Laturetki Kolin kansallispuistossa

Kevättalven säät suosivat hiihtolomalla, ja silloinhan piti ulkoilla koko taakse jääneen pimeän vuodenajan edestä.

Kävin tyttäreni kanssa Kolilla hiihtämässä. Latureittiä miettiessä reitti Ukko-Kolilta Mäkrälle ja takaisin alkoi kiinnostaa, vaikka osa siitä on merkitty vaikeustasoltaan mustaksi. Uskoin molempien kunnon ja hiihtotaidon kyllä riittävän.

Alkumatka Ukko-Kolin parkkipaikalta Mäkränahoon on melkein pelkkää laskua. Sitten alkaakin reitin haastavin osuus. Puronlanahosta Mäkrän huipulle kertyy nousua 130 metriä. Erittäin jyrkät nousut pitävät huolen siitä, ettei suksea juuri luistateta. Kaikki jyrkemmät osuudet pitää kiivetä haarakäyntiä. Tässä on viimeinen pitkä ja jyrkkä nousu Mäkrän huipulle.

Kaiken hikoilun jälkeen maisemat palkitsevat hiihtäjän.

Lumi ja kuura oli kiteytynyt 1–2 senttiä pitkiksi “höyheniksi”.

Upean näköisiä, mutta todella vaikea saada kuvaa ilman kunnon makro-objektiivia.

Mäkrälle tulee myös kovaksi tallautuneita lumikenkäuria. Näitä pitkin voisi kävellä tähän aikaan talvesta myös ilman lumikenkiä. Välillä kenkä tosin uppoaa hieman, mutta pääosin kävely onnistuu.

Kaunista! Jos ei täällä kelpaa hiihtää, niin missä sitten?

Maisemia Mäkrältä etelään. Taustalla näkyy Herajärvi.

Jyrkkien nousujen vastapainona ovat pitkät ja jyrkät laskut. Turvallisinta on hillitä vauhtia auraamalla voimakkaasti. Silti vauhtia on aivan riittävästi.

Ikolanahon vuokratupa. Tuvan pihalla on nuotiopaikka, jossa pidimme ruokatauon. Tästä on Ukko-Kolille enää 2,5 kilometriä. Muutama pidempi nousu, muutama lasku ja pitkä pätkä tasaista.

Viimeinen jyrkempi nousu ennen parkkipaikkaa.

Vaikka hiihtomatkaa ei tullut kuin 7 kilometriä, reitin yli 200 metrin nousu teki siitä kohtuullisen haastavan. Suhteutettuna maisemiin, nousimme saman verran kuin on Pielisen pinnasta Mäkrän huipulle.

Koska sää oli suosiollinen, kiipesimme vaatteiden vaihdon jälkeen Ukko-Kolille ja Akka-Kolille katselemaan maisemia.

Kotimatkalla ajoimme edellisen Kolin retken tavoin Pielisen yli 7 kilometriä pitkää jäätietä pitkin.

Jäätien vierellä kulkee myös retkiluistelurata. Hauska kontrasti, kun autot ja luistelijat kulkevat vierekkäin.

Retkiluistelijoille oli tehty kaksi levähdyspaikkaa, joilla oli tuoleja ja riippumatto. Mikäpä tämmöisellä säällä olisi loikoa riippumatossa keskellä järvenselkää?

Juttu julkaistu aiemmin Tervastulia-blogissa.

Kierros karhua, ensimmäinen näytös

Karhunkierroksen patikka Hautajärveltä Rukalle 28.–31.8.2016, ensimmäinen näytös

Esinäytös

Vuoden 2011 syksy, satunnainen illanvietto Lappeenrannassa. Sade piiskaa ikkunaa, ja ukkonen iskee vasamia Saimaan yllä. No okei, oikeesti oli ihan nätti keli, mut ois voinu olla eeppisen pahaenteinen sää. Toverini Jaakko kaataa meille konjakkia ja toteaa, että olisi huikeaa joskus vaeltaa Karhunkierros kokonaisuudessaan. Vaikka en juuri konjakista tykkääkään, niin isompi vaellusreissu kuulosti hyvältä, joten pyysin tätä kertomaan lisää reitistä, kun tuolloin vielä eräseikkailuhommissa niin untuvikkona en tietysti ollu koko reitistä kuullutkaan. Jaska kertoi Pienellä Karhunkierroksella joskus nuoruudessa näkemänsä perusteella niitä näitä reitistä ja joku meikäläisellä vaan loksahti kaalissa niin, että sillä hetkellä tein päätöksen joskus käyä tuon täysimittaisen reitin samoamassa läpi – mieluusti vielä vastapäätä istuvan “idean isän” kanssa, koska siinä vaan tuntui olevan joku astetta syvempi ajatus mukana.


Ja takaisin nykyhetkeen, sillä se joskus olis niiku nyt. Omassa pienessä aivossani olin näpertänyt vuoden -16 reissusuunnitelmat niin, että Koli olisi kotimaan historiaa ja huikeimpia maisemia hivelevien reissukohdevalintojen pelinavaus, ja Karhunkierros se varsinainen potti kesän päättävänä sokurina suolan pohjalla. Oman sivun kirjoittamisen alkamista tuossa Oulangan kansallispuiston maisemien eepoksessa oli jostain syystä vaikea hahmottaa, kun sitä oli niin kauan ja hartaasti lakki kauniissa kourassa ooteltu, mutta onneksi alkamisen hahmottamista oli helpottamassa Etelä-Kurjalasta Kuusamoon suuntaavan 700 km:n ajomatkan suoma perseen kolotus. Terveiset Saksan insirööreille: Klonkswagen on erisuuri kuin ergonomia.

Nootti:
Karhunkierros on monille aivan peruskauraa, ja jauhaahan sen täysin läpitte noin 5000 henkeä vuodessa, että kyse on suoranaisesta turistikohteesta. Monille on siis ihan ymmärrettävästi vaikea saada jakeluunsa, että miks sitä hehkutetaan niin paljon ja miks siitä joku jaksaa TAAS lässyttää plokissaan, mutta vastakaneetiksi en voi kuin suositella ottamaan tiukan otteen siitä tunkista ja painumaan itse tsekkaamaan, että miten ne paikalliset maisemat avaa aivonystyröitä ihan eri tavalla, kuin uskoisi.

Sunnuntai 28.8.2016

Hyvää huomenta todellisuudessa

Olihan tämäkin päivä koettava, eikä se noussut kauniina – mutta en noussut miekään. Realiteetit härmistyivät nokkamme eteen, ja tällä kertaa psyykkeen sumuverhot hälvenivät edestämme paljastaen Karhunkierroksen luontotalon (ent. Hautajärven luontotalo). Toveri Endur-Anssin kanssa heräsimme siis sateisen maastoyön jäljiltä suoraan reitin pohjoispäästä valmiina ottamaan karhunkierrospainihaaste vastaan. “Ite idean isä” Jaakko ilmestyi taksikyydillä takavasemmalta keskelle aamupalaamme luontotalolle jo heti kaheksan jälkeen aamulla, ja homma näytti vakavasti siltä, että kohta sattuu.

Ryhmä Latva3 ja obligatorinen “Kato ku myökii melkei vissii käytii jossai ehkä!” -kuva

Allekirjoittanut manaa eräilyn epäjumalia apuun jo ensimetreillä (kuva: A. Tuhkanen)

Algebra olisi seuraava: ysin maissa liikkeelle tuntisyklillä, eli tasatunnista alkaen kävelyä ja tunnin lopussa aina 5–15 min taukoa fiiliksen mukaan. Noin puolessa välissä päivää tunnin tai puolentoista mittainen ruokatauko, ja toinen ruokailu ja/tai iltapala sitten leiriytessä päivän päätteeksi. Yritettäisi ajoittaa tauot mielenkiintoisten nähtävyyksien kohdalle, jotta saataisi aina pari kärpästä yhdellä hutilla.

Sykli on hyvä täsmäase reissuväsymystä vastaan ja ollut käytössä monesti, mutta nyt se laitettiin omalla kohalla ekaa kertaa useamman päivän mitalla koetukselle.

Luontotalolta aloittaessa Karhunkierros tarjoaa aluksi suota. Suo on reilusti parempi kuin Ristikallion aloituspaikan tarjoama hakkuuaukeainen alku, joka vielä lyhentää KK:ta 10 km luontotalon lähtöpaikkaan nähden, mut Luontotalolta lähtiessä taas jää Ristikallio näkemättä (vekki vihkoon: syy tulla takaisin).

Jos kaupunkilainen on sitä mieltä, et…
– Suot on pelkkää vettä, höttöä ja 13 kilotonnia paarmoja (myös talvella)
– Suolla ei voi kävellä eikä uida
– Soiden kuuluukin olla piilossa keskellä mettää muutamia pitkospuita ja laavuja kasvavia lakkapitoisia poikkeuksia lukuun ottamatta

…niin kannattaa erehtyä käymään vaikka Sallan ja Kuusamon korkeudella, ku siel on suotkin ihan isosti näkemisen arvosia paikkoja. Plussana plop paikalla ei tollei syksyllä oo enää itikoita tai juuri muitakaan kiusankappaleita (pl. allekirjoittanut), kun ensimmäiset syyskesän yöpakkaset olivat jo suorittaneet hytykkeiden massamurhan.

Tuhatmetrejä corten-teräksestä

Monien Karhunkierroksen alkupuolelta tunnistama nähtävyys ei oikein tue roskattoman retkeilyn periaatteita, mutta joku voisi tietäessään paukutella henkseleitään tuolla kommenttiosiossa, et mikä tän “roskan” valmistaja ja malli onkaan?

Ettei ois vähä mittaria käännetty kuitenki…

“Vetelä täällä, kuka siellä?”

Kolopesijöiden asuntomarkkinoillakin on täällä ihan eri sfäärit

Oltiin jo pietty yksi varsinainen napostelu- ja säätelytauko ekan riippusillan kohdalla, kun kaikilla ruumiin tukirakenteet huusi kantolaitteiden säätämisen puolesta ja jokaisella oli lähdön kylmäkäynnistyksen jäliltä liikaa kuteita yllä. Paksu takki voi liikkeelle lähtiessä olla kiva, mut muutaman kilometrin jälkeen koleassakin kelissä alkaa tuntua, ku olis lenkillä joku ostos-tv:n sauna belt niskassa. Jos ei muuta, ni saa tällei ainaki kroppaan lämmöt päälle.

Perttumakosken laavulla noin 7 km jälkeen pidettiin toinen tauko hämmästellen aavisteltua rankempana langenneen edellispäivän ja -yön sateen jälkiä. Sateiden intensiteettiä ja laajuutta ei oltu ajateltu sen kummemmin lauantaina Rukalle ajaessa, vaikka matkallakin vettä paistoi välillä aika kovaa. Nyt polku oli paikoitellen aivan mössöä, ja alkupään uudella reittilinjauksella sijainnut Rytinivan yöpymispaikka suorastaan tulvi viereisen Koutajoen saatua hönkää sateista. Perttumakoskella tauko ei sentään ollut kahlaamista, kun taukopaikka sijaitsee joen pintaa ylempänä.

“Hyvä lörtsykä!”
– Jaakko vetisen polun kunnosta

Tauolla ihailemassa alhaalla virtaavaa Savinanjokea ja entistä laajempina hahmottuvia sateen vaikutuksia.

Vaikuttavaa, muttei kovin kaunista. Mielleyhtymää mettäkoneen mylläämään maastoon ei voi välttää, mut kysymys kuuluuki, et tartteeko kaiken aina olla kaunista?

Savinajoen törmältä oli valunut kivineen, kantoineen, karhuineen ja metsänpeikkoineen kokonaisia mökkitontin kokoisia lämpäreitä pintamaata jokeen mitä ilmeisimmin juuri edellispäivän sateiden ansiosta. Tai ainakin kaikesta päätellen maanvyörymät oli tapahtuneet ihan lähiaikoina, kun maan mukana lähteneiden, nyt joesta sojottavien puiden lehdet vihersivät. Vaikka luonto osaa itekin tehä rumaa, mut vaikuttavaa jälkeä, niin tähän ei jääty lounastamaan, sillä murkinoinnit oli päätetty yhdistää vielä vaikuttavamman näyn yhteyteen, eli Rupakivelle.

“Jumalauta mikä moukku!”
– Jaakko Rupakivestä

Niimpä Rupakiven tasalla päästiin kokkailun lisäksi tietty myös tuijottelemaan tuota kuulemma Suomen harvoista jokiraukeista tunnetuinta. Se on vaikuttava näky, joka saa keräilemään leukaperiään jo alas johtavilta lahoilta rappusilta, kun luonnonmonumentti paljastuu vähitellen puiden välistä. Veikeä viisimetrinen* kolossi saarineen pienen puistikkonsa kera käskyttää Savinajoen valtavaa voimaa väistämään tieltään. “Kuka on herra!” piiskanisku – melkein kuulin sen huudon. Paikalla on veden alla varsin outoja kalliokumpareita, jotka saivat veden notkahtelemaan, aaltoilemaan ja tanssimaan mitä oudoimmin tavoin.

  • Ei ollu mittanauhaa mukana, mut Guuggeli kertoi jälkikäteen.

“Tähdet, tähdet…”

Jaska oli ihan oikeassa sen “lörtsykä” -heittonsa kanssa. Tässäki kohtaa valumavesi valtasi hetkeksi matkaa polun täysin omiin tarpeisiinsa keneltäkään mitään kyselemättä (kuva: A. Tuhkanen)

Savilampeen johtava ja polkua risteävä ehkä maailman mahtavin vesillelaskupaikka on varmana myös maailman ei-mahtavin vesiltänostopaikka. Tässä on selkeästi ainekset siihen, et kanootti laskee melojan vesille, eikä toisinpäin

Savilammessa naittuvat yhteen Savinajoki ja Oulankajoki, joista jäljempi ylitetään autiotuvan pihasta lähtevää riippusiltaa pitkin. Joet jatkavat tästä yhteistä uomaa Oulankajoen nimellä ja reitti jatkuu jokea myötäillen.

Radioprofeetta Dannyn ennuste käy toteen – pahaenteistä!

“No siält löyty makkuri!”
– Jaakon poikkeuksellisen tamperelainen heitto Anssin hukassa olleista kummitusmakkaroista niiden ilmestyttyä takaisin materiaalivahvuuteen muutaman tauon jälkeen.

Taivalkönkään telttailualueen näköalapaikka on reitin varmaan riskialttein photo opportunity, mut samalla rahalla se tarjoilee myös mitä huikeimpia näkyjä. Kielekkeeltä aukeaa näkymät takaisin päin yläjuoksun mutkaan ja menosuuntaan alajuoksuun Taivalkönkään riippusilloille.

…sekä parinkymmenen metrin pudotus vieressä olevaan Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Taivalkönkäälle oltiin suunniteltu leiriytyminen noin 20 km päivämatkan jälkeen, ja suunnitelma jostain syystä myös piti. Oltiin paikalla ennen kuutta, et ehittiin siis ilman kiireitä pistämään leiri pystyyn, liekkiä kivikehään ja ruokaa suuhun. Piti vaan ensin ettiä se sovelias leiripaikka, joksi saksalaista retkeilyintoa piripintaan ahdettu Taivalkönkään autiotupa ei oikein sopinut. Ahtunk, ei mahtunt vaik kui tunk.

Meille omien majoitteiden ystäville oli onneksi teltta-alue parisataa metriä reittiä takaisinpäin kallion päällä, eikä harmittanut, vaikka leiripaikan ettiminen ja Taivalkönkään kuohujen hämmästely menikin vähän rapputreenin puolelle. Teltta-alueelle saatiin seuraksi pari muutakin KK:lle samaan aikaan pää neljäntenä jalkana sännännyttä seuruetta.

Hella kuumana

Kahenlaista kortteeria

Makkarat kypsinä nuotioon ja vaeltajat kypsinä ekaan päivään – tavoite saavutettu. Pää tyynyyn ja…
Ai niin, huomionarvoisena seikkana todettakoot, et yhtään yömyssyä Stroh-pullosta ei otettu. narsk glung “Hyisssss…”
Mihis sitä jäätiin. Niin tosiaa, unta pitkin seuraavaan päivään.

Maanantai 29.8.2016

Toiseen reissuaamuun ja uuteen viikkoon herättiin eilispäivää miellyttävämmissä merkeissä. Varoitus: Seuraa kahen kappaleen verran teknistä hourailua.

Oon aina ollu sitä mieltä, että maanantai on päivä siinä mis muutkin ja asenne tekee päivän, mut tällä kertaa asennoitumisessa autto myös riippumattomajotteeni välikerrokseksi survoma makuualusta. Ekana yönä olin nukkunu vaa riippumatolle tarkotettu “alusvaate” (engl. underquilt tai underblanket) lisäeristeenä, ja tuo rätti ei sen yön sateissa ynnä tyrskyissä oikei pitäny lämpösenä, vaikka laavukangas blokkaakin suurimmat tuulenpuuskat. Toista yötä varten otin koko nukkuma-arsenaalin käyttöön tunkemalla myös riippumaton välipohjaan solumuovisen makuualustan. Tällä sai kokonaisuuden toimimaan ja uni pysyi simmussa läpi yön.

Tietysti olihan siinä myös makuupussi, jos joku nyt ei hiffannut. Otetaans sananen siitäkin: olin ottanu pienimuotosen riskin, kun varustauduin reissuun kesämakuupussilla, jossa mukavuuslämpötilarajana on -3 astetta celciusta. Tuon voi luottaa riittävän viileämpinäkin kesäöinä Suomen kesästä** huolimatta, mutta mites sitte pohjosessa ja syyskesästä? Tulis olemaan vähän nii & näi jo ajatustasolla, kun oli ootettavissa lämpötilojen hivelevän öisin nollaa sen ylä- tai alapuolelta ja muutenki ruumiinrakenteeltani keskivertokukkakeppinä tiiän voivani laittaa suosiolla sen 5 astetta lisää noihin makuupussien lämpötilarajoihin. No, onneks olis yöpuvuksi myös fleeceä, jonka riittämisestä tarvittaessa lisälisäeristeenä oli hartaita toiveita, jos tulevat yöt menisivät kylmäksi…

** “Sen minkä kesä kastelee, niin sen se myös jäädyttää”

Sitte taas asiaan: Puurovesien lämmetessä ehtii kätevästi laittaa sässynät rinkkaan nii, et aamupalan valmistumisen jälkeen pääsee heti laittamaan popoa toisen eteen. Niin älytön oli hinku päästä ahnehtimaan silmillään jatkuvasti huikeammaksi muuttuvia maisemia, et ihme ku joku vissii ehti jopa syömään sen oman aamupalansa.

Taivalkönkäältä lähtiessä olivat mökin täyttäneet saksalaiset kohtalontoverit ulostautuneet kabiinista. Eräs näistä saksalaisista oli Anssin kuuleman mukaan kysellyt toisilta ohi menneiltä retkiporukoilta, että josko se kuuluisa joku voisi ottaa hänen varusteitaan mukaansa ja postittaa ne Rovaniemelle. Täh?! Nii, hää oli vissii matkalla Euroopan halki arviolta ihan kaikki + vähä päälle mukanaan, ja Karhunkierroksen kohalla alko jo vähän vieteri hirttämään kiinni ~40 kg painavan rinkan alla. Kun kaikilla muillakin on jo valmiiksi omat kantamukset mukana, niin vastineet kenttälähettihakemukselle tais olla lähinnä sitä perisuomalaista auttamisen halua malliin “Pärjäile!”. Kuriiria ei ihan tällä kertaa herunu, mut täytyy kyllä nostella kenttälakkia tuollaisesta Euroopan halki -rohkeudesta. Toivottavasti miekkonen selvisi maaliin asti, missä päin maailmaa se maali sitte oliki – jos ei sitte koko ukko ole vielä kyselemässä jossain Mynämäellä, et kukahan postittelis vähän varusteita Timbuktuun.

Taivalkönkään ensimmäisen kosken imu

Kuohut riippusillalta nähtynä

Kolmannen koskihaaran riippusilta, joka näkyi illalla…

…tuolta. Vedessä näkyy melojien reittiä saarekkeen kanoottirännille ohjaava poijunaru

Ja viel ne kolmannen haaran kuohut siellä jossain kaukaisuudessa. Taustalla näkyy Oulankajoen Pitkälahti

Taivalkönkäästä voisi kirjoittaa oman tekstinsä kaikkine valokuvineen, mut mie luotan siihe, et sen on moni tehny aika tyhjentävästi tarpeeksi moneen kertaan. Paikka on kyllä fiiliksiltään suoraan kuin jostain lapsuuden seikkailuelokuvan aarresaarelta, kun kosken keskellä on saaria ja riippusiltoja iha ku jossain eksoottisemmassakin lokaatiossa. Ja vielä mitä, täähän ON eksoottinen lokaatio, hitto vie! Ei meillä päin ole sellasia koskia, joihin pitää laittaa poijunarut ohjaamaan melojat turvalliselle reitille. Tai oikeestaan ei meillä oo edes koskia, paitsi Imatrankoski.

Taivalkönkään melontaa kaipaavat voi kokeilla halutessaan vastaavaa menoa turvallisissa oloissa survoutumalla kanootin kanssa köh Imatrankoskeen köh kotona pyykkikoneeseen, laittamalla Taivalköngäs -pesuohjelman päälle ja pulipuli.

Tasaisessa kangasmaastossa auringonpaisteessa oli kyllä sitä jotain, kun se välittyy näin jälkikäteen täysin käsittelemättömästä ja perunalla otetusta valokuvasta. Hästäk noufiltter.

Toiset tykkää traditionaalisemmasta

Viien tähen maisemat tekee tauon, mut myös tauko tekee viien tähen maisemat. Se on vähä niiku sitä hetkeen tarttumisen taitoa. Ai minkä tähen?

Oulangan luonnonpuiston leirintäalueen ruohonleikkaajalle ei näköjää makseta korkeanpaikan työn lisää

Njet! Karhunkaatolupa saataisi vasta Rukalla saunassa. Sitä ennen myöskään yhtään Strohia ei nautita. (Kuva: A. Tuhkanen) *narsk* *gulp* “Köh, rääh!”

Ei näistä työasioista näköjään päässy eroon ees lomalla, kun Oulankajoen ylittävä silta sai paraikaa uutta kantta

Oulangan luontokeskuksen pihassa navigaattorin heleä naisääni kuuluttaa: “Seuraavaksi – aja joka suuntaan – yhtä aikaa – iha helevetisti.”

Vempulat suunnittelee päivän etappeja. “Wanha walocuwa” -filtteri by Anssin pottukameran kuolonkorahduksia päästelevä kenno (kuva: A. Tuhkanen)

Oulangan luontokeskukselle tupsahdettiin reitin varmasti helppokulkuisinta osuutta myöten alle kolmessa tunnissa noin puoleen päivään mennessä. Keskuksella kävi aika hulina: oli turistia, bussikaupalla luokkaretkeläistä, reitin varrelta tuttua retkiporukkaa ja ihan vaan autolla päiväretkeilemään tullutta sakkia. Myö oltii mietitty pitävämme lounastauko tässä yhteydessä, koska munkkikahvihammasta kolotti (ehkä juuri töiden lomassa kahvitauolla syötyjen munkkien takia, whuu nous whuu keörs) ja munkkikahvien olis tietysti oltava ne jälkiruoat lounaan päälle. Aijai, teki hyvää. Onneks munkkikahvia tosiaan riitti myös kaikille populan määrästä huolimatta, vaik joku meistä kyl tais saaha just sen viimesen rinkilän. Huh, meni siis tiukille ku Sylvester Stallonella siin Rennyn leffassa konsanaan.

Puolitoistatuntisen jälkee jatkuu, hop

Luontokeskusta ja rikostover… siis muita retkeilijöitä

Seuraavan muutaman kilometrin aikana Oulanka paiskasi taas sellaiset kortit pöytään, et meikäläinen ja vissii muutama muukin oli aivan oikeasti ihan monttu auki niiden edessä.

Reitti alkoi metsän keskellä kulkeneen osuuden jälkeen noudattaa taas Oulankajoen linjaa, ja heti ensimmäisenä Luontokeskuksen jäliltä oli vuorossa Kiutaköngäs. Tuo paikka on sen verran hämmästyttävä ilmestys, et vissiin kartantekijältäkin on mennyt ajatukset ristiin könkään äärellä, kun kartasta puuttuu se viereinen tukinuittorännin ruikula kokonaan.

Kiutaköngäs on tähän mennessä ainut luonnon muovaama näky, joka sai myös allekirjoittaneen ihon kananlihalle. Se kosken huumaava jyrinä ja kuohuista nouseva kosteus päästivät niin ennenkokemattoman lähelle suuria luonnonvoimia, et niiden eessä vaan tönötti nollat taulussa (silloin, ku ei räpsiny valokuvia kameran kenno kuumana ku paraskin turisti) miettien, et “Jumat, näin koetaan asioita!”.

*Virvelirummun pärinää* (kuva: A. Tuhkanen)

Tänne se kaikki vesi näköjään hävisi. Jaakko ja mie (siel rinkan takana) mittatikkuina (kuva: A. Tuhkanen)

Tonneittain valkoista kohinaa (kuva: A. Tuhkanen)

Pinnan tasossa (kuva: A. Tuhkanen)

Kivetkin kiinnostaa

Jatkuu… (kuva: A. Tuhkanen)

…ja jatkuu.

Kiutaköngästä ihailtiin erilliseltä kalliosaarekkeelta, jonka erotti muusta mantereesta vanha louhittu tukinuittoränni.

Oulankajoki meanderoi vieressä minkä ehti (ja kyllä, opin reissussa uuden sanan), kun myö taas käveltiin auringonpaisteisessa päivässä sen vierellä jatkuvasti korkeammalle nousevaa törmää myöten. Joku spaadu sattui vastaan seurueineen ja esitteli löytämäänsä männyntuoksuvalmuskaa samalla hallitsemattomasti puheripuloiden kyseisen tatin kilohinnasta ja arvostuksesta Japaniassa. Hieno homma hälle ja kaipa se (sieni) jollekki tuoksukin, tai ainakin Jaakko ja Anssi ties väittää sen tuoksuvan, mut miun pää oli niin täynnä Kiutaköngästä ja Oulankajoen ihmeitä, ettei muita aistihavaintoja hetkellisesti otettu vastaan, vaikka oisin niistäny siinä justiisa koko tatin kaikkine maltoineen nenääni. Hetken aikaa piti muistella, et sienien kerääminen kuten marjojenkin syönti on Oulangan kansallispuistossa sallittu, mut taas kääpien nykiminen irti puista on kielletty täällä, vaik normaalisti se kuuluukin jokamiehenoikeuksiin, kunhan sen hoitaa puuta vahingoittamatta.

Ja tääki ois voinu olla reishi, eli lakkakääpä. Vai menikö reisille, HÖHÖ

Siinä sitä meanderointia, eli joen mutkittelua (kuva: A. Tuhkanen)

Anssi kahlasi, koska miksi ei. Vieressä oli kuitenkin ihan hyvä silta, jonka pystyi näin jättämään kävelemättä

Nimetön vesiputous, joka laski polun kanssa ristiin Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Marjat (kuva: A. Tuhkanen)

Tunnistatko ittes kuvasta? Ei se mitää, ei myökää. Ansakämppä jäi kuvasta vasemmalle (kuva: A. Tuhkanen)

Maa-aineksen kitkakulman käsite rautalangasta väännettynä: Tätä jyrkemmässä kulmassa ei tavara pysy kasassa

Yht’ äkkiä tuli herättyä tunteeseen, et putoaa sängystä! (kuva: A. Tuhkanen)

Keturoilleen menneen tukinuiton jakojäännös Kulmakkopuron yhteydessä.

Nelosia ja ykkösiä, hyviä numeroita ovat

Todiste siitä, et reitille nimensä antaneita otuksia tosiaan kiersi jossain lähistöllä (kuva: A. Tuhkanen)

Oulankajoelta irtaannuttua reitti lähti Kulmakkovaaraa ylittäen ensin Kulmakkopuron ja puron tulipaikan, sekä pururatamaisen aukion. Tuo aukio on lopputulos 1900-luvun alun Kulmakkopuron perseelleen menneen tukinuittoyrityksen ruotsalaisesta pelastustoimenpiteestä ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun puron laitamille kasaantuneet tukit sahattiin lankuiksi ja kuljetettiin maitse muualle IKEAn tehtaille (lähde: Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen).

Reitin noustessa Vaaralle taival oli taas vanhaa kunnon “lörtsykää”, ja jottei kantavuudeltaan kyseenalaisen polun kanssa seuraavan askeleensa arvailu vaan olisi ollut liian tylsää, niin myös metsän kuningas ite oli käynyt miinoittamassa polkua kertaalleen syödyillä marjoilla. Yhden ruoansulatuskierroksen kokeneet metsän antimet eivät olleet ongelma, sillä eihän niitä jatkuvasti ollut, mutta edelleen juurakko, kivet, kannot, kävyt ja se sörsseli sekä niiden kaikkien väistely oikeelta, vasemmalta, alta ja yltä veti polvet veteläksi. Olihan matkaakin ropissut päivälle jo yli 20 km, ja illan määränpääksi suunnitellulle Jussinkämpälle sitä tulisi yhteensä melkein neljännessata kilometriä.

Päivä oli siis reissun päivistä pisin ja rankin (tai ainakin tässä vaiheessa elettiin tuossa luulossa…), mut myös todella antoisa. Koko kolmen kopla oli vähän kuitti kuluneesta päivästä, mut Kulmakkojärven eteläpään kaislikossa veden peittämiä pitkospuita horjuessa horjuttiin kummiskin hymyssä suin. Kyl Karhunkierros oli lunastanut paikkansa jo tässä vaiheessa myös tämän matkaajan sydämessä.

Parkkeerattiin siis Jussinkämpän maastoon. Väen määrästä sanottakoot nyt, et Saipan pelissä on sakkia kuin Jussinkämpällä. Illanvietto Jussinkämpän leirissä sujui kuitenkin väenpaljoudesta, partiolaisista ja väsymyksestä huolimatta (tai siitä johtuen) aivan raukeasti. Tilaa oli selkeästi varattu isommankin Saipan pelin porukan pitimiksi: teltta- ja nuotiopaikkojakin oli useampia siltä varalta, että sopu sijaa antaa -ajattelutapa ei perisuomalaiseen tapaan veny, mutta paukkuu. Mitään ihmisiä vastaan meillä ei ollut, mut viimeistään partiolaisten mökääminen rantalaavulla vähän niiku ajoi meijät käyttämään valinnanvaraa hyväksemme nii, et majoitteiden pystyttelyn jälkeen murkinoimme sekä tulistelimme kenkämme, sukkamme ja naamamme kuiviksi ihan omassa rauhassa meille jääneellä nuotiopaikalla.

Reissu olisi päiviltään puolessa välissä ja kilometreiltään jo vähän yli, että unta sopi ottaa kupoliin aivan ansaitusti.

Ja tavaksi muodostuneeseen tyyliin kemiallista lämmitystä Stroh- tai konjakkipullosta (minkä nyt kukin päättikin jättää juomatta) ei nautittu. “hölökyn kölökyn” ryyst PTHUI!

Hauskaa, et kun Ämöriikassa kaikki vaalilupauksista alkaen on suurta ja lihavaa, ni samaten on myös tervaksen nimi: fatwood. Tässäpä todellisen lihavaa puuta (kuva: A. Tuhkanen)

Puhas viilistelykuva (kuva: A. Tuhkanen)

“…Ja sitten laavun porukka pienempää ääntä!”
– Metsästä kantautunut partiolaisille suunnattu anonyymin kohtelias kehotus laittaa NYT se suu suppuun ja pää tyynyyn vähän äkkiä niiku olis jo. Hyvää yötä! (kuva: A. Tuhkanen)

Vaikka teksti ottaaki ja pätkäsee tähän näin, ni Karhunkierros ei osaltamme suinkaan loppunut medihelillä evakuointiin, vaikka jotain sen suuntaista olikin ihan syytä olettaa tältä karonkalta. Tarina kuitenkin menee poikki ihan käytännön syistä, kun Guttenbergin raamatun mittainen reissukertomus oli ihan hyvä idea jakaa kahtia lukukokemuksen parantamiseksi. Eli jatkuu ensi numerossa…

Luit tästä ensimmäisenä Kokovartalokommando -blogissa!

Unelmien UKK

Mielikuvat auringonlaskuun värjäytyvistä tuntureista ja silmän kantamattomiin näkyvistä lumipeitteistä saivat sielun janoamaan Lapin-vaellusta.

Olen aina rakastanut seikkailuja, luonnossa liikkumista ja pärjäämistä luonnon armoilla, mutta tällä kertaa mukaan oli tarttunut myös epävarmuus ja hieman pelkoakin tulevasta retkestä.

En antanut pelon lannistaa. Ehkä tarkistin vain normaalia huolellisemmin, että kaikki tarvittava varmasti olisi matkassa, ja olivathan ne. Jätin ystävälleni paperin, missä oli suunniteltu reittimme ja läheistemme yhteystiedot.

Kiilopäällä paikallinen opas ilmoitti, ettei retkemme tulisi onnistumaan – ainakaan suunnitellussa ajassa. Mietimme hetken mitä teemme, ja päätimme mennä suunnittelemaamme reittiä. Kääntyisimme takaisin, jos vastaan tulisi liian suuria haasteita.

Aurinko näyttäytyi nopeasti pilvien välistä, sukeltaen heti takaisin niiden suojaan. Matkamme taittui hyvää vauhtia. Maisemat olivat upeat. Eräsuksilla laskeminen tuulen kiillottamilla hangilla oli hauskaa, mutta raskasta ahkiota vetävälle miehelleni myös hankalaa.

Saavuimme hyvissä ajoin ensimmäiselle tuvalle. Keli oli kirkastunut päivän mittaan, ja aurinko viihtyi seurassamme pitempiä aikoja. Minua poltteli päästä jatkamaan matkaa. Laskimme kartalta, että seuraavalle tuvalle olisi matkaa sen verran, että ripeällä vauhdilla ehtisimme perille ennen pimeää. Päätimme jatkaa.

Taivaltaminen oli siirtynyt metsän siimekseen. Moottorikelkkauraa seuraten matka taittui hyvää vauhtia. Välillä mäet pakottivat riisumaan sukset ja kävelemään ylös, välillä myös alas. Taivas alkoi muuttua punertavan sävyiseksi, pian tuuli toi tullessaan savun tuoksun. Olimme siis lähellä tupaa.

Tuvan kamiinassa paloi tuli. Sen luoma lämpö tarttui päivän pakkasessa ja tuulessa olleisiin poskiin polttavan lämpimällä otteellaan. Kamiinan lämmittäjä raivaili jo kuivahtaneita vaatteita syrjempään, tehden tilaa tavaroillemme. Yksittäisin lausein tutustuimme toisiimme, tuohon yksin vaeltavaan vanhempaan herrasmieheen, joka tiedusteli mahdollisia reittisuunnitelmiamme.

Kun päälleen on pukenut kuivan kerraston, syönyt lämpimän aterian 30 kilometrin hiihdon jälkeen ja kun tuijottaa kamiinan luukun välistä loimuavaa tulta, ei voi tunnetta sanoin kuvailla.

Keskustelujen edetessä selvisi, että herra on kiertänyt puistoaluetta jo 60-luvulta lähtien. Mieheni tiedusteli mahdollista reittivalintaamme ja sen onnistumismahdollisuutta, minä kaivauduin jo makuupussiin.

Tuoreen kahvin tuoksu täytti tuvan, päivä oli jo valjennut. Pakkasimme tavaroitamme, kun herrasmies rykäisi huomiota pyytävästi. Hän oli yön aikana miettinyt, että koska suunnitelmissamme olisi jatkaa matkaa vielä eteenpäin, liittyisi hän mielellään ryhmäämme. Sehän sopi hyvin meillekin! Kokenut eränkävijä mukanamme loisi turvaa retkellemme, ja totta puhuakseni tuo herra oli oikein miellyttävä.

Päivän matka ei ollut pitkä, reitti oli seurattavissa, mutta ei liian tamppautunut. Kiertyneet honganrungot ja keväästä ilmoittavat linnut johdattelivat matkaamme.

Saavuimme Luirojärvelle. Alueella oli monta tupaa ja sauna. Majoituimme myös seuraavaksi yöksi kolmestaan pieneen mökkiin, joka oli vähän syrjemmässä. Söimme mieheni kanssa ja päätimme lähteä käymään Sokostin huipulla. Pakkasimme kartan ja kompassin.

Mitä kauemmas pääsimme mökistä, sitä valkoisemmaksi maasto kävi. Mitä korkeammalle kipusimme, sitä sakeammaksi lumisade muuttui. Tuuli yltyi yrittäen repiä karttaamme, kun mieheni selvitti suuntaa huipulle. Kipusimme ja kipusimme, ja pian olimmekin huipulla, muttemme lähelläkään Sokostia.

Lumisade teki suunnistamisesta mahdotonta. Sain huipulla kenttää puhelimeeni, joten laitoin ystävälleni viestin sijainnistamme, ja että olimme kunnossa. Alamäkeen meno sujuikin paljon vauhdikkaammin, vastasatanut lumi jarrutti sopivasti, ettei vauhti yltynyt vaaralliseksi.

Saunan lauteilla keskustelimme, kuinka oli hyvä, että suostuimme antamaan periksi ja kääntymään takaisin mökille, vaikkei oikeaa huippua valloitettukaan. Jostain saunan lauteille hiipi myös se pelko, että mitä jos jotain sattuisikin? Lähimpään asutukseen olisi matkaa 40 kilometriä, ja kännykän sai kuulumaan vain tarpeeksi korkean tunturin päällä. Yritin pestä sen pelon pois, mutta se takertui hiuksiin kuiskimaan välillä korviini.

Teimme saunanraikkaana ruokaa ja paistoimme lettuja jälkiruuaksi. Istuimme kolmestaan kynttilän valossa ja vaihdoimme tarinoita elämistämme. Kuulimme tarinan varastelevasta ketusta ja naureskelimme sille.

Herrasmies kertoi juuri tänään viettävänsä 41:stä hääpäiväänsä, tämän kunniaksi jaoimme pienen piccolopullollisen kolmeen kuksaan, ja pyysimme vinkkejä noin pitkän liiton konkarilta. Neuvo, jonka saimme, kuulosti yksinkertaiselta: Menkää yhdessä!

Yö ei ollut edennyt vielä pitkälle kun heräsin. Tuli tarve lähteä ulos, mutta häpeäkseni täytyy myöntää, etten uskaltanut mennä pimeään yksin. Pyörittelin mielessäni tarinaa ketusta ja koitin varovasti herätellä miestäni, kun huomasin hänen otsansa olevan aivan kuuma. Sain hänet heräämään ja myöntämään olonsa olevan kipeä.

Lumisade oli loppunut, ja kuin aavistaen käänsin ensimmäisenä ulos mennessäni lamppuni valokiilan ulkona olleeseen ruokakassiimme. Se oli poissa, viety, hävinnyt! Kassissa oli kaikki tarkoin matkaamme varatut ruokamme. Mieheni suuntasi katsettaan hieman eteenpäin, ja kuinka ollakaan 20 metrin päästä löytyi raadeltu ruokasäkki ympärillään tyhjiä muovi- ja paperipaketteja, joiden sisukset oli syöty parempiin suihin. Paikalle hankeen oli jäänyt myös repolaisen jäljet, jotka poistuivat helmimäisenä ketjuna paikalta valonkajon kantamattomiin.

Hiuksissa kuiskutellut pelko jatkoi lauluaan. Olimme kaukana asutuksesta, mieheni vointi heikkeni kuumeen noustessa ja kettu oli syönyt suurimman osan eväistämme.

Pakkasimme ahkion. Nyt oli minun vuoroni ottaa vetovastuu ja keventää sillä mieheni vaellusta. Reitille satanut nuoskalumi teki ahkion vetämisestä yllättävän raskasta. Taival olisi pitkä ennen kun pääsisimme seuraavalle mökille.

Seurassamme ollut herra taittoi matkaa omaa vauhtiaan kuitenkin odotellen meitä pitämään taukoa yhdessä. Reitti kiemurteli ja haarautui monesta kohtaa, onneksi näimme lumeen piirtyneet jäljet, joita tiesimme seurata.

Saavuimme ennen pimeää tuvalle. Siellä kamiina oli jo lämmin. Teimme välittömästi pedin, että mieheni pääsisi lepäämään. Lääkkeen vaikutus oli lakannut, kuume kiri kovaa vauhtia ylöspäin. Tein meille ruokaa jäljellä olevista eväistä ja keitin kuumaa teetä.

Tupa täyttyi ihmisistä, puheesta ja naurusta, tarinoista ja seikkailuista. Joltain sattui löytymään myös hieman lämmikettä, jota kaadoin teen joukkoon. Yö tuvassa oli levoton niin suuren ihmismäärän kanssa.

Aamu valkeni liian varhain. Kahvipannun vesi kiehui äänekkäästi liedellä. Kamiinassa rätisi jo uuden aamun tuli. Seurue kerrallaan tupa tyhjeni. Lääke alkoi taas vaikuttaa, ja korkealla ollut kuume asettui alemmas.

Reitti oli selkeä kelkkaura, matka taittui tasaista vahtia, hitaasti. Ahkio seurasi perässä horjauttaen välillä vauhdin päättyessään alamäessä. Vieressä kiemurteleva joki soitti kappaleitaan virtauskohdissa veden osuessa jäähän.

Metsä ympäriltä alkoi harventua, pian edessämme oli vain valkoista. Reittimme nousi ja nousi kohti Kiilopään huippua. Tuntui kun vetäisi viimeisillä voimillaan ahkiota kohti lakea, kohta olisimme perillä, aivan kohta.

Ympärillä vain loputonta valkoista, sumu ja hanki, siinä kaikki. Merkki varoitti jyrkästä alamäestä. Tampattu reitti sai sukset luistamaan. Pian sumu hälveni ja eteen aukesivat maisemat metsistä, tuntuririveistä ja kauniista lappimaisemasta.

Lastasimme tavarat autoon, menimme syömään viereiseen ravintolaan. Tutuksi tullut herrasmies saapui pöytäämme istumaan. Hän kertoi huomanneensa matkan varrella, että vaikka tiellemme oli tullut kaikenlaisia sattumuksia, emme olleet sortuneet syyttelemään toisiamme. Tärkeintä on mennä yhdessä.

Reitin lähtöpiste kartalla. N=7581485.461, E=518998.695 (ETRS-TM35FIN)

Artikkeli julkaistu myös Kermankuorijat -blogissa.

Matalan kynnyksen retkeilyä Matildanjärvellä, Teijon kansallispuisto, Salo

Vuoden 2015 alussa kansallispuistostatuksen saanut Teijon kansallispuisto tarjoaa matalan kynnyksen retkeilymahdollisuuksia myös niille, jotka vielä harjoittelevat erätaitojaan tai muuten vaan nauttivat helpoista ja hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Viime syksynä kirjoitin postauksen Sahajärven kierroksesta, joka on myös aloittelijalle sopiva reitti, mutta jos vieläkin simppelimpää ja lyhyempää vaihtoehtoa Teijolta etsii, niin Matildanjärven kierros vastaa siihen tarpeeseen paremmin kuin hyvin.

Matildanjärven kierroksella on mittaa vajaat 6 kilometriä, ja useimmat starttaavat reitille Teijon luontokeskuksesta, joskaan kukaan ei kiellä aloittamasta kierrosta yhtäläillä vaikka järven länsipäästä, Mathildedalin kylän tuntumasta.

Matildanjärven kierros on rengasreitti, ja jos sille lähtee luontokeskukselta, niin suosittelisin kulkusuunnaksi myötäpäivää, sillä silloin reitin tylsimmät eli tietä pitkin kuljettavat osat tulee suoritetuksi suhteellisen nopeasti lähdön jälkeen. Loppumatkan saakin sitten nauttia metsän keskellä kiemurtelevasta polusta ja monin paikoin järvelle avautuvista upeista maisemista.

Vaikka Teijolta löytyy paljon myös suomaastoa, niin Matildanjärven kierroksella sitä tulee vastaan vain hyvin vähän. Jos suomaisemaa ja pitkospuita kaipaa, niin silloin kannattaa suunnata kansallispuiston muihin osiin.

Palvelut Matildanjärven kierroksella ovat kansallispuistomaiseen tapaan hyvät. Laavuja ja nuotiopaikkoja löytyy tämän alle 6 kilometrin kierroksen varrelta useampia, samaten ulkovessoja. Polttopuita on meidän kokemuksemme mukaan ollut myös aina hyvin saatavilla.

Reitin helpon saavutettavuuden, helppokulkuisuuden, hyvän palvelutason ja mainioiden maisemien varjopuolena on se, että reitillä riittää kanssaulkoilijoita. Täydellistä rauhaa hakevalle Matildanjärven kierros ei siis varmasti ole paras valinta. Väkimäärä on tietysti vahvasti riippuvainen vuodenajasta ja säästä, sillä reilu vuosi sitten samaisella reitillä yöretkeillessämme emme kohdanneet ristin sielua vuorokauden aikana. Asiaa saattoivat toki selittää silloin paukkuneet yli 20 asteen pakkaset.

Sen sijaan kun tänä vuonna olimme Matildanjärvellä maaliskuisen aurinkoisena lauantaina, niin muita retkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, muttei sentään ärsyttävyyteen asti.

Teijon luontokeskuksella on puhaltanut uudet tuulet tänä vuonna, ja luontokeskus on siirtynyt Metsähallitukselta paikalliselle yrittäjälle maaliskuun alussa. Jututin yrittäjää pikaisesti ja sain selville, että kahvilan palveluita ollaan kehittämässä entistä paremmiksi.

Lisäksi luontokeskuksessa toimii pienimuotoinen retkeilytarvikemyymälä, josta päiväretkeilytarvikkeita voi ostaa kotiin unohtuneiden tai aikaisemmin hankkimatta jääneiden tilalle. Teltat ja makuupussit kannattaa kuitenkin muistaa pakata vastakin matkaan mukaan, sillä niin järeää retkeilykalustoa ei myymälästä löydy. Kesää silmällä pitäen kannattaa muistaa, että Matildanjärveltä löytyy kanootteja ja sup-lautoja vuokrattavaksi. Lisäksi kesäksi on luvassa opastettuja metsäretkiä, joten tapahtumatarjonnan suhteen kannattaa pysyä kuulolla.

Matildanjärven kierrokseen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös tutustuminen ihan läheltä löytyvään Mathildedalin ruukkikylään, josta pystyy hankkimaan niin retkieväät metsään kuin virkistävän juoman reippailun päätteeksi. Yösijaa tarvitsevat löytävät Mathildedalista myös mainioita majoituspaikkoja. Tunnelmia minilomalta Mathildedalissa voi käydä lukemassa blogistani.

Teijon luontokeskuksen pysäköintialue kartalla. Sijainti: N=6681658.407, E=274986.423 (ETRS-TM35FIN)

Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo – keskikesän vaellus UKK-puistossa

Kun kesäloman ensimmäinen 1,5 viikkoa alkoi olla takana, oli pahimmat istumatyöläiselle kertyneet fyysisen työn vajeet jo ehditty kompensoimaan hillasuolla sekä kesäpaikan kattotalkoissa ja ympäristön siistimisessä. Tuntui, että olisi aika alkaa luomaan todeksi heinäkuulle suunniteltua vaellusreissua. Alustavaassa suunnitelmassa oli haarukoituna reissun ajankohta (heinäkuu), kesto (4–6 vrk) ja todennäköinen kokoonpano (yksin).

Eräänä lauantaina olin tehnyt alustavan päätöksen, että lähtisin reissuun maanantaina sen jälkeen, kun mansikkamaalle olisi saatu asennettua rastasverkko. Sattumalta lauantai-iltana vanha kaverini piipahti iltakahvilla, ja siinä tuli käytyä myös lomasuunnitelmat lävitse. Tunti heidän lähtönsä jälkeen sama kaveri soitti ja ehdotti yhteistä vaellusreissua. Vaikka olin henkisesti latautunut lähtemään ensimmäiselle yksinvaellukselleni, ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, kun hyvä kaveri tarjoutui seuraksi.

Ainoa asia mitä hetken mietin oli aikataulu, jonka asettama raami hieman tiukkeni alkuperäisestä väljyydestä. Kaverilla oli seuraavan viikon lopulla muita suunnitelmia siten, että torstaina olisi hyvä kotiutua. Kolmen sekunnin miettimisen jälkeen päätimme, että lähtisimme matkaan jo seuraavana päivänä eli sunnuntaina, jolloin pääsisimme kairaan jo illaksi. Jo alun perinkin minulla oli vähän sellainen fiilis, että viikko poissa kesäpaikalta olisi ehkä vähän turhan iso siivu lomasta perheen kanssa. Tästäkin näkökulmasta tämmöinen reilu puolikas viikko sopi erittäin hyvin!

Alkuyö sujui sitten pakkaillessa ja eväitä lajitellessa. Kesäkuun aikana toki olin huudattanut ruokakuivuria niin, että jauhelihat, kanat ja muutamat kasvislisukkeet olivat valmiina odottamassa.

1. päivä (Aittajärvi–Vetämäkuru)

Sunnuntaina iltapäivän puolella lastasin rinkan autoon, vein lapset mummilaan, poikkesin tankilla ja lähdin ajelemaan Pudasjärveltä kohti Napapiiriä, jossa kaveri hyppäisi kyytiini. Kaverin auto kaarsikin Napapiirin Shellille noin 10 minuuttia minun jälkeeni. Kun tavarat oli siirretty autooni, jatkoimme nelostietä kohti pohjoista.

Sodankylässä kävimme kaupasta viimeiset evästäydennykset ja poikkesimme Kotipizzassa “pikaruualla”. Hitaasta palvelusta huolimatta hyvältä maistui, ja vatsa täynnä oli hyvä heittäytyä jälleen nelostien vietäväksi. Saariselällä poikkesimme Kaunispään huipulla, josta jatkoimme vielä joitakin kilometrejä pohjoiseen ja käännyimme Kuutuan metsäautotielle. Sorapätkää riittikin vajaa 40 kilometriä. Aittajärven P-alueella oli 5–6 autoa, yllättävän vähän, ajattelin.

Puoli tuntia ennen puoltayötä saimme itsemme ja rinkkamme lähtökuntoon. Laskeuduimme Suomujokivarren kahlaamolle. Vesi ei ollut kovin korkealla, ja polviin käärityt housunlahkeet säilyivät kutakuinkin kuivana. Kahlaamolta lähdimme etenemään Maantiekurun suuntaan, tavoitteenamme kartalla näkyvä poroaita. Ensimmäisen yön ajattelimme viettää poroaidan lähellä. Vetämäkurun kupeesta löytyikin teltalle sija, ja näin oli ensimmäisen leirin pystytyksen aika. Nukkumaan ehdimme joskus kahden aikaan. Sääskiä ei näkynyt, mitä ihmettelimme.

2. päivä (Vetämäkuru–Sarvioja–Paratiisikuru–Pirunportti–Ainin Kotavaara)

Maanantaina heräilimme helteiseen aamupäivään ja nautimme reissun ensimmäisen kenttäaamiaisen. Pakkasimme leirin selkäämme, ja lähdimme nousemaan Kuotmuttipäälle. Hikeä meinasi pukata, kun nousimme mäntyvaltaista rinnettä kohti tunturikoivikkoa, ja siitä edelleen paljakkaan. Hyttysiä ei ollut vieläkään, mutta paarmoja riitti senkin edestä. Ilma oli paitsi aurinkoinen ja lämmin, myös erittäin seisova. Vasta päästyämme paljakkaan, tuli muutamia armahtavia tuulenvireitä.

Kuotmuttipäällä alkoi todella realisoitua, että täällähän sitä taas ollaan. Painalsimme Kuotmuttipään lakea kohti Kaarnepäätä. Kiintopisteeltä kiintopisteelle paarustaen saavutimme Kaarenpään huipun, ja huipulla kohtasimme äkäisiä ja isoja kimalaisia. Tässä vaiheessa huomasimme, että paarmat olivat jostakin syystä enemmän kiinnostuneita meidän rinkoistamme. Ovelina kettuina huijasimme niitä jättämällä rinkat parinkymmenen metrin päähän omasta istuskelupaikasta.

Kuotmuttipäältä lähdimme laskeutumaan Sarviojan kämpälle. Paarmojen määrä vain lisääntyi, ja niitä oli ihan huitoa asti.

Sarviojalla ei ollut yllätykseksemme ketään. Vieraskirjasta huomasin että vanha koulukaveri oli ollut seurueineen paikalla edellisen yön. Kävimme Sarviojassa uimassa. Virkistävän pulahduksen jälkeen kokkailimme lounaaksi nuudeleilla jatkettua keittoa. Täydellä vatsalla sovimme, että kuudelta jatketaan, ja oikaisimme vielä tunniksi kämpän ritsille. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Vähän kuuden jälkeen kahlasimme Sarviojan yli ja lähdimme etenemään polkua pitkin kohti Paratiisikurua. Maisemat olivat komeat, ja ilma edelleen kuuma. Ennen Paratiisikurua saavuimme erittäin kauniiseen purolaaksoon. Polku kulki puron vartta laakson pohjalla. Sopivassa kohdassa ylitimme puron ja saavuimme Paratiisikuruun. Olipa kyllä hämmentävän kaunis paikka, oikein nimensä mukainen, totesimme kun pysähdyimme ihailemaan ja valokuvaamaan tätä maisemaa.

Polun varressa puraisimme hieman välipalaa, ja nousimme Paratiisikurun ja Ukselmakurun väliselle selänteelle. Ilta-auringon maalaamat maisemat olivat edelleen ihan toivottoman hienot.

Ukselmakurun rinnettä edettyämme alkoi edessä häämöttämään Pirunportti. Oli kyllä vaikuttava paikka tämäkin. Kyllä kannatti käydä ainakin kerran elämässä katsastamassa nämä alueen “nähtävyydet”. Kun kuljimme Pirunportin läpi, paistoi ilta-aurinko suoraan takaamme, maalaten hienon varjokuvan Muorrakkavaarakan Purnuvaaran rinteelle.

Pirunportilta laskeuduimme taas polkua pitkin kohti Lumikurunojaa.

Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä Muorrakkavaarakan kämpälle saakka, mutta emme nähneet sen tuovan hirveästi lisäarvoa etenkään suhteessa huomiseen reittiin. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus kävellä Sokostin kautta Luirolle.

Lähellä Lumikurunojaa poikkesimme parisataa metriä polun yläpuolelle, kohti Ainin Kotavaaraa. Pystytimme leirin puron varteen, ja noin klo 1 yöllä nautimme päivälliseksi kanarisottoa ja jälkiruoaksi lättyjä vaniljakastikkeella. Sääskiä ei ollut edelleenkään haitaksi asti. Kolmen aikoihin vetäydyimme taas nukkumaan. Huomenna helteiden pitäisi vaihtua sateeksi.

3. päivä (Ainin Kotavaara–Sokosti–Luiro)

Sääennusteet pitivät paikkaansa. Aamupäivällä heräsimme sateen ropinaan. Pakkasimme teltasta sisäteltan pois, ja nautimme aamupalan ulkoteltan suojassa istuen. Itse vedin jalkaan brittiarmeijan kuorihousut, jotka osoittautuivat päivän aikana oikein mainioiksi.

Lähdimme nousemaan Lumikurunojan vartta ylöspäin, mutta ennen Lumikurua kyllästyimme siihen maisemaan, ja nousimme tunturiin. Maisemat olivat jylhät, ja mieli oli sateentuhnusta huolimatta korkealla. Kotijoukkoihinkin sain yhteyden viimeistä kertaa tällä reissulla. Heillä kaikki ok, minulla kaikki ok.

Nousimme Lumikurunojan laaksosta Riitelmäpäiden selänteelle. Tuuli oli jo melko navakkaa, mutta maasto helppokulkuista. Kävelimme korkeuskäyriä pitkin Sokostin suuntia tavoitellen, välillä piti kierrellä pahimpia kuruja. Sokostin jo häämöttäessä edessä, pystytimme tihkusateessa ulkoteltan ja valmistimme keittolounaan. Pilvet alkoivat vähitellen laskeutua tunturinhuippujen ylle.

Lounaan jälkeen matka jatkui taas tunturin rinteillä viistäen. Tässä vaiheessa nousimme ajatuksissamme hieman epätarkoituksenmukaisella tavalla liian ylös (tai jäimme liian alas) Riitelmäpäiden rinteellä. Ylhäältä katsottuna jälkiviisasteltuna, olisi ollut järkevämpää pudottautua jo lounaspaikalta lähemmäs laakson pohjaa, ja lähteä siitä nousemaan Sokostin rinteelle. Nyt jouduimme laskeutumaan melko työläästi kurun rinteen alas, ja nousemaan siitä saman tien ylös kohti Sokostia. Sokostin huipun tuntumassa seisova tupa näkyi tässä vaiheessa enää vaivoin, ja pian se oli peittynyt kokonaan sumuun.

Olimme sumuisella Sokostin rinteellä. Näkyvyys oli joitakin kymmeniä metrejä. Maisema-arvojen takia Sokostia ei tänä iltana kannattaisi huiputtaa. Toisaalta Luirolle pitäisi päästä, ja lyhin matka sinne kulkisi Sokostin huipun yli. Niinpä jatkoimme ylöspäin.

Kännykän GPS-sovelluksen ohjaamina pääsimme Sokostin huipulle, jossa kävimme ihmettelemässä linkkimaston infraa ja mietimme, mihin suuntaan lähtisimme jatkamaan. Kävimme vielä huippupisteellä, ja näissä liikuissa allekirjoittaneen suuntavaisto pyörähti totaalisen sekaisin. Kaveri oli menossa ihan eri suuntaan, kuin mihin minä olisin lähtenyt. Kaivoin repusta kompassin, ja myönsin erehtyväisyyteni.

Sokostin huipun maisemia

Alkoi työläs laskeutuminen rakkaa pitkin kohti legendaarista Luiroa. Onneksi ilmassa oli vain sumua, eivätkä kivet olleet sateen liukastamia. Emme kauheasti jaksaneet välittää, missä karttaan merkityt polut kulkivat, vaan etenimme gps:n turvin. Siitä huolimatta onnistuimme koukkaamaan hieman liikaa pohjoiseen, ja Jaurutuskurun pohjoisenpuoleinen seinä näkyi vasta parinsadan metrin päästä. Ei siinä onneksi suurta mutkaa tullut, vaikka se siinä hernerokkasumussa vähän turhalta tuntuikin. Pääsimme pahemmin liukastelematta pilven reunan alapuolelle, ja kohta Luirojärvi häämöttikin edessämme. Loppumatka oli kohtuullisen kevyttä polkumarssia, mielessä välkkyivät ruoka, sauna ja uni.

Odotusarvoni oli, että Luirolla olisi väkeä tungokseen asti, mutta mitä vielä. Puolen yön aikaan saapuessamme Luiron nurkille, liikuskeli liiterin nurkalla vain yksi rajakämppään majoittunut herrasmies, joka kertoi alueella majoittuvan hänen seurueensa lisäksi yksi ihminen “Hilttonissa” ja yksi pariskunta viereisessä varaustuvassa. Hän mainitsi että saunalla olisi vielä hiillos, ja ystävällisesti pilkkoi muutaman klapin hiilloksen elvytystä varten. Tämä herrasmies oli myös ensimmäinen ihminen, jonka tällä reissullamme näimme Kaunispään pysäköintialueen jälkeen.

Siirryimme saunalle, jossa kaveri alkoi puhaltelemaan hiillokseen. Hetken päästä kiuas syttyi uuteen liekkiin. Kävimme pystyttämässä teltan, ja aloimme valmistamaan päivällistä. Itämaista pataa teryakikanalla. Oli hyvää taas. Leirin pystytyksen ja ruokailun ohessa kuivattelimme vaatteitamme saunalla. Kun tätä oli tehty tarpeeksi, menimme itse saunaan. Kyllä kelpasi!

4. päivä (Luiro–Aittajärvi)

Keskiviikkoaamuna herätyskello herätti ennen kymmentä. Nousin itsekseni, söin aamupalan. Kahvia keitellessäni neljän henkilön ja yhden koiran seurue käveli kämpän edestä meidän leiriämme huomaamatta. Herättelin siinä kaverinkin kahville. Tuttujen aamurutiinien jälkeen pakkailimme taas leirin, ja siirryimme hetkeksi autiotuvan puolelle ihmettelemään. Kuivaushuoneeseen viedyt tavarat olivat mukavasti kuivuneet yön aikana.

Edelleen oli sumuista, eikä Luirojärven takana häämöttävistä tuntureista näkynyt kuin pieni aavistus. Kaverin polvi oli sen verran jäykkänä, että päätimme kulkea lähtökohtaisesti polkuja tänä päivänä. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme astelemaan kohti Maantiekurua. Ensimmäinen tauko pidettiin Raappanan kammilla, ja sen jälkeen etenimme koko päivän niin, että 10 minuutin juoma- ja tupakkatauko pidettiin tasatunnein.

Kävellessämme hahmottui myös päivän suunnitelma. Maastopyöräilyä sivuavan keskustelun lopputuloksena päätimme, että kävelisimme samana päivänä Aittajärvelle ja lähtisimme aamupäivällä kyselemään, josko Saariselältä tai Kiilopäältä löytyisi lyhyellä varoitusajalla läskipyöriä vuokrattavaksi. Fatbike on ollut omissa haaveissa jo jonkin aikaa, mutta vielä ei ole budjetti antanut periksi sellaisen hankinnalle.

Kaverin polvi onneksi vertyi lämmetessään, ja matka sujui jouhevasti. Poikkesimme pääuralta Päkkimäojan laavulle lounaalle. Viiden, kuuden välissä lounas oli syöty, ja matka kohti pohjoista jatkui. Oli oikeastaan todella kivaa kävellä selvää polkua ja samalla keskustella niitä näitä. Aina tunnin päästä tauko, ja mars eteenpäin. Jossakin vaiheessa matkaa oli sen verran pitkää varvikkoa, että housunlahkeet kastuivat polvesta alaspäin läpimäriksi. Tästä vesi valui sukkaa pitkin kenkään, ja puolivälissä matkaa molemmat jalat litisivät märissä sukissa. Eipä se lämpimänä päivänä pahemmin haitannut, hieman epämukavaa vain.

Ennen poroaitaa pysähdyimme tulipaikalle vielä syömään raskaamman ruoan. Tässä vaiheessa pää ja kroppa meinasivat mennä jo jumiin. Liikkeelle lähteminen tuntui todella työläältä, mutta kone käynnistyi taas kilometrin kävelyn jälkeen. Pian saavuimmekin Maantiekurunjärvelle eli Helanderin Kotajärvelle. Tässä pidimme vielä viimeisen hengähdystauon ennen Suomun ylitystä.

Ai että tuntui mainiolta vaihtaa märät sukat ja kengät crocseihin ja astua viileään jokiveteen. Ylitys sujui taas ongelmitta, ja läpsyttelimme crocseilla Aittajärven teltta-alueelle. Muutamia telttoja näkyi jokivarressa olevan, ja päätimme pystyttää omamme hieman ylemmäs pysäköintialueen ja järven väliin. Teltan pystytyksen jälkeen piipahdimme autolla noutamassa “siviilivaatteita” mukaan. Sen jälkeen makuupussiin ja karkkipussi auki. Nyt itselleni meinasi iskeä ihan kunnon tärinä päälle, ja makuupussiin piti sulkeutua ihan huolella, että vilu katosi. Kyllä päivän kilometrit ottivat veronsa.

5. päivä: kotimatka

Viimeisen päivän kohtalona on aina toimittaa matkapäivän virkaa. Heräsimme kymmenen kieppeillä, söimme pikaisen aamupalan, kasasimme tavarat ja hyppäsimme autoon. Soratietä jyristellessämme yritimme huonolla menestyksellä tavoittaa Saariselän keskusvaraamoa puhelimitse. Ajoimme siis paikan päälle kysymään pyörien perään, ja kuten olettaa sopi, kaikki olivat vuokralla. Kiilopäällä oli puhelinsoiton perusteella sama tilanne. Kävimme paikallisessa ostoskeskuksessa syömässä ihan maistuvan hampurilaisaterian ja ostamassa vähän karkkia tuliaisiksi kotijoukoille. Sen jälkeen Sodankylän sotilaskodin kautta Rovaniemelle, jossa hajaannuimme omille reiteillemme.

Kuten aina, taas täytyy kirjoittaa reissun olleen äärettömän mukavan, ja seuran erittäin hyvää. Sinänsä suositulla vaellusalueella oli todella rauhallista sekä ihmisten että muiden verenimijöiden osalta.

Yksi kohteen valinnan peruste oli se, että halusin käydä katsomassa mikä siinä on, että monet palaavat vuosi toisensa jälkeen noihin UKK-puiston maisemiin. Sain tähän kysymykseen vastauksen, enkä ihmettele asiaa enää ollenkaan. Näissä vajaassa neljässä päivässä ehdimme vain raapaista pintaa, ja korkeintaan käydä katsomassa ns. pakolliset kohteet. Seuraaville reissuille jäi vielä paljon näkemistä ja kävelemistä. Vaikka Sokosti huiputettiin, jäi haaveilemani maisema Sokostilta Luirolle vielä muiden ottamien valokuvien varaan. Kyllä nyt taisi käydä niin, että minusta jäi joku palanen jonnekin Luiron ja Aittajärven väliin.

Hajanaisia havaintoja retkestä, kohteesta ja varusteista:

  • Sääskiä ei juuri lainkaan
  • Ihmisiä ei juuri lainkaan
  • Yötön yö on parasta
  • Maisemat itselleni ennennäkemättömän jylhiä ja kauniita, etenkin Paratiisikurun ja Pirunportin ympäristössä.
  • Itsekuivatut kanan- ja naudanlihat yhdistettyinä pata- ja keittopohjiin ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Tuorepainoltaan 400 g kuivattua lihaa sekä yksi patapussi riittää hyvin kahden ihmisen päivälliseksi.
  • Lundhagsit kastuivat kahtena päivänä litimäriksi – täytyy tutkia asiaa
  • Lundhagsit kuivuivat nopeasti kastuttuaan läpimäriksi
  • Rinkka toimi hyvin
  • Hannah Sett oli oikein mainio teltta kahdelle hengelle
  • Brittiarmeijan lightweight-sadehousuja tulen jatkossakin suosittelemaan kuorihousuja etsiville

Vaellus tehtiin 10.–14.7.2016.

Retken lähtöpiste eli Sodankylän Aittajärvi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7586824.901, E=543705.555.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Keväinen Sipoonkorpi – pääkaupunkiseudun helmi

Lumen sulaminen pihapiiristä vetää minut metsään, Sipoonkorpeen. Suuntaan Vantaan Sotunkiin, Tasakalliontielle, jonka parkkipaikka on vielä osin jäässä. Polku Storträskille näyttää kuraiselta. Suuntaan Högbergetille.

Parkkipaikan kartta ei paljoa avita, mutta tauluun liimatussa lapussa Högbergetille päin osoittaa paksu nuoli. Itse kartan polkumerkinnät ohjaisivat kulkemaan alas kohti peltoja, mutta se ei  tunnu uskottavalta, joten alan talsia traktorimuseon ohi Nybyggetintietä. Käännyn museon jälkeen pohjoiseen Mehuaseman viitan mukaan, ja kuinka ollakaan, sähkötolpasta löytyy tuttu nuoli. Sittemmin viittaa ei osu moneen sataan metriin silmiin, joten oikeaan suuntaan lähtevä pikku polku vetää kohti vuorta.

Varjoisat kohdat ovat vielä jäässä polulla, mutta kohta olen taas Metsähallituksen punaisella nauhalla tehdyllä viitoituksella. Kallio kohoaa äkkijyrkissä 5 metrin pykälissä ylös, ja polku on hakeutunut tuhansien jalkaparien ohjaamana helppokulkuisimpiin kohtiin. Näyttää kuin askeleet olisivat kuluttaneet polun graniittikalliot sileiksi. Askelletaan silti huoleti, sillä kuluminen on tapahtunut jo mannerjään toimesta kymmeniä vuosituhansia sitten.

Vertailu muutamia päiviä vanhan maastopyörän jäljen ja miljoonien vuosien ikäisen, graniittiin sulaneen gneissikaistaleen kesken asettaa ihmisen vaikutukset oikeaan mittakaavaan. Pyörän leimaamaa turvetta kalliolle on ehtinyt kertyä, ja varmaan kadotakin lukemattomia kertoja vaikuttamatta graniittiin mitään. Tätä maastoa eivät siis pyörätkään pysty kuin hetkeksi raapimaan. Näissä oivalluksissa yritän heittää jotain myönteistä ylöspäin ruhjovalle pyöräilijälle, mutta ei tunnu olevan varaa hillitä kampien liikettä.

Högberget yltää noin 75 metrin korkeuteen merenpinnasta. Geologi Pertti Alhosen artikkelin Jääkausi muokkasi Vantaan mukaan huippu on muodostanut matalan kallioluodon silloisessa Litorinameressä, luokkaa 8000 vuotta sitten.

Ilahduttavasti retkeilijän kannalta tarpeelliset polkumerkinnät ovat ilmestyneet kallion huippua sivuavalle Kalkkiruukin polulle. Polkupohjaa on tasattu soralla monin paikoin, ja se onkin kokonaisuudessaan kunnoltaan Sipoonkorven parhaimmistoa.

Kalliolta ei löydy muuta kahvihetken istahtamispaikkaa kuin kallionsärmä, mutta kelvatkoon. Kahvi maistuu luonnossa taivaalliselta, kuten voileivätkin, jotka on tehty kerrankin vain omaan käyttöön, ilman näyttäviä katteita. Kallio osoittautuu kylmäksi alustaksi, ja muistelen syksyn sieniretkien kahvitteluja lämpimillä kallioilla tai kivillä. Paljonko auringon säteitä lämpiämiseen tarvitaankaan? Paljon, päättelen yrittämättäkään laskea.

Jäkäläkasvusto melkein paljaalla kalliolla on jo valmiina kasvuun, mutta muita kasvun merkkejä ei vielä näy. Täältähän piti olla hienot maisemat, niin muistan kuulleeni, ja suuntaan kallion lounaskulmaan. Puhtaaksi kuluneet luonnon reitit johdattavat jyrkänteen reunalle.

Ihmettelen aikani poikkisahaamalla kaadettua paksua mäntyä, joka könöttää kalliolla. Lahohan puu näkyy olleen, mutta olisi pysynyt pystyssä vielä monta sukupolvea.  Lopulta päättelen kaadon tapahtuneen koropalon takia, joka näkyy edelleen selvänä poikkipätkäistyssä rungossa.

Mutta ne maisemat? Vantaan Hakunilan kerrostalojen katot häämöttävät lännessä, ja joitakin Helsingin korkeita rakennusten huippuja lounaassa. Olisiko Viikin tienoilta.

Kalliolla huomiota kiinnittävät siihen taotut terästapit. Niiden muoto ei aivan vastaa oman työurani alussa näkemiäni kiintopisteitä, mutta sellaiseksi ne päättelen.  Vielä muutama vuosikymmen sitten ne olivat tärkeitä maanmittauksen kiintopisteitä, joista tarkistettu korkeustieto siirrettiin vaaituskoneella ja täkymetrillä varsinaiselle mittauskohteelle.

Kulku sileillä kallioilla on helppoa, ja suuntaan innoissani eteenpäin Kalkkiruukin suuntaan. Auringonsäteet eivät ole kuitenkaan tavoita pohjoisrinnettä samalla voimalla, ja polku alkaa kuusikossa tuntua liukkaalta. Niinpä haen poluntyngän takaisinpäin alas kallioilta. Oikoreittiä ei kuitenkaan hevin löydy jyrkänteiden takia, ja palaan merkitylle polulle. Löydän jopa nuolimerkin mehuaseman tien tuntumasta.  Matkamittari näyttää noin 1,4 kilometriä etäisyyttä parkkipaikalta Högbergetiin.

Nybyggetintietä pyyhältävä sininen pikkubussi muistuttaa julkisen liikenteen mahdollisuuksista tavoittaa Sipoonkorpi.

Högberget kartalla. N=6684703.860, E=397935.631 (ETRS-TM35FIN).

Teksti ja kuvat: Hannu Ylönen

Uusille urille, osa 6: Kantapään kautta – mitä talvivaellus opetti?

Tähän on kerätty ne opit, joita kaksi vaeltajaa saivat vöidensä alle ensimmäiseltä pidemmältä talvivaellukseltaan Lapin tuntureilla pääsiäisenä 2016.

Tästä osallistujilleen osin uudenlaisesta retkeilyn tavasta olen rakentanut pienen artikkelien sarjan, joka purkaa tuon hienon projektin alkumietinnöistä ja valmistautumisesta loppupäätelmiin asti. Sarjaan kuuluvat jutut ovat seuraavat:

Vaikka niin kokemukset kuin opitkin tuli tietenkin jaettua kaverin kanssa jo matkalla ja sieltä kotiin matkustaessa, samoin kuin vielä jälkikäteenkin, listaan tässä kuitenkin erillisinä meidän molempien merkittävimmiksi nostamat opit tuolta vaellukselta. Sekä osin toki jo sitä edeltäviltä testi- ja harjoituskeikoiltakin. Moinen on asiallista jo senkin vuoksi, etteivät molempien keräämät kokemukset kovinkaan paljon samoja olleet. Kas kun vaelsimme kuitenkin kumpikin paljon erilaisella varustuksella ja suurimmaksi osaksi eri reittejäkin.

Auringossa kimaltelevat puhtaat hanget! Kevättalven päivä tunturissa. Kuva: M.Lindroos.

Karin oppeja

Lumikengät ja sukset

Jos merkittävästi samankaltaiselle vaellukselle taas pääsen joskus lähtemään, saattaa minulla olla siellä kahdet liikkumavälineet. Lumikengät kyllä, niinkuin nytkin. Niiden kanssa nimittäin pystyy etenemään ja toimimaan aivan kaikenlaisissa mahdollisissa eteen tulevissa olosuhteissa. Jyrkissä mäissä, ylös- tai alaspäin, ahtaissa paikoissa, tiheissäkin metsiköissä.

Myös painavan ahkion vetämiseen ja käsittelemiseen löytyy pitoa sekä tukevuutta joka lähtöön. Ahkiokolonna toki asettaa omat rajoituksensa pituutensa ja ”rauhallisten” kaarto-ominaisuuksiensa kanssa, mutta lumikengät eivät rajoita vähääkään, vaan päinvastoin auttavat pärjäämään hankalissakin paikoissa. Mutta kyllä ne myöskin ovat raskaat tarpoa, tietenkin.

Kaikkien mahdollisten paikkojen talvikulkuneuvot. Pito loistava, luisto-ominaisuudet surkeat.

Suksien kanssa pääsee etenemään huomattavasti keveämmin ja/tai ripeämmin, etenkin avoimissa maastoissa, jollaisia pohjoisemman Lapin maastot hyvin suurelta osaltaan ovat. Tätä en avaa yhtään enempää, koskei minulla ole tästä kokemusta, ahkion kanssa. Tämä oli aika selvää jo ennen tälle vaellukselle lähtemistäkin, mutta erinäisistä syistä ei nyt vaan ehtinyt asiaan reagoida, välineitä hankkia eikä testailla ennen tätä reissua.

Mutta minkälaiset ne sukset sitten tulevat olemaan, jotka minun ja lumikenkieni kanssa seuraavalle talvivaellukselle jonnekin pohjan perille lähtevät? Mahdollisten vaihtoehtojen skaala lienee yksinkertaistettuna seuraava:

  • Metsäsukset
  • Telemark-sukset
  • Tumppisukset

Leveät ja pitkät metsäsukset ovat varmasti paras vaihtoehto etenemisen järkevyyden kannalta avoimissa ja loivapiirteisissä maastoissa. Sekä paksuissa, upottavissa lumiolosuhteissa. Siksipä ne varmaan ovatkin perinteisimmät hiihtovaeltajan kulkuneuvot niin rinkan kuin ahkionkin kanssa.

Telemarkit voivat puolustaa paikkaansa erityisesti sillä, jos kulkijalle on erittäin merkittävää päästä nauttimaan laskuista aina siellä, missä se suinkin on mahdollista. Paksuissa lumissa ne eivät metsäsuksille pärjää, tietenkään.

Altaihokeiksi myös joskus kutsutut ”tumppisukset” ovat yleensä noin 120–140 senttiä pitkiä, aika leveitä suksia, joissa on myös teräskantit. Sekä pohjissa pitokarvat, niinkuin toki metsäsuksissakin usein. Niillä pystyy sekä laskemaan aika hyvin mäkiä, vaikka mutkien kera, että myös hiihtämään paksuissakin lumissa. Jälkimmäisessä lajissa eivät tietenkään nekään pärjää metsäsuksille.

Minun suksivalintani on nyt kallistumassa jälkimmäisiin. Yhdestä yksinkertaisesta syystä, jota ei ole vielä mainuttu laisinkaan. Kahden kulkuneuvon taktiikalla nimittäin toisten välineiden on aina kuljettava joko retkeilijän selässä, taikka ahkion päällä. Ahkion päällystä on minun näkemykseni mukaan loistava paikka, koska joustavien nyörien alle on erittäin helppo laittaa varusteita kiinni, samoin kuin ottaa käyttöön. Eivätkä ne siellä ole myöskään hiukan vähääkään tiellä, taikka mitenkään muutenkaan haittaamassa kulkemista. Paitsi pitkät sukset kyllä olisivat. Siinä se.

Paitsi. Jälkikirjoituksena talven 2017 tunturivaelluksen jälkeen yhdistelmällä metsäsukset ja ahkio. Pelkästään niiden kanssa pääsi kyllä etenemään oikeastaan aivan joka paikassa ja olosuhteissa – tosi paljon vähemmällä energiankulutuksella. Joka toki tuli sitten korvattua pidemmillä matkoilla. Näistä lisää joskus myöhemmin.

Mies, rinkka ja Altaihok-sukset Repoveden metsissä.

Ahkio ja rinkka

Talvivaelluksia tehdään perinteisesti joko rinkka selässä, tai ahkiota perässään vetäen. Minä kuitenkin ensimmäisinä talvina ahkion vetämistä testaillessani ryhdyin kokeilemaan vetovyön integroimista rinkkaani, päätyen sellaisiin tuloksiin, että tuollainen vetolaite toimi aivan totaalisen täydellisesti meikäläiselle. Niin, ettei raskaankaan ahkion vetäminen edes pitkiä taipaleita aiheuta yhtään minkäänlaista rasitusta mihinkään kohtaan elimistöä. Muuta kuin kovan duunin vaikutukset jalkoihin ja koko kehoon tietenkin. Muttei mitään kipeytyneitä paikkoja tai muita epämukavuuksia.

Niinpä lopetin testailemiset aikanaan juuri siihen, ja olen siitä lähtien tehnyt talviset ahkioretkeni tuolla täysin epäortodoksisella ahkio+rinkka-konfiguraatiolla.

Sen haittapuolina ovat toki hiukan kankeampi käytös ahtaissa paikoissa kuin pelkkien vetovaljaiden kanssa, sekä tietenkin paino. Etupuolelle tulee sitten täydellisen vetomukavuuden lisäksi runsaat, väljät ja dynaamiset pakkaustilat. Rinkassa kuljetan normaalisti vain kevyitä vaatteita, sekä kameraa, puhelinta ja juomapulloa olkahihnojen taskuissa. Myös makuupussia joskus. Rinkan paino 8–10 kiloa.

Yhtään eivät käsitykseni muuttuneet tämän vähän pidemmänkään ahkiovaelluksen tuloksena.

Savotta 906 ahkionvetolaitteena.

Liikaa muonaa

Muonaa on meikäläisellä aina ollut liikaa mukana. Aivan kaikilla vaelluksilla, niin talvi-, kuin kesäaikaankin. Toisaalta se kuuluu minun periaatteisiini, olla aina varustautunut niin, ettei pärjääminen vaarannu, vaikka tulisi hankaluuksiakin. Vaikka matkanteko hidastuisi tai peräti pysähtyisi ties mistä syystä. Tai joltain muulta seurueen jäseneltä alkaisivat eväät hiipua.

Tälle retkelle pakkasin sitten vallan tietoisesti VIELÄ ylimääräsitä usean päivän tarpeen verran. Siksi, että pääsisin kokemaan ihan käytännössä, miten sitä pystyy kulkemaan silloin, kun mukana on 10 vuorokauden varustus.

Nythän meillä kävi peräti päinvastoin, eli matkamme eteni jopa suunnitelmaamme nopeammin ja vietimme Lapin hangilla vain 5 vuorokautta, suunnitellun 6–7:n sijasta.

Ahkio + lumikengät = rankka yhdistelmä!

Tiedossa oli tämä tietenkin oikein hyvin jo ennen reissua. Erilaisia oikeita retkiäkin kun on tällä varustuksella takana jo aika monia. Mutta olipa hienoa kalibroida tämäkin kokemuspohja taas vähän pidemmällä yhtäjaksoisella menolla.

Ihan hyvä keskimääräinen päivämatka on jossain 10 kilsan paikkeilla. Vaihdellen toki valtavasti lumiolosuhteista ja maaston korkeuseroista riippuen. Tällä retkellä meikäläisen päivätaipaleiden sarja oli siis seuraavan näköinen:

  • Retkipäivä 1: 8,1 km
  • Retkipäivä 2: 14,8 km
  • Retkipäivä 3: 8,7 km
  • Retkipäivä 4: 17,4 km
  • Retkipäivä 5: 13,2 km
  • Yhteensä: 62,2 km
  • Keskiarvo: 12,4 km

Noista ensimmäinen päivä oli siis vain iltapuhde, joka kiidettiin kehoihin pitkästä automatkasta ja reissun odotuksesta latautuneella energialla. Toisen päivän seikkailujen rasitukset sitten varmaankin näkyvät kolmannen päivän lyhyempänä taipaleena. Ja nelospäivä oli jo semmoinen rypistys, että tuskin meikäläinen voi pidempiä yhden päivän aikana päästä juuri missään olosuhteissa, noilla varusteilla ja kuormilla. Mutta ei se kuitenkaan vaikuttanut siirtävän mitään rasitusta tai vaivaa seuraavalle päivälle.

Oikeastaan harmittaa, etten pitänyt tuolla retkellä pulssivyötä ja saanut sen mukana dataa siitä, minkälaisella kierrosluvuilla sekä tehotasoilla elimistöni nuo päivät duunasi. Aikamoinen se joka tapauksessa oli keskimäärinkin, saati joillain taipaleilla. Se oli helppo tuntea, koska oman pulssitasonsa osaa jo karkeasti sanoa aivan ilman mittareitakin. Samoin reilut duunit tuntuivat ruuan kulutuksessa, sekä elimistön väsymyksenä iltaisin. Mutta likimain täysin positiivisilla tavoilla – lukuunottamatta vain paria, luultavimmin suola- ja mineraalitasapainon hiipumisesta aiheutunutta harmia.

Mies + lumikengät + rinkka + ahkio tositoimissa. Kuva: M.Lindroos.

Canada bootsit

Sellaisilla minä olen painanut menemään jo useamman vuosikymmenen mitä erilaisimmat talvitouhut, laavu- ja kotakeikoista lukemattomiin lumikenkäretkiin. Koska sellaiset ovat tavattoman lämpimät kaikenlaisilla keleillä, sietäen loistavasti myös vetisiäkin olosuhteita. Samaten ne ovat tukevat patikointiin tai muihin aktiviteetteihin, kunhat ovat sopivan kokoisiksi valitut, taikka sellaisiksi käyttäjänsä jalkoihin pohjallisilla ja sukkakombinaatioilla viritetyt.

Yli 25 vuotta minua palvelleilla Husky-merkkisillä bootseilla tämänkin keikan kuljin. Mutta tällä kertaa ne alkoivat pikkuhiljaa hiertää rakonalkuja jalkapohjiini. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että nyt jouduin pusertamaan kovemmin ja pidempään kuin koskaan ennen. Mutta todellinen syy selvisi sitten viimeisessä majapaikassamme Rihmakurun kodalla sisäkenkiä kuivumaan laittaessani. Ne olivat lopulta alkaneet vallan hajota, hiertyneet jo monesta paikasta risoiksi. Nuukana miehenä vein ne näytille tutulle suutarille, joka katseli minua hiljaisesti vinoon aika pitkän ajan, ennenkuin sanoi, ettei noista kuule saa kalua enää millään konstilla. Harkitsin kirjoittaa valmistajalle tuotteista, jotka eivät kestä käyttöä edes kunnolla yhtä neljännesvuosisataa, mutta tyydyin sitten kuitenkin vain hankkimaan uudet seuraavan talven seikkailuihin.

Vanhat hirmuhyvät buutsit, joiden takuuaika tuli täyteen juuri tällä reissulla.

Makuualusta pehmenee miehen mukana

Pitää alkaa harkita pehmeän makuualustan käyttöä! Vaikka moinen onneton mukavuushakuisuus kyllä ärsyttää vanhanajan kulkijaa, joka on koko eräuransa pärjännyt hienosti pelkkien PU-rullien kanssa, kai se mukavuudenhalu vaan sitten kasvaa iän myötä. Kaksi päällekkäistä Thermarest Zrest -alustaa olivat kyllä mainion mukavan lämpimät, mutta kivikovilla alustoilla (laverit, jäätynyt lumikenttä) lepääminen ja nukkuminen oli välillä jo melko ”kovaa touhua”.

Tätä miehen pehmenemistä on vissiin vielä edesauttanut joidenkin tutuimpien eräkollegoiden herkuttelut nykyaikaisten ”puhallettavien barbaroidensa” kanssa. Kuten kaverini tälläkin reissulla. Hänen kesäaikaiset teltanpaikan valintansa milloin kovan soran ja milloin kallioiden päälle kummastuttivat ensin aikansa vanhaa pierua, ja asiayhteyksien tajuamisen jälkeen ovat nekin alkaneet järsiä uskoa vanhoihin kunnon välineisiin.

Kultaiset säännöt

Jos vaelletaan kimpassa, pitää sopia etukäteen mitä tehdään, kun päädytään erilleen suunnittelematta. Vanha tuttu totuus tietenkin, mutta täytyy muistaa tällaisista asioista puhua etukäteen reissua suunnitellessa ja sopia noudatettavista käytännöistä erilaisissa eksymisen tai erilleen päätymisen tilanteissa. Vielä vähän sitä klassista eksyneen kultaista sääntöä monipuolisemmin. Muistavathan kaikki tuon?

Palaa takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi oltu yhdessä.

Bensiinikeitin on jautaa!

Se on hyvin tehokas, mikä on suuri mukavuustekijä ruokia ja juomia valmistaessa kylmissä oloissa, puhumattakaan lumen sulattamisessa. Ja tärkeintä on toimivuus pakkasista piittaamatta, päinvastoin kuin kaasukeittimillä, jotka toki ovat kaikkein kätevimpiä oikeastaan kaikkina muina aikoina, paitsi talvipakkasissa.

Eivät ole juuri tenukeitintä monimutkaisempia tai hitaampia käyttääkään, kunhan ensin oppii oman keittimensä jokuset pikkuiset niksit ja parhaat käytännöt kunnolla. Minä olin ne kaikki onneksi ehtinyt jo hyvin oppia ennen tätä keikkaa, vaikka moinen hienous oli itselläni ollut käytössä vasta edellisestä syksystä lähtien.

Tuohon perehtymisen myötä menin keskitalvella tekemään oikein kunnon testiajot monien erilaisten retkikeitinten kanssa, kolmella erilaisella polttoaineella ja vakioiduissa oloissa. Itse päädyin testaamaan, koska mitä moninaisimmat löytämäni ”keitintestit” olivat kyllä varsinaista mielipidehöttöä. Julkaisenpa nekin tiedot tässä joskus, kunhan ehdin artikkelin muotoon jalostaa.

Vanha kunnon Trangia on puolestaan talvioloissa hitsin hyvä, vaikka keveämpiä vaihtoehtojakin löytyy. Se nimittäin pysyy pystyssä lumilla helposti, ilman viritystä ja vaivannäköä, sietää hyvin tuulta ja taipuu joka touhuun. Vaikkei esimerkiksi monen ruuan ja veden keittämiseen tai paistamiseen olisikaan tarvetta, niin ainakin lumen kauhomisessa ja sulatuksessa useammille kattiloille on kummasti kysyntää.

Primus X2 polttaa bensiiniä Trangian keittimen sisällä, osana yhtä retkikeitinten testisarjaa.

Hiven aineita

Aineitakin on hyvä olla hiven mukana, joo. Kyllähän kunnon huiputuksia on esimerkiksi hienoa vähän juhlistaa. Oikeasti kyse on nyt kuitenkin suoloista, sekä hivenaineista, joiden täydennys on aivan pakollista kunnon rasitusta sisältävällä reissulla!

Minä olen vaikkakin yhä elävä, niin huono esimerkki tämän asian ymmärtämisestä ja hoitamisesta. Olisiko tämä ollut nyt jo kolmas retki, missä olen onnistunut vetämään osan lihaksistoani johonkin merkilliseen kramppitilaan joidenkin hivenaineiden hiipumisen vuoksi! Magnesiumista on luultavimmin ollut kyse. Niin harvoin kun niitä on sitten sattunut, olen aina onnistunut asian välillä taas unohtamaan – ja niin päätymään siihen taas sitten uudelleen vuoden parin välein. Jopa siitäkin huolimatta, että kokemukset ovat välillä olleet suorastaan pelottavia.

Niinhän pääsi sitten tapahtumaan tälläkin retkellä, missä vetelin elimistöäni (eikun sitä hemmetin ahkiota) hyvin suurilla tehoilla pitkät päivät ja päivästä toiseen.

Mutta nyt en kyllä enää lähde minnekään ilman vitamiineja! Oma käytäntöni kaikilla yhtä päivää pidemmillä retkillä on nykyään sellainen, että osana aamiaista hulautan naamariini mukillisen monivitamiinitabletista tehtyä kuplajuomaa. Niitä on olemassa Beroccaa, Multivitaa ja vaikka mitä. Sellaisia, missä on jotakuinkin kaikki mahdolliset vitamiinit, fetamiinit, metallit ja muut suolat, mitä ihmisen koneisto voi edes periaatteessa toimimiseensa tarvita.

Leppoisuusmittari

Piippu se on mitä mainioin mukana kulkeva mittari tähän tarkoitukseen. Ainakin minulla, joka olen sellainen asian yhdenlainen ääriharrastaja. Nimittäin minulle on päässyt aikojen kuluessa piipun poltosta muodostumaan sellainen rituaali, josta on ainoastaan hienon hienoja muistoja. Ja yhtälö on sitten pikkuhiljaa kääntynyt niin päin, että piipun kanssa turaamiseen herää into vain silloin, kun sattuu joku juuri oikeanlainen paikka sekä hetki. Täysin olennainen osa tämän yhtälön toteutumisessa on kiireettömyyden tunne.

Kyllähän minä varmaan saisin piipullisen rakennettua, poltettua, putsattua ja paketoitua esimerkiksi varttitunnissa. Mutta jos on olemassa tieto tai edes tunne vain vartin olemassaolosta, ei koko fiilistä voi syntyä ollenkaan – edes maailman hienoimmassa paikassa. Tällaisilla eväillä minä nykyään poltan piipullisen ehkä 3–6 kertaa vuodessa.

En polttanut tällä talvivaelluksella. Vaikka se niin penteleen hieno olikin! Ilmeisesti vaan juuri sellaista kiireettömyyden ja leppoisuuden tunnetta ei sitten päässyt korvieni väliin kehittymään. Ei edes Hannukurun tai Rihmakurun kodissa, missä moinen olisi jopa saattanut olla mahdollista, näin jälkikäteen ajatellen.

Uudempi piippukaveri huilaa kaatuneen tammen rungolla.

Malkuksen oppeja

Alla olevat tekstit ovat vaelluskaverini kirjoittamia, vaikka koko artikkelin alla onkin blogin pitäjän puumerkki.

Liikaa muonaa ja paino aivan rajamailla

Muonaa aivan liikaa mukana – toisaalta kelit yllättivät, ja kaikki arviot nopeudesta edetä ylittyivät. Mutta paino oli kesäreittiä seuraillessa kaiken A ja O, sillä koko matka oli umpihankea. Yhtään lisää painoa ei tuolla reitillä olisi voinut olla mukana, ja nytkin jo hurjimmissa laskuissa rinkka tuntui.

Liukua olla pitää

Liukuva suksi sopii Suomen tuntureille parhaiten, vaikka Hokeillakin pärjäsi ja muutamissa paikoissa oli jopa hauskempaa kuin perinteisillä suksilla olisi ollut. Silti kunnon liukuvat sukset olisivat 95% matkasta olleet paras vaihtoehto.

Jyrkemmille rinteille puolestaan Hokkien kyvyt loppuisivat nopeasti, nytkin lasku Taivaskerolta hotellille kovalla lumella rasitti todella jalkoja, kun suksi piti saada kantilleen kovalla alustalla.

Mies, rinkka ja tumppisukset tositoimissa Repoveden Valkjärven jäällä.

Puhelimet eivät aina toimi

Lapissa kännykkään ei voi luottaa edes alueella, jossa kenttää on merkitty koko alueelle (tämäkin on tosin jo aiemminkin koettu, mutta ei aina muistu mieleen). Hyvä käytäntö on sopia missä nähdään jos eksytään, vaikka tarkoitus olisikin edetä samaa matkaa.

Sumu ja pilvet voivat yllättää

Huonolla näkemällä ylhäällä on ikävää, ja vähänkin pahemmassa paikassa vaarallistakin. Kivaa ei ole helpommassakaan paikassa, kun ei näe, ja tasapainoa joutuu hakemaan sauvoilla. (Tämä kuuluu ehkä kategoriaan kertauksen kertauksen kertaus, mutta tulipa taas todettua).

Talviset tunturiolosuhteet ovat välillä oikeasti haastavat. Kuva: M.Lindroos

Olosuhteiden vaihtelu

55 km matkalla koettiin kaikkea jäisestä korpusta upottavaan puuterilumeen. Välineillä pitää pärjätä näissä kaikissa, mukaan lukien yöpymisvarusteet. Nyt käytössä oli kota- ja tupaverkosto, mutta teltan kasaaminen pehmeään puuteriin olisikin ollut melko työlästä.

Kevättalvi on parasta vaellusaikaa

Monista opeista huolimatta reissu oli huikein vaelluskeikka tähän saakka. Lumen päällä liikkuminen oli jotain ihan muuta kuin varvikossa ja kivikossa hyttysten syötävänä tarpominen. Tunturit kirkkaassa kuutamossa ovat hieno näky, jota kesällä ei pääse näkemään.

Tunturimaasto juuri ennen hämärän putoamista. Kuva: M.Lindroos.

Hiljaa hyvä tulee

Alkuun haaveilimme tietysti jonkin kesyttämättömän erämaan valloituksesta, syysreissuilla kun ne ovat osoittautuneet hienoimmiksi paikoiksi. Onneksi kuitenkin testasimme niin Repovedellä kuin lähempänäkin, ja päätimme ottaa vain yhden askeleen ja valikoida laduttoman erämaan sijaan reitin, jossa saattoi valita valmiin latupohjan tai umpihangen. Olisi jäänyt reissu upottavassa hangessa lyhyeksi, ja kelin yllättäessä itselläni yöpyminen olisi ollut perin epämukavaa pelkän Fjellduken suojassa.

Mitä ei opittu

Ehkä tähän on syytä lisätä vielä muutamia asioita, joita olemme jo talviliikkumisesta tahoillamme oppineet ennen tätä reissua, kun molemmat olemme myös innokkaita off-pistelaskettelijoita. Tärkeintä tietysti on taito käsitellä suksia ja sauvoja maastossa. Hallita liike jyrkissäkin mäissä, ja ymmärtää riskit laskiessa.

Lumen käyttäytyminen on myös syytä tuntea ja ymmärtää, että lumi voi vyöryä. Aivan pienikin lumen siirtymä sopivassa paikassa voi saattaa varomattoman suksistelijan pahaan kiipeliin.

Nesteytystä ei pidä unohtaa talvellakaan. Kuiva pakkasilma kuluttaa nestettä nopeasti, ja juoda pitää jatkuvasti ja jo ennen kuin on jano – vaikka kylmä vesi ei pakkasessa houkuttelisikaan.

Sekin oli jo aiemmilta reissuilta opittu, että parhaiten tällaisesta reissusta saa irti, kun ei etene koko matkaa yhdessä porukassa. Luontokokemus on parhaimmillaan yksin, vaikka iltasella onkin mukava välillä jutustellakin, ja tarpeen vaatiessa apukin on kuitenkin lähellä. Television kauhusarjojen opit turmiosta erilleen lähdettäessä kannattaa ainakin vaellusreiteillä tupaverkostoon tukeutuessa unohtaa. Pikemminkin voi olla jopa riski edetä porukassa, jos se johtaa ajatteluun, että pitää vielä vähän jaksaa kun muutkin jaksavat. Voimien loppuminen talvella on eri luokan kriisi kuin kesällä. On parempi olla yksin hyvissä voimissa kuin ryhmän mukana huonossa kunnossa.

–Kari ja Malkus

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Kaikki sarjan osat löydät tästä.

Kauniin luonnon huumaa Salamajärvellä

Pohjanmaalla on harmittavan vähän kansallispuistoja. Tämä ikävä ominaisuus on toisaalta helppo ymmärtää, koska alueella on muuhun Suomeen nähden vähemmän dramaattisia ”kummastuksia”. Ei juuri ole rotkoja tai korkeuseroja. Jo 10 metrin kukkula tuntuu entisen merenpohjan päällä vuorelta. Onneksi länsirannikolta löytyy upeita hiekkarantoja, joissa hyvällä säällä pääsee nauttimaan värikkäistä auringonlaskuista.

Suuntasin auringonlaskujen ja hiekan sijaan Salamajärven kansallispuistoon syyskuisena, hieman sateisena päivänä. Puisto sijaitsee osittain Keski-Pohjanmaan puolella, joten tämä lasketaan pohjalaiseksi kansallispuistoksi?  Ideana oli tehdä päiväretki soille ja ottaa samalla pari kuvaa.

Kansallispuisto

Vuonna 1982 perustetun kansallispuiston pinta-ala on 62 neliökilometriä, ja se sijaitsee Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen maakuntien rajalla, Perhon, Kivijärven ja Kinnulan kuntien alueella.

Salamajärvellä, sekä lähellä olevassa Salamaperän luonnonpuistossa, on upeita luonnonmetsiä, joista edustavin on kansallispuiston pohjoispäässä sijaitseva Koirajoen aarnialue. Merkittävin suo on Heikinjärvenneva, jonka kupeessa sijaitsee lintutorni. Marjastajien iloksi soilla kasvaa karpaloa ja lakkaa. Alue kuuluu Suomenselän vedenjakaja-alueeseen, joka erottaa Perämereen laskevien jokien valuma-alueet Järvi-Suomen valuma-alueista.

Alueella on runsaasti metsäpeuroja, mutta minulla ei tullut vastaan ainuttakaan. Metsäpeura hävisi Suomen luonnosta 1900-luvun alussa. Nälkäiset suomalaiset kun pistivät peurat poskeensa. 70-luvulla Salamajärvelle siirretystä 10 peurasta on poikinut jo tuhatpäinen kanta. Lisäksi pohjoisesta alueelle on tuotu ahmoja, joista näkyy jälkiä siellä täällä. Ahma on peuran tapaan arka eläin, eikä helpolla näyttäydy ihmiselle.

Reittini

En ollut suunnitellut reittiä sen kummemmin, joten köröttelin autolla Koirasalmen luontotuvalle kysymään neuvoa. Saavuin paikalle noin klo 14 aikaan, ja tuvalla sain käteeni kartan, mistä katsottiin suuntaa.

Metsäpuro ja väistyvä vesisade

Lopulta päädyin seuraavaan: Koirasalmi – Heikinjärven laavu – Pyydyskosken laavu – Koirasalmi. Reitti on linnuntietä noin 10 kilometriä. Matkalla näkyisi komeita kivipeltoja, alueen historiasta kertovia tervahautoja, seesteisiä soita, puliseviä puroja ja tietysti järviä. Niin, ja toki useampi laavu ja tulipaikka, jos vaikka makkaran nälkä pääsee yllättämään.

Louhikkoa

Avokalliota ei juuri reitillä ollut, mutta kivikkoa kyllä. Alkumatkasta Koirajärven rannalla sai katsoa jalkoihin, ettei tarvitse kaatua turvalleen pöpelikköön ennen ensimmäistä makkaraa. Tervahautakin tuli vastaan polun haarautuessa Heikinjärvelle. Maasto muuttui suoksi, jota halkoivat lammet, purot ja louhikot. Tässä vaiheessa sade alkoi hellittää ja aurinko pilkahdella pilviverhon takaa. Koko reitti oli lähinnä kivikkoa tai pitkospuita.

Taivas repeää

Ensimmäisen tauon pidin Heikinjärven laavulla. Rannassa oli selkeä venepaikka, mutta itse venettä en ensin nähnyt missään. Kohta kaislikon keskeltä souteli laavulle 14-kesäisten kalannarraajien lauma.

Heikinjärven maisemia

Hetken levähdyksen, ja kolmen makkaran jälkeen, suunnistin soistuneen koivikon läpi kohti Pyydyskoskea.

Eteenpäin matka vie

Pieniä puroja virtaa ristiin rastiin ja tulipa vastaan pieni silta, josta oli auringon laskiessa pakko napata kuva.

Silta Pyydyskosken laavun tuntumassa

Pahkarämeen suolla rämpiessä meinasi jo tulla hätä, kun aurinko kerkesi uhkaavasti horisontin tasalle. Fiksuna miehenä olin jättänyt otsalampun autolle, ja matkaa oli vielä useampi kilometri. Lisäsin tahtia ja lopulta kerkesin juuri sopivaan aikaan Koirajärven rantaan kuvaamaan upeaa, koko taivaan värjäävää auringonlaskua.

Koirajärven maisemia

Hämärän saavuttua viittä vaille valmis täysikuu näyttäytyi ja valaisi matkan autolle. Hyvillä mielin suuntasin metallihevosen nokan takaisin kohti länsirannikkoa.

Kuu valaisee tummenevan illan

Yhteenveto

Salamajärvi on maastoltaan tasaista, mutta paikoin hyvin hyvin kivikkoista. En siis suosittelisi kohteeksi jalkavaivaisille. Eteneminen on paikoin hidasta, joten aikaa kannattaa varata runsaasti. Järvi-, suo- ja metsämaisemat ovat kuitenkin kohdallaan, vaikka korkeuserot puuttuvat. Salamajärvi kuvastaa minulle kansallispuistoista eniten sitä perinteistä suomalaista luontoa karulla kauneudellaan. Jokin näissä Suomen soissa ja metsissä saa ihmisen hyvälle tuulelle.

Esteettömästi kansallispuistoon voi tutustua lähinnä Koirasalmen rannoilla tietä pitkin. Palvelut löytyvät  Luontotuvalta: karavaanialue, kioski, vuokrattava sauna, käymälät sekä veneitä ja kanootteja vuokralle. Jos muksut eivät ole kokeneita eränkävijöitä, on Pienen Koirajärven (luontotuvan vieressä) ympärillä parin kilometrin pituinen luontopolku.

Salamajärvellä onnistuvat päiväretkien lisäksi pidemmät yön yli -vaellukset. Esimerkkinä 115 kilometriä pitkä Peuran polku -retkeilyreitti, johon saa tuhlattua jo useamman vuorokauden. Puiston eteläosassa on laavuja ja tulipaikkoja runsaasti, ja luoteisosassa yksi autiotupakin.

Mustan kullan aika

Vielä 1800-luvun puolivälissä terva oli Suomen Nokia, eli brändi ja vientituote. Huippuaikana satamista kuskattiin maailmalle vuodessa reilu 150 000 tynnyriä tervaa. Tervakauppa tyrehtyi, kun metalli korvasi puun laivojen rakennusmateriaalina. Tervahautoja löytyy alueelta useita. Retkipaikan mobiilisovelluksen avulla ne löytyvät helposti maastosta.

Alueesta muualla:

Esite: https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/salamajarvifin.pdf
luontoon.fi: http://www.luontoon.fi/salamajarvi
Koirasalmen luontotupa: http://koirasalmi.fi


Kartta Koirasalmen luontotuvalle | GoogleMaps: Koirasalmen luontotupa

ETRS-TM35FIN koordinaatit: N7013711.538 E390691.057

 

Uusille urille, osa 5: Länsi-Lapin huiputuksia

Toinen puoli kahden hengen yhdessä mutta yksin tehdystä talvivaelluksesta välillä Hetta–Pallas. Tämä puolikas kertoo yli alueen huippujen johtavista päivätaipaleista lyhyillä hokkisuksilla ja rinkka selässä. Jakaen leirit kaverin kanssa, joka kiertää tunturihuiput lumikenkä–ahkiokaravaaninsa kanssa. Kaverin tarinan voit lukea tästä.

Teksti ja kuvat: Malkus Lindroos

Ensimmäinen ilta

Matka Pallakselle taittui tällä kertaa vähemmän mukavasti, koska autojunapaikat olivat pääsiäisviikolla vähissä. Siispä lähtö oli aamulla klo 7, ja Hettaan saavuimme illansuussa päivänvalon kuitenkin vielä valaistessa lähtöämme. Jo Ounasjärven jäällä hiihdellessämme hämärä laskeutui, ja kun olimme löytäneet latu-uran, tulivatkin otsalamput tarpeeseen.

Auton jäädessä hiljalleen taakse, mielessä pyörivät epäilykset ensimmäisen talvireissun suhteen. Olivatko kaikki tarpeelliset varusteet varmasti mukana, ja voiko näin kevyin kantamuksin selvitä viikon reissusta talvisessa tunturissa? Painoa rinkassa oli vain noin 20 kiloa. Toisaalta mietitytti myös, kuinka useamman päivän peräkkäinen hiihto Altai Hokeilla tuntuu jaloissa, ja syntyykö hiertymiä. En ollut ottanut lumikenkiä mukaan, koska olin päätellyt, että kesäreittiä edetessä suuret korkeuserot vaativat kevyen varustuksen.

Tarkoitus oli hiihdellä ensimmäisenä iltana yhtä matkaa vain noin 7 kilometriä lähimmälle nuotiopaikalle ja laittaa teltat siihen, istuskellen sitten nuotion äärellä iltaa. Kartalla nuotiopaikka olikin olemassa, mutta maastossa ei. Minkäänlaista merkkiä tulipaikasta ei maastosta löytynyt, ja hetken pyörittyämme ainoa vaihtoehto oli jatkaa eteenpäin Ounastunturin juurella sijaitsevalle tuvalle. Tässä vaiheessa ensimmäinen pieni epäusko hiipi mieleen – onko edessä pelkkää erämaata ilman mahdollisuutta edes tulentekoon? Polttopuun etsiminen yli metrisen hangen alta kun olisi erittäin aikaavievää, ja käytännössä lähes mahdotonta. Tästä tuli myös ensimmäinen mieleen painettu asia mahdollisia tulevia erämaavaelluksia ajatellen – talvella ei laitetakaan noin vain nuotiota erämaahan.

Pyhäkeron tupa oli käytössä, mutta siellä majaillut ilmeisesti ranskalainen pariskunta tarjosi meillekin kohteliaasti tilaa. Kieltäydyimme sisämajoituksesta aiheuttaen varamasti pientä ihmetystä, ja viritimme teltat kovaksi tamppautuneelle lumelle taukotuvan läheisyyteen. Tässä vaihessa alkoi jo olla hieman viileää, mutta selvisimme ilta-askareista suhteellisen mukavasti ja painuimme pehkuihin.

Ensimmäinen täysi vaelluspäivä

Päivä valkeni aurinkoisena, mutta erittäin kylmänä. Pakkasta oli reilusti yli 20 astetta. Makuupussissa sitä ei huomannut, untuvapussin comfort-lämpötilakin kun oli -29 C. Mutta sitten kyllä huomasi, kun nousi pussista ulos. Kaikki ruokatarvikkeet olivat umpijäässä, samoin kuin se yksi vesipullo, joka ei ollut makuupussissa. Onneksi pussissa olleista vesipulloista sai keiteltyä aamukahvit ja päivän sai käyntiin.

Mukanani oli varsinaisen ilma-untuvatäytteisen Therm-a-Rest NeoAir Xtherm -talvialustan lisäksi tavallinen vaahtomuovialusta, jota käytin teltan vieressä touhuamiseen. Sen verran kylmä oli, että läikytettyäni siihen tipan kahvia, oli kahvi jäätynyt ennen kuin ehdin kuivaamaan sitä.

Kylmyys pisti miettimään Altai Hokkien X-trace pivot -siteiden kylmänkestävyyttä – muoviosien hajoaminen tunturissa olisi tehnyt etenemisestä erittäin hankalaa. Myös käytössä olevat saappaat olivat pakkasessa muuttuneet kivikoviksi, ja niiden saaminen jalkaan olikin melko hankala operaatio. Toivoin, että saappaat eivät hajoa niitä jalkaan kiskoessa.

Teltan ulkokankaan sisäpinnalle oli tiivistynyt jonkin verran huuraa, josta sain suurimman osan ravistamalla pois. Olimme lähtövalmiina juuri, kun kahvionpitäjäpariskunta saapui moottorikelkalla paikalle. Puheista päätellen aamu ei ollut alkanut kovin mukavasti – kahviota pitämään jäänyt nainen kun istui kelkan perässä olevassa reessä, ja antoi melkoisen kuuluvasti palautetta kyydin epätasaisuudesta kuskina olleelle miehelle, joka tokaisi ennen lähtöään vain ”itsehän valitsit” ja ajoi kelkalla pois. Ihan aitoihin Lapin akkaan ja ukkoon taisimme siis törmätä.

Ensimmäiset tunturifiilikset

Eri suuntiin veivät nyt meidänkin retkikuntamme tiet, Karin lähtiessä suosilla kiertämään Ounastunturin Pyhäkeron huippua latua pitkin, vetäen lumikengillä ahkiossa olevaa tavarakuormaa. Tämä oli jo etukäteen suunniteltukin, sillä meillä oli hyvin erilaiset tavoitteet reissulle. Omani oli selvittää mahdollisuuksia tuntureissa etenemiseen suksilla, mahdollisesti myöhemmin jopa laskettelemiseen soveltuvilla rinteillä ja lasketteluvarustein. Tätä varten olin pakannut niin kevyesti kuin suinkin uskalsin, ja mukana oli vain rinkka eikä ahkiota, jonka kanssa ainakaan laskettelu ei tulisi onnistumaan.

Suuntasin siis kesäreittiä kohti Pyhäkeron huippua kauniissa auringonpaisteessa. Aurinko alkoi nopeasti lämmittää, ja puurajalle saapuessani näin ensimmäistä kertaa hienon erämaisen maiseman. Pian puurajan jälkeen lumikin muuttui, siinä missä se alhaalla oli pehmeää puuteria, oli lumi ilmeisesti tuulen vaikutuksesta pakkautunut tiiviimmäksi korpuksi ylempänä. Nousua se ainoastaan nopeutti, ja pian nousinkin tunturin harjanteelle, josta edessä näkyivät seuraavat huiput.

Tässä vaiheessa mieleen muistuivat moninaiset laskettelureissut, ja ehkä maisemasta ja olosuhteista mieleen palautui eräs seikkailu La Plagnen takaseinämillä. Reissu vei meidät 4 kilometrin päähän lähimmästä tiestä Vanoise-kansallispuistoon Ranskassa. Silloinkin alkuun näytti oikein mukavalta, ja vasta kun paluu ei enää onnistunut, todellisuus reitin pituudesta alkoi valjeta. Voitin kuitenkin epäilykseni palauttamalla mieleen, että nyt käytössä oli kartta ja merkitty reitti. Otin muutaman kuvan Hettaan päin, ja jatkoin harjanteelta kohti edessä näkyviä uusia nousuja.

Ei aivan erämaissa vielä

Päästyäni seuravan nousun suhteen jo hyvään alkuun, huomasin tunturin välistä nousevan rinnekoneen ja sen perässä olevan hiihtäjäjoukon. Kone teki merkittyä latu-uraa tunturiin, ja aamun ensimmäiset hiihtäjätkin seurasivat sitä. Erämaan tuntu kärsi tästä näystä – toisaalta epäilykset siitä, mitä edessä on, hälvenivät, mutta toisaalta se mukava jännitys ja erämaisuuden tuntu, joka syntyy jännityksen ja hienoisen pelonkin yhdistymisestä kauniin maiseman ihailuun ja luonnon rauhasta nautiskeluun, kyllä katosi samalla.

Hyvin pian saavutin Pyhäkeron huipun, jonka luulin olevan vasta kaukana edessä. Huipulta lähetin muutaman kuvan ja viestin kotijoukoille, mutta melko pian oli päästävä eteenpäin, koska tuuli teki kelistä huipulla hyytävän auringosta huolimatta.

Lasku alas olikin sitten varsin erilaista kuin nousu. Laskin etelärinteeseen, ja aurinko oli kovettanut lumen pinnan paikoittain jopa jäiseksi. Ohjattavuus Hokeilla ei ollut paras mahdollinen, mutta alun loiva lasku oli vielä oikein mukavaa. Laskun jyrkentyessä sain tehdä jo välillä enemmän töitä ja kaarrella pitkiä loivia kaaria, jotta pääsin turvallisesti alas. Muutamin kohdin kiviäkin pisti lumen alta ikävästi esiin.

Hieman yllättäenkin edessä näkyi rakennuksen katto, ja kaarsin Sioskurun taukotuvan pihaan. Tuvalla oli vilkasta, koska se sijaitsi hiihtoreitin varrella ja päiväkävijöitä oli siis runsaasti. Päädyinkin kokkailemaan terassilla, ja siinä Trangiaa viritellessäni näin latua lähestyvän erikoisemman ”hiihtäjän” – Kari tamppasi lumikengillä ahkion kanssa juuri tuvalle.

Yhteinen lounastauko Sioskurun kodalla

Kokkaillessamme kävimme läpi vähän suunnitelmaa tästä eteenpäin. Kello oli siinä kahden maissa, ja alkuperäinen suunnitelmani käydä huiputtamassa Ounastuntureiden läntisiä huippuja alkoi tuntua epärealistiselta. Päädyimme suunnitelmaan, että edetään seuraavalle Tappurin tuvalle alakautta suomaita pitkin koukaten, latujen ulkopuolella. Tätä varten ylitimme tuvan vieressä virtaavan puron ja etenimme sen kurua pitkin alaspäin.

Lumikengillä kova lumi näytti toimivan mainiosti, mutta suksilla oli melkoisia hankaluuksia. Suurin haaste oli kaltevuus useaan suuntaan – nousukarva piti kyllä yhteen suuntaan, mutta toiseen suuntaan ei oikein saanut millään pitoa. Jos suksen laittoi kantilleen, niin sitten karva ei pitänyt. Mielessä jo kävi, että olihan tämä tähän saakka ollutkin odottamattoman helppoa, ja mietin, oliko edessä seuraavat 40 kilometriä tällaista maastoa. Lopulta pääsin pois puron kurusta tamppaamalla suksilla sivuttain, ja näin juuri Karin katoavan metsänrajaan.

Haasteet puron kurussa vievät vaeltajat eri teille

X-trace siteiden eräs heikkous tuli taas esiin tampatessa. Olin onnistunnut osumaan kiinnityssolkiin ja niiden vapautusvipuihin, ja siteet olivat löystyneet. Jouduinkin pitämään siteidenkiristystauon, ja tällä välin Kari ehti kadota näkyvistä, mutta lähdin hiihtelemään sinne missä viimeksi Karin näin. Jälkiä seuratessa huomasin myös, että lumikengille sopiva reitti ei välttämättä näin kovalla lumella ole lainkaan sama kuin suksille hyvä reitti, Kari kun oli edennut monessa kohtaa kaltevia kohtia pitkin.

Jäljet etenivät harjannetta, mutta jonkin matkan päästä edessä oli kohta, josta suksilla ei vain yksinkertaisesti mentäisi – kallistusta oli sen verran, että yritys tuottaisi pikakuljetuksen alas harjanteelta pyllymäkeä. Yritin ottaa suksia pois, mutta kovahko lumi ei kengillä ollutkaan kovaa, ja olin reittä myöten hangessa. Askartelin sitten suksen takaisin jalkaan, ja tajusin tässä vaiheessa, että Karin täytyy olla jo kaukana. Kaivoin puhelimen esiin, ja yritin soittaa – kenttää sentään onneksi on. Vaan eipä ollut Karilla, vaan kuulin vain, ettei numeroon saada yhteyttä.

Onneksi kuitenkin olimme sopineet minne ollaan menossa, joten hätä ei ollut tämän näköinen. Katsoin hieman karttaa, ja päädyin laskemaan suhteellisen suoraan alas harjanteelta, ja suuntaamaan loivia maita kohti suunniteltua yöpymispaikkaa. Alempana lumi olikin taas pehmeämpää, hiihto majalle sujui mukavasti ja napsinpa muutamia kuviakin matkalla. Pian tupakin ilmestyi näkyviin, mutta en havainnut Karin telttaa missään. Savua nousi piipusta, joten arvelin Karin menneen sittenkin lämmittelemään sisälle minua odotellessaan.

Tappurin kämpällä

Yllätyksekseni löydänkin tuvalta joukon venäläisiä, eikä Karia näy missään. Tässä vaiheessa laitan sitten WhatsApp-viestiä Karille, että missä tämä menee. Viestit kulkevat huonosti, mutta pienellä viiveellä selviää, että Kari on vielä noin 1,5 kilometrin päässä majalta, ja että voimat ovat aika lailla loppu raskaan ahkion kiskomisesta lumikengillä puolittain upottavassa lumessa. Kari suunnittelee laittavansa leirin pystyyn ja jäävänsä jokin matkan päähän tuvalta. Sovimme viesteillä, että Kari pitää hetken taukoa, ja lähden hiihtelemään vastaan, niin saadaan ahkiokin tuvan viereen. Kun pakkailen mukaan kevyen varustuksen ja saan sukset jalkaan, tuleekin Kari vastaan jo tuvan toisella puolella olevalla laajalla aukealla – voimat olivat palautuneet tauolla ja pienellä ruoka-annoksella.

Karin kanssa jutellessa selviää, että Kari oli aikansa edettyään huomannut, että olin kadonnut jonnekin, ja lähtenyt palaamaan omia jälkiään ylärinteeseen etsimään minua. Vasta sitten, kun Kari oli palannut takaisin siihen kohtaan, josta lähdin harjanteelta alas, selvisi Karille, että olin lähtenyt omia polkujani kohti Tappurin tupaa. Ja luonnollisesti palaaminen tapahtui ylämäkeen, nousten ahkion kanssa takaisin harjanteelle, josta oli kyllä ihan kohtalainen lasku alas.

Pystyttelemme leirin tuvan viereen – venäläisetkin kysyvät, tulemmeko sisälle nukkumaan, mutta kieltäydymme jälleen tarjouksesta, koska tarkoitus on nimenomaan testata, kuinka telttailu pakkasessa maistuu raskaiden koko päivän hiihtojen ja lumikenkäilyjen jälkeen. Sanovat kuitenkin jättävänsä meille paikat, jos mieli yöllä muuttuu.

Tällä kertaa telttapaikan pohja ei ole kova, vaan joudun kaivelemaan lunta pois alta aika lailla, jotta saan teltan suoraan ja pysymään kiinni. Paikka on puun juurella, jossa lunta on selvästi ympäristöä vähemmän, mutta siinäkin kuitenkin useita kymmeniä senttejä. Lopulta saan teltan pystyyn, mutta pudotan lumeen yhden teltan kulman kiinnitykseen käytettävistä soljista. Etsintä ei auta, solki jää piiloon lumen sisään. Teen solmun, jolla saan teltan kulman kiinni.

Vesi on melko vähissä, mutta onneksi lähellä olevassa mökissä majaileva lapin ukko vinkkaa, että muutaman sadan metrin päässä on vesipaikka. Toisella yrittämällä pääsemme moottorikelkkauraa purolle, ja saamme vedet täytettyä ilman lumen keittelyitä. Ensimmäisellä yrittämällä lumi muuttui liian upottavaksi noin puolivälin kohdalla, ja kun sukset ja lumikengät eivät tulleet mukaan, piti ensin palata takaisin hakemaan sukset.

Auringon laskiessa Ounastunturin taakse, on maisema hetken aikaa satumainen sinisen sekoittuessa auringon oranssiin ja sittemmin punaiseen. Edessä näkyvät seuraavan päivän urakat: tunturisola, joka täytyy ylittää ennen Hannukurua. Otan muutamia kuvia ja ihastelen erämaista tunnelmaa ja maisemia, mutta pienen iltalenkin jälkeen onkin aika kömpiä makuupussiin. Alkuun tuntuu hieman viileältä, mutta melko nopeasti pussi lämpiää ja nukun mukavasti aamuun.

Toinen vaelluspäivä

Aamulla aivan kaikki pussin ulkopuolella on umpijäässä. Juustoa mahdotonta leikata, ja siivutettu meetwursti jäätynyt kiinteäksi kappaleeksi. Tavarat vaikuttavat olevan vielä enemmän jäässä kuin edellisenä aamuna, ja Trangiakaan ei tahdo syttyä, mutta lopulta sen sytytys sentään onnistuu. Aamutoimissa menee tällä kertaa yllättävän kauan, ehkä siitäkin johtuen, että keli on muuttunut ja pilvet peittävät tuntureita. Into lähteä etenemään ei ole enää niin suurta, ja tiedossa on hiihtoa pilvessä ainakin solaa ylittäessäni. Tämänkin päivän etenemme eri reittejä, Kari seurailee latupohjia ja minä etenen kesäreittiä.

Lähdemme heti leiriltä eri suuntiin, ohitan pian vesipaikkamme ja täytän vielä pullot uudestaan ennen nousua ylätunturiin. Pian tulen latu-uralle, jonka ylitän ja suuntaan suoraan kohti solaa, jonka takana on lasku Hannukuruun. Näkyvyys katoaa noustessa lähes kokonaan ja näen vain sauvan päähän saakka. Samalla törmään taas samoihin haasteisiin kuin aiemmin, kun kaltevuutta on kahteen suuntaan. Eteneminen on hidasta, kun joudun aina painamaan suksen lumen läpi niin, että karva ottaa pitoa ja toisaalta kantti pitää toiseen suuntaan.

 

Samaan aikaan näkyvyyttä ei ole, joten on mahdotonta etsiä optimaalisempaa reittiä. Jalat tuntuvat varsin väsyneiltä, kun saavun solan korkeimpaan kohtaan Rouvivaaran ja Porttivaaran välissä, ja pääsen laskemaan kohti Hannukurua. Onneksi melko pian laskussa pilvi häviää ympäriltä, ja saan näkyviini laajan suon ennen Hannukurua ja sen reunalla olevan Pahakurun tuvan. Oikaisen hieman suon yli, mutta matka tuntuu silti etenevän hitaasti lumen alkaessa upottamaan enemmän alas mennessä.

Jatkan tuvan ohi pysähtymättä ja laskeudun itse Hannukuruun. Tämä on rajoitusaluetta, jolla merkityltä reitiltä ei saa poistua. Vaan eipä ole talvella kesäreittiä helppo erottaa täällä! Eksyn muutamaan otteeseen ja joudun kartan kanssa etsimään reittiä. Lumi on mukavan pehmeää puuteria, ja muutamat laskut ovat suorastaan hauskoja, kun pääsen tekemään muutaman telemark-käännöksen. Lopulta löydän Hannukurun tukikohtaan, jonka kodalta löydän Karin, joka on asettunut jo mukavasti taloksi kotaan. Kello on tässä vaiheessa vielä sen verran vähän, että syötyäni myöhäisen lounaan päätän kuitenkin vielä lähteä jatkamaan eteenpäin.

Illansuun taival yli Suastunturin

Hannukurusta Suastunturille nouseminen osoittautuukin olettamaani hankalammaksi. Ensimmäinen haaste on joki, jonka ylitse en tahdo löytää reittiä, silta on ilmeisesti hautautunut jonnekin. Lopulta aikani kierreltyäni pääsen kaatunutta puunrunkoa joen yli, ja lähden kiipeämään kurusta ylös. Sekin osoittautuu oletettua vaikeammaksi, koska kuru on niin jyrkkä, ettei suoraan noustessa nousukarvojen pito riitä. Yritän mutkitella, mutta tällöin sukset uppoavat niin syvälle, että nouseminen on hyvin hidasta. Aikaa menee ehkä tunnin verran, ennen kuin olen Hannukurun reunalla.

Tämän jälkeen edessä onkin sitten kaunista maisemaa ja helpompaa reittiä kohti Suastunturin huippua, vaikka jatkuvaa nousua hiihto onkin. Pääsen silti melko nopeasti Suastunturille – nousu kurun reunalta tunturille on paljon nopeampi kuin kurun pohjalta kurun reunalle.

Suastunturin huipulta avautuu upea näkymä kohti Pallasta ja Lumikeroa. Niitä ihaillessani huomaan hämärän laskeutuvan ja sinisen hetken saapuvan. Aikaa ei siis ole hukattavaksi, ja lähden laskeutumaan kohti Suaskurun kotaa. Lasku onkin koko reissun hienoin lasku, koska lumi on puuteria ja pääsen laskemaan sitä telemark-käännöksin. Päädyin poikkeamaan kesäreitiltä länteen, koska metsä on siellä harvempaa ja lasku mukavampaa, ja päädyn tasaiselle muutamien satojen metrien päähän kodasta. Tässä vaiheessa sininen hetki on muuttunut harmaaksi, ja illan pimetessä mielessä käy, olisinko hyväkin makupala saalistusretkelle lähtevälle susilaumalle. Järki kuitenkin voittaa epäilykset, ja hiihtelen rohkeasti GPS-tekniikan avustamana kohti kotaa.

Muutaman kymmenen metrin päästä kodasta iskee epäusko – GPS:n perusteella kodan pitäisi jo näkyä, mutta mitään ei näy. Mieleen muistuu ensimmäisen illan turhaksi osoittautunut nuotiopaikan etsintä – jospa kota onkin palanut, ja raunio hautautunut lumeen? Edessä olisi telttayö yksin kurussa, kuvitteellisten petojen ympäröimänä. Aloitankin henkisen valmistautumisen tähän vaihtoehtoon, vakuuttaen itselleni, että olenhan sentään kymmeniä kertoja yöpynyt erilaisissa erämaissa, joiden luontoon ovat kuuluneet niin sudet kuin karhutkin.

Turvapaikka Suaskurun kodassa

Sinnikkäästi eteenpäin hiihtäen melkein törmään kotaan. Maastonmuodoista johtuen hämärässä kotaa on vaikea erottaa, enkä huomannut sitä ennen kuin olin kodan pihassa. Suaskurun kodalla ei ole muita, eikä siellä ole hetkeen pidetty tultakaan. Kanniskelen puut sisään ja teen tulet hyväksi havaitulla tekniikalla – Trangian poltin puiden alle niin, että sen liekki sytyttää puut. Tuli syttyy näin sillä välin kun puran varusteitani, ja lämpöä onkin jo saatavilla kun olen valmis, eikä kylmä pääse yllättämään.

Valitettavasti vain tässä kodassa oleva tulipaikka on tarkoitettu lähinnä kesäiseen makkaranpaistoon – tuli on korkealla lattiasta, ja lämpö ei pääse juuri muualle kuin yläpuolella olevaan isoon ”piippuun”. Puuta kuluukin tavaroiden kuivattamiseen melkoinen määrä. Mietin, poltinko kuukauden lämmityspuut ja koko kesän makkaranpaistopuut siinä kamppeita kuivattaessa. Ehkä määrä kuitenkin tuntuu isommalta kuin lopulta on, koska kahdella kantoreissulla sain kamppeet kuivaksi.

Tällä kertaa nukun mukavasti kodan laverilla, joka onkin aiempiin maanvaraisiin yöpymisiin verrattuna kerrassaan mukavaa. Hieman lämpimämpääkin on, vaikka nuotion hiipuessa pakkanen kyllä hiipii melko harvaan kotaankin nopeasti, ja inversio painaa kylmän ilman alas tuntureilta kuruun. Makuupussi on täälläkin pidettävä tiiviisti kiinni.

Kolmas päivä

Aamu sujuu aiempia päiviä vähän mukavimmissa merkeissä, joskaan lämmintä kodassa ei ole. Mutta pian Trangian poltin on jälleen saanut tulet aikaan, ja pääsen nauttimaan aamupalaa mukavassa lämmössä. Kun olen aamutoimista selvinnyt, saapuukin jo Kari kodalle. Aiemmin nukkumaan, aiemmin ylös on toiminut hyvin. Suunnittelemme, että seuraavaksi ja näillä näkymin viimeiseksi maastoyöksi tähdätään Pallaksen juurella olevaan Rihmakurun kotaan. Karin lounaan ja minun jatketun aamiaiseni jälkeen suuntaamme jälleen omille reiteillemme, minä ylös Lumikeron rinnettä ja Kari latuja pitkin Nammalakurun tuvalle.

Lumikeron alku kurusta on hankala Hannukurun tapaan, mutta melko pian nousu tasaantuu, ja lumi kovettuu. Pallas-Ounastuntureiden korkein tunturi on Pallaksen Taivaskero, ikään kuin jonon kuningas. Ja Lumikero on sen kuningatar – Lumikuningatar, joksi sen mielessäni nimeän mäkeä ylös tuskaillessani ja tasapainotellessani hyytävän tuulen ja nousun tuoman lämmön kanssa vaatetusta säätämällä. Pallaksella on edes vähän suojaa vierekkäisistä huipuista, Lumikero on joka suuntaan suojaton.

Melko pian pääsen pilven korkeudelle, ja näkyvyyskin heikkenee merkittävästi, onneksi sentään kesäreittiä merkitsevät salot erottuvat aavemaisesta usvasta. Aavemaisuus ja heikko näkyvyys pelästyttävät kulkijan, kun olen kuulevinani ääniä. Vakuutan itselleni, että ei täällä voi ketään muita olla, ja että tuuli todennäköisesti yhdessä varusteiden äänten kanssa aiheuttaa oudon kokemuksen. Otan kunnon hörpyn vesipullosta varmistaakseni, ettei kyse ole nestehukan aiheuttamista hallusinaatiosta.

Sitten sumusta alkaa kuulua selvemmin puhetta. Epäuskoinen hiihtäjä näkee lopulta harmaat hahmot edessä, jotka liikkuvat suhteettoman nopeasti. Skyrimin ice wraithit käväisevät mielessä, kun valkoisessa sumussa edessä näkyy hahmoja – tosin hyvin lyhyesti, koska edestä sukeltaa 4 hengen vaellusporukka vastaan. Pian tiedustelutietoja siitä, mitä edessä on odotettavissa, vaihdetaankin jo innokkaasti. Edessä olevan laskun jyrkkyys saa porukasta yhden muuttamaan ahkionsa pulkaksi, jolla matka jatkuu alaspäin GoPron nauhoittaessa laskua.

Melko pian porukasta erkanemisen jälkeen saavutankin Lumikeron huipun, jossa nappaan selfien muistoksi ”lumikuningattaren” valloittamisesta. Lumikuningatar ei moisesta oikein perusta, ja vastaa hyytävällä tuulella ja olemattomalla näkyvydellä saatelleen minut matkalle alas.

Lumikuru ja lounas tunturissa

Omalla reitilläni edessä on seuraavaksi lasku Lumikuruun, joka reitin jyrkin lasku. Lasku on puolikorpulla vaikea, mutta selviän siitä tekemällä riittävän laajoja kaarroksia. Lumikurussa oleva poroaita portteineen on peittynyt lumeen niin, että aidasta pääsee astumalla yli. Päätän laittaa lounasleirin aidan viereen, ja kaivelen Fjellduken esiin. Siinä lounasta syödessäni keli muuttuu täysin, kun pilvet hälvenevät. Pilvien hälvetessä huomaan aivan lähellä vastarinteellä laskettelijan, joka laskeekin pian poroaidalle viereeni. Kysessä on amerikkalaisnainen, joka etenee Pallas–Hetta-reittiä vaellussiteillä varustetuilla laskettelusuksilla tukeutuen tupiin. Toivottelen hyvät reissut ja kerron kokemukset hänellä edessä olevilta Suaskurun ja Hannukurun tukikohdilta.

Lounaan jälkeen jatkan Vuohtiskeron rinnettä yli tunturin ja lasken sitten Saivokeron, Vuohtiskeron ja Keräskeron väliin jäävään kuruun.

Siellä meneekin latu, jota on näennäisen helppo hiihdellä Nammalakurun tuvalle. Juuri ennen saapumista Nammalakurulle aukenee yksi reissun hienoimmista maisemista kohti Pallasta.

Itse tuvalla onkin sitten jo paljon vaihtelevammin erilaisin varustein liikkeellä olevia kulkijoita. Luonnollisesti ladun vieressä on monia suksin kulkijoita, mutta laskettelusuksien osuus on huomattavan suuri. Kaikkein eniten ihmetystä minussa herättää kuitenkin lumilauta.

Syödessä muistelen aiempaa kesäreissua ja yöpymistä tuvalla. Kesällä maisema oli hyvin erilainen, ja nyt lumen alle jääneet tunturikoivut korkea metsikkö. Samoin lampi ja puro ovat lumen alla, kesällä niissä peseydyttiin. Suunnilleen keskellä tuvan edessä oli muutama kivi ja pensas, joiden viereen silloin virttelin teltan – nyt siinä näkyy pelkkää hankea.

Syömisen jälkeen suuntaamme eteenpäin kohti Rihmakurun kotaa, jossa on tarkoitus yöpyä.

Viimeinen leiri Rihmakurun luksuskodassa

Eteneminen kodalle on odotettua hitaampaa, koska lumi on jälleen upottavaa, ja Karin eteneminen painavan ahkion kanssa kaltevassa rinteessä ja upottavassa lumessa on hidasta ja raskasta. Lopulta pääsemme kuitenkin perille, ja valoakin vielä riittää hyvin. Tämä Rihmakurun kota on eri maata kuin edellinen Suaskurun kota – oikeastaan tätä ei voi edes kodaksi sanoa, vaan pikemminkin pieneksi tuvaksi, jonka keskellä on vieläpä Jotulin kamina. Teemme siihen tulet, ja lämpöä tulee aivan eri tapaan kuin edellisessä tuvassa – ja vain murto-osalla puumääräästä. Välillä on melkeinpä liiankin kuuma, kun kuivattelemme kamppeemme kunnon tulilla.

Tässä vaiheessa myös tutkailemme suunnitelmia majoituksen suhteen. Nyt voimme olettaa olevamme huomenna Pallashotellilla, jonne autoni on välillä siirretty. Netti on käytettävissä, ja löydämme yllätykseksemme Booking.com:lla Pallashotellista vapaat huoneet varsin edulliseen hintaan. Yllätys on suuri, koska oletimme majoittumisen olevan pääsiäisen aikaan siellä käytännössä mahdotonta, ja olimme varautuneet viettämään yön Pallaksen kodalla.

Yöllä tulee vaistomaisesti aina herätessä heitettyä puuta kaminaan, mikä ei lopulta osoittaudu hyväksi ajatukseksi, koska se johtaa siihen, että välillä on liian kuuma ja välillä tulee viileä kun ei ole tarpeeksi syvällä makuupussissa. Vasta aamuyöstä saan nukuttua pidemmän yhtäjaksoisen osan, kun ymmärrän olla kylmän tultua heittämättä lisää puuta kaminaan, vaan vedän vain makuupussin tiukasti kiinni.

Neljäs päivä

Aamu valkenee suojasäässä, ja aamutoimien jälkeen lähdemme jälleen eri lenkeille. Käymme pohdintaa kumpaa kautta Karin kannattaisi kiertää, mutta Kari päätyy lännenpuoleiseen reittiin.

Eteneminen osoittautuu erittäin hankalaksi. Lumi jää kiinni nousukarvoihin, enkä tahdo päästä mihinkään. Mielessä jo käy, että edessä voi olla yöpyminen jossain Pallaksen tasangoilla, jos eteneminen on kuin tervassa tarpomista. Päätän jo mielessäni leiriytyä hyvissä ajoin ennen kuin voimat ovat aivan lopussa. Mutta kuin tämän kuulleena keli muuttuu, kun pääsen ensimmäiselle harjanteelle – pilvet rakoilevat, ilma on kuivempaa ja kylmempää. Myös lumi muuttuu korpuksi, jota se on muillakin tuntureilla ollut, ja etenemiseni nopeutuu, kun puhdistan karvoihin jäätyneen suojalumen sauvalla pois pohjista.

Lähellä korkeinta kohtaa Taivaskeron vieressä pilvet jälleen tiivistyvät ja näkyvyys katoaa täysin. Olin suunnitellut käyväni jälleen Taivaskerolla ja ehkä laskevani sieltä alas, mutta olematon näkyvyys romuttaa tämän suunnitelman. Lumikaan tosin ei houkuttele laskemaan, sillä se on taas muuttunut osin jään peittämäksi korpuksi, jolla Hokkien ohjaaminen on hyvin hankalaa.

Lasken kohti Pallashotellia suunnilleen kesäreittiä seuraillen, ja tämä onkin reissun rankin, joskaan ei jyrkin lasku, jolla suksen pitäminen kantillaan kumisaappailla ja pehmeillä siteillä rasittaa rajusti jalkoja. Pyhäkero viettää vieläpä jatkuvasti oikealle, joten kuorma on koko ajan samalla jalalla. Tuskien kautta pääsen kuitenkin alas – lasku ei ollut mukavaa kaartelua, kuten olin etukäteen toivonut, vaan reissun tuskaisin lasku. Mutta edessä siintääkin sitten lasketteluhissit ja hoidettu rinne, jota pitkin hiihtelen alas hotellille nopeasti.

Hotellissa kaikki sujuu mainiosti, saan kamppeet huoneeseeni ja suuntaan saunaan. Sauna 55 kilometrin umpihankihiihdon jälkeen tekeekin hyvää, ja sen jälkeen olo on kuin uudesti syntyneellä. Karia ei vain näy eikä kuulu, vaikka olen ollut hotellilla jo kolmisen tuntia. Alan jo huolestua onko jotain sattunut, kun Kari lopulta saapuu väsyneenä hotellille – kierto oli pitkä ja loppunousu rankka.

Syömme hotellilla illallisen seisovasta pöydästä ja sen jälkeen onkin aika painua pehkuihin seuraavan päivän kotimatkaa varten. Hotelli on mukava ja kieltämättä hieman erikoinen, mutta sen erityislaatuinen tunnelma jää aiempien kokemusten vuoksi havaitsematta – tunnelma, kun saapuu yksin kylmälle kodalle hämärän laskeutuessa pohtiessaan jo mielessään teltan pystyttämistä, on nimittäin muutamaa pykälää vahvempi kokemus kuin mikään hotelliyöpyminen.

Kotimatka ja epilogi

Kotimatka alkaa huonosti, kun auto ei käynnisty, akku on aivan tyhjä. Mukana ollut varavirta-asema ja vara-akku eivät auta, kun en pystykään vaihtamaan akkua puutteellisen työkaluvarustuksen vuoksi. Onneksi hotellilta löytyy kaapelit, saamme auton käyntiin ja pääsemme matkaan. Ajopäiväkin sujuu yllättävän hyvin hotellissa nukuttujen pitkien ja hyvien unien jälkeen.

Jälkeenpäin ajatellen reissun parhaita paloja oli yöpyminen yksin Suaskurun kodalla sekä lasku Suastunturilta alas. Monia hienoja osuuksia mahtui muuallekin, ja hienoja maisemia ja yksityiskohtia. Nopeus yllätti, sillä olin varautunut pitämään koko viikon lomaa ja käyttämään aikaa siis 6 päivää, kun nyt etenimme 4 päivässä ja yhdessä illassa.

Korkeuserot olivat yllätyksekseni talvella helpompia kuin kesällä, aiemmin kesällä samojen tunturien ylittäminen oli paljon raskaampaa hellesäässä. Toisaalta kantamusteni keveys varmasti auttoi asiaa sekin, sillä kesällä kuormaa oli mukana enemmän – tuosta reissusta oli jo ehtinyt muutama vuosi kulua, ja sitä myöten kantamukset keventyä kokemusten karttuessa ja varusteiden vaihtuessa hiljalleen kevyempiin.

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Aiemmat osat löydät tästä.

Hiihtovaelluksella Patvinsuon kansallispuistossa

Lähdimme Kiljavan opiston eräopasluokkamme kanssa Patvinsuon kansallispuistoon viideksi päiväksi harjoittamaan talvivaellus- ja opastaitojamme. Patvinsuo on 105 neliökilometrin kokoinen soinen alue Pohjois-Karjalan Lieksassa, Joensuusta 90 kilometriä koilliseen, aivan itänaapurimme rajan lähellä. Alueella on 80 kilometriä merkittyjä reittejä joissa valinnanvaraa riittää, ja se on tunnettu etelän ja pohjoisen luonnon kohtaamispaikkana.

Patvinsuon keskiössä sijaitsee syvyysvaihteluillaan rönsyilevä Suomunjärvi muhkeine muikkukantoineen. Suomunjärvestä etelään on Teretinniemen korkealle puiden ylle nouseva lintutorni, josta on laaja näkyvyys viereisten lettojen yli. Patvinsuon puiston suurin joki, Nälmänjoki, virtaa alueen läpi ja toimii sivupuroineen monien aikoinaan alueelle istutettujen kanadanmajavien kotipaikkana.

Linja-auton pakkaamista

Matkamme alkoi aikaisin Kiljavan opistolta bussikyydillä. Kuudelta bussi oli jo pakattuna täyteen ahkioita ja suksia, ja suuntana oli Itä-Suomi. Matkalla heräsi pelko lumen määrästä, sillä Joensuussakin oli vielä melkoisen vähän lunta. Patvinsuolle saavuttuamme pelko oli osoittautunut vääräksi; lunta oli ainakin metri. Surkansuon pysäköintialueella linja-autosta ulos hypättyämme hanki upotti melkein vyötäröön asti ja antoi osviittaa tulevista koitoksista.

Lähdimme hiihtämään ensimmäisen suon yli kohti Suomunjärven luoteisosassa olevaa Lapinniemen leirintäaluetta. Olosuhteet olivat heti aluksi täydelliset. Jo ensimmäisillä suksien luistoilla oli etelän hektisyys muisto vain. Aurinko paistoi, hanki kantoi ja maisemat olivat uskomattoman kauniit.

Suolla hiihtäminen on suotuisaa, sillä jatkuva tuuli on rikkonut lumen kristallirakenteen kestävämmäksi.

Etenimme kumpareisen kangasmetsän läpi, ja Patvinsuo rupesi hiljalleen näyttämään kyntensä ja käpälänsä; tiellemme osui nimittäin tuoreet ahman jäljet, joiden tekijä oli todennäköisesti kuullut porukkamme älämölön ja päättänyt lähteä vastakkaiseen suuntaan.

Ahman jälki

Karhun raapimisjälki

Kaiken kruunasi kaikkien aikojen hennoin lumisade. Taianomainen hetki oli kuin olisi ollut pyrypallon sisällä. Pyry jatkui pienellä suolla, jolla näimme karhun raateleman puun. Hiljalleen rupesi konkretisoitumaan se fakta, että nämä eivät ole ihmisen vaan metsän asukkien maata.

Saavuttuamme Lapinniemeen tamppasimme leiripaikan, jolle asettelimme telttamme ja aloimme ruoanlaittoon. Mukaan otetut lumikengät osoittautuivat erittäin hyödyllisiksi leirissä, sillä ilman niitä oli heti sepalusta myöten lumihangessa. Ilta kului nopeasti rannassa olevalla tulipaikalla juomavesiä keitellessä ja kirkasta tähtitaivasta ihaillessa.

Yöllä kuului myös pöllön ääniä; huhuilijaksi epäiltiin sarvipöllöä, mutta varmuus jäi uupumaan öisen väsymyksen johdosta.

Talviretkeilyssä kannattaa huomioida aika joka menee lumen sulattamiseen ja sen keittämiseen, mikäli järveä ei ole lähellä (saati kairaa mukana; meillä se turvallisuussyistä oli). Keitin saa suhista melko pitkään, ennen kuin lumi muuttuu kiehuvaksi ja jäähtyessään juomakelpoiseksi vedeksi. Järvivesi kannattaa aina keittää, vaikka Antti sitä janoissaan tuppaa yleensä juomaankin semmoisenaan.

Matkamme jatkui aamutuimaan järven jäällä Suomunjärven itäiselle rannalle Louhelansaaren ja Lapinsaaren välistä. Matkalla näkyi Tapionsaaressa oleva kalasääskin pesä! Petolintujahan alueella on melkoiset määrät. Keli vieläkin helli meitä ja etenimme rauhalliseen tahtiin etelään Kurkilahteen syömään lounasta. Kurkilahdessa on uimaranta, jonne pääsee myös autolla. Sieltä löytyy käymälä ja pukuhuoneet, joiden kupeessa on katoksen alla pöytä penkkeineen sekä tulisija.

Kurkilahdesta otimme nokan kohti Teretinniemeä. Teretinniemi on keskellä laajoja suoalueita oleva kannas. Sinne meneminen maaliskuun hangilla on tarkkaa puuhaa; polulla on pysyttävä, sillä ympärillä oleva alue on suojeltu lintujen pesimärauhan varmistamiseksi 1.3 – 10.7.

Teretinniemi osoittautui Antin henkilökohtaiseksi lemppariksi. Noin sata metriä leiripaikasta pohjoiseen löytyy Teretinniemen lintutorni. Torni kohoaa korkealle puiden yläpuolelle ja silmä kantaa kauas joka suuntaan alueen laajojen soiden ansiosta. Siellä oli ihanaa katsella puiden taakse laskevaa aurinkoa, ja pitihän sitä aamullakin mennä tarkkailemaan jos näkisi metsän elämää. Kaukaisena haaveena oli nähdä talviuniltaan herännyt karhu, joita Patvinsuolla elelee runsaasti. Valitettavasti ryhmämme ison koon aiheuttama meteli piti eläimistön kaukana, mutta leiriimme tupsahti kuitenkin isokäpylintupariskunta ihmettelemään tulokkaita.

Teretinniemen lintutornin maisemia

Näin kevätaikaan Teretinniemellä voi päästä todistamaan metsojen ja teerien soidinmenoja. Alueen linnusto on erittäin rikasta ja onpa siellä havaittu myös erittäin harvinaisia lintuja. Patvinsuon maisemissa on nähty pohjoisen riekkoja ja kuukkeleita ja suolinnustosta mainittavaksi nouskoon vaikkapa suokukko hassuine kauluksineen.

Iltapuuhien jälkeen taivaalla näkyi erikoista hohkaa pilvirajassa. Ensin luulimme, että ne ovat vain nousevan kuun kajoa, mutta pienen hetken jälkeen syylliseksi paljastuivat revontulet! Kutsuimmekin pian koko poppoon ihailemaan taivaan valonäytelmää, kaivoimme kamerat esiin ja rupesimme harjoittamaan valokuvaustaitojamme.

Aamulla suuntana oli jälleen etelä. Tähtäsimme soiden ja metsän takana sijaitsevalle järvelle Koitereelle, ja siellä olevalle Nälmänsaarelle lounaalle. Kyseinen saari ei ole enää kansallispuiston aluetta. Tällä välillä sääolosuhteet näyttivät sitten toisen puolensa. Räntää satoi koko matkan jatkuvalla syötöllä ja tuulikaan ei ollut sieltä hellimmästä päästä. Lumi oli osittain sulanut eikä enää kantanut edellisien päivien tapaan, eli haastetta riitti.

Lounaan jälkeen lähdimme kohti Pirskanlampea, Nälmänsaaresta länteen. Sää oli jo hieman hellittänyt ja mieliala kohonnut. Järvellä oli verkkokalastajan nostoavanto, jonne johti suuret koiraeläimen jäljet. Syylliseksi osoittautui metsiemme vihattu ja rakastettu peto eli susi. Jäljet näkyivät räntäsateesta huolimatta selvästi ja mietimmekin, että missäköhän niiden tekijä meitä mahtaa tarkkailla. Rantauduimme pienen puron vierestä ja suuntasimme metsän läpi paikoin vyötäröä myöten lumihangessa kohti leirialuetta.

Pirskanlampi oli täysin erilainen leiripaikka kuin aikaisemmat. Se on nimensä mukaisesti lammen rannalla, ja alue on paljon metsäisempää; tutuiksi tulleita soita ei enää näkynyt. Koitimme parhaamme mukaan kuivattaa läpimärkiä varusteitamme ja saada teltat pystytettyä upottavaan lumihankeen. Räntäsateen loputtua rakensimme leiriimme mainioksi todetun ruokapöydän ja vietimme iltaa kokkaillen ja lunta sulatellen.

Kuumalla vedellä täytettyjen Nalgene-pullojen päällä on hyvä kuivattaa hieman kosteita sukkia tai lapasia, jos nuotiolla on ruuhkaa tai sitä ei voi tehdä. Myös paidan sisällä tai taskussa kehoa vasten kosteus haihtuu yllättävän nopeasti.

Kuva: Risto Karjalainen

Viimeinen kokonainen päivä oli edessämme. Sää suosi meitä jälleen ja suksi luisti, sillä moottorikelkka oli tehnyt meille uran valmiiksi. Suuntasimme kohti Nälmänpuron leiripaikkaa. Osan matkasta etenimme aurattua tietä pitkin, sillä länsipuolella oli ampuma-alue ja itäpuolella rajoitusalue, emmekä halunneet eksyä kummallekaan näistä. Jätimme hetkeksi ahkiomme tien varteen ja lähdimme hiihtämään metsän läpi katsomaan vieressä virtaavaa Hiienjokea. Metsikön puut olivat täynnä naavaa, jotka näyttivät melkein kimaltavan auringon säteiden osuessa niihin. Ahkioitta hiihtäminen lumisilla kumpareilla osoittautui uskomattoman hauskaksi puuhaksi, ja nauru raikasi aikuisten ihmisten leikkiessä lumisessa taikamaassa.

Kuva: Risto Karjalainen

Piakkoin muistimmekin vanhan lorun laduista, umpihangista ja vangeista, heittäydyimme pois tieltä lähimmälle suolle jolla kulku oli sallittua. Hiihdimme upottavassa hangessa suon yli Maksimanlammen rantaan lounaalle. Aurinko lämmitti ja antoi energiaa koko porukalle ja fiilis oli korkealla. Lammen rannalla istuskellessa näimme kaksi merikotkaa liitelevän yllämme taivaalla.

Loppumatka taittui kuin itsestään myötätuulen työntäessä meitä eteenpäin toisen ryhmän tekemällä ladulla, ja pian olimmekin Nälmänpuron leirialueella. Päivän teemaan kuului hätämajoitteiden rakentaminen ja niissä yöpyminen. Edellisen yön jäljiltä vielä kosteat teltat saivat siis jäädä kuivumaan tuulessa, ja seuraava yö vietettiin kaatuneen puun juurakkoon rakennetussa kodissa.

Antti viritti kaverimme Riston kanssa tarpin juurakosta kiinni lumihankeen ja rakensi lumesta seinän tuulelta suojaamaan. Kuva: Risto Karjalainen

Mikäli majoitutte kaatuneen puun juurakossa kesällä, pitäkää huolta, että puuta ei ole katkaistu, sillä Suomessa on tapahtunut harmillisen useita kertoja niin, että kaatunut puu on noussut yön aikana pystyyn ja reissaaja raukka on unissaan jäänyt juurakon alle jumiin. Olkaa siis varovaisia hätämajoitteiden kanssa!

Aamulla jouduimme aikataulumme takia lähtemään normaalia aikaisemmin kohti Suomun luontotupaa, josta kyytimme lähtisi etelää kohti. Matkaa oli noin 6 kilometriä, suksi ei luistanut ollenkaan ja räkä valui poskella, kun hiihdimme reilussa tunnissa sovitulle paikalle. Suomulla pakkasimme tavaramme bussiin ja suuntasimme Joensuuhun saunomaan. Saunan jälkeen matka jatkui kohti Kiljavaa, ja bussissa kertasimme väsyneinä mutta onnellisina yhteistä kokemustamme.

Tämä oli meidän ensimmäinen pidempi talvireissumme, ja Patvinsuo tarjosi sille loistavat puitteet. Korpiset ja aapasoiset maisemat antoivat mielelle ja sielulle kauan kaivattua lepoa. Ahman, suden ja karhun jäljet herättelivät mielenkiintoa ja näyttivät meille millaisesta paikasta oikein on kyse. Talviretkeilystä ja varusteista saimme lisää kokemusta ja oppia käytännön tilanteissa. Vaihtelevan sään ansiosta koimme niitä hieman vaikeampiakin olosuhteita, todeten selviävämme niistä. Patvinsuon laajat suoalueet houkuttelisivat tulemaan tänne uudelleen keväämmällä tutkailemaan lintujen puuhia, ja suuret järvet ja joet houkuttelevat melojaa kokemaan kansallispuiston vesiltä käsin. Nähtävää puistossa riittää taatusti joka vuodenajalle!

Patvinsuo Luontoon.fi-palvelussa

Tietoa Patvinsuon linnuista: Suomen lintuatlas

– Antti & Johanna

Yhtä luontoa projektimme on tutkimusmatka Suomen luontoon ja kansallispuistoihin. Tulemme kiertämään 2017 kevään ja syksyn välisenä aikana vanhalla pakullamme Suomea kirjoittaen seikkailustamme blogiimme! FacebookBlogiInstagram

Juttu julkaistu aiemmin Yhtä luontoa -blogissa.