Matalan kynnyksen retkeilyä Matildanjärvellä, Teijon kansallispuisto, Salo

Vuoden 2015 alussa kansallispuistostatuksen saanut Teijon kansallispuisto tarjoaa matalan kynnyksen retkeilymahdollisuuksia myös niille, jotka vielä harjoittelevat erätaitojaan tai muuten vaan nauttivat helpoista ja hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Viime syksynä kirjoitin postauksen Sahajärven kierroksesta, joka on myös aloittelijalle sopiva reitti, mutta jos vieläkin simppelimpää ja lyhyempää vaihtoehtoa Teijolta etsii, niin Matildanjärven kierros vastaa siihen tarpeeseen paremmin kuin hyvin.

Matildanjärven kierroksella on mittaa vajaat 6 kilometriä, ja useimmat starttaavat reitille Teijon luontokeskuksesta, joskaan kukaan ei kiellä aloittamasta kierrosta yhtäläillä vaikka järven länsipäästä, Mathildedalin kylän tuntumasta.

Matildanjärven kierros on rengasreitti, ja jos sille lähtee luontokeskukselta, niin suosittelisin kulkusuunnaksi myötäpäivää, sillä silloin reitin tylsimmät eli tietä pitkin kuljettavat osat tulee suoritetuksi suhteellisen nopeasti lähdön jälkeen. Loppumatkan saakin sitten nauttia metsän keskellä kiemurtelevasta polusta ja monin paikoin järvelle avautuvista upeista maisemista.

Vaikka Teijolta löytyy paljon myös suomaastoa, niin Matildanjärven kierroksella sitä tulee vastaan vain hyvin vähän. Jos suomaisemaa ja pitkospuita kaipaa, niin silloin kannattaa suunnata kansallispuiston muihin osiin.

Palvelut Matildanjärven kierroksella ovat kansallispuistomaiseen tapaan hyvät. Laavuja ja nuotiopaikkoja löytyy tämän alle 6 kilometrin kierroksen varrelta useampia, samaten ulkovessoja. Polttopuita on meidän kokemuksemme mukaan ollut myös aina hyvin saatavilla.

Reitin helpon saavutettavuuden, helppokulkuisuuden, hyvän palvelutason ja mainioiden maisemien varjopuolena on se, että reitillä riittää kanssaulkoilijoita. Täydellistä rauhaa hakevalle Matildanjärven kierros ei siis varmasti ole paras valinta. Väkimäärä on tietysti vahvasti riippuvainen vuodenajasta ja säästä, sillä reilu vuosi sitten samaisella reitillä yöretkeillessämme emme kohdanneet ristin sielua vuorokauden aikana. Asiaa saattoivat toki selittää silloin paukkuneet yli 20 asteen pakkaset.

Sen sijaan kun tänä vuonna olimme Matildanjärvellä maaliskuisen aurinkoisena lauantaina, niin muita retkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, muttei sentään ärsyttävyyteen asti.

Teijon luontokeskuksella on puhaltanut uudet tuulet tänä vuonna, ja luontokeskus on siirtynyt Metsähallitukselta paikalliselle yrittäjälle maaliskuun alussa. Jututin yrittäjää pikaisesti ja sain selville, että kahvilan palveluita ollaan kehittämässä entistä paremmiksi.

Lisäksi luontokeskuksessa toimii pienimuotoinen retkeilytarvikemyymälä, josta päiväretkeilytarvikkeita voi ostaa kotiin unohtuneiden tai aikaisemmin hankkimatta jääneiden tilalle. Teltat ja makuupussit kannattaa kuitenkin muistaa pakata vastakin matkaan mukaan, sillä niin järeää retkeilykalustoa ei myymälästä löydy. Kesää silmällä pitäen kannattaa muistaa, että Matildanjärveltä löytyy kanootteja ja sup-lautoja vuokrattavaksi. Lisäksi kesäksi on luvassa opastettuja metsäretkiä, joten tapahtumatarjonnan suhteen kannattaa pysyä kuulolla.

Matildanjärven kierrokseen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös tutustuminen ihan läheltä löytyvään Mathildedalin ruukkikylään, josta pystyy hankkimaan niin retkieväät metsään kuin virkistävän juoman reippailun päätteeksi. Yösijaa tarvitsevat löytävät Mathildedalista myös mainioita majoituspaikkoja. Tunnelmia minilomalta Mathildedalissa voi käydä lukemassa blogistani.

Teijon luontokeskuksen pysäköintialue kartalla. Sijainti: N=6681658.407, E=274986.423 (ETRS-TM35FIN)

Lumoavan jäätikön jäljillä, Svartisen, Norja

Jäätiköt ovat saaneet viime aikoina ansaitsemaansa huomiota. Näitä majesteettisia jääpalakoneita syövä ilmastonmuutos tuo julkisuutta, mutta kaikki eivät valitettavasti ole vielä ilmiöstä vakuuttuneita.

Julkisuutta liikkuvan kuvan muodossa ovat antaneet elokuvat. Nämä kaukaiset ja karut jäämaailmat on esitelty upeasti, ja monet Hollywoodin block busterit on osittain kuvattu Islannin jäätiköillä tai niiden läheisyydessä.

Halusin tietysti elokuvien jälkijunassa nähdä itsekin ilmielävän jäätikön. Suomesta ei valitettavasti varsinaisia jäätiköitä löydy, vaikka muutamalta tunturin huipulta löytyy lunta kesälläkin. Onneksi ei kovin kauas tarvitse lähteä. Ruotsista löytyy jo jotain, ja Norjasta lisää. Google Earth toimi jäätikönmetsästyksessä hyvin, ja päätin suunnata kohti Norjaa ja Svartisenin jäätikköä. Oli heinäkuu, ja halusin päästä lähelle jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa.

Jäätikkövirta auringonsäteiden osuessa ovat vaikuttava näky

Svartisenin jäätikkö sijaitsee noin Rovaniemen korkeudella, E6-valtatien varrella, Mo i Ranan kaupungin pohjoispuolella. Svartisen on yhteisnimi kahdelle jäätikölle: Vestre Svartisen ja Østre Svartisen. Vestre on Manner-Norjan toiseksi suurin jäätikkö, ja Østre neljänneksi suurin. Yhteispinta-alaa näillä on 369 neliökilometriä, joten kyseessä ei ole ihan mikään tunturin laella näkyvä lumikasa. Jäätikkö on matalimmillaan vain 20 metriä meren pinnasta, mikä tekee siitä helposti saavutettavan.

Suomi – Norja – jäätikkö

Lähdimme Vaasasta merenkurkun yli Wasaline-autolautalla kohti Ruotsia ja Uumajaa. Uumajasta suuntasimme seuraavana aamuna E12-tietä pitkin kohti Mo i Ranan kaupunkia Norjassa. Mo i Rana toimii hyvänä tukikohtana Svartisenin-retkelle.

Hyvinnukutun yön jälkeen kurvailimme kaupungista pohjoiseen E6-tietä pitkin, kunnes tulimme Røswollin kylään, josta käännyimme kohti Mo i Ranan lentokenttää. Matka jatkui lentokentän ohi jäätiköltä laskevan joen vartta pitkin aina Svartisvatnet-nimiselle järvelle. Jos ohjeet ovat epäselvät, löydät perille syöttämällä Google Mapsiin osoitteen: Svartiskiosken, Rana. Yhteensä ajoaikaa Mo i Ranasta tuli noin 45 minuuttia.

Matkalla jäätikölle

Järven rannalta voi patikoida linnuntietä noin 6 kilometriä jäätikön reunalle, tai sitten voit rentoutua veneen kyydillä 4 kilometriä matkasta. Venematka kestää noin 20 minuuttia ja vie vesiputoukselle, josta on vielä 2 kilometriä matkaa näköalapaikalle. Muista kuitenkin ottaa veneen paluuaikataulut ylös. Jos myöhästyy viimeiseltä veneeltä, pääsee patikkaretkelle. Minun varusteeni eivät olleet pitkää vaellusta varten, vaan lähinnä lenkkarit + verkkarit ja kamerareppu -tasoa.

Vesiputous ja nousu vuorelle

Sain tuhlattua vesiputousta kuvaillessa jo tunnin. Putous oli hämmentävä, koska vesi tulee luolasta, liuskeisen vuoren sisältä. Koko maasto muistuttaa samalla vuorten poimuttumisesta ja voimista, mitä jalkojemme alla tapahtuu. Valtavia voimia, joihin verrattuna ihminen tuntee itsensä pieneksi.

Vesiputous saa alkunsa vuoren sisällä olevasta joesta

Reitti jäätikölle on hyvin merkitty ja on pääasiassa tasaista kalliota, muutamaa kivikkoa lukuunottamatta. Pieniä lampia löytyi kallioiden lomasta. Ennen jäätikköä avautuu näkymä vaaleansiniselle Austerdalsvatnet-järvelle, joka selkeästi saa vetensä ja värinsä jäätikön sulavista lumista ja liukenevista mineraaleista.

Kilometrin nousun jälkeen vuorten huiput alkavat häämöttää

Lopulta tullaan näköalapaikalle, jossa on pieni sateensuoja. Ei sateensuojaa voi mökiksi kutsua. Muistuttaa lähinnä lapsuuden lautakasoja, joita sanoimme majoiksi. Suurin osa porukasta tyytyi majan näköaloihin, mutta halusin itse päästä lähemmäs jäätikköä. Suuntasin siis vuoren rinteelle keikkumaan, vaikka rinteessä olikin varoituskylttejä, ja mitään virallista reittiä jäävirran tuntumaan ei siis ollut. En suosittele varoituskylttien uhmaamista kenellekään, koska jäätikkö voi olla yllättävä, ja koskaan ei tiedä milloin kivenlohkareita putoilee niskaan.

Kauempaa rinne näytti helpolta peruskivikolta, mutta mittasuhteet yllättivät taas kaupunkilaisen. Hups. 4 metriä korkeita kielekkeitä ja rotkoja, joiden seasta sai etsiä reittiä jäävirran tuntumaan.

Alakulmassa maja ja Austerdalsvatnet-järvi kuvattuna jäätiköltä päin

Jäätikkövirran massiivisuuden huomaa vasta lähempänä. Ihmiset näyttivät muurahaisilta jäävirran kokoon nähden. Valitettavasti en kerennyt kosketusetäisyydelle jäästä, koska veneen viimeinen paluumatka alkoi lähestyä uhkaavasti. Otin viimeiset kuvat ja suuntasin juoksujalkaa kohti satamaa. Kerkesin juuri kyytiin, ja leppoisa venematka sai alkaa.

Mittasuhteiden kontrastia

Yhteenveto

Täytyy sanoa, että vaikuttava kokemus, vaikka en ihan jäätikön päällä tai kosketusetäisyydellä ollutkaan. Ainakin minuun tämä näkymä jätti jäljen, ja todellakin toivon, että ihmiskunta ei täysin tuhoa näitä jäisiä jättiläisiä.

Jäätikkövirran matka loppuu järveen

Tämä päiväkohde on helppo liittää osaksi Norjan-reissua. Alueella ei tosiaan paljon palveluita ole, joten suosittelen ottamaan mukaan omat eväät. Jokin pieni kioski veneen lähtöpaikassa oli, mutta en sen tarkemmin katsonut mitä sieltä löytyi. En suosittelisi kohdetta ihan pienille lapsille, mutta varmasti kouluikäiset suoriutuvat kunnialla reissusta. Varsinkin, jos osa retkestä oikaistaan veneellä.

Taustalla vene, jolla säästää reissusta 4km

Esteettömästi ja auton ratista tätä kautta ei pääse tutustumaan jääpalakoneeseen. Jos siis haluaa nopean vilkaisun jäätikköön, onnistuu se Fv17-tieltä, jäätikön pohjoispuolelta. Et voi ajaa ohi näkemättä kohdetta. Fv17 on muutenkin varsinainen näköalareitti. Tie alkaa Mo i Ranasta ja kulkee rannan tuntumassa aina Bodøn kaupunkiin asti. Suosittelen!

Näköala Fv17-tieltä Svartisenille.


GoogleMaps satamaan: Svartiskiosken, Rana
ETRS89 koordinaatit satamaan: Nlat 66.491910 Elon 14.195072
Jäätikkövirran koordinaatit: Nlat 66.517827 Elon 14.093145

Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo – keskikesän vaellus UKK-puistossa

Kun kesäloman ensimmäinen 1,5 viikkoa alkoi olla takana, oli pahimmat istumatyöläiselle kertyneet fyysisen työn vajeet jo ehditty kompensoimaan hillasuolla sekä kesäpaikan kattotalkoissa ja ympäristön siistimisessä. Tuntui, että olisi aika alkaa luomaan todeksi heinäkuulle suunniteltua vaellusreissua. Alustavaassa suunnitelmassa oli haarukoituna reissun ajankohta (heinäkuu), kesto (4–6 vrk) ja todennäköinen kokoonpano (yksin).

Eräänä lauantaina olin tehnyt alustavan päätöksen, että lähtisin reissuun maanantaina sen jälkeen, kun mansikkamaalle olisi saatu asennettua rastasverkko. Sattumalta lauantai-iltana vanha kaverini piipahti iltakahvilla, ja siinä tuli käytyä myös lomasuunnitelmat lävitse. Tunti heidän lähtönsä jälkeen sama kaveri soitti ja ehdotti yhteistä vaellusreissua. Vaikka olin henkisesti latautunut lähtemään ensimmäiselle yksinvaellukselleni, ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, kun hyvä kaveri tarjoutui seuraksi.

Ainoa asia mitä hetken mietin oli aikataulu, jonka asettama raami hieman tiukkeni alkuperäisestä väljyydestä. Kaverilla oli seuraavan viikon lopulla muita suunnitelmia siten, että torstaina olisi hyvä kotiutua. Kolmen sekunnin miettimisen jälkeen päätimme, että lähtisimme matkaan jo seuraavana päivänä eli sunnuntaina, jolloin pääsisimme kairaan jo illaksi. Jo alun perinkin minulla oli vähän sellainen fiilis, että viikko poissa kesäpaikalta olisi ehkä vähän turhan iso siivu lomasta perheen kanssa. Tästäkin näkökulmasta tämmöinen reilu puolikas viikko sopi erittäin hyvin!

Alkuyö sujui sitten pakkaillessa ja eväitä lajitellessa. Kesäkuun aikana toki olin huudattanut ruokakuivuria niin, että jauhelihat, kanat ja muutamat kasvislisukkeet olivat valmiina odottamassa.

1. päivä (Aittajärvi–Vetämäkuru)

Sunnuntaina iltapäivän puolella lastasin rinkan autoon, vein lapset mummilaan, poikkesin tankilla ja lähdin ajelemaan Pudasjärveltä kohti Napapiiriä, jossa kaveri hyppäisi kyytiini. Kaverin auto kaarsikin Napapiirin Shellille noin 10 minuuttia minun jälkeeni. Kun tavarat oli siirretty autooni, jatkoimme nelostietä kohti pohjoista.

Sodankylässä kävimme kaupasta viimeiset evästäydennykset ja poikkesimme Kotipizzassa “pikaruualla”. Hitaasta palvelusta huolimatta hyvältä maistui, ja vatsa täynnä oli hyvä heittäytyä jälleen nelostien vietäväksi. Saariselällä poikkesimme Kaunispään huipulla, josta jatkoimme vielä joitakin kilometrejä pohjoiseen ja käännyimme Kuutuan metsäautotielle. Sorapätkää riittikin vajaa 40 kilometriä. Aittajärven P-alueella oli 5–6 autoa, yllättävän vähän, ajattelin.

Puoli tuntia ennen puoltayötä saimme itsemme ja rinkkamme lähtökuntoon. Laskeuduimme Suomujokivarren kahlaamolle. Vesi ei ollut kovin korkealla, ja polviin käärityt housunlahkeet säilyivät kutakuinkin kuivana. Kahlaamolta lähdimme etenemään Maantiekurun suuntaan, tavoitteenamme kartalla näkyvä poroaita. Ensimmäisen yön ajattelimme viettää poroaidan lähellä. Vetämäkurun kupeesta löytyikin teltalle sija, ja näin oli ensimmäisen leirin pystytyksen aika. Nukkumaan ehdimme joskus kahden aikaan. Sääskiä ei näkynyt, mitä ihmettelimme.

2. päivä (Vetämäkuru–Sarvioja–Paratiisikuru–Pirunportti–Ainin Kotavaara)

Maanantaina heräilimme helteiseen aamupäivään ja nautimme reissun ensimmäisen kenttäaamiaisen. Pakkasimme leirin selkäämme, ja lähdimme nousemaan Kuotmuttipäälle. Hikeä meinasi pukata, kun nousimme mäntyvaltaista rinnettä kohti tunturikoivikkoa, ja siitä edelleen paljakkaan. Hyttysiä ei ollut vieläkään, mutta paarmoja riitti senkin edestä. Ilma oli paitsi aurinkoinen ja lämmin, myös erittäin seisova. Vasta päästyämme paljakkaan, tuli muutamia armahtavia tuulenvireitä.

Kuotmuttipäällä alkoi todella realisoitua, että täällähän sitä taas ollaan. Painalsimme Kuotmuttipään lakea kohti Kaarnepäätä. Kiintopisteeltä kiintopisteelle paarustaen saavutimme Kaarenpään huipun, ja huipulla kohtasimme äkäisiä ja isoja kimalaisia. Tässä vaiheessa huomasimme, että paarmat olivat jostakin syystä enemmän kiinnostuneita meidän rinkoistamme. Ovelina kettuina huijasimme niitä jättämällä rinkat parinkymmenen metrin päähän omasta istuskelupaikasta.

Kuotmuttipäältä lähdimme laskeutumaan Sarviojan kämpälle. Paarmojen määrä vain lisääntyi, ja niitä oli ihan huitoa asti.

Sarviojalla ei ollut yllätykseksemme ketään. Vieraskirjasta huomasin että vanha koulukaveri oli ollut seurueineen paikalla edellisen yön. Kävimme Sarviojassa uimassa. Virkistävän pulahduksen jälkeen kokkailimme lounaaksi nuudeleilla jatkettua keittoa. Täydellä vatsalla sovimme, että kuudelta jatketaan, ja oikaisimme vielä tunniksi kämpän ritsille. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Vähän kuuden jälkeen kahlasimme Sarviojan yli ja lähdimme etenemään polkua pitkin kohti Paratiisikurua. Maisemat olivat komeat, ja ilma edelleen kuuma. Ennen Paratiisikurua saavuimme erittäin kauniiseen purolaaksoon. Polku kulki puron vartta laakson pohjalla. Sopivassa kohdassa ylitimme puron ja saavuimme Paratiisikuruun. Olipa kyllä hämmentävän kaunis paikka, oikein nimensä mukainen, totesimme kun pysähdyimme ihailemaan ja valokuvaamaan tätä maisemaa.

Polun varressa puraisimme hieman välipalaa, ja nousimme Paratiisikurun ja Ukselmakurun väliselle selänteelle. Ilta-auringon maalaamat maisemat olivat edelleen ihan toivottoman hienot.

Ukselmakurun rinnettä edettyämme alkoi edessä häämöttämään Pirunportti. Oli kyllä vaikuttava paikka tämäkin. Kyllä kannatti käydä ainakin kerran elämässä katsastamassa nämä alueen “nähtävyydet”. Kun kuljimme Pirunportin läpi, paistoi ilta-aurinko suoraan takaamme, maalaten hienon varjokuvan Muorrakkavaarakan Purnuvaaran rinteelle.

Pirunportilta laskeuduimme taas polkua pitkin kohti Lumikurunojaa.

Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä Muorrakkavaarakan kämpälle saakka, mutta emme nähneet sen tuovan hirveästi lisäarvoa etenkään suhteessa huomiseen reittiin. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus kävellä Sokostin kautta Luirolle.

Lähellä Lumikurunojaa poikkesimme parisataa metriä polun yläpuolelle, kohti Ainin Kotavaaraa. Pystytimme leirin puron varteen, ja noin klo 1 yöllä nautimme päivälliseksi kanarisottoa ja jälkiruoaksi lättyjä vaniljakastikkeella. Sääskiä ei ollut edelleenkään haitaksi asti. Kolmen aikoihin vetäydyimme taas nukkumaan. Huomenna helteiden pitäisi vaihtua sateeksi.

3. päivä (Ainin Kotavaara–Sokosti–Luiro)

Sääennusteet pitivät paikkaansa. Aamupäivällä heräsimme sateen ropinaan. Pakkasimme teltasta sisäteltan pois, ja nautimme aamupalan ulkoteltan suojassa istuen. Itse vedin jalkaan brittiarmeijan kuorihousut, jotka osoittautuivat päivän aikana oikein mainioiksi.

Lähdimme nousemaan Lumikurunojan vartta ylöspäin, mutta ennen Lumikurua kyllästyimme siihen maisemaan, ja nousimme tunturiin. Maisemat olivat jylhät, ja mieli oli sateentuhnusta huolimatta korkealla. Kotijoukkoihinkin sain yhteyden viimeistä kertaa tällä reissulla. Heillä kaikki ok, minulla kaikki ok.

Nousimme Lumikurunojan laaksosta Riitelmäpäiden selänteelle. Tuuli oli jo melko navakkaa, mutta maasto helppokulkuista. Kävelimme korkeuskäyriä pitkin Sokostin suuntia tavoitellen, välillä piti kierrellä pahimpia kuruja. Sokostin jo häämöttäessä edessä, pystytimme tihkusateessa ulkoteltan ja valmistimme keittolounaan. Pilvet alkoivat vähitellen laskeutua tunturinhuippujen ylle.

Lounaan jälkeen matka jatkui taas tunturin rinteillä viistäen. Tässä vaiheessa nousimme ajatuksissamme hieman epätarkoituksenmukaisella tavalla liian ylös (tai jäimme liian alas) Riitelmäpäiden rinteellä. Ylhäältä katsottuna jälkiviisasteltuna, olisi ollut järkevämpää pudottautua jo lounaspaikalta lähemmäs laakson pohjaa, ja lähteä siitä nousemaan Sokostin rinteelle. Nyt jouduimme laskeutumaan melko työläästi kurun rinteen alas, ja nousemaan siitä saman tien ylös kohti Sokostia. Sokostin huipun tuntumassa seisova tupa näkyi tässä vaiheessa enää vaivoin, ja pian se oli peittynyt kokonaan sumuun.

Olimme sumuisella Sokostin rinteellä. Näkyvyys oli joitakin kymmeniä metrejä. Maisema-arvojen takia Sokostia ei tänä iltana kannattaisi huiputtaa. Toisaalta Luirolle pitäisi päästä, ja lyhin matka sinne kulkisi Sokostin huipun yli. Niinpä jatkoimme ylöspäin.

Kännykän GPS-sovelluksen ohjaamina pääsimme Sokostin huipulle, jossa kävimme ihmettelemässä linkkimaston infraa ja mietimme, mihin suuntaan lähtisimme jatkamaan. Kävimme vielä huippupisteellä, ja näissä liikuissa allekirjoittaneen suuntavaisto pyörähti totaalisen sekaisin. Kaveri oli menossa ihan eri suuntaan, kuin mihin minä olisin lähtenyt. Kaivoin repusta kompassin, ja myönsin erehtyväisyyteni.

Sokostin huipun maisemia

Alkoi työläs laskeutuminen rakkaa pitkin kohti legendaarista Luiroa. Onneksi ilmassa oli vain sumua, eivätkä kivet olleet sateen liukastamia. Emme kauheasti jaksaneet välittää, missä karttaan merkityt polut kulkivat, vaan etenimme gps:n turvin. Siitä huolimatta onnistuimme koukkaamaan hieman liikaa pohjoiseen, ja Jaurutuskurun pohjoisenpuoleinen seinä näkyi vasta parinsadan metrin päästä. Ei siinä onneksi suurta mutkaa tullut, vaikka se siinä hernerokkasumussa vähän turhalta tuntuikin. Pääsimme pahemmin liukastelematta pilven reunan alapuolelle, ja kohta Luirojärvi häämöttikin edessämme. Loppumatka oli kohtuullisen kevyttä polkumarssia, mielessä välkkyivät ruoka, sauna ja uni.

Odotusarvoni oli, että Luirolla olisi väkeä tungokseen asti, mutta mitä vielä. Puolen yön aikaan saapuessamme Luiron nurkille, liikuskeli liiterin nurkalla vain yksi rajakämppään majoittunut herrasmies, joka kertoi alueella majoittuvan hänen seurueensa lisäksi yksi ihminen “Hilttonissa” ja yksi pariskunta viereisessä varaustuvassa. Hän mainitsi että saunalla olisi vielä hiillos, ja ystävällisesti pilkkoi muutaman klapin hiilloksen elvytystä varten. Tämä herrasmies oli myös ensimmäinen ihminen, jonka tällä reissullamme näimme Kaunispään pysäköintialueen jälkeen.

Siirryimme saunalle, jossa kaveri alkoi puhaltelemaan hiillokseen. Hetken päästä kiuas syttyi uuteen liekkiin. Kävimme pystyttämässä teltan, ja aloimme valmistamaan päivällistä. Itämaista pataa teryakikanalla. Oli hyvää taas. Leirin pystytyksen ja ruokailun ohessa kuivattelimme vaatteitamme saunalla. Kun tätä oli tehty tarpeeksi, menimme itse saunaan. Kyllä kelpasi!

4. päivä (Luiro–Aittajärvi)

Keskiviikkoaamuna herätyskello herätti ennen kymmentä. Nousin itsekseni, söin aamupalan. Kahvia keitellessäni neljän henkilön ja yhden koiran seurue käveli kämpän edestä meidän leiriämme huomaamatta. Herättelin siinä kaverinkin kahville. Tuttujen aamurutiinien jälkeen pakkailimme taas leirin, ja siirryimme hetkeksi autiotuvan puolelle ihmettelemään. Kuivaushuoneeseen viedyt tavarat olivat mukavasti kuivuneet yön aikana.

Edelleen oli sumuista, eikä Luirojärven takana häämöttävistä tuntureista näkynyt kuin pieni aavistus. Kaverin polvi oli sen verran jäykkänä, että päätimme kulkea lähtökohtaisesti polkuja tänä päivänä. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme astelemaan kohti Maantiekurua. Ensimmäinen tauko pidettiin Raappanan kammilla, ja sen jälkeen etenimme koko päivän niin, että 10 minuutin juoma- ja tupakkatauko pidettiin tasatunnein.

Kävellessämme hahmottui myös päivän suunnitelma. Maastopyöräilyä sivuavan keskustelun lopputuloksena päätimme, että kävelisimme samana päivänä Aittajärvelle ja lähtisimme aamupäivällä kyselemään, josko Saariselältä tai Kiilopäältä löytyisi lyhyellä varoitusajalla läskipyöriä vuokrattavaksi. Fatbike on ollut omissa haaveissa jo jonkin aikaa, mutta vielä ei ole budjetti antanut periksi sellaisen hankinnalle.

Kaverin polvi onneksi vertyi lämmetessään, ja matka sujui jouhevasti. Poikkesimme pääuralta Päkkimäojan laavulle lounaalle. Viiden, kuuden välissä lounas oli syöty, ja matka kohti pohjoista jatkui. Oli oikeastaan todella kivaa kävellä selvää polkua ja samalla keskustella niitä näitä. Aina tunnin päästä tauko, ja mars eteenpäin. Jossakin vaiheessa matkaa oli sen verran pitkää varvikkoa, että housunlahkeet kastuivat polvesta alaspäin läpimäriksi. Tästä vesi valui sukkaa pitkin kenkään, ja puolivälissä matkaa molemmat jalat litisivät märissä sukissa. Eipä se lämpimänä päivänä pahemmin haitannut, hieman epämukavaa vain.

Ennen poroaitaa pysähdyimme tulipaikalle vielä syömään raskaamman ruoan. Tässä vaiheessa pää ja kroppa meinasivat mennä jo jumiin. Liikkeelle lähteminen tuntui todella työläältä, mutta kone käynnistyi taas kilometrin kävelyn jälkeen. Pian saavuimmekin Maantiekurunjärvelle eli Helanderin Kotajärvelle. Tässä pidimme vielä viimeisen hengähdystauon ennen Suomun ylitystä.

Ai että tuntui mainiolta vaihtaa märät sukat ja kengät crocseihin ja astua viileään jokiveteen. Ylitys sujui taas ongelmitta, ja läpsyttelimme crocseilla Aittajärven teltta-alueelle. Muutamia telttoja näkyi jokivarressa olevan, ja päätimme pystyttää omamme hieman ylemmäs pysäköintialueen ja järven väliin. Teltan pystytyksen jälkeen piipahdimme autolla noutamassa “siviilivaatteita” mukaan. Sen jälkeen makuupussiin ja karkkipussi auki. Nyt itselleni meinasi iskeä ihan kunnon tärinä päälle, ja makuupussiin piti sulkeutua ihan huolella, että vilu katosi. Kyllä päivän kilometrit ottivat veronsa.

5. päivä: kotimatka

Viimeisen päivän kohtalona on aina toimittaa matkapäivän virkaa. Heräsimme kymmenen kieppeillä, söimme pikaisen aamupalan, kasasimme tavarat ja hyppäsimme autoon. Soratietä jyristellessämme yritimme huonolla menestyksellä tavoittaa Saariselän keskusvaraamoa puhelimitse. Ajoimme siis paikan päälle kysymään pyörien perään, ja kuten olettaa sopi, kaikki olivat vuokralla. Kiilopäällä oli puhelinsoiton perusteella sama tilanne. Kävimme paikallisessa ostoskeskuksessa syömässä ihan maistuvan hampurilaisaterian ja ostamassa vähän karkkia tuliaisiksi kotijoukoille. Sen jälkeen Sodankylän sotilaskodin kautta Rovaniemelle, jossa hajaannuimme omille reiteillemme.

Kuten aina, taas täytyy kirjoittaa reissun olleen äärettömän mukavan, ja seuran erittäin hyvää. Sinänsä suositulla vaellusalueella oli todella rauhallista sekä ihmisten että muiden verenimijöiden osalta.

Yksi kohteen valinnan peruste oli se, että halusin käydä katsomassa mikä siinä on, että monet palaavat vuosi toisensa jälkeen noihin UKK-puiston maisemiin. Sain tähän kysymykseen vastauksen, enkä ihmettele asiaa enää ollenkaan. Näissä vajaassa neljässä päivässä ehdimme vain raapaista pintaa, ja korkeintaan käydä katsomassa ns. pakolliset kohteet. Seuraaville reissuille jäi vielä paljon näkemistä ja kävelemistä. Vaikka Sokosti huiputettiin, jäi haaveilemani maisema Sokostilta Luirolle vielä muiden ottamien valokuvien varaan. Kyllä nyt taisi käydä niin, että minusta jäi joku palanen jonnekin Luiron ja Aittajärven väliin.

Hajanaisia havaintoja retkestä, kohteesta ja varusteista:

  • Sääskiä ei juuri lainkaan
  • Ihmisiä ei juuri lainkaan
  • Yötön yö on parasta
  • Maisemat itselleni ennennäkemättömän jylhiä ja kauniita, etenkin Paratiisikurun ja Pirunportin ympäristössä.
  • Itsekuivatut kanan- ja naudanlihat yhdistettyinä pata- ja keittopohjiin ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Tuorepainoltaan 400 g kuivattua lihaa sekä yksi patapussi riittää hyvin kahden ihmisen päivälliseksi.
  • Lundhagsit kastuivat kahtena päivänä litimäriksi – täytyy tutkia asiaa
  • Lundhagsit kuivuivat nopeasti kastuttuaan läpimäriksi
  • Rinkka toimi hyvin
  • Hannah Sett oli oikein mainio teltta kahdelle hengelle
  • Brittiarmeijan lightweight-sadehousuja tulen jatkossakin suosittelemaan kuorihousuja etsiville

Vaellus tehtiin 10.–14.7.2016.

Retken lähtöpiste eli Sodankylän Aittajärvi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7586824.901, E=543705.555.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Uusille urille, osa 6: Kantapään kautta – mitä talvivaellus opetti?

Tähän on kerätty ne opit, joita kaksi vaeltajaa saivat vöidensä alle ensimmäiseltä pidemmältä talvivaellukseltaan Lapin tuntureilla pääsiäisenä 2016.

Tästä osallistujilleen osin uudenlaisesta retkeilyn tavasta olen rakentanut pienen artikkelien sarjan, joka purkaa tuon hienon projektin alkumietinnöistä ja valmistautumisesta loppupäätelmiin asti. Sarjaan kuuluvat jutut ovat seuraavat:

Vaikka niin kokemukset kuin opitkin tuli tietenkin jaettua kaverin kanssa jo matkalla ja sieltä kotiin matkustaessa, samoin kuin vielä jälkikäteenkin, listaan tässä kuitenkin erillisinä meidän molempien merkittävimmiksi nostamat opit tuolta vaellukselta. Sekä osin toki jo sitä edeltäviltä testi- ja harjoituskeikoiltakin. Moinen on asiallista jo senkin vuoksi, etteivät molempien keräämät kokemukset kovinkaan paljon samoja olleet. Kas kun vaelsimme kuitenkin kumpikin paljon erilaisella varustuksella ja suurimmaksi osaksi eri reittejäkin.

Auringossa kimaltelevat puhtaat hanget! Kevättalven päivä tunturissa. Kuva: M.Lindroos.

Karin oppeja

Lumikengät ja sukset

Jos merkittävästi samankaltaiselle vaellukselle taas pääsen joskus lähtemään, saattaa minulla olla siellä kahdet liikkumavälineet. Lumikengät kyllä, niinkuin nytkin. Niiden kanssa nimittäin pystyy etenemään ja toimimaan aivan kaikenlaisissa mahdollisissa eteen tulevissa olosuhteissa. Jyrkissä mäissä, ylös- tai alaspäin, ahtaissa paikoissa, tiheissäkin metsiköissä.

Myös painavan ahkion vetämiseen ja käsittelemiseen löytyy pitoa sekä tukevuutta joka lähtöön. Ahkiokolonna toki asettaa omat rajoituksensa pituutensa ja ”rauhallisten” kaarto-ominaisuuksiensa kanssa, mutta lumikengät eivät rajoita vähääkään, vaan päinvastoin auttavat pärjäämään hankalissakin paikoissa. Mutta kyllä ne myöskin ovat raskaat tarpoa, tietenkin.

Kaikkien mahdollisten paikkojen talvikulkuneuvot. Pito loistava, luisto-ominaisuudet surkeat.

Suksien kanssa pääsee etenemään huomattavasti keveämmin ja/tai ripeämmin, etenkin avoimissa maastoissa, jollaisia pohjoisemman Lapin maastot hyvin suurelta osaltaan ovat. Tätä en avaa yhtään enempää, koskei minulla ole tästä kokemusta, ahkion kanssa. Tämä oli aika selvää jo ennen tälle vaellukselle lähtemistäkin, mutta erinäisistä syistä ei nyt vaan ehtinyt asiaan reagoida, välineitä hankkia eikä testailla ennen tätä reissua.

Mutta minkälaiset ne sukset sitten tulevat olemaan, jotka minun ja lumikenkieni kanssa seuraavalle talvivaellukselle jonnekin pohjan perille lähtevät? Mahdollisten vaihtoehtojen skaala lienee yksinkertaistettuna seuraava:

  • Metsäsukset
  • Telemark-sukset
  • Tumppisukset

Leveät ja pitkät metsäsukset ovat varmasti paras vaihtoehto etenemisen järkevyyden kannalta avoimissa ja loivapiirteisissä maastoissa. Sekä paksuissa, upottavissa lumiolosuhteissa. Siksipä ne varmaan ovatkin perinteisimmät hiihtovaeltajan kulkuneuvot niin rinkan kuin ahkionkin kanssa.

Telemarkit voivat puolustaa paikkaansa erityisesti sillä, jos kulkijalle on erittäin merkittävää päästä nauttimaan laskuista aina siellä, missä se suinkin on mahdollista. Paksuissa lumissa ne eivät metsäsuksille pärjää, tietenkään.

Altaihokeiksi myös joskus kutsutut ”tumppisukset” ovat yleensä noin 120–140 senttiä pitkiä, aika leveitä suksia, joissa on myös teräskantit. Sekä pohjissa pitokarvat, niinkuin toki metsäsuksissakin usein. Niillä pystyy sekä laskemaan aika hyvin mäkiä, vaikka mutkien kera, että myös hiihtämään paksuissakin lumissa. Jälkimmäisessä lajissa eivät tietenkään nekään pärjää metsäsuksille.

Minun suksivalintani on nyt kallistumassa jälkimmäisiin. Yhdestä yksinkertaisesta syystä, jota ei ole vielä mainuttu laisinkaan. Kahden kulkuneuvon taktiikalla nimittäin toisten välineiden on aina kuljettava joko retkeilijän selässä, taikka ahkion päällä. Ahkion päällystä on minun näkemykseni mukaan loistava paikka, koska joustavien nyörien alle on erittäin helppo laittaa varusteita kiinni, samoin kuin ottaa käyttöön. Eivätkä ne siellä ole myöskään hiukan vähääkään tiellä, taikka mitenkään muutenkaan haittaamassa kulkemista. Paitsi pitkät sukset kyllä olisivat. Siinä se.

Paitsi. Jälkikirjoituksena talven 2017 tunturivaelluksen jälkeen yhdistelmällä metsäsukset ja ahkio. Pelkästään niiden kanssa pääsi kyllä etenemään oikeastaan aivan joka paikassa ja olosuhteissa – tosi paljon vähemmällä energiankulutuksella. Joka toki tuli sitten korvattua pidemmillä matkoilla. Näistä lisää joskus myöhemmin.

Mies, rinkka ja Altaihok-sukset Repoveden metsissä.

Ahkio ja rinkka

Talvivaelluksia tehdään perinteisesti joko rinkka selässä, tai ahkiota perässään vetäen. Minä kuitenkin ensimmäisinä talvina ahkion vetämistä testaillessani ryhdyin kokeilemaan vetovyön integroimista rinkkaani, päätyen sellaisiin tuloksiin, että tuollainen vetolaite toimi aivan totaalisen täydellisesti meikäläiselle. Niin, ettei raskaankaan ahkion vetäminen edes pitkiä taipaleita aiheuta yhtään minkäänlaista rasitusta mihinkään kohtaan elimistöä. Muuta kuin kovan duunin vaikutukset jalkoihin ja koko kehoon tietenkin. Muttei mitään kipeytyneitä paikkoja tai muita epämukavuuksia.

Niinpä lopetin testailemiset aikanaan juuri siihen, ja olen siitä lähtien tehnyt talviset ahkioretkeni tuolla täysin epäortodoksisella ahkio+rinkka-konfiguraatiolla.

Sen haittapuolina ovat toki hiukan kankeampi käytös ahtaissa paikoissa kuin pelkkien vetovaljaiden kanssa, sekä tietenkin paino. Etupuolelle tulee sitten täydellisen vetomukavuuden lisäksi runsaat, väljät ja dynaamiset pakkaustilat. Rinkassa kuljetan normaalisti vain kevyitä vaatteita, sekä kameraa, puhelinta ja juomapulloa olkahihnojen taskuissa. Myös makuupussia joskus. Rinkan paino 8–10 kiloa.

Yhtään eivät käsitykseni muuttuneet tämän vähän pidemmänkään ahkiovaelluksen tuloksena.

Savotta 906 ahkionvetolaitteena.

Liikaa muonaa

Muonaa on meikäläisellä aina ollut liikaa mukana. Aivan kaikilla vaelluksilla, niin talvi-, kuin kesäaikaankin. Toisaalta se kuuluu minun periaatteisiini, olla aina varustautunut niin, ettei pärjääminen vaarannu, vaikka tulisi hankaluuksiakin. Vaikka matkanteko hidastuisi tai peräti pysähtyisi ties mistä syystä. Tai joltain muulta seurueen jäseneltä alkaisivat eväät hiipua.

Tälle retkelle pakkasin sitten vallan tietoisesti VIELÄ ylimääräsitä usean päivän tarpeen verran. Siksi, että pääsisin kokemaan ihan käytännössä, miten sitä pystyy kulkemaan silloin, kun mukana on 10 vuorokauden varustus.

Nythän meillä kävi peräti päinvastoin, eli matkamme eteni jopa suunnitelmaamme nopeammin ja vietimme Lapin hangilla vain 5 vuorokautta, suunnitellun 6–7:n sijasta.

Ahkio + lumikengät = rankka yhdistelmä!

Tiedossa oli tämä tietenkin oikein hyvin jo ennen reissua. Erilaisia oikeita retkiäkin kun on tällä varustuksella takana jo aika monia. Mutta olipa hienoa kalibroida tämäkin kokemuspohja taas vähän pidemmällä yhtäjaksoisella menolla.

Ihan hyvä keskimääräinen päivämatka on jossain 10 kilsan paikkeilla. Vaihdellen toki valtavasti lumiolosuhteista ja maaston korkeuseroista riippuen. Tällä retkellä meikäläisen päivätaipaleiden sarja oli siis seuraavan näköinen:

  • Retkipäivä 1: 8,1 km
  • Retkipäivä 2: 14,8 km
  • Retkipäivä 3: 8,7 km
  • Retkipäivä 4: 17,4 km
  • Retkipäivä 5: 13,2 km
  • Yhteensä: 62,2 km
  • Keskiarvo: 12,4 km

Noista ensimmäinen päivä oli siis vain iltapuhde, joka kiidettiin kehoihin pitkästä automatkasta ja reissun odotuksesta latautuneella energialla. Toisen päivän seikkailujen rasitukset sitten varmaankin näkyvät kolmannen päivän lyhyempänä taipaleena. Ja nelospäivä oli jo semmoinen rypistys, että tuskin meikäläinen voi pidempiä yhden päivän aikana päästä juuri missään olosuhteissa, noilla varusteilla ja kuormilla. Mutta ei se kuitenkaan vaikuttanut siirtävän mitään rasitusta tai vaivaa seuraavalle päivälle.

Oikeastaan harmittaa, etten pitänyt tuolla retkellä pulssivyötä ja saanut sen mukana dataa siitä, minkälaisella kierrosluvuilla sekä tehotasoilla elimistöni nuo päivät duunasi. Aikamoinen se joka tapauksessa oli keskimäärinkin, saati joillain taipaleilla. Se oli helppo tuntea, koska oman pulssitasonsa osaa jo karkeasti sanoa aivan ilman mittareitakin. Samoin reilut duunit tuntuivat ruuan kulutuksessa, sekä elimistön väsymyksenä iltaisin. Mutta likimain täysin positiivisilla tavoilla – lukuunottamatta vain paria, luultavimmin suola- ja mineraalitasapainon hiipumisesta aiheutunutta harmia.

Mies + lumikengät + rinkka + ahkio tositoimissa. Kuva: M.Lindroos.

Canada bootsit

Sellaisilla minä olen painanut menemään jo useamman vuosikymmenen mitä erilaisimmat talvitouhut, laavu- ja kotakeikoista lukemattomiin lumikenkäretkiin. Koska sellaiset ovat tavattoman lämpimät kaikenlaisilla keleillä, sietäen loistavasti myös vetisiäkin olosuhteita. Samaten ne ovat tukevat patikointiin tai muihin aktiviteetteihin, kunhat ovat sopivan kokoisiksi valitut, taikka sellaisiksi käyttäjänsä jalkoihin pohjallisilla ja sukkakombinaatioilla viritetyt.

Yli 25 vuotta minua palvelleilla Husky-merkkisillä bootseilla tämänkin keikan kuljin. Mutta tällä kertaa ne alkoivat pikkuhiljaa hiertää rakonalkuja jalkapohjiini. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että nyt jouduin pusertamaan kovemmin ja pidempään kuin koskaan ennen. Mutta todellinen syy selvisi sitten viimeisessä majapaikassamme Rihmakurun kodalla sisäkenkiä kuivumaan laittaessani. Ne olivat lopulta alkaneet vallan hajota, hiertyneet jo monesta paikasta risoiksi. Nuukana miehenä vein ne näytille tutulle suutarille, joka katseli minua hiljaisesti vinoon aika pitkän ajan, ennenkuin sanoi, ettei noista kuule saa kalua enää millään konstilla. Harkitsin kirjoittaa valmistajalle tuotteista, jotka eivät kestä käyttöä edes kunnolla yhtä neljännesvuosisataa, mutta tyydyin sitten kuitenkin vain hankkimaan uudet seuraavan talven seikkailuihin.

Vanhat hirmuhyvät buutsit, joiden takuuaika tuli täyteen juuri tällä reissulla.

Makuualusta pehmenee miehen mukana

Pitää alkaa harkita pehmeän makuualustan käyttöä! Vaikka moinen onneton mukavuushakuisuus kyllä ärsyttää vanhanajan kulkijaa, joka on koko eräuransa pärjännyt hienosti pelkkien PU-rullien kanssa, kai se mukavuudenhalu vaan sitten kasvaa iän myötä. Kaksi päällekkäistä Thermarest Zrest -alustaa olivat kyllä mainion mukavan lämpimät, mutta kivikovilla alustoilla (laverit, jäätynyt lumikenttä) lepääminen ja nukkuminen oli välillä jo melko ”kovaa touhua”.

Tätä miehen pehmenemistä on vissiin vielä edesauttanut joidenkin tutuimpien eräkollegoiden herkuttelut nykyaikaisten ”puhallettavien barbaroidensa” kanssa. Kuten kaverini tälläkin reissulla. Hänen kesäaikaiset teltanpaikan valintansa milloin kovan soran ja milloin kallioiden päälle kummastuttivat ensin aikansa vanhaa pierua, ja asiayhteyksien tajuamisen jälkeen ovat nekin alkaneet järsiä uskoa vanhoihin kunnon välineisiin.

Kultaiset säännöt

Jos vaelletaan kimpassa, pitää sopia etukäteen mitä tehdään, kun päädytään erilleen suunnittelematta. Vanha tuttu totuus tietenkin, mutta täytyy muistaa tällaisista asioista puhua etukäteen reissua suunnitellessa ja sopia noudatettavista käytännöistä erilaisissa eksymisen tai erilleen päätymisen tilanteissa. Vielä vähän sitä klassista eksyneen kultaista sääntöä monipuolisemmin. Muistavathan kaikki tuon?

Palaa takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi oltu yhdessä.

Bensiinikeitin on jautaa!

Se on hyvin tehokas, mikä on suuri mukavuustekijä ruokia ja juomia valmistaessa kylmissä oloissa, puhumattakaan lumen sulattamisessa. Ja tärkeintä on toimivuus pakkasista piittaamatta, päinvastoin kuin kaasukeittimillä, jotka toki ovat kaikkein kätevimpiä oikeastaan kaikkina muina aikoina, paitsi talvipakkasissa.

Eivät ole juuri tenukeitintä monimutkaisempia tai hitaampia käyttääkään, kunhan ensin oppii oman keittimensä jokuset pikkuiset niksit ja parhaat käytännöt kunnolla. Minä olin ne kaikki onneksi ehtinyt jo hyvin oppia ennen tätä keikkaa, vaikka moinen hienous oli itselläni ollut käytössä vasta edellisestä syksystä lähtien.

Tuohon perehtymisen myötä menin keskitalvella tekemään oikein kunnon testiajot monien erilaisten retkikeitinten kanssa, kolmella erilaisella polttoaineella ja vakioiduissa oloissa. Itse päädyin testaamaan, koska mitä moninaisimmat löytämäni ”keitintestit” olivat kyllä varsinaista mielipidehöttöä. Julkaisenpa nekin tiedot tässä joskus, kunhan ehdin artikkelin muotoon jalostaa.

Vanha kunnon Trangia on puolestaan talvioloissa hitsin hyvä, vaikka keveämpiä vaihtoehtojakin löytyy. Se nimittäin pysyy pystyssä lumilla helposti, ilman viritystä ja vaivannäköä, sietää hyvin tuulta ja taipuu joka touhuun. Vaikkei esimerkiksi monen ruuan ja veden keittämiseen tai paistamiseen olisikaan tarvetta, niin ainakin lumen kauhomisessa ja sulatuksessa useammille kattiloille on kummasti kysyntää.

Primus X2 polttaa bensiiniä Trangian keittimen sisällä, osana yhtä retkikeitinten testisarjaa.

Hiven aineita

Aineitakin on hyvä olla hiven mukana, joo. Kyllähän kunnon huiputuksia on esimerkiksi hienoa vähän juhlistaa. Oikeasti kyse on nyt kuitenkin suoloista, sekä hivenaineista, joiden täydennys on aivan pakollista kunnon rasitusta sisältävällä reissulla!

Minä olen vaikkakin yhä elävä, niin huono esimerkki tämän asian ymmärtämisestä ja hoitamisesta. Olisiko tämä ollut nyt jo kolmas retki, missä olen onnistunut vetämään osan lihaksistoani johonkin merkilliseen kramppitilaan joidenkin hivenaineiden hiipumisen vuoksi! Magnesiumista on luultavimmin ollut kyse. Niin harvoin kun niitä on sitten sattunut, olen aina onnistunut asian välillä taas unohtamaan – ja niin päätymään siihen taas sitten uudelleen vuoden parin välein. Jopa siitäkin huolimatta, että kokemukset ovat välillä olleet suorastaan pelottavia.

Niinhän pääsi sitten tapahtumaan tälläkin retkellä, missä vetelin elimistöäni (eikun sitä hemmetin ahkiota) hyvin suurilla tehoilla pitkät päivät ja päivästä toiseen.

Mutta nyt en kyllä enää lähde minnekään ilman vitamiineja! Oma käytäntöni kaikilla yhtä päivää pidemmillä retkillä on nykyään sellainen, että osana aamiaista hulautan naamariini mukillisen monivitamiinitabletista tehtyä kuplajuomaa. Niitä on olemassa Beroccaa, Multivitaa ja vaikka mitä. Sellaisia, missä on jotakuinkin kaikki mahdolliset vitamiinit, fetamiinit, metallit ja muut suolat, mitä ihmisen koneisto voi edes periaatteessa toimimiseensa tarvita.

Leppoisuusmittari

Piippu se on mitä mainioin mukana kulkeva mittari tähän tarkoitukseen. Ainakin minulla, joka olen sellainen asian yhdenlainen ääriharrastaja. Nimittäin minulle on päässyt aikojen kuluessa piipun poltosta muodostumaan sellainen rituaali, josta on ainoastaan hienon hienoja muistoja. Ja yhtälö on sitten pikkuhiljaa kääntynyt niin päin, että piipun kanssa turaamiseen herää into vain silloin, kun sattuu joku juuri oikeanlainen paikka sekä hetki. Täysin olennainen osa tämän yhtälön toteutumisessa on kiireettömyyden tunne.

Kyllähän minä varmaan saisin piipullisen rakennettua, poltettua, putsattua ja paketoitua esimerkiksi varttitunnissa. Mutta jos on olemassa tieto tai edes tunne vain vartin olemassaolosta, ei koko fiilistä voi syntyä ollenkaan – edes maailman hienoimmassa paikassa. Tällaisilla eväillä minä nykyään poltan piipullisen ehkä 3–6 kertaa vuodessa.

En polttanut tällä talvivaelluksella. Vaikka se niin penteleen hieno olikin! Ilmeisesti vaan juuri sellaista kiireettömyyden ja leppoisuuden tunnetta ei sitten päässyt korvieni väliin kehittymään. Ei edes Hannukurun tai Rihmakurun kodissa, missä moinen olisi jopa saattanut olla mahdollista, näin jälkikäteen ajatellen.

Uudempi piippukaveri huilaa kaatuneen tammen rungolla.

Malkuksen oppeja

Alla olevat tekstit ovat vaelluskaverini kirjoittamia, vaikka koko artikkelin alla onkin blogin pitäjän puumerkki.

Liikaa muonaa ja paino aivan rajamailla

Muonaa aivan liikaa mukana – toisaalta kelit yllättivät, ja kaikki arviot nopeudesta edetä ylittyivät. Mutta paino oli kesäreittiä seuraillessa kaiken A ja O, sillä koko matka oli umpihankea. Yhtään lisää painoa ei tuolla reitillä olisi voinut olla mukana, ja nytkin jo hurjimmissa laskuissa rinkka tuntui.

Liukua olla pitää

Liukuva suksi sopii Suomen tuntureille parhaiten, vaikka Hokeillakin pärjäsi ja muutamissa paikoissa oli jopa hauskempaa kuin perinteisillä suksilla olisi ollut. Silti kunnon liukuvat sukset olisivat 95% matkasta olleet paras vaihtoehto.

Jyrkemmille rinteille puolestaan Hokkien kyvyt loppuisivat nopeasti, nytkin lasku Taivaskerolta hotellille kovalla lumella rasitti todella jalkoja, kun suksi piti saada kantilleen kovalla alustalla.

Mies, rinkka ja tumppisukset tositoimissa Repoveden Valkjärven jäällä.

Puhelimet eivät aina toimi

Lapissa kännykkään ei voi luottaa edes alueella, jossa kenttää on merkitty koko alueelle (tämäkin on tosin jo aiemminkin koettu, mutta ei aina muistu mieleen). Hyvä käytäntö on sopia missä nähdään jos eksytään, vaikka tarkoitus olisikin edetä samaa matkaa.

Sumu ja pilvet voivat yllättää

Huonolla näkemällä ylhäällä on ikävää, ja vähänkin pahemmassa paikassa vaarallistakin. Kivaa ei ole helpommassakaan paikassa, kun ei näe, ja tasapainoa joutuu hakemaan sauvoilla. (Tämä kuuluu ehkä kategoriaan kertauksen kertauksen kertaus, mutta tulipa taas todettua).

Talviset tunturiolosuhteet ovat välillä oikeasti haastavat. Kuva: M.Lindroos

Olosuhteiden vaihtelu

55 km matkalla koettiin kaikkea jäisestä korpusta upottavaan puuterilumeen. Välineillä pitää pärjätä näissä kaikissa, mukaan lukien yöpymisvarusteet. Nyt käytössä oli kota- ja tupaverkosto, mutta teltan kasaaminen pehmeään puuteriin olisikin ollut melko työlästä.

Kevättalvi on parasta vaellusaikaa

Monista opeista huolimatta reissu oli huikein vaelluskeikka tähän saakka. Lumen päällä liikkuminen oli jotain ihan muuta kuin varvikossa ja kivikossa hyttysten syötävänä tarpominen. Tunturit kirkkaassa kuutamossa ovat hieno näky, jota kesällä ei pääse näkemään.

Tunturimaasto juuri ennen hämärän putoamista. Kuva: M.Lindroos.

Hiljaa hyvä tulee

Alkuun haaveilimme tietysti jonkin kesyttämättömän erämaan valloituksesta, syysreissuilla kun ne ovat osoittautuneet hienoimmiksi paikoiksi. Onneksi kuitenkin testasimme niin Repovedellä kuin lähempänäkin, ja päätimme ottaa vain yhden askeleen ja valikoida laduttoman erämaan sijaan reitin, jossa saattoi valita valmiin latupohjan tai umpihangen. Olisi jäänyt reissu upottavassa hangessa lyhyeksi, ja kelin yllättäessä itselläni yöpyminen olisi ollut perin epämukavaa pelkän Fjellduken suojassa.

Mitä ei opittu

Ehkä tähän on syytä lisätä vielä muutamia asioita, joita olemme jo talviliikkumisesta tahoillamme oppineet ennen tätä reissua, kun molemmat olemme myös innokkaita off-pistelaskettelijoita. Tärkeintä tietysti on taito käsitellä suksia ja sauvoja maastossa. Hallita liike jyrkissäkin mäissä, ja ymmärtää riskit laskiessa.

Lumen käyttäytyminen on myös syytä tuntea ja ymmärtää, että lumi voi vyöryä. Aivan pienikin lumen siirtymä sopivassa paikassa voi saattaa varomattoman suksistelijan pahaan kiipeliin.

Nesteytystä ei pidä unohtaa talvellakaan. Kuiva pakkasilma kuluttaa nestettä nopeasti, ja juoda pitää jatkuvasti ja jo ennen kuin on jano – vaikka kylmä vesi ei pakkasessa houkuttelisikaan.

Sekin oli jo aiemmilta reissuilta opittu, että parhaiten tällaisesta reissusta saa irti, kun ei etene koko matkaa yhdessä porukassa. Luontokokemus on parhaimmillaan yksin, vaikka iltasella onkin mukava välillä jutustellakin, ja tarpeen vaatiessa apukin on kuitenkin lähellä. Television kauhusarjojen opit turmiosta erilleen lähdettäessä kannattaa ainakin vaellusreiteillä tupaverkostoon tukeutuessa unohtaa. Pikemminkin voi olla jopa riski edetä porukassa, jos se johtaa ajatteluun, että pitää vielä vähän jaksaa kun muutkin jaksavat. Voimien loppuminen talvella on eri luokan kriisi kuin kesällä. On parempi olla yksin hyvissä voimissa kuin ryhmän mukana huonossa kunnossa.

–Kari ja Malkus

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Kaikki sarjan osat löydät tästä.

Kauniin luonnon huumaa Salamajärvellä

Pohjanmaalla on harmittavan vähän kansallispuistoja. Tämä ikävä ominaisuus on toisaalta helppo ymmärtää, koska alueella on muuhun Suomeen nähden vähemmän dramaattisia ”kummastuksia”. Ei juuri ole rotkoja tai korkeuseroja. Jo 10 metrin kukkula tuntuu entisen merenpohjan päällä vuorelta. Onneksi länsirannikolta löytyy upeita hiekkarantoja, joissa hyvällä säällä pääsee nauttimaan värikkäistä auringonlaskuista.

Suuntasin auringonlaskujen ja hiekan sijaan Salamajärven kansallispuistoon syyskuisena, hieman sateisena päivänä. Puisto sijaitsee osittain Keski-Pohjanmaan puolella, joten tämä lasketaan pohjalaiseksi kansallispuistoksi?  Ideana oli tehdä päiväretki soille ja ottaa samalla pari kuvaa.

Kansallispuisto

Vuonna 1982 perustetun kansallispuiston pinta-ala on 62 neliökilometriä, ja se sijaitsee Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen maakuntien rajalla, Perhon, Kivijärven ja Kinnulan kuntien alueella.

Salamajärvellä, sekä lähellä olevassa Salamaperän luonnonpuistossa, on upeita luonnonmetsiä, joista edustavin on kansallispuiston pohjoispäässä sijaitseva Koirajoen aarnialue. Merkittävin suo on Heikinjärvenneva, jonka kupeessa sijaitsee lintutorni. Marjastajien iloksi soilla kasvaa karpaloa ja lakkaa. Alue kuuluu Suomenselän vedenjakaja-alueeseen, joka erottaa Perämereen laskevien jokien valuma-alueet Järvi-Suomen valuma-alueista.

Alueella on runsaasti metsäpeuroja, mutta minulla ei tullut vastaan ainuttakaan. Metsäpeura hävisi Suomen luonnosta 1900-luvun alussa. Nälkäiset suomalaiset kun pistivät peurat poskeensa. 70-luvulla Salamajärvelle siirretystä 10 peurasta on poikinut jo tuhatpäinen kanta. Lisäksi pohjoisesta alueelle on tuotu ahmoja, joista näkyy jälkiä siellä täällä. Ahma on peuran tapaan arka eläin, eikä helpolla näyttäydy ihmiselle.

Reittini

En ollut suunnitellut reittiä sen kummemmin, joten köröttelin autolla Koirasalmen luontotuvalle kysymään neuvoa. Saavuin paikalle noin klo 14 aikaan, ja tuvalla sain käteeni kartan, mistä katsottiin suuntaa.

Metsäpuro ja väistyvä vesisade

Lopulta päädyin seuraavaan: Koirasalmi – Heikinjärven laavu – Pyydyskosken laavu – Koirasalmi. Reitti on linnuntietä noin 10 kilometriä. Matkalla näkyisi komeita kivipeltoja, alueen historiasta kertovia tervahautoja, seesteisiä soita, puliseviä puroja ja tietysti järviä. Niin, ja toki useampi laavu ja tulipaikka, jos vaikka makkaran nälkä pääsee yllättämään.

Louhikkoa

Avokalliota ei juuri reitillä ollut, mutta kivikkoa kyllä. Alkumatkasta Koirajärven rannalla sai katsoa jalkoihin, ettei tarvitse kaatua turvalleen pöpelikköön ennen ensimmäistä makkaraa. Tervahautakin tuli vastaan polun haarautuessa Heikinjärvelle. Maasto muuttui suoksi, jota halkoivat lammet, purot ja louhikot. Tässä vaiheessa sade alkoi hellittää ja aurinko pilkahdella pilviverhon takaa. Koko reitti oli lähinnä kivikkoa tai pitkospuita.

Taivas repeää

Ensimmäisen tauon pidin Heikinjärven laavulla. Rannassa oli selkeä venepaikka, mutta itse venettä en ensin nähnyt missään. Kohta kaislikon keskeltä souteli laavulle 14-kesäisten kalannarraajien lauma.

Heikinjärven maisemia

Hetken levähdyksen, ja kolmen makkaran jälkeen, suunnistin soistuneen koivikon läpi kohti Pyydyskoskea.

Eteenpäin matka vie

Pieniä puroja virtaa ristiin rastiin ja tulipa vastaan pieni silta, josta oli auringon laskiessa pakko napata kuva.

Silta Pyydyskosken laavun tuntumassa

Pahkarämeen suolla rämpiessä meinasi jo tulla hätä, kun aurinko kerkesi uhkaavasti horisontin tasalle. Fiksuna miehenä olin jättänyt otsalampun autolle, ja matkaa oli vielä useampi kilometri. Lisäsin tahtia ja lopulta kerkesin juuri sopivaan aikaan Koirajärven rantaan kuvaamaan upeaa, koko taivaan värjäävää auringonlaskua.

Koirajärven maisemia

Hämärän saavuttua viittä vaille valmis täysikuu näyttäytyi ja valaisi matkan autolle. Hyvillä mielin suuntasin metallihevosen nokan takaisin kohti länsirannikkoa.

Kuu valaisee tummenevan illan

Yhteenveto

Salamajärvi on maastoltaan tasaista, mutta paikoin hyvin hyvin kivikkoista. En siis suosittelisi kohteeksi jalkavaivaisille. Eteneminen on paikoin hidasta, joten aikaa kannattaa varata runsaasti. Järvi-, suo- ja metsämaisemat ovat kuitenkin kohdallaan, vaikka korkeuserot puuttuvat. Salamajärvi kuvastaa minulle kansallispuistoista eniten sitä perinteistä suomalaista luontoa karulla kauneudellaan. Jokin näissä Suomen soissa ja metsissä saa ihmisen hyvälle tuulelle.

Esteettömästi kansallispuistoon voi tutustua lähinnä Koirasalmen rannoilla tietä pitkin. Palvelut löytyvät  Luontotuvalta: karavaanialue, kioski, vuokrattava sauna, käymälät sekä veneitä ja kanootteja vuokralle. Jos muksut eivät ole kokeneita eränkävijöitä, on Pienen Koirajärven (luontotuvan vieressä) ympärillä parin kilometrin pituinen luontopolku.

Salamajärvellä onnistuvat päiväretkien lisäksi pidemmät yön yli -vaellukset. Esimerkkinä 115 kilometriä pitkä Peuran polku -retkeilyreitti, johon saa tuhlattua jo useamman vuorokauden. Puiston eteläosassa on laavuja ja tulipaikkoja runsaasti, ja luoteisosassa yksi autiotupakin.

Mustan kullan aika

Vielä 1800-luvun puolivälissä terva oli Suomen Nokia, eli brändi ja vientituote. Huippuaikana satamista kuskattiin maailmalle vuodessa reilu 150 000 tynnyriä tervaa. Tervakauppa tyrehtyi, kun metalli korvasi puun laivojen rakennusmateriaalina. Tervahautoja löytyy alueelta useita. Retkipaikan mobiilisovelluksen avulla ne löytyvät helposti maastosta.

Alueesta muualla:

Esite: https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/salamajarvifin.pdf
luontoon.fi: http://www.luontoon.fi/salamajarvi
Koirasalmen luontotupa: http://koirasalmi.fi


Kartta Koirasalmen luontotuvalle | GoogleMaps: Koirasalmen luontotupa

ETRS-TM35FIN koordinaatit: N7013711.538 E390691.057

 

Romevaara, Iso-Syöte

Lumikenkäillen Iso-Syötteen Romevaaralla, Pudasjärvi

Vaikka aamu ei ollutkaan kirkas ja aurinkoinen, lumi valaisi maisemaa Iso-Syötteen laella. Kyllä, olisin saattanut lähteä rinnettä alas kepoisasti ja vauhdikkaasti myös suksilla – olivathan nekin matkassa – mutta latu ei vieläkään kutsunut. Niinpä nappasin jälleen lumikengät & sauvat ja tutkin hetken karttoja. Latukartta: reitit joiden välistä voi pujahtaa ja joiden avulla voi suunnistaa tarvittaessa. Syötteen päiväreitit, reittiopas ja kartta:  lumen alle jääneet kesäreitit, mutta ainakin osasta niitä on iso ilo talvellakin, jos reitit on merkitty tarpeeksi hyvin. Eikä ruuhkaa lumireitillä pitäisi olla…

Iso-Syötteen retkeilyalueeseen kuuluva Romevaara oli mukavan lähellä, ja sinne piti päiväreittikartan mukaan johtaman merkitty polku. Alkumatkasta kävelin Iso-Syötteen huipulta alaspäin, suksin ja jalkaisin muidenkin kulkemaa reittiä, kunnes hyppäsin kiinnostavammalle väylälle eli lumihangen puolelle.

Romevaaran lumireittiä
Vaikka suksilla tai laudalla kuinka mentäisiin off piste -hengessä, saattavat nämä lumen painosta painuneiden koivujen alitukset olla enemmän lumikenkäilijän heiniä. Kun kulkee sopivan hitaasti, ei lunta rysähdä yllättäen niskaan.

Romevaaralainen mänty

Lumikenkäilin iloisin mielin alas rinnettä, pyrkien olemaan ajattelematta paluumatkan kapuamista takaisin ylös. Alamäessäkin tosin pysyin ihan vaivatta lämpimänä, kun mutkittelin puiden välistä alhaisemmille korkeuskäyrille. Välillä pysähdyin vain katselemaan upeita puita. Wau!

Sitten edessä oli asumusten kattoja, ja hetken kuluttua saavuin reittiopasteen luo. Lumiset tai märät opastekyltit eivät aina ole helposti luettavissa, mutta jotain tolkkua näistä kuitenkin sai. Huipulle oli matkaa noin 600 metriä, keltaisilla maalimerkeillä merkittyä reittiä pitkin puolestaan Romevaaralle 1,7 kilometriä. Osuinkin sattumalta juuri oikeaan kohtaan! Loikkasin ladun yli ja läksin jatkamaan matkaa reittiä, jolla ei ollut hetkeen muiden jälkiä.

Kaatuneita puita

Suksiveikot eivät tästä pätkästä olisikaan päässeet ihan suoraan laskemaan. Myönnän, että minunkin piti tehdä pientä mutkaa välillä. Sitten saavuin taas uusille opasteille ja lähdin seuraamaan keltaisia reittimerkkejä – tällä kertaa seuraten samalla välillä myös yksinäisen hiihtäjän, toisinaan myös lumikenkäilijän aiempia jälkiä. He tosin olivat olleet liikkeellä ennen yöllistä lumisadetta.

Romevaaran kuusikkoa

Reitti kulki alkuun kiehtovan kuusimetsän suojissa ja lähti sitten nousemaan selkeämmin ylöspäin, kohti Romevaaran huippua. Ympärilläni leijui hivelevä hiljaisuus.

Tarralumiset lumikengät

Jaloissani sen sijaan tuntui jo lumen paino. Kun nollakeli muuttuu plussakeliä kohti, menettää pakkaslumi ihanan keveytensä ja kokee muodonmuutoksen. Lumikengät keräsivät tarralunta sekä päälleen että alleen niin, että vähän väliä jouduin kimpauttamaan lumikenkiä vuorotellen taaksepäin ja potkaisemaan mahdollisimman paljon lunta niistä irti. Siitä seurasi hetken riemu keveämmistä askelista, kunnes kohta tilanne oli taas sama. Vapaa on vain umpihanki, ja tarraluminen on kevättalvi.

Tykkyluminen nuori kuusi

Lumi oli kuitenkin takertunut paljon pahemmin puihin, jotka eivät pystyneet itse ravistelemaan valkoista taakkaa harteiltaan. Kuusipoloinen suhtautui tilanteeseen hyvin nöyrästi. Sekin varmasti toivoi, että lumi hellittäisi oksista jo otteensa. Sieltä täältä jo kuuluikin hetkittäin lumen tömähtelyä, mutta isoimmat lumikuormat pysyttelivät tiukasti puissa kiinni.

Minä olisin mieluusti pysynyt keltamaalimerkkien reitissä kiinni, mutta sitten tuli vastaan kohta, jonka jälkeen seuraavaa reittimerkkiä ei enää erottunut. Niinpä lähdin vain suuntaamaan rinnettä ylöspäin – eiköhän huippu kuitenkin löytyisi myös omin päin.

Romevaaran maisemia

Näkyvyys ei ollut osin usvaisella kelillä huikea, mutta Romevaaran laelle oli kuitenkin helppo suunnata, kun se oli jo niin lähellä. Yksinäinen hiihtäjä oli hakenut hyvin mutkaisen reitin Romevaaran laelle ja sieltä pois; minä pääsin oikomaan.

Luminen Romevaaran maisema

Karttaan oli merkitty Romevaaralle näköalapaikka. Hmm. Saatoin hyvinkin olla niillä jalansijoilla. Vaan Iso-Syötteen huippua tai muutakaan vastaavaa komeaa näkymää ei tällä hieman tukkoisella kelillä maisemasta erottunut. Kirkkaalla, peräti aurinkoisella säällä täällä näyttäisi ihan toiselta, mutta tässä oli tunnelmallisuutensa ja ehdottomasti viehätyksensä. Oli vaikea uskoa, että kello näytti jokseenkin puolta päivää.

Lumella kulkiessa paluureitti on helppo niin kauan kuin ei tuiskuta omia jälkiä umpeen, sillä niitä pitkin pääsee näppärästi takaisin, vaikka maasto on vieras eikä tarkkaa maastokarttaa ole matkassa. Takaisin vain tarralumelle…

Vaikka kulkeminen ei joka kelillä ihan huippuhelppoa tai kevyttä  olekaan, ehdottoman kivaa lumikenkäilymaastoa tämä Iso-Syötteen retkeilyalue!

Kartta N=7276724.134, E=526990.485 (ETRS-TM35FIN)

Retkipäivä maaliskuun alussa. Julkaistu aiemmin (3/2015) Jalkaisin-blogissa.

Uusille urille, osa 5: Länsi-Lapin huiputuksia

Toinen puoli kahden hengen yhdessä mutta yksin tehdystä talvivaelluksesta välillä Hetta–Pallas. Tämä puolikas kertoo yli alueen huippujen johtavista päivätaipaleista lyhyillä hokkisuksilla ja rinkka selässä. Jakaen leirit kaverin kanssa, joka kiertää tunturihuiput lumikenkä–ahkiokaravaaninsa kanssa. Kaverin tarinan voit lukea tästä.

Teksti ja kuvat: Malkus Lindroos

Ensimmäinen ilta

Matka Pallakselle taittui tällä kertaa vähemmän mukavasti, koska autojunapaikat olivat pääsiäisviikolla vähissä. Siispä lähtö oli aamulla klo 7, ja Hettaan saavuimme illansuussa päivänvalon kuitenkin vielä valaistessa lähtöämme. Jo Ounasjärven jäällä hiihdellessämme hämärä laskeutui, ja kun olimme löytäneet latu-uran, tulivatkin otsalamput tarpeeseen.

Auton jäädessä hiljalleen taakse, mielessä pyörivät epäilykset ensimmäisen talvireissun suhteen. Olivatko kaikki tarpeelliset varusteet varmasti mukana, ja voiko näin kevyin kantamuksin selvitä viikon reissusta talvisessa tunturissa? Painoa rinkassa oli vain noin 20 kiloa. Toisaalta mietitytti myös, kuinka useamman päivän peräkkäinen hiihto Altai Hokeilla tuntuu jaloissa, ja syntyykö hiertymiä. En ollut ottanut lumikenkiä mukaan, koska olin päätellyt, että kesäreittiä edetessä suuret korkeuserot vaativat kevyen varustuksen.

Tarkoitus oli hiihdellä ensimmäisenä iltana yhtä matkaa vain noin 7 kilometriä lähimmälle nuotiopaikalle ja laittaa teltat siihen, istuskellen sitten nuotion äärellä iltaa. Kartalla nuotiopaikka olikin olemassa, mutta maastossa ei. Minkäänlaista merkkiä tulipaikasta ei maastosta löytynyt, ja hetken pyörittyämme ainoa vaihtoehto oli jatkaa eteenpäin Ounastunturin juurella sijaitsevalle tuvalle. Tässä vaiheessa ensimmäinen pieni epäusko hiipi mieleen – onko edessä pelkkää erämaata ilman mahdollisuutta edes tulentekoon? Polttopuun etsiminen yli metrisen hangen alta kun olisi erittäin aikaavievää, ja käytännössä lähes mahdotonta. Tästä tuli myös ensimmäinen mieleen painettu asia mahdollisia tulevia erämaavaelluksia ajatellen – talvella ei laitetakaan noin vain nuotiota erämaahan.

Pyhäkeron tupa oli käytössä, mutta siellä majaillut ilmeisesti ranskalainen pariskunta tarjosi meillekin kohteliaasti tilaa. Kieltäydyimme sisämajoituksesta aiheuttaen varamasti pientä ihmetystä, ja viritimme teltat kovaksi tamppautuneelle lumelle taukotuvan läheisyyteen. Tässä vaihessa alkoi jo olla hieman viileää, mutta selvisimme ilta-askareista suhteellisen mukavasti ja painuimme pehkuihin.

Ensimmäinen täysi vaelluspäivä

Päivä valkeni aurinkoisena, mutta erittäin kylmänä. Pakkasta oli reilusti yli 20 astetta. Makuupussissa sitä ei huomannut, untuvapussin comfort-lämpötilakin kun oli -29 C. Mutta sitten kyllä huomasi, kun nousi pussista ulos. Kaikki ruokatarvikkeet olivat umpijäässä, samoin kuin se yksi vesipullo, joka ei ollut makuupussissa. Onneksi pussissa olleista vesipulloista sai keiteltyä aamukahvit ja päivän sai käyntiin.

Mukanani oli varsinaisen ilma-untuvatäytteisen Therm-a-Rest NeoAir Xtherm -talvialustan lisäksi tavallinen vaahtomuovialusta, jota käytin teltan vieressä touhuamiseen. Sen verran kylmä oli, että läikytettyäni siihen tipan kahvia, oli kahvi jäätynyt ennen kuin ehdin kuivaamaan sitä.

Kylmyys pisti miettimään Altai Hokkien X-trace pivot -siteiden kylmänkestävyyttä – muoviosien hajoaminen tunturissa olisi tehnyt etenemisestä erittäin hankalaa. Myös käytössä olevat saappaat olivat pakkasessa muuttuneet kivikoviksi, ja niiden saaminen jalkaan olikin melko hankala operaatio. Toivoin, että saappaat eivät hajoa niitä jalkaan kiskoessa.

Teltan ulkokankaan sisäpinnalle oli tiivistynyt jonkin verran huuraa, josta sain suurimman osan ravistamalla pois. Olimme lähtövalmiina juuri, kun kahvionpitäjäpariskunta saapui moottorikelkalla paikalle. Puheista päätellen aamu ei ollut alkanut kovin mukavasti – kahviota pitämään jäänyt nainen kun istui kelkan perässä olevassa reessä, ja antoi melkoisen kuuluvasti palautetta kyydin epätasaisuudesta kuskina olleelle miehelle, joka tokaisi ennen lähtöään vain ”itsehän valitsit” ja ajoi kelkalla pois. Ihan aitoihin Lapin akkaan ja ukkoon taisimme siis törmätä.

Ensimmäiset tunturifiilikset

Eri suuntiin veivät nyt meidänkin retkikuntamme tiet, Karin lähtiessä suosilla kiertämään Ounastunturin Pyhäkeron huippua latua pitkin, vetäen lumikengillä ahkiossa olevaa tavarakuormaa. Tämä oli jo etukäteen suunniteltukin, sillä meillä oli hyvin erilaiset tavoitteet reissulle. Omani oli selvittää mahdollisuuksia tuntureissa etenemiseen suksilla, mahdollisesti myöhemmin jopa laskettelemiseen soveltuvilla rinteillä ja lasketteluvarustein. Tätä varten olin pakannut niin kevyesti kuin suinkin uskalsin, ja mukana oli vain rinkka eikä ahkiota, jonka kanssa ainakaan laskettelu ei tulisi onnistumaan.

Suuntasin siis kesäreittiä kohti Pyhäkeron huippua kauniissa auringonpaisteessa. Aurinko alkoi nopeasti lämmittää, ja puurajalle saapuessani näin ensimmäistä kertaa hienon erämaisen maiseman. Pian puurajan jälkeen lumikin muuttui, siinä missä se alhaalla oli pehmeää puuteria, oli lumi ilmeisesti tuulen vaikutuksesta pakkautunut tiiviimmäksi korpuksi ylempänä. Nousua se ainoastaan nopeutti, ja pian nousinkin tunturin harjanteelle, josta edessä näkyivät seuraavat huiput.

Tässä vaiheessa mieleen muistuivat moninaiset laskettelureissut, ja ehkä maisemasta ja olosuhteista mieleen palautui eräs seikkailu La Plagnen takaseinämillä. Reissu vei meidät 4 kilometrin päähän lähimmästä tiestä Vanoise-kansallispuistoon Ranskassa. Silloinkin alkuun näytti oikein mukavalta, ja vasta kun paluu ei enää onnistunut, todellisuus reitin pituudesta alkoi valjeta. Voitin kuitenkin epäilykseni palauttamalla mieleen, että nyt käytössä oli kartta ja merkitty reitti. Otin muutaman kuvan Hettaan päin, ja jatkoin harjanteelta kohti edessä näkyviä uusia nousuja.

Ei aivan erämaissa vielä

Päästyäni seuravan nousun suhteen jo hyvään alkuun, huomasin tunturin välistä nousevan rinnekoneen ja sen perässä olevan hiihtäjäjoukon. Kone teki merkittyä latu-uraa tunturiin, ja aamun ensimmäiset hiihtäjätkin seurasivat sitä. Erämaan tuntu kärsi tästä näystä – toisaalta epäilykset siitä, mitä edessä on, hälvenivät, mutta toisaalta se mukava jännitys ja erämaisuuden tuntu, joka syntyy jännityksen ja hienoisen pelonkin yhdistymisestä kauniin maiseman ihailuun ja luonnon rauhasta nautiskeluun, kyllä katosi samalla.

Hyvin pian saavutin Pyhäkeron huipun, jonka luulin olevan vasta kaukana edessä. Huipulta lähetin muutaman kuvan ja viestin kotijoukoille, mutta melko pian oli päästävä eteenpäin, koska tuuli teki kelistä huipulla hyytävän auringosta huolimatta.

Lasku alas olikin sitten varsin erilaista kuin nousu. Laskin etelärinteeseen, ja aurinko oli kovettanut lumen pinnan paikoittain jopa jäiseksi. Ohjattavuus Hokeilla ei ollut paras mahdollinen, mutta alun loiva lasku oli vielä oikein mukavaa. Laskun jyrkentyessä sain tehdä jo välillä enemmän töitä ja kaarrella pitkiä loivia kaaria, jotta pääsin turvallisesti alas. Muutamin kohdin kiviäkin pisti lumen alta ikävästi esiin.

Hieman yllättäenkin edessä näkyi rakennuksen katto, ja kaarsin Sioskurun taukotuvan pihaan. Tuvalla oli vilkasta, koska se sijaitsi hiihtoreitin varrella ja päiväkävijöitä oli siis runsaasti. Päädyinkin kokkailemaan terassilla, ja siinä Trangiaa viritellessäni näin latua lähestyvän erikoisemman ”hiihtäjän” – Kari tamppasi lumikengillä ahkion kanssa juuri tuvalle.

Yhteinen lounastauko Sioskurun kodalla

Kokkaillessamme kävimme läpi vähän suunnitelmaa tästä eteenpäin. Kello oli siinä kahden maissa, ja alkuperäinen suunnitelmani käydä huiputtamassa Ounastuntureiden läntisiä huippuja alkoi tuntua epärealistiselta. Päädyimme suunnitelmaan, että edetään seuraavalle Tappurin tuvalle alakautta suomaita pitkin koukaten, latujen ulkopuolella. Tätä varten ylitimme tuvan vieressä virtaavan puron ja etenimme sen kurua pitkin alaspäin.

Lumikengillä kova lumi näytti toimivan mainiosti, mutta suksilla oli melkoisia hankaluuksia. Suurin haaste oli kaltevuus useaan suuntaan – nousukarva piti kyllä yhteen suuntaan, mutta toiseen suuntaan ei oikein saanut millään pitoa. Jos suksen laittoi kantilleen, niin sitten karva ei pitänyt. Mielessä jo kävi, että olihan tämä tähän saakka ollutkin odottamattoman helppoa, ja mietin, oliko edessä seuraavat 40 kilometriä tällaista maastoa. Lopulta pääsin pois puron kurusta tamppaamalla suksilla sivuttain, ja näin juuri Karin katoavan metsänrajaan.

Haasteet puron kurussa vievät vaeltajat eri teille

X-trace siteiden eräs heikkous tuli taas esiin tampatessa. Olin onnistunnut osumaan kiinnityssolkiin ja niiden vapautusvipuihin, ja siteet olivat löystyneet. Jouduinkin pitämään siteidenkiristystauon, ja tällä välin Kari ehti kadota näkyvistä, mutta lähdin hiihtelemään sinne missä viimeksi Karin näin. Jälkiä seuratessa huomasin myös, että lumikengille sopiva reitti ei välttämättä näin kovalla lumella ole lainkaan sama kuin suksille hyvä reitti, Kari kun oli edennut monessa kohtaa kaltevia kohtia pitkin.

Jäljet etenivät harjannetta, mutta jonkin matkan päästä edessä oli kohta, josta suksilla ei vain yksinkertaisesti mentäisi – kallistusta oli sen verran, että yritys tuottaisi pikakuljetuksen alas harjanteelta pyllymäkeä. Yritin ottaa suksia pois, mutta kovahko lumi ei kengillä ollutkaan kovaa, ja olin reittä myöten hangessa. Askartelin sitten suksen takaisin jalkaan, ja tajusin tässä vaiheessa, että Karin täytyy olla jo kaukana. Kaivoin puhelimen esiin, ja yritin soittaa – kenttää sentään onneksi on. Vaan eipä ollut Karilla, vaan kuulin vain, ettei numeroon saada yhteyttä.

Onneksi kuitenkin olimme sopineet minne ollaan menossa, joten hätä ei ollut tämän näköinen. Katsoin hieman karttaa, ja päädyin laskemaan suhteellisen suoraan alas harjanteelta, ja suuntaamaan loivia maita kohti suunniteltua yöpymispaikkaa. Alempana lumi olikin taas pehmeämpää, hiihto majalle sujui mukavasti ja napsinpa muutamia kuviakin matkalla. Pian tupakin ilmestyi näkyviin, mutta en havainnut Karin telttaa missään. Savua nousi piipusta, joten arvelin Karin menneen sittenkin lämmittelemään sisälle minua odotellessaan.

Tappurin kämpällä

Yllätyksekseni löydänkin tuvalta joukon venäläisiä, eikä Karia näy missään. Tässä vaiheessa laitan sitten WhatsApp-viestiä Karille, että missä tämä menee. Viestit kulkevat huonosti, mutta pienellä viiveellä selviää, että Kari on vielä noin 1,5 kilometrin päässä majalta, ja että voimat ovat aika lailla loppu raskaan ahkion kiskomisesta lumikengillä puolittain upottavassa lumessa. Kari suunnittelee laittavansa leirin pystyyn ja jäävänsä jokin matkan päähän tuvalta. Sovimme viesteillä, että Kari pitää hetken taukoa, ja lähden hiihtelemään vastaan, niin saadaan ahkiokin tuvan viereen. Kun pakkailen mukaan kevyen varustuksen ja saan sukset jalkaan, tuleekin Kari vastaan jo tuvan toisella puolella olevalla laajalla aukealla – voimat olivat palautuneet tauolla ja pienellä ruoka-annoksella.

Karin kanssa jutellessa selviää, että Kari oli aikansa edettyään huomannut, että olin kadonnut jonnekin, ja lähtenyt palaamaan omia jälkiään ylärinteeseen etsimään minua. Vasta sitten, kun Kari oli palannut takaisin siihen kohtaan, josta lähdin harjanteelta alas, selvisi Karille, että olin lähtenyt omia polkujani kohti Tappurin tupaa. Ja luonnollisesti palaaminen tapahtui ylämäkeen, nousten ahkion kanssa takaisin harjanteelle, josta oli kyllä ihan kohtalainen lasku alas.

Pystyttelemme leirin tuvan viereen – venäläisetkin kysyvät, tulemmeko sisälle nukkumaan, mutta kieltäydymme jälleen tarjouksesta, koska tarkoitus on nimenomaan testata, kuinka telttailu pakkasessa maistuu raskaiden koko päivän hiihtojen ja lumikenkäilyjen jälkeen. Sanovat kuitenkin jättävänsä meille paikat, jos mieli yöllä muuttuu.

Tällä kertaa telttapaikan pohja ei ole kova, vaan joudun kaivelemaan lunta pois alta aika lailla, jotta saan teltan suoraan ja pysymään kiinni. Paikka on puun juurella, jossa lunta on selvästi ympäristöä vähemmän, mutta siinäkin kuitenkin useita kymmeniä senttejä. Lopulta saan teltan pystyyn, mutta pudotan lumeen yhden teltan kulman kiinnitykseen käytettävistä soljista. Etsintä ei auta, solki jää piiloon lumen sisään. Teen solmun, jolla saan teltan kulman kiinni.

Vesi on melko vähissä, mutta onneksi lähellä olevassa mökissä majaileva lapin ukko vinkkaa, että muutaman sadan metrin päässä on vesipaikka. Toisella yrittämällä pääsemme moottorikelkkauraa purolle, ja saamme vedet täytettyä ilman lumen keittelyitä. Ensimmäisellä yrittämällä lumi muuttui liian upottavaksi noin puolivälin kohdalla, ja kun sukset ja lumikengät eivät tulleet mukaan, piti ensin palata takaisin hakemaan sukset.

Auringon laskiessa Ounastunturin taakse, on maisema hetken aikaa satumainen sinisen sekoittuessa auringon oranssiin ja sittemmin punaiseen. Edessä näkyvät seuraavan päivän urakat: tunturisola, joka täytyy ylittää ennen Hannukurua. Otan muutamia kuvia ja ihastelen erämaista tunnelmaa ja maisemia, mutta pienen iltalenkin jälkeen onkin aika kömpiä makuupussiin. Alkuun tuntuu hieman viileältä, mutta melko nopeasti pussi lämpiää ja nukun mukavasti aamuun.

Toinen vaelluspäivä

Aamulla aivan kaikki pussin ulkopuolella on umpijäässä. Juustoa mahdotonta leikata, ja siivutettu meetwursti jäätynyt kiinteäksi kappaleeksi. Tavarat vaikuttavat olevan vielä enemmän jäässä kuin edellisenä aamuna, ja Trangiakaan ei tahdo syttyä, mutta lopulta sen sytytys sentään onnistuu. Aamutoimissa menee tällä kertaa yllättävän kauan, ehkä siitäkin johtuen, että keli on muuttunut ja pilvet peittävät tuntureita. Into lähteä etenemään ei ole enää niin suurta, ja tiedossa on hiihtoa pilvessä ainakin solaa ylittäessäni. Tämänkin päivän etenemme eri reittejä, Kari seurailee latupohjia ja minä etenen kesäreittiä.

Lähdemme heti leiriltä eri suuntiin, ohitan pian vesipaikkamme ja täytän vielä pullot uudestaan ennen nousua ylätunturiin. Pian tulen latu-uralle, jonka ylitän ja suuntaan suoraan kohti solaa, jonka takana on lasku Hannukuruun. Näkyvyys katoaa noustessa lähes kokonaan ja näen vain sauvan päähän saakka. Samalla törmään taas samoihin haasteisiin kuin aiemmin, kun kaltevuutta on kahteen suuntaan. Eteneminen on hidasta, kun joudun aina painamaan suksen lumen läpi niin, että karva ottaa pitoa ja toisaalta kantti pitää toiseen suuntaan.

 

Samaan aikaan näkyvyyttä ei ole, joten on mahdotonta etsiä optimaalisempaa reittiä. Jalat tuntuvat varsin väsyneiltä, kun saavun solan korkeimpaan kohtaan Rouvivaaran ja Porttivaaran välissä, ja pääsen laskemaan kohti Hannukurua. Onneksi melko pian laskussa pilvi häviää ympäriltä, ja saan näkyviini laajan suon ennen Hannukurua ja sen reunalla olevan Pahakurun tuvan. Oikaisen hieman suon yli, mutta matka tuntuu silti etenevän hitaasti lumen alkaessa upottamaan enemmän alas mennessä.

Jatkan tuvan ohi pysähtymättä ja laskeudun itse Hannukuruun. Tämä on rajoitusaluetta, jolla merkityltä reitiltä ei saa poistua. Vaan eipä ole talvella kesäreittiä helppo erottaa täällä! Eksyn muutamaan otteeseen ja joudun kartan kanssa etsimään reittiä. Lumi on mukavan pehmeää puuteria, ja muutamat laskut ovat suorastaan hauskoja, kun pääsen tekemään muutaman telemark-käännöksen. Lopulta löydän Hannukurun tukikohtaan, jonka kodalta löydän Karin, joka on asettunut jo mukavasti taloksi kotaan. Kello on tässä vaiheessa vielä sen verran vähän, että syötyäni myöhäisen lounaan päätän kuitenkin vielä lähteä jatkamaan eteenpäin.

Illansuun taival yli Suastunturin

Hannukurusta Suastunturille nouseminen osoittautuukin olettamaani hankalammaksi. Ensimmäinen haaste on joki, jonka ylitse en tahdo löytää reittiä, silta on ilmeisesti hautautunut jonnekin. Lopulta aikani kierreltyäni pääsen kaatunutta puunrunkoa joen yli, ja lähden kiipeämään kurusta ylös. Sekin osoittautuu oletettua vaikeammaksi, koska kuru on niin jyrkkä, ettei suoraan noustessa nousukarvojen pito riitä. Yritän mutkitella, mutta tällöin sukset uppoavat niin syvälle, että nouseminen on hyvin hidasta. Aikaa menee ehkä tunnin verran, ennen kuin olen Hannukurun reunalla.

Tämän jälkeen edessä onkin sitten kaunista maisemaa ja helpompaa reittiä kohti Suastunturin huippua, vaikka jatkuvaa nousua hiihto onkin. Pääsen silti melko nopeasti Suastunturille – nousu kurun reunalta tunturille on paljon nopeampi kuin kurun pohjalta kurun reunalle.

Suastunturin huipulta avautuu upea näkymä kohti Pallasta ja Lumikeroa. Niitä ihaillessani huomaan hämärän laskeutuvan ja sinisen hetken saapuvan. Aikaa ei siis ole hukattavaksi, ja lähden laskeutumaan kohti Suaskurun kotaa. Lasku onkin koko reissun hienoin lasku, koska lumi on puuteria ja pääsen laskemaan sitä telemark-käännöksin. Päädyin poikkeamaan kesäreitiltä länteen, koska metsä on siellä harvempaa ja lasku mukavampaa, ja päädyn tasaiselle muutamien satojen metrien päähän kodasta. Tässä vaiheessa sininen hetki on muuttunut harmaaksi, ja illan pimetessä mielessä käy, olisinko hyväkin makupala saalistusretkelle lähtevälle susilaumalle. Järki kuitenkin voittaa epäilykset, ja hiihtelen rohkeasti GPS-tekniikan avustamana kohti kotaa.

Muutaman kymmenen metrin päästä kodasta iskee epäusko – GPS:n perusteella kodan pitäisi jo näkyä, mutta mitään ei näy. Mieleen muistuu ensimmäisen illan turhaksi osoittautunut nuotiopaikan etsintä – jospa kota onkin palanut, ja raunio hautautunut lumeen? Edessä olisi telttayö yksin kurussa, kuvitteellisten petojen ympäröimänä. Aloitankin henkisen valmistautumisen tähän vaihtoehtoon, vakuuttaen itselleni, että olenhan sentään kymmeniä kertoja yöpynyt erilaisissa erämaissa, joiden luontoon ovat kuuluneet niin sudet kuin karhutkin.

Turvapaikka Suaskurun kodassa

Sinnikkäästi eteenpäin hiihtäen melkein törmään kotaan. Maastonmuodoista johtuen hämärässä kotaa on vaikea erottaa, enkä huomannut sitä ennen kuin olin kodan pihassa. Suaskurun kodalla ei ole muita, eikä siellä ole hetkeen pidetty tultakaan. Kanniskelen puut sisään ja teen tulet hyväksi havaitulla tekniikalla – Trangian poltin puiden alle niin, että sen liekki sytyttää puut. Tuli syttyy näin sillä välin kun puran varusteitani, ja lämpöä onkin jo saatavilla kun olen valmis, eikä kylmä pääse yllättämään.

Valitettavasti vain tässä kodassa oleva tulipaikka on tarkoitettu lähinnä kesäiseen makkaranpaistoon – tuli on korkealla lattiasta, ja lämpö ei pääse juuri muualle kuin yläpuolella olevaan isoon ”piippuun”. Puuta kuluukin tavaroiden kuivattamiseen melkoinen määrä. Mietin, poltinko kuukauden lämmityspuut ja koko kesän makkaranpaistopuut siinä kamppeita kuivattaessa. Ehkä määrä kuitenkin tuntuu isommalta kuin lopulta on, koska kahdella kantoreissulla sain kamppeet kuivaksi.

Tällä kertaa nukun mukavasti kodan laverilla, joka onkin aiempiin maanvaraisiin yöpymisiin verrattuna kerrassaan mukavaa. Hieman lämpimämpääkin on, vaikka nuotion hiipuessa pakkanen kyllä hiipii melko harvaan kotaankin nopeasti, ja inversio painaa kylmän ilman alas tuntureilta kuruun. Makuupussi on täälläkin pidettävä tiiviisti kiinni.

Kolmas päivä

Aamu sujuu aiempia päiviä vähän mukavimmissa merkeissä, joskaan lämmintä kodassa ei ole. Mutta pian Trangian poltin on jälleen saanut tulet aikaan, ja pääsen nauttimaan aamupalaa mukavassa lämmössä. Kun olen aamutoimista selvinnyt, saapuukin jo Kari kodalle. Aiemmin nukkumaan, aiemmin ylös on toiminut hyvin. Suunnittelemme, että seuraavaksi ja näillä näkymin viimeiseksi maastoyöksi tähdätään Pallaksen juurella olevaan Rihmakurun kotaan. Karin lounaan ja minun jatketun aamiaiseni jälkeen suuntaamme jälleen omille reiteillemme, minä ylös Lumikeron rinnettä ja Kari latuja pitkin Nammalakurun tuvalle.

Lumikeron alku kurusta on hankala Hannukurun tapaan, mutta melko pian nousu tasaantuu, ja lumi kovettuu. Pallas-Ounastuntureiden korkein tunturi on Pallaksen Taivaskero, ikään kuin jonon kuningas. Ja Lumikero on sen kuningatar – Lumikuningatar, joksi sen mielessäni nimeän mäkeä ylös tuskaillessani ja tasapainotellessani hyytävän tuulen ja nousun tuoman lämmön kanssa vaatetusta säätämällä. Pallaksella on edes vähän suojaa vierekkäisistä huipuista, Lumikero on joka suuntaan suojaton.

Melko pian pääsen pilven korkeudelle, ja näkyvyyskin heikkenee merkittävästi, onneksi sentään kesäreittiä merkitsevät salot erottuvat aavemaisesta usvasta. Aavemaisuus ja heikko näkyvyys pelästyttävät kulkijan, kun olen kuulevinani ääniä. Vakuutan itselleni, että ei täällä voi ketään muita olla, ja että tuuli todennäköisesti yhdessä varusteiden äänten kanssa aiheuttaa oudon kokemuksen. Otan kunnon hörpyn vesipullosta varmistaakseni, ettei kyse ole nestehukan aiheuttamista hallusinaatiosta.

Sitten sumusta alkaa kuulua selvemmin puhetta. Epäuskoinen hiihtäjä näkee lopulta harmaat hahmot edessä, jotka liikkuvat suhteettoman nopeasti. Skyrimin ice wraithit käväisevät mielessä, kun valkoisessa sumussa edessä näkyy hahmoja – tosin hyvin lyhyesti, koska edestä sukeltaa 4 hengen vaellusporukka vastaan. Pian tiedustelutietoja siitä, mitä edessä on odotettavissa, vaihdetaankin jo innokkaasti. Edessä olevan laskun jyrkkyys saa porukasta yhden muuttamaan ahkionsa pulkaksi, jolla matka jatkuu alaspäin GoPron nauhoittaessa laskua.

Melko pian porukasta erkanemisen jälkeen saavutankin Lumikeron huipun, jossa nappaan selfien muistoksi ”lumikuningattaren” valloittamisesta. Lumikuningatar ei moisesta oikein perusta, ja vastaa hyytävällä tuulella ja olemattomalla näkyvydellä saatelleen minut matkalle alas.

Lumikuru ja lounas tunturissa

Omalla reitilläni edessä on seuraavaksi lasku Lumikuruun, joka reitin jyrkin lasku. Lasku on puolikorpulla vaikea, mutta selviän siitä tekemällä riittävän laajoja kaarroksia. Lumikurussa oleva poroaita portteineen on peittynyt lumeen niin, että aidasta pääsee astumalla yli. Päätän laittaa lounasleirin aidan viereen, ja kaivelen Fjellduken esiin. Siinä lounasta syödessäni keli muuttuu täysin, kun pilvet hälvenevät. Pilvien hälvetessä huomaan aivan lähellä vastarinteellä laskettelijan, joka laskeekin pian poroaidalle viereeni. Kysessä on amerikkalaisnainen, joka etenee Pallas–Hetta-reittiä vaellussiteillä varustetuilla laskettelusuksilla tukeutuen tupiin. Toivottelen hyvät reissut ja kerron kokemukset hänellä edessä olevilta Suaskurun ja Hannukurun tukikohdilta.

Lounaan jälkeen jatkan Vuohtiskeron rinnettä yli tunturin ja lasken sitten Saivokeron, Vuohtiskeron ja Keräskeron väliin jäävään kuruun.

Siellä meneekin latu, jota on näennäisen helppo hiihdellä Nammalakurun tuvalle. Juuri ennen saapumista Nammalakurulle aukenee yksi reissun hienoimmista maisemista kohti Pallasta.

Itse tuvalla onkin sitten jo paljon vaihtelevammin erilaisin varustein liikkeellä olevia kulkijoita. Luonnollisesti ladun vieressä on monia suksin kulkijoita, mutta laskettelusuksien osuus on huomattavan suuri. Kaikkein eniten ihmetystä minussa herättää kuitenkin lumilauta.

Syödessä muistelen aiempaa kesäreissua ja yöpymistä tuvalla. Kesällä maisema oli hyvin erilainen, ja nyt lumen alle jääneet tunturikoivut korkea metsikkö. Samoin lampi ja puro ovat lumen alla, kesällä niissä peseydyttiin. Suunnilleen keskellä tuvan edessä oli muutama kivi ja pensas, joiden viereen silloin virttelin teltan – nyt siinä näkyy pelkkää hankea.

Syömisen jälkeen suuntaamme eteenpäin kohti Rihmakurun kotaa, jossa on tarkoitus yöpyä.

Viimeinen leiri Rihmakurun luksuskodassa

Eteneminen kodalle on odotettua hitaampaa, koska lumi on jälleen upottavaa, ja Karin eteneminen painavan ahkion kanssa kaltevassa rinteessä ja upottavassa lumessa on hidasta ja raskasta. Lopulta pääsemme kuitenkin perille, ja valoakin vielä riittää hyvin. Tämä Rihmakurun kota on eri maata kuin edellinen Suaskurun kota – oikeastaan tätä ei voi edes kodaksi sanoa, vaan pikemminkin pieneksi tuvaksi, jonka keskellä on vieläpä Jotulin kamina. Teemme siihen tulet, ja lämpöä tulee aivan eri tapaan kuin edellisessä tuvassa – ja vain murto-osalla puumääräästä. Välillä on melkeinpä liiankin kuuma, kun kuivattelemme kamppeemme kunnon tulilla.

Tässä vaiheessa myös tutkailemme suunnitelmia majoituksen suhteen. Nyt voimme olettaa olevamme huomenna Pallashotellilla, jonne autoni on välillä siirretty. Netti on käytettävissä, ja löydämme yllätykseksemme Booking.com:lla Pallashotellista vapaat huoneet varsin edulliseen hintaan. Yllätys on suuri, koska oletimme majoittumisen olevan pääsiäisen aikaan siellä käytännössä mahdotonta, ja olimme varautuneet viettämään yön Pallaksen kodalla.

Yöllä tulee vaistomaisesti aina herätessä heitettyä puuta kaminaan, mikä ei lopulta osoittaudu hyväksi ajatukseksi, koska se johtaa siihen, että välillä on liian kuuma ja välillä tulee viileä kun ei ole tarpeeksi syvällä makuupussissa. Vasta aamuyöstä saan nukuttua pidemmän yhtäjaksoisen osan, kun ymmärrän olla kylmän tultua heittämättä lisää puuta kaminaan, vaan vedän vain makuupussin tiukasti kiinni.

Neljäs päivä

Aamu valkenee suojasäässä, ja aamutoimien jälkeen lähdemme jälleen eri lenkeille. Käymme pohdintaa kumpaa kautta Karin kannattaisi kiertää, mutta Kari päätyy lännenpuoleiseen reittiin.

Eteneminen osoittautuu erittäin hankalaksi. Lumi jää kiinni nousukarvoihin, enkä tahdo päästä mihinkään. Mielessä jo käy, että edessä voi olla yöpyminen jossain Pallaksen tasangoilla, jos eteneminen on kuin tervassa tarpomista. Päätän jo mielessäni leiriytyä hyvissä ajoin ennen kuin voimat ovat aivan lopussa. Mutta kuin tämän kuulleena keli muuttuu, kun pääsen ensimmäiselle harjanteelle – pilvet rakoilevat, ilma on kuivempaa ja kylmempää. Myös lumi muuttuu korpuksi, jota se on muillakin tuntureilla ollut, ja etenemiseni nopeutuu, kun puhdistan karvoihin jäätyneen suojalumen sauvalla pois pohjista.

Lähellä korkeinta kohtaa Taivaskeron vieressä pilvet jälleen tiivistyvät ja näkyvyys katoaa täysin. Olin suunnitellut käyväni jälleen Taivaskerolla ja ehkä laskevani sieltä alas, mutta olematon näkyvyys romuttaa tämän suunnitelman. Lumikaan tosin ei houkuttele laskemaan, sillä se on taas muuttunut osin jään peittämäksi korpuksi, jolla Hokkien ohjaaminen on hyvin hankalaa.

Lasken kohti Pallashotellia suunnilleen kesäreittiä seuraillen, ja tämä onkin reissun rankin, joskaan ei jyrkin lasku, jolla suksen pitäminen kantillaan kumisaappailla ja pehmeillä siteillä rasittaa rajusti jalkoja. Pyhäkero viettää vieläpä jatkuvasti oikealle, joten kuorma on koko ajan samalla jalalla. Tuskien kautta pääsen kuitenkin alas – lasku ei ollut mukavaa kaartelua, kuten olin etukäteen toivonut, vaan reissun tuskaisin lasku. Mutta edessä siintääkin sitten lasketteluhissit ja hoidettu rinne, jota pitkin hiihtelen alas hotellille nopeasti.

Hotellissa kaikki sujuu mainiosti, saan kamppeet huoneeseeni ja suuntaan saunaan. Sauna 55 kilometrin umpihankihiihdon jälkeen tekeekin hyvää, ja sen jälkeen olo on kuin uudesti syntyneellä. Karia ei vain näy eikä kuulu, vaikka olen ollut hotellilla jo kolmisen tuntia. Alan jo huolestua onko jotain sattunut, kun Kari lopulta saapuu väsyneenä hotellille – kierto oli pitkä ja loppunousu rankka.

Syömme hotellilla illallisen seisovasta pöydästä ja sen jälkeen onkin aika painua pehkuihin seuraavan päivän kotimatkaa varten. Hotelli on mukava ja kieltämättä hieman erikoinen, mutta sen erityislaatuinen tunnelma jää aiempien kokemusten vuoksi havaitsematta – tunnelma, kun saapuu yksin kylmälle kodalle hämärän laskeutuessa pohtiessaan jo mielessään teltan pystyttämistä, on nimittäin muutamaa pykälää vahvempi kokemus kuin mikään hotelliyöpyminen.

Kotimatka ja epilogi

Kotimatka alkaa huonosti, kun auto ei käynnisty, akku on aivan tyhjä. Mukana ollut varavirta-asema ja vara-akku eivät auta, kun en pystykään vaihtamaan akkua puutteellisen työkaluvarustuksen vuoksi. Onneksi hotellilta löytyy kaapelit, saamme auton käyntiin ja pääsemme matkaan. Ajopäiväkin sujuu yllättävän hyvin hotellissa nukuttujen pitkien ja hyvien unien jälkeen.

Jälkeenpäin ajatellen reissun parhaita paloja oli yöpyminen yksin Suaskurun kodalla sekä lasku Suastunturilta alas. Monia hienoja osuuksia mahtui muuallekin, ja hienoja maisemia ja yksityiskohtia. Nopeus yllätti, sillä olin varautunut pitämään koko viikon lomaa ja käyttämään aikaa siis 6 päivää, kun nyt etenimme 4 päivässä ja yhdessä illassa.

Korkeuserot olivat yllätyksekseni talvella helpompia kuin kesällä, aiemmin kesällä samojen tunturien ylittäminen oli paljon raskaampaa hellesäässä. Toisaalta kantamusteni keveys varmasti auttoi asiaa sekin, sillä kesällä kuormaa oli mukana enemmän – tuosta reissusta oli jo ehtinyt muutama vuosi kulua, ja sitä myöten kantamukset keventyä kokemusten karttuessa ja varusteiden vaihtuessa hiljalleen kevyempiin.

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Aiemmat osat löydät tästä.

Hiihtovaelluksella Patvinsuon kansallispuistossa

Lähdimme Kiljavan opiston eräopasluokkamme kanssa Patvinsuon kansallispuistoon viideksi päiväksi harjoittamaan talvivaellus- ja opastaitojamme. Patvinsuo on 105 neliökilometrin kokoinen soinen alue Pohjois-Karjalan Lieksassa, Joensuusta 90 kilometriä koilliseen, aivan itänaapurimme rajan lähellä. Alueella on 80 kilometriä merkittyjä reittejä joissa valinnanvaraa riittää, ja se on tunnettu etelän ja pohjoisen luonnon kohtaamispaikkana.

Patvinsuon keskiössä sijaitsee syvyysvaihteluillaan rönsyilevä Suomunjärvi muhkeine muikkukantoineen. Suomunjärvestä etelään on Teretinniemen korkealle puiden ylle nouseva lintutorni, josta on laaja näkyvyys viereisten lettojen yli. Patvinsuon puiston suurin joki, Nälmänjoki, virtaa alueen läpi ja toimii sivupuroineen monien aikoinaan alueelle istutettujen kanadanmajavien kotipaikkana.

Linja-auton pakkaamista

Matkamme alkoi aikaisin Kiljavan opistolta bussikyydillä. Kuudelta bussi oli jo pakattuna täyteen ahkioita ja suksia, ja suuntana oli Itä-Suomi. Matkalla heräsi pelko lumen määrästä, sillä Joensuussakin oli vielä melkoisen vähän lunta. Patvinsuolle saavuttuamme pelko oli osoittautunut vääräksi; lunta oli ainakin metri. Surkansuon pysäköintialueella linja-autosta ulos hypättyämme hanki upotti melkein vyötäröön asti ja antoi osviittaa tulevista koitoksista.

Lähdimme hiihtämään ensimmäisen suon yli kohti Suomunjärven luoteisosassa olevaa Lapinniemen leirintäaluetta. Olosuhteet olivat heti aluksi täydelliset. Jo ensimmäisillä suksien luistoilla oli etelän hektisyys muisto vain. Aurinko paistoi, hanki kantoi ja maisemat olivat uskomattoman kauniit.

Suolla hiihtäminen on suotuisaa, sillä jatkuva tuuli on rikkonut lumen kristallirakenteen kestävämmäksi.

Etenimme kumpareisen kangasmetsän läpi, ja Patvinsuo rupesi hiljalleen näyttämään kyntensä ja käpälänsä; tiellemme osui nimittäin tuoreet ahman jäljet, joiden tekijä oli todennäköisesti kuullut porukkamme älämölön ja päättänyt lähteä vastakkaiseen suuntaan.

Ahman jälki

Karhun raapimisjälki

Kaiken kruunasi kaikkien aikojen hennoin lumisade. Taianomainen hetki oli kuin olisi ollut pyrypallon sisällä. Pyry jatkui pienellä suolla, jolla näimme karhun raateleman puun. Hiljalleen rupesi konkretisoitumaan se fakta, että nämä eivät ole ihmisen vaan metsän asukkien maata.

Saavuttuamme Lapinniemeen tamppasimme leiripaikan, jolle asettelimme telttamme ja aloimme ruoanlaittoon. Mukaan otetut lumikengät osoittautuivat erittäin hyödyllisiksi leirissä, sillä ilman niitä oli heti sepalusta myöten lumihangessa. Ilta kului nopeasti rannassa olevalla tulipaikalla juomavesiä keitellessä ja kirkasta tähtitaivasta ihaillessa.

Yöllä kuului myös pöllön ääniä; huhuilijaksi epäiltiin sarvipöllöä, mutta varmuus jäi uupumaan öisen väsymyksen johdosta.

Talviretkeilyssä kannattaa huomioida aika joka menee lumen sulattamiseen ja sen keittämiseen, mikäli järveä ei ole lähellä (saati kairaa mukana; meillä se turvallisuussyistä oli). Keitin saa suhista melko pitkään, ennen kuin lumi muuttuu kiehuvaksi ja jäähtyessään juomakelpoiseksi vedeksi. Järvivesi kannattaa aina keittää, vaikka Antti sitä janoissaan tuppaa yleensä juomaankin semmoisenaan.

Matkamme jatkui aamutuimaan järven jäällä Suomunjärven itäiselle rannalle Louhelansaaren ja Lapinsaaren välistä. Matkalla näkyi Tapionsaaressa oleva kalasääskin pesä! Petolintujahan alueella on melkoiset määrät. Keli vieläkin helli meitä ja etenimme rauhalliseen tahtiin etelään Kurkilahteen syömään lounasta. Kurkilahdessa on uimaranta, jonne pääsee myös autolla. Sieltä löytyy käymälä ja pukuhuoneet, joiden kupeessa on katoksen alla pöytä penkkeineen sekä tulisija.

Kurkilahdesta otimme nokan kohti Teretinniemeä. Teretinniemi on keskellä laajoja suoalueita oleva kannas. Sinne meneminen maaliskuun hangilla on tarkkaa puuhaa; polulla on pysyttävä, sillä ympärillä oleva alue on suojeltu lintujen pesimärauhan varmistamiseksi 1.3 – 10.7.

Teretinniemi osoittautui Antin henkilökohtaiseksi lemppariksi. Noin sata metriä leiripaikasta pohjoiseen löytyy Teretinniemen lintutorni. Torni kohoaa korkealle puiden yläpuolelle ja silmä kantaa kauas joka suuntaan alueen laajojen soiden ansiosta. Siellä oli ihanaa katsella puiden taakse laskevaa aurinkoa, ja pitihän sitä aamullakin mennä tarkkailemaan jos näkisi metsän elämää. Kaukaisena haaveena oli nähdä talviuniltaan herännyt karhu, joita Patvinsuolla elelee runsaasti. Valitettavasti ryhmämme ison koon aiheuttama meteli piti eläimistön kaukana, mutta leiriimme tupsahti kuitenkin isokäpylintupariskunta ihmettelemään tulokkaita.

Teretinniemen lintutornin maisemia

Näin kevätaikaan Teretinniemellä voi päästä todistamaan metsojen ja teerien soidinmenoja. Alueen linnusto on erittäin rikasta ja onpa siellä havaittu myös erittäin harvinaisia lintuja. Patvinsuon maisemissa on nähty pohjoisen riekkoja ja kuukkeleita ja suolinnustosta mainittavaksi nouskoon vaikkapa suokukko hassuine kauluksineen.

Iltapuuhien jälkeen taivaalla näkyi erikoista hohkaa pilvirajassa. Ensin luulimme, että ne ovat vain nousevan kuun kajoa, mutta pienen hetken jälkeen syylliseksi paljastuivat revontulet! Kutsuimmekin pian koko poppoon ihailemaan taivaan valonäytelmää, kaivoimme kamerat esiin ja rupesimme harjoittamaan valokuvaustaitojamme.

Aamulla suuntana oli jälleen etelä. Tähtäsimme soiden ja metsän takana sijaitsevalle järvelle Koitereelle, ja siellä olevalle Nälmänsaarelle lounaalle. Kyseinen saari ei ole enää kansallispuiston aluetta. Tällä välillä sääolosuhteet näyttivät sitten toisen puolensa. Räntää satoi koko matkan jatkuvalla syötöllä ja tuulikaan ei ollut sieltä hellimmästä päästä. Lumi oli osittain sulanut eikä enää kantanut edellisien päivien tapaan, eli haastetta riitti.

Lounaan jälkeen lähdimme kohti Pirskanlampea, Nälmänsaaresta länteen. Sää oli jo hieman hellittänyt ja mieliala kohonnut. Järvellä oli verkkokalastajan nostoavanto, jonne johti suuret koiraeläimen jäljet. Syylliseksi osoittautui metsiemme vihattu ja rakastettu peto eli susi. Jäljet näkyivät räntäsateesta huolimatta selvästi ja mietimmekin, että missäköhän niiden tekijä meitä mahtaa tarkkailla. Rantauduimme pienen puron vierestä ja suuntasimme metsän läpi paikoin vyötäröä myöten lumihangessa kohti leirialuetta.

Pirskanlampi oli täysin erilainen leiripaikka kuin aikaisemmat. Se on nimensä mukaisesti lammen rannalla, ja alue on paljon metsäisempää; tutuiksi tulleita soita ei enää näkynyt. Koitimme parhaamme mukaan kuivattaa läpimärkiä varusteitamme ja saada teltat pystytettyä upottavaan lumihankeen. Räntäsateen loputtua rakensimme leiriimme mainioksi todetun ruokapöydän ja vietimme iltaa kokkaillen ja lunta sulatellen.

Kuumalla vedellä täytettyjen Nalgene-pullojen päällä on hyvä kuivattaa hieman kosteita sukkia tai lapasia, jos nuotiolla on ruuhkaa tai sitä ei voi tehdä. Myös paidan sisällä tai taskussa kehoa vasten kosteus haihtuu yllättävän nopeasti.

Kuva: Risto Karjalainen

Viimeinen kokonainen päivä oli edessämme. Sää suosi meitä jälleen ja suksi luisti, sillä moottorikelkka oli tehnyt meille uran valmiiksi. Suuntasimme kohti Nälmänpuron leiripaikkaa. Osan matkasta etenimme aurattua tietä pitkin, sillä länsipuolella oli ampuma-alue ja itäpuolella rajoitusalue, emmekä halunneet eksyä kummallekaan näistä. Jätimme hetkeksi ahkiomme tien varteen ja lähdimme hiihtämään metsän läpi katsomaan vieressä virtaavaa Hiienjokea. Metsikön puut olivat täynnä naavaa, jotka näyttivät melkein kimaltavan auringon säteiden osuessa niihin. Ahkioitta hiihtäminen lumisilla kumpareilla osoittautui uskomattoman hauskaksi puuhaksi, ja nauru raikasi aikuisten ihmisten leikkiessä lumisessa taikamaassa.

Kuva: Risto Karjalainen

Piakkoin muistimmekin vanhan lorun laduista, umpihangista ja vangeista, heittäydyimme pois tieltä lähimmälle suolle jolla kulku oli sallittua. Hiihdimme upottavassa hangessa suon yli Maksimanlammen rantaan lounaalle. Aurinko lämmitti ja antoi energiaa koko porukalle ja fiilis oli korkealla. Lammen rannalla istuskellessa näimme kaksi merikotkaa liitelevän yllämme taivaalla.

Loppumatka taittui kuin itsestään myötätuulen työntäessä meitä eteenpäin toisen ryhmän tekemällä ladulla, ja pian olimmekin Nälmänpuron leirialueella. Päivän teemaan kuului hätämajoitteiden rakentaminen ja niissä yöpyminen. Edellisen yön jäljiltä vielä kosteat teltat saivat siis jäädä kuivumaan tuulessa, ja seuraava yö vietettiin kaatuneen puun juurakkoon rakennetussa kodissa.

Antti viritti kaverimme Riston kanssa tarpin juurakosta kiinni lumihankeen ja rakensi lumesta seinän tuulelta suojaamaan. Kuva: Risto Karjalainen

Mikäli majoitutte kaatuneen puun juurakossa kesällä, pitäkää huolta, että puuta ei ole katkaistu, sillä Suomessa on tapahtunut harmillisen useita kertoja niin, että kaatunut puu on noussut yön aikana pystyyn ja reissaaja raukka on unissaan jäänyt juurakon alle jumiin. Olkaa siis varovaisia hätämajoitteiden kanssa!

Aamulla jouduimme aikataulumme takia lähtemään normaalia aikaisemmin kohti Suomun luontotupaa, josta kyytimme lähtisi etelää kohti. Matkaa oli noin 6 kilometriä, suksi ei luistanut ollenkaan ja räkä valui poskella, kun hiihdimme reilussa tunnissa sovitulle paikalle. Suomulla pakkasimme tavaramme bussiin ja suuntasimme Joensuuhun saunomaan. Saunan jälkeen matka jatkui kohti Kiljavaa, ja bussissa kertasimme väsyneinä mutta onnellisina yhteistä kokemustamme.

Tämä oli meidän ensimmäinen pidempi talvireissumme, ja Patvinsuo tarjosi sille loistavat puitteet. Korpiset ja aapasoiset maisemat antoivat mielelle ja sielulle kauan kaivattua lepoa. Ahman, suden ja karhun jäljet herättelivät mielenkiintoa ja näyttivät meille millaisesta paikasta oikein on kyse. Talviretkeilystä ja varusteista saimme lisää kokemusta ja oppia käytännön tilanteissa. Vaihtelevan sään ansiosta koimme niitä hieman vaikeampiakin olosuhteita, todeten selviävämme niistä. Patvinsuon laajat suoalueet houkuttelisivat tulemaan tänne uudelleen keväämmällä tutkailemaan lintujen puuhia, ja suuret järvet ja joet houkuttelevat melojaa kokemaan kansallispuiston vesiltä käsin. Nähtävää puistossa riittää taatusti joka vuodenajalle!

Patvinsuo Luontoon.fi-palvelussa

Tietoa Patvinsuon linnuista: Suomen lintuatlas

– Antti & Johanna

Yhtä luontoa projektimme on tutkimusmatka Suomen luontoon ja kansallispuistoihin. Tulemme kiertämään 2017 kevään ja syksyn välisenä aikana vanhalla pakullamme Suomea kirjoittaen seikkailustamme blogiimme! FacebookBlogiInstagram

Juttu julkaistu aiemmin Yhtä luontoa -blogissa.

Luolaseikkailua ja retkiluistelua lasten kanssa Rantasalmella

Nousen isoista lohkareista muodostunutta rantaa loivasti ylöspäin kohti luolansuuta. ”UGH, UGH” kuuluu takaani. Käännyn nopeasti äänen suuntaan. Kaksi UGH:ia tarkoittaa nimittäin, että ”tarvitsen apua”. Se on minun ja 5-vuotiaan tyttäreni keksimää kivikautista kieltä, jota käytämme luolaseikkailuiden aikana. Lapsilla on kyllä ihanan pohjaton mielikuvitus, kunhan sen vain päästä valloilleen.

Olemme tulleet Rantasalmelle Lomakeskus Järvisydämen mökille vanhempieni ja veljeni perheen kanssa lomalle. Alustavien suunnitelmien mukaan meidän piti liikkua jäällä mahdollisimman paljon retkiluistellen ja pilkkien, koska maastossa ei ollut tänä talvena tarpeeksi lunta lumikenkäretkiin.

Tutkiessani karttoja huomaan kuitenkin, että Rantasalmen Porosalmi on täynnä luolia, ja osa niistä on varsinkin talviaikaa helposti jäältä käsin löydettävissä. Jututan myös Järvisydämen hyväsydämistä työntekijää tiskillä ja saan häneltä lisää vinkkejä luolista, joita ei ole karttaan merkattu. Venla-tytärtä ei tarvitse kauaa houkutella luolanmetsästykseen!

Ensimmäinen luola löytyykin melkein Järvisydämen pihasta merkatun luontopolun varrelta, joten paljoa vaivaa ei tämän kohteen tavoittamiseksi tarvitse nähdä. Luola muodostuu toisiinsa kiilautuneista lohkareista, mutta olemme kumpikin jo tästä löydöstä innoissamme, koska sisään mahtuu hyvin piiloon kahdestaankin.

Rinteeltä on hyvä ”vakoilla” tähystysaukoista ohi kulkevia ihmisiä, ja Venla alkaakin heti kehittämään tarinaa luolan asukkaista ja heidän elämästään. Tarkkaan mietitään, mikä luolan pohjalla olevista kivistä on ollut kivikautisen perheen pöytä ja mitkä tuoleja. Todellisuuden kanssahan näillä tarinoilla ei ole mitään tekemistä, mutta ne ovat osa meidän luolaseikkailuja.

Toinen löytämämme luola sijaitsee hieman kauempana luontopolun varrella, ja keskellä metsää oleva paikka on todella kaunis talvellakin. Kyseessä on leveä lippaluola, kuin luonnon laavu, joka tosin taitaa palvella nuotiopuiden ja istuinalustojen varastona tätä nykyä.

Luolan edessä on myös piknikpöydät ja kunnon nuotiopaikka, ja luolan päälle pääsee kiipeämään puisia portaita pitkin. Nämä nykyajan mukavuudetkaan eivät kuitenkaan estä lapseni mielikuvitusta lentämästä kivikaudelle. Taas leikitään luola-asukkaita ja minä saankin mukavan lepotauon leikkiessäni nukkuvaa neandertalilaista luolaan jätettyjen retkipatjojen päällä. Tämä luola on kyllä helppo kohde tulla lasten ja kunnon eväiden kanssa, joten suosittelen aloitteleville luolametsästäjille!

Retkiluisteluradalla voi edetä monella tyylillä. Kuva: Emmi Ryynänen

Seuraavana päivänä lähdemme retkiluistimien ja potkureiden kanssa etsimään Porosalmen päässä sijaitsevaa luolaa. Tämä retki ajoitetaan niin, että 1,5-vuotias käy vaunuihin päiväunille, ja minä luistelen vaunujen kanssa.

Luola on helppo tavoittaa näin kevättalvella, koska Järvisydämen retkiluistelurata menee aivan sen edestä, eikä lunta ole paljoa jäällä eikä maastossakaan, joten umpihankikävely jää minimaaliseksi. Nuorin nukkuu jäällä vaunuissa tyytyväisenä kun me muut kiipeämme ylös kalliolle.

Luola on iso lippaluola. ja sen seinämällä on hieno limenvihreä tai keltainen leväkasvusto. Näistä olen lukenut, että levä viihtyy erityisen ravintorikkailla kallionpinnoilla, mistä syystä niitä esiintyy usein vanhoilla uhripaikoilla. Tiedä sitten onko tämän kallion levä saanut voimansa uhriverestä, mutta oma mielikuvitus ainakin lähtee laukkaamaan näitä miettiessä.

Luola sijaitsee muutaman metrin korkeudella kallion seinämässä, ja sieltä on hyvät näkymät järvelle. Kohteena tämä on arvokas myös sen vuoksi, että luolan katossa näkyvät selvästi jääkauden aiheuttamat uurteet ja niistä kasvaakin kauniisti kallioimarteita alaspäin.

Porosalmen levein lippaluola sijaitsee Sikovuoren vieressä.

 

Retkiluistelusta sen verran, että se on loistava laji pientenkin lasten kanssa! Vaunuikäiset kulkevat helposti mukana varsinkin päiväuniaikaan, ja vaunuihin saa lisäksi mahtumaan vaihtovaatetta ja retkieväitä mukavasti. Vaunujen kanssa oli todella helppo luistella, ja itse asiassa alkuun ne olivat näin muutaman vuoden luistelutauon jälkeen jopa tarpeen pienenä tukipuuna. Sadesuoja on hyvä olla vaunuissa poutasäälläkin, koska selällä tuulee yleensä aina jonkin verran.

Myötätuulessa vaunujen kanssa luistelu on todella helppoa!

Linnansaaren retkiluistelureitit olivat ehtineet paikoitellen jo kärsiä plussakeleistä, mutta kun matkaan lähti tarpeeksi ajoissa yöpakkasten jälkeen, pääsi reitillä vielä etenemään vauhdikkaastikin.

Venla luisteli itse ”hokkareilla” osan matkasta käyttäen tukena pystymallista potkukelkkaa. Sitä pystyi aikuinen luistelusauvan pienen koukunmallisen teräsuojan avulla vetämään välillä perässään (kunnon koukulla varustettu puinen keppi olisi vielä parempi), mikä kevensi pienen tytön matkaa kummasti.

Koko perheen voimin tehdyn luistinretken kohteeksi on hyvä valita Kaarnetsaari (lähtö Järvisydämeltä), jossa on useita nuotiopaikkoja ja viikonloppuisin myös lettukahvio palvelee saaressa.

Venlalla apuna pystypotkuri. Kuva: Emmi Ryynänen

Lisää luolia löytyy retkiluisteluradan varrelta ihan Järvisydämen tuntumasta, ja käymme Venlan kanssa tutkimassa ne viimeisenä päivänä.

Pirunkirkonkallio on nimensä mukaisesti kunnioitusta herättävän korkuinen jyrkkä kallio, jonka seinämissä on useita erikokoisia lippaluolia. Rantalohkareilla ja kapealla (ja jäisellä) polulla kiipeily vaati jo jonkin verran tasapainoa, mutta tyttären mielestä tämä oli juuri sen takia hauskin luolakohde.

Paras luolista oli Pirunkirkonkallion alla ihan rantaviivassa ja itse asiassa kesällä varmasti osittain veden alapuolella oleva kiilautuneiden lohkareiden muodostama luola. Minäkin mahduin melkein seisomaan sisällä rantahiekan päällä, ja myös luolan yläpäästä pääsi ulos. Suurin kivistä muodostaa luolalle kaarevan katon, vähän kuin puolipallon, joten muoto on erikoinen. Tätä luolaa ei ole karttoihin merkattu, ja löysimme sen ihan vahingossa rantaa tutkiessa. Siksi se ehkä jäikin Porosalmen luolista kirkkaimpana mieleen!

Sijainti: N=6888490.112, E=568812.718 (ETRS-TM35FIN)

Kartta

Uusille urille, osa 4: Yksinkaksin tuntureilla, Hetta–Pallas-vaellus

Kahden aika kokeneen retkeilijän uusi aluevaltaus, talvivaellus tuntureilla kimpassa, mutta yksin kulkien. Kunnollisten valmistautumisten jälkeen. Pallaksen kevättalvinen tunturialue tarjosi retkeläisille parastaan. Tiukkoja taipaleita, auringonkimalteisia maisemia, kylmiä pakkasöitä telttaleireissä, kotien lämpöä ja paljon muuta! Tämä puolikas tarinasta kertoo taapertamisesta raskaan ahkion kanssa ja lumikengät jaloissa.

Retki tapahtui 23.–27.3.2016

Taustaa

Vaeltelusta ja telttayöpymisistä myös talvisaikaan on allekirjoittaneella lukuisia kokemuksia vuosikymmenten varrelta, mutta ainoastaan erilaisista viikonloppukeikoista yhden yön yli.

Tällaisia oli alettu ideoimaan ja suunnittelemaan jo loppusyksystä 2015. Meikä innostui tällaisesta vaelluksesta tosissaan sen jälkeen, kun oli ilmoittautunut ja tullut hyväksytyksi Suomen Ladun opaskurssille.

Alusta lähtien meillä kahdella oli melko perusteellisesti erilaiset ajatukset ja kiinnostuksen kohteet kyseisenlaiselle vaellukselle. Toisella tehdä vaellus nimenomaan ahkion ja rinkan yhdistelmällä, sekä niiden mahdollistamalla perusteellisemmalla varustuksella niin majoitteen, vaatetuksen, muonan, kuin monien muidenkin asioiden suhteen. Ja silloin tietenkin reitin valinta myös sellaiselle raskaammalle kuormalle sopivammaksi. Toisella taas halu vaeltaa mahdollisimman kevyesti varustautuneena, vain rinkka selässä, yli tunturien huippujen.

Varustuksen suunnitteleminen ja niiden sparrailu keskenämme onnistui mainion helposti sähköpostikeskusteluiden kautta, koska molemmilla on hyvät luettelot varusteistaan niiden painojen kera. Kun kyseessä on ensimmäinen laatuaan vaellus kummallekin, haluttiin ehdottomasti myös oikeasti testata monia asioita etukäteen, suunnittelun ja varustautumisen lisäksi. Koko valmistautumisesta on oma artikkelinsa nimellä Uusille urille.

Valmistautumista

Etelä-Suomen sekalaisesti etenevästä talvesta ja lumitilanteesta huolimatta minä ehdin tehdä pari testikeikkaa Meikon alueella rinkka selässä ahkiota vetäen. Molemmat kuljetuslaitteet likimain suunnitelluilla painoilla lastattuina ja etenemisen raskautta, sekä omia voimiani sellaisten kanssa testaillen. Hyvin raskaaksi ja voimia kuluttavaksi päädyin etenemisen toteamaan ja pulssimittarillakin varmistamaan. Ja ainakin juuri sellaisissa nuoskalumiolosuhteissa pidin esimerkiksi 10 kilometrin päivämatkaa jo erittäin haastavana suorituksena, aivan jo vähäisten korkeuserojenkin kanssa.

Ensimmäisen pienen testivaelluksen pääsimme suorittamaan yhdessä sunnuntaina 24.1.2016. Meikon alueen eteläosissa tallasimme täysin omia reittejämme myöten. Lumiolosuhteet sattuivat silloin olemaan vallan mahtavat, keskimäärin 40 senttiä höttöistä pakkaslunta, joka upotti koko ajan ainakin 30 senttiä niin suksien, kuin lumikenkienkin alla! Matkan mitta oli vain 5 kilometriä ja käytimme siihen yhteensä 3 tuntia 40 minuuttia kaikkine eväs- ja lepotaukoineen. Mutta vaikka nuo numerot saattavat näyttää surkeilta jonkun silmään, me olimme tuloksiin itse asiassa varsin tyytyväisiä! Koska ainakin osittain riittävän useiden taukojen vuoksi emme olleet ollenkaan uuvuksissa ja vaikutti hyvinkin siltä, että 10 kilsan päivämatka pystytään taivaltamaan jopa noin raskaissa olosuhteissa. Sisältäen kohtalaisesti korkeuserojakin, Meikolle tyypilliseen tapaan. Tästä on oma pieni juttunsa nimellä Meikon testi.

Sitten pääsimme vielä tekemään jopa kovasti odottamamme kenraaliharjoituksen Repoveden kansallispuistossa 4.–6.3.2016. Se oli aivan oman tarinansa veroinen kokemus, Talvinen kenraaliharjoitus Repovedellä, josta summeeraan tähän vain sen, että taas niissä vielä suurempien korkeuserojen maastoissa pystyimme oivallisesti etenemään noin 10-kilometrisiä päivämatkoja aivan niillä täysillä painoilla, joiden kanssa Lappiinkin lähdemme. Energia- sekä nestetaseet saatiin pysymään kohtalaisesti reilassa, laavu- ja telttayöpymiset sujuivat mukavasti ainakin pikkupakkasessa, jne.

Tämän varsinaisen talvivaelluksen ajankohtaa jouduimme erinäisistä syistä vielä säätämään pariinkin kertaan, mutta kolmas lopulta piti.

Yksi näkökulma

Tämä retkikertomus on kirjoittajan näkökulma retkeen, niinkuin on aina. Mutta tämä oli vieläpä keikka, missä kuljimme molemmat täysin itseksemme ja omia reittejämme, tavaten toisemme ainoastaan sovituissa leiripaikoissa. Niinpä tämä tarina kertoo pääasiallisesti ainoastaan minun taipaleistani ja kokemuksistani niillä. Kaverini Malkuksen seikkailut kesäreitillä yli kaikkien korkeimpien tunturien sisältävät tasan varmasti ainakin yhtä paljon kokemuksia! Hyvin erilaisia. Minä olen onnekseni päässyt niistä kohtalaisesti kuulemaan, mutta muuten voimme vain jäädä toivomaan, että hän kenties avaisi niitä joskus myös hiukan kirjalliseen muotoon, missä minä ne hirmuisen mieluusti julkaisisin tämän tarinan rinnakkaisversiona.

Matkalla pohjoiseen

Tiistaina starttasimme kaverini Malkuksen pihasta Espoosta hiukan ennen viittä. Minä olin roudauttanut itseni ja tavarani sinne taksilla Kirkkonummelta vähän aikaisemmin. Halusimme lähteä ajoissa, koska vielä tämän saman päivän iltana lähtisimme jo vaeltamaankin.

Tällaisen suunnitelman olimme laatineet, koska kaverini lomapäivien määrä oli rajattu, eikä meillä ole varmaa tietoa siitä, kuinka monta päivää päädymme Hetta–Pallas-väliä lopulta taivaltamaan. Mitään sinänsä mainion mukavia autojunalippuja ei ole tällaisille suunnitelmiaan pikasäätäville retkuilijoille tarjolla, vaan ne ovat kutakuinkin varatut jo seuraavankin pääsiäisen ajalle! Mutta auto onneksi kulkee mistä tahansa paikasta toiseen juuri millilleen sopivalla aikataululla ja vielä edullisestikin.

Mitäpä sitä osaisi enää sanoa klassista nelostietä Suomen läpi kiitämisestä? Ei mitään. Hettan Kodan kanssa olin jo etukäteen sopinut auton sinne jättämisestä ja kuljettamisesta Pallakselle. Kodan pihassa oltiin joskus neljän jälkeen iltapäivällä, ja likemmäs kolme varttia meni vielä paikan pitäjiä etsiessä, vaatteita vaihtaessa sekä varusteita lähtökuntoon viritellessä.

Varusteet ja miehet valmiina lähtöön Hettan Kodan pihalla, illansuussa.

Keskiviikko 23.3., Lapin lumille!

Pari minuuttia ennen viittä lähti karavaanimme kulkemaan, ensin poikki Ounasjärven ja sitten jatkaen leveää, koneella tehtyä latu-uraa Pyhäkero-viittojen osoittamaan suuntaan. Ensin tasaista maastoa läpi erilaisten soiden. Sitten pikkuhiljaa vaihtelevasti, mutta koko ajan hiljakseen ylöspäin nousten. Meikäläinen sai siinä jo hyvää esimakua tulevasta, puuskuttaen ylämäissä eteenpäin noin sataaviittäkymppiä. Joka on siis pulssilukema, perustuen vaan omaan pitkäaikaiseen kehontuntemukseeni, paljon myös pulssia mittaavien laitteiden kanssa lenkkeilystä. Yhden noin 4 minuutin mittaisen juoma- ja puuskutustauon tajusimme pitää tunnin taivalluksen jälkeen.

Hämäriä juttuja heti alkuun

Hämärä alkoi pikkuhiljaa hiipiä maille ja mannuille, mutta me jatkoimme tosi pitkään ilman valaisinten käyttöä, koska siellä oli hieno fiilis vaan sulautua erämaan rauhaan. Eteneminen oli myös helppoa tosi hämärässäkin tasoitettua latupohjaa pitkin. Isovaaran (eli Pahtavaaran) kupeessa näkyi peruskarttaan merkitty tulipaikka, jota kävimme oikein etsiskelemässäkin pienen lammen rantamilta, toiveajatellen siinä kenties olevan oikein laavu taikka kota, missä voisimme yöpyä. Muttemme me löytäneet edes mitään tulipaikkaa, joka varmaan makasi siellä jossain vähintään metrin paksun lumihangen alla.

Pian tuon etsinnän jälkeen Malkus halusi laittaa päälle otsavalonsa ja sen, sekä itäiselle taivaalle nousevan täysikuun valossa sitten tallustimme ja hiihdimme vielä puolisen tuntia. Puoli kahdeksan aikaan, varsin syvässä hämärässä saavuimme Pyhäkeron autiotuvan pihapiiriin, missä on myös erillinen latukahvilarakennus.

Pyhäkeron autiotupa seuraavan aamun valossa.

Pyhäkeron tuvalla – muttei tuvassa

Tuvassa asustelivat muistaakseni Puolasta kotoisin oleva nuori mies ja kanadalainen nuori nainen, joita käväisin lyhyesti tervehtimässä pihalle saavuttuamme. Me etsimme ja löysimme sitten kumpikin paikat teltoillemme muutaman kymmenen metrin päässä autiotuvasta ja kahvilarakennuksesta ja kaukana toisistaan. Käytimme joidenkin muiden leiriläisten valmiiksi kivikoviksi tallaamia paikkoja, missä oli myös merkillisiä, puolen metrin syvyisiä, suorakaiteen muotoisia monttuja.

Mutta löytyi niiden välistä juuri ja juuri tarpeeksi tilaa jopa minun aikamoisen pitkälle Kaitum 2 -teltalleni. Sen pystytys otti aika kauan aikaa siinä hämärässä, vähän väsyneenä ja sormet aivan kohmeessa koko ajan kiristyvässä pakkasessa. Mutta lopulta se oli pystyssä.

Ahkioretkeilijän ”tupa” samaisena pakkasaamuna.

Kannettuani kaikki varusteet sisälle telttaan sekä absidiin ja sisustettuani teltan alumiinifoliolla, makuualustoilla sekä makuupussilla, se tuntuikin yhtäkkiä aivan taivaalliselta paikalta! Aivan niin kuin siellä olisi ollut paljon lämpimämpi kuin ulkona kiristyvässä pakkasessa, vaikka ero luultavasti oli hyvin pieni tuollaisella tyynellä pakkaskelillä. Tuulisella säällä se ero sitten olisi oikeastikin hyvin suuri.

Telttaelämää napakassa pakkasessa

Molemmat asettuivat omiin leireihinsä, emmekä me tainneet juuri enää edes kommunikoida keskenämme leiriytymisen jälkeen, vaan kumpikin keskittyi välttämättömiin iltatoimiin. Eli ensin lämpimien taukovaatteiden päälle pukemiseen ja sitten ruuanlaittoon.

Minä viritin bensapolttimella varustetun Trangia-keittimeni teltan absidiin ja istuen itse sisällä teltassa lämpimien alustojen päällä, hoitelin kaikki ruoanlaitot ja syömiset kätevästi niillä sijoillani. Kaikkiin absidin reunoille laitettuihin varusteisiin ylsi siitä vain kurottelemalla. Tarvitsematta tunkea kuonoaan enää kertaakaan sinne kylmään ulkomaailmaan. Ai että miten mukavaa. Bensakeitin myös kuumensi vedet niin nopeasti, etten edes ehtinyt sillä aikaa valmistella voileipiä ja muita pikamakarooneilla terästetyn keittoateriani tykötarpeita.

Sisäelämää teltan tilavassa absidissa. Aamukuva tämäkin.

Kun keho oli kunnolla ravittu, ei kylmässä telttaleirissä ollut enää oikein mitään muuta tekemistä, kuin mennä maaten. Vaikka kello oli tuskin paljon yhdeksää enempää. Minä tosin en halunnut tehdä poikkeusta jo kauan sitten oppimiini iltarituaaleihin, joiden yksi olennainen osa on reipas liikkuminen ennen makuupussiin vetäytymistä. Jotta kehossa ja varsinkin sen ääreisosissa olisi reippaasti lämpöenergiaa, joka sitten lämmittää makuupussin. Niinpä juosta jolkuttelin latu-uraa ehkä puoli kilometriä eteenpäin aivan totaaliseen läähätykseen saakka ja kävelin sitten takaisin.

Mukava makuuhuone, jopa pakkasella.

Makuupussissa en sitten jaksanut enää edes kännykkää tutkailla, vaan laitoin sen latautumaan yön aikana vara-akkupaketista ja sijoitin molemmat makuupussin sisään.

Taival #1. Hetta-Pyhäkero. GE satelliittikuvalla. 8,1 km ja 2 t 30 min.

Torstai 24.3., aurinko nitistää pakkasen aamulla

Kirpeä pakkasyö. -20 astetta Hettasta aamulla tulleen koiramiehen mukaan.

Meikä heräsi neljältä ja nousi lopulta kuudelta. Aamiaistoimet tapahtuivat nyt teltan vierellä, ja aamupalan sisältö oli tupla-annos kaurapuuroa muistikkasoppa-annoksen kanssa, sekä mukillinen kaakaota plus kaksi jälkiuunileivän palaa runsaan meetwurstin ja juuston kera. Juustosiivut tosin olivat aivan umpijäässä! Elikkäs vettä ovat näemmä pumpatut täyteen ainakin nuo minun retkieväikseni ostamat (muistaakseni Kartanon) juustonsiivut.

Bensapoltin esilämmitysvaiheessa.

Erinäisiä hiihtäjiä ehti aamutoimien aikana mennä ohi ja pysähtyäkin. Aurinko alkoi nousta itäiseltä taivaalta. Kostuneet vaatteet sai sitten ripustettua kuivumaan pois vähäiset kosteutensa puiden oksille, yms. Samoin teltan kankaat, joihin oli kertynyt vähän hengityshuurua kylmän yön aikana. Yhdeksään mennessä saatiin kumpikin kaikki aamutoimet tehtyä, sekä leirit pakattua.

Vaeltajat lähtevät omille taipaleilleen

Nyt lähti reissumme etenemään siihen tyyliin, mitä oli ainakin osittain ajateltu. Eli kumpikin yksin, omia reittejään. Malkus lähti etenemään niinkutsuttua kesäretkeilyreittiä, joka kulkee yli Pyhäkeron tunturin. Minä puolestani talvista latureittiä, joka kiertelee kaikkein korkeimpia tuntureita. Tapaamispaikaksi olimme sopineet Pyhäkeron toisella puolen sijaitsevan Sioskukurun autiotuvan.

Tällaisena tunturimaasto kutsui kulkijoita ensimmäiseen varsinaiseen vaelluspäivään!

Minun vaellukseni lähti taittumaan ensin aika tasaista reittiä, joka sitten varsin pian alkoi kuitenkin nousta enemmin ja enemmin. Ja pikkuhiljaa sai punnertaa ylös aikamoisen jyrkkiä rinteitä, joita vaan jatkui ja jatkui. Kehon tehotaso asettui jonnekin 140–150 bpm:n maastoon, missä hiki puskee päälle oikein kovasti. Vähempää tehoa ei oikein millään osannut edes yrittää, koska jo tuonkin kanssa matka taittui aivan älyttömän hitaasti!

Lämmöntuotantoa pystyi onneksi säätämään aika hyvin kulkemalla paljain päin sekä käsin ja heittämällä kuoritakinkin ahkion päälle. Jonkun verran hiihtäjiä meni ohitseni noissa nousuissa, ja useiden kanssa sanottiin moikka tai vaihdettiin peräti joku sananen. Nämä olivat aivan valtaosin vanhemman polven kulkijoita, jotka sekä etenivät rauhallisesti, että omasivat vielä mukavia, kohteliaita käytöstapoja.

Ulkoilu on intensiivistä ahkion ja korkeuserojen kanssa

Tunnin ja kolmen vartin tarpomisen jälkeen pääsin ensimmäisen solan huipulle Pyhäkeron ja Karitsavaaran väliin, noin 520 metrin korkeudessa. Siellä oli tasaisempia taipaleita ja huikean aavoja, vitivalkoisia ylätunturien maisemia! Alamäkeäkin pääsi välillä menemään, mikä tuntui perin mukavalta vaihteeksi. Mutta sehän tietenkin kostautui hetipikaa, edessä näkyvänä jyrkkänä nousuna. Ennen sitä pidin viimein ekan vähän kunnollisemman juoma- ja evästystauon. Snäksejä vaan, ei sen kummempaa, ja vartti huilaillen ilman rinkkaa selässä.

Yksi maisema sieltä taipaleelta, läheltä Haaravaarankurua.

Sen jälkeen reitti nosti vaeltajaa kuormineen pikkuhiljaa, jatkuvan täysillä puuskutuksen kera Pyhäkeron ja Haaravaaran väliseen kuruun. Jonka nimi onkin sattumoisin Haaravaarankuru, ja huippukohtansa korkeus 542 moh.

Kymmeneksi kilometriksi viittaan merkitty lähtöpaikan ja välimaalin väli alkoi tuntua tosi pitkältä, ja jatkuva korkea rasitustaso kantaa veroaan jo parin tunnin jälkeen. Siitäkin huolimatta, että olin jo päässyt loivasti alaspäin johtavalle väylän osalle, joka tietysti helpotti menoa valtavasti. Mutta vähän hammastakin purren ja sadan metrin matkoja edessä kymmenet kerrat arvioiden sekä laskien, Sioskurun autiotupa tuli lopulta näkyviin. Ja kun sinne viimeiset sadat metrit raahustin, näin Malkuksen tähtäilevän minua kamerallaan.

Lounastauko Sioskurun tuvalla

Malkus oli vallannut terassilta mukavan aurinkoisen paikan. Siinä laittelimme itsellemme kunnon lounaat, keittelimme kahvit ja nautiskelimme vaeltajan elämästä parhammillaan. Porukkaa oli, tuli ja meni tuvalla vaikka kuinka paljon. Ahkion kanssa liikkuviakin näkyi olevan neljä taikka viisi, mutten kenenkään kanssa päätynyt juttelemaan.

Kunnollisen puolentoista tunnin tauon aikana tuumailimme jatkavamme tänään vielä etelän puolella nousevan Siosvaaran takana olevalle Tappurin autiotuvalle saakka. Sioskurun tuvassa minä en muistanut pysähdyksellämme käväistä edes kurkistamassa.

Luksuslounasleirissä Sioskurun tuvan terassilla.

Tiukkoja rinteitä ja tiimin hajoaminen

Lähdimme sitten päivän maalia kohti kiertäen Siosvaaran idän puolelta, missä ei korkeuskäyriä tarvitsisi välttämättä nousta ollenkaan. Minä olin kunnon ravintotankkauksen ja lepäilyn jälkeen taas täynnä virtaa kuin sähköjänis, ja eteneminen tuntui kerta kaikkiaan hyvältä.

Siosjoen etelän puolta edetessämme päädyimme kuitenkin aina vaan jyrkemmille rinteille, ja lopulta ei voinut tehdä muuta, kuin pinnistellä ylös pätkän aivan sikajyrkkää rinnettä. Se oli aivan siinä hilkulla, että voimat riittivät ahkion vetämiseen niin jyrkkää mäkeä. Lumikengät kyllä pitivät siinäkin koitoksessa niin, ettei edes pienintä lipsumisen alkuakaan ollut havaittavissa. Mutta tietynlaista riskiä moinen kyllä sisältää, sillä jos siinä sitten horjahtaisi tai jotain muuta sellaista tapahtuisi, sitten mentäsiin kyllä aika merkillisenä mylläkkänä alas rinnettä, ties vaikka jokeen saakka! Ja vähintäänkin ahkion aisat olisivat niin solmussa, ettei niistä enää mitään kalua saisi.

Punnerrus ylös jyrkkää joen penkkaa. Kuva: M.Lindroos.

Malkus jäi siinä vähän jälkeen, koska ilmeisesti hänen tumppisuksillaan ei niin jyrkkiä paikkoja pääse ollenkaan nousemaan.

Sen jälkeen löytyikin taas aivan mainiot loivat rinteet, joita pitkin minä päästelin menemään kevyttä, viistoa alamäkeä, jonka jälkeen pääsin jo kiertämään Siosvaaran itäpuolelle. Sieltä kun löytyi vielä helppoja reittejä vievät suksen jäljet, niin niitä lähdin seurailemaan. Taaksehan rinkan ja ahkion kanssa kulkija ei pääse katsomaan, muuta kuin tekemällä aikamoisen kaarroksen koko karavaanin kanssa. Eikä mitään myöskään pysty kuulemaan, lumen kovasti koko ajan rahistessa.

Sereeninen maisemakuva jostain sieltä. Haasteellisimmilta taipaleilta ei kuvia tullut.

Lopulta pysähdyin juomatauolle ja rupesin siinä ihmettelemään, ettei Malkusta näy eikä kuulu. Puhelimen pistin sitten päälle, koettaen hänelle soittaa, mutta ei ollut kentässä hän vissiin. Varttitunnin siinä odotettuani, en voinut mielestäni mitään muuta tehdä, kuin palata takaisin siihen paikkaan, missä vielä yhdessä kuljimme. Katsomaan, mitä oikein on tapahtunut. Onko joku varuste kenties mennyt rikki tai ties mitä? Onhan ikiaikainen eksyneen kultainen sääntökin se, että palataan takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi nähty.

Ahkiomiehen haasteelliset taipaleet

Niin siis tein, eikä se palaaminen ollutkaan ollenkaan hauskaa, koska aiemmin vauhdilla tulemani loivan alamäen taival oli nyt sitten ylämäkeä, joka ei mene tällaisen karavaanin kanssa nopeasti, mutta syö kyllä hitsisti voimia.

Lumijyrkänteen reunalle lopulta päästessäni näin jäljistä Malkuksen nousseen sen ylös kengillään ja jatkaneen sitten sukset jalassa jollekin oikoreitille. Mitäs meikäläinen sitten muuta, kuin lähti seuraamaan niitä jälkiä yli pienen tunturin alareunan harjanteen. Enpä ollut tosiaankaan perin hyvillä mielin siitä, että kaveri teki omille reiteilleen lähtemisen päätöksen itsekseen.

Hänen kevyemmällä varustuksella etenemänsä reitti osoittautui lisäksi liian haastavaksi minun karavaanilleni, ja jouduin kääntymään takaisin. Vähän päästä löysin itään päin laskevan, ehkä juuri ja juuri tarpeeksi loivan lumirinteen. Sen alasmeno osoittautui silti liian haastavaksi ja yhdessä kohtaa ahkio päätyi jo liian paljon sivulleni, niin että toinen aisa vääntyi vähän lisää mutkalle. Oli aivan hilkulla sekin, että se olisi kaatanut minut rinteeseen ja sen seurauksena olisi voinut mennä aisat jo sellaisille mutkille, että ahkio olisi ollut vetämättömissä. Huh huh!

Lähtiessäni sitten lopulta jatkamaan eteenpäin aiemmin löytämiäni suksen jälkiä, tuli puhelimeeni lopulta viesti ”Menen vähän ylempää ja hitaammin”.

Tauot pelastavat päivän

Eikun sitten latua eteenpäin, helppoa lievää alamäkeä. Tappurin kämppää en löytänyt ensin ollenkaan omassa puhelimessani olevasta kartasta. Lopulta pysähdyin koettamaan saada viestittyä Malkuksen kanssa ja selvittää, missä suunnassa se kämppä nyt onkaan minuun nähden.

Rauhassa eri karttoja katsellen sain kuin sainkin kämpän paikan selville, ainakin kohtalaisella tarkkuudella, ja lähdin etenemään sitä kohti noin lounaan suuntaan. Eteneminen oli tosi raskasta jatkuvaan lievään ylämäkeen, kun niillä main oli vielä aikalailla pehmeää luntakin hankikannon päällä.

Koska väsymys alkoi painaa jäsenissä jo oikein toden teolla kaikkien viimeisten edestakaisin säätöjen jäljiltä, aloin jo harkita etenemisen lopettamista tältä päivältä ja leirin pystytystä. Aivan hyviä paikkoja siihen oli kyllä joka puolella. Tietenkin suojattomia mahdollisesti nousevilta tuulilta, mutta kyllähän meikäläisen neljän vuodenajan tunneliteltta ja 40-senttiset lumikiilat sitäkin lajia tosi paljon tarvittaessa kestäisivät.

Tauon paikka lopultakin pikkuruisen harjanteen päällä.

Pysähdyin kuitenkin pitämään pienen evästauon yhden harjanteen päällä. Se palautti taas energian kulkijan jäseniin ja aivoihinkin. Sitten pian liikkeelle lähtöni jälkeen törmäsinkin Malkuksen suksenjälkiin, ja saman tien alkoi näkyä myös tupien profiileita puolen kilometrin päässä.

Kohta jo vedinkin karavaanini Tappurin kämpän pihaan. Malkus oli jo leirinsä pystyttänyt ja oli siellä ruuanlaittoaskareissa. Minä kävin ensin kurkistamassa tuvassa, jossa näkyi asustavan venäläinen perhekunta.

Ja siitä taukopaikaltahan jo siinsivät Tappurin savut etelässä, seuraavalla harjanteella.

Tappurin leiri metrin lumihangessa

Teltan paikan löysin minäkin aika läheltä kaverin leiripaikkaa, ja nyt oli sitten edessä teltan pystytys ekan kerran metrisen lumihangen päälle. Sehän otti sitten taas aikansa. Mahtavat norjalaiset lumikiilat toimivat täydellisesti ja helposti, mutta aika helkkarin hankalaa oli tehdä kaikki lumikengät jalassa. Mitenkään muutenkaan ei kuitenkaan voinut toimia, sillä kengät upposivat aivan liian syvälle, ja koko alueesta olisi tullut pelkkä reikäjuusto.

Malkus jo ruuanlaitossa valmiissa leirissään, kivasti männyn suojassa.

Kylläpä telttaleiri tuntui sitten taas hyvin mukavalle, kun se oli lopulta pystytetty ja ”sisustettu”. Lämpimät vaatteet piti heti vaihtaa ylle, koska ilma tuntui hitsin kylmältä, varsinkin kohtalaisen tuulen vuoksi.

Minun rasitustilani oli vissiin vähän liian pitkällä, sillä kaikki mukana olevat retkimuonat tuntuivat mahdottomilta syödä. Niinpä keitin itselleni tupla-annoksen kaurapuuroa ja mustikkakiisseliä, joiden nauttimisen jälkeen elämä alkoi taas voittaa.

Lumi suli vedeksi ja vesi kiehui bensiinikeittimellä mainion nopeasti. Sen käyttäminen on nyt saanut aina suun messingille sen jälkeen, kun lopulta pääsin eroon polttimen suuttimen ainaisesta tukkeentumisesta.

Ja meikäläisen leiri myös lopulta valmiina noin metrisen umpihangen päällä.

Jotain kahvia siinä tuli myös vielä keiteltyä ja juotua, mutta sen jälkeen alkoi olla vallan pimeää, eikä leirielämä enää jaksanut kylmässä innostaa, joten vetäydyimme vaan yöpuille kumpikin omaan telttaansa. Toki meikäläinen kävi ensin taas noin kilometrin mittaisella reippaalla kävelylenkillä kämppien ympäristössä, kehon lämpötilan nostamiseksi ennen makuupussiin kömpimistä.

Nietostuneita kinoksia Tappurin puuvajan ympärillä.

Rasitus- ja suolahaasteita

Makuupaikkani oli mukavampi kuin edellinen, koska olin polvillani muotoillut sopivan montun lumeen lantion kohdalle. Mutta nukkumisesta ei sitten tullutkaan mitään. Olo oli jotenkin kummallinen, kun lihakset värisivät vähän väliä, vaikka kylmästä ei tuntunut olevan tietoakaan.

Päättelin elimistön suolatasapainon olevan jotenkin vinksallaan, koska olen hikoillut pari päivää aivan simona, tankkaamatta mitään suoloja ja mineraaleja tilalle. Muuta en keksinyt, kuin pukea päällivaatteet takaisin ylle ja lähteä uudelle lämmittelylenkille, järsien matkalla pussillisen suolapähkinöiden ja kuivattujen ananaksen palojen sekoitusta. Lenkkeilin vielä pidemmälle ja kovemmalla vauhdilla kuin aiemmin illalla. Takaisin kävellessäni havaitsin pohjoisella taivaalla revontulia pienellä alueella. Tuon jälkeen makuupussissa oli vallan mukava olla koko yö.

Taival #2. Pyhäkero-Tappuri. GE satelliittikuvalla. 14,9 km ja 7 t 3 min.

Perjantai 25.3., kylmän leirin aamutoimet

Pitkäperjantai. Saas nähdä kuinka pitkä tai pitkän tuntuinen siitä tulee. Heräilin ties mihin aikaan aamulla ja nousinkin kuuden jälkeen. Aamutoimet tapahtuivat telttojen vierellä samaan tapaan kuin eilenkin. Teltat ja miehet olivat nyt vaan lähellä toisiaan. Minä sulattelin vettä päivän tarpeisiin lumesta, Malkus hiihteli täyttämään pullonsa vedenottopaikalta purosta, muutaman sadan metrin päästä. Kiirettä ei yritetty pitää, vaan tavarat ja leirit pakattiin rauhassa.

Pakattu rinkka aamun ripsutuksen jäljiltä.

Sisä- ja päälliteltat olivat keränneet taas kohtalaisesti jäähilettä pintoihinsa, mutta tällä kertaa ei ollut aurinkoa minkään kuivattamiseen, enkä jaksanut edes purkaa teltan osia erilleen, vaan mätin koko komeuden sellaisenaan pussiin edes sullomatta omalle paikalleen ahkion peräosaan.

Noin 9:20 olimme kumpikin valmiita ja läksimme päivän taipaleille. Malkus taas kesäreitille tunturien yli, ja minä talvireittejä myöten. Tavoitteenamme oli Hannukurun autiotupa, minne viitat kertoivat olevan noin 10 kilometrin matkan talvireittejä myöten.

Päivätaival yhtäsoittoa transsissa

Meikäläinen tarpoi ensimmäisen kilometrin matkan aivan tundraa myöten kohti edempänä kartan mukaan kulkevaa latureittiä. Se oli hyvä alkurutistus päivälle, koska lievä ylämäki ja pikkuisen upottava lumi pistivät elimistön reippaaseen liikuntaan heti alusta lähtien. Ja kun reittikin lähti heti nousemaan, täytyi heittää saman tien pipo, sormikkaat sekä takki ahkion päälle. Tosin pian sen jälkeen päädyin turisemaan parin vastaan tulleen hiihtäjän kanssa viitisen minuuttia, jonka jälkeen olin ihan jäässä.

Kyllähän lämmön sai sitten toki takaisin aika nopsaan ylämäen jyrketessä. Tämän päivän taipaleista on muistiini jäänyt äärimmäisen vähän merkintöjä. En tiedä johtuuko moinen mieleen jäävien paikkojen puuttumisesta, vaiko  siitä, että olin psyykannut itseni vaan paahtamaan eteenpäin tänään. En tainnut juurikaan pitää edes kunnon taukoja, mikä on tietenkin kertakaikkiaan typerää.

Ehkä tarvoin menemään jonkinlaisessa transsitilassa, jossa matka joka tapauksessa eteni. Yhden, varmaankin ainoan, kunnollisen tauon muistan. Se oli kunnollinen juoma- ja evästystauko, ottaen rinkan pois selästä ja istuen huilimassa tuulen tekemällä lumipenkalla jossain reitin korkeimmilla osilla. Siinä oli vähän pakkokin pysähtyä, vaihtamaan kaulalla roikkuva tyhjä juomapussi repusta täyteen samanlaiseen. Pysähdys jäi vartin mittaiseksi sen vuoksi, että siellä puhaltava tuuli sai kulkijan hyytymään.

Hannukurun kota, upeasti lumen peittämänä.

Keskimäärin loivaan alamäkeen lasketellen (huono termi ehkä lumikengillä kävelevälle, joka ei alamäistä paljoa etua irti saa) taittui sitten loputkin matkasta Hannukurun kämpälle. Vaikka koko taival oli mitoiltaan vain noin 9 kilometriä ja 3 tuntia, muistan varsinkin sen viimeisten kilometrien tuntuneen kerta kaikkiaan loputtoman pitkiltä. Eilisen päivän aika tiukille menneet rasitukset ja kenties suolaepätasapainotkin varmaan vaan yhä painoivat jäsenissä.

Hannukurun kämpällä

Jo ennen yhtä saavuin Hannukurun kämpän alueelle, missä selkeästä infotaulusta sekä ympärilleni katselemalla havaitsin olevan sekä varsinaisen autiotuvan erillään korkean kumpareen päällä, että alempana varaustuvan, kodan, apurakennuksia ja vielä uuden saunankin viereisen Haukkajärven rannalla.

Minä lompsin oitis sisään isoon kotaan, missä oli sisällä hyvin pimeän tuntuista ja vanhempi pariskunta syömässä eväitään hetki sitten sytyttämänsä takkatulen ääressä.

Kota kodiksi

Minä asetuin sinne taloksi, kaivaen laukusta esiin yhden kalikaksi jäätyneen makkarapaketin ja laittaen makkarat pikkuhiljaa sulamaan kääntyvän grillaustason päälle. Jotain pikaeväitä söin myös heti alkuun energiatasapainon varmistamiseksi.

Hiihtäjät lähtivät, ja minä jäin yksin pitämään yllä tulia, jotka rakentelinkin heti vähän suuremmiksi ja enemmän lämmittäviksi. Samoin levitin yöpymistarvikkeet ja muutenkin koko leiriarsenaalini kodan takaseinustalle, koska olin jo aikaa sitten päättänyt jäädä tähän leiriin. Antamaan toipumisaikaa keholleni, joka ei ollut tänään näköjään kovin hyvin vielä selvinnyt eilisestä rääkistä, buustattuna vielä tämänpäiväisellä.

Makkarat sulivat ja lämpenivätkin pikkuhiljaa, ja juuri sopivasti niillä näppylöillä myös Malkus saapui paikalle omalta reitiltään. Molemmat popsivat sitten innolla pari makkaraa suihinsa, ruisleipien ja muiden höysteiden kera. Vesipaikkaa etsiskelimme yhdessä, havaiten varsinaisen kaivon pumpun olevan poissa käytöstä. Autiotuvan takana olevan jokirotkon rinteestä löytyi sitten pieni puro, minne johti jälkiä. Siellä pystyi pikku lirusta täyttämään juomapulloja. Malkus jäi hoitelemaan täyttöjä, kun ei siinä yhtä ihmistä enempää voinut kerralla olla.

Ihana, lämmin kota yksityiskäytössä. Luksuksenkin tuolla puolen talvitelttailijalle!

Minä menin siksi aikaa kantamaan kodan puulaatikon täyteen koivuklapeja läheisestä vajasta. Malkus jahkaili aikansa jääkö tähän leiriin, vai jatkaako vielä tänään eteenpäin seuraavaan potentiaaliseen paikkaan. Päätyi lopulta lähtemään vielä eteenpäin joskus viiden, kuuden maissa, jotta huomisen taipaleesta ei tulisi liian pitkä.

Rauhallinen illanvietto yksin kodan lämmössä

Minulla oli sitten pitkä ja rauhallinen illanvietto jo vallan lämmenneen kodan ihanassa hämyssä – ja välillä savussa. Sillä sinänsä valtavan kokoinen sauvukuuppa ja järeä hormi eivät kuitenkaan jostain syystä aina pystyneet viemään savua ulos, vaan sitä pöllysi myös sisään. Hormin on pakko olla jotenkin kuristettu jostain kohtaa ja jostain kumman syystä. Eipä se savu kuitenkaan oikeastaan yhtään elämistä haitannut, sillä se majaili kodan korkeuksissa, jättäen alimmat pari metriä rauhaan huonoimpinakin hetkinä.

Iso takka on pikkuhiljaa lämmittänyt koko kodan.

Illan aikana tein jokusia kävelylenkkejä tämän hienon erätukikohdan lähiympäristössä. Kävin mm. tervehtimässä autiotuvan asukkaita kukkulan laella, päätyen juttelemaan varmaan ainakin 20 minuuttia siellä majailevien kahden eränkävijäneitosen kanssa.

Kodasta löytyneen kahvattoman teräsämpärin vein täyttymään puron putkenpään alle, potkittuani ensin pois jäästalagtiitit sen tieltä. Ja kävelin myös kerran puolisen kilometriä takaisin tulojäljilleni, mistä löysin pikkuriikkisen matkapuhelinkenttää sign-of-life -viestien lähettämiseen läheisilleni.

Muuten siis vain äärimmäisen rauhoittavaa oleilua yksin tulen äärellä ja nukkumaan vetäytyminen varmaan jo yhdeksän maissa. Sitä ennen oli päässäni kypsynyt etenemissuunnitelma huomiselle, sisältäen liikkeelle lähtemisen jo seitsemältä aamulla. Zzzzzzzz…..

Taival #3. Tappuri-Hannukuru. GE satelliittikuvalla. 8,8 km ja 2 t 53 min.

Lauantai 26.3.

Lankalauantai. Känny oli soimassa viideltä, mutten minä sitä tarvinnut, vaan heräsin ja nousin jo varttia ennen. Ensimmäinen aamutoimi oli tulien sytyttäminen, ja sitten vaan normaalit kuviot aamupaloineen ja pakkaamisineen.

Hyvin reilut aamiaiset sisääni tankkasin niin kaloreiden kuin vedenkin suhteen, edessä olevaan, rankaan päivään varustautuen. Tämän helpompaa ei aamutoimien hoitaminen olla voisi, kun ei ole telttaa pakattavana, tilaa löytyy kuin tanssisalissa eikä ole edes juttuseuraa, johon vähän väliä jäisi (mukavasti) kiinni.

Aikaisin taipaleelle

Tarkalleen seitsemältä kytkin ahkion vetoaisat rinkkaan integroituun vetovyöhön ja lähdin taipaleelle. Täysin valoisaa oli ollut jo ties kuinka pitkään, joten näköjään vielä paljon aikaisemminkin sitä voisi lähteä liikkeelle, jos haluaisi.

Tänään olisi siis ainakin meikäläisellä edessä koko reissun rankin päivä, niin kilometrien kuin korkeuserojenkin suhteen. Matka lähti etenemään Pallakselle johtavaa latu-uraa. Sen varrella noin 6 kilometrin päässä on Suaskurun kota, missä Malkuksen oli tarkoitus yöpyä.

Ihan reippaasti taival sujui pitkin vaihtelevaa, lievän mäkistä maastoa, missä ei ollut ristin sielua tähän aikaan päivästä. Eläinten jälkiä näkyi sen sijaan monenlaisia yöllä ripotelleessa, ehkä parin sentin lumikerroksessa. Yhdet pitkään latu-uralla kulkeneet muistuttivat käynniltään kovasti ketun jälkiä, mutta tassun koko näytti suuremmalta. Olisikohan voinut olla kyseessä naali?

Myös siellä täällä lumella makaavat erilaiset naavankiehkurat olivat yksi hienon erilainen mauste etelän kulkijalle. Ei voinut välttyä joskus tuumailemasta, että mikähän naavaparta täällä onkaan kulkenut yön pimeydessä taikka aamun hämärissä?

Maahiset ja muut sellaiset taitavat yhä asustella täällä tunturien mailla.

Suolaepätasapaino iskee taas

Mutta sitten alkoi tapahtua kummia. Vaikka miehen energiatason täytyi olla aivan tappiin asti täynnä vain parisen tuntia sitten mätetyn runsaan aamiaisen jäljiltä, reisilihakset alkoivat tuntua jotenkin oudoilta. Ryhtyivät nykimään silloin sun tällöin, ja tekemään ikään kuin pakkoliikkeitä!

Niin oli pakko vaan pysähdellä jatkuvasti ja järsiä vähän pähkinöitä sekä suklaanpaloja, vaikkei sellaisista kai voinut nyt puutetta olla. Sitä suolojen ja ties minkä hivenaineiden puutostilaa aloin taas epäillä, ja harmitti vietävästi, etten ollut tehnyt asialle mitään aiemmin! Pakkaamalla mukaan jotain sopivia täydennystabletteja tai edes pyytämällä lainaksi kaverilta, jolla niitä fiksusti aina on. Niin on muuten minullakin aina, tästä reissusta eteenpäin!

No, paljon lyhyitä taukoja pitämällä ja hyvin hiljakseen kävelemällä oireet pysyivät pääosin poissa ja matka eteni, vaikka hitaastikin. Noin 5 kilsan jälkeen tuli sitten eteen viitta muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle Suaskurun kodalle. Siellähän Malkus oli harjoittamassa aamutoimiaan likimain saman kokoisessa, mutta toisenlaisen konstruktion omaavassa kodassa, kuin ”minun” Hannukurun asuntoni. Eikä ollut yhtään ainutta ihmistä näkynyt täälläkään koko iltana taikka yönä.

Karavaani parkissa Suaskurun kodan edustalla.

Toinen aamu Suaskurun kodassa

Tässä minun oli tarkoitus tankata itseni uudelleen edessä olevia pitkiä taipaleita varten, mutta kun ei kerta kaikkiaan tehnyt mieli syödä yhtään mitään. Massiivisesta aamiaisesta kun ei ollut kulunut vielä kolmea tuntia enempää. Onneksi muistui sitten mieleen se ahkiossani oleva toinen makkarapaketti, joka oli jo sulanutkin eilisen illan ja yön aikana! Pari makkaranpötköä maistuivatkin sitten kumma kyllä oikein hyvin jopa meikäläiselle. Samoin Malkukselle. Vieläpä juustolla kuorrutetun ruisleivän kera.

Vettä sulattelin lumesta teho-Trangiallani, ja tämän varhaislounaan päätteeksi nautin vielä mukillisen kuumaa kaakaota. Tunnin ja kolme varttia kaikkiaan vietin siinä Suaskurun kodassa, ennen kuin taas suoriuduin matkaan noin kello 10:30.

Yksi taivaltaja mutustelee makkarabrunssia Suaskurun kodassa. Kuva: M.Lindroos.

Tosi päivän tosi taipaleet alkavat

Malkus jäi silloin vielä pakkailemaan omia varusteitaan, ennen lähtöään kohti sopimaamme seuraavaa tapaamispaikkaamme Nammalakurun majalla. Hänen reittinsä kulkisi sinne Lumikeron ja Vuontiskeron tuntureiden yli vievää kesäreittiä myöten.

Minun taipaleeni lähti rullaamaan oikein mainiosti moisen mahtavan lepotauon jälkeen. Mutta ei mennyt varmaan paria, kolmea kilometriä pidempään, ennen kuin matkan teko taas alkoi tuntua raskaalta ja hitaalta. Sitä tuli sitten diilattua jo tutuilla menetelmillä, eli arvioimalla edessä olevia sadan metrin matkoja ja laskien niistä, miten matka eteni. Kovin, kovin hitaan tuntuisesti. Siltä siis tuntui, vaikka navigaattori kertoikin näillä rensseleillä aikamoisesta 3,5 km/t keskinopeudesta.

Tasaisia taipaleita Sioskurusta etelään.

4,3 kilometrin taivalluksen jälkeen – joka kyllä taisi tuntua ainakin kaksi kertaa pidemmälle – reitti toi avoimen suon laitaan, missä oli vasemmalla poroaita. Kartasta ja viitoista tiesin siitä haarautuvan Nammalakurun kämpälle johtavan polun. Viitat näyttivät jo aika lohdullista etäisyyttä ensimmäiseen mahdolliseen kunnon taukopaikkaan, nimeltä Montellin maja. Se latasi intoa ja virtaa jo vähän väsähtäneeseen kulkijaan.

Kyllähän minä olin jo katsellut navigaattorini peruskarttaa ja havainnut, että tästä reitti lähtee nousemaan kunnolla tunturiin. Kaikki oli vaan pelkkää ruskeaa korkeuskäyrää. Mutta jotenkin en vissiin halunnut kunnolla sisäistää sitä, mikä oli edessä. Vaan annoin itseni nautiskella siitä kivasta, vain noin neljän kilometrin etäisyydestä jopa mahdolliseen tämän päivän taipaleeni päätepisteeseen, Montellin majalle.

Ensin piti kuitenkin päästä läpi siitä poroaidasta. Porojen esteeksi tehty siltarakennelma ahtaine portteineen oli ahkiokaravaanille mahdoton, mutta niin oli näköjään ollut edellisillekin kulkijoille. Siksi poroaita oli yhdestä kohtaa painettu matalaksi ja siitä minäkin pääsin juuri ja juuri yli, painaen sauvalla yhä noin 40 senttiä korkeaa muoviverkkohärdelliä alas ahkion keulan tieltä. Se oli kyllä viittä vaille selkänikamat toisistaan irti kiertävä suoritus.

Elämän kovimmat punnerrukset ylös tunturiin

Sittenpä reitin luonne muuttui totaalisesti. Ei mitään latu-uraa enää, vaan tunturin alarinteen nousua pitkin upeita metsäisiä maastoja. Mitään latupohjaa ei ollut, vaan joissain kohdissa erotti uuden pulverin alta suksien tallaamia nousujälkiä, joiden kohdalla hangen kanto ja luisto olivat hyvät. Kaikin paikoin sitä ei osannut seurata, ja silloin vetovastus oli kovempi.

Vaikka tosi jyrkkiä paikkoja alkoi tulla eteen tihenevää tahtia ja niissä joutui pitämään pysähdystaukoja tuon tuostakin reisilihasten liian hapottumisen estämiseksi, fiilis oli korkealla. Ja silloin on mukava mennä, riippumatta homman raskaudestakin!

Pieni tauko alarinteen alkuosissa, missä usko ja uho olivat vielä kovat

Pieniä juomataukoja pidin myös aika tiuhaan, samalla katsellen, miten laakso näkyi puiden välistä aina vaan kauempana alhaalla. Hannukurulla lyhyesti tapaamani ranskattaret painelivat ohitseni suksineen ja rinkkoineen. Hepä olivatkin ensimmäiset ja ainoat ihmiset, jotka olin koko tämän päivän taipaleillani tähän asti nähnyt!

Mutta nousu se vaan jatkui ja jatkui. Puiden alkaessa harveta ja kokonaan loppua, minä tsemppihenkeä ylläpitääkseni arvelin rinteen myös loivenevan. Mutta paskat se sitä tehnyt! Sitten alettiin nousta pilven sisään, jolloin kaukana ylhäällä häämöttävä reittimerkki näytti juuri siltä, että se oli viimeinen, koska sola jo taittui, peittäen seuraavan näkymistä. Ei ollut L. Ei ensimmäinen sellainen, ei toinen, kolmas, neljäs, eikä viides. Ja jokaisten reittimerkkien välillä jouduin pitämään ainakin 3–5 taukoa reisilihasten toipumiseen. Arvaa tuntuiko taival pitkältä!

Ja sitten niitä loputtomia loppunousun jaksoja pilvien sisässä.

Huippufiilikset Montellin majalla

Lopulta se solan huippukin tuli eteen siellä pilven sisässä, missä edes seuraavaa reittimerkkiä ei enää erottanut. Onneksi oli ne Ranskan tyttöjen suksien jäljet – jotka myös näkyivät vievän oikeaan suuntaan.

Solan korkeus oli 552 metriä ja poroaidalta ylös ähkymäni korkeusero 230 metriä. Alamäki oli sitten ihanaa, vaikkei siitä nyt sen suurempaa etua lumikengissä saa, kuin parhaimmillaan nollavastuksen vetämiselle tai jarruttamiselle. Silti kevyt jarruttaminenkin on äärimmäisen mukavaa vaihtelua.

Tuossa tuokiossa olin Montellin majalla, joka oli aivan pikkuruinen koppero paljaalla, lumisella tunturin rinteellä. Väkeä hääräsi joka puolella ympärillä monin verroin enemmän kuin olin koko reissun aikana yhteensä nähnyt. Erilaisia hiihtäjiä ja laskettelijoita kaikki tyynni.

Riisuttuani itseni ulos rinkasta, menin huilaamaan tupaan, joka oli täpösen täynnä väkeä. Jopa morjens-tuttujakin, ne ranskattaret. Nelisenkymmentä minuuttia siinä istuin laverin reunalla, avotakan lämmittämässä pikku majassa, rankan taipaleen rasituksista palautuen. Snäksejä järsien ja yhden puolen litran vesipussin tyhjentäen.

Evästystä Montellin majalla, voittajan fiiliksillä päivän kovien punnerrusten jälkeen.

Tavoitteena olevalle Nammalakurun kämpälle viitta kertoi matkaa olevan enää yksi vaivainen kilometri. Jonka siis tietenkin seuraavaksi tallustaisin, koska palautuminen tuntui täydelliseltä.

Jostain kummasta olin antanut itseni ymmärtää, että tämä oli se korkein paikka, mistä Nammalakuruun olisi pelkkä alamäkeä. No, ei ollut, vaan edessä oli vielä yksi kunnon nousu solaan, mistä pääsi sinne kämpälle. Mutta eipä tuo nyt kovin kummalliselta tuntunut enää kaiken aiemmin koetun jälkeen, ja vartin vaille kolme parkkeerasin kolonnani tuon aika uuden kämpän pihaan, missä näkyi myös olevan porukkaa kuin persialaisella torilla.

Montellin maja. Pikkuinen turvapaikka korkealla tunturissa.

Nammalakurun kämpällä

Sain paikan tuvan toisen pöydän ääressä, missä sitten vietinkin seuraavat vajaat kaksi tuntia. Taas kerran eivät pussikeitot sen paremmin kuin muutkaan retkimuonat tuntuneet keholle ollenkaan sopivan. Ratkaisuksi löytyi nyt pari järeää ruisleivän palaa salamimakkaran ja juuston kera, plus pari mukillista kahvia. Toinen omista emmeistä kiehuvaan veteen tehty Latte Macchiato ja toinen pannunpohjallinen oikeaa kahvia, jota sen keittäneet ystävälliset retkeilijät tarjosivat muille. Arvatkaas kenen käsi nousi nopeimmin pystyyn?

Hulinaa Nammalakurun kämpässä, kaverin saapumista odotellessa.

Aika ei pitkältä tuntunut, vaikkei Malkusta kuulunut. Jutusteltavaakin riitti yhden ja toisen retkeilijän kanssa, eniten neljän nuoren miehen seurueen jäsenten kanssa, jotka olivat siellä päiväretkellä jossain alamaastoissa sijaitsevalta mökiltään.

Aurinkokin pilkahteli välillä pilvien lomasta ja maisemat olivat niin mahtavia, että niistä piti ainakin pariin kertaan käydä ulkona kuvia napsimassa. Malkuskin saapui sitten, ryhtyen hän myös ruokailupuuhiin.

Loistavia talvimaisemia Nammalakurun kämpän edustalta.

Päivän viimeinen taival

Puoli viideltä läksimme vielä tämän päivän yhdelle viimeiselle legille, koska ei tuolla kämpän ympäristössä, puurajan yläpuolella näkynyt minkäänlaista järkevää paikkaa telttaleirin tekemiseen. Lisäksi kun kartan mukaan vajaan neljän kilometrin päässä on Rihmakurun kota, houkutteli se meitä puoleensa vastustamattomalla voimalla. Etenkin kun vaikutti olevan niin syrjässä ainakin kaikilta talvireiteiltä, että siellä pitäisi olla perin rauhallistakin.

Matka sinne vei juuri puurajan yläpuolella kulkevaa, merkittyä reittiä seuraillen, ja se oli kyllä aikamoisen rasittavaa etenemistä. Johtuen tasapuolisesti sekä yllättävän paksusta upottavasta, luultavasti tuulen kasaamasta lumikerroksesta, että Jäkäläkeron länsirinteen voimakkaasta kaltevuudesta. Jälkimmäinen väänsi joka askeleella lumikengät niin vinoon, että nilkat alkoivat hyvin pian voivottaa.

Juuri tuonne mekin pian menemme, kohti muhkeaa Pallastunturia.

Mutta sitä kompensoivat kyllä kerrassaan upeat, tykkylumiset maisemat! Ja eipä aikaakaan, niin jo pudoteltiin vaihtelevia rinteitä alas Rihmakuruun. Siellä meitä odotti komea kota, täysin autiona, juuri niin kuin olimme arvelleetkin.

Taival sinne oli hieno, mutta jalkoja rasittava vinoa rinnettä pitkin. Kuva: M.Lindroos.

Luksusleiri Rihmakurun kodassa

Tässä kodassa oli minulle niin kovin tuttu Jötulin pikku kamina, mihin Malkus laittoi oitis valkean ja sen jälkeen asetuttiin taloksi, kumpikin omalle seinustalleen. Ilta kului sitten lupsakkaasti kodan lämmetessä ja meidän sulatellessamme lumesta vettä kaikkia meiltä ja nurkista löytyviä, yhteensä viittä kattilaa käyttäen. Ja vieden kattiloita sitten ulos hankeen jäähtymään.

Vaikka säätila oli koko ajan lämmennyt retken alkupäivien pakkasista, illan mittaan virinnyt oikein navakka tuuli teki ulkoilmasta niin hyytävää, että kaverini puheet yöpymisestään ulkona pivipeitteen suojassa hiljenivät pikkuhiljaa itsekseen.

Rihmakurun kota. Ehkä hiukan syrjässä aivan pääreiteiltä ja siksi tyhjänä, kuten arvelimme.

Ilta-ateriaksi nautittiin minun tähän asti pihtaamani jättiannos kinkku-perunamunakasta, jonka olen joskus aiemmilla reissuillani todennut olevan maultaan ja koostumukseltaan lähempänä oikeaa esikuvaansa kuin mikään muu retkimuona. Vaikka juuri sellainen valmistuote on tämäkin, johon vain kaadetaan kiehuvaa vettä pussin sisään ja odotetaan. Saman tuomion sai muona kaveriltanikin, joka laittoi sen oitis omalle hankintalistalleen. Ja kaksi nälkäistä kulkijaa tulivat aivan kylläisiksi tuon yhden jättipussin sisällöstä.

Yhden operaattorin matkapuhelinkenttääkin löytyi tuosta kurusta kuin ihmeen kaupalla, ja Malkus sai meille jopa varattua huoneet hotelli Pallaksesta, vanhalta puolelta, huomisillaksi! Aivan unelmiemme mukaisesti, wau! Keskellä kauden kuuminta sesonkia, sen loppupuolella, alkoi siis kuitenkin jo tulla ainakin yksittäisiä huoneita vapaiksikin.

Puhdasta luksustelua Rihmakurun kodassa, Jötul-kaminan lämmössä.

Nyt oli sitten yhden huipennuksen paikka, koska kyseessä oli viimeinen leirimme tällä retkellä ja vaikka yksi päivämatka oli vielä jäljellä, koimme ehdottomasti jo selvittäneemme kaikki retken haasteet vallan liehuvin lipuin. Siksi kaivoin ahkiossa kulkeneesta varustekassistani, erilaisten polttoainepullojen seasta, yhden SIGG:in klassisimman värisen alumiinipullon, mistä lirautin kahteen miniskuuliseen rosterisnapsilasiin huippuviskiä, jota usein kuljetan mukanani erilaisia huiputuksia juhlistaaksemme. Tämän hienon vaelluksen huipulla olimme me nyt! Ja maljan nosto sille tuntui aivan juhlavalle.

Emmepä sitten tänäkään iltana jaksaneet pitkään kukkua, vaikka tuvassa, eikun kodassa, oli vallan lämmin, kamina pöhisi kotoisasti ja tuuli humahteli ulkona. Niinpä niin, jollei sellainen ala nukuttaa tosi pitkän vaelluspäivän jälkeen, niin mikä sitten?!

Taival #4. Hannukuru-Rihmakuru. GE satelliittikuvalla. 17,2 km ja 10 t 29 min.

Sunnuntai 27.3.

Pääsiäispäivä. Loppukiri.

Normaalit, leppoisat aamutoimet, sisältäen vielä lisää lumen sulatusta, että molemmilla varmasti riittää juotavaa päivän taipaleille. Puulaatikon täyttämisen ja kodan siivoamisen jälkeen pääsimme liikkeelle hiukan yli kymmeneltä, koska kiirettä ei pidetty. Muuten olisimme kenties hotellilla jo ennen kuin sieltä voisi edes huoneita itselleen saada.

Viitan lukemat olivat mukavaa luettavaa aamulla.

Pallasta kohti, kumpikin omia teitään

Malkus lähti hiukan aiemmin, ja itse Rihmakuruun varovasti laskeutumisreittiä etsiessäni näin hänen rauhallisesti tarpovan ylös vastapäisen Rihmakurunvaaran rinnettä, alkumatkallaan Pallastunturin yli. Minulla oli jo täydellinen voittajan fiilis päivän alkutaipaleella, joka vei minua loivasti laskien luoteen suuntaan, ensin halki täydellisten, avointen ja koskemattomien lumikenttien ja sitten alarinteen metsikön.

Lievä ylämäki ennen Nammalakurulta tuovalle talvireitille pääsyä tuntui jo aika raskaalta, mutta sehän sujui tietenkin vielä pelkän aamuhuuman voimalla. Samoin aution latu-uran tallaaminen tuntui ihan mukavalta, erityisesti koska mieli jo laskeskeli miten vähän kilometrejä enää onkaan jäljellä ennen lopulliseen maaliin pääsemistä.

Siellä Malkus nousee hiljakseen tunturiin. Siis tuo tumma piste kahden männyn välissä.

Niin tarpoelin tarmokkaasti ensimmäiset 3,5 kilometriä reittien risteykseen, missä tiesin olevan viitat eri suuntiin etäisyyksineen. Ja odotustasoni oli nähdä siellä esimerkiksi 7 km Pallakselle, koska Rihmakurun kodan luona oli ollut 10 kilsan kyltti. Mutta paskan marjat, sama 10 kilsaa oli vaan yhä jäljellä!

Luulot pois etelän vetelältä

Eli se Rihmakurun kyltti koski ilmeisesti jotain tunturin itäpuolelta kulkevaa reittiä, jota ei kyllä näy ollenkaan peruskartassa. Mutta eipä siinä muuta kuin tallaamaan. Ja aivan niin kuin varmistamaan, etteivät kaikenmaailman etelän vetelät pääse liian helpolla kuittailemaan näille tunturimaastoille, alkoi tuosta risteyksestä heti oikein tiukka ja muheva nousu! Siinä sain taas pitää tusinan taukoa, ettei reisiparkoja tulisi kovin pahasti hapotettua.

Satakunta metriä korkeuseroa siinä täytyi puuskuttaa 1,8 kilometrin matkalla, ennen kuin oli ylängöllä, jonka ainakin joku osa näkyy kantavan nimeä Laattaanjänkkä.

Onhan se tietenkin ihan oikein, että tuntureiden vaativuus on mitä on, ja etäisyydet pitää osata arvioida. Näin ajattelen nyt. Mutta en ehkä silloin, puuskuttaessani siihen hemmetin ylämäkeen ja aloittaen päivän kilometrien laskennan alusta siinä samalla.

Suojalumessa rämpimistä ylängöllä

Siellä ylängöllä säätila muuttui niin, että muikean vilpeä tuuli pisti laittamaan pipon ja sormikkaat heti päälle ja vetämään takin vetoketjun kiinni ylös saakka. Samoin tuo tuuli oli kasannut latu-uralle niin paljon lunta, ettei mitään latuja ollut monin paikoin näkyvissäkään.

Tällä osuudella alkoi olla paljon hiihtäjiä, joista aiempaan tapaan osa näytti olevan liikkeellä leppoisilla Lapin ja retkeilyn fiiliksillä, ja yhtä suuri osa pusersi eteenpäin pipo kireällä, otsa kurtussa ja suu tiukkana viivana. Tosissaan varmaan suorittivat jotain rituaalia.

Tajuamatta vielä sen enempää, havaitsin joskus jonkun hiihtäjän ryhtyvän raapimaan suksiensa pohjia ties millä tavoilla. Kunnes havahduin siihen, että käveleminen on jotenkin outoa. Isot lumipaakut tarttuivat lumikenkien pohjiin ja tekivät kävelemisestä sekä raskasta, että nilkkoja rääkkäävää.

Päästyäni metsän sisään, pois tuuliselta tundralta, pysähdyin sitten 7 km taipaleen kohdalla pitämään ensimmäisen kunnollisen tauon kahden reitin risteyskohdassa. Ensin kävin kevennyksellä vähän kauempana, sitten riisuin lumikengät ja kiinnitin ne ahkion päälle, jonka jälkeen keskityin snäksien syömiseen ja juomiseen. Siinä vajaan puolen tunnin aikana tapasin myös useampia hiihtäen retkeileviä, joiden kanssa tuli rupateltua mukavia. Kaikkia näytti kiinnostavan mokoma omituinen ahkion, rinkan ja lumikenkien kanssa liikkuva tarpoja, joten jutun juuri löytyi aina heti.

Loppumatkat kiidetään slickseillä

Sitten matka jatkui pelkissä Canada Bootseissa kävellen, ja meno muuttui samalla tosi paljon kevyemmäksi kuin lumikengillä! Koska väsymys ei nyt taas vaivannut, se tarkoitti ripeämpää etenemistä. Google Earth näyttää keskinopeuden nousseen vastaavalla osuudella noin 3,5 km/t vauhdista hiukan yli viiteen. Ja niin se loppumatka sitten eteni, uusin voimin ja innoin. Ainoastaan oikean jalan päkiän hiertyminen alkoi vähän vaivata. Mutta se kertoi kehitteillä olevasta rakosta vain pysähdyksen jälkeen uudelleen liikkeelle lähtiessä, turtuen melkein huomaamattomaksi taas kävelyn hetken jatkuttua.

Pallastunturi siintää siellä – ja hotelli Pallas on sen vasemmalle puolelle jäävässä satulassa.

Pallasta lähestyvät 4–5 kilometriä olivat paitsi lievää nousua sisältäviä, myös erittäin vaihtelevia maastoja, missä latureitti mutkitteli mahtavasti kaikissa kolmessa ulottuvuudessa. Pitkästymään ei päässyt, eikä tarvinnut tappaa aikaa etäisyyksiä arvioimalla, askelpareja laskemalla tai millään muullakaan tavalla.

Sen unohdin vallan sanoakin, että taivas oli auennut siniseksi suurin piirtein juuri silloin, kun meikäläinen kiersi Laukukeron takaa Pallaksen tunturikeskuksen lähistölle. Maisemat olivat huikeat ja vastapäisten Pallaskeron sekä Palkaskeron rinteillä näkyi leijahiihtäjiä, jotka oikein navakassa ja tasaisessa lounaistuulessa päästelivät siellä kovan lumipinnan päällä uskomattomia liukuja rinnettä ylöspäin – tai mihin suuntaan milloinkin! Tekisipä mieleni päästä opettelemaan tuota lajia!

Pallas-hotelli on saavutettu!

Minä parkkeerasin sitten karavaanini hotellin portaiden viereen, invapaikan reunalle. Ihan oikeasti parkkeerasin sen, peruuttamalla kaartaen, koska ei sitä siihen millään muullakaan tavalla olisi pois ihmisten tieltä saanut.

Huoneen sain kuitattua itselleni ja raahasin sinne myös rinkkani. Koska ”pyhävaatekassini” oli autossa parkkipaikalla, eikä Malkuksesta ollut tietoa, en viitsinyt vielä mennä saunaan. Vaan asetin itseni mukavasti hotellin baariin, muhkeiden maisemien ja kylmän oluen ääreen. Sekä kävin hetimiten hakemassa itselleni myös lounaaksi tarjolla olevan annoksen herkullista, kermaista lohikeittoa voileipien kera. Ei voisi enempää luksukselta mikään tuntua!

Saunan ja päivällisen huumaa

Malkus oli ehtinyt tänne jo ennen minua ja mennyt heti saunaan. Saatuani varusteeni autosta, minäkin menin nautiskelemaan kunnon pesusta ja löylyistä Hotelli Pallaksen reippaan kokoiseen saunaan. Siellä oli mukava myös vaihtaa kommentteja ja kokemuksia monenlaisten muiden hiihtäjien ja retkeilijöiden kanssa, kunnes sinne päätyi jotain paikallisia kantapeikkoja, joiden loputtomalta puhumisen tarpeelta ei enää hellinnyt yhtään taukoa kenellekään muulle.

Pallas-hotellin perinteinen ravintolasali, tyhjänä loppuiltapäivästä.

Vielä oli myöhemmin vuorossa seisovan pöydän päivällinen, joka maistui meille molemmille aivan erinomaisesti, vaikkei se mitenkään kovin ihmeellinen ollut. Tavallinen ja hyvä. Meille siinä tilanteessa huikea!

Taival #5. Rihmakuru-Pallas. GE satelliittikuvalla. 13,2 km ja 3 t 58 min.

Kotiin

Aamulla oli oma säpinänsä sen kanssa, että autostamme oli akku tyhjentynyt kokonaan. Mutta hotellin respa sai alle varttitunnissa avuksemme Anteron, joka päräytti paikalle isolla moottorikelkallaan, ja jonka pitkillä ja järeillä starttikaapeleilla tuo pikku pulma hoitui tuokiossa pois päiväjärjestyksestä.

Pallas-hotellin parkkialue aamun kelmeässä valossa, oman hotellihuoneen ikkunasta.

Kotimatkasta ei kannata mitään kertoa, pelkkää ajamisen posotusta halki koko Suomen. Tällä kertaa vähän läntisempää, Ylivieskan ja Tampereen kautta vievää reittiä, millä vältettiin kokonaan pääsiäisen paluuliikenteen aiheuttamat ruuhkat. Lähipiirille laitoin matkamme edistymisestä ja reitistä tällaisen hiukan vinoa herjanheittoa sisältävän viestin, jonka viimeisestä palasesta joku tietenkin voi ja saa vetää herneen nenäänsä. Yhteen sieraimeen sitten vaan, kiitos.

Meillä matka on edennyt lupsakasti. Ollaan eletty kuin Pellossa, vetäisty Pohjanmaan kautta ja käyty paistamassa makkarat kirkonraunioilla.

Lähtö Pallaksen luontokeskuksen edustalta joskus ennen kymmentä ja perillä Espoossa tasan kello 21. Kirkkonummella vähän myöhemmin.

Mitä tästä opimme?

Tästä ainakin meille sen tehneille mahtavasta reissusta kertyneet opit summeeraan erilliseen artikkeliin nimeltä ”Kantapään kautta”. Paitsi yhden ainoan jo tähän.

Niin kuin aina, vanha tuttu piippuni kulki mukanani koko matkan. Mutta enpä vaan yhtään piipullista siellä tullut polttaneeksi. Mikä aina kertoo minulle siitä, ettei sellaisia tarpeeksi joutilaita ja leppoisia hetkiä ole ehkä kovin paljoa sekaan mahtunut. Niin mahtavan upea kuin reissu muuten olikin, siinä oli vissiin koko ajan juuri tasan tarpeeksi tekemistä ja säpinää.

–Kari

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Allekirjoittanut retkeilee lumikenkien ja ahkion kera, retkikaveri Malkuksella on sukset ja rinkka. Aiemmat osat: Uusille urille, Meikon testi ja Repoveden kenraali.