Sahajärven kierroksen parhaat palat, Teijon kansallispuisto

Lähes 9 kilometriä pitkä Sahajärven kierros oli minulle vielä täysi arvoitus. Sahajärven laineet toki olivat tutut, onhan Totin luontopoluksi kutsuttu pikku polkukierros yksi lempipoluistani koko maailmassa. Itse kutsun sitä Sahajärven Paratiisipoluksi, Toti-nimitys ei tee polun kauneudelle minkäänlaista oikeutta.

Viettäessäni vappuna aikaa Salossa, halusin käydä tutustumassa Sahajärven kierrokseen. Mukaani sain ilokseni kunnon seurueen, ja aurinko porotti siniseltä taivaalta. Lähdimme liikkeelle Laviakallion P-paikalta (kartta).

Lyhyen metsätaipaleen jälkeen saavuimme jo melkeinpä kuuluisaksi tulleelle vetolossille, joka Retkipaikan jutuissakin on vilahtanut moneen otteeseen.

Vetolossi johtaa Kalasuntin saareen, josta löytyy laavu poikkeuksellisen kauniilta paikalta. Saaren toisella puolella on toinen vetolossi, jota myöten Sahajärven kierros jatkuu.

Kalasuntin laavu (kartta) on eräänlaisella kannaksella niin, että järvi avartuu sen molemmin puolin. Laavu on suojaisassa paikassa, kauniissa maisemassa. Yllätyksekseni siellä ei ollut ketään – ymmärtääkseni tämä laavu losseineen on niittänyt mainetta, ja vapun sää oli täydellinen retkeilyyn, joten olin pelännyt paikalla olevan jopa ruuhkaa.

Meillä oli mukana makkaraa ja sinappia sekä tietenkin munkkeja ja mehua vapun kunniaksi. Onneksemme laavulle osui samaa matkaa kanssamme pari ystävällistä naista, jotka olivat retkellä Koda-koiran kanssa. Meillä nimittäin ei kellään ollut tulitikkuja mukana! Naisilta onneksi tikkurasia löytyi, ja mieheni viritti nuotion, jossa koko kööri sai rauhassa grillailla nakkinsa ja makkaransa.

Kalasuntin maisema

Naiset palailivat jo takaisin päin, kun me jatkoimme matkaamme eteenpäin Sahajärven kierroksella. Ylitettyämme toisen vetolossin maisema muuttui jälleen tavalliseksi metsätaipaleeksi.

Sahajärven kierros on merkitty valkoisin maalimerkein. Näytti siltä, että kierros on merkitty molempiin kulkusuuntiin, mutta suositus on kiertää se vastapäivään, kuten mekin teimme.

Sanottakoon tässä vaiheessa, että kaunista metsämaisemaa kaipaavalle tämä reitti ei ole se paras valinta. Metsä näyttää uudehkolta eikä tuo mieleen kansallispuistoa – pian toisen vetolossin jälkeen kuljetaan jopa hakkuuaukean syrjää pieni matka. Hemaisevat metsäosuudet eivät siis ole Sahajärven kierroksen tyypillistä antia, mutta polun kaartaessa hakkuuaukealta vasemmalle ja ylös rinteeseen, saimme pian löytää toisenlaisen maiseman.

Seurasi mukavan pitkä taival jylhällä kallioylängöllä.

Laakeita kallioita peittivät kauniit sammalet ja jäkälät. Maisema kantoi mukavan kauas. Nautin lämmöstä ja auringosta, meillä kotona Sodankylässä oli vielä vajaa metri lunta.

Taivalsimme pitkin kallioylänköä hyvän matkaa, kunnes oli aika laskeutua takaisin metsään.

Seurasi jonkin verran märkiäkin osuuksia, mutta reittiä oli onneksi ainakin helppo seurata. Metsä oli aika pusikkoista. Ylitimme siltaa pitkin pienen joenkin, joka rauhallisena, vuolaana mutta kuohumatta halkoi Teijon metsiä. Jonkin matkaa sen jälkeen saavuimme metsäautotielle, jota pitkin muu seurue palaili jo autolle. Olimme noin kierroksen puolivälissä, ja minä ja mieheni sukelsimme tieosuuden jälkeen takaisin metsään, minne kierros jatkui.

Kevät oli jo pitkällä. Näimme sitruunaperhosia ja suruvaippoja sekä sini- ja valkovuokkoja. Kirkas kevätaurinko ja metsän vihreä sammal- ja varvikkomatto mustine varjoineen tekivät maisemasta kauniin ja salaperäisen.

Minulle tuli kotoisa olo. Kotikuntani metsät tuntuivat tutulta syliltä.

Polku jatkui kuivana ja metsäisenä pitkän aikaa. Reitti johti kohti Hamarijärveä.

Olin toivonut, että polku kulkisi aivan Hamarijärven rantaa pitkin, mutta se kulkikin aikalailla metsän puolella. Onneksi siitä lähti yhdestä kohtaa ilmeisesti epävirallinen mutta selkeä poikkeama, jota pitkin pääsimme järven rantaan. Pidimme sielä vielä mehutauon kauniissa, rauhaisassa piilopaikassa. Paikka oli kuin terassi Hamarijärven rannalla.

Jatkoimme matkaamme ja ylitimme muutamia varsin lutakkoisiakin paikkoja, joissa jouduimme hieman kiertelemään ja kaartelemaan, ettemme olisi kohta syvällä mudassa.

Vielä viimeiseksi ennen P-paikalle saapumista oli jälleen kallioylängön vuoro. Meitä vastassa siellä oli hopeinen, todella kaunis kelo.

Kelo näytti entistäkin upeammalta sinivalkoista taivasta vasten, aivan kuin pilvi olisi muodostanut sille lehvästön.

Viimeisen ylängön jälkeen alkoikin laskeutuminen kohti tietä ja P-paikkaa. Aurinko helotti niin, että oli jo kuuma.

Jos ei jostain syystä halua kiertää koko Sahajärven kierrosta – joka muuten siis ei kierrä Sahajärveä, vaan kulkee suurimmilta osin metsämaisemissa poiketen Sahiksen lisäksi Hamarijärvellä – suosittelen, että käypi Kalasuntissa, jatkaa siitä eteenpäin kallioylängöille (kartta) ja palaa samaa reittiä takaisin. Omasta mielestäni kierroksen parhaat palat ovat siinä. Menomatkalla voi vaikka evästellä lounaan Kalasuntin laavulla, ja kallioilla käytyään voi naatiskella jälkkärit samalla paikalla. Tuolla järjestelyllä pääsee vetolossillakin kulkemaan peräti 4 kertaa.

Sahajärven kierroksen reitin näet keltaisella Teijon kansallispuiston kartalla (pdf). Kyypakkaus repussa ei välttämättä ole huono idea, tosin meidän ei ainakaan tällä kertaa onnistunut tavata reissulta yhtään luikertelijaa.

Laviakallion P-paikka kartalla. Laviakalliolta lähdettäessä laavu on heti reitin alkupuolella, kun reitti kierretään vastapäivään. Liikkeelle voi lähteä myös Nenustan P-paikalta (kartta), jolloin laavu sijoittuu kierroksen puoliväliin.

Lisää juttuja Teijolta löydät Teijon kansallispuisto -sivultamme.

Laturetki Kolin kansallispuistossa

Kevättalven säät suosivat hiihtolomalla, ja silloinhan piti ulkoilla koko taakse jääneen pimeän vuodenajan edestä.

Kävin tyttäreni kanssa Kolilla hiihtämässä. Latureittiä miettiessä reitti Ukko-Kolilta Mäkrälle ja takaisin alkoi kiinnostaa, vaikka osa siitä on merkitty vaikeustasoltaan mustaksi. Uskoin molempien kunnon ja hiihtotaidon kyllä riittävän.

Alkumatka Ukko-Kolin parkkipaikalta Mäkränahoon on melkein pelkkää laskua. Sitten alkaakin reitin haastavin osuus. Puronlanahosta Mäkrän huipulle kertyy nousua 130 metriä. Erittäin jyrkät nousut pitävät huolen siitä, ettei suksea juuri luistateta. Kaikki jyrkemmät osuudet pitää kiivetä haarakäyntiä. Tässä on viimeinen pitkä ja jyrkkä nousu Mäkrän huipulle.

Kaiken hikoilun jälkeen maisemat palkitsevat hiihtäjän.

Lumi ja kuura oli kiteytynyt 1–2 senttiä pitkiksi “höyheniksi”.

Upean näköisiä, mutta todella vaikea saada kuvaa ilman kunnon makro-objektiivia.

Mäkrälle tulee myös kovaksi tallautuneita lumikenkäuria. Näitä pitkin voisi kävellä tähän aikaan talvesta myös ilman lumikenkiä. Välillä kenkä tosin uppoaa hieman, mutta pääosin kävely onnistuu.

Kaunista! Jos ei täällä kelpaa hiihtää, niin missä sitten?

Maisemia Mäkrältä etelään. Taustalla näkyy Herajärvi.

Jyrkkien nousujen vastapainona ovat pitkät ja jyrkät laskut. Turvallisinta on hillitä vauhtia auraamalla voimakkaasti. Silti vauhtia on aivan riittävästi.

Ikolanahon vuokratupa. Tuvan pihalla on nuotiopaikka, jossa pidimme ruokatauon. Tästä on Ukko-Kolille enää 2,5 kilometriä. Muutama pidempi nousu, muutama lasku ja pitkä pätkä tasaista.

Viimeinen jyrkempi nousu ennen parkkipaikkaa.

Vaikka hiihtomatkaa ei tullut kuin 7 kilometriä, reitin yli 200 metrin nousu teki siitä kohtuullisen haastavan. Suhteutettuna maisemiin, nousimme saman verran kuin on Pielisen pinnasta Mäkrän huipulle.

Koska sää oli suosiollinen, kiipesimme vaatteiden vaihdon jälkeen Ukko-Kolille ja Akka-Kolille katselemaan maisemia.

Kotimatkalla ajoimme edellisen Kolin retken tavoin Pielisen yli 7 kilometriä pitkää jäätietä pitkin.

Jäätien vierellä kulkee myös retkiluistelurata. Hauska kontrasti, kun autot ja luistelijat kulkevat vierekkäin.

Retkiluistelijoille oli tehty kaksi levähdyspaikkaa, joilla oli tuoleja ja riippumatto. Mikäpä tämmöisellä säällä olisi loikoa riippumatossa keskellä järvenselkää?

Juttu julkaistu aiemmin Tervastulia-blogissa.

Aulangon tuijametsä, Hämeenlinna

Monikaan Aulangon puistometsässä käynyt ei ole huomannut Ruusulaakson vieressä sijaitsevaa tuijametsää. Itsekin olen käynyt Aulangolla monta kertaa, mutta tuijametsään “eksyin” vasta nyt. Metsän seesteisen hämyinen tunnelma kannatti kyllä poiketa kokemaan.

Tuijametsään johdattelevat pitkospuut löytyvät Ruusupaviljongin lähistöltä tien vastakkaiselta puolelta. Pitkospuupolkua seuraamalla pääsee sukeltamaan metsän salaperäiseen siimekseen. Aurinkoisenakin päivänä metsä kätkee kulkijat varjoihinsa.

Aulangon Ruusupaviljonki.

Vajaan puolen hehtaarin suuruisella aluella kasvaa kanadantuijia ja jättiläistuijia. Keväisin metsässä solisee Metsälammelta alkunsa saava puro, joka oli vielä nyt helmikuussa jäässä.

Pitkospuut laskeutuvat puroa myötäillen loivasti alamäkeen.

Polku on melko lyhyt, ja se päättyy “näköalatasanteeseen”, jossa ei silti varsinaista näköalaa ole.

Mielestäni tuijametsä on Aulangon muiden kohteiden joukossa pieni helmi, jota kannattaa puistometsässä vieraillessa ehdottomasti poiketa katsomaan.

Polun varrella voi bongata myös taidetta, joku on maalannut käpyjä ja kirjoittanut terveisensä kiveen!

Kartta. Sijainti: N=6768059.842, E=362906.958 (ETRS-TM35FIN)

Juttu julkaistu aiemmin Näitä polkuja tallaan -blogissa.

Karhun jäljissä kohti Taivaanpankkoa, Äänekoski

Taivaanpankko – jo pelkkänä nimenä kaunis ja ajatuksia herättävä – mutta myös paikkana kiehtova ja jopa salaperäinen. Suomen lähes 30 Taivaanpankosta yksi löytyy Keski-Suomesta, Äänekosken Suolahdesta, linnuntietä vain puolen kilometrin päässä läheiseltä kantatieltä numero 69.

Kun paikalle annetaan tällainen nimi, nimityksellä on varmasti hyvät perustelut: jotakin hienoa ja erikoista paikassa täytyy olla. Niin onkin, sillä Suolahden Taivaanpankko on sekä maastollisesti että puustollisesti omalaatuinen ja jopa kummallinenkin ainakin maallikkoretkeilijän silmään. Maallikkoretkeilijällä viittaan itseeni, ja tässä yhteydessä tarkoitan, että en ole geologi enkä metsätalousinsinööri.

Nimistöllisesti yhdyssanan osa  –pankko juontuu muinaisgermaanisesta sanasta banki, joka tarkoittaa kohoumaa tai kumpua. Useimmiten suomen kielestä tunnetaan yhdyssana uuninpankko, mutta monessa vanhassa suomalaisessa runossa pankko yhdistetään myös penkkiin tai istuimeen tai jonkinlaiseen muuhun tasoon.

Suurin osa maamme Taivaanpankoista on siis jonkinlaisia kohoumia ja joko vielä nykyisin olemassa olevia tai muinaisia vesialueita lähellä olevia kohteita. Lyhyen matkan päässä on vähintään lampi, järvi tai monessa paikkaa suo tai soiden sarja. Umpikorvessa keskellä ei mitään Taivaanpankkoja ei juuri karttakuvien perusteella näytä olevan.

Suolahden Taivaanpankko erottuu maastokartalla selkeästi ympäristöstään “näppylänä”, jonka luoteispuolella on puoliympyrän muotoinen jyrkänne. Sen vieressä on pieni Pankkolampi, hieman kauempana Mäyrälammit ja noin kilometrin päässä Pietinen-niminen järvi.

Todennäköisesti nämä pienet lammet ja järvi ovat olleet toisiinsa yhdistynyttä vesialuetta “silloin aikoinaan”, ja Taivaanpankon lounaissivu vanhaa rantapengertä, joka nykyään on valoisaa mäntykangasta. Taivaanpankon jyrkänne on sen verran jyrkkä (logiikka on rautainen), että mäelle ei helpolla nousta ainakaan sitä kautta, mutta esimerkiksi kaakon suunnasta ylös pääsee vaivattomasti.

Tuumasta toimeen ja maastoon

Mukaan retkelle Taivaanpankolle saamme Markkasen Matin ja koiransa Mossen lisäksi kolme muutakin innokasta retkeilijää ja luontoihmistä; Erkki Laitisen, Merja Ihanaisen ja Armi Parantaisen. Pysäköimme läheisen hiekkatien varteen ja kuljemme lyhyen matkaa tietä pitkin jalkaisin, kunnes saavumme kohtaan, josta Pankkolampi alkaa näkyä. Samalla hetkellä huomaamme jotakin jännittävää…

Olimme tunnistavinamme nämä karhun jäljiksi.

Onpa tainnut “Otso Otavan Poika” tallustella pitkin poikin Pankkolampea ja sen ympäristöä. Tosin jälkiä joku arvelee ahmankin tekemiksi, mutta ainakin toistaiseksi pysyn kannassani, että itse Ursus arctos siinä on ympäristöään tutkaillut, eikä niin pitkänkään aikaa sitten. Urhea retkikoiramme Mosse ei kuitenkaan ilmaise millään tapaa, että nalle olisi ainakaan sen kuonon tutkaetäisyydellä.

Pankkolammella on myös oma kiva pieni saarensa.

Pankkolammen jää on yllättävän hyvä ja kantava, eikä mitään merkkejä vedestä jäällä tai muutakaan kulkua haittaavaa ole havaittavissa. Kevät on kuitenkin vauhdissa, sillä näinkin pienen lammen jää pitää jo ääntä. Vaimeita kumahteluja kuuluu tuon tuosta.

Kumahtelujen lomassa kantautuu myös ääniä taivaalta, sillä toinen kevään merkki ovat muuttolinnut. Kurjet kaartelevat korkealla taivaalla ilmavirtauksien kuljettamina.

Kurki (Grus grus) on yksi kevään varmoista merkeistä.

Pankkolammen saaren kohdalta Taivaanpankon rinteille ei ole kuin alle 200 metrin matka. Rantapenkereellä kasvaa voimakkaasti tuoksuvia suopursuja, joiden tuoksu on jo nyt huumaava. Kunhan kesä tulee niin silloin ovat luonnon eteeriset öljyt voimakkaimmillaan. Suopursun (Rhododendron tomentosum) aromikkuus voi olla niin voimakasta, että sitä ei kannata mielin määrin tempoa sieraimien kautta, vaikka se hyvältä tuoksuisikin. Nousemme rannalta valoisalle mäntykankaalle, jolla on lunta enää vain nimeksi.

Taivaanpankon mäntykankaalla näkyvät selkeästi talousmetsän piirteet.

Hieman ylempänä Taivaanpankon juurella lunta ei käytännössä ole enää laisinkaan, mutta maa ja sammalikko on vielä jäässä niin, että paikka paikoin saappaat ja vaelluskengät tuntuvat jopa liukkailta.

Sopivaa nousupaikkaa Taivaanpankolle saatiin hetki etsiä.

Kuin kaksi eri maailmaa

Avoimelta mäntykankaalta siirtyminen Taivaanpankon puoleiselle juurelle antaa melkoisen kontrastin, sillä puusto muuttuu kertaheitolla kuusivaltaiseksi. Taivaanpankon kohouma onkin lähes kokonaisuudessaan kuin eri maailmasta, sillä puolukkatyypin kuivahko kangas varpuineen muuttuu kohouman päällä sammalmattoiseksi peikkometsäksi vanhoine kuusineen ja kummallisine kuoppineen, joita on epäilty mm. mäyrän kuopiksi.

Itse asiassa yksi maamme tunnetuimmista taidemaalareista – ellei jopa tunnetuin – Akseli Gallen-Kallela oli paljon Keski-Suomessa useaan otteeseen 1880-luvulla ja 1900-luvun parina ensimmäisenä vuosikymmenenä. Esimerkiksi vuonna 1906 Gallen-Kallela oleskeli Suolahden Kirppulassa, ja sieltä käsin hän poikkesi tiettävästi mäyräjahtiin myös Taivaanpankon maisemiin läheisen Pietisen ja Mäyrälampien kautta. Yli 100 vuotta sitten Taivaanpankon seutu oli varmasti hyvin erinäköinen kuin nykyään, ja luonto saattoi hyvinkin antaa lisää voimaa ja inspiraatiota arvostetulle kansallistaiteilijallemme mahdollisten mäyräsaaliiden ohella.

Kaukana häämöttävät Mäyrälammit, jotka nykyään näkyvät enää vaivoin Taivaanpankon laelta.

Lumi on lähes jättänyt nämäkin “vuorenhuiput”, mutta vielä ei ole kesä, vaikka aurinko paistaakin melkein kesäisesti. Retkiseurueen on aika evästellä ja keittää kahvit. Retkikoirakin hinkuu jo omaa osuuttaan. Risukeitin kaivetaan repusta ja asetellaan turvallisesti kiven päälle palamaan. Keittimen päälle puolestaan laitetaan iso kahvipannu; onhan kahvinjuojia tällä kertaa viisi.

Puolentoista litran vetoisen pannun veden keittämiseen kuluu puuskittaisessa tuulessa risukeittimeltä tovi, vaikka pellettiä käytetäänkin.

Puuskittain puhalteleva tuuli ei ole paras mahdollinen risukeittimen kaveri, mutta lopulta kahvivesikin kiehuu ja saa niskaansa muutaman kourallisen kahvinporoja. Kahvi saa jäädä hautumaan kannen alle koskematta, kiehauttelematta ja säikäyttelemättä. Kahvin asettumista odotellessa on aika nauttia muista eväistä, jotka ulkoilmassa tuntuvat maistuvan erityisen maukkailta.

Olen myös ottanut mukaani metallinpaljastimen, sillä haluan katsoa edes kurillani, olisiko maassa mitään, minkä paljastin paljastaisi. Kaukaa haettu on mahdollisuus löytää mitään aarteita, mutta koskaanhan sitä ei tiedä ennen kuin kokeilee, sanoi mies kun heikoille jäille lähti.

Hiljaista on. Tämä muinaisuuden etsijä ei löytänyt tällä kertaa mitään.

Vanhojen kuusien suojaaman mäen kummallisten kumpareiden ja kivikasojen päällä ja väleissä kasvavan pehmeän sammalen alla on hiljaista, ainakin mitä metallinpaljastimeen tulee. Elämä siellä sen sijaan varmasti hiljalleen heräilee uuteen kesään. Muurahaiskekojenkaan pinnalla ei vielä näy liikettä, mutta kunhan päivät ja yöt lämpenevät, alkaa taas tapahtua myös mikromaailmassa.

Metsässä tapahtuu keväälläkin koko ajan enemmän kuin päälle näkyy.

Taivaanpankon historiallinen merkitys hämärän peitossa

Paikallinen kulttuurihistorian osaaja ja dokumentoija Timo Enäkoski kirjoitti Sisä-Suomen Lehdessä joulukuussa 2015 Suolahden Taivaanpankosta, että ainakaan hänen tiedossaan ei ole tarinoita saati geologisia knoppeja, jotka antaisivat lisäselvitystä kummalliselle kummulle. Toistaiseksi kohouman kallioseinämistä ei ole löytynyt kalliomaalauksia, eikä niitä välttämättä täällä olekaan. Vuosisadat ja -tuhannet tekevät kuitenkin monella tapaa tehtävänsä maastossa ja maisemassa, joten aikoinaan Taivaanpankolla on voinut olla ja tapahtua ihan mitä tahansa. Se on voinut olla jopa jollakin tapaa myös pyhä paikka.

Taivaanpankon päällä taivas on hieman lähempänä, mikä saattaa omalta osaltaan selittää paikan nimitystä.

Paikallisten asukkaiden arkistoissa saattaa olla vaikka minkälaista tietoa Taivaanpankosta, mutta valitettavan moni asioista jotakin tietävä on varmasti jo poistunut ajasta ikuisuuteen vieden tarinat ja faktat mennessään. Parhaimmillaan kuitenkin yli 30 metriä alapuolellaan olevaa Pankkolampea ylempänä Taivaanpankon jyrkänteeltä on voitu muinoin ajaa alas riistaeläimiä kuin pitää pakanallisia tai uskonnollisia menoja. Onpa mäelle tultu vain retkelle ja saatettu siemaista pullosta pienet elämää suuremmat tai vain ihan tavallista marjamehua, jota ei ole huolellisesti käytetty ennen nauttimista.

Erinomainen lähiretkipaikka

Kauas ei todellakaan tarvitse mennä päästäkseen retkeilemään hienoon paikkaan. Tai hyvähän se on melkein paikallisena sanoa, kun retkikohteeseen ei ole kotoa kuin noin 10 kilometrin matka. Joka tapauksessa on taas tullut plakkariin yksi erittäin suositeltava paikka, jossa käyvä voi huoletta nauttia niin luonnon rauhasta kuin kauniista ja omaperäisestäkin ympäristöstä. Huolimatta siitä, että vilkas taajama on vain viiden kilometrin päässä, Taivaanpankolla voi hyvin kuvitella olevansa jossakin huomattavasti kauempana sivistyksestä.

Lähelle Taivaanpankkoa pääsee kätevästi käytännössä millä tahansa pelillä, mutta moottorikäyttöisen kulkupelin voisi jättää vaikka hieman kauemmaksi ja ottaa homman reippailun kannalta. Silloin pääsee havainnoimaan ympäristöään huomattavasti paremmin, ja voi nähdä keväällä jopa vaikka karhun jäljet tai taivaalla kaartelevan varpushaukan ja kuulla korkeammalla vaivattomasti lentelevien kurkien äänet.

Niin teimme mekin, ja vaikka emme olisi millään malttaneet lähteä Taivaanpankolta sinne päästyämme pois niin nopeasti (jos nyt yli kolme tuntia kestävä retki on nopeaa toimintaa), olimme erittäin tyytyväisiä upeaan päivään ja kaikkiin luontoelämyksiin, joita saimme kokea. Karhun jäljet heti retken alkumetreillä olivat erityisen jännittävät, mutta nalle itsessään jäi näkemättä. Jossakin metsien kätköissä sekin lymyilee.

Paikkatyyppi: Kohouma
Kunta: Äänekoski

Sijainti: N=6935492.109, E=446196.832
(ETRS-TM35FIN)

PAIKKA KARTALLA

Korpudden – kallioinen aarre Lohjanjärven kainalossa

Lohjanjärven ympäristö on melkoinen retkeilijän aarrearkku. Seudun tunnetuimpia luontoaarteita lienevät Karkalinniemi luonnonpuistoineen ja Torholanluolineen sekä Lohjansaaren valtava tammivanhus, Paavolan tammi. Sen sijaan Mustiossa sijaitseva suojeltu kallioinen niemi, Korpudden, on melko harvalle tuttu. Uskallan kuitenkin väittää, että tuskin petyt, jos valitset sen retkikohteeksesi.

Korpuddenin alue on Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen omistama, ja sieltä löytyy yhdistyksen ylläpitämä nuotiopaikka, keittokatos ja huussi. Nämä varustelut tekevät Korpuddenista sopivan kohteen aivan aloittelevillekin retkiroopeille tai muuten vain helppoa retkeilyä kaipaaville. Toisaalta tämä Lohjanjärven syleilemä niemi vanhoine metsineen ja jylhine kallioineen tarjoaa takuulla kiehtovaa tutkittavaa kenelle vain.

Niemen kiertää reilun kilometrin pituinen polku, jonka lähtöpisteessä on nuotiopaikka. Tällä retkellä taukopaikka nökötti heti polun alussa kuin tilauksesta, sillä retkiporukkamme nuorin oli nukahtanut menomatkalla ja tarvitsi hieman aikaa voimien keräilyyn ennen polun kiertämistä. Nuotiopaikka on laitettu kalliolle, aivan veden ääreen ja voisin kuvitella, että rannanpuoleiselta penkiltä on joku joskus saattanut tehdä vahingossa lähempää tuttavuutta järvenkin kanssa. Joka tapauksessa paikka sijoittuisi varmasti korkealle Etelä-Suomen kauneimmat tulipaikat -kilpailussa, jos sellainen järjestettäisiin.

Pääsiäisviikonloppuna vesi kimmelsi tummansinisenä ja jäätä oli enää vain pienellä lahdella. Puiden lehdet hytisivät vielä tiukasti silmuihinsa kietoutuneena, mutta sieltä täältä kaikui jo kevät. Käpytikka oli löytänyt linnunpöntöstä mahtavan kaikukopan rummutukselleen, peippo töräytteli säkeitään lähipuista ja järvellä viuhuivat telkkien siivet. Sen sijaan rantakalliolle lennähtänyttä västäräkkiä ei aurinkoinen ”tuntuu kuin -4°C”-kevätsää tainnut juuri ilahduttaa. Hetken se tuijotti meitä hiljaa pää kallellaan: ”Missä on etelä?”

Nuotiopaikalta lähtevä polku kiemurteli alkumatkan aivan rannan tuntumassa. Muhkeat kilpikaarnamännyt seisoivat jämerästi kallioilla, ja tervalepät kurottelivat veden ylle. Lyhyen kulkemisen jälkeen Korpuddenille ominaiset jyrkät korkeuserot alkoivat konkretisoitua, ja kalliot tippuivat useiden metrien matkan järveen. Vanhat kuuset ja lahopuut loivat lumovan tunnelman.

Kapean metsäsuikaleen takana kohosi jyrkänne lähes pystysuorana seinänä. Äkkiä syvänvihreän sammaleen kuorruttama seinämä oli aivan polun kyljessä. ”Onpa mahtava paikka. Tämä voisi olla meidän uusi lempi[retkeily]kohde!”, intoili mies.

Puiden suojista polku kuljetti meidät takaisin veden ääreen, jylhälle rantakalliolle, jonne oli aseteltu pöytä ja penkit maisemapiknikkiä varten. Koska repussamme kolisi enää lähes tyhjä termari, tyydyimme tähyilemään hetken järvinäkymää ja jatkoimme niemen tutkimista.

Merkattu, lyhyt polku sopi hyvin lapsiperheretkeilyyn. Ei tarvinnut kiirehtiä eteenpäin, vaan oli aikaa pysähdellä puiden ja kivenkolojen äärelle. Tosin suuremman lapsiryhmän luotsaaminen Korpuddenilla aiheuttaisi varmasti ylimääräisiä sydämentykytyksiä, sillä paikan viehätyksestä suuri osa tulee suurista korkeuseroista ja jyrkistä kallioista, joiden reunoja polku seurailee osan matkaa.

 

Paluureitti kulki kallioiden päällä, osittain metsän suojissa, mutta poikkesi myös avokalliolle. Siinä kohtaa oli hyvä hetki pysähtyä ja antaa maiseman huikaista. Kallion laella puiden korkeus humahti aivan uudella tavalla tajuntaan, kun niiden rosoiset tyvet olivat kaukana alhaalla, ja latvoja sai silti katsoa ylöspäin. Vinkkinä myös, että korkeanpaikankammoinen voi ammentaa paikalta ilmaisen adrenaalitömäyksen kurkkaamalla alas jyrkänteeltä.

Loppumatkasta löysimme vielä rehevästä rinteestä lisää kevään merkkejä, kun sammaleesta pilkisti ujoina nuppuina nuokkuvia sinivuokkoja. Hieman alempana tuulen kaatamaan kuusen juurakko taas tarjosi sopivan paikan karhuleikkeihin.

Pian polun lähtöpiste jo häämöttikin taas näkyvissä. Pidempikin matka olisi taittunut, ainakin meiltä aikuisilta. Toisaalta pelkästään kilometrin polun kiertämiseen taisi hujahtaa reilusti toista tuntia aikaa. Niin paljon kiinnostavaa tutkittavaa polun varrelta löytyi, ja yhtä sun toista nähtävää jäi vielä säästettäväksi seuraavaan retkeen.

Jos Korpudden alkoi retkikohteena kutkuttaa, niin tässä vielä ohjeet, miten sinne löytää. Käänny Hanko-Hyvinkää-tieltä (tie 25) Mustion kohdalta luoteeseen tielle 186, ja parin kilometrin jälkeen edelleen oikealle Hållsnäsintielle. Tien varrella tulevat ensin vastaan Mustion ruukki ja linna, joiden luona kannattaa myös pysähtyä, jos aikataulu sen vain suinkin sallii. Linnan jälkeen matka jatkuu Hållsnäsintietä pitkin, kunnes noin kilometri Piispalantien ja Hållsnäsintien risteyksen jälkeen kyltti ohjaa kääntymään oikealle Korpuddeniin menevälle metsäautotielle. Polun lähtöpiste löytyy tien päästä.

Kartta. Sijainti: N=6674909.682, E=326537.531 (ETRS-TM35FIN)

Kierros karhua, ensimmäinen näytös

Karhunkierroksen patikka Hautajärveltä Rukalle 28.–31.8.2016, ensimmäinen näytös

Esinäytös

Vuoden 2011 syksy, satunnainen illanvietto Lappeenrannassa. Sade piiskaa ikkunaa, ja ukkonen iskee vasamia Saimaan yllä. No okei, oikeesti oli ihan nätti keli, mut ois voinu olla eeppisen pahaenteinen sää. Toverini Jaakko kaataa meille konjakkia ja toteaa, että olisi huikeaa joskus vaeltaa Karhunkierros kokonaisuudessaan. Vaikka en juuri konjakista tykkääkään, niin isompi vaellusreissu kuulosti hyvältä, joten pyysin tätä kertomaan lisää reitistä, kun tuolloin vielä eräseikkailuhommissa niin untuvikkona en tietysti ollu koko reitistä kuullutkaan. Jaska kertoi Pienellä Karhunkierroksella joskus nuoruudessa näkemänsä perusteella niitä näitä reitistä ja joku meikäläisellä vaan loksahti kaalissa niin, että sillä hetkellä tein päätöksen joskus käyä tuon täysimittaisen reitin samoamassa läpi – mieluusti vielä vastapäätä istuvan “idean isän” kanssa, koska siinä vaan tuntui olevan joku astetta syvempi ajatus mukana.


Ja takaisin nykyhetkeen, sillä se joskus olis niiku nyt. Omassa pienessä aivossani olin näpertänyt vuoden -16 reissusuunnitelmat niin, että Koli olisi kotimaan historiaa ja huikeimpia maisemia hivelevien reissukohdevalintojen pelinavaus, ja Karhunkierros se varsinainen potti kesän päättävänä sokurina suolan pohjalla. Oman sivun kirjoittamisen alkamista tuossa Oulangan kansallispuiston maisemien eepoksessa oli jostain syystä vaikea hahmottaa, kun sitä oli niin kauan ja hartaasti lakki kauniissa kourassa ooteltu, mutta onneksi alkamisen hahmottamista oli helpottamassa Etelä-Kurjalasta Kuusamoon suuntaavan 700 km:n ajomatkan suoma perseen kolotus. Terveiset Saksan insirööreille: Klonkswagen on erisuuri kuin ergonomia.

Nootti:
Karhunkierros on monille aivan peruskauraa, ja jauhaahan sen täysin läpitte noin 5000 henkeä vuodessa, että kyse on suoranaisesta turistikohteesta. Monille on siis ihan ymmärrettävästi vaikea saada jakeluunsa, että miks sitä hehkutetaan niin paljon ja miks siitä joku jaksaa TAAS lässyttää plokissaan, mutta vastakaneetiksi en voi kuin suositella ottamaan tiukan otteen siitä tunkista ja painumaan itse tsekkaamaan, että miten ne paikalliset maisemat avaa aivonystyröitä ihan eri tavalla, kuin uskoisi.

Sunnuntai 28.8.2016

Hyvää huomenta todellisuudessa

Olihan tämäkin päivä koettava, eikä se noussut kauniina – mutta en noussut miekään. Realiteetit härmistyivät nokkamme eteen, ja tällä kertaa psyykkeen sumuverhot hälvenivät edestämme paljastaen Karhunkierroksen luontotalon (ent. Hautajärven luontotalo). Toveri Endur-Anssin kanssa heräsimme siis sateisen maastoyön jäljiltä suoraan reitin pohjoispäästä valmiina ottamaan karhunkierrospainihaaste vastaan. “Ite idean isä” Jaakko ilmestyi taksikyydillä takavasemmalta keskelle aamupalaamme luontotalolle jo heti kaheksan jälkeen aamulla, ja homma näytti vakavasti siltä, että kohta sattuu.

Ryhmä Latva3 ja obligatorinen “Kato ku myökii melkei vissii käytii jossai ehkä!” -kuva

Allekirjoittanut manaa eräilyn epäjumalia apuun jo ensimetreillä (kuva: A. Tuhkanen)

Algebra olisi seuraava: ysin maissa liikkeelle tuntisyklillä, eli tasatunnista alkaen kävelyä ja tunnin lopussa aina 5–15 min taukoa fiiliksen mukaan. Noin puolessa välissä päivää tunnin tai puolentoista mittainen ruokatauko, ja toinen ruokailu ja/tai iltapala sitten leiriytessä päivän päätteeksi. Yritettäisi ajoittaa tauot mielenkiintoisten nähtävyyksien kohdalle, jotta saataisi aina pari kärpästä yhdellä hutilla.

Sykli on hyvä täsmäase reissuväsymystä vastaan ja ollut käytössä monesti, mutta nyt se laitettiin omalla kohalla ekaa kertaa useamman päivän mitalla koetukselle.

Luontotalolta aloittaessa Karhunkierros tarjoaa aluksi suota. Suo on reilusti parempi kuin Ristikallion aloituspaikan tarjoama hakkuuaukeainen alku, joka vielä lyhentää KK:ta 10 km luontotalon lähtöpaikkaan nähden, mut Luontotalolta lähtiessä taas jää Ristikallio näkemättä (vekki vihkoon: syy tulla takaisin).

Jos kaupunkilainen on sitä mieltä, et…
– Suot on pelkkää vettä, höttöä ja 13 kilotonnia paarmoja (myös talvella)
– Suolla ei voi kävellä eikä uida
– Soiden kuuluukin olla piilossa keskellä mettää muutamia pitkospuita ja laavuja kasvavia lakkapitoisia poikkeuksia lukuun ottamatta

…niin kannattaa erehtyä käymään vaikka Sallan ja Kuusamon korkeudella, ku siel on suotkin ihan isosti näkemisen arvosia paikkoja. Plussana plop paikalla ei tollei syksyllä oo enää itikoita tai juuri muitakaan kiusankappaleita (pl. allekirjoittanut), kun ensimmäiset syyskesän yöpakkaset olivat jo suorittaneet hytykkeiden massamurhan.

Tuhatmetrejä corten-teräksestä

Monien Karhunkierroksen alkupuolelta tunnistama nähtävyys ei oikein tue roskattoman retkeilyn periaatteita, mutta joku voisi tietäessään paukutella henkseleitään tuolla kommenttiosiossa, et mikä tän “roskan” valmistaja ja malli onkaan?

Ettei ois vähä mittaria käännetty kuitenki…

“Vetelä täällä, kuka siellä?”

Kolopesijöiden asuntomarkkinoillakin on täällä ihan eri sfäärit

Oltiin jo pietty yksi varsinainen napostelu- ja säätelytauko ekan riippusillan kohdalla, kun kaikilla ruumiin tukirakenteet huusi kantolaitteiden säätämisen puolesta ja jokaisella oli lähdön kylmäkäynnistyksen jäliltä liikaa kuteita yllä. Paksu takki voi liikkeelle lähtiessä olla kiva, mut muutaman kilometrin jälkeen koleassakin kelissä alkaa tuntua, ku olis lenkillä joku ostos-tv:n sauna belt niskassa. Jos ei muuta, ni saa tällei ainaki kroppaan lämmöt päälle.

Perttumakosken laavulla noin 7 km jälkeen pidettiin toinen tauko hämmästellen aavisteltua rankempana langenneen edellispäivän ja -yön sateen jälkiä. Sateiden intensiteettiä ja laajuutta ei oltu ajateltu sen kummemmin lauantaina Rukalle ajaessa, vaikka matkallakin vettä paistoi välillä aika kovaa. Nyt polku oli paikoitellen aivan mössöä, ja alkupään uudella reittilinjauksella sijainnut Rytinivan yöpymispaikka suorastaan tulvi viereisen Koutajoen saatua hönkää sateista. Perttumakoskella tauko ei sentään ollut kahlaamista, kun taukopaikka sijaitsee joen pintaa ylempänä.

“Hyvä lörtsykä!”
– Jaakko vetisen polun kunnosta

Tauolla ihailemassa alhaalla virtaavaa Savinanjokea ja entistä laajempina hahmottuvia sateen vaikutuksia.

Vaikuttavaa, muttei kovin kaunista. Mielleyhtymää mettäkoneen mylläämään maastoon ei voi välttää, mut kysymys kuuluuki, et tartteeko kaiken aina olla kaunista?

Savinajoen törmältä oli valunut kivineen, kantoineen, karhuineen ja metsänpeikkoineen kokonaisia mökkitontin kokoisia lämpäreitä pintamaata jokeen mitä ilmeisimmin juuri edellispäivän sateiden ansiosta. Tai ainakin kaikesta päätellen maanvyörymät oli tapahtuneet ihan lähiaikoina, kun maan mukana lähteneiden, nyt joesta sojottavien puiden lehdet vihersivät. Vaikka luonto osaa itekin tehä rumaa, mut vaikuttavaa jälkeä, niin tähän ei jääty lounastamaan, sillä murkinoinnit oli päätetty yhdistää vielä vaikuttavamman näyn yhteyteen, eli Rupakivelle.

“Jumalauta mikä moukku!”
– Jaakko Rupakivestä

Niimpä Rupakiven tasalla päästiin kokkailun lisäksi tietty myös tuijottelemaan tuota kuulemma Suomen harvoista jokiraukeista tunnetuinta. Se on vaikuttava näky, joka saa keräilemään leukaperiään jo alas johtavilta lahoilta rappusilta, kun luonnonmonumentti paljastuu vähitellen puiden välistä. Veikeä viisimetrinen* kolossi saarineen pienen puistikkonsa kera käskyttää Savinajoen valtavaa voimaa väistämään tieltään. “Kuka on herra!” piiskanisku – melkein kuulin sen huudon. Paikalla on veden alla varsin outoja kalliokumpareita, jotka saivat veden notkahtelemaan, aaltoilemaan ja tanssimaan mitä oudoimmin tavoin.

  • Ei ollu mittanauhaa mukana, mut Guuggeli kertoi jälkikäteen.

“Tähdet, tähdet…”

Jaska oli ihan oikeassa sen “lörtsykä” -heittonsa kanssa. Tässäki kohtaa valumavesi valtasi hetkeksi matkaa polun täysin omiin tarpeisiinsa keneltäkään mitään kyselemättä (kuva: A. Tuhkanen)

Savilampeen johtava ja polkua risteävä ehkä maailman mahtavin vesillelaskupaikka on varmana myös maailman ei-mahtavin vesiltänostopaikka. Tässä on selkeästi ainekset siihen, et kanootti laskee melojan vesille, eikä toisinpäin

Savilammessa naittuvat yhteen Savinajoki ja Oulankajoki, joista jäljempi ylitetään autiotuvan pihasta lähtevää riippusiltaa pitkin. Joet jatkavat tästä yhteistä uomaa Oulankajoen nimellä ja reitti jatkuu jokea myötäillen.

Radioprofeetta Dannyn ennuste käy toteen – pahaenteistä!

“No siält löyty makkuri!”
– Jaakon poikkeuksellisen tamperelainen heitto Anssin hukassa olleista kummitusmakkaroista niiden ilmestyttyä takaisin materiaalivahvuuteen muutaman tauon jälkeen.

Taivalkönkään telttailualueen näköalapaikka on reitin varmaan riskialttein photo opportunity, mut samalla rahalla se tarjoilee myös mitä huikeimpia näkyjä. Kielekkeeltä aukeaa näkymät takaisin päin yläjuoksun mutkaan ja menosuuntaan alajuoksuun Taivalkönkään riippusilloille.

…sekä parinkymmenen metrin pudotus vieressä olevaan Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Taivalkönkäälle oltiin suunniteltu leiriytyminen noin 20 km päivämatkan jälkeen, ja suunnitelma jostain syystä myös piti. Oltiin paikalla ennen kuutta, et ehittiin siis ilman kiireitä pistämään leiri pystyyn, liekkiä kivikehään ja ruokaa suuhun. Piti vaan ensin ettiä se sovelias leiripaikka, joksi saksalaista retkeilyintoa piripintaan ahdettu Taivalkönkään autiotupa ei oikein sopinut. Ahtunk, ei mahtunt vaik kui tunk.

Meille omien majoitteiden ystäville oli onneksi teltta-alue parisataa metriä reittiä takaisinpäin kallion päällä, eikä harmittanut, vaikka leiripaikan ettiminen ja Taivalkönkään kuohujen hämmästely menikin vähän rapputreenin puolelle. Teltta-alueelle saatiin seuraksi pari muutakin KK:lle samaan aikaan pää neljäntenä jalkana sännännyttä seuruetta.

Hella kuumana

Kahenlaista kortteeria

Makkarat kypsinä nuotioon ja vaeltajat kypsinä ekaan päivään – tavoite saavutettu. Pää tyynyyn ja…
Ai niin, huomionarvoisena seikkana todettakoot, et yhtään yömyssyä Stroh-pullosta ei otettu. narsk glung “Hyisssss…”
Mihis sitä jäätiin. Niin tosiaa, unta pitkin seuraavaan päivään.

Maanantai 29.8.2016

Toiseen reissuaamuun ja uuteen viikkoon herättiin eilispäivää miellyttävämmissä merkeissä. Varoitus: Seuraa kahen kappaleen verran teknistä hourailua.

Oon aina ollu sitä mieltä, että maanantai on päivä siinä mis muutkin ja asenne tekee päivän, mut tällä kertaa asennoitumisessa autto myös riippumattomajotteeni välikerrokseksi survoma makuualusta. Ekana yönä olin nukkunu vaa riippumatolle tarkotettu “alusvaate” (engl. underquilt tai underblanket) lisäeristeenä, ja tuo rätti ei sen yön sateissa ynnä tyrskyissä oikei pitäny lämpösenä, vaikka laavukangas blokkaakin suurimmat tuulenpuuskat. Toista yötä varten otin koko nukkuma-arsenaalin käyttöön tunkemalla myös riippumaton välipohjaan solumuovisen makuualustan. Tällä sai kokonaisuuden toimimaan ja uni pysyi simmussa läpi yön.

Tietysti olihan siinä myös makuupussi, jos joku nyt ei hiffannut. Otetaans sananen siitäkin: olin ottanu pienimuotosen riskin, kun varustauduin reissuun kesämakuupussilla, jossa mukavuuslämpötilarajana on -3 astetta celciusta. Tuon voi luottaa riittävän viileämpinäkin kesäöinä Suomen kesästä** huolimatta, mutta mites sitte pohjosessa ja syyskesästä? Tulis olemaan vähän nii & näi jo ajatustasolla, kun oli ootettavissa lämpötilojen hivelevän öisin nollaa sen ylä- tai alapuolelta ja muutenki ruumiinrakenteeltani keskivertokukkakeppinä tiiän voivani laittaa suosiolla sen 5 astetta lisää noihin makuupussien lämpötilarajoihin. No, onneks olis yöpuvuksi myös fleeceä, jonka riittämisestä tarvittaessa lisälisäeristeenä oli hartaita toiveita, jos tulevat yöt menisivät kylmäksi…

** “Sen minkä kesä kastelee, niin sen se myös jäädyttää”

Sitte taas asiaan: Puurovesien lämmetessä ehtii kätevästi laittaa sässynät rinkkaan nii, et aamupalan valmistumisen jälkeen pääsee heti laittamaan popoa toisen eteen. Niin älytön oli hinku päästä ahnehtimaan silmillään jatkuvasti huikeammaksi muuttuvia maisemia, et ihme ku joku vissii ehti jopa syömään sen oman aamupalansa.

Taivalkönkäältä lähtiessä olivat mökin täyttäneet saksalaiset kohtalontoverit ulostautuneet kabiinista. Eräs näistä saksalaisista oli Anssin kuuleman mukaan kysellyt toisilta ohi menneiltä retkiporukoilta, että josko se kuuluisa joku voisi ottaa hänen varusteitaan mukaansa ja postittaa ne Rovaniemelle. Täh?! Nii, hää oli vissii matkalla Euroopan halki arviolta ihan kaikki + vähä päälle mukanaan, ja Karhunkierroksen kohalla alko jo vähän vieteri hirttämään kiinni ~40 kg painavan rinkan alla. Kun kaikilla muillakin on jo valmiiksi omat kantamukset mukana, niin vastineet kenttälähettihakemukselle tais olla lähinnä sitä perisuomalaista auttamisen halua malliin “Pärjäile!”. Kuriiria ei ihan tällä kertaa herunu, mut täytyy kyllä nostella kenttälakkia tuollaisesta Euroopan halki -rohkeudesta. Toivottavasti miekkonen selvisi maaliin asti, missä päin maailmaa se maali sitte oliki – jos ei sitte koko ukko ole vielä kyselemässä jossain Mynämäellä, et kukahan postittelis vähän varusteita Timbuktuun.

Taivalkönkään ensimmäisen kosken imu

Kuohut riippusillalta nähtynä

Kolmannen koskihaaran riippusilta, joka näkyi illalla…

…tuolta. Vedessä näkyy melojien reittiä saarekkeen kanoottirännille ohjaava poijunaru

Ja viel ne kolmannen haaran kuohut siellä jossain kaukaisuudessa. Taustalla näkyy Oulankajoen Pitkälahti

Taivalkönkäästä voisi kirjoittaa oman tekstinsä kaikkine valokuvineen, mut mie luotan siihe, et sen on moni tehny aika tyhjentävästi tarpeeksi moneen kertaan. Paikka on kyllä fiiliksiltään suoraan kuin jostain lapsuuden seikkailuelokuvan aarresaarelta, kun kosken keskellä on saaria ja riippusiltoja iha ku jossain eksoottisemmassakin lokaatiossa. Ja vielä mitä, täähän ON eksoottinen lokaatio, hitto vie! Ei meillä päin ole sellasia koskia, joihin pitää laittaa poijunarut ohjaamaan melojat turvalliselle reitille. Tai oikeestaan ei meillä oo edes koskia, paitsi Imatrankoski.

Taivalkönkään melontaa kaipaavat voi kokeilla halutessaan vastaavaa menoa turvallisissa oloissa survoutumalla kanootin kanssa köh Imatrankoskeen köh kotona pyykkikoneeseen, laittamalla Taivalköngäs -pesuohjelman päälle ja pulipuli.

Tasaisessa kangasmaastossa auringonpaisteessa oli kyllä sitä jotain, kun se välittyy näin jälkikäteen täysin käsittelemättömästä ja perunalla otetusta valokuvasta. Hästäk noufiltter.

Toiset tykkää traditionaalisemmasta

Viien tähen maisemat tekee tauon, mut myös tauko tekee viien tähen maisemat. Se on vähä niiku sitä hetkeen tarttumisen taitoa. Ai minkä tähen?

Oulangan luonnonpuiston leirintäalueen ruohonleikkaajalle ei näköjää makseta korkeanpaikan työn lisää

Njet! Karhunkaatolupa saataisi vasta Rukalla saunassa. Sitä ennen myöskään yhtään Strohia ei nautita. (Kuva: A. Tuhkanen) *narsk* *gulp* “Köh, rääh!”

Ei näistä työasioista näköjään päässy eroon ees lomalla, kun Oulankajoen ylittävä silta sai paraikaa uutta kantta

Oulangan luontokeskuksen pihassa navigaattorin heleä naisääni kuuluttaa: “Seuraavaksi – aja joka suuntaan – yhtä aikaa – iha helevetisti.”

Vempulat suunnittelee päivän etappeja. “Wanha walocuwa” -filtteri by Anssin pottukameran kuolonkorahduksia päästelevä kenno (kuva: A. Tuhkanen)

Oulangan luontokeskukselle tupsahdettiin reitin varmasti helppokulkuisinta osuutta myöten alle kolmessa tunnissa noin puoleen päivään mennessä. Keskuksella kävi aika hulina: oli turistia, bussikaupalla luokkaretkeläistä, reitin varrelta tuttua retkiporukkaa ja ihan vaan autolla päiväretkeilemään tullutta sakkia. Myö oltii mietitty pitävämme lounastauko tässä yhteydessä, koska munkkikahvihammasta kolotti (ehkä juuri töiden lomassa kahvitauolla syötyjen munkkien takia, whuu nous whuu keörs) ja munkkikahvien olis tietysti oltava ne jälkiruoat lounaan päälle. Aijai, teki hyvää. Onneks munkkikahvia tosiaan riitti myös kaikille populan määrästä huolimatta, vaik joku meistä kyl tais saaha just sen viimesen rinkilän. Huh, meni siis tiukille ku Sylvester Stallonella siin Rennyn leffassa konsanaan.

Puolitoistatuntisen jälkee jatkuu, hop

Luontokeskusta ja rikostover… siis muita retkeilijöitä

Seuraavan muutaman kilometrin aikana Oulanka paiskasi taas sellaiset kortit pöytään, et meikäläinen ja vissii muutama muukin oli aivan oikeasti ihan monttu auki niiden edessä.

Reitti alkoi metsän keskellä kulkeneen osuuden jälkeen noudattaa taas Oulankajoen linjaa, ja heti ensimmäisenä Luontokeskuksen jäliltä oli vuorossa Kiutaköngäs. Tuo paikka on sen verran hämmästyttävä ilmestys, et vissiin kartantekijältäkin on mennyt ajatukset ristiin könkään äärellä, kun kartasta puuttuu se viereinen tukinuittorännin ruikula kokonaan.

Kiutaköngäs on tähän mennessä ainut luonnon muovaama näky, joka sai myös allekirjoittaneen ihon kananlihalle. Se kosken huumaava jyrinä ja kuohuista nouseva kosteus päästivät niin ennenkokemattoman lähelle suuria luonnonvoimia, et niiden eessä vaan tönötti nollat taulussa (silloin, ku ei räpsiny valokuvia kameran kenno kuumana ku paraskin turisti) miettien, et “Jumat, näin koetaan asioita!”.

*Virvelirummun pärinää* (kuva: A. Tuhkanen)

Tänne se kaikki vesi näköjään hävisi. Jaakko ja mie (siel rinkan takana) mittatikkuina (kuva: A. Tuhkanen)

Tonneittain valkoista kohinaa (kuva: A. Tuhkanen)

Pinnan tasossa (kuva: A. Tuhkanen)

Kivetkin kiinnostaa

Jatkuu… (kuva: A. Tuhkanen)

…ja jatkuu.

Kiutaköngästä ihailtiin erilliseltä kalliosaarekkeelta, jonka erotti muusta mantereesta vanha louhittu tukinuittoränni.

Oulankajoki meanderoi vieressä minkä ehti (ja kyllä, opin reissussa uuden sanan), kun myö taas käveltiin auringonpaisteisessa päivässä sen vierellä jatkuvasti korkeammalle nousevaa törmää myöten. Joku spaadu sattui vastaan seurueineen ja esitteli löytämäänsä männyntuoksuvalmuskaa samalla hallitsemattomasti puheripuloiden kyseisen tatin kilohinnasta ja arvostuksesta Japaniassa. Hieno homma hälle ja kaipa se (sieni) jollekki tuoksukin, tai ainakin Jaakko ja Anssi ties väittää sen tuoksuvan, mut miun pää oli niin täynnä Kiutaköngästä ja Oulankajoen ihmeitä, ettei muita aistihavaintoja hetkellisesti otettu vastaan, vaikka oisin niistäny siinä justiisa koko tatin kaikkine maltoineen nenääni. Hetken aikaa piti muistella, et sienien kerääminen kuten marjojenkin syönti on Oulangan kansallispuistossa sallittu, mut taas kääpien nykiminen irti puista on kielletty täällä, vaik normaalisti se kuuluukin jokamiehenoikeuksiin, kunhan sen hoitaa puuta vahingoittamatta.

Ja tääki ois voinu olla reishi, eli lakkakääpä. Vai menikö reisille, HÖHÖ

Siinä sitä meanderointia, eli joen mutkittelua (kuva: A. Tuhkanen)

Anssi kahlasi, koska miksi ei. Vieressä oli kuitenkin ihan hyvä silta, jonka pystyi näin jättämään kävelemättä

Nimetön vesiputous, joka laski polun kanssa ristiin Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Marjat (kuva: A. Tuhkanen)

Tunnistatko ittes kuvasta? Ei se mitää, ei myökää. Ansakämppä jäi kuvasta vasemmalle (kuva: A. Tuhkanen)

Maa-aineksen kitkakulman käsite rautalangasta väännettynä: Tätä jyrkemmässä kulmassa ei tavara pysy kasassa

Yht’ äkkiä tuli herättyä tunteeseen, et putoaa sängystä! (kuva: A. Tuhkanen)

Keturoilleen menneen tukinuiton jakojäännös Kulmakkopuron yhteydessä.

Nelosia ja ykkösiä, hyviä numeroita ovat

Todiste siitä, et reitille nimensä antaneita otuksia tosiaan kiersi jossain lähistöllä (kuva: A. Tuhkanen)

Oulankajoelta irtaannuttua reitti lähti Kulmakkovaaraa ylittäen ensin Kulmakkopuron ja puron tulipaikan, sekä pururatamaisen aukion. Tuo aukio on lopputulos 1900-luvun alun Kulmakkopuron perseelleen menneen tukinuittoyrityksen ruotsalaisesta pelastustoimenpiteestä ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun puron laitamille kasaantuneet tukit sahattiin lankuiksi ja kuljetettiin maitse muualle IKEAn tehtaille (lähde: Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen).

Reitin noustessa Vaaralle taival oli taas vanhaa kunnon “lörtsykää”, ja jottei kantavuudeltaan kyseenalaisen polun kanssa seuraavan askeleensa arvailu vaan olisi ollut liian tylsää, niin myös metsän kuningas ite oli käynyt miinoittamassa polkua kertaalleen syödyillä marjoilla. Yhden ruoansulatuskierroksen kokeneet metsän antimet eivät olleet ongelma, sillä eihän niitä jatkuvasti ollut, mutta edelleen juurakko, kivet, kannot, kävyt ja se sörsseli sekä niiden kaikkien väistely oikeelta, vasemmalta, alta ja yltä veti polvet veteläksi. Olihan matkaakin ropissut päivälle jo yli 20 km, ja illan määränpääksi suunnitellulle Jussinkämpälle sitä tulisi yhteensä melkein neljännessata kilometriä.

Päivä oli siis reissun päivistä pisin ja rankin (tai ainakin tässä vaiheessa elettiin tuossa luulossa…), mut myös todella antoisa. Koko kolmen kopla oli vähän kuitti kuluneesta päivästä, mut Kulmakkojärven eteläpään kaislikossa veden peittämiä pitkospuita horjuessa horjuttiin kummiskin hymyssä suin. Kyl Karhunkierros oli lunastanut paikkansa jo tässä vaiheessa myös tämän matkaajan sydämessä.

Parkkeerattiin siis Jussinkämpän maastoon. Väen määrästä sanottakoot nyt, et Saipan pelissä on sakkia kuin Jussinkämpällä. Illanvietto Jussinkämpän leirissä sujui kuitenkin väenpaljoudesta, partiolaisista ja väsymyksestä huolimatta (tai siitä johtuen) aivan raukeasti. Tilaa oli selkeästi varattu isommankin Saipan pelin porukan pitimiksi: teltta- ja nuotiopaikkojakin oli useampia siltä varalta, että sopu sijaa antaa -ajattelutapa ei perisuomalaiseen tapaan veny, mutta paukkuu. Mitään ihmisiä vastaan meillä ei ollut, mut viimeistään partiolaisten mökääminen rantalaavulla vähän niiku ajoi meijät käyttämään valinnanvaraa hyväksemme nii, et majoitteiden pystyttelyn jälkeen murkinoimme sekä tulistelimme kenkämme, sukkamme ja naamamme kuiviksi ihan omassa rauhassa meille jääneellä nuotiopaikalla.

Reissu olisi päiviltään puolessa välissä ja kilometreiltään jo vähän yli, että unta sopi ottaa kupoliin aivan ansaitusti.

Ja tavaksi muodostuneeseen tyyliin kemiallista lämmitystä Stroh- tai konjakkipullosta (minkä nyt kukin päättikin jättää juomatta) ei nautittu. “hölökyn kölökyn” ryyst PTHUI!

Hauskaa, et kun Ämöriikassa kaikki vaalilupauksista alkaen on suurta ja lihavaa, ni samaten on myös tervaksen nimi: fatwood. Tässäpä todellisen lihavaa puuta (kuva: A. Tuhkanen)

Puhas viilistelykuva (kuva: A. Tuhkanen)

“…Ja sitten laavun porukka pienempää ääntä!”
– Metsästä kantautunut partiolaisille suunnattu anonyymin kohtelias kehotus laittaa NYT se suu suppuun ja pää tyynyyn vähän äkkiä niiku olis jo. Hyvää yötä! (kuva: A. Tuhkanen)

Vaikka teksti ottaaki ja pätkäsee tähän näin, ni Karhunkierros ei osaltamme suinkaan loppunut medihelillä evakuointiin, vaikka jotain sen suuntaista olikin ihan syytä olettaa tältä karonkalta. Tarina kuitenkin menee poikki ihan käytännön syistä, kun Guttenbergin raamatun mittainen reissukertomus oli ihan hyvä idea jakaa kahtia lukukokemuksen parantamiseksi. Eli jatkuu ensi numerossa…

Luit tästä ensimmäisenä Kokovartalokommando -blogissa!

Matalan kynnyksen retkeilyä Matildanjärvellä, Teijon kansallispuisto, Salo

Vuoden 2015 alussa kansallispuistostatuksen saanut Teijon kansallispuisto tarjoaa matalan kynnyksen retkeilymahdollisuuksia myös niille, jotka vielä harjoittelevat erätaitojaan tai muuten vaan nauttivat helpoista ja hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Viime syksynä kirjoitin postauksen Sahajärven kierroksesta, joka on myös aloittelijalle sopiva reitti, mutta jos vieläkin simppelimpää ja lyhyempää vaihtoehtoa Teijolta etsii, niin Matildanjärven kierros vastaa siihen tarpeeseen paremmin kuin hyvin.

Matildanjärven kierroksella on mittaa vajaat 6 kilometriä, ja useimmat starttaavat reitille Teijon luontokeskuksesta, joskaan kukaan ei kiellä aloittamasta kierrosta yhtäläillä vaikka järven länsipäästä, Mathildedalin kylän tuntumasta.

Matildanjärven kierros on rengasreitti, ja jos sille lähtee luontokeskukselta, niin suosittelisin kulkusuunnaksi myötäpäivää, sillä silloin reitin tylsimmät eli tietä pitkin kuljettavat osat tulee suoritetuksi suhteellisen nopeasti lähdön jälkeen. Loppumatkan saakin sitten nauttia metsän keskellä kiemurtelevasta polusta ja monin paikoin järvelle avautuvista upeista maisemista.

Vaikka Teijolta löytyy paljon myös suomaastoa, niin Matildanjärven kierroksella sitä tulee vastaan vain hyvin vähän. Jos suomaisemaa ja pitkospuita kaipaa, niin silloin kannattaa suunnata kansallispuiston muihin osiin.

Palvelut Matildanjärven kierroksella ovat kansallispuistomaiseen tapaan hyvät. Laavuja ja nuotiopaikkoja löytyy tämän alle 6 kilometrin kierroksen varrelta useampia, samaten ulkovessoja. Polttopuita on meidän kokemuksemme mukaan ollut myös aina hyvin saatavilla.

Reitin helpon saavutettavuuden, helppokulkuisuuden, hyvän palvelutason ja mainioiden maisemien varjopuolena on se, että reitillä riittää kanssaulkoilijoita. Täydellistä rauhaa hakevalle Matildanjärven kierros ei siis varmasti ole paras valinta. Väkimäärä on tietysti vahvasti riippuvainen vuodenajasta ja säästä, sillä reilu vuosi sitten samaisella reitillä yöretkeillessämme emme kohdanneet ristin sielua vuorokauden aikana. Asiaa saattoivat toki selittää silloin paukkuneet yli 20 asteen pakkaset.

Sen sijaan kun tänä vuonna olimme Matildanjärvellä maaliskuisen aurinkoisena lauantaina, niin muita retkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, muttei sentään ärsyttävyyteen asti.

Teijon luontokeskuksella on puhaltanut uudet tuulet tänä vuonna, ja luontokeskus on siirtynyt Metsähallitukselta paikalliselle yrittäjälle maaliskuun alussa. Jututin yrittäjää pikaisesti ja sain selville, että kahvilan palveluita ollaan kehittämässä entistä paremmiksi.

Lisäksi luontokeskuksessa toimii pienimuotoinen retkeilytarvikemyymälä, josta päiväretkeilytarvikkeita voi ostaa kotiin unohtuneiden tai aikaisemmin hankkimatta jääneiden tilalle. Teltat ja makuupussit kannattaa kuitenkin muistaa pakata vastakin matkaan mukaan, sillä niin järeää retkeilykalustoa ei myymälästä löydy. Kesää silmällä pitäen kannattaa muistaa, että Matildanjärveltä löytyy kanootteja ja sup-lautoja vuokrattavaksi. Lisäksi kesäksi on luvassa opastettuja metsäretkiä, joten tapahtumatarjonnan suhteen kannattaa pysyä kuulolla.

Matildanjärven kierrokseen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös tutustuminen ihan läheltä löytyvään Mathildedalin ruukkikylään, josta pystyy hankkimaan niin retkieväät metsään kuin virkistävän juoman reippailun päätteeksi. Yösijaa tarvitsevat löytävät Mathildedalista myös mainioita majoituspaikkoja. Tunnelmia minilomalta Mathildedalissa voi käydä lukemassa blogistani.

Teijon luontokeskuksen pysäköintialue kartalla. Sijainti: N=6681658.407, E=274986.423 (ETRS-TM35FIN)

Lumoavan jäätikön jäljillä, Svartisen, Norja

Jäätiköt ovat saaneet viime aikoina ansaitsemaansa huomiota. Näitä majesteettisia jääpalakoneita syövä ilmastonmuutos tuo julkisuutta, mutta kaikki eivät valitettavasti ole vielä ilmiöstä vakuuttuneita.

Julkisuutta liikkuvan kuvan muodossa ovat antaneet elokuvat. Nämä kaukaiset ja karut jäämaailmat on esitelty upeasti, ja monet Hollywoodin block busterit on osittain kuvattu Islannin jäätiköillä tai niiden läheisyydessä.

Halusin tietysti elokuvien jälkijunassa nähdä itsekin ilmielävän jäätikön. Suomesta ei valitettavasti varsinaisia jäätiköitä löydy, vaikka muutamalta tunturin huipulta löytyy lunta kesälläkin. Onneksi ei kovin kauas tarvitse lähteä. Ruotsista löytyy jo jotain, ja Norjasta lisää. Google Earth toimi jäätikönmetsästyksessä hyvin, ja päätin suunnata kohti Norjaa ja Svartisenin jäätikköä. Oli heinäkuu, ja halusin päästä lähelle jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa.

Jäätikkövirta auringonsäteiden osuessa ovat vaikuttava näky

Svartisenin jäätikkö sijaitsee noin Rovaniemen korkeudella, E6-valtatien varrella, Mo i Ranan kaupungin pohjoispuolella. Svartisen on yhteisnimi kahdelle jäätikölle: Vestre Svartisen ja Østre Svartisen. Vestre on Manner-Norjan toiseksi suurin jäätikkö, ja Østre neljänneksi suurin. Yhteispinta-alaa näillä on 369 neliökilometriä, joten kyseessä ei ole ihan mikään tunturin laella näkyvä lumikasa. Jäätikkö on matalimmillaan vain 20 metriä meren pinnasta, mikä tekee siitä helposti saavutettavan.

Suomi – Norja – jäätikkö

Lähdimme Vaasasta merenkurkun yli Wasaline-autolautalla kohti Ruotsia ja Uumajaa. Uumajasta suuntasimme seuraavana aamuna E12-tietä pitkin kohti Mo i Ranan kaupunkia Norjassa. Mo i Rana toimii hyvänä tukikohtana Svartisenin-retkelle.

Hyvinnukutun yön jälkeen kurvailimme kaupungista pohjoiseen E6-tietä pitkin, kunnes tulimme Røswollin kylään, josta käännyimme kohti Mo i Ranan lentokenttää. Matka jatkui lentokentän ohi jäätiköltä laskevan joen vartta pitkin aina Svartisvatnet-nimiselle järvelle. Jos ohjeet ovat epäselvät, löydät perille syöttämällä Google Mapsiin osoitteen: Svartiskiosken, Rana. Yhteensä ajoaikaa Mo i Ranasta tuli noin 45 minuuttia.

Matkalla jäätikölle

Järven rannalta voi patikoida linnuntietä noin 6 kilometriä jäätikön reunalle, tai sitten voit rentoutua veneen kyydillä 4 kilometriä matkasta. Venematka kestää noin 20 minuuttia ja vie vesiputoukselle, josta on vielä 2 kilometriä matkaa näköalapaikalle. Muista kuitenkin ottaa veneen paluuaikataulut ylös. Jos myöhästyy viimeiseltä veneeltä, pääsee patikkaretkelle. Minun varusteeni eivät olleet pitkää vaellusta varten, vaan lähinnä lenkkarit + verkkarit ja kamerareppu -tasoa.

Vesiputous ja nousu vuorelle

Sain tuhlattua vesiputousta kuvaillessa jo tunnin. Putous oli hämmentävä, koska vesi tulee luolasta, liuskeisen vuoren sisältä. Koko maasto muistuttaa samalla vuorten poimuttumisesta ja voimista, mitä jalkojemme alla tapahtuu. Valtavia voimia, joihin verrattuna ihminen tuntee itsensä pieneksi.

Vesiputous saa alkunsa vuoren sisällä olevasta joesta

Reitti jäätikölle on hyvin merkitty ja on pääasiassa tasaista kalliota, muutamaa kivikkoa lukuunottamatta. Pieniä lampia löytyi kallioiden lomasta. Ennen jäätikköä avautuu näkymä vaaleansiniselle Austerdalsvatnet-järvelle, joka selkeästi saa vetensä ja värinsä jäätikön sulavista lumista ja liukenevista mineraaleista.

Kilometrin nousun jälkeen vuorten huiput alkavat häämöttää

Lopulta tullaan näköalapaikalle, jossa on pieni sateensuoja. Ei sateensuojaa voi mökiksi kutsua. Muistuttaa lähinnä lapsuuden lautakasoja, joita sanoimme majoiksi. Suurin osa porukasta tyytyi majan näköaloihin, mutta halusin itse päästä lähemmäs jäätikköä. Suuntasin siis vuoren rinteelle keikkumaan, vaikka rinteessä olikin varoituskylttejä, ja mitään virallista reittiä jäävirran tuntumaan ei siis ollut. En suosittele varoituskylttien uhmaamista kenellekään, koska jäätikkö voi olla yllättävä, ja koskaan ei tiedä milloin kivenlohkareita putoilee niskaan.

Kauempaa rinne näytti helpolta peruskivikolta, mutta mittasuhteet yllättivät taas kaupunkilaisen. Hups. 4 metriä korkeita kielekkeitä ja rotkoja, joiden seasta sai etsiä reittiä jäävirran tuntumaan.

Alakulmassa maja ja Austerdalsvatnet-järvi kuvattuna jäätiköltä päin

Jäätikkövirran massiivisuuden huomaa vasta lähempänä. Ihmiset näyttivät muurahaisilta jäävirran kokoon nähden. Valitettavasti en kerennyt kosketusetäisyydelle jäästä, koska veneen viimeinen paluumatka alkoi lähestyä uhkaavasti. Otin viimeiset kuvat ja suuntasin juoksujalkaa kohti satamaa. Kerkesin juuri kyytiin, ja leppoisa venematka sai alkaa.

Mittasuhteiden kontrastia

Yhteenveto

Täytyy sanoa, että vaikuttava kokemus, vaikka en ihan jäätikön päällä tai kosketusetäisyydellä ollutkaan. Ainakin minuun tämä näkymä jätti jäljen, ja todellakin toivon, että ihmiskunta ei täysin tuhoa näitä jäisiä jättiläisiä.

Jäätikkövirran matka loppuu järveen

Tämä päiväkohde on helppo liittää osaksi Norjan-reissua. Alueella ei tosiaan paljon palveluita ole, joten suosittelen ottamaan mukaan omat eväät. Jokin pieni kioski veneen lähtöpaikassa oli, mutta en sen tarkemmin katsonut mitä sieltä löytyi. En suosittelisi kohdetta ihan pienille lapsille, mutta varmasti kouluikäiset suoriutuvat kunnialla reissusta. Varsinkin, jos osa retkestä oikaistaan veneellä.

Taustalla vene, jolla säästää reissusta 4km

Esteettömästi ja auton ratista tätä kautta ei pääse tutustumaan jääpalakoneeseen. Jos siis haluaa nopean vilkaisun jäätikköön, onnistuu se Fv17-tieltä, jäätikön pohjoispuolelta. Et voi ajaa ohi näkemättä kohdetta. Fv17 on muutenkin varsinainen näköalareitti. Tie alkaa Mo i Ranasta ja kulkee rannan tuntumassa aina Bodøn kaupunkiin asti. Suosittelen!

Näköala Fv17-tieltä Svartisenille.


GoogleMaps satamaan: Svartiskiosken, Rana
ETRS89 koordinaatit satamaan: Nlat 66.491910 Elon 14.195072
Jäätikkövirran koordinaatit: Nlat 66.517827 Elon 14.093145

Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo – keskikesän vaellus UKK-puistossa

Kun kesäloman ensimmäinen 1,5 viikkoa alkoi olla takana, oli pahimmat istumatyöläiselle kertyneet fyysisen työn vajeet jo ehditty kompensoimaan hillasuolla sekä kesäpaikan kattotalkoissa ja ympäristön siistimisessä. Tuntui, että olisi aika alkaa luomaan todeksi heinäkuulle suunniteltua vaellusreissua. Alustavaassa suunnitelmassa oli haarukoituna reissun ajankohta (heinäkuu), kesto (4–6 vrk) ja todennäköinen kokoonpano (yksin).

Eräänä lauantaina olin tehnyt alustavan päätöksen, että lähtisin reissuun maanantaina sen jälkeen, kun mansikkamaalle olisi saatu asennettua rastasverkko. Sattumalta lauantai-iltana vanha kaverini piipahti iltakahvilla, ja siinä tuli käytyä myös lomasuunnitelmat lävitse. Tunti heidän lähtönsä jälkeen sama kaveri soitti ja ehdotti yhteistä vaellusreissua. Vaikka olin henkisesti latautunut lähtemään ensimmäiselle yksinvaellukselleni, ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, kun hyvä kaveri tarjoutui seuraksi.

Ainoa asia mitä hetken mietin oli aikataulu, jonka asettama raami hieman tiukkeni alkuperäisestä väljyydestä. Kaverilla oli seuraavan viikon lopulla muita suunnitelmia siten, että torstaina olisi hyvä kotiutua. Kolmen sekunnin miettimisen jälkeen päätimme, että lähtisimme matkaan jo seuraavana päivänä eli sunnuntaina, jolloin pääsisimme kairaan jo illaksi. Jo alun perinkin minulla oli vähän sellainen fiilis, että viikko poissa kesäpaikalta olisi ehkä vähän turhan iso siivu lomasta perheen kanssa. Tästäkin näkökulmasta tämmöinen reilu puolikas viikko sopi erittäin hyvin!

Alkuyö sujui sitten pakkaillessa ja eväitä lajitellessa. Kesäkuun aikana toki olin huudattanut ruokakuivuria niin, että jauhelihat, kanat ja muutamat kasvislisukkeet olivat valmiina odottamassa.

1. päivä (Aittajärvi–Vetämäkuru)

Sunnuntaina iltapäivän puolella lastasin rinkan autoon, vein lapset mummilaan, poikkesin tankilla ja lähdin ajelemaan Pudasjärveltä kohti Napapiiriä, jossa kaveri hyppäisi kyytiini. Kaverin auto kaarsikin Napapiirin Shellille noin 10 minuuttia minun jälkeeni. Kun tavarat oli siirretty autooni, jatkoimme nelostietä kohti pohjoista.

Sodankylässä kävimme kaupasta viimeiset evästäydennykset ja poikkesimme Kotipizzassa “pikaruualla”. Hitaasta palvelusta huolimatta hyvältä maistui, ja vatsa täynnä oli hyvä heittäytyä jälleen nelostien vietäväksi. Saariselällä poikkesimme Kaunispään huipulla, josta jatkoimme vielä joitakin kilometrejä pohjoiseen ja käännyimme Kuutuan metsäautotielle. Sorapätkää riittikin vajaa 40 kilometriä. Aittajärven P-alueella oli 5–6 autoa, yllättävän vähän, ajattelin.

Puoli tuntia ennen puoltayötä saimme itsemme ja rinkkamme lähtökuntoon. Laskeuduimme Suomujokivarren kahlaamolle. Vesi ei ollut kovin korkealla, ja polviin käärityt housunlahkeet säilyivät kutakuinkin kuivana. Kahlaamolta lähdimme etenemään Maantiekurun suuntaan, tavoitteenamme kartalla näkyvä poroaita. Ensimmäisen yön ajattelimme viettää poroaidan lähellä. Vetämäkurun kupeesta löytyikin teltalle sija, ja näin oli ensimmäisen leirin pystytyksen aika. Nukkumaan ehdimme joskus kahden aikaan. Sääskiä ei näkynyt, mitä ihmettelimme.

2. päivä (Vetämäkuru–Sarvioja–Paratiisikuru–Pirunportti–Ainin Kotavaara)

Maanantaina heräilimme helteiseen aamupäivään ja nautimme reissun ensimmäisen kenttäaamiaisen. Pakkasimme leirin selkäämme, ja lähdimme nousemaan Kuotmuttipäälle. Hikeä meinasi pukata, kun nousimme mäntyvaltaista rinnettä kohti tunturikoivikkoa, ja siitä edelleen paljakkaan. Hyttysiä ei ollut vieläkään, mutta paarmoja riitti senkin edestä. Ilma oli paitsi aurinkoinen ja lämmin, myös erittäin seisova. Vasta päästyämme paljakkaan, tuli muutamia armahtavia tuulenvireitä.

Kuotmuttipäällä alkoi todella realisoitua, että täällähän sitä taas ollaan. Painalsimme Kuotmuttipään lakea kohti Kaarnepäätä. Kiintopisteeltä kiintopisteelle paarustaen saavutimme Kaarenpään huipun, ja huipulla kohtasimme äkäisiä ja isoja kimalaisia. Tässä vaiheessa huomasimme, että paarmat olivat jostakin syystä enemmän kiinnostuneita meidän rinkoistamme. Ovelina kettuina huijasimme niitä jättämällä rinkat parinkymmenen metrin päähän omasta istuskelupaikasta.

Kuotmuttipäältä lähdimme laskeutumaan Sarviojan kämpälle. Paarmojen määrä vain lisääntyi, ja niitä oli ihan huitoa asti.

Sarviojalla ei ollut yllätykseksemme ketään. Vieraskirjasta huomasin että vanha koulukaveri oli ollut seurueineen paikalla edellisen yön. Kävimme Sarviojassa uimassa. Virkistävän pulahduksen jälkeen kokkailimme lounaaksi nuudeleilla jatkettua keittoa. Täydellä vatsalla sovimme, että kuudelta jatketaan, ja oikaisimme vielä tunniksi kämpän ritsille. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Vähän kuuden jälkeen kahlasimme Sarviojan yli ja lähdimme etenemään polkua pitkin kohti Paratiisikurua. Maisemat olivat komeat, ja ilma edelleen kuuma. Ennen Paratiisikurua saavuimme erittäin kauniiseen purolaaksoon. Polku kulki puron vartta laakson pohjalla. Sopivassa kohdassa ylitimme puron ja saavuimme Paratiisikuruun. Olipa kyllä hämmentävän kaunis paikka, oikein nimensä mukainen, totesimme kun pysähdyimme ihailemaan ja valokuvaamaan tätä maisemaa.

Polun varressa puraisimme hieman välipalaa, ja nousimme Paratiisikurun ja Ukselmakurun väliselle selänteelle. Ilta-auringon maalaamat maisemat olivat edelleen ihan toivottoman hienot.

Ukselmakurun rinnettä edettyämme alkoi edessä häämöttämään Pirunportti. Oli kyllä vaikuttava paikka tämäkin. Kyllä kannatti käydä ainakin kerran elämässä katsastamassa nämä alueen “nähtävyydet”. Kun kuljimme Pirunportin läpi, paistoi ilta-aurinko suoraan takaamme, maalaten hienon varjokuvan Muorrakkavaarakan Purnuvaaran rinteelle.

Pirunportilta laskeuduimme taas polkua pitkin kohti Lumikurunojaa.

Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä Muorrakkavaarakan kämpälle saakka, mutta emme nähneet sen tuovan hirveästi lisäarvoa etenkään suhteessa huomiseen reittiin. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus kävellä Sokostin kautta Luirolle.

Lähellä Lumikurunojaa poikkesimme parisataa metriä polun yläpuolelle, kohti Ainin Kotavaaraa. Pystytimme leirin puron varteen, ja noin klo 1 yöllä nautimme päivälliseksi kanarisottoa ja jälkiruoaksi lättyjä vaniljakastikkeella. Sääskiä ei ollut edelleenkään haitaksi asti. Kolmen aikoihin vetäydyimme taas nukkumaan. Huomenna helteiden pitäisi vaihtua sateeksi.

3. päivä (Ainin Kotavaara–Sokosti–Luiro)

Sääennusteet pitivät paikkaansa. Aamupäivällä heräsimme sateen ropinaan. Pakkasimme teltasta sisäteltan pois, ja nautimme aamupalan ulkoteltan suojassa istuen. Itse vedin jalkaan brittiarmeijan kuorihousut, jotka osoittautuivat päivän aikana oikein mainioiksi.

Lähdimme nousemaan Lumikurunojan vartta ylöspäin, mutta ennen Lumikurua kyllästyimme siihen maisemaan, ja nousimme tunturiin. Maisemat olivat jylhät, ja mieli oli sateentuhnusta huolimatta korkealla. Kotijoukkoihinkin sain yhteyden viimeistä kertaa tällä reissulla. Heillä kaikki ok, minulla kaikki ok.

Nousimme Lumikurunojan laaksosta Riitelmäpäiden selänteelle. Tuuli oli jo melko navakkaa, mutta maasto helppokulkuista. Kävelimme korkeuskäyriä pitkin Sokostin suuntia tavoitellen, välillä piti kierrellä pahimpia kuruja. Sokostin jo häämöttäessä edessä, pystytimme tihkusateessa ulkoteltan ja valmistimme keittolounaan. Pilvet alkoivat vähitellen laskeutua tunturinhuippujen ylle.

Lounaan jälkeen matka jatkui taas tunturin rinteillä viistäen. Tässä vaiheessa nousimme ajatuksissamme hieman epätarkoituksenmukaisella tavalla liian ylös (tai jäimme liian alas) Riitelmäpäiden rinteellä. Ylhäältä katsottuna jälkiviisasteltuna, olisi ollut järkevämpää pudottautua jo lounaspaikalta lähemmäs laakson pohjaa, ja lähteä siitä nousemaan Sokostin rinteelle. Nyt jouduimme laskeutumaan melko työläästi kurun rinteen alas, ja nousemaan siitä saman tien ylös kohti Sokostia. Sokostin huipun tuntumassa seisova tupa näkyi tässä vaiheessa enää vaivoin, ja pian se oli peittynyt kokonaan sumuun.

Olimme sumuisella Sokostin rinteellä. Näkyvyys oli joitakin kymmeniä metrejä. Maisema-arvojen takia Sokostia ei tänä iltana kannattaisi huiputtaa. Toisaalta Luirolle pitäisi päästä, ja lyhin matka sinne kulkisi Sokostin huipun yli. Niinpä jatkoimme ylöspäin.

Kännykän GPS-sovelluksen ohjaamina pääsimme Sokostin huipulle, jossa kävimme ihmettelemässä linkkimaston infraa ja mietimme, mihin suuntaan lähtisimme jatkamaan. Kävimme vielä huippupisteellä, ja näissä liikuissa allekirjoittaneen suuntavaisto pyörähti totaalisen sekaisin. Kaveri oli menossa ihan eri suuntaan, kuin mihin minä olisin lähtenyt. Kaivoin repusta kompassin, ja myönsin erehtyväisyyteni.

Sokostin huipun maisemia

Alkoi työläs laskeutuminen rakkaa pitkin kohti legendaarista Luiroa. Onneksi ilmassa oli vain sumua, eivätkä kivet olleet sateen liukastamia. Emme kauheasti jaksaneet välittää, missä karttaan merkityt polut kulkivat, vaan etenimme gps:n turvin. Siitä huolimatta onnistuimme koukkaamaan hieman liikaa pohjoiseen, ja Jaurutuskurun pohjoisenpuoleinen seinä näkyi vasta parinsadan metrin päästä. Ei siinä onneksi suurta mutkaa tullut, vaikka se siinä hernerokkasumussa vähän turhalta tuntuikin. Pääsimme pahemmin liukastelematta pilven reunan alapuolelle, ja kohta Luirojärvi häämöttikin edessämme. Loppumatka oli kohtuullisen kevyttä polkumarssia, mielessä välkkyivät ruoka, sauna ja uni.

Odotusarvoni oli, että Luirolla olisi väkeä tungokseen asti, mutta mitä vielä. Puolen yön aikaan saapuessamme Luiron nurkille, liikuskeli liiterin nurkalla vain yksi rajakämppään majoittunut herrasmies, joka kertoi alueella majoittuvan hänen seurueensa lisäksi yksi ihminen “Hilttonissa” ja yksi pariskunta viereisessä varaustuvassa. Hän mainitsi että saunalla olisi vielä hiillos, ja ystävällisesti pilkkoi muutaman klapin hiilloksen elvytystä varten. Tämä herrasmies oli myös ensimmäinen ihminen, jonka tällä reissullamme näimme Kaunispään pysäköintialueen jälkeen.

Siirryimme saunalle, jossa kaveri alkoi puhaltelemaan hiillokseen. Hetken päästä kiuas syttyi uuteen liekkiin. Kävimme pystyttämässä teltan, ja aloimme valmistamaan päivällistä. Itämaista pataa teryakikanalla. Oli hyvää taas. Leirin pystytyksen ja ruokailun ohessa kuivattelimme vaatteitamme saunalla. Kun tätä oli tehty tarpeeksi, menimme itse saunaan. Kyllä kelpasi!

4. päivä (Luiro–Aittajärvi)

Keskiviikkoaamuna herätyskello herätti ennen kymmentä. Nousin itsekseni, söin aamupalan. Kahvia keitellessäni neljän henkilön ja yhden koiran seurue käveli kämpän edestä meidän leiriämme huomaamatta. Herättelin siinä kaverinkin kahville. Tuttujen aamurutiinien jälkeen pakkailimme taas leirin, ja siirryimme hetkeksi autiotuvan puolelle ihmettelemään. Kuivaushuoneeseen viedyt tavarat olivat mukavasti kuivuneet yön aikana.

Edelleen oli sumuista, eikä Luirojärven takana häämöttävistä tuntureista näkynyt kuin pieni aavistus. Kaverin polvi oli sen verran jäykkänä, että päätimme kulkea lähtökohtaisesti polkuja tänä päivänä. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme astelemaan kohti Maantiekurua. Ensimmäinen tauko pidettiin Raappanan kammilla, ja sen jälkeen etenimme koko päivän niin, että 10 minuutin juoma- ja tupakkatauko pidettiin tasatunnein.

Kävellessämme hahmottui myös päivän suunnitelma. Maastopyöräilyä sivuavan keskustelun lopputuloksena päätimme, että kävelisimme samana päivänä Aittajärvelle ja lähtisimme aamupäivällä kyselemään, josko Saariselältä tai Kiilopäältä löytyisi lyhyellä varoitusajalla läskipyöriä vuokrattavaksi. Fatbike on ollut omissa haaveissa jo jonkin aikaa, mutta vielä ei ole budjetti antanut periksi sellaisen hankinnalle.

Kaverin polvi onneksi vertyi lämmetessään, ja matka sujui jouhevasti. Poikkesimme pääuralta Päkkimäojan laavulle lounaalle. Viiden, kuuden välissä lounas oli syöty, ja matka kohti pohjoista jatkui. Oli oikeastaan todella kivaa kävellä selvää polkua ja samalla keskustella niitä näitä. Aina tunnin päästä tauko, ja mars eteenpäin. Jossakin vaiheessa matkaa oli sen verran pitkää varvikkoa, että housunlahkeet kastuivat polvesta alaspäin läpimäriksi. Tästä vesi valui sukkaa pitkin kenkään, ja puolivälissä matkaa molemmat jalat litisivät märissä sukissa. Eipä se lämpimänä päivänä pahemmin haitannut, hieman epämukavaa vain.

Ennen poroaitaa pysähdyimme tulipaikalle vielä syömään raskaamman ruoan. Tässä vaiheessa pää ja kroppa meinasivat mennä jo jumiin. Liikkeelle lähteminen tuntui todella työläältä, mutta kone käynnistyi taas kilometrin kävelyn jälkeen. Pian saavuimmekin Maantiekurunjärvelle eli Helanderin Kotajärvelle. Tässä pidimme vielä viimeisen hengähdystauon ennen Suomun ylitystä.

Ai että tuntui mainiolta vaihtaa märät sukat ja kengät crocseihin ja astua viileään jokiveteen. Ylitys sujui taas ongelmitta, ja läpsyttelimme crocseilla Aittajärven teltta-alueelle. Muutamia telttoja näkyi jokivarressa olevan, ja päätimme pystyttää omamme hieman ylemmäs pysäköintialueen ja järven väliin. Teltan pystytyksen jälkeen piipahdimme autolla noutamassa “siviilivaatteita” mukaan. Sen jälkeen makuupussiin ja karkkipussi auki. Nyt itselleni meinasi iskeä ihan kunnon tärinä päälle, ja makuupussiin piti sulkeutua ihan huolella, että vilu katosi. Kyllä päivän kilometrit ottivat veronsa.

5. päivä: kotimatka

Viimeisen päivän kohtalona on aina toimittaa matkapäivän virkaa. Heräsimme kymmenen kieppeillä, söimme pikaisen aamupalan, kasasimme tavarat ja hyppäsimme autoon. Soratietä jyristellessämme yritimme huonolla menestyksellä tavoittaa Saariselän keskusvaraamoa puhelimitse. Ajoimme siis paikan päälle kysymään pyörien perään, ja kuten olettaa sopi, kaikki olivat vuokralla. Kiilopäällä oli puhelinsoiton perusteella sama tilanne. Kävimme paikallisessa ostoskeskuksessa syömässä ihan maistuvan hampurilaisaterian ja ostamassa vähän karkkia tuliaisiksi kotijoukoille. Sen jälkeen Sodankylän sotilaskodin kautta Rovaniemelle, jossa hajaannuimme omille reiteillemme.

Kuten aina, taas täytyy kirjoittaa reissun olleen äärettömän mukavan, ja seuran erittäin hyvää. Sinänsä suositulla vaellusalueella oli todella rauhallista sekä ihmisten että muiden verenimijöiden osalta.

Yksi kohteen valinnan peruste oli se, että halusin käydä katsomassa mikä siinä on, että monet palaavat vuosi toisensa jälkeen noihin UKK-puiston maisemiin. Sain tähän kysymykseen vastauksen, enkä ihmettele asiaa enää ollenkaan. Näissä vajaassa neljässä päivässä ehdimme vain raapaista pintaa, ja korkeintaan käydä katsomassa ns. pakolliset kohteet. Seuraaville reissuille jäi vielä paljon näkemistä ja kävelemistä. Vaikka Sokosti huiputettiin, jäi haaveilemani maisema Sokostilta Luirolle vielä muiden ottamien valokuvien varaan. Kyllä nyt taisi käydä niin, että minusta jäi joku palanen jonnekin Luiron ja Aittajärven väliin.

Hajanaisia havaintoja retkestä, kohteesta ja varusteista:

  • Sääskiä ei juuri lainkaan
  • Ihmisiä ei juuri lainkaan
  • Yötön yö on parasta
  • Maisemat itselleni ennennäkemättömän jylhiä ja kauniita, etenkin Paratiisikurun ja Pirunportin ympäristössä.
  • Itsekuivatut kanan- ja naudanlihat yhdistettyinä pata- ja keittopohjiin ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Tuorepainoltaan 400 g kuivattua lihaa sekä yksi patapussi riittää hyvin kahden ihmisen päivälliseksi.
  • Lundhagsit kastuivat kahtena päivänä litimäriksi – täytyy tutkia asiaa
  • Lundhagsit kuivuivat nopeasti kastuttuaan läpimäriksi
  • Rinkka toimi hyvin
  • Hannah Sett oli oikein mainio teltta kahdelle hengelle
  • Brittiarmeijan lightweight-sadehousuja tulen jatkossakin suosittelemaan kuorihousuja etsiville

Vaellus tehtiin 10.–14.7.2016.

Retken lähtöpiste eli Sodankylän Aittajärvi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7586824.901, E=543705.555.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Uusille urille, osa 6: Kantapään kautta – mitä talvivaellus opetti?

Tähän on kerätty ne opit, joita kaksi vaeltajaa saivat vöidensä alle ensimmäiseltä pidemmältä talvivaellukseltaan Lapin tuntureilla pääsiäisenä 2016.

Tästä osallistujilleen osin uudenlaisesta retkeilyn tavasta olen rakentanut pienen artikkelien sarjan, joka purkaa tuon hienon projektin alkumietinnöistä ja valmistautumisesta loppupäätelmiin asti. Sarjaan kuuluvat jutut ovat seuraavat:

Vaikka niin kokemukset kuin opitkin tuli tietenkin jaettua kaverin kanssa jo matkalla ja sieltä kotiin matkustaessa, samoin kuin vielä jälkikäteenkin, listaan tässä kuitenkin erillisinä meidän molempien merkittävimmiksi nostamat opit tuolta vaellukselta. Sekä osin toki jo sitä edeltäviltä testi- ja harjoituskeikoiltakin. Moinen on asiallista jo senkin vuoksi, etteivät molempien keräämät kokemukset kovinkaan paljon samoja olleet. Kas kun vaelsimme kuitenkin kumpikin paljon erilaisella varustuksella ja suurimmaksi osaksi eri reittejäkin.

Auringossa kimaltelevat puhtaat hanget! Kevättalven päivä tunturissa. Kuva: M.Lindroos.

Karin oppeja

Lumikengät ja sukset

Jos merkittävästi samankaltaiselle vaellukselle taas pääsen joskus lähtemään, saattaa minulla olla siellä kahdet liikkumavälineet. Lumikengät kyllä, niinkuin nytkin. Niiden kanssa nimittäin pystyy etenemään ja toimimaan aivan kaikenlaisissa mahdollisissa eteen tulevissa olosuhteissa. Jyrkissä mäissä, ylös- tai alaspäin, ahtaissa paikoissa, tiheissäkin metsiköissä.

Myös painavan ahkion vetämiseen ja käsittelemiseen löytyy pitoa sekä tukevuutta joka lähtöön. Ahkiokolonna toki asettaa omat rajoituksensa pituutensa ja ”rauhallisten” kaarto-ominaisuuksiensa kanssa, mutta lumikengät eivät rajoita vähääkään, vaan päinvastoin auttavat pärjäämään hankalissakin paikoissa. Mutta kyllä ne myöskin ovat raskaat tarpoa, tietenkin.

Kaikkien mahdollisten paikkojen talvikulkuneuvot. Pito loistava, luisto-ominaisuudet surkeat.

Suksien kanssa pääsee etenemään huomattavasti keveämmin ja/tai ripeämmin, etenkin avoimissa maastoissa, jollaisia pohjoisemman Lapin maastot hyvin suurelta osaltaan ovat. Tätä en avaa yhtään enempää, koskei minulla ole tästä kokemusta, ahkion kanssa. Tämä oli aika selvää jo ennen tälle vaellukselle lähtemistäkin, mutta erinäisistä syistä ei nyt vaan ehtinyt asiaan reagoida, välineitä hankkia eikä testailla ennen tätä reissua.

Mutta minkälaiset ne sukset sitten tulevat olemaan, jotka minun ja lumikenkieni kanssa seuraavalle talvivaellukselle jonnekin pohjan perille lähtevät? Mahdollisten vaihtoehtojen skaala lienee yksinkertaistettuna seuraava:

  • Metsäsukset
  • Telemark-sukset
  • Tumppisukset

Leveät ja pitkät metsäsukset ovat varmasti paras vaihtoehto etenemisen järkevyyden kannalta avoimissa ja loivapiirteisissä maastoissa. Sekä paksuissa, upottavissa lumiolosuhteissa. Siksipä ne varmaan ovatkin perinteisimmät hiihtovaeltajan kulkuneuvot niin rinkan kuin ahkionkin kanssa.

Telemarkit voivat puolustaa paikkaansa erityisesti sillä, jos kulkijalle on erittäin merkittävää päästä nauttimaan laskuista aina siellä, missä se suinkin on mahdollista. Paksuissa lumissa ne eivät metsäsuksille pärjää, tietenkään.

Altaihokeiksi myös joskus kutsutut ”tumppisukset” ovat yleensä noin 120–140 senttiä pitkiä, aika leveitä suksia, joissa on myös teräskantit. Sekä pohjissa pitokarvat, niinkuin toki metsäsuksissakin usein. Niillä pystyy sekä laskemaan aika hyvin mäkiä, vaikka mutkien kera, että myös hiihtämään paksuissakin lumissa. Jälkimmäisessä lajissa eivät tietenkään nekään pärjää metsäsuksille.

Minun suksivalintani on nyt kallistumassa jälkimmäisiin. Yhdestä yksinkertaisesta syystä, jota ei ole vielä mainuttu laisinkaan. Kahden kulkuneuvon taktiikalla nimittäin toisten välineiden on aina kuljettava joko retkeilijän selässä, taikka ahkion päällä. Ahkion päällystä on minun näkemykseni mukaan loistava paikka, koska joustavien nyörien alle on erittäin helppo laittaa varusteita kiinni, samoin kuin ottaa käyttöön. Eivätkä ne siellä ole myöskään hiukan vähääkään tiellä, taikka mitenkään muutenkaan haittaamassa kulkemista. Paitsi pitkät sukset kyllä olisivat. Siinä se.

Paitsi. Jälkikirjoituksena talven 2017 tunturivaelluksen jälkeen yhdistelmällä metsäsukset ja ahkio. Pelkästään niiden kanssa pääsi kyllä etenemään oikeastaan aivan joka paikassa ja olosuhteissa – tosi paljon vähemmällä energiankulutuksella. Joka toki tuli sitten korvattua pidemmillä matkoilla. Näistä lisää joskus myöhemmin.

Mies, rinkka ja Altaihok-sukset Repoveden metsissä.

Ahkio ja rinkka

Talvivaelluksia tehdään perinteisesti joko rinkka selässä, tai ahkiota perässään vetäen. Minä kuitenkin ensimmäisinä talvina ahkion vetämistä testaillessani ryhdyin kokeilemaan vetovyön integroimista rinkkaani, päätyen sellaisiin tuloksiin, että tuollainen vetolaite toimi aivan totaalisen täydellisesti meikäläiselle. Niin, ettei raskaankaan ahkion vetäminen edes pitkiä taipaleita aiheuta yhtään minkäänlaista rasitusta mihinkään kohtaan elimistöä. Muuta kuin kovan duunin vaikutukset jalkoihin ja koko kehoon tietenkin. Muttei mitään kipeytyneitä paikkoja tai muita epämukavuuksia.

Niinpä lopetin testailemiset aikanaan juuri siihen, ja olen siitä lähtien tehnyt talviset ahkioretkeni tuolla täysin epäortodoksisella ahkio+rinkka-konfiguraatiolla.

Sen haittapuolina ovat toki hiukan kankeampi käytös ahtaissa paikoissa kuin pelkkien vetovaljaiden kanssa, sekä tietenkin paino. Etupuolelle tulee sitten täydellisen vetomukavuuden lisäksi runsaat, väljät ja dynaamiset pakkaustilat. Rinkassa kuljetan normaalisti vain kevyitä vaatteita, sekä kameraa, puhelinta ja juomapulloa olkahihnojen taskuissa. Myös makuupussia joskus. Rinkan paino 8–10 kiloa.

Yhtään eivät käsitykseni muuttuneet tämän vähän pidemmänkään ahkiovaelluksen tuloksena.

Savotta 906 ahkionvetolaitteena.

Liikaa muonaa

Muonaa on meikäläisellä aina ollut liikaa mukana. Aivan kaikilla vaelluksilla, niin talvi-, kuin kesäaikaankin. Toisaalta se kuuluu minun periaatteisiini, olla aina varustautunut niin, ettei pärjääminen vaarannu, vaikka tulisi hankaluuksiakin. Vaikka matkanteko hidastuisi tai peräti pysähtyisi ties mistä syystä. Tai joltain muulta seurueen jäseneltä alkaisivat eväät hiipua.

Tälle retkelle pakkasin sitten vallan tietoisesti VIELÄ ylimääräsitä usean päivän tarpeen verran. Siksi, että pääsisin kokemaan ihan käytännössä, miten sitä pystyy kulkemaan silloin, kun mukana on 10 vuorokauden varustus.

Nythän meillä kävi peräti päinvastoin, eli matkamme eteni jopa suunnitelmaamme nopeammin ja vietimme Lapin hangilla vain 5 vuorokautta, suunnitellun 6–7:n sijasta.

Ahkio + lumikengät = rankka yhdistelmä!

Tiedossa oli tämä tietenkin oikein hyvin jo ennen reissua. Erilaisia oikeita retkiäkin kun on tällä varustuksella takana jo aika monia. Mutta olipa hienoa kalibroida tämäkin kokemuspohja taas vähän pidemmällä yhtäjaksoisella menolla.

Ihan hyvä keskimääräinen päivämatka on jossain 10 kilsan paikkeilla. Vaihdellen toki valtavasti lumiolosuhteista ja maaston korkeuseroista riippuen. Tällä retkellä meikäläisen päivätaipaleiden sarja oli siis seuraavan näköinen:

  • Retkipäivä 1: 8,1 km
  • Retkipäivä 2: 14,8 km
  • Retkipäivä 3: 8,7 km
  • Retkipäivä 4: 17,4 km
  • Retkipäivä 5: 13,2 km
  • Yhteensä: 62,2 km
  • Keskiarvo: 12,4 km

Noista ensimmäinen päivä oli siis vain iltapuhde, joka kiidettiin kehoihin pitkästä automatkasta ja reissun odotuksesta latautuneella energialla. Toisen päivän seikkailujen rasitukset sitten varmaankin näkyvät kolmannen päivän lyhyempänä taipaleena. Ja nelospäivä oli jo semmoinen rypistys, että tuskin meikäläinen voi pidempiä yhden päivän aikana päästä juuri missään olosuhteissa, noilla varusteilla ja kuormilla. Mutta ei se kuitenkaan vaikuttanut siirtävän mitään rasitusta tai vaivaa seuraavalle päivälle.

Oikeastaan harmittaa, etten pitänyt tuolla retkellä pulssivyötä ja saanut sen mukana dataa siitä, minkälaisella kierrosluvuilla sekä tehotasoilla elimistöni nuo päivät duunasi. Aikamoinen se joka tapauksessa oli keskimäärinkin, saati joillain taipaleilla. Se oli helppo tuntea, koska oman pulssitasonsa osaa jo karkeasti sanoa aivan ilman mittareitakin. Samoin reilut duunit tuntuivat ruuan kulutuksessa, sekä elimistön väsymyksenä iltaisin. Mutta likimain täysin positiivisilla tavoilla – lukuunottamatta vain paria, luultavimmin suola- ja mineraalitasapainon hiipumisesta aiheutunutta harmia.

Mies + lumikengät + rinkka + ahkio tositoimissa. Kuva: M.Lindroos.

Canada bootsit

Sellaisilla minä olen painanut menemään jo useamman vuosikymmenen mitä erilaisimmat talvitouhut, laavu- ja kotakeikoista lukemattomiin lumikenkäretkiin. Koska sellaiset ovat tavattoman lämpimät kaikenlaisilla keleillä, sietäen loistavasti myös vetisiäkin olosuhteita. Samaten ne ovat tukevat patikointiin tai muihin aktiviteetteihin, kunhat ovat sopivan kokoisiksi valitut, taikka sellaisiksi käyttäjänsä jalkoihin pohjallisilla ja sukkakombinaatioilla viritetyt.

Yli 25 vuotta minua palvelleilla Husky-merkkisillä bootseilla tämänkin keikan kuljin. Mutta tällä kertaa ne alkoivat pikkuhiljaa hiertää rakonalkuja jalkapohjiini. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että nyt jouduin pusertamaan kovemmin ja pidempään kuin koskaan ennen. Mutta todellinen syy selvisi sitten viimeisessä majapaikassamme Rihmakurun kodalla sisäkenkiä kuivumaan laittaessani. Ne olivat lopulta alkaneet vallan hajota, hiertyneet jo monesta paikasta risoiksi. Nuukana miehenä vein ne näytille tutulle suutarille, joka katseli minua hiljaisesti vinoon aika pitkän ajan, ennenkuin sanoi, ettei noista kuule saa kalua enää millään konstilla. Harkitsin kirjoittaa valmistajalle tuotteista, jotka eivät kestä käyttöä edes kunnolla yhtä neljännesvuosisataa, mutta tyydyin sitten kuitenkin vain hankkimaan uudet seuraavan talven seikkailuihin.

Vanhat hirmuhyvät buutsit, joiden takuuaika tuli täyteen juuri tällä reissulla.

Makuualusta pehmenee miehen mukana

Pitää alkaa harkita pehmeän makuualustan käyttöä! Vaikka moinen onneton mukavuushakuisuus kyllä ärsyttää vanhanajan kulkijaa, joka on koko eräuransa pärjännyt hienosti pelkkien PU-rullien kanssa, kai se mukavuudenhalu vaan sitten kasvaa iän myötä. Kaksi päällekkäistä Thermarest Zrest -alustaa olivat kyllä mainion mukavan lämpimät, mutta kivikovilla alustoilla (laverit, jäätynyt lumikenttä) lepääminen ja nukkuminen oli välillä jo melko ”kovaa touhua”.

Tätä miehen pehmenemistä on vissiin vielä edesauttanut joidenkin tutuimpien eräkollegoiden herkuttelut nykyaikaisten ”puhallettavien barbaroidensa” kanssa. Kuten kaverini tälläkin reissulla. Hänen kesäaikaiset teltanpaikan valintansa milloin kovan soran ja milloin kallioiden päälle kummastuttivat ensin aikansa vanhaa pierua, ja asiayhteyksien tajuamisen jälkeen ovat nekin alkaneet järsiä uskoa vanhoihin kunnon välineisiin.

Kultaiset säännöt

Jos vaelletaan kimpassa, pitää sopia etukäteen mitä tehdään, kun päädytään erilleen suunnittelematta. Vanha tuttu totuus tietenkin, mutta täytyy muistaa tällaisista asioista puhua etukäteen reissua suunnitellessa ja sopia noudatettavista käytännöistä erilaisissa eksymisen tai erilleen päätymisen tilanteissa. Vielä vähän sitä klassista eksyneen kultaista sääntöä monipuolisemmin. Muistavathan kaikki tuon?

Palaa takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi oltu yhdessä.

Bensiinikeitin on jautaa!

Se on hyvin tehokas, mikä on suuri mukavuustekijä ruokia ja juomia valmistaessa kylmissä oloissa, puhumattakaan lumen sulattamisessa. Ja tärkeintä on toimivuus pakkasista piittaamatta, päinvastoin kuin kaasukeittimillä, jotka toki ovat kaikkein kätevimpiä oikeastaan kaikkina muina aikoina, paitsi talvipakkasissa.

Eivät ole juuri tenukeitintä monimutkaisempia tai hitaampia käyttääkään, kunhan ensin oppii oman keittimensä jokuset pikkuiset niksit ja parhaat käytännöt kunnolla. Minä olin ne kaikki onneksi ehtinyt jo hyvin oppia ennen tätä keikkaa, vaikka moinen hienous oli itselläni ollut käytössä vasta edellisestä syksystä lähtien.

Tuohon perehtymisen myötä menin keskitalvella tekemään oikein kunnon testiajot monien erilaisten retkikeitinten kanssa, kolmella erilaisella polttoaineella ja vakioiduissa oloissa. Itse päädyin testaamaan, koska mitä moninaisimmat löytämäni ”keitintestit” olivat kyllä varsinaista mielipidehöttöä. Julkaisenpa nekin tiedot tässä joskus, kunhan ehdin artikkelin muotoon jalostaa.

Vanha kunnon Trangia on puolestaan talvioloissa hitsin hyvä, vaikka keveämpiä vaihtoehtojakin löytyy. Se nimittäin pysyy pystyssä lumilla helposti, ilman viritystä ja vaivannäköä, sietää hyvin tuulta ja taipuu joka touhuun. Vaikkei esimerkiksi monen ruuan ja veden keittämiseen tai paistamiseen olisikaan tarvetta, niin ainakin lumen kauhomisessa ja sulatuksessa useammille kattiloille on kummasti kysyntää.

Primus X2 polttaa bensiiniä Trangian keittimen sisällä, osana yhtä retkikeitinten testisarjaa.

Hiven aineita

Aineitakin on hyvä olla hiven mukana, joo. Kyllähän kunnon huiputuksia on esimerkiksi hienoa vähän juhlistaa. Oikeasti kyse on nyt kuitenkin suoloista, sekä hivenaineista, joiden täydennys on aivan pakollista kunnon rasitusta sisältävällä reissulla!

Minä olen vaikkakin yhä elävä, niin huono esimerkki tämän asian ymmärtämisestä ja hoitamisesta. Olisiko tämä ollut nyt jo kolmas retki, missä olen onnistunut vetämään osan lihaksistoani johonkin merkilliseen kramppitilaan joidenkin hivenaineiden hiipumisen vuoksi! Magnesiumista on luultavimmin ollut kyse. Niin harvoin kun niitä on sitten sattunut, olen aina onnistunut asian välillä taas unohtamaan – ja niin päätymään siihen taas sitten uudelleen vuoden parin välein. Jopa siitäkin huolimatta, että kokemukset ovat välillä olleet suorastaan pelottavia.

Niinhän pääsi sitten tapahtumaan tälläkin retkellä, missä vetelin elimistöäni (eikun sitä hemmetin ahkiota) hyvin suurilla tehoilla pitkät päivät ja päivästä toiseen.

Mutta nyt en kyllä enää lähde minnekään ilman vitamiineja! Oma käytäntöni kaikilla yhtä päivää pidemmillä retkillä on nykyään sellainen, että osana aamiaista hulautan naamariini mukillisen monivitamiinitabletista tehtyä kuplajuomaa. Niitä on olemassa Beroccaa, Multivitaa ja vaikka mitä. Sellaisia, missä on jotakuinkin kaikki mahdolliset vitamiinit, fetamiinit, metallit ja muut suolat, mitä ihmisen koneisto voi edes periaatteessa toimimiseensa tarvita.

Leppoisuusmittari

Piippu se on mitä mainioin mukana kulkeva mittari tähän tarkoitukseen. Ainakin minulla, joka olen sellainen asian yhdenlainen ääriharrastaja. Nimittäin minulle on päässyt aikojen kuluessa piipun poltosta muodostumaan sellainen rituaali, josta on ainoastaan hienon hienoja muistoja. Ja yhtälö on sitten pikkuhiljaa kääntynyt niin päin, että piipun kanssa turaamiseen herää into vain silloin, kun sattuu joku juuri oikeanlainen paikka sekä hetki. Täysin olennainen osa tämän yhtälön toteutumisessa on kiireettömyyden tunne.

Kyllähän minä varmaan saisin piipullisen rakennettua, poltettua, putsattua ja paketoitua esimerkiksi varttitunnissa. Mutta jos on olemassa tieto tai edes tunne vain vartin olemassaolosta, ei koko fiilistä voi syntyä ollenkaan – edes maailman hienoimmassa paikassa. Tällaisilla eväillä minä nykyään poltan piipullisen ehkä 3–6 kertaa vuodessa.

En polttanut tällä talvivaelluksella. Vaikka se niin penteleen hieno olikin! Ilmeisesti vaan juuri sellaista kiireettömyyden ja leppoisuuden tunnetta ei sitten päässyt korvieni väliin kehittymään. Ei edes Hannukurun tai Rihmakurun kodissa, missä moinen olisi jopa saattanut olla mahdollista, näin jälkikäteen ajatellen.

Uudempi piippukaveri huilaa kaatuneen tammen rungolla.

Malkuksen oppeja

Alla olevat tekstit ovat vaelluskaverini kirjoittamia, vaikka koko artikkelin alla onkin blogin pitäjän puumerkki.

Liikaa muonaa ja paino aivan rajamailla

Muonaa aivan liikaa mukana – toisaalta kelit yllättivät, ja kaikki arviot nopeudesta edetä ylittyivät. Mutta paino oli kesäreittiä seuraillessa kaiken A ja O, sillä koko matka oli umpihankea. Yhtään lisää painoa ei tuolla reitillä olisi voinut olla mukana, ja nytkin jo hurjimmissa laskuissa rinkka tuntui.

Liukua olla pitää

Liukuva suksi sopii Suomen tuntureille parhaiten, vaikka Hokeillakin pärjäsi ja muutamissa paikoissa oli jopa hauskempaa kuin perinteisillä suksilla olisi ollut. Silti kunnon liukuvat sukset olisivat 95% matkasta olleet paras vaihtoehto.

Jyrkemmille rinteille puolestaan Hokkien kyvyt loppuisivat nopeasti, nytkin lasku Taivaskerolta hotellille kovalla lumella rasitti todella jalkoja, kun suksi piti saada kantilleen kovalla alustalla.

Mies, rinkka ja tumppisukset tositoimissa Repoveden Valkjärven jäällä.

Puhelimet eivät aina toimi

Lapissa kännykkään ei voi luottaa edes alueella, jossa kenttää on merkitty koko alueelle (tämäkin on tosin jo aiemminkin koettu, mutta ei aina muistu mieleen). Hyvä käytäntö on sopia missä nähdään jos eksytään, vaikka tarkoitus olisikin edetä samaa matkaa.

Sumu ja pilvet voivat yllättää

Huonolla näkemällä ylhäällä on ikävää, ja vähänkin pahemmassa paikassa vaarallistakin. Kivaa ei ole helpommassakaan paikassa, kun ei näe, ja tasapainoa joutuu hakemaan sauvoilla. (Tämä kuuluu ehkä kategoriaan kertauksen kertauksen kertaus, mutta tulipa taas todettua).

Talviset tunturiolosuhteet ovat välillä oikeasti haastavat. Kuva: M.Lindroos

Olosuhteiden vaihtelu

55 km matkalla koettiin kaikkea jäisestä korpusta upottavaan puuterilumeen. Välineillä pitää pärjätä näissä kaikissa, mukaan lukien yöpymisvarusteet. Nyt käytössä oli kota- ja tupaverkosto, mutta teltan kasaaminen pehmeään puuteriin olisikin ollut melko työlästä.

Kevättalvi on parasta vaellusaikaa

Monista opeista huolimatta reissu oli huikein vaelluskeikka tähän saakka. Lumen päällä liikkuminen oli jotain ihan muuta kuin varvikossa ja kivikossa hyttysten syötävänä tarpominen. Tunturit kirkkaassa kuutamossa ovat hieno näky, jota kesällä ei pääse näkemään.

Tunturimaasto juuri ennen hämärän putoamista. Kuva: M.Lindroos.

Hiljaa hyvä tulee

Alkuun haaveilimme tietysti jonkin kesyttämättömän erämaan valloituksesta, syysreissuilla kun ne ovat osoittautuneet hienoimmiksi paikoiksi. Onneksi kuitenkin testasimme niin Repovedellä kuin lähempänäkin, ja päätimme ottaa vain yhden askeleen ja valikoida laduttoman erämaan sijaan reitin, jossa saattoi valita valmiin latupohjan tai umpihangen. Olisi jäänyt reissu upottavassa hangessa lyhyeksi, ja kelin yllättäessä itselläni yöpyminen olisi ollut perin epämukavaa pelkän Fjellduken suojassa.

Mitä ei opittu

Ehkä tähän on syytä lisätä vielä muutamia asioita, joita olemme jo talviliikkumisesta tahoillamme oppineet ennen tätä reissua, kun molemmat olemme myös innokkaita off-pistelaskettelijoita. Tärkeintä tietysti on taito käsitellä suksia ja sauvoja maastossa. Hallita liike jyrkissäkin mäissä, ja ymmärtää riskit laskiessa.

Lumen käyttäytyminen on myös syytä tuntea ja ymmärtää, että lumi voi vyöryä. Aivan pienikin lumen siirtymä sopivassa paikassa voi saattaa varomattoman suksistelijan pahaan kiipeliin.

Nesteytystä ei pidä unohtaa talvellakaan. Kuiva pakkasilma kuluttaa nestettä nopeasti, ja juoda pitää jatkuvasti ja jo ennen kuin on jano – vaikka kylmä vesi ei pakkasessa houkuttelisikaan.

Sekin oli jo aiemmilta reissuilta opittu, että parhaiten tällaisesta reissusta saa irti, kun ei etene koko matkaa yhdessä porukassa. Luontokokemus on parhaimmillaan yksin, vaikka iltasella onkin mukava välillä jutustellakin, ja tarpeen vaatiessa apukin on kuitenkin lähellä. Television kauhusarjojen opit turmiosta erilleen lähdettäessä kannattaa ainakin vaellusreiteillä tupaverkostoon tukeutuessa unohtaa. Pikemminkin voi olla jopa riski edetä porukassa, jos se johtaa ajatteluun, että pitää vielä vähän jaksaa kun muutkin jaksavat. Voimien loppuminen talvella on eri luokan kriisi kuin kesällä. On parempi olla yksin hyvissä voimissa kuin ryhmän mukana huonossa kunnossa.

–Kari ja Malkus

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Kaikki sarjan osat löydät tästä.