Sahajärven kierroksen parhaat palat, Teijon kansallispuisto

Lähes 9 kilometriä pitkä Sahajärven kierros oli minulle vielä täysi arvoitus. Sahajärven laineet toki olivat tutut, onhan Totin luontopoluksi kutsuttu pikku polkukierros yksi lempipoluistani koko maailmassa. Itse kutsun sitä Sahajärven Paratiisipoluksi, Toti-nimitys ei tee polun kauneudelle minkäänlaista oikeutta.

Viettäessäni vappuna aikaa Salossa, halusin käydä tutustumassa Sahajärven kierrokseen. Mukaani sain ilokseni kunnon seurueen, ja aurinko porotti siniseltä taivaalta. Lähdimme liikkeelle Laviakallion P-paikalta (kartta).

Lyhyen metsätaipaleen jälkeen saavuimme jo melkeinpä kuuluisaksi tulleelle vetolossille, joka Retkipaikan jutuissakin on vilahtanut moneen otteeseen.

Vetolossi johtaa Kalasuntin saareen, josta löytyy laavu poikkeuksellisen kauniilta paikalta. Saaren toisella puolella on toinen vetolossi, jota myöten Sahajärven kierros jatkuu.

Kalasuntin laavu (kartta) on eräänlaisella kannaksella niin, että järvi avartuu sen molemmin puolin. Laavu on suojaisassa paikassa, kauniissa maisemassa. Yllätyksekseni siellä ei ollut ketään – ymmärtääkseni tämä laavu losseineen on niittänyt mainetta, ja vapun sää oli täydellinen retkeilyyn, joten olin pelännyt paikalla olevan jopa ruuhkaa.

Meillä oli mukana makkaraa ja sinappia sekä tietenkin munkkeja ja mehua vapun kunniaksi. Onneksemme laavulle osui samaa matkaa kanssamme pari ystävällistä naista, jotka olivat retkellä Koda-koiran kanssa. Meillä nimittäin ei kellään ollut tulitikkuja mukana! Naisilta onneksi tikkurasia löytyi, ja mieheni viritti nuotion, jossa koko kööri sai rauhassa grillailla nakkinsa ja makkaransa.

Kalasuntin maisema

Naiset palailivat jo takaisin päin, kun me jatkoimme matkaamme eteenpäin Sahajärven kierroksella. Ylitettyämme toisen vetolossin maisema muuttui jälleen tavalliseksi metsätaipaleeksi.

Sahajärven kierros on merkitty valkoisin maalimerkein. Näytti siltä, että kierros on merkitty molempiin kulkusuuntiin, mutta suositus on kiertää se vastapäivään, kuten mekin teimme.

Sanottakoon tässä vaiheessa, että kaunista metsämaisemaa kaipaavalle tämä reitti ei ole se paras valinta. Metsä näyttää uudehkolta eikä tuo mieleen kansallispuistoa – pian toisen vetolossin jälkeen kuljetaan jopa hakkuuaukean syrjää pieni matka. Hemaisevat metsäosuudet eivät siis ole Sahajärven kierroksen tyypillistä antia, mutta polun kaartaessa hakkuuaukealta vasemmalle ja ylös rinteeseen, saimme pian löytää toisenlaisen maiseman.

Seurasi mukavan pitkä taival jylhällä kallioylängöllä.

Laakeita kallioita peittivät kauniit sammalet ja jäkälät. Maisema kantoi mukavan kauas. Nautin lämmöstä ja auringosta, meillä kotona Sodankylässä oli vielä vajaa metri lunta.

Taivalsimme pitkin kallioylänköä hyvän matkaa, kunnes oli aika laskeutua takaisin metsään.

Seurasi jonkin verran märkiäkin osuuksia, mutta reittiä oli onneksi ainakin helppo seurata. Metsä oli aika pusikkoista. Ylitimme siltaa pitkin pienen joenkin, joka rauhallisena, vuolaana mutta kuohumatta halkoi Teijon metsiä. Jonkin matkaa sen jälkeen saavuimme metsäautotielle, jota pitkin muu seurue palaili jo autolle. Olimme noin kierroksen puolivälissä, ja minä ja mieheni sukelsimme tieosuuden jälkeen takaisin metsään, minne kierros jatkui.

Kevät oli jo pitkällä. Näimme sitruunaperhosia ja suruvaippoja sekä sini- ja valkovuokkoja. Kirkas kevätaurinko ja metsän vihreä sammal- ja varvikkomatto mustine varjoineen tekivät maisemasta kauniin ja salaperäisen.

Minulle tuli kotoisa olo. Kotikuntani metsät tuntuivat tutulta syliltä.

Polku jatkui kuivana ja metsäisenä pitkän aikaa. Reitti johti kohti Hamarijärveä.

Olin toivonut, että polku kulkisi aivan Hamarijärven rantaa pitkin, mutta se kulkikin aikalailla metsän puolella. Onneksi siitä lähti yhdestä kohtaa ilmeisesti epävirallinen mutta selkeä poikkeama, jota pitkin pääsimme järven rantaan. Pidimme sielä vielä mehutauon kauniissa, rauhaisassa piilopaikassa. Paikka oli kuin terassi Hamarijärven rannalla.

Jatkoimme matkaamme ja ylitimme muutamia varsin lutakkoisiakin paikkoja, joissa jouduimme hieman kiertelemään ja kaartelemaan, ettemme olisi kohta syvällä mudassa.

Vielä viimeiseksi ennen P-paikalle saapumista oli jälleen kallioylängön vuoro. Meitä vastassa siellä oli hopeinen, todella kaunis kelo.

Kelo näytti entistäkin upeammalta sinivalkoista taivasta vasten, aivan kuin pilvi olisi muodostanut sille lehvästön.

Viimeisen ylängön jälkeen alkoikin laskeutuminen kohti tietä ja P-paikkaa. Aurinko helotti niin, että oli jo kuuma.

Jos ei jostain syystä halua kiertää koko Sahajärven kierrosta – joka muuten siis ei kierrä Sahajärveä, vaan kulkee suurimmilta osin metsämaisemissa poiketen Sahiksen lisäksi Hamarijärvellä – suosittelen, että käypi Kalasuntissa, jatkaa siitä eteenpäin kallioylängöille (kartta) ja palaa samaa reittiä takaisin. Omasta mielestäni kierroksen parhaat palat ovat siinä. Menomatkalla voi vaikka evästellä lounaan Kalasuntin laavulla, ja kallioilla käytyään voi naatiskella jälkkärit samalla paikalla. Tuolla järjestelyllä pääsee vetolossillakin kulkemaan peräti 4 kertaa.

Sahajärven kierroksen reitin näet keltaisella Teijon kansallispuiston kartalla (pdf). Kyypakkaus repussa ei välttämättä ole huono idea, tosin meidän ei ainakaan tällä kertaa onnistunut tavata reissulta yhtään luikertelijaa.

Laviakallion P-paikka kartalla. Laviakalliolta lähdettäessä laavu on heti reitin alkupuolella, kun reitti kierretään vastapäivään. Liikkeelle voi lähteä myös Nenustan P-paikalta (kartta), jolloin laavu sijoittuu kierroksen puoliväliin.

Lisää juttuja Teijolta löydät Teijon kansallispuisto -sivultamme.

Taavetin linnoitus ja Huopaisenvirran reitti, Luumäki

Taavetti, venäläisen suojeluspyhimys David Silunskilaisen mukaan nimensä saanut ”kylähyvänen”, on Luumäen kunnan sympaattinen keskustaajama Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson rajamailla. Parhaiten presidentti Pehr Evind Svinhufvudista ja Taavetin upeasta 1700-luvun venäläislinnoituksesta tunnettu kunta uinuu ja lipuu tyynenä moottoritien varrella. Sen ytimestä lähtee myös yksi maakunnan mielenkiintoisimpia patikkareittejä, yhteensä reilun yhdeksän kilometrin mittainen Huopaisenvirran reitti.

Maasto on helppokulkuista jo reitin alusta saakka. Lähtöpaikkana toimii Luumäen kunnantalon pysäköintialue Linnalantien varrella, jossa ensimmäinen luonteva vierailukohde ennen varsinaista patikointia onkin aivan kunnantalon taakse levittäytyvä linnoitus.

Itse kunnantalon paikalla oli 1700- ja 1800-luvun vaihteessa vielä kirkko, jossa keisari Aleksanteri I pysähtyi jumalanpalvelukseen vuonna 1803. Myöhemmällä matkallaan Suomeen samainen keisari julisti Suomen itsehallinnolliseksi ruhtinaskunnaksi ja osaksi mahtavaa Venäjän keisarikuntaa.

Taavetin linnoitus

Kuntakeskusta hallitsevan laajan linnoituksen perusti Venäjän keisarinna Katariina II vuonna 1773 – aikana, jolloin valtakunnan rajaa merkitsi Turun rauhansopimuksen mukaisesti Kymijoki. Ruotsi oli silloin vielä merkittävä sotilasmahti ja uhka etenkin vuosisadan alussa perustetulle Pietarin kaupungille.

Nykyinen Taavetti sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla teiden risteyksessä. Linnoituksen rakentamiskäsky annettiin vihdoin David Silunskilaisen pyhimyspäivänä, josta se saikin nimensä. Rakennustöiden johtaminen uskottiin maineikkaalle linnoitusarkkitehdille ja sotapäällikölle, kenraali Aleksandr Suvoroville (1729–1800), joka tunnetaan yhä nykyäänkin tuiki harvinaisesta meriitistä: hän kuuluu niiden harvojen sotapäälliköiden joukkoon, jotka eivät hävinneet yhtäkään käymäänsä taistelua.

Tavoiltaan eriskummallisena tunnettu Suvorov sai myöhemmin 1790-luvulla vastuulleen rakennuttaa Pietarin suojaksi kokonaisen linnoitusjärjestelmän Kaakkois-Suomeen. Taavetin linnoitus oli kuitenkin ainoa venäläisten jo ennen sitä aloittama linnoitushanke alueella.

Taavetin linnoituksen sisälinna

Läpimitaltaan linnoitus on kaiken kaikkiaan noin 650 x 800 metriä. Mahtavat suojavallit valmistuivat ensimmäisen rakennusvaiheen aikana 1773–1781. Yllä kuvassa näkyvä sisälinnoitus valmistui toisen rakennusvaiheen aikana vuonna 1796. Ensimmäisenä komentajana toimi paroni Henrik Johan von Lieven, jonka alaisuudessa työskenteli ajoittain jopa tuhansia miehiä. Linnoituksen järeisiin aseisiin kuului mm. 102 tykkiä.

Linnoituksen strateginen merkitys oli suuri 1700-luvun lopussa, mutta se lakkautettiin jo vuonna 1803, jokunen vuosi ennen Suomen sotia, jolloin nykyinen Suomi päätyi Ruotsin vallan alta osaksi Venäjää. Taavetin linnoituksen rakennustyöt ja sotilaallinen toiminta olivat kuitenkin ehtineet kehittää alueen kaupankäyntiä niin paljon, että asutus Taavetissa jatkui niistä päivistä keskeytyksettä nykyaikaan. Linnoitukseen kuuluneet rakennukset myytiin huutokaupalla vuonna 1829. Museovirasto suojelee ja kunnostaa linnoitusta, jossa järjestetään kesäisin ulkoilmatapahtumia.

Huopaisenvirran reitti ja laavu

Kunnantalon viereiseltä pysäköintialueelta lähtee linnoituksen juurelta retkeilyreitti, joka jatkuu helppokulkuisena ensin 8 kilometriä Huopaisenvirran puusillalle ja laavulle, ja sieltä vielä reilun kilometrin pätkän metsästysmajalle asfalttitien varteen (Ellolantie). Matkan varrelta löytyy myös Salpalinjan pääpuolustuslinjan takaisiin varustuksiin kuuluva panssarikaivantoeste ja lähes luonnontilainen metsäosuus.

Reitin lähtöpaikka

Maasto pysyttelee tasaisena lähes koko ajan, ja reitti mutkittelee loivasti pienten järvien lomasta kohti pohjoista. Polku on leveä, ja talvisin täällä näkeekin usein hiihtäjiä. Kyse on pääosin sekametsästä, jossa puusto muuttuu iäkkäämmäksi sitä mukaan kun kulkija loittonee Taavetin taajamasta. 6-tien liikenteen äänetkään eivät enää muutaman kilometrin etäisyydelle kuuluu, sillä metsä vaimentaa ne tehokkaasti.

Olisiko tässä yksi niistä harvoista paikoista Etelä-Suomessa, jossa pääsee yhä nauttimaan varttitunnin hiljaisuudesta?

Metsän rauhaa reitin varrelta

Kivijärven Ala-Kivijärveen yhdistävä Huopaisenvirta on kapea, kaunis ja kutsuva. Se täytyy ylittää puista siltaa pitkin, jotta pääsee laavulle pitämään evästaukoa. Vesi on kirkasta ja virtaa hurjaa vauhtia järvestä toiseen. Se on niin raikasta, että Väliväylän vesistöreitin vettä käytetäänkin Kouvolan alueen raakavesilähteenä.

Huopaisenvirran silta

Laavulta ja sen ympäristöstä löytyy kaikki tarvittava: polttopuita, toimiva kirves, puucee ja jopa pieni hiekkaranta, jossa voi pulahtaa viileään virtaan. Tavanomaista hienompi vieraskirja paljastaa, että lähes kaikki laavulla kävijät ovat päiväretkeilijöitä – yöpyjiä on viime vuosina ollut vain muutama.

Ilta hämärtyy, tunnelma nousee

Laavulta reitti jatkuu vielä 1,5 kilometrin verran pohjoiseen, Kätökankaan metsästysmajalle Ellolantien varteen. Mikäli reitin haluaa kiertää toisinpäin, pohjoisesta etelään, pääsee autolla hiekkatien varteen Ellolantieltä vasemmalle kääntyvää asfalttitietä pitkin. Reitti on hyvin merkitty.

Lähtöpaikka Ellolantiellä

Melojia ja kalastajia houkuttaa Väliväylä, entinen tukinuittoreitti, joka kulkee Saimaan Kivijärveltä 113 kilometrin matkan Kymijokeen. Reitti on paikoin kapea, mutta sen varrelle jäävät kosket ovat helppokulkuisia, joten aloitteleva melojakin selviää niistä tutisematta ja mukisematta. Kalastaja voi narrata muun muassa taimenta, haukea, ahventa ja siikaa, mutta Huopaisenvirran kohdalla on kalastus kielletty. Alueella on muutamia muitakin rajoitus- ja erityiskalastusalueita.

Karttalinkki. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N=6754297.170, E=530226.290 (Reitin lähtöpiste: Taavetin linnoitus)

Teksti ja kuvat: Mikko Solja

Aulangon tuijametsä, Hämeenlinna

Monikaan Aulangon puistometsässä käynyt ei ole huomannut Ruusulaakson vieressä sijaitsevaa tuijametsää. Itsekin olen käynyt Aulangolla monta kertaa, mutta tuijametsään “eksyin” vasta nyt. Metsän seesteisen hämyinen tunnelma kannatti kyllä poiketa kokemaan.

Tuijametsään johdattelevat pitkospuut löytyvät Ruusupaviljongin lähistöltä tien vastakkaiselta puolelta. Pitkospuupolkua seuraamalla pääsee sukeltamaan metsän salaperäiseen siimekseen. Aurinkoisenakin päivänä metsä kätkee kulkijat varjoihinsa.

Aulangon Ruusupaviljonki.

Vajaan puolen hehtaarin suuruisella aluella kasvaa kanadantuijia ja jättiläistuijia. Keväisin metsässä solisee Metsälammelta alkunsa saava puro, joka oli vielä nyt helmikuussa jäässä.

Pitkospuut laskeutuvat puroa myötäillen loivasti alamäkeen.

Polku on melko lyhyt, ja se päättyy “näköalatasanteeseen”, jossa ei silti varsinaista näköalaa ole.

Mielestäni tuijametsä on Aulangon muiden kohteiden joukossa pieni helmi, jota kannattaa puistometsässä vieraillessa ehdottomasti poiketa katsomaan.

Polun varrella voi bongata myös taidetta, joku on maalannut käpyjä ja kirjoittanut terveisensä kiveen!

Kartta. Sijainti: N=6768059.842, E=362906.958 (ETRS-TM35FIN)

Juttu julkaistu aiemmin Näitä polkuja tallaan -blogissa.

Lumimaisemiin myös ilman suksia tai lumikenkiä? Nämä tunturikeskusten talvikävelyreitit kannattaa kulkea!

Tänä talvena on jo useampi tunturikeskus muistanut myös heitä, jotka haluavat maastoon ilman suksia tai lumikenkiä. Muutamia lumettoman ajan tuttuja reittejä on lanattu tai jopa aurattu kävelijöille ja pyöräilijöille soveltuviksi. Osaltaan tähän on varmasti vaikuttanut fatbiken suosio, ja mikäs sen parempi. On vain hyvä, että keskukset huomioivat kaikki luonnossaliikkujat.

Tosin liian vähän näitä reittejä on mielestäni mainostettu. Itse olen vain vahingossa törmännyt tällaisiin polkuihin tai saanut joltain alueella olleelta vinkin paikasta. Laitetaan hyvä kiertämään, siispä tässä muutama löytämäni talvikävelyreitti eri puolilta Lappia!

Pyhätunturi

Pyhällä on tänä talvena päässyt tekemään kivan patikan Tiaislaavulle ja sieltä Tunturiaavan lintutornille. Lumituisku on toisina päivinä peittänyt tuon suonpätkän, mutta etsimällä on löytynyt pitävä askel lumen alta. Itse testasin helmikuuussa Pyhällä fatbikea, ja silloin sain tiedon tästä talvireitistä. Sen jälkeen ollaan käyty koirien kanssa muutama kerta alueella retkeilemässä.

Reitille pääsee ainakin vanhan tuolihissin kohdalta, ja sen voi kiertää ympyräreittinä palaamalla Isonkurun laavun kautta samaan paikkaan. Taikka jatkamalla Tiaislaavulta merkittyä reittiä kohti Naavaa. Maastoreitti on ollut suosittu, sillä joka kerta on kohdattu kävelijöitä ja talvipyöräilijöitä.

Polku lähti mökkien välistä latu-uran toiselta puolen kohti vanhaa tuolihissiasemaa. KARTTA.

Luosto

Luostolla käytiin maaliskuussa katsomassa paikan talvista vilinää, ja sielläkin löydettiin ihan vahingossa oikein kunnon talvikävelyreitti. Tämä parin kilometrin pituinen ympyräreitti kulkee Ahvenlammen ympäri, ja se lähtee hotellin takaa leikkipuiston vierestä. Reitille pääsee myös tien varresta, ja siinä lähellä on heti siisti tulipaikka. Sinne voi hyvin tulla vaikka vain evästelemään, auton saa lähelle parkkiin.

Reitti oli paikoin normipolkua leveämpi ja kunnolla aurattu. Jälkikäteen yritin etsiä tietoa tästä kulkuväylästä, mutta eipä oikein mitään löytynyt. Ehkä kuvitellaan, että matkailijat ja kulkijat vain tietävät nämä reitit?

Luoston polku lähtee hotellin takaa. KARTTA.

Saariselkä

Saariselällä on varta vasten rakennettu talvinen reitti. Idea tästä lienee tullut, kun on ajateltu ulkomaalaisia matkailijoita. He eivät välttämättä uskalla lähteä yksin maastoon, ellei tarjolla ole valmista, selkein opastein varustettua reittiä.

Aurorapolku on rengasreitti ja pituudeltaan 2,1 kilometriä. Sille pääsee Saariselän keskustasta kansallispuiston reittien lähtöportilta. Tämän Aurorapolun varressa on myös modernein päivätupa, minkä olen ikinä nähnyt. Kuljin reitin helmikuussa aikamoisessa lumipyryssä koiran kanssa, enkä tohtinut mennä sisään, kun siellä oli porukkaa. Myöhemmin luin, että lemmikit on sallittu myös sisätiloissa, jos se suinkin sopii kaikille.

Rakennuksen takaseinä on täysin lasitettu, joten sisään näki pyrystä huolimatta. Hienoltahan se näytti, oli siisti sisätila, takka ja sähköt. Tuvassa ei saa yöpyä, mutta lähellä olevalla tulipaikalla saa leiriytyä. Päivätuvan toinen puoli toimii vuokrakotana ja siellä järjestetään myös luontoon liittyviä teemailtoja. Isolta terassilta avautuu selkeällä kelillä upeat näkymät kansallispuistoon Iisakkipään suuntaan. Lisätietoja löydät tästä pdf-tiedostosta.

Saariselän reittien lähtöpiste, KARTTA.

Toivottavasti talvireitit lisääntyvät ensi talvena ja niistä kerrottaisiin enemmän. Nyt tietoa on ollut vaikea saada ja moni kiva kävelyreitti on varmasti löytämättä.

Korpudden – kallioinen aarre Lohjanjärven kainalossa

Lohjanjärven ympäristö on melkoinen retkeilijän aarrearkku. Seudun tunnetuimpia luontoaarteita lienevät Karkalinniemi luonnonpuistoineen ja Torholanluolineen sekä Lohjansaaren valtava tammivanhus, Paavolan tammi. Sen sijaan Mustiossa sijaitseva suojeltu kallioinen niemi, Korpudden, on melko harvalle tuttu. Uskallan kuitenkin väittää, että tuskin petyt, jos valitset sen retkikohteeksesi.

Korpuddenin alue on Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen omistama, ja sieltä löytyy yhdistyksen ylläpitämä nuotiopaikka, keittokatos ja huussi. Nämä varustelut tekevät Korpuddenista sopivan kohteen aivan aloittelevillekin retkiroopeille tai muuten vain helppoa retkeilyä kaipaaville. Toisaalta tämä Lohjanjärven syleilemä niemi vanhoine metsineen ja jylhine kallioineen tarjoaa takuulla kiehtovaa tutkittavaa kenelle vain.

Niemen kiertää reilun kilometrin pituinen polku, jonka lähtöpisteessä on nuotiopaikka. Tällä retkellä taukopaikka nökötti heti polun alussa kuin tilauksesta, sillä retkiporukkamme nuorin oli nukahtanut menomatkalla ja tarvitsi hieman aikaa voimien keräilyyn ennen polun kiertämistä. Nuotiopaikka on laitettu kalliolle, aivan veden ääreen ja voisin kuvitella, että rannanpuoleiselta penkiltä on joku joskus saattanut tehdä vahingossa lähempää tuttavuutta järvenkin kanssa. Joka tapauksessa paikka sijoittuisi varmasti korkealle Etelä-Suomen kauneimmat tulipaikat -kilpailussa, jos sellainen järjestettäisiin.

Pääsiäisviikonloppuna vesi kimmelsi tummansinisenä ja jäätä oli enää vain pienellä lahdella. Puiden lehdet hytisivät vielä tiukasti silmuihinsa kietoutuneena, mutta sieltä täältä kaikui jo kevät. Käpytikka oli löytänyt linnunpöntöstä mahtavan kaikukopan rummutukselleen, peippo töräytteli säkeitään lähipuista ja järvellä viuhuivat telkkien siivet. Sen sijaan rantakalliolle lennähtänyttä västäräkkiä ei aurinkoinen ”tuntuu kuin -4°C”-kevätsää tainnut juuri ilahduttaa. Hetken se tuijotti meitä hiljaa pää kallellaan: ”Missä on etelä?”

Nuotiopaikalta lähtevä polku kiemurteli alkumatkan aivan rannan tuntumassa. Muhkeat kilpikaarnamännyt seisoivat jämerästi kallioilla, ja tervalepät kurottelivat veden ylle. Lyhyen kulkemisen jälkeen Korpuddenille ominaiset jyrkät korkeuserot alkoivat konkretisoitua, ja kalliot tippuivat useiden metrien matkan järveen. Vanhat kuuset ja lahopuut loivat lumovan tunnelman.

Kapean metsäsuikaleen takana kohosi jyrkänne lähes pystysuorana seinänä. Äkkiä syvänvihreän sammaleen kuorruttama seinämä oli aivan polun kyljessä. ”Onpa mahtava paikka. Tämä voisi olla meidän uusi lempi[retkeily]kohde!”, intoili mies.

Puiden suojista polku kuljetti meidät takaisin veden ääreen, jylhälle rantakalliolle, jonne oli aseteltu pöytä ja penkit maisemapiknikkiä varten. Koska repussamme kolisi enää lähes tyhjä termari, tyydyimme tähyilemään hetken järvinäkymää ja jatkoimme niemen tutkimista.

Merkattu, lyhyt polku sopi hyvin lapsiperheretkeilyyn. Ei tarvinnut kiirehtiä eteenpäin, vaan oli aikaa pysähdellä puiden ja kivenkolojen äärelle. Tosin suuremman lapsiryhmän luotsaaminen Korpuddenilla aiheuttaisi varmasti ylimääräisiä sydämentykytyksiä, sillä paikan viehätyksestä suuri osa tulee suurista korkeuseroista ja jyrkistä kallioista, joiden reunoja polku seurailee osan matkaa.

 

Paluureitti kulki kallioiden päällä, osittain metsän suojissa, mutta poikkesi myös avokalliolle. Siinä kohtaa oli hyvä hetki pysähtyä ja antaa maiseman huikaista. Kallion laella puiden korkeus humahti aivan uudella tavalla tajuntaan, kun niiden rosoiset tyvet olivat kaukana alhaalla, ja latvoja sai silti katsoa ylöspäin. Vinkkinä myös, että korkeanpaikankammoinen voi ammentaa paikalta ilmaisen adrenaalitömäyksen kurkkaamalla alas jyrkänteeltä.

Loppumatkasta löysimme vielä rehevästä rinteestä lisää kevään merkkejä, kun sammaleesta pilkisti ujoina nuppuina nuokkuvia sinivuokkoja. Hieman alempana tuulen kaatamaan kuusen juurakko taas tarjosi sopivan paikan karhuleikkeihin.

Pian polun lähtöpiste jo häämöttikin taas näkyvissä. Pidempikin matka olisi taittunut, ainakin meiltä aikuisilta. Toisaalta pelkästään kilometrin polun kiertämiseen taisi hujahtaa reilusti toista tuntia aikaa. Niin paljon kiinnostavaa tutkittavaa polun varrelta löytyi, ja yhtä sun toista nähtävää jäi vielä säästettäväksi seuraavaan retkeen.

Jos Korpudden alkoi retkikohteena kutkuttaa, niin tässä vielä ohjeet, miten sinne löytää. Käänny Hanko-Hyvinkää-tieltä (tie 25) Mustion kohdalta luoteeseen tielle 186, ja parin kilometrin jälkeen edelleen oikealle Hållsnäsintielle. Tien varrella tulevat ensin vastaan Mustion ruukki ja linna, joiden luona kannattaa myös pysähtyä, jos aikataulu sen vain suinkin sallii. Linnan jälkeen matka jatkuu Hållsnäsintietä pitkin, kunnes noin kilometri Piispalantien ja Hållsnäsintien risteyksen jälkeen kyltti ohjaa kääntymään oikealle Korpuddeniin menevälle metsäautotielle. Polun lähtöpiste löytyy tien päästä.

Kartta. Sijainti: N=6674909.682, E=326537.531 (ETRS-TM35FIN)

Kierros karhua, ensimmäinen näytös

Karhunkierroksen patikka Hautajärveltä Rukalle 28.–31.8.2016, ensimmäinen näytös

Esinäytös

Vuoden 2011 syksy, satunnainen illanvietto Lappeenrannassa. Sade piiskaa ikkunaa, ja ukkonen iskee vasamia Saimaan yllä. No okei, oikeesti oli ihan nätti keli, mut ois voinu olla eeppisen pahaenteinen sää. Toverini Jaakko kaataa meille konjakkia ja toteaa, että olisi huikeaa joskus vaeltaa Karhunkierros kokonaisuudessaan. Vaikka en juuri konjakista tykkääkään, niin isompi vaellusreissu kuulosti hyvältä, joten pyysin tätä kertomaan lisää reitistä, kun tuolloin vielä eräseikkailuhommissa niin untuvikkona en tietysti ollu koko reitistä kuullutkaan. Jaska kertoi Pienellä Karhunkierroksella joskus nuoruudessa näkemänsä perusteella niitä näitä reitistä ja joku meikäläisellä vaan loksahti kaalissa niin, että sillä hetkellä tein päätöksen joskus käyä tuon täysimittaisen reitin samoamassa läpi – mieluusti vielä vastapäätä istuvan “idean isän” kanssa, koska siinä vaan tuntui olevan joku astetta syvempi ajatus mukana.


Ja takaisin nykyhetkeen, sillä se joskus olis niiku nyt. Omassa pienessä aivossani olin näpertänyt vuoden -16 reissusuunnitelmat niin, että Koli olisi kotimaan historiaa ja huikeimpia maisemia hivelevien reissukohdevalintojen pelinavaus, ja Karhunkierros se varsinainen potti kesän päättävänä sokurina suolan pohjalla. Oman sivun kirjoittamisen alkamista tuossa Oulangan kansallispuiston maisemien eepoksessa oli jostain syystä vaikea hahmottaa, kun sitä oli niin kauan ja hartaasti lakki kauniissa kourassa ooteltu, mutta onneksi alkamisen hahmottamista oli helpottamassa Etelä-Kurjalasta Kuusamoon suuntaavan 700 km:n ajomatkan suoma perseen kolotus. Terveiset Saksan insirööreille: Klonkswagen on erisuuri kuin ergonomia.

Nootti:
Karhunkierros on monille aivan peruskauraa, ja jauhaahan sen täysin läpitte noin 5000 henkeä vuodessa, että kyse on suoranaisesta turistikohteesta. Monille on siis ihan ymmärrettävästi vaikea saada jakeluunsa, että miks sitä hehkutetaan niin paljon ja miks siitä joku jaksaa TAAS lässyttää plokissaan, mutta vastakaneetiksi en voi kuin suositella ottamaan tiukan otteen siitä tunkista ja painumaan itse tsekkaamaan, että miten ne paikalliset maisemat avaa aivonystyröitä ihan eri tavalla, kuin uskoisi.

Sunnuntai 28.8.2016

Hyvää huomenta todellisuudessa

Olihan tämäkin päivä koettava, eikä se noussut kauniina – mutta en noussut miekään. Realiteetit härmistyivät nokkamme eteen, ja tällä kertaa psyykkeen sumuverhot hälvenivät edestämme paljastaen Karhunkierroksen luontotalon (ent. Hautajärven luontotalo). Toveri Endur-Anssin kanssa heräsimme siis sateisen maastoyön jäljiltä suoraan reitin pohjoispäästä valmiina ottamaan karhunkierrospainihaaste vastaan. “Ite idean isä” Jaakko ilmestyi taksikyydillä takavasemmalta keskelle aamupalaamme luontotalolle jo heti kaheksan jälkeen aamulla, ja homma näytti vakavasti siltä, että kohta sattuu.

Ryhmä Latva3 ja obligatorinen “Kato ku myökii melkei vissii käytii jossai ehkä!” -kuva

Allekirjoittanut manaa eräilyn epäjumalia apuun jo ensimetreillä (kuva: A. Tuhkanen)

Algebra olisi seuraava: ysin maissa liikkeelle tuntisyklillä, eli tasatunnista alkaen kävelyä ja tunnin lopussa aina 5–15 min taukoa fiiliksen mukaan. Noin puolessa välissä päivää tunnin tai puolentoista mittainen ruokatauko, ja toinen ruokailu ja/tai iltapala sitten leiriytessä päivän päätteeksi. Yritettäisi ajoittaa tauot mielenkiintoisten nähtävyyksien kohdalle, jotta saataisi aina pari kärpästä yhdellä hutilla.

Sykli on hyvä täsmäase reissuväsymystä vastaan ja ollut käytössä monesti, mutta nyt se laitettiin omalla kohalla ekaa kertaa useamman päivän mitalla koetukselle.

Luontotalolta aloittaessa Karhunkierros tarjoaa aluksi suota. Suo on reilusti parempi kuin Ristikallion aloituspaikan tarjoama hakkuuaukeainen alku, joka vielä lyhentää KK:ta 10 km luontotalon lähtöpaikkaan nähden, mut Luontotalolta lähtiessä taas jää Ristikallio näkemättä (vekki vihkoon: syy tulla takaisin).

Jos kaupunkilainen on sitä mieltä, et…
– Suot on pelkkää vettä, höttöä ja 13 kilotonnia paarmoja (myös talvella)
– Suolla ei voi kävellä eikä uida
– Soiden kuuluukin olla piilossa keskellä mettää muutamia pitkospuita ja laavuja kasvavia lakkapitoisia poikkeuksia lukuun ottamatta

…niin kannattaa erehtyä käymään vaikka Sallan ja Kuusamon korkeudella, ku siel on suotkin ihan isosti näkemisen arvosia paikkoja. Plussana plop paikalla ei tollei syksyllä oo enää itikoita tai juuri muitakaan kiusankappaleita (pl. allekirjoittanut), kun ensimmäiset syyskesän yöpakkaset olivat jo suorittaneet hytykkeiden massamurhan.

Tuhatmetrejä corten-teräksestä

Monien Karhunkierroksen alkupuolelta tunnistama nähtävyys ei oikein tue roskattoman retkeilyn periaatteita, mutta joku voisi tietäessään paukutella henkseleitään tuolla kommenttiosiossa, et mikä tän “roskan” valmistaja ja malli onkaan?

Ettei ois vähä mittaria käännetty kuitenki…

“Vetelä täällä, kuka siellä?”

Kolopesijöiden asuntomarkkinoillakin on täällä ihan eri sfäärit

Oltiin jo pietty yksi varsinainen napostelu- ja säätelytauko ekan riippusillan kohdalla, kun kaikilla ruumiin tukirakenteet huusi kantolaitteiden säätämisen puolesta ja jokaisella oli lähdön kylmäkäynnistyksen jäliltä liikaa kuteita yllä. Paksu takki voi liikkeelle lähtiessä olla kiva, mut muutaman kilometrin jälkeen koleassakin kelissä alkaa tuntua, ku olis lenkillä joku ostos-tv:n sauna belt niskassa. Jos ei muuta, ni saa tällei ainaki kroppaan lämmöt päälle.

Perttumakosken laavulla noin 7 km jälkeen pidettiin toinen tauko hämmästellen aavisteltua rankempana langenneen edellispäivän ja -yön sateen jälkiä. Sateiden intensiteettiä ja laajuutta ei oltu ajateltu sen kummemmin lauantaina Rukalle ajaessa, vaikka matkallakin vettä paistoi välillä aika kovaa. Nyt polku oli paikoitellen aivan mössöä, ja alkupään uudella reittilinjauksella sijainnut Rytinivan yöpymispaikka suorastaan tulvi viereisen Koutajoen saatua hönkää sateista. Perttumakoskella tauko ei sentään ollut kahlaamista, kun taukopaikka sijaitsee joen pintaa ylempänä.

“Hyvä lörtsykä!”
– Jaakko vetisen polun kunnosta

Tauolla ihailemassa alhaalla virtaavaa Savinanjokea ja entistä laajempina hahmottuvia sateen vaikutuksia.

Vaikuttavaa, muttei kovin kaunista. Mielleyhtymää mettäkoneen mylläämään maastoon ei voi välttää, mut kysymys kuuluuki, et tartteeko kaiken aina olla kaunista?

Savinajoen törmältä oli valunut kivineen, kantoineen, karhuineen ja metsänpeikkoineen kokonaisia mökkitontin kokoisia lämpäreitä pintamaata jokeen mitä ilmeisimmin juuri edellispäivän sateiden ansiosta. Tai ainakin kaikesta päätellen maanvyörymät oli tapahtuneet ihan lähiaikoina, kun maan mukana lähteneiden, nyt joesta sojottavien puiden lehdet vihersivät. Vaikka luonto osaa itekin tehä rumaa, mut vaikuttavaa jälkeä, niin tähän ei jääty lounastamaan, sillä murkinoinnit oli päätetty yhdistää vielä vaikuttavamman näyn yhteyteen, eli Rupakivelle.

“Jumalauta mikä moukku!”
– Jaakko Rupakivestä

Niimpä Rupakiven tasalla päästiin kokkailun lisäksi tietty myös tuijottelemaan tuota kuulemma Suomen harvoista jokiraukeista tunnetuinta. Se on vaikuttava näky, joka saa keräilemään leukaperiään jo alas johtavilta lahoilta rappusilta, kun luonnonmonumentti paljastuu vähitellen puiden välistä. Veikeä viisimetrinen* kolossi saarineen pienen puistikkonsa kera käskyttää Savinajoen valtavaa voimaa väistämään tieltään. “Kuka on herra!” piiskanisku – melkein kuulin sen huudon. Paikalla on veden alla varsin outoja kalliokumpareita, jotka saivat veden notkahtelemaan, aaltoilemaan ja tanssimaan mitä oudoimmin tavoin.

  • Ei ollu mittanauhaa mukana, mut Guuggeli kertoi jälkikäteen.

“Tähdet, tähdet…”

Jaska oli ihan oikeassa sen “lörtsykä” -heittonsa kanssa. Tässäki kohtaa valumavesi valtasi hetkeksi matkaa polun täysin omiin tarpeisiinsa keneltäkään mitään kyselemättä (kuva: A. Tuhkanen)

Savilampeen johtava ja polkua risteävä ehkä maailman mahtavin vesillelaskupaikka on varmana myös maailman ei-mahtavin vesiltänostopaikka. Tässä on selkeästi ainekset siihen, et kanootti laskee melojan vesille, eikä toisinpäin

Savilammessa naittuvat yhteen Savinajoki ja Oulankajoki, joista jäljempi ylitetään autiotuvan pihasta lähtevää riippusiltaa pitkin. Joet jatkavat tästä yhteistä uomaa Oulankajoen nimellä ja reitti jatkuu jokea myötäillen.

Radioprofeetta Dannyn ennuste käy toteen – pahaenteistä!

“No siält löyty makkuri!”
– Jaakon poikkeuksellisen tamperelainen heitto Anssin hukassa olleista kummitusmakkaroista niiden ilmestyttyä takaisin materiaalivahvuuteen muutaman tauon jälkeen.

Taivalkönkään telttailualueen näköalapaikka on reitin varmaan riskialttein photo opportunity, mut samalla rahalla se tarjoilee myös mitä huikeimpia näkyjä. Kielekkeeltä aukeaa näkymät takaisin päin yläjuoksun mutkaan ja menosuuntaan alajuoksuun Taivalkönkään riippusilloille.

…sekä parinkymmenen metrin pudotus vieressä olevaan Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Taivalkönkäälle oltiin suunniteltu leiriytyminen noin 20 km päivämatkan jälkeen, ja suunnitelma jostain syystä myös piti. Oltiin paikalla ennen kuutta, et ehittiin siis ilman kiireitä pistämään leiri pystyyn, liekkiä kivikehään ja ruokaa suuhun. Piti vaan ensin ettiä se sovelias leiripaikka, joksi saksalaista retkeilyintoa piripintaan ahdettu Taivalkönkään autiotupa ei oikein sopinut. Ahtunk, ei mahtunt vaik kui tunk.

Meille omien majoitteiden ystäville oli onneksi teltta-alue parisataa metriä reittiä takaisinpäin kallion päällä, eikä harmittanut, vaikka leiripaikan ettiminen ja Taivalkönkään kuohujen hämmästely menikin vähän rapputreenin puolelle. Teltta-alueelle saatiin seuraksi pari muutakin KK:lle samaan aikaan pää neljäntenä jalkana sännännyttä seuruetta.

Hella kuumana

Kahenlaista kortteeria

Makkarat kypsinä nuotioon ja vaeltajat kypsinä ekaan päivään – tavoite saavutettu. Pää tyynyyn ja…
Ai niin, huomionarvoisena seikkana todettakoot, et yhtään yömyssyä Stroh-pullosta ei otettu. narsk glung “Hyisssss…”
Mihis sitä jäätiin. Niin tosiaa, unta pitkin seuraavaan päivään.

Maanantai 29.8.2016

Toiseen reissuaamuun ja uuteen viikkoon herättiin eilispäivää miellyttävämmissä merkeissä. Varoitus: Seuraa kahen kappaleen verran teknistä hourailua.

Oon aina ollu sitä mieltä, että maanantai on päivä siinä mis muutkin ja asenne tekee päivän, mut tällä kertaa asennoitumisessa autto myös riippumattomajotteeni välikerrokseksi survoma makuualusta. Ekana yönä olin nukkunu vaa riippumatolle tarkotettu “alusvaate” (engl. underquilt tai underblanket) lisäeristeenä, ja tuo rätti ei sen yön sateissa ynnä tyrskyissä oikei pitäny lämpösenä, vaikka laavukangas blokkaakin suurimmat tuulenpuuskat. Toista yötä varten otin koko nukkuma-arsenaalin käyttöön tunkemalla myös riippumaton välipohjaan solumuovisen makuualustan. Tällä sai kokonaisuuden toimimaan ja uni pysyi simmussa läpi yön.

Tietysti olihan siinä myös makuupussi, jos joku nyt ei hiffannut. Otetaans sananen siitäkin: olin ottanu pienimuotosen riskin, kun varustauduin reissuun kesämakuupussilla, jossa mukavuuslämpötilarajana on -3 astetta celciusta. Tuon voi luottaa riittävän viileämpinäkin kesäöinä Suomen kesästä** huolimatta, mutta mites sitte pohjosessa ja syyskesästä? Tulis olemaan vähän nii & näi jo ajatustasolla, kun oli ootettavissa lämpötilojen hivelevän öisin nollaa sen ylä- tai alapuolelta ja muutenki ruumiinrakenteeltani keskivertokukkakeppinä tiiän voivani laittaa suosiolla sen 5 astetta lisää noihin makuupussien lämpötilarajoihin. No, onneks olis yöpuvuksi myös fleeceä, jonka riittämisestä tarvittaessa lisälisäeristeenä oli hartaita toiveita, jos tulevat yöt menisivät kylmäksi…

** “Sen minkä kesä kastelee, niin sen se myös jäädyttää”

Sitte taas asiaan: Puurovesien lämmetessä ehtii kätevästi laittaa sässynät rinkkaan nii, et aamupalan valmistumisen jälkeen pääsee heti laittamaan popoa toisen eteen. Niin älytön oli hinku päästä ahnehtimaan silmillään jatkuvasti huikeammaksi muuttuvia maisemia, et ihme ku joku vissii ehti jopa syömään sen oman aamupalansa.

Taivalkönkäältä lähtiessä olivat mökin täyttäneet saksalaiset kohtalontoverit ulostautuneet kabiinista. Eräs näistä saksalaisista oli Anssin kuuleman mukaan kysellyt toisilta ohi menneiltä retkiporukoilta, että josko se kuuluisa joku voisi ottaa hänen varusteitaan mukaansa ja postittaa ne Rovaniemelle. Täh?! Nii, hää oli vissii matkalla Euroopan halki arviolta ihan kaikki + vähä päälle mukanaan, ja Karhunkierroksen kohalla alko jo vähän vieteri hirttämään kiinni ~40 kg painavan rinkan alla. Kun kaikilla muillakin on jo valmiiksi omat kantamukset mukana, niin vastineet kenttälähettihakemukselle tais olla lähinnä sitä perisuomalaista auttamisen halua malliin “Pärjäile!”. Kuriiria ei ihan tällä kertaa herunu, mut täytyy kyllä nostella kenttälakkia tuollaisesta Euroopan halki -rohkeudesta. Toivottavasti miekkonen selvisi maaliin asti, missä päin maailmaa se maali sitte oliki – jos ei sitte koko ukko ole vielä kyselemässä jossain Mynämäellä, et kukahan postittelis vähän varusteita Timbuktuun.

Taivalkönkään ensimmäisen kosken imu

Kuohut riippusillalta nähtynä

Kolmannen koskihaaran riippusilta, joka näkyi illalla…

…tuolta. Vedessä näkyy melojien reittiä saarekkeen kanoottirännille ohjaava poijunaru

Ja viel ne kolmannen haaran kuohut siellä jossain kaukaisuudessa. Taustalla näkyy Oulankajoen Pitkälahti

Taivalkönkäästä voisi kirjoittaa oman tekstinsä kaikkine valokuvineen, mut mie luotan siihe, et sen on moni tehny aika tyhjentävästi tarpeeksi moneen kertaan. Paikka on kyllä fiiliksiltään suoraan kuin jostain lapsuuden seikkailuelokuvan aarresaarelta, kun kosken keskellä on saaria ja riippusiltoja iha ku jossain eksoottisemmassakin lokaatiossa. Ja vielä mitä, täähän ON eksoottinen lokaatio, hitto vie! Ei meillä päin ole sellasia koskia, joihin pitää laittaa poijunarut ohjaamaan melojat turvalliselle reitille. Tai oikeestaan ei meillä oo edes koskia, paitsi Imatrankoski.

Taivalkönkään melontaa kaipaavat voi kokeilla halutessaan vastaavaa menoa turvallisissa oloissa survoutumalla kanootin kanssa köh Imatrankoskeen köh kotona pyykkikoneeseen, laittamalla Taivalköngäs -pesuohjelman päälle ja pulipuli.

Tasaisessa kangasmaastossa auringonpaisteessa oli kyllä sitä jotain, kun se välittyy näin jälkikäteen täysin käsittelemättömästä ja perunalla otetusta valokuvasta. Hästäk noufiltter.

Toiset tykkää traditionaalisemmasta

Viien tähen maisemat tekee tauon, mut myös tauko tekee viien tähen maisemat. Se on vähä niiku sitä hetkeen tarttumisen taitoa. Ai minkä tähen?

Oulangan luonnonpuiston leirintäalueen ruohonleikkaajalle ei näköjää makseta korkeanpaikan työn lisää

Njet! Karhunkaatolupa saataisi vasta Rukalla saunassa. Sitä ennen myöskään yhtään Strohia ei nautita. (Kuva: A. Tuhkanen) *narsk* *gulp* “Köh, rääh!”

Ei näistä työasioista näköjään päässy eroon ees lomalla, kun Oulankajoen ylittävä silta sai paraikaa uutta kantta

Oulangan luontokeskuksen pihassa navigaattorin heleä naisääni kuuluttaa: “Seuraavaksi – aja joka suuntaan – yhtä aikaa – iha helevetisti.”

Vempulat suunnittelee päivän etappeja. “Wanha walocuwa” -filtteri by Anssin pottukameran kuolonkorahduksia päästelevä kenno (kuva: A. Tuhkanen)

Oulangan luontokeskukselle tupsahdettiin reitin varmasti helppokulkuisinta osuutta myöten alle kolmessa tunnissa noin puoleen päivään mennessä. Keskuksella kävi aika hulina: oli turistia, bussikaupalla luokkaretkeläistä, reitin varrelta tuttua retkiporukkaa ja ihan vaan autolla päiväretkeilemään tullutta sakkia. Myö oltii mietitty pitävämme lounastauko tässä yhteydessä, koska munkkikahvihammasta kolotti (ehkä juuri töiden lomassa kahvitauolla syötyjen munkkien takia, whuu nous whuu keörs) ja munkkikahvien olis tietysti oltava ne jälkiruoat lounaan päälle. Aijai, teki hyvää. Onneks munkkikahvia tosiaan riitti myös kaikille populan määrästä huolimatta, vaik joku meistä kyl tais saaha just sen viimesen rinkilän. Huh, meni siis tiukille ku Sylvester Stallonella siin Rennyn leffassa konsanaan.

Puolitoistatuntisen jälkee jatkuu, hop

Luontokeskusta ja rikostover… siis muita retkeilijöitä

Seuraavan muutaman kilometrin aikana Oulanka paiskasi taas sellaiset kortit pöytään, et meikäläinen ja vissii muutama muukin oli aivan oikeasti ihan monttu auki niiden edessä.

Reitti alkoi metsän keskellä kulkeneen osuuden jälkeen noudattaa taas Oulankajoen linjaa, ja heti ensimmäisenä Luontokeskuksen jäliltä oli vuorossa Kiutaköngäs. Tuo paikka on sen verran hämmästyttävä ilmestys, et vissiin kartantekijältäkin on mennyt ajatukset ristiin könkään äärellä, kun kartasta puuttuu se viereinen tukinuittorännin ruikula kokonaan.

Kiutaköngäs on tähän mennessä ainut luonnon muovaama näky, joka sai myös allekirjoittaneen ihon kananlihalle. Se kosken huumaava jyrinä ja kuohuista nouseva kosteus päästivät niin ennenkokemattoman lähelle suuria luonnonvoimia, et niiden eessä vaan tönötti nollat taulussa (silloin, ku ei räpsiny valokuvia kameran kenno kuumana ku paraskin turisti) miettien, et “Jumat, näin koetaan asioita!”.

*Virvelirummun pärinää* (kuva: A. Tuhkanen)

Tänne se kaikki vesi näköjään hävisi. Jaakko ja mie (siel rinkan takana) mittatikkuina (kuva: A. Tuhkanen)

Tonneittain valkoista kohinaa (kuva: A. Tuhkanen)

Pinnan tasossa (kuva: A. Tuhkanen)

Kivetkin kiinnostaa

Jatkuu… (kuva: A. Tuhkanen)

…ja jatkuu.

Kiutaköngästä ihailtiin erilliseltä kalliosaarekkeelta, jonka erotti muusta mantereesta vanha louhittu tukinuittoränni.

Oulankajoki meanderoi vieressä minkä ehti (ja kyllä, opin reissussa uuden sanan), kun myö taas käveltiin auringonpaisteisessa päivässä sen vierellä jatkuvasti korkeammalle nousevaa törmää myöten. Joku spaadu sattui vastaan seurueineen ja esitteli löytämäänsä männyntuoksuvalmuskaa samalla hallitsemattomasti puheripuloiden kyseisen tatin kilohinnasta ja arvostuksesta Japaniassa. Hieno homma hälle ja kaipa se (sieni) jollekki tuoksukin, tai ainakin Jaakko ja Anssi ties väittää sen tuoksuvan, mut miun pää oli niin täynnä Kiutaköngästä ja Oulankajoen ihmeitä, ettei muita aistihavaintoja hetkellisesti otettu vastaan, vaikka oisin niistäny siinä justiisa koko tatin kaikkine maltoineen nenääni. Hetken aikaa piti muistella, et sienien kerääminen kuten marjojenkin syönti on Oulangan kansallispuistossa sallittu, mut taas kääpien nykiminen irti puista on kielletty täällä, vaik normaalisti se kuuluukin jokamiehenoikeuksiin, kunhan sen hoitaa puuta vahingoittamatta.

Ja tääki ois voinu olla reishi, eli lakkakääpä. Vai menikö reisille, HÖHÖ

Siinä sitä meanderointia, eli joen mutkittelua (kuva: A. Tuhkanen)

Anssi kahlasi, koska miksi ei. Vieressä oli kuitenkin ihan hyvä silta, jonka pystyi näin jättämään kävelemättä

Nimetön vesiputous, joka laski polun kanssa ristiin Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Marjat (kuva: A. Tuhkanen)

Tunnistatko ittes kuvasta? Ei se mitää, ei myökää. Ansakämppä jäi kuvasta vasemmalle (kuva: A. Tuhkanen)

Maa-aineksen kitkakulman käsite rautalangasta väännettynä: Tätä jyrkemmässä kulmassa ei tavara pysy kasassa

Yht’ äkkiä tuli herättyä tunteeseen, et putoaa sängystä! (kuva: A. Tuhkanen)

Keturoilleen menneen tukinuiton jakojäännös Kulmakkopuron yhteydessä.

Nelosia ja ykkösiä, hyviä numeroita ovat

Todiste siitä, et reitille nimensä antaneita otuksia tosiaan kiersi jossain lähistöllä (kuva: A. Tuhkanen)

Oulankajoelta irtaannuttua reitti lähti Kulmakkovaaraa ylittäen ensin Kulmakkopuron ja puron tulipaikan, sekä pururatamaisen aukion. Tuo aukio on lopputulos 1900-luvun alun Kulmakkopuron perseelleen menneen tukinuittoyrityksen ruotsalaisesta pelastustoimenpiteestä ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun puron laitamille kasaantuneet tukit sahattiin lankuiksi ja kuljetettiin maitse muualle IKEAn tehtaille (lähde: Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen).

Reitin noustessa Vaaralle taival oli taas vanhaa kunnon “lörtsykää”, ja jottei kantavuudeltaan kyseenalaisen polun kanssa seuraavan askeleensa arvailu vaan olisi ollut liian tylsää, niin myös metsän kuningas ite oli käynyt miinoittamassa polkua kertaalleen syödyillä marjoilla. Yhden ruoansulatuskierroksen kokeneet metsän antimet eivät olleet ongelma, sillä eihän niitä jatkuvasti ollut, mutta edelleen juurakko, kivet, kannot, kävyt ja se sörsseli sekä niiden kaikkien väistely oikeelta, vasemmalta, alta ja yltä veti polvet veteläksi. Olihan matkaakin ropissut päivälle jo yli 20 km, ja illan määränpääksi suunnitellulle Jussinkämpälle sitä tulisi yhteensä melkein neljännessata kilometriä.

Päivä oli siis reissun päivistä pisin ja rankin (tai ainakin tässä vaiheessa elettiin tuossa luulossa…), mut myös todella antoisa. Koko kolmen kopla oli vähän kuitti kuluneesta päivästä, mut Kulmakkojärven eteläpään kaislikossa veden peittämiä pitkospuita horjuessa horjuttiin kummiskin hymyssä suin. Kyl Karhunkierros oli lunastanut paikkansa jo tässä vaiheessa myös tämän matkaajan sydämessä.

Parkkeerattiin siis Jussinkämpän maastoon. Väen määrästä sanottakoot nyt, et Saipan pelissä on sakkia kuin Jussinkämpällä. Illanvietto Jussinkämpän leirissä sujui kuitenkin väenpaljoudesta, partiolaisista ja väsymyksestä huolimatta (tai siitä johtuen) aivan raukeasti. Tilaa oli selkeästi varattu isommankin Saipan pelin porukan pitimiksi: teltta- ja nuotiopaikkojakin oli useampia siltä varalta, että sopu sijaa antaa -ajattelutapa ei perisuomalaiseen tapaan veny, mutta paukkuu. Mitään ihmisiä vastaan meillä ei ollut, mut viimeistään partiolaisten mökääminen rantalaavulla vähän niiku ajoi meijät käyttämään valinnanvaraa hyväksemme nii, et majoitteiden pystyttelyn jälkeen murkinoimme sekä tulistelimme kenkämme, sukkamme ja naamamme kuiviksi ihan omassa rauhassa meille jääneellä nuotiopaikalla.

Reissu olisi päiviltään puolessa välissä ja kilometreiltään jo vähän yli, että unta sopi ottaa kupoliin aivan ansaitusti.

Ja tavaksi muodostuneeseen tyyliin kemiallista lämmitystä Stroh- tai konjakkipullosta (minkä nyt kukin päättikin jättää juomatta) ei nautittu. “hölökyn kölökyn” ryyst PTHUI!

Hauskaa, et kun Ämöriikassa kaikki vaalilupauksista alkaen on suurta ja lihavaa, ni samaten on myös tervaksen nimi: fatwood. Tässäpä todellisen lihavaa puuta (kuva: A. Tuhkanen)

Puhas viilistelykuva (kuva: A. Tuhkanen)

“…Ja sitten laavun porukka pienempää ääntä!”
– Metsästä kantautunut partiolaisille suunnattu anonyymin kohtelias kehotus laittaa NYT se suu suppuun ja pää tyynyyn vähän äkkiä niiku olis jo. Hyvää yötä! (kuva: A. Tuhkanen)

Vaikka teksti ottaaki ja pätkäsee tähän näin, ni Karhunkierros ei osaltamme suinkaan loppunut medihelillä evakuointiin, vaikka jotain sen suuntaista olikin ihan syytä olettaa tältä karonkalta. Tarina kuitenkin menee poikki ihan käytännön syistä, kun Guttenbergin raamatun mittainen reissukertomus oli ihan hyvä idea jakaa kahtia lukukokemuksen parantamiseksi. Eli jatkuu ensi numerossa…

Luit tästä ensimmäisenä Kokovartalokommando -blogissa!

Matalan kynnyksen retkeilyä Matildanjärvellä, Teijon kansallispuisto, Salo

Vuoden 2015 alussa kansallispuistostatuksen saanut Teijon kansallispuisto tarjoaa matalan kynnyksen retkeilymahdollisuuksia myös niille, jotka vielä harjoittelevat erätaitojaan tai muuten vaan nauttivat helpoista ja hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Viime syksynä kirjoitin postauksen Sahajärven kierroksesta, joka on myös aloittelijalle sopiva reitti, mutta jos vieläkin simppelimpää ja lyhyempää vaihtoehtoa Teijolta etsii, niin Matildanjärven kierros vastaa siihen tarpeeseen paremmin kuin hyvin.

Matildanjärven kierroksella on mittaa vajaat 6 kilometriä, ja useimmat starttaavat reitille Teijon luontokeskuksesta, joskaan kukaan ei kiellä aloittamasta kierrosta yhtäläillä vaikka järven länsipäästä, Mathildedalin kylän tuntumasta.

Matildanjärven kierros on rengasreitti, ja jos sille lähtee luontokeskukselta, niin suosittelisin kulkusuunnaksi myötäpäivää, sillä silloin reitin tylsimmät eli tietä pitkin kuljettavat osat tulee suoritetuksi suhteellisen nopeasti lähdön jälkeen. Loppumatkan saakin sitten nauttia metsän keskellä kiemurtelevasta polusta ja monin paikoin järvelle avautuvista upeista maisemista.

Vaikka Teijolta löytyy paljon myös suomaastoa, niin Matildanjärven kierroksella sitä tulee vastaan vain hyvin vähän. Jos suomaisemaa ja pitkospuita kaipaa, niin silloin kannattaa suunnata kansallispuiston muihin osiin.

Palvelut Matildanjärven kierroksella ovat kansallispuistomaiseen tapaan hyvät. Laavuja ja nuotiopaikkoja löytyy tämän alle 6 kilometrin kierroksen varrelta useampia, samaten ulkovessoja. Polttopuita on meidän kokemuksemme mukaan ollut myös aina hyvin saatavilla.

Reitin helpon saavutettavuuden, helppokulkuisuuden, hyvän palvelutason ja mainioiden maisemien varjopuolena on se, että reitillä riittää kanssaulkoilijoita. Täydellistä rauhaa hakevalle Matildanjärven kierros ei siis varmasti ole paras valinta. Väkimäärä on tietysti vahvasti riippuvainen vuodenajasta ja säästä, sillä reilu vuosi sitten samaisella reitillä yöretkeillessämme emme kohdanneet ristin sielua vuorokauden aikana. Asiaa saattoivat toki selittää silloin paukkuneet yli 20 asteen pakkaset.

Sen sijaan kun tänä vuonna olimme Matildanjärvellä maaliskuisen aurinkoisena lauantaina, niin muita retkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, muttei sentään ärsyttävyyteen asti.

Teijon luontokeskuksella on puhaltanut uudet tuulet tänä vuonna, ja luontokeskus on siirtynyt Metsähallitukselta paikalliselle yrittäjälle maaliskuun alussa. Jututin yrittäjää pikaisesti ja sain selville, että kahvilan palveluita ollaan kehittämässä entistä paremmiksi.

Lisäksi luontokeskuksessa toimii pienimuotoinen retkeilytarvikemyymälä, josta päiväretkeilytarvikkeita voi ostaa kotiin unohtuneiden tai aikaisemmin hankkimatta jääneiden tilalle. Teltat ja makuupussit kannattaa kuitenkin muistaa pakata vastakin matkaan mukaan, sillä niin järeää retkeilykalustoa ei myymälästä löydy. Kesää silmällä pitäen kannattaa muistaa, että Matildanjärveltä löytyy kanootteja ja sup-lautoja vuokrattavaksi. Lisäksi kesäksi on luvassa opastettuja metsäretkiä, joten tapahtumatarjonnan suhteen kannattaa pysyä kuulolla.

Matildanjärven kierrokseen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös tutustuminen ihan läheltä löytyvään Mathildedalin ruukkikylään, josta pystyy hankkimaan niin retkieväät metsään kuin virkistävän juoman reippailun päätteeksi. Yösijaa tarvitsevat löytävät Mathildedalista myös mainioita majoituspaikkoja. Tunnelmia minilomalta Mathildedalissa voi käydä lukemassa blogistani.

Teijon luontokeskuksen pysäköintialue kartalla. Sijainti: N=6681658.407, E=274986.423 (ETRS-TM35FIN)

Uusille urille, osa 6: Kantapään kautta – mitä talvivaellus opetti?

Tähän on kerätty ne opit, joita kaksi vaeltajaa saivat vöidensä alle ensimmäiseltä pidemmältä talvivaellukseltaan Lapin tuntureilla pääsiäisenä 2016.

Tästä osallistujilleen osin uudenlaisesta retkeilyn tavasta olen rakentanut pienen artikkelien sarjan, joka purkaa tuon hienon projektin alkumietinnöistä ja valmistautumisesta loppupäätelmiin asti. Sarjaan kuuluvat jutut ovat seuraavat:

Vaikka niin kokemukset kuin opitkin tuli tietenkin jaettua kaverin kanssa jo matkalla ja sieltä kotiin matkustaessa, samoin kuin vielä jälkikäteenkin, listaan tässä kuitenkin erillisinä meidän molempien merkittävimmiksi nostamat opit tuolta vaellukselta. Sekä osin toki jo sitä edeltäviltä testi- ja harjoituskeikoiltakin. Moinen on asiallista jo senkin vuoksi, etteivät molempien keräämät kokemukset kovinkaan paljon samoja olleet. Kas kun vaelsimme kuitenkin kumpikin paljon erilaisella varustuksella ja suurimmaksi osaksi eri reittejäkin.

Auringossa kimaltelevat puhtaat hanget! Kevättalven päivä tunturissa. Kuva: M.Lindroos.

Karin oppeja

Lumikengät ja sukset

Jos merkittävästi samankaltaiselle vaellukselle taas pääsen joskus lähtemään, saattaa minulla olla siellä kahdet liikkumavälineet. Lumikengät kyllä, niinkuin nytkin. Niiden kanssa nimittäin pystyy etenemään ja toimimaan aivan kaikenlaisissa mahdollisissa eteen tulevissa olosuhteissa. Jyrkissä mäissä, ylös- tai alaspäin, ahtaissa paikoissa, tiheissäkin metsiköissä.

Myös painavan ahkion vetämiseen ja käsittelemiseen löytyy pitoa sekä tukevuutta joka lähtöön. Ahkiokolonna toki asettaa omat rajoituksensa pituutensa ja ”rauhallisten” kaarto-ominaisuuksiensa kanssa, mutta lumikengät eivät rajoita vähääkään, vaan päinvastoin auttavat pärjäämään hankalissakin paikoissa. Mutta kyllä ne myöskin ovat raskaat tarpoa, tietenkin.

Kaikkien mahdollisten paikkojen talvikulkuneuvot. Pito loistava, luisto-ominaisuudet surkeat.

Suksien kanssa pääsee etenemään huomattavasti keveämmin ja/tai ripeämmin, etenkin avoimissa maastoissa, jollaisia pohjoisemman Lapin maastot hyvin suurelta osaltaan ovat. Tätä en avaa yhtään enempää, koskei minulla ole tästä kokemusta, ahkion kanssa. Tämä oli aika selvää jo ennen tälle vaellukselle lähtemistäkin, mutta erinäisistä syistä ei nyt vaan ehtinyt asiaan reagoida, välineitä hankkia eikä testailla ennen tätä reissua.

Mutta minkälaiset ne sukset sitten tulevat olemaan, jotka minun ja lumikenkieni kanssa seuraavalle talvivaellukselle jonnekin pohjan perille lähtevät? Mahdollisten vaihtoehtojen skaala lienee yksinkertaistettuna seuraava:

  • Metsäsukset
  • Telemark-sukset
  • Tumppisukset

Leveät ja pitkät metsäsukset ovat varmasti paras vaihtoehto etenemisen järkevyyden kannalta avoimissa ja loivapiirteisissä maastoissa. Sekä paksuissa, upottavissa lumiolosuhteissa. Siksipä ne varmaan ovatkin perinteisimmät hiihtovaeltajan kulkuneuvot niin rinkan kuin ahkionkin kanssa.

Telemarkit voivat puolustaa paikkaansa erityisesti sillä, jos kulkijalle on erittäin merkittävää päästä nauttimaan laskuista aina siellä, missä se suinkin on mahdollista. Paksuissa lumissa ne eivät metsäsuksille pärjää, tietenkään.

Altaihokeiksi myös joskus kutsutut ”tumppisukset” ovat yleensä noin 120–140 senttiä pitkiä, aika leveitä suksia, joissa on myös teräskantit. Sekä pohjissa pitokarvat, niinkuin toki metsäsuksissakin usein. Niillä pystyy sekä laskemaan aika hyvin mäkiä, vaikka mutkien kera, että myös hiihtämään paksuissakin lumissa. Jälkimmäisessä lajissa eivät tietenkään nekään pärjää metsäsuksille.

Minun suksivalintani on nyt kallistumassa jälkimmäisiin. Yhdestä yksinkertaisesta syystä, jota ei ole vielä mainuttu laisinkaan. Kahden kulkuneuvon taktiikalla nimittäin toisten välineiden on aina kuljettava joko retkeilijän selässä, taikka ahkion päällä. Ahkion päällystä on minun näkemykseni mukaan loistava paikka, koska joustavien nyörien alle on erittäin helppo laittaa varusteita kiinni, samoin kuin ottaa käyttöön. Eivätkä ne siellä ole myöskään hiukan vähääkään tiellä, taikka mitenkään muutenkaan haittaamassa kulkemista. Paitsi pitkät sukset kyllä olisivat. Siinä se.

Paitsi. Jälkikirjoituksena talven 2017 tunturivaelluksen jälkeen yhdistelmällä metsäsukset ja ahkio. Pelkästään niiden kanssa pääsi kyllä etenemään oikeastaan aivan joka paikassa ja olosuhteissa – tosi paljon vähemmällä energiankulutuksella. Joka toki tuli sitten korvattua pidemmillä matkoilla. Näistä lisää joskus myöhemmin.

Mies, rinkka ja Altaihok-sukset Repoveden metsissä.

Ahkio ja rinkka

Talvivaelluksia tehdään perinteisesti joko rinkka selässä, tai ahkiota perässään vetäen. Minä kuitenkin ensimmäisinä talvina ahkion vetämistä testaillessani ryhdyin kokeilemaan vetovyön integroimista rinkkaani, päätyen sellaisiin tuloksiin, että tuollainen vetolaite toimi aivan totaalisen täydellisesti meikäläiselle. Niin, ettei raskaankaan ahkion vetäminen edes pitkiä taipaleita aiheuta yhtään minkäänlaista rasitusta mihinkään kohtaan elimistöä. Muuta kuin kovan duunin vaikutukset jalkoihin ja koko kehoon tietenkin. Muttei mitään kipeytyneitä paikkoja tai muita epämukavuuksia.

Niinpä lopetin testailemiset aikanaan juuri siihen, ja olen siitä lähtien tehnyt talviset ahkioretkeni tuolla täysin epäortodoksisella ahkio+rinkka-konfiguraatiolla.

Sen haittapuolina ovat toki hiukan kankeampi käytös ahtaissa paikoissa kuin pelkkien vetovaljaiden kanssa, sekä tietenkin paino. Etupuolelle tulee sitten täydellisen vetomukavuuden lisäksi runsaat, väljät ja dynaamiset pakkaustilat. Rinkassa kuljetan normaalisti vain kevyitä vaatteita, sekä kameraa, puhelinta ja juomapulloa olkahihnojen taskuissa. Myös makuupussia joskus. Rinkan paino 8–10 kiloa.

Yhtään eivät käsitykseni muuttuneet tämän vähän pidemmänkään ahkiovaelluksen tuloksena.

Savotta 906 ahkionvetolaitteena.

Liikaa muonaa

Muonaa on meikäläisellä aina ollut liikaa mukana. Aivan kaikilla vaelluksilla, niin talvi-, kuin kesäaikaankin. Toisaalta se kuuluu minun periaatteisiini, olla aina varustautunut niin, ettei pärjääminen vaarannu, vaikka tulisi hankaluuksiakin. Vaikka matkanteko hidastuisi tai peräti pysähtyisi ties mistä syystä. Tai joltain muulta seurueen jäseneltä alkaisivat eväät hiipua.

Tälle retkelle pakkasin sitten vallan tietoisesti VIELÄ ylimääräsitä usean päivän tarpeen verran. Siksi, että pääsisin kokemaan ihan käytännössä, miten sitä pystyy kulkemaan silloin, kun mukana on 10 vuorokauden varustus.

Nythän meillä kävi peräti päinvastoin, eli matkamme eteni jopa suunnitelmaamme nopeammin ja vietimme Lapin hangilla vain 5 vuorokautta, suunnitellun 6–7:n sijasta.

Ahkio + lumikengät = rankka yhdistelmä!

Tiedossa oli tämä tietenkin oikein hyvin jo ennen reissua. Erilaisia oikeita retkiäkin kun on tällä varustuksella takana jo aika monia. Mutta olipa hienoa kalibroida tämäkin kokemuspohja taas vähän pidemmällä yhtäjaksoisella menolla.

Ihan hyvä keskimääräinen päivämatka on jossain 10 kilsan paikkeilla. Vaihdellen toki valtavasti lumiolosuhteista ja maaston korkeuseroista riippuen. Tällä retkellä meikäläisen päivätaipaleiden sarja oli siis seuraavan näköinen:

  • Retkipäivä 1: 8,1 km
  • Retkipäivä 2: 14,8 km
  • Retkipäivä 3: 8,7 km
  • Retkipäivä 4: 17,4 km
  • Retkipäivä 5: 13,2 km
  • Yhteensä: 62,2 km
  • Keskiarvo: 12,4 km

Noista ensimmäinen päivä oli siis vain iltapuhde, joka kiidettiin kehoihin pitkästä automatkasta ja reissun odotuksesta latautuneella energialla. Toisen päivän seikkailujen rasitukset sitten varmaankin näkyvät kolmannen päivän lyhyempänä taipaleena. Ja nelospäivä oli jo semmoinen rypistys, että tuskin meikäläinen voi pidempiä yhden päivän aikana päästä juuri missään olosuhteissa, noilla varusteilla ja kuormilla. Mutta ei se kuitenkaan vaikuttanut siirtävän mitään rasitusta tai vaivaa seuraavalle päivälle.

Oikeastaan harmittaa, etten pitänyt tuolla retkellä pulssivyötä ja saanut sen mukana dataa siitä, minkälaisella kierrosluvuilla sekä tehotasoilla elimistöni nuo päivät duunasi. Aikamoinen se joka tapauksessa oli keskimäärinkin, saati joillain taipaleilla. Se oli helppo tuntea, koska oman pulssitasonsa osaa jo karkeasti sanoa aivan ilman mittareitakin. Samoin reilut duunit tuntuivat ruuan kulutuksessa, sekä elimistön väsymyksenä iltaisin. Mutta likimain täysin positiivisilla tavoilla – lukuunottamatta vain paria, luultavimmin suola- ja mineraalitasapainon hiipumisesta aiheutunutta harmia.

Mies + lumikengät + rinkka + ahkio tositoimissa. Kuva: M.Lindroos.

Canada bootsit

Sellaisilla minä olen painanut menemään jo useamman vuosikymmenen mitä erilaisimmat talvitouhut, laavu- ja kotakeikoista lukemattomiin lumikenkäretkiin. Koska sellaiset ovat tavattoman lämpimät kaikenlaisilla keleillä, sietäen loistavasti myös vetisiäkin olosuhteita. Samaten ne ovat tukevat patikointiin tai muihin aktiviteetteihin, kunhat ovat sopivan kokoisiksi valitut, taikka sellaisiksi käyttäjänsä jalkoihin pohjallisilla ja sukkakombinaatioilla viritetyt.

Yli 25 vuotta minua palvelleilla Husky-merkkisillä bootseilla tämänkin keikan kuljin. Mutta tällä kertaa ne alkoivat pikkuhiljaa hiertää rakonalkuja jalkapohjiini. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että nyt jouduin pusertamaan kovemmin ja pidempään kuin koskaan ennen. Mutta todellinen syy selvisi sitten viimeisessä majapaikassamme Rihmakurun kodalla sisäkenkiä kuivumaan laittaessani. Ne olivat lopulta alkaneet vallan hajota, hiertyneet jo monesta paikasta risoiksi. Nuukana miehenä vein ne näytille tutulle suutarille, joka katseli minua hiljaisesti vinoon aika pitkän ajan, ennenkuin sanoi, ettei noista kuule saa kalua enää millään konstilla. Harkitsin kirjoittaa valmistajalle tuotteista, jotka eivät kestä käyttöä edes kunnolla yhtä neljännesvuosisataa, mutta tyydyin sitten kuitenkin vain hankkimaan uudet seuraavan talven seikkailuihin.

Vanhat hirmuhyvät buutsit, joiden takuuaika tuli täyteen juuri tällä reissulla.

Makuualusta pehmenee miehen mukana

Pitää alkaa harkita pehmeän makuualustan käyttöä! Vaikka moinen onneton mukavuushakuisuus kyllä ärsyttää vanhanajan kulkijaa, joka on koko eräuransa pärjännyt hienosti pelkkien PU-rullien kanssa, kai se mukavuudenhalu vaan sitten kasvaa iän myötä. Kaksi päällekkäistä Thermarest Zrest -alustaa olivat kyllä mainion mukavan lämpimät, mutta kivikovilla alustoilla (laverit, jäätynyt lumikenttä) lepääminen ja nukkuminen oli välillä jo melko ”kovaa touhua”.

Tätä miehen pehmenemistä on vissiin vielä edesauttanut joidenkin tutuimpien eräkollegoiden herkuttelut nykyaikaisten ”puhallettavien barbaroidensa” kanssa. Kuten kaverini tälläkin reissulla. Hänen kesäaikaiset teltanpaikan valintansa milloin kovan soran ja milloin kallioiden päälle kummastuttivat ensin aikansa vanhaa pierua, ja asiayhteyksien tajuamisen jälkeen ovat nekin alkaneet järsiä uskoa vanhoihin kunnon välineisiin.

Kultaiset säännöt

Jos vaelletaan kimpassa, pitää sopia etukäteen mitä tehdään, kun päädytään erilleen suunnittelematta. Vanha tuttu totuus tietenkin, mutta täytyy muistaa tällaisista asioista puhua etukäteen reissua suunnitellessa ja sopia noudatettavista käytännöistä erilaisissa eksymisen tai erilleen päätymisen tilanteissa. Vielä vähän sitä klassista eksyneen kultaista sääntöä monipuolisemmin. Muistavathan kaikki tuon?

Palaa takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi oltu yhdessä.

Bensiinikeitin on jautaa!

Se on hyvin tehokas, mikä on suuri mukavuustekijä ruokia ja juomia valmistaessa kylmissä oloissa, puhumattakaan lumen sulattamisessa. Ja tärkeintä on toimivuus pakkasista piittaamatta, päinvastoin kuin kaasukeittimillä, jotka toki ovat kaikkein kätevimpiä oikeastaan kaikkina muina aikoina, paitsi talvipakkasissa.

Eivät ole juuri tenukeitintä monimutkaisempia tai hitaampia käyttääkään, kunhan ensin oppii oman keittimensä jokuset pikkuiset niksit ja parhaat käytännöt kunnolla. Minä olin ne kaikki onneksi ehtinyt jo hyvin oppia ennen tätä keikkaa, vaikka moinen hienous oli itselläni ollut käytössä vasta edellisestä syksystä lähtien.

Tuohon perehtymisen myötä menin keskitalvella tekemään oikein kunnon testiajot monien erilaisten retkikeitinten kanssa, kolmella erilaisella polttoaineella ja vakioiduissa oloissa. Itse päädyin testaamaan, koska mitä moninaisimmat löytämäni ”keitintestit” olivat kyllä varsinaista mielipidehöttöä. Julkaisenpa nekin tiedot tässä joskus, kunhan ehdin artikkelin muotoon jalostaa.

Vanha kunnon Trangia on puolestaan talvioloissa hitsin hyvä, vaikka keveämpiä vaihtoehtojakin löytyy. Se nimittäin pysyy pystyssä lumilla helposti, ilman viritystä ja vaivannäköä, sietää hyvin tuulta ja taipuu joka touhuun. Vaikkei esimerkiksi monen ruuan ja veden keittämiseen tai paistamiseen olisikaan tarvetta, niin ainakin lumen kauhomisessa ja sulatuksessa useammille kattiloille on kummasti kysyntää.

Primus X2 polttaa bensiiniä Trangian keittimen sisällä, osana yhtä retkikeitinten testisarjaa.

Hiven aineita

Aineitakin on hyvä olla hiven mukana, joo. Kyllähän kunnon huiputuksia on esimerkiksi hienoa vähän juhlistaa. Oikeasti kyse on nyt kuitenkin suoloista, sekä hivenaineista, joiden täydennys on aivan pakollista kunnon rasitusta sisältävällä reissulla!

Minä olen vaikkakin yhä elävä, niin huono esimerkki tämän asian ymmärtämisestä ja hoitamisesta. Olisiko tämä ollut nyt jo kolmas retki, missä olen onnistunut vetämään osan lihaksistoani johonkin merkilliseen kramppitilaan joidenkin hivenaineiden hiipumisen vuoksi! Magnesiumista on luultavimmin ollut kyse. Niin harvoin kun niitä on sitten sattunut, olen aina onnistunut asian välillä taas unohtamaan – ja niin päätymään siihen taas sitten uudelleen vuoden parin välein. Jopa siitäkin huolimatta, että kokemukset ovat välillä olleet suorastaan pelottavia.

Niinhän pääsi sitten tapahtumaan tälläkin retkellä, missä vetelin elimistöäni (eikun sitä hemmetin ahkiota) hyvin suurilla tehoilla pitkät päivät ja päivästä toiseen.

Mutta nyt en kyllä enää lähde minnekään ilman vitamiineja! Oma käytäntöni kaikilla yhtä päivää pidemmillä retkillä on nykyään sellainen, että osana aamiaista hulautan naamariini mukillisen monivitamiinitabletista tehtyä kuplajuomaa. Niitä on olemassa Beroccaa, Multivitaa ja vaikka mitä. Sellaisia, missä on jotakuinkin kaikki mahdolliset vitamiinit, fetamiinit, metallit ja muut suolat, mitä ihmisen koneisto voi edes periaatteessa toimimiseensa tarvita.

Leppoisuusmittari

Piippu se on mitä mainioin mukana kulkeva mittari tähän tarkoitukseen. Ainakin minulla, joka olen sellainen asian yhdenlainen ääriharrastaja. Nimittäin minulle on päässyt aikojen kuluessa piipun poltosta muodostumaan sellainen rituaali, josta on ainoastaan hienon hienoja muistoja. Ja yhtälö on sitten pikkuhiljaa kääntynyt niin päin, että piipun kanssa turaamiseen herää into vain silloin, kun sattuu joku juuri oikeanlainen paikka sekä hetki. Täysin olennainen osa tämän yhtälön toteutumisessa on kiireettömyyden tunne.

Kyllähän minä varmaan saisin piipullisen rakennettua, poltettua, putsattua ja paketoitua esimerkiksi varttitunnissa. Mutta jos on olemassa tieto tai edes tunne vain vartin olemassaolosta, ei koko fiilistä voi syntyä ollenkaan – edes maailman hienoimmassa paikassa. Tällaisilla eväillä minä nykyään poltan piipullisen ehkä 3–6 kertaa vuodessa.

En polttanut tällä talvivaelluksella. Vaikka se niin penteleen hieno olikin! Ilmeisesti vaan juuri sellaista kiireettömyyden ja leppoisuuden tunnetta ei sitten päässyt korvieni väliin kehittymään. Ei edes Hannukurun tai Rihmakurun kodissa, missä moinen olisi jopa saattanut olla mahdollista, näin jälkikäteen ajatellen.

Uudempi piippukaveri huilaa kaatuneen tammen rungolla.

Malkuksen oppeja

Alla olevat tekstit ovat vaelluskaverini kirjoittamia, vaikka koko artikkelin alla onkin blogin pitäjän puumerkki.

Liikaa muonaa ja paino aivan rajamailla

Muonaa aivan liikaa mukana – toisaalta kelit yllättivät, ja kaikki arviot nopeudesta edetä ylittyivät. Mutta paino oli kesäreittiä seuraillessa kaiken A ja O, sillä koko matka oli umpihankea. Yhtään lisää painoa ei tuolla reitillä olisi voinut olla mukana, ja nytkin jo hurjimmissa laskuissa rinkka tuntui.

Liukua olla pitää

Liukuva suksi sopii Suomen tuntureille parhaiten, vaikka Hokeillakin pärjäsi ja muutamissa paikoissa oli jopa hauskempaa kuin perinteisillä suksilla olisi ollut. Silti kunnon liukuvat sukset olisivat 95% matkasta olleet paras vaihtoehto.

Jyrkemmille rinteille puolestaan Hokkien kyvyt loppuisivat nopeasti, nytkin lasku Taivaskerolta hotellille kovalla lumella rasitti todella jalkoja, kun suksi piti saada kantilleen kovalla alustalla.

Mies, rinkka ja tumppisukset tositoimissa Repoveden Valkjärven jäällä.

Puhelimet eivät aina toimi

Lapissa kännykkään ei voi luottaa edes alueella, jossa kenttää on merkitty koko alueelle (tämäkin on tosin jo aiemminkin koettu, mutta ei aina muistu mieleen). Hyvä käytäntö on sopia missä nähdään jos eksytään, vaikka tarkoitus olisikin edetä samaa matkaa.

Sumu ja pilvet voivat yllättää

Huonolla näkemällä ylhäällä on ikävää, ja vähänkin pahemmassa paikassa vaarallistakin. Kivaa ei ole helpommassakaan paikassa, kun ei näe, ja tasapainoa joutuu hakemaan sauvoilla. (Tämä kuuluu ehkä kategoriaan kertauksen kertauksen kertaus, mutta tulipa taas todettua).

Talviset tunturiolosuhteet ovat välillä oikeasti haastavat. Kuva: M.Lindroos

Olosuhteiden vaihtelu

55 km matkalla koettiin kaikkea jäisestä korpusta upottavaan puuterilumeen. Välineillä pitää pärjätä näissä kaikissa, mukaan lukien yöpymisvarusteet. Nyt käytössä oli kota- ja tupaverkosto, mutta teltan kasaaminen pehmeään puuteriin olisikin ollut melko työlästä.

Kevättalvi on parasta vaellusaikaa

Monista opeista huolimatta reissu oli huikein vaelluskeikka tähän saakka. Lumen päällä liikkuminen oli jotain ihan muuta kuin varvikossa ja kivikossa hyttysten syötävänä tarpominen. Tunturit kirkkaassa kuutamossa ovat hieno näky, jota kesällä ei pääse näkemään.

Tunturimaasto juuri ennen hämärän putoamista. Kuva: M.Lindroos.

Hiljaa hyvä tulee

Alkuun haaveilimme tietysti jonkin kesyttämättömän erämaan valloituksesta, syysreissuilla kun ne ovat osoittautuneet hienoimmiksi paikoiksi. Onneksi kuitenkin testasimme niin Repovedellä kuin lähempänäkin, ja päätimme ottaa vain yhden askeleen ja valikoida laduttoman erämaan sijaan reitin, jossa saattoi valita valmiin latupohjan tai umpihangen. Olisi jäänyt reissu upottavassa hangessa lyhyeksi, ja kelin yllättäessä itselläni yöpyminen olisi ollut perin epämukavaa pelkän Fjellduken suojassa.

Mitä ei opittu

Ehkä tähän on syytä lisätä vielä muutamia asioita, joita olemme jo talviliikkumisesta tahoillamme oppineet ennen tätä reissua, kun molemmat olemme myös innokkaita off-pistelaskettelijoita. Tärkeintä tietysti on taito käsitellä suksia ja sauvoja maastossa. Hallita liike jyrkissäkin mäissä, ja ymmärtää riskit laskiessa.

Lumen käyttäytyminen on myös syytä tuntea ja ymmärtää, että lumi voi vyöryä. Aivan pienikin lumen siirtymä sopivassa paikassa voi saattaa varomattoman suksistelijan pahaan kiipeliin.

Nesteytystä ei pidä unohtaa talvellakaan. Kuiva pakkasilma kuluttaa nestettä nopeasti, ja juoda pitää jatkuvasti ja jo ennen kuin on jano – vaikka kylmä vesi ei pakkasessa houkuttelisikaan.

Sekin oli jo aiemmilta reissuilta opittu, että parhaiten tällaisesta reissusta saa irti, kun ei etene koko matkaa yhdessä porukassa. Luontokokemus on parhaimmillaan yksin, vaikka iltasella onkin mukava välillä jutustellakin, ja tarpeen vaatiessa apukin on kuitenkin lähellä. Television kauhusarjojen opit turmiosta erilleen lähdettäessä kannattaa ainakin vaellusreiteillä tupaverkostoon tukeutuessa unohtaa. Pikemminkin voi olla jopa riski edetä porukassa, jos se johtaa ajatteluun, että pitää vielä vähän jaksaa kun muutkin jaksavat. Voimien loppuminen talvella on eri luokan kriisi kuin kesällä. On parempi olla yksin hyvissä voimissa kuin ryhmän mukana huonossa kunnossa.

–Kari ja Malkus

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Kaikki sarjan osat löydät tästä.

Kauniin luonnon huumaa Salamajärvellä

Pohjanmaalla on harmittavan vähän kansallispuistoja. Tämä ikävä ominaisuus on toisaalta helppo ymmärtää, koska alueella on muuhun Suomeen nähden vähemmän dramaattisia ”kummastuksia”. Ei juuri ole rotkoja tai korkeuseroja. Jo 10 metrin kukkula tuntuu entisen merenpohjan päällä vuorelta. Onneksi länsirannikolta löytyy upeita hiekkarantoja, joissa hyvällä säällä pääsee nauttimaan värikkäistä auringonlaskuista.

Suuntasin auringonlaskujen ja hiekan sijaan Salamajärven kansallispuistoon syyskuisena, hieman sateisena päivänä. Puisto sijaitsee osittain Keski-Pohjanmaan puolella, joten tämä lasketaan pohjalaiseksi kansallispuistoksi?  Ideana oli tehdä päiväretki soille ja ottaa samalla pari kuvaa.

Kansallispuisto

Vuonna 1982 perustetun kansallispuiston pinta-ala on 62 neliökilometriä, ja se sijaitsee Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen maakuntien rajalla, Perhon, Kivijärven ja Kinnulan kuntien alueella.

Salamajärvellä, sekä lähellä olevassa Salamaperän luonnonpuistossa, on upeita luonnonmetsiä, joista edustavin on kansallispuiston pohjoispäässä sijaitseva Koirajoen aarnialue. Merkittävin suo on Heikinjärvenneva, jonka kupeessa sijaitsee lintutorni. Marjastajien iloksi soilla kasvaa karpaloa ja lakkaa. Alue kuuluu Suomenselän vedenjakaja-alueeseen, joka erottaa Perämereen laskevien jokien valuma-alueet Järvi-Suomen valuma-alueista.

Alueella on runsaasti metsäpeuroja, mutta minulla ei tullut vastaan ainuttakaan. Metsäpeura hävisi Suomen luonnosta 1900-luvun alussa. Nälkäiset suomalaiset kun pistivät peurat poskeensa. 70-luvulla Salamajärvelle siirretystä 10 peurasta on poikinut jo tuhatpäinen kanta. Lisäksi pohjoisesta alueelle on tuotu ahmoja, joista näkyy jälkiä siellä täällä. Ahma on peuran tapaan arka eläin, eikä helpolla näyttäydy ihmiselle.

Reittini

En ollut suunnitellut reittiä sen kummemmin, joten köröttelin autolla Koirasalmen luontotuvalle kysymään neuvoa. Saavuin paikalle noin klo 14 aikaan, ja tuvalla sain käteeni kartan, mistä katsottiin suuntaa.

Metsäpuro ja väistyvä vesisade

Lopulta päädyin seuraavaan: Koirasalmi – Heikinjärven laavu – Pyydyskosken laavu – Koirasalmi. Reitti on linnuntietä noin 10 kilometriä. Matkalla näkyisi komeita kivipeltoja, alueen historiasta kertovia tervahautoja, seesteisiä soita, puliseviä puroja ja tietysti järviä. Niin, ja toki useampi laavu ja tulipaikka, jos vaikka makkaran nälkä pääsee yllättämään.

Louhikkoa

Avokalliota ei juuri reitillä ollut, mutta kivikkoa kyllä. Alkumatkasta Koirajärven rannalla sai katsoa jalkoihin, ettei tarvitse kaatua turvalleen pöpelikköön ennen ensimmäistä makkaraa. Tervahautakin tuli vastaan polun haarautuessa Heikinjärvelle. Maasto muuttui suoksi, jota halkoivat lammet, purot ja louhikot. Tässä vaiheessa sade alkoi hellittää ja aurinko pilkahdella pilviverhon takaa. Koko reitti oli lähinnä kivikkoa tai pitkospuita.

Taivas repeää

Ensimmäisen tauon pidin Heikinjärven laavulla. Rannassa oli selkeä venepaikka, mutta itse venettä en ensin nähnyt missään. Kohta kaislikon keskeltä souteli laavulle 14-kesäisten kalannarraajien lauma.

Heikinjärven maisemia

Hetken levähdyksen, ja kolmen makkaran jälkeen, suunnistin soistuneen koivikon läpi kohti Pyydyskoskea.

Eteenpäin matka vie

Pieniä puroja virtaa ristiin rastiin ja tulipa vastaan pieni silta, josta oli auringon laskiessa pakko napata kuva.

Silta Pyydyskosken laavun tuntumassa

Pahkarämeen suolla rämpiessä meinasi jo tulla hätä, kun aurinko kerkesi uhkaavasti horisontin tasalle. Fiksuna miehenä olin jättänyt otsalampun autolle, ja matkaa oli vielä useampi kilometri. Lisäsin tahtia ja lopulta kerkesin juuri sopivaan aikaan Koirajärven rantaan kuvaamaan upeaa, koko taivaan värjäävää auringonlaskua.

Koirajärven maisemia

Hämärän saavuttua viittä vaille valmis täysikuu näyttäytyi ja valaisi matkan autolle. Hyvillä mielin suuntasin metallihevosen nokan takaisin kohti länsirannikkoa.

Kuu valaisee tummenevan illan

Yhteenveto

Salamajärvi on maastoltaan tasaista, mutta paikoin hyvin hyvin kivikkoista. En siis suosittelisi kohteeksi jalkavaivaisille. Eteneminen on paikoin hidasta, joten aikaa kannattaa varata runsaasti. Järvi-, suo- ja metsämaisemat ovat kuitenkin kohdallaan, vaikka korkeuserot puuttuvat. Salamajärvi kuvastaa minulle kansallispuistoista eniten sitä perinteistä suomalaista luontoa karulla kauneudellaan. Jokin näissä Suomen soissa ja metsissä saa ihmisen hyvälle tuulelle.

Esteettömästi kansallispuistoon voi tutustua lähinnä Koirasalmen rannoilla tietä pitkin. Palvelut löytyvät  Luontotuvalta: karavaanialue, kioski, vuokrattava sauna, käymälät sekä veneitä ja kanootteja vuokralle. Jos muksut eivät ole kokeneita eränkävijöitä, on Pienen Koirajärven (luontotuvan vieressä) ympärillä parin kilometrin pituinen luontopolku.

Salamajärvellä onnistuvat päiväretkien lisäksi pidemmät yön yli -vaellukset. Esimerkkinä 115 kilometriä pitkä Peuran polku -retkeilyreitti, johon saa tuhlattua jo useamman vuorokauden. Puiston eteläosassa on laavuja ja tulipaikkoja runsaasti, ja luoteisosassa yksi autiotupakin.

Mustan kullan aika

Vielä 1800-luvun puolivälissä terva oli Suomen Nokia, eli brändi ja vientituote. Huippuaikana satamista kuskattiin maailmalle vuodessa reilu 150 000 tynnyriä tervaa. Tervakauppa tyrehtyi, kun metalli korvasi puun laivojen rakennusmateriaalina. Tervahautoja löytyy alueelta useita. Retkipaikan mobiilisovelluksen avulla ne löytyvät helposti maastosta.

Alueesta muualla:

Esite: https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/salamajarvifin.pdf
luontoon.fi: http://www.luontoon.fi/salamajarvi
Koirasalmen luontotupa: http://koirasalmi.fi


Kartta Koirasalmen luontotuvalle | GoogleMaps: Koirasalmen luontotupa

ETRS-TM35FIN koordinaatit: N7013711.538 E390691.057

 

Luolaseikkailua ja retkiluistelua lasten kanssa Rantasalmella

Nousen isoista lohkareista muodostunutta rantaa loivasti ylöspäin kohti luolansuuta. ”UGH, UGH” kuuluu takaani. Käännyn nopeasti äänen suuntaan. Kaksi UGH:ia tarkoittaa nimittäin, että ”tarvitsen apua”. Se on minun ja 5-vuotiaan tyttäreni keksimää kivikautista kieltä, jota käytämme luolaseikkailuiden aikana. Lapsilla on kyllä ihanan pohjaton mielikuvitus, kunhan sen vain päästä valloilleen.

Olemme tulleet Rantasalmelle Lomakeskus Järvisydämen mökille vanhempieni ja veljeni perheen kanssa lomalle. Alustavien suunnitelmien mukaan meidän piti liikkua jäällä mahdollisimman paljon retkiluistellen ja pilkkien, koska maastossa ei ollut tänä talvena tarpeeksi lunta lumikenkäretkiin.

Tutkiessani karttoja huomaan kuitenkin, että Rantasalmen Porosalmi on täynnä luolia, ja osa niistä on varsinkin talviaikaa helposti jäältä käsin löydettävissä. Jututan myös Järvisydämen hyväsydämistä työntekijää tiskillä ja saan häneltä lisää vinkkejä luolista, joita ei ole karttaan merkattu. Venla-tytärtä ei tarvitse kauaa houkutella luolanmetsästykseen!

Ensimmäinen luola löytyykin melkein Järvisydämen pihasta merkatun luontopolun varrelta, joten paljoa vaivaa ei tämän kohteen tavoittamiseksi tarvitse nähdä. Luola muodostuu toisiinsa kiilautuneista lohkareista, mutta olemme kumpikin jo tästä löydöstä innoissamme, koska sisään mahtuu hyvin piiloon kahdestaankin.

Rinteeltä on hyvä ”vakoilla” tähystysaukoista ohi kulkevia ihmisiä, ja Venla alkaakin heti kehittämään tarinaa luolan asukkaista ja heidän elämästään. Tarkkaan mietitään, mikä luolan pohjalla olevista kivistä on ollut kivikautisen perheen pöytä ja mitkä tuoleja. Todellisuuden kanssahan näillä tarinoilla ei ole mitään tekemistä, mutta ne ovat osa meidän luolaseikkailuja.

Toinen löytämämme luola sijaitsee hieman kauempana luontopolun varrella, ja keskellä metsää oleva paikka on todella kaunis talvellakin. Kyseessä on leveä lippaluola, kuin luonnon laavu, joka tosin taitaa palvella nuotiopuiden ja istuinalustojen varastona tätä nykyä.

Luolan edessä on myös piknikpöydät ja kunnon nuotiopaikka, ja luolan päälle pääsee kiipeämään puisia portaita pitkin. Nämä nykyajan mukavuudetkaan eivät kuitenkaan estä lapseni mielikuvitusta lentämästä kivikaudelle. Taas leikitään luola-asukkaita ja minä saankin mukavan lepotauon leikkiessäni nukkuvaa neandertalilaista luolaan jätettyjen retkipatjojen päällä. Tämä luola on kyllä helppo kohde tulla lasten ja kunnon eväiden kanssa, joten suosittelen aloitteleville luolametsästäjille!

Retkiluisteluradalla voi edetä monella tyylillä. Kuva: Emmi Ryynänen

Seuraavana päivänä lähdemme retkiluistimien ja potkureiden kanssa etsimään Porosalmen päässä sijaitsevaa luolaa. Tämä retki ajoitetaan niin, että 1,5-vuotias käy vaunuihin päiväunille, ja minä luistelen vaunujen kanssa.

Luola on helppo tavoittaa näin kevättalvella, koska Järvisydämen retkiluistelurata menee aivan sen edestä, eikä lunta ole paljoa jäällä eikä maastossakaan, joten umpihankikävely jää minimaaliseksi. Nuorin nukkuu jäällä vaunuissa tyytyväisenä kun me muut kiipeämme ylös kalliolle.

Luola on iso lippaluola. ja sen seinämällä on hieno limenvihreä tai keltainen leväkasvusto. Näistä olen lukenut, että levä viihtyy erityisen ravintorikkailla kallionpinnoilla, mistä syystä niitä esiintyy usein vanhoilla uhripaikoilla. Tiedä sitten onko tämän kallion levä saanut voimansa uhriverestä, mutta oma mielikuvitus ainakin lähtee laukkaamaan näitä miettiessä.

Luola sijaitsee muutaman metrin korkeudella kallion seinämässä, ja sieltä on hyvät näkymät järvelle. Kohteena tämä on arvokas myös sen vuoksi, että luolan katossa näkyvät selvästi jääkauden aiheuttamat uurteet ja niistä kasvaakin kauniisti kallioimarteita alaspäin.

Porosalmen levein lippaluola sijaitsee Sikovuoren vieressä.

 

Retkiluistelusta sen verran, että se on loistava laji pientenkin lasten kanssa! Vaunuikäiset kulkevat helposti mukana varsinkin päiväuniaikaan, ja vaunuihin saa lisäksi mahtumaan vaihtovaatetta ja retkieväitä mukavasti. Vaunujen kanssa oli todella helppo luistella, ja itse asiassa alkuun ne olivat näin muutaman vuoden luistelutauon jälkeen jopa tarpeen pienenä tukipuuna. Sadesuoja on hyvä olla vaunuissa poutasäälläkin, koska selällä tuulee yleensä aina jonkin verran.

Myötätuulessa vaunujen kanssa luistelu on todella helppoa!

Linnansaaren retkiluistelureitit olivat ehtineet paikoitellen jo kärsiä plussakeleistä, mutta kun matkaan lähti tarpeeksi ajoissa yöpakkasten jälkeen, pääsi reitillä vielä etenemään vauhdikkaastikin.

Venla luisteli itse ”hokkareilla” osan matkasta käyttäen tukena pystymallista potkukelkkaa. Sitä pystyi aikuinen luistelusauvan pienen koukunmallisen teräsuojan avulla vetämään välillä perässään (kunnon koukulla varustettu puinen keppi olisi vielä parempi), mikä kevensi pienen tytön matkaa kummasti.

Koko perheen voimin tehdyn luistinretken kohteeksi on hyvä valita Kaarnetsaari (lähtö Järvisydämeltä), jossa on useita nuotiopaikkoja ja viikonloppuisin myös lettukahvio palvelee saaressa.

Venlalla apuna pystypotkuri. Kuva: Emmi Ryynänen

Lisää luolia löytyy retkiluisteluradan varrelta ihan Järvisydämen tuntumasta, ja käymme Venlan kanssa tutkimassa ne viimeisenä päivänä.

Pirunkirkonkallio on nimensä mukaisesti kunnioitusta herättävän korkuinen jyrkkä kallio, jonka seinämissä on useita erikokoisia lippaluolia. Rantalohkareilla ja kapealla (ja jäisellä) polulla kiipeily vaati jo jonkin verran tasapainoa, mutta tyttären mielestä tämä oli juuri sen takia hauskin luolakohde.

Paras luolista oli Pirunkirkonkallion alla ihan rantaviivassa ja itse asiassa kesällä varmasti osittain veden alapuolella oleva kiilautuneiden lohkareiden muodostama luola. Minäkin mahduin melkein seisomaan sisällä rantahiekan päällä, ja myös luolan yläpäästä pääsi ulos. Suurin kivistä muodostaa luolalle kaarevan katon, vähän kuin puolipallon, joten muoto on erikoinen. Tätä luolaa ei ole karttoihin merkattu, ja löysimme sen ihan vahingossa rantaa tutkiessa. Siksi se ehkä jäikin Porosalmen luolista kirkkaimpana mieleen!

Sijainti: N=6888490.112, E=568812.718 (ETRS-TM35FIN)

Kartta