomaksi olisi soveltunut hyvin kotikalja tai jokin muu vastaava, mutta tyydyimme veteen.

Tällä kertaa ei ollut mitään moitittavaa. Ruoka maistui ja maisemat olivat kohdillaan. Suuntasimme hyvissä mielin kotiin kahvin keittoon. Ensi kerralla nokipannukahvit mukaan!

Valkohiedan ranta kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7092747, E 307734.