Matalan kynnyksen retkeilyä Matildanjärvellä, Teijon kansallispuisto, Salo

Vuoden 2015 alussa kansallispuistostatuksen saanut Teijon kansallispuisto tarjoaa matalan kynnyksen retkeilymahdollisuuksia myös niille, jotka vielä harjoittelevat erätaitojaan tai muuten vaan nauttivat helpoista ja hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Viime syksynä kirjoitin postauksen Sahajärven kierroksesta, joka on myös aloittelijalle sopiva reitti, mutta jos vieläkin simppelimpää ja lyhyempää vaihtoehtoa Teijolta etsii, niin Matildanjärven kierros vastaa siihen tarpeeseen paremmin kuin hyvin.

Matildanjärven kierroksella on mittaa vajaat 6 kilometriä, ja useimmat starttaavat reitille Teijon luontokeskuksesta, joskaan kukaan ei kiellä aloittamasta kierrosta yhtäläillä vaikka järven länsipäästä, Mathildedalin kylän tuntumasta.

Matildanjärven kierros on rengasreitti, ja jos sille lähtee luontokeskukselta, niin suosittelisin kulkusuunnaksi myötäpäivää, sillä silloin reitin tylsimmät eli tietä pitkin kuljettavat osat tulee suoritetuksi suhteellisen nopeasti lähdön jälkeen. Loppumatkan saakin sitten nauttia metsän keskellä kiemurtelevasta polusta ja monin paikoin järvelle avautuvista upeista maisemista.

Vaikka Teijolta löytyy paljon myös suomaastoa, niin Matildanjärven kierroksella sitä tulee vastaan vain hyvin vähän. Jos suomaisemaa ja pitkospuita kaipaa, niin silloin kannattaa suunnata kansallispuiston muihin osiin.

Palvelut Matildanjärven kierroksella ovat kansallispuistomaiseen tapaan hyvät. Laavuja ja nuotiopaikkoja löytyy tämän alle 6 kilometrin kierroksen varrelta useampia, samaten ulkovessoja. Polttopuita on meidän kokemuksemme mukaan ollut myös aina hyvin saatavilla.

Reitin helpon saavutettavuuden, helppokulkuisuuden, hyvän palvelutason ja mainioiden maisemien varjopuolena on se, että reitillä riittää kanssaulkoilijoita. Täydellistä rauhaa hakevalle Matildanjärven kierros ei siis varmasti ole paras valinta. Väkimäärä on tietysti vahvasti riippuvainen vuodenajasta ja säästä, sillä reilu vuosi sitten samaisella reitillä yöretkeillessämme emme kohdanneet ristin sielua vuorokauden aikana. Asiaa saattoivat toki selittää silloin paukkuneet yli 20 asteen pakkaset.

Sen sijaan kun tänä vuonna olimme Matildanjärvellä maaliskuisen aurinkoisena lauantaina, niin muita retkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, muttei sentään ärsyttävyyteen asti.

Teijon luontokeskuksella on puhaltanut uudet tuulet tänä vuonna, ja luontokeskus on siirtynyt Metsähallitukselta paikalliselle yrittäjälle maaliskuun alussa. Jututin yrittäjää pikaisesti ja sain selville, että kahvilan palveluita ollaan kehittämässä entistä paremmiksi.

Lisäksi luontokeskuksessa toimii pienimuotoinen retkeilytarvikemyymälä, josta päiväretkeilytarvikkeita voi ostaa kotiin unohtuneiden tai aikaisemmin hankkimatta jääneiden tilalle. Teltat ja makuupussit kannattaa kuitenkin muistaa pakata vastakin matkaan mukaan, sillä niin järeää retkeilykalustoa ei myymälästä löydy. Kesää silmällä pitäen kannattaa muistaa, että Matildanjärveltä löytyy kanootteja ja sup-lautoja vuokrattavaksi. Lisäksi kesäksi on luvassa opastettuja metsäretkiä, joten tapahtumatarjonnan suhteen kannattaa pysyä kuulolla.

Matildanjärven kierrokseen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös tutustuminen ihan läheltä löytyvään Mathildedalin ruukkikylään, josta pystyy hankkimaan niin retkieväät metsään kuin virkistävän juoman reippailun päätteeksi. Yösijaa tarvitsevat löytävät Mathildedalista myös mainioita majoituspaikkoja. Tunnelmia minilomalta Mathildedalissa voi käydä lukemassa blogistani.

Teijon luontokeskuksen pysäköintialue kartalla. Sijainti: N=6681658.407, E=274986.423 (ETRS-TM35FIN)

Uusille urille, osa 6: Kantapään kautta – mitä talvivaellus opetti?

Tähän on kerätty ne opit, joita kaksi vaeltajaa saivat vöidensä alle ensimmäiseltä pidemmältä talvivaellukseltaan Lapin tuntureilla pääsiäisenä 2016.

Tästä osallistujilleen osin uudenlaisesta retkeilyn tavasta olen rakentanut pienen artikkelien sarjan, joka purkaa tuon hienon projektin alkumietinnöistä ja valmistautumisesta loppupäätelmiin asti. Sarjaan kuuluvat jutut ovat seuraavat:

Vaikka niin kokemukset kuin opitkin tuli tietenkin jaettua kaverin kanssa jo matkalla ja sieltä kotiin matkustaessa, samoin kuin vielä jälkikäteenkin, listaan tässä kuitenkin erillisinä meidän molempien merkittävimmiksi nostamat opit tuolta vaellukselta. Sekä osin toki jo sitä edeltäviltä testi- ja harjoituskeikoiltakin. Moinen on asiallista jo senkin vuoksi, etteivät molempien keräämät kokemukset kovinkaan paljon samoja olleet. Kas kun vaelsimme kuitenkin kumpikin paljon erilaisella varustuksella ja suurimmaksi osaksi eri reittejäkin.

Auringossa kimaltelevat puhtaat hanget! Kevättalven päivä tunturissa. Kuva: M.Lindroos.

Karin oppeja

Lumikengät ja sukset

Jos merkittävästi samankaltaiselle vaellukselle taas pääsen joskus lähtemään, saattaa minulla olla siellä kahdet liikkumavälineet. Lumikengät kyllä, niinkuin nytkin. Niiden kanssa nimittäin pystyy etenemään ja toimimaan aivan kaikenlaisissa mahdollisissa eteen tulevissa olosuhteissa. Jyrkissä mäissä, ylös- tai alaspäin, ahtaissa paikoissa, tiheissäkin metsiköissä.

Myös painavan ahkion vetämiseen ja käsittelemiseen löytyy pitoa sekä tukevuutta joka lähtöön. Ahkiokolonna toki asettaa omat rajoituksensa pituutensa ja ”rauhallisten” kaarto-ominaisuuksiensa kanssa, mutta lumikengät eivät rajoita vähääkään, vaan päinvastoin auttavat pärjäämään hankalissakin paikoissa. Mutta kyllä ne myöskin ovat raskaat tarpoa, tietenkin.

Kaikkien mahdollisten paikkojen talvikulkuneuvot. Pito loistava, luisto-ominaisuudet surkeat.

Suksien kanssa pääsee etenemään huomattavasti keveämmin ja/tai ripeämmin, etenkin avoimissa maastoissa, jollaisia pohjoisemman Lapin maastot hyvin suurelta osaltaan ovat. Tätä en avaa yhtään enempää, koskei minulla ole tästä kokemusta, ahkion kanssa. Tämä oli aika selvää jo ennen tälle vaellukselle lähtemistäkin, mutta erinäisistä syistä ei nyt vaan ehtinyt asiaan reagoida, välineitä hankkia eikä testailla ennen tätä reissua.

Mutta minkälaiset ne sukset sitten tulevat olemaan, jotka minun ja lumikenkieni kanssa seuraavalle talvivaellukselle jonnekin pohjan perille lähtevät? Mahdollisten vaihtoehtojen skaala lienee yksinkertaistettuna seuraava:

  • Metsäsukset
  • Telemark-sukset
  • Tumppisukset

Leveät ja pitkät metsäsukset ovat varmasti paras vaihtoehto etenemisen järkevyyden kannalta avoimissa ja loivapiirteisissä maastoissa. Sekä paksuissa, upottavissa lumiolosuhteissa. Siksipä ne varmaan ovatkin perinteisimmät hiihtovaeltajan kulkuneuvot niin rinkan kuin ahkionkin kanssa.

Telemarkit voivat puolustaa paikkaansa erityisesti sillä, jos kulkijalle on erittäin merkittävää päästä nauttimaan laskuista aina siellä, missä se suinkin on mahdollista. Paksuissa lumissa ne eivät metsäsuksille pärjää, tietenkään.

Altaihokeiksi myös joskus kutsutut ”tumppisukset” ovat yleensä noin 120–140 senttiä pitkiä, aika leveitä suksia, joissa on myös teräskantit. Sekä pohjissa pitokarvat, niinkuin toki metsäsuksissakin usein. Niillä pystyy sekä laskemaan aika hyvin mäkiä, vaikka mutkien kera, että myös hiihtämään paksuissakin lumissa. Jälkimmäisessä lajissa eivät tietenkään nekään pärjää metsäsuksille.

Minun suksivalintani on nyt kallistumassa jälkimmäisiin. Yhdestä yksinkertaisesta syystä, jota ei ole vielä mainuttu laisinkaan. Kahden kulkuneuvon taktiikalla nimittäin toisten välineiden on aina kuljettava joko retkeilijän selässä, taikka ahkion päällä. Ahkion päällystä on minun näkemykseni mukaan loistava paikka, koska joustavien nyörien alle on erittäin helppo laittaa varusteita kiinni, samoin kuin ottaa käyttöön. Eivätkä ne siellä ole myöskään hiukan vähääkään tiellä, taikka mitenkään muutenkaan haittaamassa kulkemista. Paitsi pitkät sukset kyllä olisivat. Siinä se.

Paitsi. Jälkikirjoituksena talven 2017 tunturivaelluksen jälkeen yhdistelmällä metsäsukset ja ahkio. Pelkästään niiden kanssa pääsi kyllä etenemään oikeastaan aivan joka paikassa ja olosuhteissa – tosi paljon vähemmällä energiankulutuksella. Joka toki tuli sitten korvattua pidemmillä matkoilla. Näistä lisää joskus myöhemmin.

Mies, rinkka ja Altaihok-sukset Repoveden metsissä.

Ahkio ja rinkka

Talvivaelluksia tehdään perinteisesti joko rinkka selässä, tai ahkiota perässään vetäen. Minä kuitenkin ensimmäisinä talvina ahkion vetämistä testaillessani ryhdyin kokeilemaan vetovyön integroimista rinkkaani, päätyen sellaisiin tuloksiin, että tuollainen vetolaite toimi aivan totaalisen täydellisesti meikäläiselle. Niin, ettei raskaankaan ahkion vetäminen edes pitkiä taipaleita aiheuta yhtään minkäänlaista rasitusta mihinkään kohtaan elimistöä. Muuta kuin kovan duunin vaikutukset jalkoihin ja koko kehoon tietenkin. Muttei mitään kipeytyneitä paikkoja tai muita epämukavuuksia.

Niinpä lopetin testailemiset aikanaan juuri siihen, ja olen siitä lähtien tehnyt talviset ahkioretkeni tuolla täysin epäortodoksisella ahkio+rinkka-konfiguraatiolla.

Sen haittapuolina ovat toki hiukan kankeampi käytös ahtaissa paikoissa kuin pelkkien vetovaljaiden kanssa, sekä tietenkin paino. Etupuolelle tulee sitten täydellisen vetomukavuuden lisäksi runsaat, väljät ja dynaamiset pakkaustilat. Rinkassa kuljetan normaalisti vain kevyitä vaatteita, sekä kameraa, puhelinta ja juomapulloa olkahihnojen taskuissa. Myös makuupussia joskus. Rinkan paino 8–10 kiloa.

Yhtään eivät käsitykseni muuttuneet tämän vähän pidemmänkään ahkiovaelluksen tuloksena.

Savotta 906 ahkionvetolaitteena.

Liikaa muonaa

Muonaa on meikäläisellä aina ollut liikaa mukana. Aivan kaikilla vaelluksilla, niin talvi-, kuin kesäaikaankin. Toisaalta se kuuluu minun periaatteisiini, olla aina varustautunut niin, ettei pärjääminen vaarannu, vaikka tulisi hankaluuksiakin. Vaikka matkanteko hidastuisi tai peräti pysähtyisi ties mistä syystä. Tai joltain muulta seurueen jäseneltä alkaisivat eväät hiipua.

Tälle retkelle pakkasin sitten vallan tietoisesti VIELÄ ylimääräsitä usean päivän tarpeen verran. Siksi, että pääsisin kokemaan ihan käytännössä, miten sitä pystyy kulkemaan silloin, kun mukana on 10 vuorokauden varustus.

Nythän meillä kävi peräti päinvastoin, eli matkamme eteni jopa suunnitelmaamme nopeammin ja vietimme Lapin hangilla vain 5 vuorokautta, suunnitellun 6–7:n sijasta.

Ahkio + lumikengät = rankka yhdistelmä!

Tiedossa oli tämä tietenkin oikein hyvin jo ennen reissua. Erilaisia oikeita retkiäkin kun on tällä varustuksella takana jo aika monia. Mutta olipa hienoa kalibroida tämäkin kokemuspohja taas vähän pidemmällä yhtäjaksoisella menolla.

Ihan hyvä keskimääräinen päivämatka on jossain 10 kilsan paikkeilla. Vaihdellen toki valtavasti lumiolosuhteista ja maaston korkeuseroista riippuen. Tällä retkellä meikäläisen päivätaipaleiden sarja oli siis seuraavan näköinen:

  • Retkipäivä 1: 8,1 km
  • Retkipäivä 2: 14,8 km
  • Retkipäivä 3: 8,7 km
  • Retkipäivä 4: 17,4 km
  • Retkipäivä 5: 13,2 km
  • Yhteensä: 62,2 km
  • Keskiarvo: 12,4 km

Noista ensimmäinen päivä oli siis vain iltapuhde, joka kiidettiin kehoihin pitkästä automatkasta ja reissun odotuksesta latautuneella energialla. Toisen päivän seikkailujen rasitukset sitten varmaankin näkyvät kolmannen päivän lyhyempänä taipaleena. Ja nelospäivä oli jo semmoinen rypistys, että tuskin meikäläinen voi pidempiä yhden päivän aikana päästä juuri missään olosuhteissa, noilla varusteilla ja kuormilla. Mutta ei se kuitenkaan vaikuttanut siirtävän mitään rasitusta tai vaivaa seuraavalle päivälle.

Oikeastaan harmittaa, etten pitänyt tuolla retkellä pulssivyötä ja saanut sen mukana dataa siitä, minkälaisella kierrosluvuilla sekä tehotasoilla elimistöni nuo päivät duunasi. Aikamoinen se joka tapauksessa oli keskimäärinkin, saati joillain taipaleilla. Se oli helppo tuntea, koska oman pulssitasonsa osaa jo karkeasti sanoa aivan ilman mittareitakin. Samoin reilut duunit tuntuivat ruuan kulutuksessa, sekä elimistön väsymyksenä iltaisin. Mutta likimain täysin positiivisilla tavoilla – lukuunottamatta vain paria, luultavimmin suola- ja mineraalitasapainon hiipumisesta aiheutunutta harmia.

Mies + lumikengät + rinkka + ahkio tositoimissa. Kuva: M.Lindroos.

Canada bootsit

Sellaisilla minä olen painanut menemään jo useamman vuosikymmenen mitä erilaisimmat talvitouhut, laavu- ja kotakeikoista lukemattomiin lumikenkäretkiin. Koska sellaiset ovat tavattoman lämpimät kaikenlaisilla keleillä, sietäen loistavasti myös vetisiäkin olosuhteita. Samaten ne ovat tukevat patikointiin tai muihin aktiviteetteihin, kunhat ovat sopivan kokoisiksi valitut, taikka sellaisiksi käyttäjänsä jalkoihin pohjallisilla ja sukkakombinaatioilla viritetyt.

Yli 25 vuotta minua palvelleilla Husky-merkkisillä bootseilla tämänkin keikan kuljin. Mutta tällä kertaa ne alkoivat pikkuhiljaa hiertää rakonalkuja jalkapohjiini. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että nyt jouduin pusertamaan kovemmin ja pidempään kuin koskaan ennen. Mutta todellinen syy selvisi sitten viimeisessä majapaikassamme Rihmakurun kodalla sisäkenkiä kuivumaan laittaessani. Ne olivat lopulta alkaneet vallan hajota, hiertyneet jo monesta paikasta risoiksi. Nuukana miehenä vein ne näytille tutulle suutarille, joka katseli minua hiljaisesti vinoon aika pitkän ajan, ennenkuin sanoi, ettei noista kuule saa kalua enää millään konstilla. Harkitsin kirjoittaa valmistajalle tuotteista, jotka eivät kestä käyttöä edes kunnolla yhtä neljännesvuosisataa, mutta tyydyin sitten kuitenkin vain hankkimaan uudet seuraavan talven seikkailuihin.

Vanhat hirmuhyvät buutsit, joiden takuuaika tuli täyteen juuri tällä reissulla.

Makuualusta pehmenee miehen mukana

Pitää alkaa harkita pehmeän makuualustan käyttöä! Vaikka moinen onneton mukavuushakuisuus kyllä ärsyttää vanhanajan kulkijaa, joka on koko eräuransa pärjännyt hienosti pelkkien PU-rullien kanssa, kai se mukavuudenhalu vaan sitten kasvaa iän myötä. Kaksi päällekkäistä Thermarest Zrest -alustaa olivat kyllä mainion mukavan lämpimät, mutta kivikovilla alustoilla (laverit, jäätynyt lumikenttä) lepääminen ja nukkuminen oli välillä jo melko ”kovaa touhua”.

Tätä miehen pehmenemistä on vissiin vielä edesauttanut joidenkin tutuimpien eräkollegoiden herkuttelut nykyaikaisten ”puhallettavien barbaroidensa” kanssa. Kuten kaverini tälläkin reissulla. Hänen kesäaikaiset teltanpaikan valintansa milloin kovan soran ja milloin kallioiden päälle kummastuttivat ensin aikansa vanhaa pierua, ja asiayhteyksien tajuamisen jälkeen ovat nekin alkaneet järsiä uskoa vanhoihin kunnon välineisiin.

Kultaiset säännöt

Jos vaelletaan kimpassa, pitää sopia etukäteen mitä tehdään, kun päädytään erilleen suunnittelematta. Vanha tuttu totuus tietenkin, mutta täytyy muistaa tällaisista asioista puhua etukäteen reissua suunnitellessa ja sopia noudatettavista käytännöistä erilaisissa eksymisen tai erilleen päätymisen tilanteissa. Vielä vähän sitä klassista eksyneen kultaista sääntöä monipuolisemmin. Muistavathan kaikki tuon?

Palaa takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi oltu yhdessä.

Bensiinikeitin on jautaa!

Se on hyvin tehokas, mikä on suuri mukavuustekijä ruokia ja juomia valmistaessa kylmissä oloissa, puhumattakaan lumen sulattamisessa. Ja tärkeintä on toimivuus pakkasista piittaamatta, päinvastoin kuin kaasukeittimillä, jotka toki ovat kaikkein kätevimpiä oikeastaan kaikkina muina aikoina, paitsi talvipakkasissa.

Eivät ole juuri tenukeitintä monimutkaisempia tai hitaampia käyttääkään, kunhan ensin oppii oman keittimensä jokuset pikkuiset niksit ja parhaat käytännöt kunnolla. Minä olin ne kaikki onneksi ehtinyt jo hyvin oppia ennen tätä keikkaa, vaikka moinen hienous oli itselläni ollut käytössä vasta edellisestä syksystä lähtien.

Tuohon perehtymisen myötä menin keskitalvella tekemään oikein kunnon testiajot monien erilaisten retkikeitinten kanssa, kolmella erilaisella polttoaineella ja vakioiduissa oloissa. Itse päädyin testaamaan, koska mitä moninaisimmat löytämäni ”keitintestit” olivat kyllä varsinaista mielipidehöttöä. Julkaisenpa nekin tiedot tässä joskus, kunhan ehdin artikkelin muotoon jalostaa.

Vanha kunnon Trangia on puolestaan talvioloissa hitsin hyvä, vaikka keveämpiä vaihtoehtojakin löytyy. Se nimittäin pysyy pystyssä lumilla helposti, ilman viritystä ja vaivannäköä, sietää hyvin tuulta ja taipuu joka touhuun. Vaikkei esimerkiksi monen ruuan ja veden keittämiseen tai paistamiseen olisikaan tarvetta, niin ainakin lumen kauhomisessa ja sulatuksessa useammille kattiloille on kummasti kysyntää.

Primus X2 polttaa bensiiniä Trangian keittimen sisällä, osana yhtä retkikeitinten testisarjaa.

Hiven aineita

Aineitakin on hyvä olla hiven mukana, joo. Kyllähän kunnon huiputuksia on esimerkiksi hienoa vähän juhlistaa. Oikeasti kyse on nyt kuitenkin suoloista, sekä hivenaineista, joiden täydennys on aivan pakollista kunnon rasitusta sisältävällä reissulla!

Minä olen vaikkakin yhä elävä, niin huono esimerkki tämän asian ymmärtämisestä ja hoitamisesta. Olisiko tämä ollut nyt jo kolmas retki, missä olen onnistunut vetämään osan lihaksistoani johonkin merkilliseen kramppitilaan joidenkin hivenaineiden hiipumisen vuoksi! Magnesiumista on luultavimmin ollut kyse. Niin harvoin kun niitä on sitten sattunut, olen aina onnistunut asian välillä taas unohtamaan – ja niin päätymään siihen taas sitten uudelleen vuoden parin välein. Jopa siitäkin huolimatta, että kokemukset ovat välillä olleet suorastaan pelottavia.

Niinhän pääsi sitten tapahtumaan tälläkin retkellä, missä vetelin elimistöäni (eikun sitä hemmetin ahkiota) hyvin suurilla tehoilla pitkät päivät ja päivästä toiseen.

Mutta nyt en kyllä enää lähde minnekään ilman vitamiineja! Oma käytäntöni kaikilla yhtä päivää pidemmillä retkillä on nykyään sellainen, että osana aamiaista hulautan naamariini mukillisen monivitamiinitabletista tehtyä kuplajuomaa. Niitä on olemassa Beroccaa, Multivitaa ja vaikka mitä. Sellaisia, missä on jotakuinkin kaikki mahdolliset vitamiinit, fetamiinit, metallit ja muut suolat, mitä ihmisen koneisto voi edes periaatteessa toimimiseensa tarvita.

Leppoisuusmittari

Piippu se on mitä mainioin mukana kulkeva mittari tähän tarkoitukseen. Ainakin minulla, joka olen sellainen asian yhdenlainen ääriharrastaja. Nimittäin minulle on päässyt aikojen kuluessa piipun poltosta muodostumaan sellainen rituaali, josta on ainoastaan hienon hienoja muistoja. Ja yhtälö on sitten pikkuhiljaa kääntynyt niin päin, että piipun kanssa turaamiseen herää into vain silloin, kun sattuu joku juuri oikeanlainen paikka sekä hetki. Täysin olennainen osa tämän yhtälön toteutumisessa on kiireettömyyden tunne.

Kyllähän minä varmaan saisin piipullisen rakennettua, poltettua, putsattua ja paketoitua esimerkiksi varttitunnissa. Mutta jos on olemassa tieto tai edes tunne vain vartin olemassaolosta, ei koko fiilistä voi syntyä ollenkaan – edes maailman hienoimmassa paikassa. Tällaisilla eväillä minä nykyään poltan piipullisen ehkä 3–6 kertaa vuodessa.

En polttanut tällä talvivaelluksella. Vaikka se niin penteleen hieno olikin! Ilmeisesti vaan juuri sellaista kiireettömyyden ja leppoisuuden tunnetta ei sitten päässyt korvieni väliin kehittymään. Ei edes Hannukurun tai Rihmakurun kodissa, missä moinen olisi jopa saattanut olla mahdollista, näin jälkikäteen ajatellen.

Uudempi piippukaveri huilaa kaatuneen tammen rungolla.

Malkuksen oppeja

Alla olevat tekstit ovat vaelluskaverini kirjoittamia, vaikka koko artikkelin alla onkin blogin pitäjän puumerkki.

Liikaa muonaa ja paino aivan rajamailla

Muonaa aivan liikaa mukana – toisaalta kelit yllättivät, ja kaikki arviot nopeudesta edetä ylittyivät. Mutta paino oli kesäreittiä seuraillessa kaiken A ja O, sillä koko matka oli umpihankea. Yhtään lisää painoa ei tuolla reitillä olisi voinut olla mukana, ja nytkin jo hurjimmissa laskuissa rinkka tuntui.

Liukua olla pitää

Liukuva suksi sopii Suomen tuntureille parhaiten, vaikka Hokeillakin pärjäsi ja muutamissa paikoissa oli jopa hauskempaa kuin perinteisillä suksilla olisi ollut. Silti kunnon liukuvat sukset olisivat 95% matkasta olleet paras vaihtoehto.

Jyrkemmille rinteille puolestaan Hokkien kyvyt loppuisivat nopeasti, nytkin lasku Taivaskerolta hotellille kovalla lumella rasitti todella jalkoja, kun suksi piti saada kantilleen kovalla alustalla.

Mies, rinkka ja tumppisukset tositoimissa Repoveden Valkjärven jäällä.

Puhelimet eivät aina toimi

Lapissa kännykkään ei voi luottaa edes alueella, jossa kenttää on merkitty koko alueelle (tämäkin on tosin jo aiemminkin koettu, mutta ei aina muistu mieleen). Hyvä käytäntö on sopia missä nähdään jos eksytään, vaikka tarkoitus olisikin edetä samaa matkaa.

Sumu ja pilvet voivat yllättää

Huonolla näkemällä ylhäällä on ikävää, ja vähänkin pahemmassa paikassa vaarallistakin. Kivaa ei ole helpommassakaan paikassa, kun ei näe, ja tasapainoa joutuu hakemaan sauvoilla. (Tämä kuuluu ehkä kategoriaan kertauksen kertauksen kertaus, mutta tulipa taas todettua).

Talviset tunturiolosuhteet ovat välillä oikeasti haastavat. Kuva: M.Lindroos

Olosuhteiden vaihtelu

55 km matkalla koettiin kaikkea jäisestä korpusta upottavaan puuterilumeen. Välineillä pitää pärjätä näissä kaikissa, mukaan lukien yöpymisvarusteet. Nyt käytössä oli kota- ja tupaverkosto, mutta teltan kasaaminen pehmeään puuteriin olisikin ollut melko työlästä.

Kevättalvi on parasta vaellusaikaa

Monista opeista huolimatta reissu oli huikein vaelluskeikka tähän saakka. Lumen päällä liikkuminen oli jotain ihan muuta kuin varvikossa ja kivikossa hyttysten syötävänä tarpominen. Tunturit kirkkaassa kuutamossa ovat hieno näky, jota kesällä ei pääse näkemään.

Tunturimaasto juuri ennen hämärän putoamista. Kuva: M.Lindroos.

Hiljaa hyvä tulee

Alkuun haaveilimme tietysti jonkin kesyttämättömän erämaan valloituksesta, syysreissuilla kun ne ovat osoittautuneet hienoimmiksi paikoiksi. Onneksi kuitenkin testasimme niin Repovedellä kuin lähempänäkin, ja päätimme ottaa vain yhden askeleen ja valikoida laduttoman erämaan sijaan reitin, jossa saattoi valita valmiin latupohjan tai umpihangen. Olisi jäänyt reissu upottavassa hangessa lyhyeksi, ja kelin yllättäessä itselläni yöpyminen olisi ollut perin epämukavaa pelkän Fjellduken suojassa.

Mitä ei opittu

Ehkä tähän on syytä lisätä vielä muutamia asioita, joita olemme jo talviliikkumisesta tahoillamme oppineet ennen tätä reissua, kun molemmat olemme myös innokkaita off-pistelaskettelijoita. Tärkeintä tietysti on taito käsitellä suksia ja sauvoja maastossa. Hallita liike jyrkissäkin mäissä, ja ymmärtää riskit laskiessa.

Lumen käyttäytyminen on myös syytä tuntea ja ymmärtää, että lumi voi vyöryä. Aivan pienikin lumen siirtymä sopivassa paikassa voi saattaa varomattoman suksistelijan pahaan kiipeliin.

Nesteytystä ei pidä unohtaa talvellakaan. Kuiva pakkasilma kuluttaa nestettä nopeasti, ja juoda pitää jatkuvasti ja jo ennen kuin on jano – vaikka kylmä vesi ei pakkasessa houkuttelisikaan.

Sekin oli jo aiemmilta reissuilta opittu, että parhaiten tällaisesta reissusta saa irti, kun ei etene koko matkaa yhdessä porukassa. Luontokokemus on parhaimmillaan yksin, vaikka iltasella onkin mukava välillä jutustellakin, ja tarpeen vaatiessa apukin on kuitenkin lähellä. Television kauhusarjojen opit turmiosta erilleen lähdettäessä kannattaa ainakin vaellusreiteillä tupaverkostoon tukeutuessa unohtaa. Pikemminkin voi olla jopa riski edetä porukassa, jos se johtaa ajatteluun, että pitää vielä vähän jaksaa kun muutkin jaksavat. Voimien loppuminen talvella on eri luokan kriisi kuin kesällä. On parempi olla yksin hyvissä voimissa kuin ryhmän mukana huonossa kunnossa.

–Kari ja Malkus

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Kaikki sarjan osat löydät tästä.

Kauniin luonnon huumaa Salamajärvellä

Pohjanmaalla on harmittavan vähän kansallispuistoja. Tämä ikävä ominaisuus on toisaalta helppo ymmärtää, koska alueella on muuhun Suomeen nähden vähemmän dramaattisia ”kummastuksia”. Ei juuri ole rotkoja tai korkeuseroja. Jo 10 metrin kukkula tuntuu entisen merenpohjan päällä vuorelta. Onneksi länsirannikolta löytyy upeita hiekkarantoja, joissa hyvällä säällä pääsee nauttimaan värikkäistä auringonlaskuista.

Suuntasin auringonlaskujen ja hiekan sijaan Salamajärven kansallispuistoon syyskuisena, hieman sateisena päivänä. Puisto sijaitsee osittain Keski-Pohjanmaan puolella, joten tämä lasketaan pohjalaiseksi kansallispuistoksi?  Ideana oli tehdä päiväretki soille ja ottaa samalla pari kuvaa.

Kansallispuisto

Vuonna 1982 perustetun kansallispuiston pinta-ala on 62 neliökilometriä, ja se sijaitsee Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen maakuntien rajalla, Perhon, Kivijärven ja Kinnulan kuntien alueella.

Salamajärvellä, sekä lähellä olevassa Salamaperän luonnonpuistossa, on upeita luonnonmetsiä, joista edustavin on kansallispuiston pohjoispäässä sijaitseva Koirajoen aarnialue. Merkittävin suo on Heikinjärvenneva, jonka kupeessa sijaitsee lintutorni. Marjastajien iloksi soilla kasvaa karpaloa ja lakkaa. Alue kuuluu Suomenselän vedenjakaja-alueeseen, joka erottaa Perämereen laskevien jokien valuma-alueet Järvi-Suomen valuma-alueista.

Alueella on runsaasti metsäpeuroja, mutta minulla ei tullut vastaan ainuttakaan. Metsäpeura hävisi Suomen luonnosta 1900-luvun alussa. Nälkäiset suomalaiset kun pistivät peurat poskeensa. 70-luvulla Salamajärvelle siirretystä 10 peurasta on poikinut jo tuhatpäinen kanta. Lisäksi pohjoisesta alueelle on tuotu ahmoja, joista näkyy jälkiä siellä täällä. Ahma on peuran tapaan arka eläin, eikä helpolla näyttäydy ihmiselle.

Reittini

En ollut suunnitellut reittiä sen kummemmin, joten köröttelin autolla Koirasalmen luontotuvalle kysymään neuvoa. Saavuin paikalle noin klo 14 aikaan, ja tuvalla sain käteeni kartan, mistä katsottiin suuntaa.

Metsäpuro ja väistyvä vesisade

Lopulta päädyin seuraavaan: Koirasalmi – Heikinjärven laavu – Pyydyskosken laavu – Koirasalmi. Reitti on linnuntietä noin 10 kilometriä. Matkalla näkyisi komeita kivipeltoja, alueen historiasta kertovia tervahautoja, seesteisiä soita, puliseviä puroja ja tietysti järviä. Niin, ja toki useampi laavu ja tulipaikka, jos vaikka makkaran nälkä pääsee yllättämään.

Louhikkoa

Avokalliota ei juuri reitillä ollut, mutta kivikkoa kyllä. Alkumatkasta Koirajärven rannalla sai katsoa jalkoihin, ettei tarvitse kaatua turvalleen pöpelikköön ennen ensimmäistä makkaraa. Tervahautakin tuli vastaan polun haarautuessa Heikinjärvelle. Maasto muuttui suoksi, jota halkoivat lammet, purot ja louhikot. Tässä vaiheessa sade alkoi hellittää ja aurinko pilkahdella pilviverhon takaa. Koko reitti oli lähinnä kivikkoa tai pitkospuita.

Taivas repeää

Ensimmäisen tauon pidin Heikinjärven laavulla. Rannassa oli selkeä venepaikka, mutta itse venettä en ensin nähnyt missään. Kohta kaislikon keskeltä souteli laavulle 14-kesäisten kalannarraajien lauma.

Heikinjärven maisemia

Hetken levähdyksen, ja kolmen makkaran jälkeen, suunnistin soistuneen koivikon läpi kohti Pyydyskoskea.

Eteenpäin matka vie

Pieniä puroja virtaa ristiin rastiin ja tulipa vastaan pieni silta, josta oli auringon laskiessa pakko napata kuva.

Silta Pyydyskosken laavun tuntumassa

Pahkarämeen suolla rämpiessä meinasi jo tulla hätä, kun aurinko kerkesi uhkaavasti horisontin tasalle. Fiksuna miehenä olin jättänyt otsalampun autolle, ja matkaa oli vielä useampi kilometri. Lisäsin tahtia ja lopulta kerkesin juuri sopivaan aikaan Koirajärven rantaan kuvaamaan upeaa, koko taivaan värjäävää auringonlaskua.

Koirajärven maisemia

Hämärän saavuttua viittä vaille valmis täysikuu näyttäytyi ja valaisi matkan autolle. Hyvillä mielin suuntasin metallihevosen nokan takaisin kohti länsirannikkoa.

Kuu valaisee tummenevan illan

Yhteenveto

Salamajärvi on maastoltaan tasaista, mutta paikoin hyvin hyvin kivikkoista. En siis suosittelisi kohteeksi jalkavaivaisille. Eteneminen on paikoin hidasta, joten aikaa kannattaa varata runsaasti. Järvi-, suo- ja metsämaisemat ovat kuitenkin kohdallaan, vaikka korkeuserot puuttuvat. Salamajärvi kuvastaa minulle kansallispuistoista eniten sitä perinteistä suomalaista luontoa karulla kauneudellaan. Jokin näissä Suomen soissa ja metsissä saa ihmisen hyvälle tuulelle.

Esteettömästi kansallispuistoon voi tutustua lähinnä Koirasalmen rannoilla tietä pitkin. Palvelut löytyvät  Luontotuvalta: karavaanialue, kioski, vuokrattava sauna, käymälät sekä veneitä ja kanootteja vuokralle. Jos muksut eivät ole kokeneita eränkävijöitä, on Pienen Koirajärven (luontotuvan vieressä) ympärillä parin kilometrin pituinen luontopolku.

Salamajärvellä onnistuvat päiväretkien lisäksi pidemmät yön yli -vaellukset. Esimerkkinä 115 kilometriä pitkä Peuran polku -retkeilyreitti, johon saa tuhlattua jo useamman vuorokauden. Puiston eteläosassa on laavuja ja tulipaikkoja runsaasti, ja luoteisosassa yksi autiotupakin.

Mustan kullan aika

Vielä 1800-luvun puolivälissä terva oli Suomen Nokia, eli brändi ja vientituote. Huippuaikana satamista kuskattiin maailmalle vuodessa reilu 150 000 tynnyriä tervaa. Tervakauppa tyrehtyi, kun metalli korvasi puun laivojen rakennusmateriaalina. Tervahautoja löytyy alueelta useita. Retkipaikan mobiilisovelluksen avulla ne löytyvät helposti maastosta.

Alueesta muualla:

Esite: https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/salamajarvifin.pdf
luontoon.fi: http://www.luontoon.fi/salamajarvi
Koirasalmen luontotupa: http://koirasalmi.fi


Kartta Koirasalmen luontotuvalle | GoogleMaps: Koirasalmen luontotupa

ETRS-TM35FIN koordinaatit: N7013711.538 E390691.057

 

Luolaseikkailua ja retkiluistelua lasten kanssa Rantasalmella

Nousen isoista lohkareista muodostunutta rantaa loivasti ylöspäin kohti luolansuuta. ”UGH, UGH” kuuluu takaani. Käännyn nopeasti äänen suuntaan. Kaksi UGH:ia tarkoittaa nimittäin, että ”tarvitsen apua”. Se on minun ja 5-vuotiaan tyttäreni keksimää kivikautista kieltä, jota käytämme luolaseikkailuiden aikana. Lapsilla on kyllä ihanan pohjaton mielikuvitus, kunhan sen vain päästä valloilleen.

Olemme tulleet Rantasalmelle Lomakeskus Järvisydämen mökille vanhempieni ja veljeni perheen kanssa lomalle. Alustavien suunnitelmien mukaan meidän piti liikkua jäällä mahdollisimman paljon retkiluistellen ja pilkkien, koska maastossa ei ollut tänä talvena tarpeeksi lunta lumikenkäretkiin.

Tutkiessani karttoja huomaan kuitenkin, että Rantasalmen Porosalmi on täynnä luolia, ja osa niistä on varsinkin talviaikaa helposti jäältä käsin löydettävissä. Jututan myös Järvisydämen hyväsydämistä työntekijää tiskillä ja saan häneltä lisää vinkkejä luolista, joita ei ole karttaan merkattu. Venla-tytärtä ei tarvitse kauaa houkutella luolanmetsästykseen!

Ensimmäinen luola löytyykin melkein Järvisydämen pihasta merkatun luontopolun varrelta, joten paljoa vaivaa ei tämän kohteen tavoittamiseksi tarvitse nähdä. Luola muodostuu toisiinsa kiilautuneista lohkareista, mutta olemme kumpikin jo tästä löydöstä innoissamme, koska sisään mahtuu hyvin piiloon kahdestaankin.

Rinteeltä on hyvä ”vakoilla” tähystysaukoista ohi kulkevia ihmisiä, ja Venla alkaakin heti kehittämään tarinaa luolan asukkaista ja heidän elämästään. Tarkkaan mietitään, mikä luolan pohjalla olevista kivistä on ollut kivikautisen perheen pöytä ja mitkä tuoleja. Todellisuuden kanssahan näillä tarinoilla ei ole mitään tekemistä, mutta ne ovat osa meidän luolaseikkailuja.

Toinen löytämämme luola sijaitsee hieman kauempana luontopolun varrella, ja keskellä metsää oleva paikka on todella kaunis talvellakin. Kyseessä on leveä lippaluola, kuin luonnon laavu, joka tosin taitaa palvella nuotiopuiden ja istuinalustojen varastona tätä nykyä.

Luolan edessä on myös piknikpöydät ja kunnon nuotiopaikka, ja luolan päälle pääsee kiipeämään puisia portaita pitkin. Nämä nykyajan mukavuudetkaan eivät kuitenkaan estä lapseni mielikuvitusta lentämästä kivikaudelle. Taas leikitään luola-asukkaita ja minä saankin mukavan lepotauon leikkiessäni nukkuvaa neandertalilaista luolaan jätettyjen retkipatjojen päällä. Tämä luola on kyllä helppo kohde tulla lasten ja kunnon eväiden kanssa, joten suosittelen aloitteleville luolametsästäjille!

Retkiluisteluradalla voi edetä monella tyylillä. Kuva: Emmi Ryynänen

Seuraavana päivänä lähdemme retkiluistimien ja potkureiden kanssa etsimään Porosalmen päässä sijaitsevaa luolaa. Tämä retki ajoitetaan niin, että 1,5-vuotias käy vaunuihin päiväunille, ja minä luistelen vaunujen kanssa.

Luola on helppo tavoittaa näin kevättalvella, koska Järvisydämen retkiluistelurata menee aivan sen edestä, eikä lunta ole paljoa jäällä eikä maastossakaan, joten umpihankikävely jää minimaaliseksi. Nuorin nukkuu jäällä vaunuissa tyytyväisenä kun me muut kiipeämme ylös kalliolle.

Luola on iso lippaluola. ja sen seinämällä on hieno limenvihreä tai keltainen leväkasvusto. Näistä olen lukenut, että levä viihtyy erityisen ravintorikkailla kallionpinnoilla, mistä syystä niitä esiintyy usein vanhoilla uhripaikoilla. Tiedä sitten onko tämän kallion levä saanut voimansa uhriverestä, mutta oma mielikuvitus ainakin lähtee laukkaamaan näitä miettiessä.

Luola sijaitsee muutaman metrin korkeudella kallion seinämässä, ja sieltä on hyvät näkymät järvelle. Kohteena tämä on arvokas myös sen vuoksi, että luolan katossa näkyvät selvästi jääkauden aiheuttamat uurteet ja niistä kasvaakin kauniisti kallioimarteita alaspäin.

Porosalmen levein lippaluola sijaitsee Sikovuoren vieressä.

 

Retkiluistelusta sen verran, että se on loistava laji pientenkin lasten kanssa! Vaunuikäiset kulkevat helposti mukana varsinkin päiväuniaikaan, ja vaunuihin saa lisäksi mahtumaan vaihtovaatetta ja retkieväitä mukavasti. Vaunujen kanssa oli todella helppo luistella, ja itse asiassa alkuun ne olivat näin muutaman vuoden luistelutauon jälkeen jopa tarpeen pienenä tukipuuna. Sadesuoja on hyvä olla vaunuissa poutasäälläkin, koska selällä tuulee yleensä aina jonkin verran.

Myötätuulessa vaunujen kanssa luistelu on todella helppoa!

Linnansaaren retkiluistelureitit olivat ehtineet paikoitellen jo kärsiä plussakeleistä, mutta kun matkaan lähti tarpeeksi ajoissa yöpakkasten jälkeen, pääsi reitillä vielä etenemään vauhdikkaastikin.

Venla luisteli itse ”hokkareilla” osan matkasta käyttäen tukena pystymallista potkukelkkaa. Sitä pystyi aikuinen luistelusauvan pienen koukunmallisen teräsuojan avulla vetämään välillä perässään (kunnon koukulla varustettu puinen keppi olisi vielä parempi), mikä kevensi pienen tytön matkaa kummasti.

Koko perheen voimin tehdyn luistinretken kohteeksi on hyvä valita Kaarnetsaari (lähtö Järvisydämeltä), jossa on useita nuotiopaikkoja ja viikonloppuisin myös lettukahvio palvelee saaressa.

Venlalla apuna pystypotkuri. Kuva: Emmi Ryynänen

Lisää luolia löytyy retkiluisteluradan varrelta ihan Järvisydämen tuntumasta, ja käymme Venlan kanssa tutkimassa ne viimeisenä päivänä.

Pirunkirkonkallio on nimensä mukaisesti kunnioitusta herättävän korkuinen jyrkkä kallio, jonka seinämissä on useita erikokoisia lippaluolia. Rantalohkareilla ja kapealla (ja jäisellä) polulla kiipeily vaati jo jonkin verran tasapainoa, mutta tyttären mielestä tämä oli juuri sen takia hauskin luolakohde.

Paras luolista oli Pirunkirkonkallion alla ihan rantaviivassa ja itse asiassa kesällä varmasti osittain veden alapuolella oleva kiilautuneiden lohkareiden muodostama luola. Minäkin mahduin melkein seisomaan sisällä rantahiekan päällä, ja myös luolan yläpäästä pääsi ulos. Suurin kivistä muodostaa luolalle kaarevan katon, vähän kuin puolipallon, joten muoto on erikoinen. Tätä luolaa ei ole karttoihin merkattu, ja löysimme sen ihan vahingossa rantaa tutkiessa. Siksi se ehkä jäikin Porosalmen luolista kirkkaimpana mieleen!

Sijainti: N=6888490.112, E=568812.718 (ETRS-TM35FIN)

Kartta

Uusille urille, osa 4: Yksinkaksin tuntureilla, Hetta–Pallas-vaellus

Kahden aika kokeneen retkeilijän uusi aluevaltaus, talvivaellus tuntureilla kimpassa, mutta yksin kulkien. Kunnollisten valmistautumisten jälkeen. Pallaksen kevättalvinen tunturialue tarjosi retkeläisille parastaan. Tiukkoja taipaleita, auringonkimalteisia maisemia, kylmiä pakkasöitä telttaleireissä, kotien lämpöä ja paljon muuta! Tämä puolikas tarinasta kertoo taapertamisesta raskaan ahkion kanssa ja lumikengät jaloissa.

Retki tapahtui 23.–27.3.2016

Taustaa

Vaeltelusta ja telttayöpymisistä myös talvisaikaan on allekirjoittaneella lukuisia kokemuksia vuosikymmenten varrelta, mutta ainoastaan erilaisista viikonloppukeikoista yhden yön yli.

Tällaisia oli alettu ideoimaan ja suunnittelemaan jo loppusyksystä 2015. Meikä innostui tällaisesta vaelluksesta tosissaan sen jälkeen, kun oli ilmoittautunut ja tullut hyväksytyksi Suomen Ladun opaskurssille.

Alusta lähtien meillä kahdella oli melko perusteellisesti erilaiset ajatukset ja kiinnostuksen kohteet kyseisenlaiselle vaellukselle. Toisella tehdä vaellus nimenomaan ahkion ja rinkan yhdistelmällä, sekä niiden mahdollistamalla perusteellisemmalla varustuksella niin majoitteen, vaatetuksen, muonan, kuin monien muidenkin asioiden suhteen. Ja silloin tietenkin reitin valinta myös sellaiselle raskaammalle kuormalle sopivammaksi. Toisella taas halu vaeltaa mahdollisimman kevyesti varustautuneena, vain rinkka selässä, yli tunturien huippujen.

Varustuksen suunnitteleminen ja niiden sparrailu keskenämme onnistui mainion helposti sähköpostikeskusteluiden kautta, koska molemmilla on hyvät luettelot varusteistaan niiden painojen kera. Kun kyseessä on ensimmäinen laatuaan vaellus kummallekin, haluttiin ehdottomasti myös oikeasti testata monia asioita etukäteen, suunnittelun ja varustautumisen lisäksi. Koko valmistautumisesta on oma artikkelinsa nimellä Uusille urille.

Valmistautumista

Etelä-Suomen sekalaisesti etenevästä talvesta ja lumitilanteesta huolimatta minä ehdin tehdä pari testikeikkaa Meikon alueella rinkka selässä ahkiota vetäen. Molemmat kuljetuslaitteet likimain suunnitelluilla painoilla lastattuina ja etenemisen raskautta, sekä omia voimiani sellaisten kanssa testaillen. Hyvin raskaaksi ja voimia kuluttavaksi päädyin etenemisen toteamaan ja pulssimittarillakin varmistamaan. Ja ainakin juuri sellaisissa nuoskalumiolosuhteissa pidin esimerkiksi 10 kilometrin päivämatkaa jo erittäin haastavana suorituksena, aivan jo vähäisten korkeuserojenkin kanssa.

Ensimmäisen pienen testivaelluksen pääsimme suorittamaan yhdessä sunnuntaina 24.1.2016. Meikon alueen eteläosissa tallasimme täysin omia reittejämme myöten. Lumiolosuhteet sattuivat silloin olemaan vallan mahtavat, keskimäärin 40 senttiä höttöistä pakkaslunta, joka upotti koko ajan ainakin 30 senttiä niin suksien, kuin lumikenkienkin alla! Matkan mitta oli vain 5 kilometriä ja käytimme siihen yhteensä 3 tuntia 40 minuuttia kaikkine eväs- ja lepotaukoineen. Mutta vaikka nuo numerot saattavat näyttää surkeilta jonkun silmään, me olimme tuloksiin itse asiassa varsin tyytyväisiä! Koska ainakin osittain riittävän useiden taukojen vuoksi emme olleet ollenkaan uuvuksissa ja vaikutti hyvinkin siltä, että 10 kilsan päivämatka pystytään taivaltamaan jopa noin raskaissa olosuhteissa. Sisältäen kohtalaisesti korkeuserojakin, Meikolle tyypilliseen tapaan. Tästä on oma pieni juttunsa nimellä Meikon testi.

Sitten pääsimme vielä tekemään jopa kovasti odottamamme kenraaliharjoituksen Repoveden kansallispuistossa 4.–6.3.2016. Se oli aivan oman tarinansa veroinen kokemus, Talvinen kenraaliharjoitus Repovedellä, josta summeeraan tähän vain sen, että taas niissä vielä suurempien korkeuserojen maastoissa pystyimme oivallisesti etenemään noin 10-kilometrisiä päivämatkoja aivan niillä täysillä painoilla, joiden kanssa Lappiinkin lähdemme. Energia- sekä nestetaseet saatiin pysymään kohtalaisesti reilassa, laavu- ja telttayöpymiset sujuivat mukavasti ainakin pikkupakkasessa, jne.

Tämän varsinaisen talvivaelluksen ajankohtaa jouduimme erinäisistä syistä vielä säätämään pariinkin kertaan, mutta kolmas lopulta piti.

Yksi näkökulma

Tämä retkikertomus on kirjoittajan näkökulma retkeen, niinkuin on aina. Mutta tämä oli vieläpä keikka, missä kuljimme molemmat täysin itseksemme ja omia reittejämme, tavaten toisemme ainoastaan sovituissa leiripaikoissa. Niinpä tämä tarina kertoo pääasiallisesti ainoastaan minun taipaleistani ja kokemuksistani niillä. Kaverini Malkuksen seikkailut kesäreitillä yli kaikkien korkeimpien tunturien sisältävät tasan varmasti ainakin yhtä paljon kokemuksia! Hyvin erilaisia. Minä olen onnekseni päässyt niistä kohtalaisesti kuulemaan, mutta muuten voimme vain jäädä toivomaan, että hän kenties avaisi niitä joskus myös hiukan kirjalliseen muotoon, missä minä ne hirmuisen mieluusti julkaisisin tämän tarinan rinnakkaisversiona.

Matkalla pohjoiseen

Tiistaina starttasimme kaverini Malkuksen pihasta Espoosta hiukan ennen viittä. Minä olin roudauttanut itseni ja tavarani sinne taksilla Kirkkonummelta vähän aikaisemmin. Halusimme lähteä ajoissa, koska vielä tämän saman päivän iltana lähtisimme jo vaeltamaankin.

Tällaisen suunnitelman olimme laatineet, koska kaverini lomapäivien määrä oli rajattu, eikä meillä ole varmaa tietoa siitä, kuinka monta päivää päädymme Hetta–Pallas-väliä lopulta taivaltamaan. Mitään sinänsä mainion mukavia autojunalippuja ei ole tällaisille suunnitelmiaan pikasäätäville retkuilijoille tarjolla, vaan ne ovat kutakuinkin varatut jo seuraavankin pääsiäisen ajalle! Mutta auto onneksi kulkee mistä tahansa paikasta toiseen juuri millilleen sopivalla aikataululla ja vielä edullisestikin.

Mitäpä sitä osaisi enää sanoa klassista nelostietä Suomen läpi kiitämisestä? Ei mitään. Hettan Kodan kanssa olin jo etukäteen sopinut auton sinne jättämisestä ja kuljettamisesta Pallakselle. Kodan pihassa oltiin joskus neljän jälkeen iltapäivällä, ja likemmäs kolme varttia meni vielä paikan pitäjiä etsiessä, vaatteita vaihtaessa sekä varusteita lähtökuntoon viritellessä.

Varusteet ja miehet valmiina lähtöön Hettan Kodan pihalla, illansuussa.

Keskiviikko 23.3., Lapin lumille!

Pari minuuttia ennen viittä lähti karavaanimme kulkemaan, ensin poikki Ounasjärven ja sitten jatkaen leveää, koneella tehtyä latu-uraa Pyhäkero-viittojen osoittamaan suuntaan. Ensin tasaista maastoa läpi erilaisten soiden. Sitten pikkuhiljaa vaihtelevasti, mutta koko ajan hiljakseen ylöspäin nousten. Meikäläinen sai siinä jo hyvää esimakua tulevasta, puuskuttaen ylämäissä eteenpäin noin sataaviittäkymppiä. Joka on siis pulssilukema, perustuen vaan omaan pitkäaikaiseen kehontuntemukseeni, paljon myös pulssia mittaavien laitteiden kanssa lenkkeilystä. Yhden noin 4 minuutin mittaisen juoma- ja puuskutustauon tajusimme pitää tunnin taivalluksen jälkeen.

Hämäriä juttuja heti alkuun

Hämärä alkoi pikkuhiljaa hiipiä maille ja mannuille, mutta me jatkoimme tosi pitkään ilman valaisinten käyttöä, koska siellä oli hieno fiilis vaan sulautua erämaan rauhaan. Eteneminen oli myös helppoa tosi hämärässäkin tasoitettua latupohjaa pitkin. Isovaaran (eli Pahtavaaran) kupeessa näkyi peruskarttaan merkitty tulipaikka, jota kävimme oikein etsiskelemässäkin pienen lammen rantamilta, toiveajatellen siinä kenties olevan oikein laavu taikka kota, missä voisimme yöpyä. Muttemme me löytäneet edes mitään tulipaikkaa, joka varmaan makasi siellä jossain vähintään metrin paksun lumihangen alla.

Pian tuon etsinnän jälkeen Malkus halusi laittaa päälle otsavalonsa ja sen, sekä itäiselle taivaalle nousevan täysikuun valossa sitten tallustimme ja hiihdimme vielä puolisen tuntia. Puoli kahdeksan aikaan, varsin syvässä hämärässä saavuimme Pyhäkeron autiotuvan pihapiiriin, missä on myös erillinen latukahvilarakennus.

Pyhäkeron autiotupa seuraavan aamun valossa.

Pyhäkeron tuvalla – muttei tuvassa

Tuvassa asustelivat muistaakseni Puolasta kotoisin oleva nuori mies ja kanadalainen nuori nainen, joita käväisin lyhyesti tervehtimässä pihalle saavuttuamme. Me etsimme ja löysimme sitten kumpikin paikat teltoillemme muutaman kymmenen metrin päässä autiotuvasta ja kahvilarakennuksesta ja kaukana toisistaan. Käytimme joidenkin muiden leiriläisten valmiiksi kivikoviksi tallaamia paikkoja, missä oli myös merkillisiä, puolen metrin syvyisiä, suorakaiteen muotoisia monttuja.

Mutta löytyi niiden välistä juuri ja juuri tarpeeksi tilaa jopa minun aikamoisen pitkälle Kaitum 2 -teltalleni. Sen pystytys otti aika kauan aikaa siinä hämärässä, vähän väsyneenä ja sormet aivan kohmeessa koko ajan kiristyvässä pakkasessa. Mutta lopulta se oli pystyssä.

Ahkioretkeilijän ”tupa” samaisena pakkasaamuna.

Kannettuani kaikki varusteet sisälle telttaan sekä absidiin ja sisustettuani teltan alumiinifoliolla, makuualustoilla sekä makuupussilla, se tuntuikin yhtäkkiä aivan taivaalliselta paikalta! Aivan niin kuin siellä olisi ollut paljon lämpimämpi kuin ulkona kiristyvässä pakkasessa, vaikka ero luultavasti oli hyvin pieni tuollaisella tyynellä pakkaskelillä. Tuulisella säällä se ero sitten olisi oikeastikin hyvin suuri.

Telttaelämää napakassa pakkasessa

Molemmat asettuivat omiin leireihinsä, emmekä me tainneet juuri enää edes kommunikoida keskenämme leiriytymisen jälkeen, vaan kumpikin keskittyi välttämättömiin iltatoimiin. Eli ensin lämpimien taukovaatteiden päälle pukemiseen ja sitten ruuanlaittoon.

Minä viritin bensapolttimella varustetun Trangia-keittimeni teltan absidiin ja istuen itse sisällä teltassa lämpimien alustojen päällä, hoitelin kaikki ruoanlaitot ja syömiset kätevästi niillä sijoillani. Kaikkiin absidin reunoille laitettuihin varusteisiin ylsi siitä vain kurottelemalla. Tarvitsematta tunkea kuonoaan enää kertaakaan sinne kylmään ulkomaailmaan. Ai että miten mukavaa. Bensakeitin myös kuumensi vedet niin nopeasti, etten edes ehtinyt sillä aikaa valmistella voileipiä ja muita pikamakarooneilla terästetyn keittoateriani tykötarpeita.

Sisäelämää teltan tilavassa absidissa. Aamukuva tämäkin.

Kun keho oli kunnolla ravittu, ei kylmässä telttaleirissä ollut enää oikein mitään muuta tekemistä, kuin mennä maaten. Vaikka kello oli tuskin paljon yhdeksää enempää. Minä tosin en halunnut tehdä poikkeusta jo kauan sitten oppimiini iltarituaaleihin, joiden yksi olennainen osa on reipas liikkuminen ennen makuupussiin vetäytymistä. Jotta kehossa ja varsinkin sen ääreisosissa olisi reippaasti lämpöenergiaa, joka sitten lämmittää makuupussin. Niinpä juosta jolkuttelin latu-uraa ehkä puoli kilometriä eteenpäin aivan totaaliseen läähätykseen saakka ja kävelin sitten takaisin.

Mukava makuuhuone, jopa pakkasella.

Makuupussissa en sitten jaksanut enää edes kännykkää tutkailla, vaan laitoin sen latautumaan yön aikana vara-akkupaketista ja sijoitin molemmat makuupussin sisään.

Taival #1. Hetta-Pyhäkero. GE satelliittikuvalla. 8,1 km ja 2 t 30 min.

Torstai 24.3., aurinko nitistää pakkasen aamulla

Kirpeä pakkasyö. -20 astetta Hettasta aamulla tulleen koiramiehen mukaan.

Meikä heräsi neljältä ja nousi lopulta kuudelta. Aamiaistoimet tapahtuivat nyt teltan vierellä, ja aamupalan sisältö oli tupla-annos kaurapuuroa muistikkasoppa-annoksen kanssa, sekä mukillinen kaakaota plus kaksi jälkiuunileivän palaa runsaan meetwurstin ja juuston kera. Juustosiivut tosin olivat aivan umpijäässä! Elikkäs vettä ovat näemmä pumpatut täyteen ainakin nuo minun retkieväikseni ostamat (muistaakseni Kartanon) juustonsiivut.

Bensapoltin esilämmitysvaiheessa.

Erinäisiä hiihtäjiä ehti aamutoimien aikana mennä ohi ja pysähtyäkin. Aurinko alkoi nousta itäiseltä taivaalta. Kostuneet vaatteet sai sitten ripustettua kuivumaan pois vähäiset kosteutensa puiden oksille, yms. Samoin teltan kankaat, joihin oli kertynyt vähän hengityshuurua kylmän yön aikana. Yhdeksään mennessä saatiin kumpikin kaikki aamutoimet tehtyä, sekä leirit pakattua.

Vaeltajat lähtevät omille taipaleilleen

Nyt lähti reissumme etenemään siihen tyyliin, mitä oli ainakin osittain ajateltu. Eli kumpikin yksin, omia reittejään. Malkus lähti etenemään niinkutsuttua kesäretkeilyreittiä, joka kulkee yli Pyhäkeron tunturin. Minä puolestani talvista latureittiä, joka kiertelee kaikkein korkeimpia tuntureita. Tapaamispaikaksi olimme sopineet Pyhäkeron toisella puolen sijaitsevan Sioskukurun autiotuvan.

Tällaisena tunturimaasto kutsui kulkijoita ensimmäiseen varsinaiseen vaelluspäivään!

Minun vaellukseni lähti taittumaan ensin aika tasaista reittiä, joka sitten varsin pian alkoi kuitenkin nousta enemmin ja enemmin. Ja pikkuhiljaa sai punnertaa ylös aikamoisen jyrkkiä rinteitä, joita vaan jatkui ja jatkui. Kehon tehotaso asettui jonnekin 140–150 bpm:n maastoon, missä hiki puskee päälle oikein kovasti. Vähempää tehoa ei oikein millään osannut edes yrittää, koska jo tuonkin kanssa matka taittui aivan älyttömän hitaasti!

Lämmöntuotantoa pystyi onneksi säätämään aika hyvin kulkemalla paljain päin sekä käsin ja heittämällä kuoritakinkin ahkion päälle. Jonkun verran hiihtäjiä meni ohitseni noissa nousuissa, ja useiden kanssa sanottiin moikka tai vaihdettiin peräti joku sananen. Nämä olivat aivan valtaosin vanhemman polven kulkijoita, jotka sekä etenivät rauhallisesti, että omasivat vielä mukavia, kohteliaita käytöstapoja.

Ulkoilu on intensiivistä ahkion ja korkeuserojen kanssa

Tunnin ja kolmen vartin tarpomisen jälkeen pääsin ensimmäisen solan huipulle Pyhäkeron ja Karitsavaaran väliin, noin 520 metrin korkeudessa. Siellä oli tasaisempia taipaleita ja huikean aavoja, vitivalkoisia ylätunturien maisemia! Alamäkeäkin pääsi välillä menemään, mikä tuntui perin mukavalta vaihteeksi. Mutta sehän tietenkin kostautui hetipikaa, edessä näkyvänä jyrkkänä nousuna. Ennen sitä pidin viimein ekan vähän kunnollisemman juoma- ja evästystauon. Snäksejä vaan, ei sen kummempaa, ja vartti huilaillen ilman rinkkaa selässä.

Yksi maisema sieltä taipaleelta, läheltä Haaravaarankurua.

Sen jälkeen reitti nosti vaeltajaa kuormineen pikkuhiljaa, jatkuvan täysillä puuskutuksen kera Pyhäkeron ja Haaravaaran väliseen kuruun. Jonka nimi onkin sattumoisin Haaravaarankuru, ja huippukohtansa korkeus 542 moh.

Kymmeneksi kilometriksi viittaan merkitty lähtöpaikan ja välimaalin väli alkoi tuntua tosi pitkältä, ja jatkuva korkea rasitustaso kantaa veroaan jo parin tunnin jälkeen. Siitäkin huolimatta, että olin jo päässyt loivasti alaspäin johtavalle väylän osalle, joka tietysti helpotti menoa valtavasti. Mutta vähän hammastakin purren ja sadan metrin matkoja edessä kymmenet kerrat arvioiden sekä laskien, Sioskurun autiotupa tuli lopulta näkyviin. Ja kun sinne viimeiset sadat metrit raahustin, näin Malkuksen tähtäilevän minua kamerallaan.

Lounastauko Sioskurun tuvalla

Malkus oli vallannut terassilta mukavan aurinkoisen paikan. Siinä laittelimme itsellemme kunnon lounaat, keittelimme kahvit ja nautiskelimme vaeltajan elämästä parhammillaan. Porukkaa oli, tuli ja meni tuvalla vaikka kuinka paljon. Ahkion kanssa liikkuviakin näkyi olevan neljä taikka viisi, mutten kenenkään kanssa päätynyt juttelemaan.

Kunnollisen puolentoista tunnin tauon aikana tuumailimme jatkavamme tänään vielä etelän puolella nousevan Siosvaaran takana olevalle Tappurin autiotuvalle saakka. Sioskurun tuvassa minä en muistanut pysähdyksellämme käväistä edes kurkistamassa.

Luksuslounasleirissä Sioskurun tuvan terassilla.

Tiukkoja rinteitä ja tiimin hajoaminen

Lähdimme sitten päivän maalia kohti kiertäen Siosvaaran idän puolelta, missä ei korkeuskäyriä tarvitsisi välttämättä nousta ollenkaan. Minä olin kunnon ravintotankkauksen ja lepäilyn jälkeen taas täynnä virtaa kuin sähköjänis, ja eteneminen tuntui kerta kaikkiaan hyvältä.

Siosjoen etelän puolta edetessämme päädyimme kuitenkin aina vaan jyrkemmille rinteille, ja lopulta ei voinut tehdä muuta, kuin pinnistellä ylös pätkän aivan sikajyrkkää rinnettä. Se oli aivan siinä hilkulla, että voimat riittivät ahkion vetämiseen niin jyrkkää mäkeä. Lumikengät kyllä pitivät siinäkin koitoksessa niin, ettei edes pienintä lipsumisen alkuakaan ollut havaittavissa. Mutta tietynlaista riskiä moinen kyllä sisältää, sillä jos siinä sitten horjahtaisi tai jotain muuta sellaista tapahtuisi, sitten mentäsiin kyllä aika merkillisenä mylläkkänä alas rinnettä, ties vaikka jokeen saakka! Ja vähintäänkin ahkion aisat olisivat niin solmussa, ettei niistä enää mitään kalua saisi.

Punnerrus ylös jyrkkää joen penkkaa. Kuva: M.Lindroos.

Malkus jäi siinä vähän jälkeen, koska ilmeisesti hänen tumppisuksillaan ei niin jyrkkiä paikkoja pääse ollenkaan nousemaan.

Sen jälkeen löytyikin taas aivan mainiot loivat rinteet, joita pitkin minä päästelin menemään kevyttä, viistoa alamäkeä, jonka jälkeen pääsin jo kiertämään Siosvaaran itäpuolelle. Sieltä kun löytyi vielä helppoja reittejä vievät suksen jäljet, niin niitä lähdin seurailemaan. Taaksehan rinkan ja ahkion kanssa kulkija ei pääse katsomaan, muuta kuin tekemällä aikamoisen kaarroksen koko karavaanin kanssa. Eikä mitään myöskään pysty kuulemaan, lumen kovasti koko ajan rahistessa.

Sereeninen maisemakuva jostain sieltä. Haasteellisimmilta taipaleilta ei kuvia tullut.

Lopulta pysähdyin juomatauolle ja rupesin siinä ihmettelemään, ettei Malkusta näy eikä kuulu. Puhelimen pistin sitten päälle, koettaen hänelle soittaa, mutta ei ollut kentässä hän vissiin. Varttitunnin siinä odotettuani, en voinut mielestäni mitään muuta tehdä, kuin palata takaisin siihen paikkaan, missä vielä yhdessä kuljimme. Katsomaan, mitä oikein on tapahtunut. Onko joku varuste kenties mennyt rikki tai ties mitä? Onhan ikiaikainen eksyneen kultainen sääntökin se, että palataan takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi nähty.

Ahkiomiehen haasteelliset taipaleet

Niin siis tein, eikä se palaaminen ollutkaan ollenkaan hauskaa, koska aiemmin vauhdilla tulemani loivan alamäen taival oli nyt sitten ylämäkeä, joka ei mene tällaisen karavaanin kanssa nopeasti, mutta syö kyllä hitsisti voimia.

Lumijyrkänteen reunalle lopulta päästessäni näin jäljistä Malkuksen nousseen sen ylös kengillään ja jatkaneen sitten sukset jalassa jollekin oikoreitille. Mitäs meikäläinen sitten muuta, kuin lähti seuraamaan niitä jälkiä yli pienen tunturin alareunan harjanteen. Enpä ollut tosiaankaan perin hyvillä mielin siitä, että kaveri teki omille reiteilleen lähtemisen päätöksen itsekseen.

Hänen kevyemmällä varustuksella etenemänsä reitti osoittautui lisäksi liian haastavaksi minun karavaanilleni, ja jouduin kääntymään takaisin. Vähän päästä löysin itään päin laskevan, ehkä juuri ja juuri tarpeeksi loivan lumirinteen. Sen alasmeno osoittautui silti liian haastavaksi ja yhdessä kohtaa ahkio päätyi jo liian paljon sivulleni, niin että toinen aisa vääntyi vähän lisää mutkalle. Oli aivan hilkulla sekin, että se olisi kaatanut minut rinteeseen ja sen seurauksena olisi voinut mennä aisat jo sellaisille mutkille, että ahkio olisi ollut vetämättömissä. Huh huh!

Lähtiessäni sitten lopulta jatkamaan eteenpäin aiemmin löytämiäni suksen jälkiä, tuli puhelimeeni lopulta viesti ”Menen vähän ylempää ja hitaammin”.

Tauot pelastavat päivän

Eikun sitten latua eteenpäin, helppoa lievää alamäkeä. Tappurin kämppää en löytänyt ensin ollenkaan omassa puhelimessani olevasta kartasta. Lopulta pysähdyin koettamaan saada viestittyä Malkuksen kanssa ja selvittää, missä suunnassa se kämppä nyt onkaan minuun nähden.

Rauhassa eri karttoja katsellen sain kuin sainkin kämpän paikan selville, ainakin kohtalaisella tarkkuudella, ja lähdin etenemään sitä kohti noin lounaan suuntaan. Eteneminen oli tosi raskasta jatkuvaan lievään ylämäkeen, kun niillä main oli vielä aikalailla pehmeää luntakin hankikannon päällä.

Koska väsymys alkoi painaa jäsenissä jo oikein toden teolla kaikkien viimeisten edestakaisin säätöjen jäljiltä, aloin jo harkita etenemisen lopettamista tältä päivältä ja leirin pystytystä. Aivan hyviä paikkoja siihen oli kyllä joka puolella. Tietenkin suojattomia mahdollisesti nousevilta tuulilta, mutta kyllähän meikäläisen neljän vuodenajan tunneliteltta ja 40-senttiset lumikiilat sitäkin lajia tosi paljon tarvittaessa kestäisivät.

Tauon paikka lopultakin pikkuruisen harjanteen päällä.

Pysähdyin kuitenkin pitämään pienen evästauon yhden harjanteen päällä. Se palautti taas energian kulkijan jäseniin ja aivoihinkin. Sitten pian liikkeelle lähtöni jälkeen törmäsinkin Malkuksen suksenjälkiin, ja saman tien alkoi näkyä myös tupien profiileita puolen kilometrin päässä.

Kohta jo vedinkin karavaanini Tappurin kämpän pihaan. Malkus oli jo leirinsä pystyttänyt ja oli siellä ruuanlaittoaskareissa. Minä kävin ensin kurkistamassa tuvassa, jossa näkyi asustavan venäläinen perhekunta.

Ja siitä taukopaikaltahan jo siinsivät Tappurin savut etelässä, seuraavalla harjanteella.

Tappurin leiri metrin lumihangessa

Teltan paikan löysin minäkin aika läheltä kaverin leiripaikkaa, ja nyt oli sitten edessä teltan pystytys ekan kerran metrisen lumihangen päälle. Sehän otti sitten taas aikansa. Mahtavat norjalaiset lumikiilat toimivat täydellisesti ja helposti, mutta aika helkkarin hankalaa oli tehdä kaikki lumikengät jalassa. Mitenkään muutenkaan ei kuitenkaan voinut toimia, sillä kengät upposivat aivan liian syvälle, ja koko alueesta olisi tullut pelkkä reikäjuusto.

Malkus jo ruuanlaitossa valmiissa leirissään, kivasti männyn suojassa.

Kylläpä telttaleiri tuntui sitten taas hyvin mukavalle, kun se oli lopulta pystytetty ja ”sisustettu”. Lämpimät vaatteet piti heti vaihtaa ylle, koska ilma tuntui hitsin kylmältä, varsinkin kohtalaisen tuulen vuoksi.

Minun rasitustilani oli vissiin vähän liian pitkällä, sillä kaikki mukana olevat retkimuonat tuntuivat mahdottomilta syödä. Niinpä keitin itselleni tupla-annoksen kaurapuuroa ja mustikkakiisseliä, joiden nauttimisen jälkeen elämä alkoi taas voittaa.

Lumi suli vedeksi ja vesi kiehui bensiinikeittimellä mainion nopeasti. Sen käyttäminen on nyt saanut aina suun messingille sen jälkeen, kun lopulta pääsin eroon polttimen suuttimen ainaisesta tukkeentumisesta.

Ja meikäläisen leiri myös lopulta valmiina noin metrisen umpihangen päällä.

Jotain kahvia siinä tuli myös vielä keiteltyä ja juotua, mutta sen jälkeen alkoi olla vallan pimeää, eikä leirielämä enää jaksanut kylmässä innostaa, joten vetäydyimme vaan yöpuille kumpikin omaan telttaansa. Toki meikäläinen kävi ensin taas noin kilometrin mittaisella reippaalla kävelylenkillä kämppien ympäristössä, kehon lämpötilan nostamiseksi ennen makuupussiin kömpimistä.

Nietostuneita kinoksia Tappurin puuvajan ympärillä.

Rasitus- ja suolahaasteita

Makuupaikkani oli mukavampi kuin edellinen, koska olin polvillani muotoillut sopivan montun lumeen lantion kohdalle. Mutta nukkumisesta ei sitten tullutkaan mitään. Olo oli jotenkin kummallinen, kun lihakset värisivät vähän väliä, vaikka kylmästä ei tuntunut olevan tietoakaan.

Päättelin elimistön suolatasapainon olevan jotenkin vinksallaan, koska olen hikoillut pari päivää aivan simona, tankkaamatta mitään suoloja ja mineraaleja tilalle. Muuta en keksinyt, kuin pukea päällivaatteet takaisin ylle ja lähteä uudelle lämmittelylenkille, järsien matkalla pussillisen suolapähkinöiden ja kuivattujen ananaksen palojen sekoitusta. Lenkkeilin vielä pidemmälle ja kovemmalla vauhdilla kuin aiemmin illalla. Takaisin kävellessäni havaitsin pohjoisella taivaalla revontulia pienellä alueella. Tuon jälkeen makuupussissa oli vallan mukava olla koko yö.

Taival #2. Pyhäkero-Tappuri. GE satelliittikuvalla. 14,9 km ja 7 t 3 min.

Perjantai 25.3., kylmän leirin aamutoimet

Pitkäperjantai. Saas nähdä kuinka pitkä tai pitkän tuntuinen siitä tulee. Heräilin ties mihin aikaan aamulla ja nousinkin kuuden jälkeen. Aamutoimet tapahtuivat telttojen vierellä samaan tapaan kuin eilenkin. Teltat ja miehet olivat nyt vaan lähellä toisiaan. Minä sulattelin vettä päivän tarpeisiin lumesta, Malkus hiihteli täyttämään pullonsa vedenottopaikalta purosta, muutaman sadan metrin päästä. Kiirettä ei yritetty pitää, vaan tavarat ja leirit pakattiin rauhassa.

Pakattu rinkka aamun ripsutuksen jäljiltä.

Sisä- ja päälliteltat olivat keränneet taas kohtalaisesti jäähilettä pintoihinsa, mutta tällä kertaa ei ollut aurinkoa minkään kuivattamiseen, enkä jaksanut edes purkaa teltan osia erilleen, vaan mätin koko komeuden sellaisenaan pussiin edes sullomatta omalle paikalleen ahkion peräosaan.

Noin 9:20 olimme kumpikin valmiita ja läksimme päivän taipaleille. Malkus taas kesäreitille tunturien yli, ja minä talvireittejä myöten. Tavoitteenamme oli Hannukurun autiotupa, minne viitat kertoivat olevan noin 10 kilometrin matkan talvireittejä myöten.

Päivätaival yhtäsoittoa transsissa

Meikäläinen tarpoi ensimmäisen kilometrin matkan aivan tundraa myöten kohti edempänä kartan mukaan kulkevaa latureittiä. Se oli hyvä alkurutistus päivälle, koska lievä ylämäki ja pikkuisen upottava lumi pistivät elimistön reippaaseen liikuntaan heti alusta lähtien. Ja kun reittikin lähti heti nousemaan, täytyi heittää saman tien pipo, sormikkaat sekä takki ahkion päälle. Tosin pian sen jälkeen päädyin turisemaan parin vastaan tulleen hiihtäjän kanssa viitisen minuuttia, jonka jälkeen olin ihan jäässä.

Kyllähän lämmön sai sitten toki takaisin aika nopsaan ylämäen jyrketessä. Tämän päivän taipaleista on muistiini jäänyt äärimmäisen vähän merkintöjä. En tiedä johtuuko moinen mieleen jäävien paikkojen puuttumisesta, vaiko  siitä, että olin psyykannut itseni vaan paahtamaan eteenpäin tänään. En tainnut juurikaan pitää edes kunnon taukoja, mikä on tietenkin kertakaikkiaan typerää.

Ehkä tarvoin menemään jonkinlaisessa transsitilassa, jossa matka joka tapauksessa eteni. Yhden, varmaankin ainoan, kunnollisen tauon muistan. Se oli kunnollinen juoma- ja evästystauko, ottaen rinkan pois selästä ja istuen huilimassa tuulen tekemällä lumipenkalla jossain reitin korkeimmilla osilla. Siinä oli vähän pakkokin pysähtyä, vaihtamaan kaulalla roikkuva tyhjä juomapussi repusta täyteen samanlaiseen. Pysähdys jäi vartin mittaiseksi sen vuoksi, että siellä puhaltava tuuli sai kulkijan hyytymään.

Hannukurun kota, upeasti lumen peittämänä.

Keskimäärin loivaan alamäkeen lasketellen (huono termi ehkä lumikengillä kävelevälle, joka ei alamäistä paljoa etua irti saa) taittui sitten loputkin matkasta Hannukurun kämpälle. Vaikka koko taival oli mitoiltaan vain noin 9 kilometriä ja 3 tuntia, muistan varsinkin sen viimeisten kilometrien tuntuneen kerta kaikkiaan loputtoman pitkiltä. Eilisen päivän aika tiukille menneet rasitukset ja kenties suolaepätasapainotkin varmaan vaan yhä painoivat jäsenissä.

Hannukurun kämpällä

Jo ennen yhtä saavuin Hannukurun kämpän alueelle, missä selkeästä infotaulusta sekä ympärilleni katselemalla havaitsin olevan sekä varsinaisen autiotuvan erillään korkean kumpareen päällä, että alempana varaustuvan, kodan, apurakennuksia ja vielä uuden saunankin viereisen Haukkajärven rannalla.

Minä lompsin oitis sisään isoon kotaan, missä oli sisällä hyvin pimeän tuntuista ja vanhempi pariskunta syömässä eväitään hetki sitten sytyttämänsä takkatulen ääressä.

Kota kodiksi

Minä asetuin sinne taloksi, kaivaen laukusta esiin yhden kalikaksi jäätyneen makkarapaketin ja laittaen makkarat pikkuhiljaa sulamaan kääntyvän grillaustason päälle. Jotain pikaeväitä söin myös heti alkuun energiatasapainon varmistamiseksi.

Hiihtäjät lähtivät, ja minä jäin yksin pitämään yllä tulia, jotka rakentelinkin heti vähän suuremmiksi ja enemmän lämmittäviksi. Samoin levitin yöpymistarvikkeet ja muutenkin koko leiriarsenaalini kodan takaseinustalle, koska olin jo aikaa sitten päättänyt jäädä tähän leiriin. Antamaan toipumisaikaa keholleni, joka ei ollut tänään näköjään kovin hyvin vielä selvinnyt eilisestä rääkistä, buustattuna vielä tämänpäiväisellä.

Makkarat sulivat ja lämpenivätkin pikkuhiljaa, ja juuri sopivasti niillä näppylöillä myös Malkus saapui paikalle omalta reitiltään. Molemmat popsivat sitten innolla pari makkaraa suihinsa, ruisleipien ja muiden höysteiden kera. Vesipaikkaa etsiskelimme yhdessä, havaiten varsinaisen kaivon pumpun olevan poissa käytöstä. Autiotuvan takana olevan jokirotkon rinteestä löytyi sitten pieni puro, minne johti jälkiä. Siellä pystyi pikku lirusta täyttämään juomapulloja. Malkus jäi hoitelemaan täyttöjä, kun ei siinä yhtä ihmistä enempää voinut kerralla olla.

Ihana, lämmin kota yksityiskäytössä. Luksuksenkin tuolla puolen talvitelttailijalle!

Minä menin siksi aikaa kantamaan kodan puulaatikon täyteen koivuklapeja läheisestä vajasta. Malkus jahkaili aikansa jääkö tähän leiriin, vai jatkaako vielä tänään eteenpäin seuraavaan potentiaaliseen paikkaan. Päätyi lopulta lähtemään vielä eteenpäin joskus viiden, kuuden maissa, jotta huomisen taipaleesta ei tulisi liian pitkä.

Rauhallinen illanvietto yksin kodan lämmössä

Minulla oli sitten pitkä ja rauhallinen illanvietto jo vallan lämmenneen kodan ihanassa hämyssä – ja välillä savussa. Sillä sinänsä valtavan kokoinen sauvukuuppa ja järeä hormi eivät kuitenkaan jostain syystä aina pystyneet viemään savua ulos, vaan sitä pöllysi myös sisään. Hormin on pakko olla jotenkin kuristettu jostain kohtaa ja jostain kumman syystä. Eipä se savu kuitenkaan oikeastaan yhtään elämistä haitannut, sillä se majaili kodan korkeuksissa, jättäen alimmat pari metriä rauhaan huonoimpinakin hetkinä.

Iso takka on pikkuhiljaa lämmittänyt koko kodan.

Illan aikana tein jokusia kävelylenkkejä tämän hienon erätukikohdan lähiympäristössä. Kävin mm. tervehtimässä autiotuvan asukkaita kukkulan laella, päätyen juttelemaan varmaan ainakin 20 minuuttia siellä majailevien kahden eränkävijäneitosen kanssa.

Kodasta löytyneen kahvattoman teräsämpärin vein täyttymään puron putkenpään alle, potkittuani ensin pois jäästalagtiitit sen tieltä. Ja kävelin myös kerran puolisen kilometriä takaisin tulojäljilleni, mistä löysin pikkuriikkisen matkapuhelinkenttää sign-of-life -viestien lähettämiseen läheisilleni.

Muuten siis vain äärimmäisen rauhoittavaa oleilua yksin tulen äärellä ja nukkumaan vetäytyminen varmaan jo yhdeksän maissa. Sitä ennen oli päässäni kypsynyt etenemissuunnitelma huomiselle, sisältäen liikkeelle lähtemisen jo seitsemältä aamulla. Zzzzzzzz…..

Taival #3. Tappuri-Hannukuru. GE satelliittikuvalla. 8,8 km ja 2 t 53 min.

Lauantai 26.3.

Lankalauantai. Känny oli soimassa viideltä, mutten minä sitä tarvinnut, vaan heräsin ja nousin jo varttia ennen. Ensimmäinen aamutoimi oli tulien sytyttäminen, ja sitten vaan normaalit kuviot aamupaloineen ja pakkaamisineen.

Hyvin reilut aamiaiset sisääni tankkasin niin kaloreiden kuin vedenkin suhteen, edessä olevaan, rankaan päivään varustautuen. Tämän helpompaa ei aamutoimien hoitaminen olla voisi, kun ei ole telttaa pakattavana, tilaa löytyy kuin tanssisalissa eikä ole edes juttuseuraa, johon vähän väliä jäisi (mukavasti) kiinni.

Aikaisin taipaleelle

Tarkalleen seitsemältä kytkin ahkion vetoaisat rinkkaan integroituun vetovyöhön ja lähdin taipaleelle. Täysin valoisaa oli ollut jo ties kuinka pitkään, joten näköjään vielä paljon aikaisemminkin sitä voisi lähteä liikkeelle, jos haluaisi.

Tänään olisi siis ainakin meikäläisellä edessä koko reissun rankin päivä, niin kilometrien kuin korkeuserojenkin suhteen. Matka lähti etenemään Pallakselle johtavaa latu-uraa. Sen varrella noin 6 kilometrin päässä on Suaskurun kota, missä Malkuksen oli tarkoitus yöpyä.

Ihan reippaasti taival sujui pitkin vaihtelevaa, lievän mäkistä maastoa, missä ei ollut ristin sielua tähän aikaan päivästä. Eläinten jälkiä näkyi sen sijaan monenlaisia yöllä ripotelleessa, ehkä parin sentin lumikerroksessa. Yhdet pitkään latu-uralla kulkeneet muistuttivat käynniltään kovasti ketun jälkiä, mutta tassun koko näytti suuremmalta. Olisikohan voinut olla kyseessä naali?

Myös siellä täällä lumella makaavat erilaiset naavankiehkurat olivat yksi hienon erilainen mauste etelän kulkijalle. Ei voinut välttyä joskus tuumailemasta, että mikähän naavaparta täällä onkaan kulkenut yön pimeydessä taikka aamun hämärissä?

Maahiset ja muut sellaiset taitavat yhä asustella täällä tunturien mailla.

Suolaepätasapaino iskee taas

Mutta sitten alkoi tapahtua kummia. Vaikka miehen energiatason täytyi olla aivan tappiin asti täynnä vain parisen tuntia sitten mätetyn runsaan aamiaisen jäljiltä, reisilihakset alkoivat tuntua jotenkin oudoilta. Ryhtyivät nykimään silloin sun tällöin, ja tekemään ikään kuin pakkoliikkeitä!

Niin oli pakko vaan pysähdellä jatkuvasti ja järsiä vähän pähkinöitä sekä suklaanpaloja, vaikkei sellaisista kai voinut nyt puutetta olla. Sitä suolojen ja ties minkä hivenaineiden puutostilaa aloin taas epäillä, ja harmitti vietävästi, etten ollut tehnyt asialle mitään aiemmin! Pakkaamalla mukaan jotain sopivia täydennystabletteja tai edes pyytämällä lainaksi kaverilta, jolla niitä fiksusti aina on. Niin on muuten minullakin aina, tästä reissusta eteenpäin!

No, paljon lyhyitä taukoja pitämällä ja hyvin hiljakseen kävelemällä oireet pysyivät pääosin poissa ja matka eteni, vaikka hitaastikin. Noin 5 kilsan jälkeen tuli sitten eteen viitta muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle Suaskurun kodalle. Siellähän Malkus oli harjoittamassa aamutoimiaan likimain saman kokoisessa, mutta toisenlaisen konstruktion omaavassa kodassa, kuin ”minun” Hannukurun asuntoni. Eikä ollut yhtään ainutta ihmistä näkynyt täälläkään koko iltana taikka yönä.

Karavaani parkissa Suaskurun kodan edustalla.

Toinen aamu Suaskurun kodassa

Tässä minun oli tarkoitus tankata itseni uudelleen edessä olevia pitkiä taipaleita varten, mutta kun ei kerta kaikkiaan tehnyt mieli syödä yhtään mitään. Massiivisesta aamiaisesta kun ei ollut kulunut vielä kolmea tuntia enempää. Onneksi muistui sitten mieleen se ahkiossani oleva toinen makkarapaketti, joka oli jo sulanutkin eilisen illan ja yön aikana! Pari makkaranpötköä maistuivatkin sitten kumma kyllä oikein hyvin jopa meikäläiselle. Samoin Malkukselle. Vieläpä juustolla kuorrutetun ruisleivän kera.

Vettä sulattelin lumesta teho-Trangiallani, ja tämän varhaislounaan päätteeksi nautin vielä mukillisen kuumaa kaakaota. Tunnin ja kolme varttia kaikkiaan vietin siinä Suaskurun kodassa, ennen kuin taas suoriuduin matkaan noin kello 10:30.

Yksi taivaltaja mutustelee makkarabrunssia Suaskurun kodassa. Kuva: M.Lindroos.

Tosi päivän tosi taipaleet alkavat

Malkus jäi silloin vielä pakkailemaan omia varusteitaan, ennen lähtöään kohti sopimaamme seuraavaa tapaamispaikkaamme Nammalakurun majalla. Hänen reittinsä kulkisi sinne Lumikeron ja Vuontiskeron tuntureiden yli vievää kesäreittiä myöten.

Minun taipaleeni lähti rullaamaan oikein mainiosti moisen mahtavan lepotauon jälkeen. Mutta ei mennyt varmaan paria, kolmea kilometriä pidempään, ennen kuin matkan teko taas alkoi tuntua raskaalta ja hitaalta. Sitä tuli sitten diilattua jo tutuilla menetelmillä, eli arvioimalla edessä olevia sadan metrin matkoja ja laskien niistä, miten matka eteni. Kovin, kovin hitaan tuntuisesti. Siltä siis tuntui, vaikka navigaattori kertoikin näillä rensseleillä aikamoisesta 3,5 km/t keskinopeudesta.

Tasaisia taipaleita Sioskurusta etelään.

4,3 kilometrin taivalluksen jälkeen – joka kyllä taisi tuntua ainakin kaksi kertaa pidemmälle – reitti toi avoimen suon laitaan, missä oli vasemmalla poroaita. Kartasta ja viitoista tiesin siitä haarautuvan Nammalakurun kämpälle johtavan polun. Viitat näyttivät jo aika lohdullista etäisyyttä ensimmäiseen mahdolliseen kunnon taukopaikkaan, nimeltä Montellin maja. Se latasi intoa ja virtaa jo vähän väsähtäneeseen kulkijaan.

Kyllähän minä olin jo katsellut navigaattorini peruskarttaa ja havainnut, että tästä reitti lähtee nousemaan kunnolla tunturiin. Kaikki oli vaan pelkkää ruskeaa korkeuskäyrää. Mutta jotenkin en vissiin halunnut kunnolla sisäistää sitä, mikä oli edessä. Vaan annoin itseni nautiskella siitä kivasta, vain noin neljän kilometrin etäisyydestä jopa mahdolliseen tämän päivän taipaleeni päätepisteeseen, Montellin majalle.

Ensin piti kuitenkin päästä läpi siitä poroaidasta. Porojen esteeksi tehty siltarakennelma ahtaine portteineen oli ahkiokaravaanille mahdoton, mutta niin oli näköjään ollut edellisillekin kulkijoille. Siksi poroaita oli yhdestä kohtaa painettu matalaksi ja siitä minäkin pääsin juuri ja juuri yli, painaen sauvalla yhä noin 40 senttiä korkeaa muoviverkkohärdelliä alas ahkion keulan tieltä. Se oli kyllä viittä vaille selkänikamat toisistaan irti kiertävä suoritus.

Elämän kovimmat punnerrukset ylös tunturiin

Sittenpä reitin luonne muuttui totaalisesti. Ei mitään latu-uraa enää, vaan tunturin alarinteen nousua pitkin upeita metsäisiä maastoja. Mitään latupohjaa ei ollut, vaan joissain kohdissa erotti uuden pulverin alta suksien tallaamia nousujälkiä, joiden kohdalla hangen kanto ja luisto olivat hyvät. Kaikin paikoin sitä ei osannut seurata, ja silloin vetovastus oli kovempi.

Vaikka tosi jyrkkiä paikkoja alkoi tulla eteen tihenevää tahtia ja niissä joutui pitämään pysähdystaukoja tuon tuostakin reisilihasten liian hapottumisen estämiseksi, fiilis oli korkealla. Ja silloin on mukava mennä, riippumatta homman raskaudestakin!

Pieni tauko alarinteen alkuosissa, missä usko ja uho olivat vielä kovat

Pieniä juomataukoja pidin myös aika tiuhaan, samalla katsellen, miten laakso näkyi puiden välistä aina vaan kauempana alhaalla. Hannukurulla lyhyesti tapaamani ranskattaret painelivat ohitseni suksineen ja rinkkoineen. Hepä olivatkin ensimmäiset ja ainoat ihmiset, jotka olin koko tämän päivän taipaleillani tähän asti nähnyt!

Mutta nousu se vaan jatkui ja jatkui. Puiden alkaessa harveta ja kokonaan loppua, minä tsemppihenkeä ylläpitääkseni arvelin rinteen myös loivenevan. Mutta paskat se sitä tehnyt! Sitten alettiin nousta pilven sisään, jolloin kaukana ylhäällä häämöttävä reittimerkki näytti juuri siltä, että se oli viimeinen, koska sola jo taittui, peittäen seuraavan näkymistä. Ei ollut L. Ei ensimmäinen sellainen, ei toinen, kolmas, neljäs, eikä viides. Ja jokaisten reittimerkkien välillä jouduin pitämään ainakin 3–5 taukoa reisilihasten toipumiseen. Arvaa tuntuiko taival pitkältä!

Ja sitten niitä loputtomia loppunousun jaksoja pilvien sisässä.

Huippufiilikset Montellin majalla

Lopulta se solan huippukin tuli eteen siellä pilven sisässä, missä edes seuraavaa reittimerkkiä ei enää erottanut. Onneksi oli ne Ranskan tyttöjen suksien jäljet – jotka myös näkyivät vievän oikeaan suuntaan.

Solan korkeus oli 552 metriä ja poroaidalta ylös ähkymäni korkeusero 230 metriä. Alamäki oli sitten ihanaa, vaikkei siitä nyt sen suurempaa etua lumikengissä saa, kuin parhaimmillaan nollavastuksen vetämiselle tai jarruttamiselle. Silti kevyt jarruttaminenkin on äärimmäisen mukavaa vaihtelua.

Tuossa tuokiossa olin Montellin majalla, joka oli aivan pikkuruinen koppero paljaalla, lumisella tunturin rinteellä. Väkeä hääräsi joka puolella ympärillä monin verroin enemmän kuin olin koko reissun aikana yhteensä nähnyt. Erilaisia hiihtäjiä ja laskettelijoita kaikki tyynni.

Riisuttuani itseni ulos rinkasta, menin huilaamaan tupaan, joka oli täpösen täynnä väkeä. Jopa morjens-tuttujakin, ne ranskattaret. Nelisenkymmentä minuuttia siinä istuin laverin reunalla, avotakan lämmittämässä pikku majassa, rankan taipaleen rasituksista palautuen. Snäksejä järsien ja yhden puolen litran vesipussin tyhjentäen.

Evästystä Montellin majalla, voittajan fiiliksillä päivän kovien punnerrusten jälkeen.

Tavoitteena olevalle Nammalakurun kämpälle viitta kertoi matkaa olevan enää yksi vaivainen kilometri. Jonka siis tietenkin seuraavaksi tallustaisin, koska palautuminen tuntui täydelliseltä.

Jostain kummasta olin antanut itseni ymmärtää, että tämä oli se korkein paikka, mistä Nammalakuruun olisi pelkkä alamäkeä. No, ei ollut, vaan edessä oli vielä yksi kunnon nousu solaan, mistä pääsi sinne kämpälle. Mutta eipä tuo nyt kovin kummalliselta tuntunut enää kaiken aiemmin koetun jälkeen, ja vartin vaille kolme parkkeerasin kolonnani tuon aika uuden kämpän pihaan, missä näkyi myös olevan porukkaa kuin persialaisella torilla.

Montellin maja. Pikkuinen turvapaikka korkealla tunturissa.

Nammalakurun kämpällä

Sain paikan tuvan toisen pöydän ääressä, missä sitten vietinkin seuraavat vajaat kaksi tuntia. Taas kerran eivät pussikeitot sen paremmin kuin muutkaan retkimuonat tuntuneet keholle ollenkaan sopivan. Ratkaisuksi löytyi nyt pari järeää ruisleivän palaa salamimakkaran ja juuston kera, plus pari mukillista kahvia. Toinen omista emmeistä kiehuvaan veteen tehty Latte Macchiato ja toinen pannunpohjallinen oikeaa kahvia, jota sen keittäneet ystävälliset retkeilijät tarjosivat muille. Arvatkaas kenen käsi nousi nopeimmin pystyyn?

Hulinaa Nammalakurun kämpässä, kaverin saapumista odotellessa.

Aika ei pitkältä tuntunut, vaikkei Malkusta kuulunut. Jutusteltavaakin riitti yhden ja toisen retkeilijän kanssa, eniten neljän nuoren miehen seurueen jäsenten kanssa, jotka olivat siellä päiväretkellä jossain alamaastoissa sijaitsevalta mökiltään.

Aurinkokin pilkahteli välillä pilvien lomasta ja maisemat olivat niin mahtavia, että niistä piti ainakin pariin kertaan käydä ulkona kuvia napsimassa. Malkuskin saapui sitten, ryhtyen hän myös ruokailupuuhiin.

Loistavia talvimaisemia Nammalakurun kämpän edustalta.

Päivän viimeinen taival

Puoli viideltä läksimme vielä tämän päivän yhdelle viimeiselle legille, koska ei tuolla kämpän ympäristössä, puurajan yläpuolella näkynyt minkäänlaista järkevää paikkaa telttaleirin tekemiseen. Lisäksi kun kartan mukaan vajaan neljän kilometrin päässä on Rihmakurun kota, houkutteli se meitä puoleensa vastustamattomalla voimalla. Etenkin kun vaikutti olevan niin syrjässä ainakin kaikilta talvireiteiltä, että siellä pitäisi olla perin rauhallistakin.

Matka sinne vei juuri puurajan yläpuolella kulkevaa, merkittyä reittiä seuraillen, ja se oli kyllä aikamoisen rasittavaa etenemistä. Johtuen tasapuolisesti sekä yllättävän paksusta upottavasta, luultavasti tuulen kasaamasta lumikerroksesta, että Jäkäläkeron länsirinteen voimakkaasta kaltevuudesta. Jälkimmäinen väänsi joka askeleella lumikengät niin vinoon, että nilkat alkoivat hyvin pian voivottaa.

Juuri tuonne mekin pian menemme, kohti muhkeaa Pallastunturia.

Mutta sitä kompensoivat kyllä kerrassaan upeat, tykkylumiset maisemat! Ja eipä aikaakaan, niin jo pudoteltiin vaihtelevia rinteitä alas Rihmakuruun. Siellä meitä odotti komea kota, täysin autiona, juuri niin kuin olimme arvelleetkin.

Taival sinne oli hieno, mutta jalkoja rasittava vinoa rinnettä pitkin. Kuva: M.Lindroos.

Luksusleiri Rihmakurun kodassa

Tässä kodassa oli minulle niin kovin tuttu Jötulin pikku kamina, mihin Malkus laittoi oitis valkean ja sen jälkeen asetuttiin taloksi, kumpikin omalle seinustalleen. Ilta kului sitten lupsakkaasti kodan lämmetessä ja meidän sulatellessamme lumesta vettä kaikkia meiltä ja nurkista löytyviä, yhteensä viittä kattilaa käyttäen. Ja vieden kattiloita sitten ulos hankeen jäähtymään.

Vaikka säätila oli koko ajan lämmennyt retken alkupäivien pakkasista, illan mittaan virinnyt oikein navakka tuuli teki ulkoilmasta niin hyytävää, että kaverini puheet yöpymisestään ulkona pivipeitteen suojassa hiljenivät pikkuhiljaa itsekseen.

Rihmakurun kota. Ehkä hiukan syrjässä aivan pääreiteiltä ja siksi tyhjänä, kuten arvelimme.

Ilta-ateriaksi nautittiin minun tähän asti pihtaamani jättiannos kinkku-perunamunakasta, jonka olen joskus aiemmilla reissuillani todennut olevan maultaan ja koostumukseltaan lähempänä oikeaa esikuvaansa kuin mikään muu retkimuona. Vaikka juuri sellainen valmistuote on tämäkin, johon vain kaadetaan kiehuvaa vettä pussin sisään ja odotetaan. Saman tuomion sai muona kaveriltanikin, joka laittoi sen oitis omalle hankintalistalleen. Ja kaksi nälkäistä kulkijaa tulivat aivan kylläisiksi tuon yhden jättipussin sisällöstä.

Yhden operaattorin matkapuhelinkenttääkin löytyi tuosta kurusta kuin ihmeen kaupalla, ja Malkus sai meille jopa varattua huoneet hotelli Pallaksesta, vanhalta puolelta, huomisillaksi! Aivan unelmiemme mukaisesti, wau! Keskellä kauden kuuminta sesonkia, sen loppupuolella, alkoi siis kuitenkin jo tulla ainakin yksittäisiä huoneita vapaiksikin.

Puhdasta luksustelua Rihmakurun kodassa, Jötul-kaminan lämmössä.

Nyt oli sitten yhden huipennuksen paikka, koska kyseessä oli viimeinen leirimme tällä retkellä ja vaikka yksi päivämatka oli vielä jäljellä, koimme ehdottomasti jo selvittäneemme kaikki retken haasteet vallan liehuvin lipuin. Siksi kaivoin ahkiossa kulkeneesta varustekassistani, erilaisten polttoainepullojen seasta, yhden SIGG:in klassisimman värisen alumiinipullon, mistä lirautin kahteen miniskuuliseen rosterisnapsilasiin huippuviskiä, jota usein kuljetan mukanani erilaisia huiputuksia juhlistaaksemme. Tämän hienon vaelluksen huipulla olimme me nyt! Ja maljan nosto sille tuntui aivan juhlavalle.

Emmepä sitten tänäkään iltana jaksaneet pitkään kukkua, vaikka tuvassa, eikun kodassa, oli vallan lämmin, kamina pöhisi kotoisasti ja tuuli humahteli ulkona. Niinpä niin, jollei sellainen ala nukuttaa tosi pitkän vaelluspäivän jälkeen, niin mikä sitten?!

Taival #4. Hannukuru-Rihmakuru. GE satelliittikuvalla. 17,2 km ja 10 t 29 min.

Sunnuntai 27.3.

Pääsiäispäivä. Loppukiri.

Normaalit, leppoisat aamutoimet, sisältäen vielä lisää lumen sulatusta, että molemmilla varmasti riittää juotavaa päivän taipaleille. Puulaatikon täyttämisen ja kodan siivoamisen jälkeen pääsimme liikkeelle hiukan yli kymmeneltä, koska kiirettä ei pidetty. Muuten olisimme kenties hotellilla jo ennen kuin sieltä voisi edes huoneita itselleen saada.

Viitan lukemat olivat mukavaa luettavaa aamulla.

Pallasta kohti, kumpikin omia teitään

Malkus lähti hiukan aiemmin, ja itse Rihmakuruun varovasti laskeutumisreittiä etsiessäni näin hänen rauhallisesti tarpovan ylös vastapäisen Rihmakurunvaaran rinnettä, alkumatkallaan Pallastunturin yli. Minulla oli jo täydellinen voittajan fiilis päivän alkutaipaleella, joka vei minua loivasti laskien luoteen suuntaan, ensin halki täydellisten, avointen ja koskemattomien lumikenttien ja sitten alarinteen metsikön.

Lievä ylämäki ennen Nammalakurulta tuovalle talvireitille pääsyä tuntui jo aika raskaalta, mutta sehän sujui tietenkin vielä pelkän aamuhuuman voimalla. Samoin aution latu-uran tallaaminen tuntui ihan mukavalta, erityisesti koska mieli jo laskeskeli miten vähän kilometrejä enää onkaan jäljellä ennen lopulliseen maaliin pääsemistä.

Siellä Malkus nousee hiljakseen tunturiin. Siis tuo tumma piste kahden männyn välissä.

Niin tarpoelin tarmokkaasti ensimmäiset 3,5 kilometriä reittien risteykseen, missä tiesin olevan viitat eri suuntiin etäisyyksineen. Ja odotustasoni oli nähdä siellä esimerkiksi 7 km Pallakselle, koska Rihmakurun kodan luona oli ollut 10 kilsan kyltti. Mutta paskan marjat, sama 10 kilsaa oli vaan yhä jäljellä!

Luulot pois etelän vetelältä

Eli se Rihmakurun kyltti koski ilmeisesti jotain tunturin itäpuolelta kulkevaa reittiä, jota ei kyllä näy ollenkaan peruskartassa. Mutta eipä siinä muuta kuin tallaamaan. Ja aivan niin kuin varmistamaan, etteivät kaikenmaailman etelän vetelät pääse liian helpolla kuittailemaan näille tunturimaastoille, alkoi tuosta risteyksestä heti oikein tiukka ja muheva nousu! Siinä sain taas pitää tusinan taukoa, ettei reisiparkoja tulisi kovin pahasti hapotettua.

Satakunta metriä korkeuseroa siinä täytyi puuskuttaa 1,8 kilometrin matkalla, ennen kuin oli ylängöllä, jonka ainakin joku osa näkyy kantavan nimeä Laattaanjänkkä.

Onhan se tietenkin ihan oikein, että tuntureiden vaativuus on mitä on, ja etäisyydet pitää osata arvioida. Näin ajattelen nyt. Mutta en ehkä silloin, puuskuttaessani siihen hemmetin ylämäkeen ja aloittaen päivän kilometrien laskennan alusta siinä samalla.

Suojalumessa rämpimistä ylängöllä

Siellä ylängöllä säätila muuttui niin, että muikean vilpeä tuuli pisti laittamaan pipon ja sormikkaat heti päälle ja vetämään takin vetoketjun kiinni ylös saakka. Samoin tuo tuuli oli kasannut latu-uralle niin paljon lunta, ettei mitään latuja ollut monin paikoin näkyvissäkään.

Tällä osuudella alkoi olla paljon hiihtäjiä, joista aiempaan tapaan osa näytti olevan liikkeellä leppoisilla Lapin ja retkeilyn fiiliksillä, ja yhtä suuri osa pusersi eteenpäin pipo kireällä, otsa kurtussa ja suu tiukkana viivana. Tosissaan varmaan suorittivat jotain rituaalia.

Tajuamatta vielä sen enempää, havaitsin joskus jonkun hiihtäjän ryhtyvän raapimaan suksiensa pohjia ties millä tavoilla. Kunnes havahduin siihen, että käveleminen on jotenkin outoa. Isot lumipaakut tarttuivat lumikenkien pohjiin ja tekivät kävelemisestä sekä raskasta, että nilkkoja rääkkäävää.

Päästyäni metsän sisään, pois tuuliselta tundralta, pysähdyin sitten 7 km taipaleen kohdalla pitämään ensimmäisen kunnollisen tauon kahden reitin risteyskohdassa. Ensin kävin kevennyksellä vähän kauempana, sitten riisuin lumikengät ja kiinnitin ne ahkion päälle, jonka jälkeen keskityin snäksien syömiseen ja juomiseen. Siinä vajaan puolen tunnin aikana tapasin myös useampia hiihtäen retkeileviä, joiden kanssa tuli rupateltua mukavia. Kaikkia näytti kiinnostavan mokoma omituinen ahkion, rinkan ja lumikenkien kanssa liikkuva tarpoja, joten jutun juuri löytyi aina heti.

Loppumatkat kiidetään slickseillä

Sitten matka jatkui pelkissä Canada Bootseissa kävellen, ja meno muuttui samalla tosi paljon kevyemmäksi kuin lumikengillä! Koska väsymys ei nyt taas vaivannut, se tarkoitti ripeämpää etenemistä. Google Earth näyttää keskinopeuden nousseen vastaavalla osuudella noin 3,5 km/t vauhdista hiukan yli viiteen. Ja niin se loppumatka sitten eteni, uusin voimin ja innoin. Ainoastaan oikean jalan päkiän hiertyminen alkoi vähän vaivata. Mutta se kertoi kehitteillä olevasta rakosta vain pysähdyksen jälkeen uudelleen liikkeelle lähtiessä, turtuen melkein huomaamattomaksi taas kävelyn hetken jatkuttua.

Pallastunturi siintää siellä – ja hotelli Pallas on sen vasemmalle puolelle jäävässä satulassa.

Pallasta lähestyvät 4–5 kilometriä olivat paitsi lievää nousua sisältäviä, myös erittäin vaihtelevia maastoja, missä latureitti mutkitteli mahtavasti kaikissa kolmessa ulottuvuudessa. Pitkästymään ei päässyt, eikä tarvinnut tappaa aikaa etäisyyksiä arvioimalla, askelpareja laskemalla tai millään muullakaan tavalla.

Sen unohdin vallan sanoakin, että taivas oli auennut siniseksi suurin piirtein juuri silloin, kun meikäläinen kiersi Laukukeron takaa Pallaksen tunturikeskuksen lähistölle. Maisemat olivat huikeat ja vastapäisten Pallaskeron sekä Palkaskeron rinteillä näkyi leijahiihtäjiä, jotka oikein navakassa ja tasaisessa lounaistuulessa päästelivät siellä kovan lumipinnan päällä uskomattomia liukuja rinnettä ylöspäin – tai mihin suuntaan milloinkin! Tekisipä mieleni päästä opettelemaan tuota lajia!

Pallas-hotelli on saavutettu!

Minä parkkeerasin sitten karavaanini hotellin portaiden viereen, invapaikan reunalle. Ihan oikeasti parkkeerasin sen, peruuttamalla kaartaen, koska ei sitä siihen millään muullakaan tavalla olisi pois ihmisten tieltä saanut.

Huoneen sain kuitattua itselleni ja raahasin sinne myös rinkkani. Koska ”pyhävaatekassini” oli autossa parkkipaikalla, eikä Malkuksesta ollut tietoa, en viitsinyt vielä mennä saunaan. Vaan asetin itseni mukavasti hotellin baariin, muhkeiden maisemien ja kylmän oluen ääreen. Sekä kävin hetimiten hakemassa itselleni myös lounaaksi tarjolla olevan annoksen herkullista, kermaista lohikeittoa voileipien kera. Ei voisi enempää luksukselta mikään tuntua!

Saunan ja päivällisen huumaa

Malkus oli ehtinyt tänne jo ennen minua ja mennyt heti saunaan. Saatuani varusteeni autosta, minäkin menin nautiskelemaan kunnon pesusta ja löylyistä Hotelli Pallaksen reippaan kokoiseen saunaan. Siellä oli mukava myös vaihtaa kommentteja ja kokemuksia monenlaisten muiden hiihtäjien ja retkeilijöiden kanssa, kunnes sinne päätyi jotain paikallisia kantapeikkoja, joiden loputtomalta puhumisen tarpeelta ei enää hellinnyt yhtään taukoa kenellekään muulle.

Pallas-hotellin perinteinen ravintolasali, tyhjänä loppuiltapäivästä.

Vielä oli myöhemmin vuorossa seisovan pöydän päivällinen, joka maistui meille molemmille aivan erinomaisesti, vaikkei se mitenkään kovin ihmeellinen ollut. Tavallinen ja hyvä. Meille siinä tilanteessa huikea!

Taival #5. Rihmakuru-Pallas. GE satelliittikuvalla. 13,2 km ja 3 t 58 min.

Kotiin

Aamulla oli oma säpinänsä sen kanssa, että autostamme oli akku tyhjentynyt kokonaan. Mutta hotellin respa sai alle varttitunnissa avuksemme Anteron, joka päräytti paikalle isolla moottorikelkallaan, ja jonka pitkillä ja järeillä starttikaapeleilla tuo pikku pulma hoitui tuokiossa pois päiväjärjestyksestä.

Pallas-hotellin parkkialue aamun kelmeässä valossa, oman hotellihuoneen ikkunasta.

Kotimatkasta ei kannata mitään kertoa, pelkkää ajamisen posotusta halki koko Suomen. Tällä kertaa vähän läntisempää, Ylivieskan ja Tampereen kautta vievää reittiä, millä vältettiin kokonaan pääsiäisen paluuliikenteen aiheuttamat ruuhkat. Lähipiirille laitoin matkamme edistymisestä ja reitistä tällaisen hiukan vinoa herjanheittoa sisältävän viestin, jonka viimeisestä palasesta joku tietenkin voi ja saa vetää herneen nenäänsä. Yhteen sieraimeen sitten vaan, kiitos.

Meillä matka on edennyt lupsakasti. Ollaan eletty kuin Pellossa, vetäisty Pohjanmaan kautta ja käyty paistamassa makkarat kirkonraunioilla.

Lähtö Pallaksen luontokeskuksen edustalta joskus ennen kymmentä ja perillä Espoossa tasan kello 21. Kirkkonummella vähän myöhemmin.

Mitä tästä opimme?

Tästä ainakin meille sen tehneille mahtavasta reissusta kertyneet opit summeeraan erilliseen artikkeliin nimeltä ”Kantapään kautta”. Paitsi yhden ainoan jo tähän.

Niin kuin aina, vanha tuttu piippuni kulki mukanani koko matkan. Mutta enpä vaan yhtään piipullista siellä tullut polttaneeksi. Mikä aina kertoo minulle siitä, ettei sellaisia tarpeeksi joutilaita ja leppoisia hetkiä ole ehkä kovin paljoa sekaan mahtunut. Niin mahtavan upea kuin reissu muuten olikin, siinä oli vissiin koko ajan juuri tasan tarpeeksi tekemistä ja säpinää.

–Kari

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Allekirjoittanut retkeilee lumikenkien ja ahkion kera, retkikaveri Malkuksella on sukset ja rinkka. Aiemmat osat: Uusille urille, Meikon testi ja Repoveden kenraali.

Rytitupa ja Syötteen kansallispuiston talvireitit

Vietimme kolme päivää Syötteen kansallispuiston talvireiteillä 23.–25.2.2017. Jos olet aina halunnut päästä talviretkeilemään, mutta umpimetsä pelottaa, tai jos haluat päästä talvella päiväretkelle tuvan lämpöön, tässä on sinulle aivan mahtava kohde! Syötteen talvireitit ovat kuljettavissa mm. suksilla, lumikengillä, potkukelkalla tai läskipyörällä (fatbike). Läskipyöriä saa vuokrattua Hotelli Iso-Syötteeltä, ja muita välineitä löytyy vuokralle Syötteen luontokeskukselta. Luontokeskukselta saa myös talvireittien karttoja, sekä viimeisimmät vinkit reiteille.

Aloitimme matkamme hotellilta, josta saimme läskipyörät käyttöömme. Aamulla oli alkanut sataa lunta, ja reitin kunto hiukan epäilytti. Meillä oli rinkat selässämme, minulla vielä varsin painava, kiitos valokuvausvälineiden. Saimme luontokeskukselta kyydin rinkoillemme Rytituvalle asti, ja itse poljimme kevyin varustein moottorikelkan tekemää tuoretta jälkeä pitkin. Luontovalvoja Urpo oli niin ystävällinen, että lämmitti meille tuvankin valmiiksi!

Matkaa hotellilta Rytivaaraan tuli meille reilut 25 kilometriä, kävimme vähän muuallakin matkalla pyörimässä. Luontokeskukselta on noin 20 kilometriä Rytivaaraan. Kevyin varustein polkeminen oli todella helppoa. Tuntui, kuin olisi tyhjää polkenut. Luulisi leveiden renkaiden antavan kovan vastuksen, mutta päinvastoin. Loppumatkasta lunta oli jo tullut reilummin moottorikelkkauran päälle, ja saimme juuri ja juuri poljettua Rytivaaralle asti. Matkaan meillä meni varmaan noin 4 tuntia.

Vuonna 1852 Rytivaaraan rakennettiin pieni, vaatimaton mökki. Perustajaa ei enää tunneta, mutta 1860 Rytivaaran omisti Johan Karlbom. Muutamaa vuotta myöhemmin paikan autioittivat ankarat katovuodet, jolloin Rytivaaran asukkaat menehtyivät lapsineen muutamassa vuodessa.

Aikoinaan torppia ja mökkejä pystytettiin metsiin ilman lupia. Rytivaarasta tuli kuitenkin 1870 kruununmetsätorppa, kun Matti Kynsijärvi sopi Metsähallituksen kanssa torppasopimuksen.

Rytivaaran varaustuvasta löytyi vielä mielenkiintoiset Teo Sorrin kirjat: Syötteen poluilta ja polkujen varsilta ja Tarinoiden Syöte. Samat kirjat voi ostaa myös luontokeskukselta. Kirjoista löytyy paljon tarinaa Rytituvasta ja lähialueista. Todella mielenkiintoista luettavaa kynttilän valossa! Alueella kannattaa hiukan kierrellä ja käydä katselemassa rakennuksissa myös sisältä. Näin talvipakkasilla lähes metrisessä lumihangessa voi hyvin käsittää, kuinka haastavaa on varmasti ollut täällä aikanaan elää.

Luin juuri Syötteen kansallispuiston Facebook-sivuilta luontovalvoja Urpon käyneen Rytituvalla ja mitanneen siellä lumihangen paksuudeksi 120 cm.

Rytivaarasta löytyvät hyvät palvelut. Paikalla on kaivo ja sauna. Mikäs sen hienompaa, kun päästä pitkän päivän jälkeen myös saunomaan. Sauna on tuotu paikan päälle muualta, itse sauna on varmasti todella vanha ja verantaosa on tehty hiljattain laajennuksena. Saunasta irtosivat huippuhyvät löylyt. Vähän teki mieli mennä lumihankeen pyörimään, mutta orastavan flunssan takia jätin sen tällä kertaa tekemättä.

Varaustupa on myös siirretty tälle paikalle hiukan kauempaa. Tämä on varmasti hyvä järjestely, koska kaikki rakennukset ovat nyt samalla alueella. Tupa on tilava, hyvin eristetty ja lämpesi melko nopeasti (kiitos Urpolle).

Tuvassa on mahtava tunnelma. Kaminassa rätisee lämmin tuli, ikkunasta näkyy talvinen metsä. Minnekään ei ole kiire, ja aika tuntuu pysähtyneen. Taivas oli ohuessa pilvipeitteessä, mutta kirkkaimmat tähdet näkyivät sen läpi. Pieni revontulien loimutus näkyi myös puurajan takaa.

Varaustuvalta löytää paristokäyttöisiä lyhtyjä. Lyhdyistä tulee mukava tunnelmavalo, joten tuvassa ei tarvitse kyhjöttää pimeydessä. Tuvan lämmössä on helppoa nauttia. Tekemistä löytyy; kirjojen lukemista, karttojen tutkimista, saunomista, herkuttelua, kahvittelua, romantiikkaa ja välillä polttopuiden tekoa ja hakua. Tästä ei loma paremmaksi voi mennä.

Olimme sopineet Urpon kanssa, että hän tulee ajamaan kelkallaan reitin auki aamusella. Seuraavana päivänä oli alueella Syöte MTB Winter -tapahtuma, ja paikalle oli tulossa toistasataa läskipyöräilijää. Urpolla olikin kädet täynnä töitä, ja päätimme lähteä liikkeelle ennen reitin avaamista. Lunta olikin tullut reilusti, ja pyörällä ajaminen oli mahdotonta. Hiljaisessa vauhdissa pyörä suti tyhjää, ja nopeammassa vauhdissa painavan rinkkani takia eturenkaalta lähti pito, ja ohjattavuus hävisi välillä aivan täysin.

Ensimmäistä kertaa läskipyöräilylle tai ylipäätänsä retkipyöräilylle lähtevää suosittelen pakkaamaan vain kevyen repun selkään ja käyttämään pyörälaukkuja niin paljon, kuin mahdollista. Ajoasento ei ole mukava painavalla kantamuksella, jolloin painopiste muuttuu liian taakse.

Kokeilimme kuitenkin vähän väliä, jos pyöräily jo onnistuisi, mutta aina se päättyi lumienkeleiden tekoon. Moottorikelkkaura oli tamppautunut tiiviiksi, ja siinä pystyi kävelemään. Uralta pois eksyessään löysi kuitenkin itsensä vyötäröön asti lumeen hautautuneena.

Jatkuva kaatuminen ja hangesta nouseminen söi nopeasti energiaa. Tässä onkin varoituksen sana tälle reitille lähtijöille; varmistakaa alustan kunto ja muistakaa, että lumisateella saattaa reitti muuttua ajokelvottomaksi. Kun taluttaa pyörää rinkka selässään 20 kilometriä, saattaa monella huumori loppua.

Toraslammen autiotuvalle saapuessamme minulta olikin energia aivan loppu. Selvää oli, että meidän oli syötävä hiukan eväitä, ja pienen tauon jälkeen oli jatkettava matkaamme kohti Ahmatupaa. Urpo oli tullut vastaamme ja ajanut kelkalla meille uraa, mutta alusta ei ollut niin kovaa, että se olisi kunnolla sallinut pyöräilyn. Kuulemma isomman lumisateen jälkeen saattaa mennä pari päivää, että pohja tallaantuu taas kovaksi.

Toraslammelle emme uskaltaneet jäädä yöksi ilman manaajaa. Kävin hakemassa viereiseltä lammikolta lisää juomavettä, olimme jo juoneet kaiken vetemme. Nyt jaksoimme taas jatkaa matkaa.

Kerkesimme kuitenkin Ahmatuvalle (yllä) ennen hämärää. Ahmatuvalla on tästä edestä katsottuna vasen puoli varaustupa, ja oikea puoli kaikille avoin autiotupa. Ahmatuvalla on ollut talvisin myös munkkikahvila, ainakin hiihtoloman aikaan. Emme ihan kerenneet munkkeja ostamaan, mutta tupa oli vielä mukavan lämmin.

Hyvin nukutun yön jälkeen kävin munkkeja odotellessani katsomassa, mitä muuta täältä löytyy. Kaivosta puron varrelta olimme jo hakeneet illalla raikasta vettä, puron toiselta puolelta löytyy vielä Ahmakota ja sauna. Sauna kuuluu vain varaustuvan varanneille. Puuvajan vierestä löytyi vielä koirankopit.

Munkit syötyämme alkoi jo pyöräkin kulkemaan. Reitti Ahmatuvalta pääreitille oli hiukan haastava, mutta ajettavissa. Itse luontokeskukselle johtava pääura olikin sitten jo täydellisessä kunnossa. Päätimme jättää pyörämme kuitenkin alkuun Ahmakallion risteykseen ja käydä katsomassa, millainen se Ahmakallion näköalatorni oikein on.

Täytyy sanoa, että onni onnettomuudessa, edellisenä päivänä olimme muuttaneet suunnitelmiamme ja siirtäneet tämän visiitin tälle päivälle. Nyt oli lähes pilvetön taivas, ja en olisi voinut kauniimpaa päivää toivoa!

Tornilta oli aivan mahtavat näköalat joka suuntaan, kyllä talvinen Syöte on kaunis!

Emme olisi millään halunneet lähteä pois tornista. Aurinko lämmitti jo mukavasti, ja tuulestakaan ei ollut mitään tietoa. Talvisen maiseman ihailu on niin rauhoittavaa. Harmi, kun kotona Lounais-Suomessa ei enää talvea ole. Oli todella hämmentävää huomata, että me olimme ulkomaalaisten turistien kanssa samalla tavalla ihmeissämme talvesta ja sen eksotiikasta.

Loppumatka luontokeskukselle menikin helposti pyöräillen, maisemia samalla ihaillen. Syötteen talvireitit olivat aivan mahtavat! Pyörää taluttaessani meinasi alkaa jo hymy hyytyä, mutta viimeinen päivä taas lumosi täysin! Läskipyöräily harrastuksena kiinnostaisi kovasti, tästä lähti iso kipinä!

Karttalinkit:

HotelliLuontokeskus, Rytitupa ja Ahmatupa.

Tässä myös linkki tekemääni videoon.

Tämä on Pudasjärvestä kertovan juttusarjan kahdeksas osa. Juttusarja on toteutettu yhdessä Pudasjärven kaupungin kanssa vuosina 2016–2017. Sarjan aiemmat retkikertomukset ovat: Kupson kutsu,HampusvaaraRumavaaraVitikkoPortinojaVattukuru ja Syötteen mylly

Kummitteleva Syötteen mylly ja laavu, Pudasjärvi

Kävimme hiihtämässä Syötteen vanhalle myllylle 20.2.2017. Syötteen mylly on rakennettu 1800-luvun puolella ja se on ollut kyläläisten yhteisessä käytössä, yhteisillä mailla. Mylly on luovutettu 80-luvulla Pudasjärven kunnalle matkailukäyttöön, ja kunnalla on velvollisuus pitää myllyä kunnossa.

Myllyllä on paljon historiaa ja monta kummitustarinaa. Joillekin tarinoille on löytynyt luonnollinen selitys, mutta kaikkea ei ole pystytty selvittämään.

Syötteen mylly ja laavu sijaitsevat mainiolla paikalla päiväretkeä ajatellen. Talviaikaan 2,9 kilometrin hiihtolatu, Myllyn lenkki, kulkee laavun ohi, ja mylly on ladun toisella puolella. Lähellä sijaitsee myös Aten Kotakahvio, Kelosyötteen mökkikylä sekä muita hiihtoreittejä, joista voi yhdistellä itselleen sopivan pituisen hiihtolenkin. Kelosyötteeltä löytyy myös parkkipaikka. UKK-reitti kulkee myös laavun kautta.

Myllyn ovi on auki ja sisällä voi käydä kurkkaamassa, jos kummitus olisi paikalla. Tällä kertaa ei näkyviä hahmoja paikalla ollut, mutta vanhanajan tunnelman pystyi aistimaan sisällä myllyssä.

Soitin alueen vanhalle legendalle Atte Särkelälle, joka asuu lähellä myllyä, ja kyselin, onko hänellä tiedossaan mitään hyviä tarinoita myllyn alueelta. Ja hänellähän niitä oli! Yksi vanha tarina on ajalta kauan ennen sotia. Lähistölle oli Keihäsvaaran jyrkälle rinteelle hakattu ns. kuivaränni, josta tukkeja laskettiin alas edelleen tukinuittoon Säkkisenojalle. Kuivarännillä tapahtui onnettomuus, tukki osui yhtä miestä päähän ja uhri kuoli välittömästi. Mies haudatiin myllyn viereen ilman papin siunausta.

Syötteen mylly on kunnostettu ja kuulemma halutessaan sen saisi jopa takaisin käyttöönkin. Viimeksi myllyä on kuitenkin käytetty sodan jälkeen 40-luvulla, ja sen jälkeen käyttö on loppunut.

Yksi Atte Särkelän kertoma tapaus tapahtui itse myllyssä. Tarinan mukaan lähistön piika oli iskenyt silmänsä renkiin ja oli houkutellut rengin myllylle räiskäleiden paistoon. Piika oli keittänyt kahvit ja paistanut räiskäleet rengille, ja he olivat juuri aikeissa tehdä sitä kauneinta keskenään. Kuinka ollakaan, toinen piika oli kuullut myös aikeista ja oli tullut kurkistamaan myllyn ratista. Ratti putosikin lattialle ja rakastavainen kaksikko pelästyi kovasti, luulivat sitä itse piruksi. Kaksikko lähtikin karkuun kovaa vauhtia, ja ratin vahingossa pudottanut piika sai jäädä nauttimaan rakastavaisten kahvit ja räiskäleet.

Myllyn ohitse virtaa Myllyoja, ja myllyn kohdalla keväällä kohisee Myllykoski. Talvisaikaan koski pauhaa jään alla piilossa, ja myllyn rakennelmatkin ovat paksun lumipeitteen alla.

Sodan aikaan tällä alueella oli nähty venäläisiä desantteja ja heidän nuotiopaikkojensa jäämiä. Venäläiset olivat tulleet laskuvarjolla tiedustelemaan paikkoja ja yöpyneet useamman yön myllyn lähiympäristössä. Mitään vahinkoja ei Atte Särkelän tiedossa ollut, ja desantit olivat pysyneet pääosin piiloissansa.

Jäljistä päätellen Myllykoskella asustelee myös saukko. Myllykoski oli pääosin jäässä, mutta pieni kohta oli myös sulana. Jää ei varmasti ole kovinkaan paksua, joten en lähtisi kokeilemaan sen kantavuutta.

Alueella on ennen ollut myös myllysauna. Aikoinaan 50-luvun alussa eräs kyläläinen poltteli pontikkaa saunalla, ja poliisivat olivat saaneet tekijän kiinni verekseltään. Epäilty pontikanpolttaja oli joutunut “linnaan” ja suutuspäissään takaisin kotiin päästyään oli räjäyttänyt saunan ilmaan.

Kävimme läheisen nyppylän päällä myös katsomassa, miltä mylly ja laavu näyttäävät korkeammalta katsottuna.

Atte Särkelä kertoi myös tarinan ajalta, jolloin Iso-Syötteen vedenotolle etsittiin lähdettä. Tutkijat olivat kierrelleet talvisaikaan alueella useamman päivän ja olivat laskeutuneet viereseltä vaaralta myllylle. Toinen miehistä oli huomannut sauvan jääneen vaaran huipulle. Molemmat miehet harmittelivat tapausta ja kävivät kuitenkin ensin myllyssä. Suksille palatessaan miehet miettivät, että onpa inhottavaa lähteä sauvaa hakemaan, mutta hämmästykseen huomasivatkin sauvan olevan suksien vieressä. Miehet pelästyivät kovasti, kiiruhtivat Särkelän kotiin ja kysyivät kiihdyksissään, kummitteleeko myllyllä? Jos kummittelee, niin kummitus oli kuitenkin tällä kertaa kiltti kummitus. Kenties myllyllä on oma avulias tonttu, jota ei tarvitse pelätä?

Karttoja ja vinkkejä retkiin löydät luontokeskukselta. Sieltä löydät myös välineitä vuokralle, kuten suksien perässä vedettävän lastenistuinahkion.

Pudasjärven ja Syötteen alueella on hyvin dokumentoitu tarinoita myös Teo Sorrin kirjoihin. Luontokeskukselta löysimme kirjat: Syötteen poluilta ja polkujen varsilta ja Tarinoiden Syöte. Erittäin mielenkiintoista luettavaa, suosittelen!

Karttalinkit parkkipaikalle ja myllylle.

Tämä on Pudasjärvestä kertovan juttusarjan seitsemäs osa. Juttusarja on toteutettu yhdessä Pudasjärven kaupungin kanssa vuosina 2016–2017. Sarjan aiemmat retkikertomukset ovat: Kupson kutsu, HampusvaaraRumavaaraVitikkoPortinoja ja Vattukuru.

Vattukurun lumikenkäilyreitti ja laavu, Pudasjärvi

Syötteen kansallispuistosta löytyy kaksi mahtavaa lumikenkäilyreittiä, Teerivaaran kierros ja Vattukuru. Kiersimme Vattukurun luontopolkua mukailevan lumikenkäilyreitin kauniina aurinkoisena päivänä 22.2.2017. Parkkipaikka on aurattu talvisinkin ja se löytyy tästä karttalinkistä.

Lumikenkäilyreitti on 2,1 km pitkä ja soveltuu hyvin lyhyeksi päiväretkikohteeksi. Olosuhteet kannattaa tarkastaa etukäteen vaikkapa luontokeskuksella käymällä. Lunta oli metsässä n. 70 cm, mutta polku oli tallottu niin tiukaksi, että päätimme lähteä matkaan ihan vain kengät jalassa. Päätös oli lopulta oikea, lumikengät olisivat olleet tällä kertaa liioittelua.

Sää oli mitä parhain. Kymmenisen astetta pakkasta ja aurinko paistoi pilvien välistä. Kuten syystarinasta voit lukea, reitti on monipuolinen ja alku kulkee naavaisten kuusien välissä kiemurellen. Ihmeteltävää riittää, ja kauniina talvipäivänä voisi reitillä viettää tuntikaupalla kamera kädessä. Uutta lunta oli satanut hieman puiden oksille jo aikaisemmin pudonneiden tilalle. Kaikkialla oli puhtaan valkoista.

Reitti kulkee aluksi kohti Lehtovaaran huippua. Ennen huippua polku kuitenkin kääntyy alas kohti Vattukurua. Alamäkeen kävellessä tuli vastaamme kaunis aukio, ja aurinko lämmitti punaisia poskiamme. Jäimme ihastelemaan kaunista näkyä.

Lopulta saavuimme kurun pohjalle ja paikan kauneimmasta kohdasta löytyi myös Vattukurun laavu. Laavulle ei ollut jätetty puita tai sytykkeitä, yleensä niitä ei suosituimmilta laavuilta löydäkään, koska kaikki retkeilijät eivät tunne laavuetikettiä, ja toisaalta monella ei ole mukanaan puukkoa. Teimme kuitenkin tulet ja kannoimme hiukan puita laavulle. Teimme myös sytykkeitä seuraaville vierailijoille.

Laavulla oli mukava istuskella teetä hörppiessä. Kauniit maisemat avautuvat suoraan laavulla istuvalle. Laavun vieressä kulkee myös puro, josta saa raikasta vettä. Vesiä ei erikseen tarkisteta, ja vesi suositellaan keitettäväksi ennen käyttöä. Otimme teevedet suoraan purosta, puron reunalla saa olla tarkkana, koska lumivallit voivat sortua. Näimme myös yhden lumikenkäilijän sortuvan läpi lumen suoraan puroon.

Vattukuru on kyllä todella kaunis ja tuli mieleen, että tämän paikan kyllä haluaisi nähdä kaikkina vuodenaikoina. Jylhät kiviset rinteet ovat todella jyrkät ja ylväät. Jäätiköiden sulamisvesivirrat ovat aikoinaan muovanneet tämän luonnon taideteoksen. Keväällä reitti saattaa olla vielä mielenkiintoisempi, kun kasvillisuus vaihtelee reitin varrella todella monipuolisesti.

Koska kyseessä on luontopolku, on matkan varrella opastauluja, jotka kertovat paljon kurusta. Opastaulut kannattaakin tavata läpi ja aina on mukava oppia uusia asioita. Tänne polulle tulemme varmasti käymään joskus uudemman kerran.

Karttalinkki parkkipaikalle.

Tämä on Pudasjärvestä kertovan juttusarjan kuudes osa. Juttusarja on toteutettu yhdessä Pudasjärven kaupungin kanssa vuosina 2016–2017. Sarjan aiemmat retkikertomukset ovat: Kupson kutsu, Hampusvaara, RumavaaraVitikko ja Portinoja.

Kaupunkia ja luontoa Seinäjoen Kyrkkärillä

Kyrkösjärvi on Seinäjoen keskustan kupeessa sijaitseva tekojärvi. Paikallisten kyrkkäriksi kutsuman ja lähialueen ainoan järven monille näköalapaikoille pääsee liikkumaan esteettömästi. Kyrkkäriä kehystävät rannat ovat toistensa vastakohtia. Länsiranta on kauniiden luonnontilaisten metsien aluetta. Itärannalla järven pohjoisosaa kaunistavat asuntomessualueen viimeistellyt talot ja pihat, ja eteläosan itärantaa leimaa betonisen harmaa voimalaitos.

Kyrkkärin kierroksella järven ympäri

Kyrkösjärven pääsee kiertämään ympäri jalan, pyörällä tai talvella hiihtäen. Reitti muodostuu poluista, hiekkateistä ja lankkutiestä. Se kulkee Seinäjoen ja Ilmajoen kuntien alueella. Järven kierron voi aloittaa useammasta pisteestä. Suosituimpia ovat pohjoispään uimaranta ja Kyrkösvuoren parkkialue, joille kummallekin pääsee Kyrkösvuorentietä pitkin. Uimaranta on tien varressa heti sairaalan jälkeen, ja Kyrkösvuori tien päässä.

Järven kiertävän reitin pituus on 18,7 kilometriä.  Kyrkösvuoren ja Kattilanvuoren alueilla mutkitteleva luontopolku kulkee osittain samaa reittiä järven kierroksen kanssa.

Maailman suurin puinen periskooppi

Vuoden 2016 asuntomessualue rajautuu Kyrkösjärveen. Järven kiertäjän kannattaa ehdottomasti pysähtyä messualueen rantaan rakennetulle tornille. 13 metriä korkea puinen näkötorni toimii periskooppina ja on täten samalla esteetön näkötorni.

Periskoopista näkyy kauas, vaikkei astuisi yhtään rappusta ylöspäin. Torni on saanut kansainvälisen arkkitehtikilpailun palkinnon SD Rewiew 2015 -kisassa.

Näkymä periskooppi -tornista etelään päin.

Pohjoisosassa peilityyniä auringonlaskuja, etelässä liikkuvia saaria

Järven pohjoisosa on usein kesäiltaisin peilityyni, ja aurinko laskee metsien verhoaman länsirannan taakse. Eteläosassa järveä on vaikea päästä paikkaan, minne ei näkyisi valtaisa sähkövoimalaitos.

Talvisin eteläinen Kyrkkäri saa jääpeitteen samoihin aikoihin kuin muut samankokoiset järvet. Pohjoispuoli järvestä sinnittelee sulana lähes läpi koko talven. Sulan veden salaisuus on pohjoisosan läpi virtaava sähkövoimalaitoksen lämmin lauhdevesi. Sula vesi pakkasaikaan saa aika-ajoin aikaan erikoisia luonnonilmiöitä. Voimakkaalla länsituulella ja pakkasella aallot jäädyttävät rantakasvit sekä kivet paksuun jäävaippaan Frozenin Elsan tyyliin. Jääkuorrutteiset oksat ja muut rantakasvit ovat erityisesti auringonlaskussa todella kauniita.

Poikkeuksellisen pitkään jäättömänä pysyttelevä Kyrkkäri on monien vesilintujen tukikohta talvellakin. Tekojärvelle tyypilliset turvesaarekkeet ovat loistavia pesimis- ja suojapaikkoja linnuille kesäaikaan. Kyrkkärillä liikkuu aika-ajoin suuriakin turvesaaria. Yksi saarista nousi valtakunnallisiin otsikoihin kesällä 2016, ajelehdittuaan kovalla vauhdilla asuntomessujen ranta-alueelle.

Poikkeuksellisen pitkään tai läpi talven sulana pysyvä järven pohjoisosa on lintujen suosiossa.

Järven ympärysmatkalla voi pulahtaa uimaan kahdella uimarannalla. Vielä pidempää reittiä kaipaava voi esimerkiksi Latulaavun kohdalta jatkaa matkaansa 33 kilometrin mittaiselle Ilkan polulle Ilmajoelle. Lisää kuvia Kyrkösjärveltä löydät esimerkiksi Kuvakulmilla.com -blogista.

Lue myös juttu Kyrkösjärven luontopolusta tästä!

Kartta Kyrkösjärven uimarannalle. N=6966802.741, E=286323.698

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Pöllö ja tähtitaivas: Lotjan ja Portinkurun maisemissa Pudasjärvellä

Halusimme päästä hiukan eräilemään Pudasjärven seudulle, Syötteen kansallispuiston rajoille. Kohteeksi valikoitui Portinojan laavu ja naavaiset lähimetsät. Lähdimme matkaan 21.2.2017 ja vietimme yhden yön laavulla yöpyen.

Puron ylitys onnistui helposti moottorikelkkauran sivusta.

Talvella kaikkia pienempiä teitä ei aina aurata, mutta tällä kertaa pääsimme lähelle laavua auton kanssa. Auton saimme parkkiin kätevästi leveämmälle kohdalle tienristeykseen. Risteyksessä oli kyltti merkitylle maastopyöräreitille. Laavun ohi kulkee myös UKK-reitti. Laavu löytyi melko helposti puhtaita hankiakin pitkin kuljettuna, mutta täällä on maastossa helppo eksyä. Näkyvyyttä on yllättävän lyhyesti, ja vaaratkin ovat niin loivia nousuiltaan, ettei niitä oikein näe kulkiessaan.

Portinojan laavu sijaitsee todella kauniilla paikalla.

Saavuimme Portinojan laavulle liukulumikengillä. Kulkuvälineemme osui nappiin, ja maastossa oli nopeaa ja vaivatonta suksia eteenpäin. Hankikanto oli yllättävän hyvä, vaikka hangen päällä oli paljon puuterilunta. Suksi upposi lumeen muutamasta sentistä kymmeneen senttiin paikasta riippuen.

Pudasjärvellä saa vuokrattua liukulumikenkiä ja lumikenkiä ainakin luontokeskukselta.

Portinojan laavun vieressä on puro, josta saa raikasta vettä.

Syötteen vedet ovat puhtaita ja juomakelpoisia. Vesiä ei kuitenkaan erikseen tarkisteta, ja juomavedet suositellaan keittämään ennen juomista. Myös suodattimet ovat toimivia, mutta talviaikaan saattavat jäätyä helposti. Luonnonvedet saattavat saastua väliaikaisesti esimerkiksi erilaisista bakteereista, joten suoraan purosta juominen on aina riski. Me olemme tämän riskin usein ottaneet, ja nytkin joimme raikasta purovettä suoraan kuksasta.

Petäjä-Lotjan reunaman moottorikelkkareitillä.

Jätimme rinkkamme laavulle, otimme vain välttämättömimmät tavarat mukaamme ja lähdimme hiihtoretkelle liukulumikengillämme. Suunnitelmana oli Petäjä-Lotjan ja Lotjan huipun jälkeen laskeutua Portinkurun pohjalle ja siitä takaisin laavulle. Reitin pituudeksi arvioimme noin 10 kilometriä. Alkuun tein heti virheen suunnistamisessa ja lähdimme hiihtämään väärää moottorikelkkauraa pitkin. Reitti tuntui jotenkin väärältä, ja parin kilometrin hiihtämisen jälkeen oli meidän pakko varmistaa sijaintimme GPS:n avulla.

Aloittelijamainen virhe heti alkuun melkein alkoi harmittamaan, mutta näimme nyt hienoja paikkoja reittimme ulkopuoleltakin. Lopulta nousimme oikeaa moottorikelkkauraa kohti Petäjä-Lotjan huippua. Matkalla oli hakkuuaukio, jolta aukesivat mukavat näköalat aina Iso-Syötteelle asti.

Petäjä-Lotjan ja Lotjan vaarojen välissä on satumainen suo.

Petäjä-Lotjan huipulta ei enää näkymiä auennut. Varmistimme sijaintimme GPS:n avulla, huipulla olimme, mutta metsä esti näkyvyyden. Jatkoimme matkaamme kohti Lotjaa, näkyvyys ei ollut kovin hyvä ja korkeuserot niin loivia, että ilman hyvää suuntavaistoa, kompassia tai GPS-laitetta suunnistaminen on todella vaikeaa. Petäjä-Lotjan ja Lotjan huippujen välistä löysimme kauniin suon.

Jokin iso lintu korkeimman kuusen latvassa.

Etsiessämme Lotjan huippua huomasin oksien välistä jonkin tumman hahmon korkeimman kuusen latvassa. Pidempää teleobjektiivia ei ollut matkassa, vain 24–105 mm objektiivini. Lintu vaikutti melko suurelta, päätin päästä lähemmäksi. Pääsin hiipimään melkein suoraan kuusen alapuolelle, sain muutaman kuvan. Otus käänsi päänsä kohti minua ja se oli hiiripöllö!

Komea hiiripöllö katseli minua Lotjan korkeimman kuusen latvasta.

Objektiivini oli jo ihan jäässä, ja automaattitarkennus ei enää toiminut. Sain kuitenkin käsin säädettyä tarkennuksen suunnilleen kohdalleen ja muutaman tunnistettavan kuvan hiiripöllöstä. En ole ennen päässyt yhtä lähelle paikallaan olevaa pöllöä ja tilanne oli ikimuistoinen.

Hiiripöllöllä on pitkä pyrstö ja lentävä pöllö näyttää kauempaa katsottuna aivan haukalta.

Lotjan huipulla kävi sama kuin Petäjä-Lotjalla. Vaaran huipulla olemisen pystyi todentamaan vain GPS:n avulla. Lotjan huipulta lähdimme hiipumaan kohti Portinkurua, mutta huomasimme aukion lähellä Lotjan ja Välivaaran välistä pikkukurua. Aukiolta oli näköalat pitkälle, ja vaikka en hakkuuaukioista yleensä pidä, oli näköala mahtava ja aukiolle jätetyt kelot hienoja.

Hakkuuaukiolle oli jätetty komeita keloja pystyyn.

Ilta alkoi jo hämärtyä ja epäilimme, ettemme kerkiä enää Portinkurun pohjalle. Meillä oli kyllä otsalamput mukana, muttei niiden valossa juuri maisemia voi ihailla. Laskeuduimme kyllä lähelle kurua, ja näin kurun vilaukselta puiden välistä. Kuru näytti todella kauniilta, mutta kunnollisen valokuvan saaminen ei tällä kertaa onnistunut. Koska laavupaikka oli niin kaunis, luulen meidän vielä joskus kurulla käyvämme. Ehkäpä se olisi keväällä myös kaunis?

Portinojan laavulla on tunnelmaa. Tunnelma on parhaimmillaan yöpyjille.

Kerkesimme laavulle ennen pimeää ja saimme tulet helposti aikaiseksi hyvillä polttopuilla. Pakkanen oli hiukan yöksi kiristymässä, ja Ilmatieteenlaitos lupasi jopa -22 asteen pakkasia yöksi. Minulla on kunnollinen talvimakuupussi, jossa olen nukkunut yli -20 asteen pakkasissa, ja vaimollani on kaksi kolmen vuodenajan makuupussia päällekkäin. Se on myös toimivaksi todettu yhdistelmä, kun toinen pusseista on selvästi isompi, kuin toinen.

Viihdyimme laavulla todella hyvin. Pudasjärven seuduilta olimme kuulleet monia kummitustarinoita, selittämättömiä valoilmiöitä ja jopa tarinoita “räjähtävästä” järvestä. Nukuimme kuitenki niin sikeästi, etteivät yön pimeydessä kulkevat voimat saaneet meitä hereille.

Tämä on Pudasjärvestä kertovan juttusarjan viides osa. Juttusarja on toteutettu yhdessä Pudasjärven kaupungin kanssa vuosina 2016–2017. Sarjan aiemmat retkikertomukset ovat: Kupson kutsu, Hampusvaara, Rumavaara ja Vitikko.

Paikkoja karttalinkkeinä:

Auton pysäköintipaikka.

Portinojan laavu.