Päijänteen kansallispuisto on melojan unelma – voiko kauniimpaan maisemaan aamulla herätä?

Avasimme vuoden 2017 melontakauden toukokuussa Päijänteen kansallispuistossa. Tämä oli myös samalla meidän molempien ensimmäinen pidempi melontaretki, jonka oikeastaan oivalsimme vasta 10 kilometrin etenemisen jälkeen.

Päijänteen kansallispuisto oli huippukohde melontareissulle. Jäi tosi hyvä fiilis ja innostus lajia kohtaan vain nousi!

Kansallispuisto sijaitsee Padasjoen, Sysmän ja Asikkalan kunnissa, Etelä-Päijänteellä. Alueen kuuluisin kohde on varmasti Kelvenne, jääkauden synnyttämä harjusaari. Alue soveltuu kesäisin erityisen hyvin melontaan ja veneilyyn, sillä suuri osa tulipaikoista ja laavuista sijaitsee saarilla. Kesäkaudella Kelventeen eteläkärkeen liikennöi M/S Jenni-Maria. Talvella jäätilanteen salliessa puistossa voi myös hiihtää.

Kajakit meille lainasi Welhonpesä, nurmijärveläinen kajakki- ja kanoottiyritys, josta myös koulumme kajakit ovat kotoisin. Suuret kiitokset heille! Tuuve näyttää huomattavasti komeammalta vihreä ja punainen kajakki katolla!

Reissumme alkoi aurinkoisena päivänä Padasjoen laivarannasta. Melottuamme noin 50 metriä rannasta Johanna muisti, että oli unohtanut lukita auton takaoven. Ja eikun takaisin. Onneksi ei ehditty kauemmas.

Pääsimme uudestaan vesille ja lähdimme hieman ujosti etenemään rantaa pitkin pohjoiseen. Emme olleet meloneet aikoihin, emmekä milloinkaan kovin paljoa. Kaikki kuitenkin meni hyvin ja pian saimme tuntumaa kajakilla liikkumiseen.

Etenimme hieman kauemmas pohjoiseen. Sää oli ihanan aurinkoinen. Linnut lauleskelivat puissa ja kesän ensimmäiset pääskysetkin näyttäytyivät meille. Ylitimme vesistön Kalainsaareen, jonka kaislikossa havaitsimme härkälinnun. Se äänteli persoonalliseen tyyliinsä ja sukelteli ketterästi meistä sen enempää välittämättä.

Antti on yrittänyt toteuttaa BirdLifen 100 lintua -projektiaan, ja jokainen uusi laji vie lähemmäs tavoitetta. Nyt havaintoja on tullut tänä vuonna jo 90.

Vesillä oleminen oli ihanaa. Pian olimmekin jo Lammassaaressa, joka oli kohteemme ja tulevan yön kotimme.

Lammassaaressa oli laavu ja tulisija, mutta puut olivat lopussa. Saarten tulipaikoille on kuulemma vaikea tuoda puita, koska viime talven jäät eivät olleet tarpeeksi kantavat puiden rahtaamiseen. Paikka oli aivan mahtava, toisella puolella aukesivat aavat järvimaisemat rantakivikkoineen, toisella puolella oli taianomainen ja suojaisa laguuni. Viritimme telttamme laguunin puoleiseen rantaan, johon arvelimme aamuauringon paistavan.

Istuskelimme rantakivillä pitkään. Otimme aurinkoa vähissä vaatteissa ja iloitsimme kesän saapumisesta. Parasta!

Hiljalleen aurinko laski. Teimme illallista ja kotiuduimme pieneen telttaamme. Vähän piti yrittää vielä kalastella ennen nukkumaanmenoa.

Mehän siis olimme ottaneet tarkoituksella tosi niukasti ruokaa mukaan, jotta motivaatio kalastaa olisi suurempi. Ihan niinkuin me jotain kalaa saataisiin. Olipas tyhmästi tehty. Aina pitäisi olla ainakin yhden päivän ekstraruoat mukana – AINA!

Viereisellä laguunilla uiskenteli pari haukea, mutta ne olivat kutupuuhissa eivätkä välittäneet vieheistä. Enpä tiedä olisiko kutevaa haukea raaskinutkaan nostaa. Koukkuun tarttui silti kuin ihmeen kaupalla pieni nokare hauen mätiä. Mäti laskettiin kuitenkin takaisin veteen, jotta pienet hauet pääsisivät kasvamaan ja terrorisoimaan ahvenkantaa.

Aamuneljältä heräsimme sattumalta ihailemaan auringonnousua teltan oviaukosta ja pitihän siitä pari kuvaakin ottaa! Aikamoiset näkymät, menopelitkin vilahtelevat kuvan oikeassa kulmassa!

Makoilimme vielä hetken ja aamutoimien jälkeen jatkoimme matkaa laguunin läpi Lammassaaren pohjoispuolelle. Sieltä meloimme rantoja pitkin kohti Pitkäniemeä, josta tarkoitus oli päästä Kelventeelle.

Kommunikaatiohäiriön vuoksi päädyimme kuitenkin Höysniemen tulipaikalle, mutta mikäpä siinä. Paistoimme tuulisella rannalla pari kananmunaa Antin uudella muurikalla ja keitimme kahvia. Aallot alkoivat näyttää melko hurjilta, mutta pikku empimisen jälkeen jatkoimme matkaa. Se osoittautuikin virheeksi.

Aallokko oli kasvanut aivan liian suureksi meille melko kokemattomille melojille. Vaahtopäitä oli ilmestenyt ja aallot löivät meitä sivusta päin. Johanna kärsi pienestä merisairaudesta ja oli jo aika lähellä ettei kaaduttu. Pelastauduimme pian jollekin rannalle ja mietimme, että mitäs ihmettä nyt tehdään. Päätimme, ettemme voi jatkaa matkaa moisessa aallokossa, joten pystytimme teltan ja otimme päikkärit.

Heräsimme kolmen tunnin päästä pirteinä kuin peipposet. Tuulikin oli tyyntynyt. Jatkoimme matkaa lauleskellen ja energiaa täynnä.

Video päikkäreiltä!

Jostain syystä emme havainneet Pitkäniemen tulipaikkaa lainkaan (tai meloimme vauhdilla ohi), joten päätimme jatkaa suoraan Kelventeelle. Pienessä poukamassa Antti yritti kalastella illallistarpeita kajakista Johannan katsellessa räystäspääskyjen lentoa.

Lopulta rantauduimme Isohiedan telttailualueelle, jossa vietimme toisen yön. Makoisat ruoat ja unet veivät meidät kohti uutta päivää.

Aamupalaa syödessä totesimme, että ruoka on uhkaavasti loppumassa. Vain lounastarpeet oli jäljellä, eikä kalakaan luultavasti tulisi enää nappaamaan. Piti lähteä taittamaan kotimatkaa.

Meloimme yhtä soittoa Kirkkosalmeen, Kelventeen eteläiseen päähän, eli lähes saaren päästä päähän. Siellä lounastimme ja tapasimme Metsähallituksen puistovastaavan, joka oli tuomassa polttopuita tulipaikoille.

Lähdimme matkaan ravittuina ja skarppeina. Meloimme mantereen puolelle ja ohitimme Hietasaaren juuri niin kuin oli tarkoituskin. Huovarin siltakin oli alitettavissa, aivan kuten olimme toivoneet.

Ja sitten meloimme 5 kilometriä harhaan. Lähdimme nimittäin harhailemaan kohti Nyystölän lahden perukoita. Kannattaisi varmaan olla kunnon kartta mukana, eikä räplätä puhelinta ja toivoa että akku riittää. Koukkaus oli kuitenkin suhteellisen pian korjattu, kajakeillahan pääsee etenemään melkoista vauhtia. Sää oli myös melko tyyni, joten ylitimme selän reippaasti. Hiljalleen satama alkoi näkyä kaukaisuudessa. Kiikareilla erottuivat parkkipaikalta jo Tuuven kirkkaat värit.

Pääsimme rantaan väsyneinä ja onnellisina. Ensimmäinen melontavaellus on takana ja monia on edessä. Mukavasti tuntui yläselän lihaksissa, ja oli kiva saada rasitettua muitakin kehon osia kuin kävellessä. Tosi hauskaa puuhaa!

Päijänteen kansallispuisto on todella kaunista aluetta ja siellä saisi vietettyä aikaa loputtomasti saaria tutkiskellen, auringonlaskuja ja -nousuja ihastellen. Ensi kerralla pakkaamme kajakit täyteen ruokaa ja unohdamme mokomat kalastukset.

Sijainti: N=6805382.613, E=417401.137
Kartta

-Antti ja Johanna

Yhtä luontoa projektimme on tutkimusmatka Suomen luontoon ja kansallispuistoihin. Tulemme kiertämään 2017 kevään ja syksyn välisenä aikana vanhalla pakullamme Suomea kirjoittaen seikkailustamme blogiimme! FacebookBlogiInstagram

Juttu julkaistu aiemmin Yhtä luontoa -blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.