Kirja-arvio: Hanki hohtava alla – umpihankihiihtäjän kirja

“Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”

-Aaro Hellaakoski-

Tätä monen tuntemaan Hellaakosken runoa mukaillen voisi tien muuttaa laduksi. Näin minä ja moni muu eräsuksien ystävä varmasti kokee. Sitä vapautta, minkä pitkät sukset ja koskematon hanki antavat, on vaikea selittää. Se pitää kokea.

Innostaakseen mahdollisimman monen kokemaan tämän vapauden tunteen, tietokirjailija Jouni Laaksonen kirjoitti kirjan umpihankihiihdosta. Retkipaikka sai Art Housen tammikuun lopussa 2017 julkaiseman kirjan luettavaksi ja arvosteltavaksi. Kun minulle tarjottiin kirjaa, mietin hetken, että voiko todellakin tästä aiheesta saada kokonaisen kirjan aikaan. Ensimmäisen kerran pikaisen selailun perusteella totesin, että vaikka kaksikin kirjaa.

Laaksosen kirja on jaettu viiteen osaan. Ensimmäinen osa, Suksen ja hiihdon historia, paneutuu suksien ja hiihtämisen historiaan sekä suksien kehitykseen.

Kaikesta huomaa, että kirjoittaja on paneutunut asiaan todella syvällisesti. Suksien kehityksen monet vaiheet tulevat seikkaperäisesti selvitettyä. Lukijalle avautuvat sellaiset termit kuin lyly, kalhu sekä päläs, joka on kengän kärjen yli kulkeva hihna. Aikoinaan kiivaassa metsästystilanteessa tai sotaretkellä oli tärkeää päästä nopeasti pälkähästä. Tämä sanonta on jäänyt elämään, ja se on lienee tuttu monille nykyisinkin.

Sanoi lieto Lemminkäinen,

virkki veitikka verevä

“Kyll’ on tässä nuorisossa,

kansassa kasuavassa

tuon lylysi lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista.”

Viinen selkähänsä sitaisi,

olallensa uuen jousen, sauvan survaisi kätehen;

läksi lylyn lykkimähän, kalhun kannan potkimahan.

-Kalevala-

Toinen osa on nimeltään Nykyajan umpihankihiihto. Tässä osiossa kirjoittaja käsittelee suksen valintaa erilaisiin olosuhteisiin, sekä hiihtovälineiden huoltoa. Lisäksi aiheena on sauvojen, monojen ja muiden varusteiden valinta. Tässä osiossa hän myös käy läpi neljä erilaista onnettomuuteen päätynyttä vaellusta ja pohtii, mikä meni pieleen ja miten kyseiset onnettomuudet olisivat olleet vältettävissä.

Niin tämän kun muidenkin osioiden lopussa on lyhyehkö erätarina kirjoittajan omista päiväkirjoista. Niiden kerronta on mukaansatempaavaa ja sujuvaa. Kertomuksia täydentävät erinomaiset valokuvat.

Kolmannessa osassa esitellään Suomen parhaita hiihtoretkikohteita. Tästä osiosta löytyy jokaiselle jotain. Latujen ystäville on tarjolla runsaasti laturetkikohteita maamme hienoimmista maisemista. Umpihankeen mielivät löytävät vinkkejä lyhyiden päiväretkien kohteiksi, tai vinkkejä jopa viikkojen hiihtovaelluksille asumattomissa erämaissa.

Viimeksi mainittuun aiheeseen kirjoittaja paneutuu lähes 30 sivun verran. Kirjassa kerrotaan, kuinka kohteisiin pääsee helpoiten omalla autolla tai mahdollisesti julkisilla. Kirjoittaja antaa myös reittiehdotuksia noin 50–80 kilometrin vaelluksille.

Sivujen reunahuomautuksissa on runsaasti vinkkejä kirjallisuuteen tai nettisivuihin. Kirjan karttaliitteiden ansiosta esitellyt kohteet on helppo paikallistaa.

Neljäs osa, Hankiharrastuksia, opettaa luonnossa liikkujaa mm. tunnistamaan nisäkkäiden sekä lintujen jälkiä lumessa sekä tunnistamaan erilaisia kääpiä ja puissa kasvavia jäkäliä. Kaikista eläinten jäljistä on piirroskuvien lisäksi erinomaiset valokuvat. Niiden avulla on helppoa opetella yleisimmät luonnossa kohtaamansa jäljet.

Tässä osiossa kirjoittaja syventyy myös entisajan ja nykyajan eränkäyntiin. Niin tässä kuin muissakin osioissa hän siteeraa monia kirjoja. Nämä poiminnat  mm. Kalevalasta, Kantelettaresta sekä Samuli Paulaharjun Sompiosta tuovat oman mielenkiintoisen lisänsä kirjaan. Lähes kaikissa tulee hyvin esille suksien välttämättömyys entisajan eränkäynnissä. Ilman niitä metsästäminen ja kalastaminen paksun lumen aikaan olisi ollut mahdotonta. Entisinä aikoina eränkäynti ei ollut harrastus vaan elinehto.

Lopuksi annetaan neuvoja erilaisten nähtävyyksien bongaamiseen. Vaellusta suunnitellessa voikin miettiä mitä kaikkea haluaa nähdä. Ovatko aapasuot, vanhat ikimetsät, pyhät paikat vai kenties avarat maisemat sinun sielunmaisemaasi? Sivujen reunamerkinnöistä löytyy hyviä vinkkejä taustatiedon etsimiseen.

Kirjan viimeinen osa keskittyy lähes 50 sivun verran umpihankihiihdon MM-kilpailuihin. Osiossa esitellään kuinka kaikki sai alkunsa ja kuinka kilpailu on kehittynyt vuosikymmenten aikana. Kirjoittaja esittelee kilpailun kulkua perusteellisesti ja ainakin itselläni, joka en ollut aiemmin perehtynyt kyseiseen kilpailuun lainkaan, syttyi pieni kilpailuhengen kipinä.

Myös kilpailuvarusteiden valinta saa oman huomionsa. Kilpailun sääntöjen mukaan maalissa repun on oltava vähintään 8 kilon painoinen. Tällä vältetään ylilyönteihin johtanut grammanviilaus. Toisaalta varusteiden on oltava mahdollisimman kevyitä, mutta esimerkiksi makuupussin liiallinen keveys voi kostautua huonosti nukuttuina öinä ja kilpailukunnon laskuna.

Kokonaisuutena kirja on sopiva sekoitus tietokirjaa, historiateosta ja eräkirjaa. Kirjan ajallinen kulku on johdonmukaista esi-isien ajoista nykypäivään. Ennakko-odotuksesta poiketen kirja ei ollut vain hiihtämistä, vaan siinä käsiteltiin laajasti eräkulttuuria ja kaikkea siihen liittyviä taitoja ja tapoja. Kirjan lähde- ja viitesivuja on 9, ja myös tämä kertoo siitä, kuinka perusteellisesti kirjoittaja on paneutunut asiaan. Laaksosen oma vuosikymmenten kokemus erästelystä näkyy kirjassa. Vain omien kokemusten kautta voi neuvoa toisia.

Seuraavat Jouni Laaksosen kirjoittamat rivit voisivat olla myös minun kirjoittamiani. Paljon yksin salomailla kulkevana tunnistan itseni näistä sanoista ja yhdyn niihin täysin.

Yksinvaelluksessa on hyvät ja huonot puolensa. Kaverin kanssa olisi turvallisempaa, seurallisempaa ja kevyempää, kun yhteiset varusteet jaetaan ja ladunavaajaa vaihdetaan. Yksin saa kuitenkin hiihtää juuri niin pitkään ilman taukoa kuin kulloinkin huvittaa ja siirtää aiottua yöpaikkaa vaikka tuntimäärin eteenpäin, jos siltä tuntuu. Reitin voi valita kompromisseja tekemättä. Viihdyn hyvin omien ajatusteni kanssa.

-Jouni Laaksonen-

Vaellus mielessä? Harri Ahosen teokset opastavat Skandinavian reiteille

Rakkaus vaeltamiseen saattaa roihahtaa tukalissakin olosuhteissa. Niin kävi aikoinaan kirjailija Harri Ahoselle hänen ollessaan vaihto-oppilaana Tromssassa 15 vuotta sitten.

– Lähdin kahden norjalaisen kaverin kanssa riekonmetsästysretkelle. Retken aikana kastuin, eksyin ja minulle tuli nälkä ja kylmä, Ahonen kertoo.

Ja siitä se kaikki sitten alkoi. Kärsimättömämpi olisi jo luovuttanut koko harrastuksen, mutta Ahoselle siitä kehittyi rakkaussuhde Norjan maisemiin ja luontoon. Tänä päivänä Ahosen vaelluskirjat niittävät jo kansainvälistäkin mainetta.

– Olen luonteeltani sinnikäs ja optimistinen. Joitakin asioita pitää yrittää pari kertaa uudestaan. Jos ei siltikään onnistu, niin sitten asian voi jättää.

Ahosen ensimmäinen kirja kantaa nimeä Pohjois-Skandinavian vaellusreitit ja se ilmestyi vuonna 2014.

Toinen kirja, Keski-Skandinavian vaellusreitit, on juuri ilmestynyt. Molempien kirjojen suosiosta kertoo paljon se, että ne käännetään saksaksi ja ilmestyvät Saksassa keväällä 2017. Kirjat keskittyvät Norjan ja Ruotsin vaellusreitteihin.

Fjølburøsten-autiotupa, Femundsmarkan kansallispuistosta.

Fjølburøsten-autiotupa, Femundsmarkan kansallispuistosta.

Trollheimshytta-tuvan vanha tupa ja taustalla Snota (1668 m) Trollheimenin maisemansuojelualueelta.

Trollheimshytta-tuvan vanha tupa ja taustalla Snota (1668 m) Trollheimenin maisemansuojelualueelta.

Pohjois-Skandianavian vaellusreitit on kattava teos Pohjois-Norjan ja -Ruotsin sekä Suomen käsivarren vaellusreiteistä. Siinä esitellyt noin 240 reittiä ovat pituudeltaan 0,5–70 kilometriä. Suomesta mukaan pääsi 8 reittiä.

Keski-Skandinavian vaellusreitit -kirjassa lyhin reitti on noin 4 kilometrin mittainen ja pisin vajaat 40 kilometriä pitkä. Reitit on luokiteltu vaikeusasteisiin helppo, kohtalainen, haastava ja vaativa.

– Varsinaisesti en ole luokitellut reittejä esimerkiksi perheystävällisiin, mutta jokainen perhe voi harkita reittien vaikeusastetta lapsien iän ja retkeilykokemuksen mukaan, Ahonen ehdottaa.

Kirjat on kuitenkin kirjoitettu niin, että myös vähemmän retkeilleet henkilöt uskaltautuisivat mukaan.

– Ihan aloittelijoille en suosittele kylmiltään lähtemään vaellukselle. On parasta käydä ainakin kerran Nuuksion luonnonpuistossa, Ahonen toteaa.

Kuvassa onKaritinden (1984 m), vuori sijaitsee Tafjordfjellene-vuoriston alueella.

1984-metrinen Karitinden sijaitsee Tafjordfjellene-vuoriston alueella.

Viime kesän vaellussaldo: 800 kilometriä

Ahonen vaeltaa 3–4 kuukautta vuodesta. Viime kesänä käveltyä matkaa kertyi noin 800 kilometriä, joista noin 200 kilometriä ystävien kanssa, loput yksin.

– Koska kerään materiaalia kirjaan, kuljen merkittyjä, kirjan teeman mukaisia reittejä, Ahonen toteaa.

Pisin päivämatka, jonka Ahonen on kulkenut, on 38 kilometriä. Keskimäärin matkaa kertyy yhden päivän aikana 12–14 kilometriä.

– Tietenkin riippuu maastosta, kuinka pitkän matkan jaksaa edetä. Jyrkät, pitkät nousut ja laskut rasittavat eniten.

harriahonen4

Skandinavialaista tupakulttuuria

Norjassa retkeily- ja vaelluskulttuuri juurrutetaan kansalaisiin jo nuoresta. Perheiden lisäksi päiväkodit ja koulut vievät lapsia luontoon, luonnollisesti leikin varjolla.

– Norjassa ihmiset ovat hyvin luonnonläheisiä, ja vaellusreitit on tehty helposti lähestyttäviksi, Ahonen mainitsee.

Den Norske Turistforening eli DNT on rakentanut Norjan noin 20 000 merkityn vaelluskilometrin varsille 500 erätupaa. Koska jopa puolentoista tuhannen metrin korkeuteen nousevilla tuntureilla ilmasto on paikoin raakaa, tuvat tulevat tarpeeseen.

– Tuvat ovat lukittuja, joten jokaisella on oltava standardnøkkel (standardiavain), jonka saa käyttöönsä sadan Norjan kruunun panttia vastaan. Avainta ei tarvitse palauttaa, ellei halua sataa kruunuaan takaisin.

Sata Norjan kruunua on reilut kymmenen euroa.

Keski-Norjan vaellustuvilla on lähes jokaisessa tuvassa ruokakomero, josta voi hankkia ruokatarpeita pienempään kuin suurempaankin nälkään. DNT:n Pohjois-Norjassa sijaitsevilla vaellustuvilla tällaisia ruokakomeroita ei ole.

Kaikilla DNT:n vaellustuvilla on patjat ja tyynyt vaeltajia varten. Oman makuupussin käyttö on välttämätöntä. DNT:n vaellustupia ei varata etukäteen ja niillä on olemassa patjatakuu. Tämä tarkoittaa, että sänkypaikkojen ollessa täynnä haetaan vintiltä lisää patjoja tuvan lattialle.

Ruotsin Svenska Turistföreningin eli STF:n vaellustuvissa lähes jokaisessa tuvassa on paikalla työntekijä, joka toivottaa tulijan tervetulleeksi ja tarjoaa lasin mehua.

Kuva on otettu Storsteinfjellet-vuorimassiivilta (1894 m), joka on osa Narvikfjellene vuoristoa.

Kuva on otettu Storsteinfjellet-vuorimassiivilta (1894 m), joka on osa Narvikfjellene-vuoristoa.

Kirjailijuus alkoi luennosta

Kirjailijaksi Ahonen päätyi tunturilatuyhdistys Kolbmassa pidetyn esitelmän jälkeen. Siellä häneltä kysyttiin, mahtaako hänen kertomistaan reiteistä olla kirjallista materiaalia. Koska valmista kirjallisuutta ei ollut, Ahosen kokemukset ja valokuvat tulivat käyttöön.

– Kirjan tekeminen alkaa, kun lähden vaeltamaan. Rintataskussa minulla on pieni lehtiö ja lyijykynä, jonne merkitsen hyvin lyhyet muistinpanot. Kun pääsen tuvalle tai leiriydyn telttaan, siirrän tiedot päiväkirjaan, ja kirjoitan tarkemmat muistiinpanot päivän ajalta, Ahonen kuvaa kirjan syntyä.

Lopullinen teksti muovautuu kotona koneen ääressä.

Myös valokuvat ovat Ahosen itsensä ottamia. Hänellä on mukana Canon 30D, jossa Canonin 17–40-peruszoomi, Sigman 18–50-zoomi ja 70–200 teleputki.

– Varaan matkalle muutaman vara-akun, mutta ne ovat muiden sähkölaitteiden tavoin herkkiä kosteudelle ja muille rasituksille, kuten kiven iskuille. Siksi pyrin optimoimaan, kuinka paljon käytän kameraa.

Harri Ahonen: Pohjois-Skandinavian vaellusreitit (Tammi)
Julkaisu: Heinäkuu 2014 (kirja)
Sivumäärä: 352 s.
Kirjastoluokka: 79.4
EAN: 9789513178895 (kirja)

Harri Ahonen: Keski-Skandinavian vaellusreitit (Tammi)
Julkaisu: Helmikuu 2016 (kirja)
Sivumäärä: 336 s.
Kirjastoluokka: 79.4
EAN: 9789513186548 (kirja)

Jutun kuvitus: Harri Ahonen

Kirjaesittelyssä: Erätulilla ikuisessa maisemassa

Erätulilla-ohjelmaa ehti tulla televisiosta 22 vuotta, ja tuona aikana siitä tuli varmasti monen luonnossaliikkujan lempisarja. Itku tuli silmään, kun Yle kertoi lopettavansa sarjan tuotannon. Yle vetosi tuolloin paitsi säästösyihin, myös haluunsa tehdä tilaa uusille avauksille.

En juuri televisiota nykyään katsele, mutta seurasin ohjelmaa Yle Areenalta ja sain aina todella hyvän olon seikkailuita katsoessani. Ehkä tämä ohjelma oli yksi tekijä, miksi itsekin ulkona liikkumisesta uudestaan innostuin.

Toimittaja Milla Madetoja on koonnut tämän toisen Erätulilla-kirjan sisälle parhaita tarinoita ohjelmaan liittyen. Mukana on myös katsojien omia eräkokemuksia, kuten Retkipaikan kirjoittajan Minna Jakosuon melontatarinat Laatokan Karjalasta.

Erätulilla kirja koostuu parhaista tarinoista kameran edestä ja takaa.

Erätulilla kirja koostuu parhaista tarinoista kameran edestä ja takaa.

Tarinat on mielestäni hyvin valittu. Pystyin hyvin pääsemaan kirjoittajien mielentilaan ja kirjoituksissa välittyvät vahvat tunnelmat ja mielettömän antoisat kokemukset. Kirjaa on todella mukava lueskella tunnelman kohottamiseksi, omia vaellusreissuja odotellessa.

Omia suosikkeja tarinoista olivat Minnan tarinan lisäksi muun muassa nämä:

  • Halki erämaiden. Erätulilla-ohjelmasta tutut Veli, Miika ja Timo vaeltavat parissa viikossa pari sataa kilometriä erämaa-alueiden halki Kautokeino–Karasjoki-tieltä Sirkkaan. Matkalla sattuu ja tapahtuu, eivätkä kaikki pääse loppuun astikaan. Mukavaa lukea, miten kokeneet erämiehet etenevät, millaisia tapoja heillä on ja mitä kaikkea muuta he tekevät, kuin talsivat kilometrejä mittariin.
  • Kun opimme Lapista ja toisistamme. Katsojan tarina, jossa kerrotaan nuoren opiskelijan ensimmäisestä vaelluksesta lukion vaelluskurssilla. Mahtavaa lukea, kuinka unohtumattoman elämyksen on nuori herra saanut. Lopussa hän vielä kertoi, ettei se tule jäämään viimeiseksi. Oikein tuli kylmät väreet ja käsivarret menivät kananlihalle. Tarina on kirjoitettu vuonna 2014 ja olisi todella kiva kuulla, onko harrastus saanut millaista jatkumoa?
  • Vamma ei ole unelmien esteenä. Kirjoittajalla halvaantuivat 3-vuotiaana vasen käsi ja jalka. Liikunnallisessa perheessä vamma ei kuitenkaan jäänyt esteeksi, ja tarinassa hän lähtee kokeilemaan rajojaan Mont Blanciakin korkeammalle Elbrus-vuorelle. En yleensä ole pillittäjätyyppiä, mutta tässäkin tarinassa taisi poskelle kyynel vierähtää.
Kirjan reseptit luonnonantimista ovat kokeilemisen arvoisia.

Kirjan reseptit luonnonantimista ovat kokeilemisen arvoisia.

Erätarinoiden lisäksi kirjasta löytää paljon reseptejä. En ole kerennyt vielä kokkailemaan niitä läpi, mutta kuola valuen olen katsellut kuvia ja aineksia. Resepteissä tuntuvat yhdistyvän moderni keittiö ja aina hyvältä maistuvat luonnonantimet.

Ensi kerralla haukea saaliiksi saatuani varmasti kokeilen Simppelisti paistettu hauki -reseptiäSienisesongin alettua testaan takuulla myös Korvasienihollandaise-kastikkeen ohjetta, ja valmistan Tattirisottoa kirjan reseptin mukaan.

Tekee mieli myös päästä jostakin ostamaan hirvenlihaa. Hirvenliha on harvinaista herkkua tällaiselle kaupunkilaiselle, ja kun luin reseptiä Tomaattisista hirvilihapullista, niin todellakin heräsi mielenkiintoni. Reseptissä yhdistyy moni lemppariainekseni, kuten hirvenliha, pekoni, tomaatti, valkosipuli ja kerma.

Tunnelma välittyy hyvin kirjan kuvien kautta.

Tunnelma välittyy hyvin myös kirjan kuvien kautta.

Antaisin kirjalle erittäin korkean arvosanan. Tarinoita lukiessani liikutuin kovasti ja mieleni teki päästä ulos seikkailemaan. Se varmasti kirjan tarkoituskin oli. En tiedä voiko tarinoita lukea monta kertaa uudestaan päästen samaan mielentilaan, mutta reseptit kirjassa ainakin tekevät siitä pitkäikäisen.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille!

Kirjaesittelyssä: Aarresaaret – Helsingin saariston uskomaton luonto

Helsingin saaristo. Mitä tunteita se Sinussa herättää?

Itse olen kasvanut Turun saariston välittömän vaikutuksen alaisena Salossa. Olen kolunnut Houtskarin rantoja jokaisen lapsuudenkesäni jokaisena viikonloppuna, iloinnut merituulesta, rannoilta löytyvistä aarteista, eläinten tarkkailusta ja sileän kallion tunteesta paljaiden jalkojen alla.

Helsingin saaristoa tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksikin vasta aikuisiällä. Se oli minulle vieras maailma, ja niinpä olin täydellinen tabula rasa, kun sain käsiini Jarmo Niemisen teoksen Aarresaaret, jota Retkipaikalle tarjottiin esiteltäväksi.

aarresaaret-12

Tämä kirja on niitä teoksia, joiden kauneuden arvaa jo kantta katsellessa. Kirjasta näkee kilometrin päähän, että se on hieno teos. Vaakamallinen ja painava kirja lupailee aina upeaa kuvakerrontaa, eikä Aarresaaret petä näitä odotuksia.

Avasin kannen ja sen alta paljastui kartta. Valkoisella pohjalla Helsingin saariston saaret esittäytyivät vihreinä riekaleina. Rakastan karttojen tutkimista ja koska koko seutu on minulle täysin tuntematonta, käytin jo pelkän kartan selailuun hyvän tovin. Oli siellä tuttujakin nimiä, Santahamina ja Suomenlinna nyt ainakin.

Saarten ja nimien joukossa oli sivunumeroita. Hauska idea, tuumasin. Mielenkiintoinen ja valtavasti uteliaisuutta herättävä sisällysluettelo.

aarresaaret-14

Alkusivujen varsinainen sisällysluettelo on jaettu vuodenaikojen mukaan. Sen sijaan, että kirjassa esiteltäisiin yksinkertaisesti saaria, kerrotaan siinä tarinoita eri saarilta, tai mereltä, eri vuodenajoilta. Kyiden tanssi. Öinen rääkyjä. Saariston ruska. Keskiyön aave.

Niemisen tapa esitellä Helsingin saaristoa kokemusten ja tarinoiden kautta on hyvinkin omiaan pitämään lukijassa yllä suurta mielenkiintoa. Yksittäiset tarinat ovat suhteellisen lyhyitä kertomuksia, joten kirja on helppo ja houkuttava hotkia. Tunnelmallisen tarinan haluaa aina lukea alusta loppuun, ja samalla voi oppia paljon uutta.

Meillekin, joille Helsingin saaristo kauniine saarineen ei pidä sisällään henkilökohtaisia muistoja tai tunteita, ovat nämä pienet kertomukset mielenkiintoisia luettavia.

aarresaaret-10

Lainaus: “Äänekkäästi kurnuttavat sammakot häiritsivät rannoilla mökkeileviä ihmisiä. Viimeinen mölysammakko ammuttiinkin Suomen luonnosta vuonna 1960.”

Kirjassaan Nieminen kertoo luonnosta ja luonnon tutkimisesta, kuvaamisesta, seikkailuista ja historiasta. Lukijat saavat nauttia elävästi kirjoitetuista ja -kuvitetuista kertomuksista muun muassa koomisen uhmakkaasta oravasta, huuhkajanpojista ja uteliaan leikkisästä hylkeestä.

“Nuori hylje on niin utelias, että sen saa luokseen kiviä helistelemällä ja karhimalla käsillä pohjaa. Juoksin mereen ja kävin istumaan huhtikuiseen jääkylmään, vyötärön syvyiseen veteen. Helistelin ja karhin. Hetken kuluttua hylje jo näyttäytyi ja kohottautui rantatyrskyissä. Matkin sitä. Hylje oli hämillään.”

Mutta kukas tämä kirjailija, Jarmo Nieminen sitten oikein on? Alkuesittelyssä kerrotaan hänen palvelleen Sotahistorian laitoksen johtajana ja tutkijana. Nykyään hän tutkii ja valokuvaa luontoa tehden myös kartoituksia, alustuksia ja opastuksia.

Niemisen intohimon sotilassaariin ja niiden luontoon ja historiaan huomaa myös kirjasta. Tällainen kirja ei syntyisi ulkopuolisen kädestä, vaan kirjailijan on tunnettava saaret ja niiden elämä ja historia varsin läpikotaisesti voidakseen kirjoittaa niistä näin tunnelmallisia, mukaansatempaavia tarinoita.

aarresaaret-9

Kirjan vaakamallinen muoto mahdollistaa upean kuvakerronnan, eikä valokuvissa olekaan säästelty. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia otoksia, jotka laadullaan ja tunnelmallisuudellaan tukevat tarinoita.

“Kaadan termoksesta kahvit. Odotan minuutin, kaksi, kolme, neljä, viisi. Käyn välillä valaisemassa taskulampulla ruostunutta valurautaportaikkoa. Kuuluu napsahdus kameran lopettaessa valotuksensa.”

aarresaaret-17

Luonnossa käydään jatkuvaa kamppailua elämästä ja kuolemasta, ja luonto yrittää selvitä myös jatkuvasti reviiriään laajentavan ihmisen kynsissä. Nieminen kuvaa luonnon ja sen asukkaiden selviytymiskamppailuja kirjassa hienolla otteella. Samoin hän esittää huolensa luonnon säilymisestä.

Kirja on tasapainoinen teos villistä luonnosta sekä saarille saapuneiden ihmisten tekemisistä ja niiden vaikutuksista, tunnelmoinnista ja faktoista. Helsingin saarilla ihminen on rakentanut linnakkeitaan ja tykit ovat paukkuneet – siinä lomassa luonto on jatkanut eloaan ja pyrkinyt sopeutumaan ihmisen aikaansaamiin myllerryksiin.

Hieman ehkä yllättäen ovat jotkut luontokappaleet sotilaallisesta toiminnasta myös hyötyneet.

aarresaaret-8

Koskettavien, joskus surullisten ja monesti hauskojenkin tarinoiden sekä luonnonsuojeluteeman yhdistelmä on väkevä. Lukijana sitä väkisinkin miettii, kuinka näille tarinoissa kohdatuille eläimille lopulta käy Helsingin kasvaessa ja levittäytyessä.

Kirjan mittaan jopa kaltaiseni paljasjalkainen varsinaissuomalainen alkoi kokea Helsingin saariston läheiseksi.

Maailman luonnonsäätiö WWF valitsi teoksen Vuoden luontokirjaksi vuonna 2014.

aarresaaret-16

Jarmo Nieminen: Aarresaaret, Helsingin saariston uskomaton luonto
Gummerus Kustannus Oy 2014
168 s.

Karkauspäivän kirjaesittelyssä: Taika päivässä

Tässäpäs mainio kirja kotimaisen arkipakanuuden elvyttämiseksi, tuumasin, kun teosta tarjottiin minulle luettavaksi. Taika päivässä -kirja esittelee suomalaisia taikoja kokonaiset 366 kappaletta. Yksi taika joka päivälle – jopa näin karkausvuonna!

Ensivaikutelmaa hieman horjutti suomalaisiin olosuhteisiin nähden kansikuvan vähintäänkin eksoottinen lintu. Mutta päätin, että kirjaa ei saa tuomita kansilinnun perusteella.

taikapaivassa-2

Teos on paksu, kevyt ja käytännössä kuvitukseton. Jokaisella sivulla on taika, ja taiat on järjestetty kuukausien mukaan.

Heti aluksi on esitelty eri taioissa esiintyvät symbolit, kuten esimerkiksi tuonpuoleinen, varjelus ja suojaaminen. Näiden symbolien hyöty ei totta puhuen minulle ihan auennut, koska kustakin taiasta käy muutenkin nopeasti ilmi, mistä on kyse. Mutta eipä symboleista haittaakaan ole.

Kirjassa ei ole pahantahtoisia taikoja tai sellaisia, joilla jotakuta pyrittäisiin vahingoittamaan.

taikapaivassa-6

Melkein kaikissa taioissa on aluksi kerrottu sopiva paikka taian tekemiseen, sopiva aika sekä tarvikkeet. Kirja on varsin käyttäjäystävällinen, sillä näiden taikojen tekeminen ei vaadi kovin ihmeellisiä.

Esimerkiksi Tuulennenän tuulentaika, jolla karkoitetaan vilutauti, voidaan suorittaa milloin tahansa. Paikaksi sopii korkea kivi ja tarvikkeeksi tarvitaan sulka. Kiipeä kiven päälle ja kumarra itään, etelään ja länteen. Sitten nosta sulka otsallesi ja kumarra vielä Kipuvuoren suuntaan pohjoiseen. Päästä sulka irti. Jos se lähtee tuulen mukana, niin paranet, jos se putoaa maahan, uusi taika seuraavana aamuna.

Ei kovin vaikeaa, vai mitä!

Usein tarvikkeita ei tarvita lainkaan, tai sitten ne ovat luonnosta helposti löydettäviä juttuja tai arkisia asioita, kuten esimerkiksi lapio, kiviä tai hyväuskoisia lapsia.

Toki aivan kaikkia taikoja ei tehdä tuosta vaan. Esimerkiksi Kuukkelitaiassa tarvikkeeksi on merkitty kuukkeli. Ihan elävänä tosin, kuukkeliin ei tule kajota vaan sitä pitää tervehtiä, jos haluat sen osoittavan tien marja- ja sieniapajille. Syksyn taittuessa talveksi kuukkelin tehtävä on kuitenkin eksyttää metsästäjiä, eli silloin sitä ei tule seurata.

taikapaivassa-5

Kirjan lopusta löytyvä sisällysluettelo on järjestetty aihepiireittäin, mikä on ihan loogista. Aiheita ovat esimerkiksi lemmenostatus, pikkulapsi, kotipirtti ja ruokapöytä sekä tietenkin luonto eri muodoissaan. Myös vilutauti, päänsärky ja pari muuta vaivaa ovat mukana, eli pieniin tarveyspulmiin kyllä löytyy taika jos toinenkin varsin helposti.

Taikojen nimet kertovat toisinaan selkeästi, mistä on kyse: esimerkiksi Pienen lapsen suojataika ja Liikojen lupausten perumisen taika paljastavat heti, mistä on kyse. Mutta entäpä Varjon vihtomisen taika, Kurkitaiat tai Tanssivan auringon taika? Niistäpä ei nimen perusteella ihan otakaan selvää, minkä vuoksi näiden nimien lueskelu sisällysluettelosta ei paljoa kerro. Kirja kannattaakin lukea kokonaan, vaikkapa yhden taian päivätahdilla, ja painaa mieleensä ne taiat, joita joskus uumoilee tarvitsevansa.

taikapaivassa-4

Jotkut taioista, kuten juuri karkauspäivän kosiotaika, ovat suurelle yleisölle tuttuja. Eli taika, jossa nainen saa kosia miestä ja jos vastaus on kieltävä, saa hän ainakin hamekankaat. Ei ehkä päätähuimaavinta magiaa, mutta hauskaa yhtä kaikki!

Tämä taika on osoitus myös siitä, että kirjailijan ote on mukavan kepeä. Tekstit, joskin ne ovat vain lyhyitä taikoja, ovat hauskaa luettavaa. Pilke on silmäkulmassa.

“Pojan on helpompi saada vaimo, kunhan vain menee ja kosii. Tyttöjen tilanne on hankalampi, sillä poikamiehet eivät huomaa kosia kaikkia. (…) Kerran neljässä vuodessa on karkauspäivä, jolloin on tyttöjen vuoro kosia. (…) Jos taas tyttö kosii lemmittyään muina päivinä, niin ei siitäkään taida haittaa olla, mutta hamekankaasta on turha tuolloin haaveilla.”
Otteita Karkauspäivän kosiotaiasta (Aika: 29.2., paikka: kylillä, tarvikkeet: ei tarvikkeita.)

taikapaivassa-7

Tässä hyödyllinen taika kaikille retkeilijöille ja luonnossa yöpyjille: muistakaahan pyytää lupa ennen kuin pystytätte leiriänne!

Kaiken kaikkiaan Taika päivässä on minusta mainio kirja, josta ei olisi haittaa vaikka joka kodissa. Kirja on mukava muistutus suomalaisuuden alkuajoista eli siitä, keitä me olemme. Lahjaksi se on mitä mainioin ainakin, jos lahjansaajalla on taipumusta innostua vanhasta kunnon pakanasuomalaisuudesta.

Taikoja on kirjassa erittäin monipuolisesti, joten siitä löytyy kyllä monenlaista iloa elämän eri tilanteisiin ja vuoden moninaisiin juhla- ja pyhäpäiviin. Kunhan nyt ei turhan vakavasti ala asioihin suhtautua.

Paula Havaste: Taika päivässä, 365+1 suomalaista taikaa
Gummerus Kustannus Oy 2015
ISBN 9789512400928

Kirjan voit tilata verkkokaupastamme!

Kirjaesittelyssä: Suomen myyttiset linnut

Sotkasta se kaikki alkoi. Sotka lenteli meren yllä eikä löytänyt laskeutumispaikkaa. Sellaista ei ollut, koska maailmaa ei vielä ollut. Oli vain alkumeri ja sotka. Kunnes yhtäkkiä tapahtui jotain… veden emosen polvi nousi merestä! Sotka laskeutui polvelle ja laski siihen munansa. Mutta kuinka ollakaan, veden emonen liikautti polveaan ja sotkan munat kierivät veteen. Yksi munista rikkoutui ja kas, tästä munasta muodostui maailma!

Tähän tyyliin alkaa kiehtova kirja Suomen myyttiset linnut. Kirjaan on kerätty erilaisia kansantaruja ja uskomuksia, jotka liittyvät lintuihin.

Tarujen mukaan uskotaan, että lintuja on ollut aina, ne ovat kaiken alku ja loppu. Linnut olivat, kun maailma luotiin, ja lintujen uskotaan myös osaavan ennustaa maailmalopun.

Ainakin linnut reagoivat kertomusten mukaan luonnonmullistuksiin. Auringonpimennyksen aikaan lintujen laulu hiljenee täysin ja ennen maanjäristystä linnut lentävät pois alueelta.

kirja (1 of 1)-4

Kirjan kirjoittaja Eero Ojanen on kerännyt tarinat kansanperinteistä kertovista teoksista ja kokoelmista. Kirjan aihepiirissä keskitytään varsinkin salaperäisiin ja yliluonnollisiin, myyttisiin tarinoihin.

Eero Ojanen kirjoittaa alkusanoissaan lukijalle:

“Tämä kirja ei ehkä ole varsinainen lintukirja. Tämä kirja sisältää tietoa linnuista, mutta ehkä enemmän kuin linnuista tämä kirja kertoo ihmisestä. Ja aivan tarkalleen ottaen tämä kirja kertoo linnun ja ihmisen suhteesta.”

Kirjan luettunani koin sen itsekin noin. Mitä linnut ovat merkinneet ennen ihmisille, ennen tätä kaiken tiedon täyteistä aikaa. Luontoa seurattiin tarkkaan ja sen mukaan elettiin. Osattiin odottaa västäräkin mukanaan tuomaa kevättä ja viljelysaikaa, sekä seurattiin haikeina kurkien ja joutsenten muuttoa syksyisin. Lintujen muutto, se oli merkki elämän kiertokulusta.

kirja (1 of 1)

Lintulajeihin liittyy paljon tarinoita ja tuntuukin, että iso osa linnuista on varsinaisia pahanilman lintuja. Kuten korppi, tuo linnuista kamalin. Se oli oikea pirun lintu, kuoleman ennustaja. Tarujen mukaan lintu oli ennen ollut valkoinen, mutta koska se teki niin paljon pahoja tekoja, muuttui sen väritys mustaksi. Mutta juuri ennen maailmanloppua tulee siitä jälleen valkoinen.

Entäs sitten suloinen pyöreäpäinen kuukkeli. Sepä olikin Lapin ja Kainuun alueen onnea tuova lintu, mutta Etelä-Suomessa epäonnen lintu. Se on sielun lintu, joka tuo pyyntionnen pohjoisen ihmiselle. Siellä uskottiin, että kuukkelissa eli kuolleen metsämiehen sielu, jopa suuren tietäjän sielu. Siksipä sitä ei saanut vahingoittaa.

kirja (1 of 1)-2

Kirjassa viitataan paljon Kalevalaan, ja tässä täytyy häpeäksi myöntää, että se on jäänyt itseltä lukematta. Kouluaikoina kirjaa käsiteltiin, mutta silloin se ei kiinnostanut. Nyt sekin teos on hankintalistalla.

Kotka eli kokko tulee Kalevalan Väinämöisen avuksi, kun tämä alkaa kasketa viljelysmaata. Kotka levittää siipensä ja yhdellä siiveniskulla se saa aikaan salaman, joka sytyttää tulipalon, joka taas polttaa tai kaskeaa Väinämöisen maa-alan. Siihen Väinämöinen kylvi viljan ja sai sadon. Kotimainen viljely sai alkunsa!

Kotka, kokko, pyhä tuli. Kokkojen polttaminen on muinoin ollut yhteydenpitoa suurempiin voimiin. Yhä tänä päivänäkin meillä poltetaan kokkoja, mutta tuskinpa kukaan miettii, miksi näin tehdään.

Ja nuo suuret syksyn muuttajat, kurki ja joutsen. Ylvään kurjen uskottiin kannattelevan taivaankantta, siksipä vanhoissa taloissa katon kannattajana oli kurkihirsi. Kauniin valkoinen joutsen taas eli kahden maailman välillä. Sen uskottiin kuljettavan vainajan sielun toiselle puolelle, Tuonelaan. Joutsen palasi takaisin tälle puolelle, sielu jäi rajan taa.

Metso taasen, sepä saattoikin olla jopa menninkäinen valeasussa. Jos metsästäjä ei saanut ammuttua metsoa kuoliaaksi kuin hopealuodilla, niin silloinpa puusta putosi… Ei kuollut metto, vaan reppuselkäinen, itsensä metsoksi noitunut lapinäijä!

Onhan siellä myös linnuista parhain, pääskynen. Sitä pidettiin pyhänä lintuna kuten joutsentakin. Näistä kumpaankaan ei saanut kajota ilman, että siitä seurasi ikävyyksiä, jopa kuolemaa. Pääskystä pidettiin ihmisen sukulaisena, tekihän se pesänsä ihmisten taloihin.

Lopussa mainitaan vielä hauskasti taivaanvuohesta:

Taivaanvuohi eli mäkättäjä on linnuksi muuttunut vanhapiika.

Itse en ole innokas lintuharrastaja, mutta tämä kirja piirrettyine lintukuvineen ja uskomattomine tarinoineen vei mukanaan. Luin sen yhdeltä istumalta ja tulen vielä palaamaan sen kiehtovaan maailmaan monesti. Ensi keväänä ja kesällä katson lintuja aivan eri silmällä kuin tähän asti olen tehnyt. Ja hätyytän talon katolta kaikki isot linnut, varsinkin ne mustat, pois.

kirja (1 of 1)-3

Suomen Myyttiset Linnut, 121 s.
Eero Ojanen & Daga Ulv
Minerva Kustannus Oy 2015
ISBN: 9789523121836

Kirjaesittelyssä: Seitoja ja seidan palvontaa

Joskus saattaa pieni ja vaatimattomalta näyttävä vihkonen olla niin täynnä upeita juttuja, ettei sitä saata todeksi uskoa. Tällainen kirja osui käteeni eräänä iltana Kittilän kirjastossa. Olin toki kuullut siitä ennenkin, mutta nyt vasta tulin itse sitä selailleeksi.

Samuli Paulaharjun Seitoja ja seidanpalvontaa oli juuri sitä, mitä hain: tuntemattomia, erityisiä kohteita luonnossa. Paikkoja, joilla on tarina.

Räätyneen näköinen kirja on vuosien aikana tainnut olla kovassa käytössä. Hyvä, mietin. Seitapaikat kiinnostavat ihmisiä.

Kirjan kannessa luvataan teoksen sisältävän 32 kuvaa. Kirjan on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (Helsinki 1932). Kirjan tiedot ja havainnot ovat peräisin Paulaharjun ja hänen vaimonsa tekemistä muistiinpanoista, joita he ovat Lapin-matkoillaan tehneet. Lähteinä on Paulaharjun mukaan ollut “useita kymmeniä Lapin ja Perä-Pohjolan ukkoja ja eukkoja”.

Kirja osoittautui sellaiseksi, joka piti ahmia kertaistumalta. Lukemista helpottaa se, että Paulaharjun kirjoitustyyli ei ole erityisen kimurantti, vaan teksti on suhteellisen helppotajuista.

paulaharju (1 of 1)-7

Paulaharju esittelee kirjassa lukuisia seitoja Kittilän, Muonion, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen alueelta. Monista on myös kuva, ja monet seidoista löytää suhteellisen nopealla etsinnällä myös Kansalaisen karttapaikasta. Joskus löytyy vain kuvausta vastaava paikka kartalta, mutta ei merkintää seidasta – nämä seidat lienee aika nielaissut.

Minua kiehtoo eritoten Paulaharjun tapa esitellä seitoja yksilöinä, persoonina – koska sellaisia ne toden totta ovat tainneet olla! Monesta seidasta kerrotaan erityis- jopa luonteenpiirteitä. Toiset seidat olivat toisia voimakkaampia, niitä saatettiin tulla kaukaakin palvomaan. Toinen seita saattoi olla toista ankarampi ja rangaista huonosti käyttäytyneitä ihmisiä jopa paljon pahemmin kuin epäämällä näiltä pelkän metsästysonnen. Väkevä, vihastunut seita on voinut sokeuttaa ja kuurouttaa, tai muuttaa ihmisiä jopa kiviksi.

Yhdenlainen persoona on ollut muun muassa Särkijärven Reikäkivi Kittilässä. Kas kun yleisen kaavan mukaan seitaa puhutellaan ennen metsälle tai kalaan lähtöä. Seidalle luvataan, että jos se antaa saalisonnea, saa se saaliista oman palkkansa. Seidalle voitiin uhrata vaikkapa kalan- tai peuranpäitä, poronsarvia, konttiluita, viinaa, voita tai rahaa.

paulaharju (1 of 1)-5

Särkijärven seita vaati toisenlaista menettelyä:

“Mutta Tepastojoen Särkijärven Reikäkivelle piti antaa uhrilahjat e n n e n pyytöön menemistä (…) Piti vielä tehdä tuli kiven viereen”

Tästä aiheutuen paikallisilla kalamiehillä oli aina kova kiire seidan luo, sillä kuka ensimmäisenä ehtisi antamaan uhrinsa Reikäkivelle, hänellä olisi paras kalaonni.

Kartalla kyseiselle Särkijärvelle ei ole merkitty seitoja, mutta Paulaharjun mukaan niitä olisi ollut siellä kaksikin. Aion ensi kesänä käydä katsastamassa paikkoja, sillä järvi on vain pienen matkan päässä kodistani. Tarinatkin seidoista tekevät tästä syrjäisestä pikku järvestä kiehtovan.

Kaikessa lyhykäisyydessään mieleenpainuva oli seuraavakin tarina. Sotkajärven vanha seita ei ollut kovin väkevä, mutta Kari-Mikko lupaili seidalle metson, jos saa hyvin saalista. Saalista tuli, mutta metsouhrin sijaan päätti Kari-Mikko tehdä tarpeensa seidan viereen. Seitapa tästä pahoitti tietenkin mielensä, mutta koska se ei ollut kovin voimakas, ei se kyennyt suurempiin kostotoimenpiteisiin, vaan alkoi huutaa. Seita huusi tauotta läpi yön, kunnes Nilivaaran muori seuraavana päivänä meni ja sovitti asian seidalle. Voi näitä kertomuksia!

paulaharju (1 of 1)-6

Seitoja oli ainakin kolmenlaisia. Oli kala-, peura- ja poroseitoja. Kalaseidat olivat veden äärellä, usein järvien saarissa. Peura- ja poroseidat taas löytyvät tavallisimmin tunturista.

“Seita oli ankara jumala. Sitä piti ahkerasti muistaa ja palvoa, jos tahtoi, että kaikki menestyisi hyvin.”

Paulaharjun kuvissa esiintyvät seidat ovat tavallisimmin suuria kiviä. Poikkeus on ainakin Enontekiön Markkinassa kohoava uhriaihki, mäntypuu. Markkinassa olevan uhripuun kerrotaan edelleen olevan pystyssä, siinäpä toinen jännittävä kohde katsastettavaksi.

Kirjan loppuosassa seitoja luetellaan kunnittain. Kirjassa aiemmin mainituista seidoista kerrotaan tässä osiossa vähintään suurpiirteiset sijaintitiedot sekä mahdollisesti tieto seidan katoamisesta. Samalla kuvaillaan sen ulkonäköä. Tästä luettelosta tarttui omallekin kohdelistalle monia seitoja. Pitää varata kolikoita taskuihin, sillä ei ole edelleenkään tavatonta uhrata seidoille. Viimeksikin huomasin seitakivelle uhratun kolikon Jerisjärvellä.

Paulaharjun teos synnyttää valtavasti kipinöitä lähteä etsimään näitä seitoja, joista kerrotaan tietoja ja tarinoita. Tämän pienen kirjasen sisältämät tiedot tuntuvat kultaa kalliimmilta ja täysin korvaamattomilta. Mietin, että jos Paulaharju ei olisi tietoja yhteen koonnut, niin olisivatko nämä tiedot suuren yleisön luettavissa enää tänä päivänä? Tuskinpa. Muinaisjäännösrekisterissä toki on loputtomasti arvokasta tietoa myös, mutta yksittäisiin seitoihin liittyvien tarinoiden ja kertomusten tallettamisesta on kiittäminen Paulaharjua.

Teos löytyy netistä kokonaisuudessaan pdf-tiedostona, jonka pääset lataamaan tästä linkistä. Antoisia lukuhetkiä!

Kirjaesittelyssä: Pohjoismaiset taruolennot

Mikä siinä on, että sadut ja tarinat ovat niin kiinnostavia? Ja varsinkin vanhat kansanuskomukset. Ehkä sitä jollain tavalla haluaa uskoa tai toivoa, että edes osa taruista olisi totta. Että uskomuksista saisi selityksen joillekin ihmeellisille ja oudoille asioille ja tapahtumille.

Pohjoismaiset Taruolennot -kirja kertoo nimensä mukaisesti Pohjolan, erityisesti ruotsalaisen kansanperinteen, henkiolennoista, peikoista ja menninkäisistä. Osa tarujen hahmoista on sellaisia, joita Suomessa ei tunneta eikä niille ole suomenkielistä vastinetta. Kirjan on suomentanut Eero Ojanen ja hän on lisännyt näistä huomautuksen kirjan alkusivuille.

kirja (1 of 1)-8

Kirjan kuvitus on myös Johan Egerkransin käsialaa. Ne ovat kauniita ja samalla pelottavia tummia kuvia hahmoista, joilla on mitä erilaisemmat muodot. Meidän tarustomme tutut maahiset ja menninkäiset erottuvat joukosta kiltin näköisinä pikkuolioina. Henkiolentojen ulkonäkö vaihtelee kertojan mukaan. Siitä, miten hahmo on ilmestynyt kenellekin, on riippunut, miltä se on näyttänyt.

Kirja on jaettu olentojen eri lajeihin, vaikka näin ei saisi kirjoittajan mukaan tehdä. Jos henkiolento onkin eri mieltä, niin se saattaa olla kirjoittajalle vaarallista. Hän on kuitenkin ottanut riskin ja tehnyt jaon lukijoita varten.

kirja (1 of 1)-11

Entisaikaan Pohjolan asukit pelkäsivät noituutta ja henkiolentoja ja yrittivät suojautua näitä vastaan. Tavallisin keino suojautua oli kantaa mukana teräksistä työkalua. Sillä jos henkiolento joutui kosketuksiin teräksen kanssa, se paloi ja menetti taikavoimansa. Hopealla taas lepyteltiin vihaisia henkiä.

kirja (1 of 1)-9

Maahiset ja menninkäiset ovat suomalaisille tuttuja luonnonhenkiä. Meillä monissa tarinoissa ja lauluissa vilahtaa menninkäisiä. Nämä molemmat ova ystävällisiä ihmisten lähellä asuvia olentoja. Ne pysyvät piilossa maan alla ja tulevat esiin vain, jos yhteiselossa esiintyy neuvottelua vaativia ongelmia. Tällainen voi tulla eteen, jos ihminen rakentaa tallin suoraan maahisten asumuksen päälle. Silloin meinaan voi hevosen virtsa valua suoraan maahisten ruokapöytään ja siitä ne eivät tykkää!

Jos isäntäväki hoitaa ongelman nopeasti, maahiset palkitsevat talonväen.

kirja (1 of 1)-10

Maahiset ja mennikäiset erottaa pukeutumisesta. Maahiset ovat vaatimattomia ja harmaita, kun taas menninkäiset pukeutuvat mieluusti punaiseen.

Näitä kiehtovia ja mielikuvitusta kutittavia tarinoita on kirjassa reilut sata sivua. En voinut laskea kirjaa käsistä, vaan ahmin sen kerralla. Tämän luettuani tuntuu kuin metsä heräisi joka lenkillä henkiin. Se kertoo monta tarinaa kulkijalle, jos tämä vain on vastaanottavainen.

Kulje rauhaksiin, katsele ympärille avoimin mielin. Puun takaa saattaa kurkata metsän tonttu tai kiven raosta kurkata maahinen. Mutta veden äärellä… varo näkin sulosäveliä!

Pohjoismaiset Taruolennot, 128 s.
Johan Egerkrans, suomentaja Eero Ojanen
Minerva Kustannus Oy, 2014
ISBN 9789523120167

Kirja-arvio: Arktisia kertomuksia

Suomen Arktinen Klubi ry julkaisi 16. marraskuuta 2015 kirjan Arktisia kertomuksia. Kirja vaikutti sisältönsä perusteella niin mielenkiintoiselta, että pyysin sitä luettavaksi ja esiteltäväksi Retkipaikkaan. Kirja on 263-sivuinen kokoomateos Arktisen Klubin jäsenten tekemistä matkoista, saavutuksista tutkimuksista arktisella alueella. Kirja sisältää 28 artikkelia, joista 19 on erilaisten retkikuntien matkakertomuksia.

Kirja alkaa yhdistyksen kronologialla, jossa kerrotaan Arktisen Klubin syntyyn johtaneista syistä. Kronologia on myös halkileikkaus klubin vuosikymmeniä jatkuneesta toiminnasta ja jäsenmäärän karttumisesta.

Kirjan ensimmäinen retkikuntakertomus on viisikymmentä vuotta sitten tehty 750 kilometrin ja 34 vuorokauden pituinen Grönlannin halki hiihto. Retkikunnassa olivat Erik Pihkala, Christer Boucht, Peter Boucht, Eero Varonen ja Viljo Haapala. Retkikunta aloitti matkansa Ammassalikista toukokuun 18. päivä 1966. Tästä alkoi suomalaisen arktisen retkeilyn historia. Retkikunta kohtasi suuria haasteita varusteiden hankinnassa heti alussa ja retken toteutuminen suunnitellusti meinasi estyä jo lähtöpaikassa Ammassalissa.

Vaikeuksien jälkeen retkikunta saapui myöhään kesäkuun 21. päivänä Söndre Strömfjordiin. Grönlannin jäätikkö oli ylitetty ensimmäisen kerran suomalaisvoimin.

Arktisia1

Jos ikuisen jään alueilla vaarana on kylmyys, railot ja jääkarhut, Kanadan erämaissa vaarana ovat harmaakarhut, kanjoneissa kulkevat kosket ja virrassa ajelehtivat puunrungot. Kaikille retkille yhteistä on kuitenkin perusteellinen etukäteissuunnittelu ja varautuminen pahimpaan eli varusteiden menetykseen.

Kertomukset sijoittuvat ikiroudan alueelle Kanadaan, Islantiin, Grönlantiin, Huippuvuorille sekä pohjois- ja etelänavalle. Yhteistä retkille on niiden pitkä kesto sekä ajallisesti, että matkallisesti.

Kirja sisältää kertomuksia jäätikkövaellusten lisäksi mm. s/y Mantan purjehduksen Huippuvuorille, Pekka Holman ja J-P Mäen Huippuvuorten ympärimelonnan kajakilla sekä Jaakko Mäkikylän ja Lauri Salaman 500 kilometrin ja 20 vuorokauden melontareissun Kanadassa. 300 kilometrin pituinen Snake River kiemurtelee 1200 metrin korkeudesta alle sataan metriin ja yhtyy lopulta Peel-jokeen, joka on McKenzie-joen sivuhaara. 500 kilometrin matkasta 380 kilometriä on koskea.

Arktisia5

Kaatosadetta, räntäsadetta ja lunta. Ennätysrunsaat sateet voimistavat virtaa. Pelkkä veden määrä synnyttää jokeen aaltoja. Kun virta osuu pystysuoraan kallion seinämään, muodostuu pyörteitä, joiden keskellä vesi on joko reunoja puoli metriä ylempänä tai alempana. Jos siihen pyöritykseen joutuu, on pidettävä pää kylmänä. On vain melottava ja melottava, kunnes virta päästää irti.
-Snake River Expedition

Retkien lisäksi kirja sisältää Mika Kalakosken kertomuksen FINNARP-retkikuntien tutkimusmatkoista napa-alueille sekä Lara Harrisonin kokemuksia toimimisesta retkikuntalääkärinä Suomen tutkimusasemalla Aboalla Antarktiksella. Elämä tutkimusasemalla eroaa pitkistä vaelluksista, sillä kiinteät rakennukset ja tietyt mukavuudet helpottavat arkea.

Toisaalta elämä tutkimusasemalla on osaltaan samanlaista kun hiihtoretkikunnissakin. Eristyneisyys muusta maailmasta, yksityisyyden puute ja ahtaat tilat vaativat henkistä kestävyyttä.

Arktisia3

Aina ei retkikuntien päättyminen ole kunniaa ja mainetta. Kirjassa käsitellään kahta murheelliseen tapahtumaan päättynyttä retkikuntaa. Toisessa kolmihenkinen retkikunta lähti ylittämään Grönlannin jäätikköä. Vain viiden päivän hiihtämisen jälkeen olosuhteet olivat muodostuneet hengenvaarallisiksi lumimyrskyn, -25 asteen pakkasen ja 20m/s tuulen vaikutuksesta. Kaksi retkikunnan jäsenistä paleltui kuoliaaksi ennen evakuointihelikopterin saapumista.

Toinen tapaus kertoo yksin pohjoisnavalle yrittäneen Dominick Arduinin katoamisesta jäämerellä yrittäessään ylittää 50 kilometrin avovesialue kajakilla.

Arktisia4

Kirjan pisimmästä retkestä kertovat Reissu-Petet eli Petri Vuorenmaa ja Petri Mäkelä. Heille on kertynyt runsaan 25 vuoden aikana yli 400 yhteistä retkivuorokautta. Vuorenmaa ja Mäkelä hiihtivät Grönlannin päästä päähän etelästä pohjoiseen 85 vuorokauden aikana. Matkaa tänä aikana kertyi 2480 kilometriä. Tämä on toistaiseksi pisin suomalaisten tekemä arktinen vaellus niin matkan pituuden kuin kestonkin suhteen. Hiihtämällä noin pitkä matka ei olisi ollut mahdollista taivaltaa tuossa ajassa ja retkikunta käyttikin etenemiseen apuna leijoja. Pisimmät päivämatkat olivat näin lähes 150 kilometrin pituisia.

Matkan aikana Petet vierailivat useilla tutkimusasemilla. Osa asemista oli jo hylätty mutta toiset olivat täydessä toiminnassa. Näillä he saivat nauttia vieraanvaraisuudesta ja kanttiinissa vaihtelua ruokavalioon.

9. päivänä kesäkuuta saavuimme Ngrip jääasemalle. Asemalla ei ollut kuitenkaan ketään ja kaikki näytti hautautuneet lumeen. Löysimme hangesta kuitenkin pienen mustan kohouman ja nähtyämme siinä vielä kattoikkunan pääsimme lopuksi sisään kuvun muotoiseen rakennukseen ja totesimme olevamme Ngrip aseman päärakennuksen ylimmässä kerroksessa. Kaksikerroksisen aseman pohja oli kahdeksan metriä hangenpinnan alapuolella.
Grönlanti pohjoiseen- yli suuren jään

Viidenkymmenen vuoden aikana suomalaiset ovat tehneet kymmeniä vaativia retkikuntia kaikkialle ikuisen roudan alueelle. 2000-luvulla tahti on kiihtynyt ja vuosittain useat retkikunnat taivaltavat satoja kilometrejä ankarissa oloissa kohti määränpäätä.

Arktisia kertomuksia on huikea kokoelma mukaansa tempaavia tarinoita höystettynä 120 nelivärikuvalla. Kirja on mielenkiintoisen monipuolinen ja ammattitaitoisesti toteutettu. Seikkailunnälkäinen lukija ahmii kirjaa ja kaukokaipuu erämaahan kasvaa sitä mukaa kun luettu sivumäärä kasvaa.

Kirjan julkaisija on Suomen Arktinen Klubi ry ja toimittaja Petri Mäkelä.
Graafinen suunnittelu Poppis Suomela.

Kirjaa on saatavilla Ankarat avotunturit-verkkokaupasta 32 euron hintaan.

Kirja-arvio: Hyvinvointia metsästä

Hyvinvointia metsästä on teos, jonka nimi huokuu mielikuvia. Jokaisella meistä on oma käsityksemme siitä, kuinka metsässä oleilu lisää hyvää oloamme. Mieleen tulevat metsän äänimaailma ja tuoksut.

Kirjan kansi sai minut haaveilemaan metsästä ja sen mystiikasta. Avatessani kirjan palauduin kuitenkin muistoissani takaisin koulun penkille – mikä sekään ei tietenkään ole huono juttu.

Tämä ei ole fiilistelykirja. Lähes 300-sivuinen teos on täynnä tiukkaa tietoa. Kirja pohjaa Metsäntutkimuslaitoksen Metsästä hyvinvointia -tutkimusohjelmaan, joka toteutettiin vuosina 2008-2013.

 

Hyvinvointia metsästä

 

Ihan tavallinen rivikansalainen ei ole kirjan ensisijaista kohdeyleisöä. Tilastoineen ja diagrammeineen kirja on suunnattu ennen kaikkea heille, joille metsä on tavalla tai toisella ammatti: metsänomistajille, luontomatkailuyrittäjille tai vaikkapa maankäytön suunnittelun ammattilaisille. Teosta voidaan käyttää myös oppikirjana luonnonvara- ja ympäristöaloilla.

Visuaalisesti kirja ei sykähdytä, sillä tekstiä on paljon ja kuvia vähän. Ilahduttavaa sen sijaan on, kuinka kattavasti suomalainen metsä ja luonto on saatu kansien väliin.

Kirjan ensimmäisessä luvussa esitellään suomalaisia tapoja virkistäytyä luonnossa, niiden terveysvaikutuksia ja sitä, kuinka metsänomistajat voisivat toiminnallaan edistää asiaa.

“Lähes kaikki suomalaiset (96%) harrastavat ulkoilua jonkin verran vuoden aikana. (…) Suomalaisilla on keskimäärin 13 eri ulkoiluharrastusta.”

Ensimmäinen luku käsittelee myös metsänomistajien usein varsin tunnepitoista suhdetta metsiinsä. Metsänhoitotoimillaan omistajat voivat lisätä metsästä nauttimisen mahdollisuuksia samalla, kun saavat metsistään taloudellista hyötyä.

“Suurimmalla osalla omistajista on omassa metsässään jokin mielipaikka. Usein se on korkea kallio tai mäki, jossa kasvaa ikihonkia ja josta on näkymä järvelle.” 

Toisessa luvussa laajennetaan katsantaa maaseutuun ja kaupunkiluontoon sekä pohditaan luontomatkailun ympäristökysymyksiä. Koska suuri osa suomalaisista asuu kaupungeissa, on kaupunkien vehreys ja viihtyvyys tärkeää. Kirja käsittelee myös suomalaisille leimallista tapaa karata kaupunkiarkea omalle tai toisten mökille.

Esiin nousee muun muassa kutkuttava käsite mukavuusmaisema (Monika Lüthje, 2005).

“Mukavuusmaisemille yhteisiä piirteita Lüthjen tutkimuksessa olivat väljyys, joka tarkoittaa monenlaisia asioita vapauden tunteesta kiireettömyyteen ja hiljaisuuteen, luonto, joka liittyy muun muassa puhtauteen ja esteettisyyteen, sekä autenttisuus perinteikkyyden ja menneisyyden läsnäolon mielessä.”

 

IMG_0223

 

Kolmannessa luvussa kerrotaan luontomatkailusta elinkeinona, jota usein leimaa vahva sesonkipainotteisuus. Etenkin syrjäisillä seuduilla luontomatkailu saattaa tarjota toivottua taloudellista etua, jos sen ympärille luodaan työpaikkoja ja paikalle saadaan turisteja.

Kirja jakaa Suomen kuuteen luontomatkailualueeseen niiden ominaispiirteiden perusteella: Saaristomeri, Kulttuurialue, Järvialue, Pohjanmaa, Vaara-alue ja Lappi.

“Suomessa matkailutyön suhteellinen merkitys on suurinta Lapissa, missä 7,7 prosenttia koko työllisyydestä oli matkailussa vuonna 2010.”

Neljäs luku käsittelee eri tahojen yhteistyön tärkeyttä siinä, kuinka suomalaisista metsistä saisi mahdollisimman paljon hyvinvointia kansalle myös tulevaisuudessa. Erilaiset intressit synnyttävät konflikteja, sillä yhden käyttömuodon lisääminen voi heikentää toisen mahdollisuuksia. Esimerkiksi metsä- ja porotalouden kesken on ristiriitoja: valtion metsien hakkuut vähentävät porojen talvilaitumia, mutta toisaalta ne myös lisäävät verotuloja ja kohentavat työllisyyttä.

Metsän eri käyttömuotojen yhteispeli on tärkeää ja se edellyttää hyvien maankäyttöratkaisujen löytymistä.

 

IMG_0213

Perusteellisesta kirjasta löytyy diagrammeja ja käyriä moneen lähtöön. Tässä esitellään metsänkäsittelyn tuottamia maisema-arvoja männikön eri kehitysvaiheissa.

 

Pelkkää kylmää tilastoa kirja ei suinkaan ole, vaan joka luvussa pohditaan metsää ja luontoa myös maanläheisemmällä lähestymistavalla.

“Japanissa metsässä ulkoilusta käytetään ilmausta shinrin-yoku, jonka voi suomentaa metsäkylvyksi. Metsäkylvyllä tarkoitetaan terapeuttista kävelyä metsässä, jossa ihminen intuitiivisesti tuntee olonsa hyväksi ja voi käyttää siellä kaikkia aistejaan.”

 

IMG_0220

 

Kirjassa korostetaan, että metsän aineettomat hyödyt ja muut luonnontuotteet on tunnistettava tärkeäksi luonnonvaraksi pelkän puuaineksen rinnalla. Hyvinvointia metsästä on kattava ja hyvä kirja Suomen metsistä ja suomalaisten suhtautumisesta metsäluontoon.

Vaikka toisinaan uppoudutaan varsin syvälle tutkimustuloksiin, on teksti pääasiassa helppotajuista ja sujuvaa. Informaatiota on hengästyttävän paljon, joten väsyneenä ei tätä kirjaa kannata lukea. Eri tieteenalojen asiantuntijoiden mukanaolo on synnyttänyt tasapuolisen ja puolueettoman kirjan aiheesta, joka aiheuttaa toisinaan kovaakin kiistelyä. Kirjan sisällysluettelo ja hakemisto ovat toimivat ja järkeenkäyvät.

Kirjan takana ovat professori Liisa Tyrväinen sekä tutkijat Mikko Kurttila, Tuija Sievänen ja Seija Tuulentie sekä lukuisa asiantuntijoiden joukko. Kustannuksesta vastaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.